Totinen fennofiili.

»Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen
ja vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua
mainioon kansaan.»

Navakalla länsituulella lasketti kolmimastoinen jaala, jonka
peräpeilissä oli nimi »» sekä sen alle kotipaikaksi merkittynä
Uusikaupunki, parasta aikaa Kihdistä ulos Itämerelle, sivuuttaen juuri
Kökarin saariston viimeisiä luotoja.

Jaalan omisti Uudenkaupungin pormestari Henrik Juslenius ja se oli
täydessä hamppu- ja tervalastissa matkalla Riiaan.

Ruoria hoiti vanha pien ja merisuolan parkitsema raumalainen merikarhu,
joka omien sanojensa mukaan oli aikoinaan seilannut suuremmissakin
astioissa ja yli parempainkin lätäkköjen kuin Itämeri. Veitikka
kätkettynä tuuheiden kulmakarvojen suojassa oleviin silmiin kertoili
hän merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle nuorukaiselle, joka
joutilaana nojaili kajuutan seinään ja joka hennoista käsistään sekä
valkoisesta ihostaan päättäen soveltui huonosti yhteen merimiespukunsa
kanssa. Hän oli jaalan omistajan veli, civis academicus Daniel Juslenius,
joka oli opintorahoja ansaitakseen sekä saadakseen hieman
kurkistaa kotimaan rajojen ulkopuolelle, ruvennut merimieheksi veljensä
alukseen. Jaala oli ensi kertaa sinä suvena matkalla Riiaan, joten
Taneli-herra hengitti meri-ilmaa vasta ensimäisiä päiviä.

»Tuossa meni kymmenkunta vuotta sitten muuan raumalainen laiva
sankkiin», virkkoi merikarhu juttunsa keskeyttäen ja viittasi päällään
Korppikaria kohti, jonka louhuiset rannat kohosivat aalloista tuulen
puolella.

Mutta Taneli-herra ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan virkkoi
juuri kuulemansa jutun johdosta:

»Ne ovat siis kaikista väkevimpiä miehiä suomalaiset?»

»No sääkeristi», vahvisti Kyöri.

»Väkevämpiä kuin englantilaisetkin?» jatkoi Taneli, äänessään hiukan
epäilystä.

»No englantilaisethan ne nyt ovat jonkunlaisia miehiä, mutta hottisiksi
sentään jäävät nekin oikean suomalaisen rinnalla.»

»Oletteko koskaan saanut koitella englantilaisten kanssa?»

»Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa», hymähti Kyöri kuin
olisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.

»Kertokaahan!» hoputti Taneli kiiluvin silmin.

»Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja
kannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon
mitalla selkään», virkkoi Kyöri rauhallisesti.

»Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin», yllytti Taneli.

»No mitäpähän kummaa tuossa nyt on», arveli Kyöri laiskasti, siten
tahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. »Ihan meidän
laivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti ja muutamana iltapäivänä
kutsui sen kapteeni meidän kapteenin vieraakseen. Miten
lienevät siinä sitten rommia maistellessaan alkaneet kehuskella
miestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain se, että he lopuksi
löivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät huomenaamuna panna
kumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan. Kun meidän kapteeni
palasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut kajuuttaan, antoi
hyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt asiat ja jos sinä,
Kyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen kanssa ja voitat
hänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä kouraasi. Oli
menneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun pitäisi saada
puolikaan kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää, kivahti kapteeni,
sillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään, joudut heti tappiolle.
Mutta miten sitä selvilläänkään tappelee, kun ei kerta ennestään ole
mitään vihoja, tivasin minä vastaan, ainakin minun tarvitsee hallin
verran saada, sillä ei mulla luonto muuten nouse. No, kun minä olin
siinä aikani jahnaillut, niin lupasi kapteeni antaa aamulla korttelin
rommia. Sen siemasin heti aamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista
kannelle ja kapteeni näki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun
kiiruusti riisua sen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa.
Mistäs sitä muuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut
takkia päältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi
kapteeni puolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin
englantilaisen laivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat
peräkannelle kehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun
englantilainen tuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli
riisunut koko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa
ja hartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun
olin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin, että
tulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä
nyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten
englantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti.
Minä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten
tappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan sain
yhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät tulta
iskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni varassa
minä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun
englantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin, että
tulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien lähti
uudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin pitää varani
ja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle, sylkäsin minä
kouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi poikki ja koko
mies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan. Ja siihen se
ottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut tunnustaa minua
voittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä tavalla nyrkkiäni
käyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei taistelutavasta oltu
ennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai käyttää sitä tapaa, mihin
luuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei englantilaisen lopuksi auttanut
muu kuin puskea pois viisikymmentä riksiä ja tunnustaa suomalainen
voittajaksi.»

»Mutta notkeampia ia vikkelämpiäpä mahtavat englantilaiset sen sijaan
olla», arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä
pusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut
suomalaisten eittämättömän etevyyden.

»Mitäs vielä!» vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja
sylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. »Eipäs pärjännyt engelsmanni
kiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen
kötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla.»

»Minkäslainen kilpailu se oli?» innostui Taneli jälleen. »Kertokaahan!»

Sijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri:

»Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa
fregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi
muuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään
taidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja seisoi
hetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin sama temppu,
jos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin Knaapin Julli sanaa
puhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä kyömittämään ison
maston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi engelsmanni hänen
jälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli tällätä itseään
päälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän yrittää, ennenkun
takapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas olla, juuri kun hän
sai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska ja heilahutti hänet alas.
No, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee alastulomatkallaan kiinni touveihin
ja purjeenpoimuihin ja putoaa loppujen lopuksi seisoville jaloin
kannelle. Siinä hän sylkästä ruiskauttaa ja englantilaisen eteen
kävellen sanoo: Teepäs sinä se temppu, jos pystyt! Mutta englantilainen
tuijotti häneen suu auki ja kaikki alkoivat huutaa, että jo vei
suomalainen voiton. Kun se Julli pahus aina osasi pysyä yhtä lunkina,
luulin minäkin ensinnä, että hän oli tahallaan pudottautunut alas,
kunnes hän kahdenkesken ilmotti minulle, että kyllä se alastulo
tapahtui vahingossa. Mutta sen koommin ei englantilainen enemmän kuin
muutkaan uskaltaneet meidän suomalaisten kuullen rohkeudellaan
kerskua.»

»Summa summarum on siis se, että me suomalaiset olemme maailman
etevintä kansaa!» huudahti Taneli ja antaakseen kansallisinnolleen
näkyvämmän muodon veti hän keuhkonsa ilmaa täyteen ja viheltää
huikahutti kouransilmäänsä, minkä jälkeen hän tulista vauhtia kapusi
ylös perämastoon ja asettui kahvelin juureen kahareisin kiikkumaan.

Hänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja
vaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja
kuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä
ällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä
huiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:

»Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat!
Hurraa!»

                                                  ⸻

Studiosus Abraham Frosterus oli pukeutunut juhla-asuunsa ja ripustanut
ylioppilasmiekan kupeelleen, vaikka olikin arkipäivä. Tuimasti
liikkuen, niin että miekanhuotra rämähteli saapasvartta vasten, asteli
hän yli Auran sillan.

»Katsohan Aappoa!» virkahti muuan pohjalainen ylioppilas, joka
toverinsa kanssa seisoi torin kulmalla ja neuvotteli siitä, mennäkö
Mertasen krouviin olutta juomaan vaiko lähteä Multavierun puolelle
sotaväen äksiisiä katsomaan.

»Se on sotaretkellä!» vastasi toveri, kääntäen katseensa Frosterukseen,
joka oli pysähtynyt sillalle ja kaiteeseen nojaten katseli alas joelle,
jossa joukko pikku poikia kävi merisotaa, pärskytellen melalla vettä
toistensa päälle.

Frosteruksen sotaretkellä-olo merkitsi toverien kielellä sitä, että hän
liikkui rahantekohommissa.

»Tässä täytyy taas suuttua ja ottaa päällensä tuima hahmo», oli hänellä
tapa sanoa jouduttuaan äärimmäiseen pulaan ja koetettuaan sitä ennen
selviytyä tavallisella vaatimattomuudellaan. Silloin pukeutui hän aina
parhaimpaan asuunsa, otti sotaista ryhtiä lisätäkseen miekan kupeelleen
ja lähti »rynnäkölle».

»Taneli, tuletko paikalla kotiin!» huusi sillan päästä muuan
puolikasvuinen tyttö jollekin joella temmeltävistä pojista.

Taneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla
Frosteruksen mieleen.

Hänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin äskettäin
saapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että hän oli tullut
Uudestakaupungista istuen rattaille ladottujen kupariplootujen päällä,
jotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.

»Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin
panna pois», päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki Vartiavuorelle
päin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman porvarinlesken hoidossa.

Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa
kohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää
paperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä
kymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.

»Salve, amice!» huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään,
kohosi pöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.

»Terve, sinä Pohjolan poika!» lisäsi hän, työntäen Frosteruksen
istumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä pari
savipiippua.

»Sinä kirjotat väitöskirjaa?» virkahti Frosterus, kun piiput oli saatu
savuamaan.

»Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään
valmiina täällä», vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. »Ja nyt
olen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää.»

Silmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia,
josta tämä luki nimen: Aboa vetus et nova.

»Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?» kysyi Juslenius, kasvoillaan
sellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren
salaisuuden omistaja.

»Hm, kaiketi se on ollut olemassa aina Eerikki Pyhän ristiretkestä
asti», vastasi Frosterus, joka mieluummin olisi suonut keskustelun
kääntyvän hänen sydäntään lähempänä oleviin asioihin.

»Phi-uu, veikkoseni!» vihelsi Juslenius pitkään. »Katsohan tuosta!» ja
hän osotti ystävälleen erästä kohtaa käsikirjotuksessa, jossa
todisteltiin, että Turku juonti alkunsa niiltä ajoin, jolloin
suomalaiset Noan pojanpojan Magogin johdolla siirtyivät tähän maahan.

»Suomalaisten on siis täytynyt heti Babelin sekotuksen jälkeen
matkustaa tänne», innostui nyt Frosteruskin asiasta.

»Niin tietysti», vastasi Juslenius empimättä. »Tornin rakentajain
ydinjoukko sai osakseen suomenkielen ja lähti heti etsimään itselleen
isänmaata. Heidän ensimäinen kuninkaansa oli Magog.»

»Mutta mistä sinä tiedät, että suomalaiset olivat ydinjoukkona
Babelin tornia rakennettaessa?» kysyi Frosterus, osottaakseen
kriitillisyyttään.

»Mistäkö?» otti Juslenius suuret silmät kuin tahtoen kasvonilmeellään
huudahtaa: o, sinä pyhä yksinkertaisuus!

»Mitä kieltä ihmiset puhuivat Babelin sekotukseen saakka?» kysyi hän
sitten, johtaakseen toverinsa oikeille jälille.

»Kaiketi hebreaa», vastasi Frosterus.

»Hyvä. Ja mikä nykyisistä kielistä on hebrean lähin sukulainen?»

Frosterus mietti hetkisen ja muistaessaan muutama vuosi sitten
ilmestyneen Eerik Cajanuksen väitöskirjan suomen ja hebrean kielten
sukulaisuudesta, vastasi hän epäröimättä:

»Suomenkieli.»

Nyt tarvitsi Jusleniuksen vetää vain johtopäätös:

»Hebrea on alkukieli, suomi jäi uusien kielten joukossa lähimmäs sitä,
siis täytyi suomalaisten olla ydinjoukko Babelin tornin rakentajissa.»

Voitettuna painoi Frosterus katseensa alas.

Kättään huitoen käveli Juslenius puoli juoksua edestakaisin huoneessa.
Hetken kuluttua pysähtyi hän kuitenkin toverinsa eteen ja kysyi:

»Mikäs on vanhin sivistyskansa Europassa? Mitä luulet?»

Frosterus katsoa mulautti epäröiden Jusleniukseen, sillä ihan
umpimähkään ei hän tahtonut suomalaisia mainita, vaikka hän aavistikin
toverinsa siihen tähtäävän. Hetkisen mietittyään vastasi hän:

»Ainakin Rudbeckius sanoo Atlanticassaan, että roomalaiset ovat saaneet
sivistyksensä ruotsalaisilta, joten siis ruotsalaiset olisivat nykyään
vanhin Europan sivistyskansa.»

»Elähän tee niin hätäisiä päätelmiä!» tarttui Juslenius. »Etkö muista,
keneltä Rudbeckius sanoo ruotsalaisten vuorostaan saaneen
sivistyksensä?»

»Heitä pohjoisempana asuvilta kimmeriläisiltä.»

»Hyvä, ja mitä ovat nämä kimmeriläiset?»

Vastausta odottamatta penkoi Juslenius papereitaan ja levitti
Frosteruksen eteen Olaus Magnuksen Suomen kartan sekä osotti sormellaan
erääseen kohtaan Pohjanlahden perukassa.

Frosterus luki siitä nimen: Chim.

»Siinä on siis Chim ja Chimin seudun asukkaat olivat tietysti
Chimmeriläisiä. Mutta mikä on tuo Chim?»

»Kaiketi Kemi», vastasi Frosterus.

»Aivan niin, ja chimmeriläiset ovat siis kemiläisiä ja kemiläiset, mitä
muuta ne voisivat olla kuin —»

»Suomalaisia», ehätti Frosterus.

»Juuri niin, ja ruotsalaiset ovat siis saaneet sivistyksensä
suomalaisilta», veti Juslenius loistavin silmin johtopäätöksen.

Frosteruksen katseessa näkyi vielä hiukan epäilyksen merkkejä ja hän
kysyi:

»Mutta onko tämä tapahtunut ennen vai jälkeen kristinuskon maahan
tuontia?»

»Tietysti ennen, paljon ennen, sillä kuinka se muuten olisi ehtinyt
ruotsalaisten välityksellä roomalaisille kulkeutua. Vallottaessaan
maamme hävittivät ruotsalaiset kaikki kirjalliset muistomerkkimme,
masentaakseen siten meidän kansallistuntomme. Siksipä meillä onkin
jälellä niin ani vähäsen muinaisesta sivistyksestämme.»

»Tuleeko tämä sinun väitöskirjaasi?» kysyi Frosterus, joka nyt oli
tullut täysin vakuutetuksi.

»Tietysti se tulee, vaikka en vielä ole ehtinyt niin pitkälle», vastasi
Juslenius.

Hän käyskeli jälleen kiihkeästi edestakaisin, huitoi käsiään ja esitti
katkonaisin lausein väitöskirjansa tulossa olevaa sisällystä. Vasta kun
hän oli selvitellyt toverilleen kaikki sen tärkeimmät kohdat, sai tämä
tilaisuuden arastellen esittää asiansa.

»Hyvä, että ajoissa käännyit puoleeni», lausui Juslenius ja paljasti
nurkasta liinan alta kokonaisen pikku pinon kupariplootuja. »Kuinka
paljon tarvitset?»

»Jos saisin kolme taaleria, niin olisin autettu.»

Hetken päästä lähti Frosterus ystävänsä luota, kainalossaan mainitun
summan arvosta eri suuruisia plootuja. Mutta Juslenius istahti jälleen
työpöydän ääreen ja alkoi lennättää hanhensulkaa paperiarkkien yli.

                                                  ⸻

Yliopiston sihteeri Taneli Juslenius havahtui ja hieroi silmiään.
Ajatukset alkoivat toimia ja hänen päässään vilahti kreikkalaisia
sanoja, joita hän viime aikoina oli verrannut suomalaisiin,
todistellessaan näiden kielten läheistä sukulaisuutta.

»Aivan niin, eremos, sehän on suomen erämaa», sai hän kiinni sanasta,
joka viimeksi oli hänen tajuntaansa pysähtynyt. »Ja se kai on
selvästikin suomalainen laina kreikankielessä, koska sitä ei voi johtaa
mistään toisesta kreikkalaisesta sanasta.»

Hän innostui ja kohosi istualleen. Mutta kylmät väreet kulkivat silloin
hänen ruumiinsa yli, sillä nyt vasta huomasi hän maanneensa —
ruumiskirstussa. Hän hieroi silmiään ja koetti ponnistaa ajatuksiaan.

Niin, selvästi se oli kapea ja musta ruumiskirstu, jossa hän oli
maannut. Se oli asettu kahden tuolin varaan ja seinän nojalla pystyssä
oli sen kansi. Talossa vallitsi kuolon hiljaisuus ja ikkunoihin oli
asetettu lakanat.

»Mitä herran nimessä tämä merkitsee!» huudahti hän kauhuissaan ja
kohosi lattialle seisoalleen.

»Rakas Daniel, sinä elät jälleen!» kuului samassa viereisen huoneen
ovelta hellä ääni.

Siinä seisoi hänen nuori vaimonsa Hedvig. Hän riensi miehensä luo ja
tarttui hänen käsiinsä.

»Nyt sinä menet jalleen oikealle vuoteellesi, sillä tauti on sinut
jättänyt. Minä menen kiiruusti valmistamaan sinulle jotakin
virkistystä. Ja tuon kamalan kirstun toimitan minä täältä heti pois.»

Juslenius tunsi voimansa hyvin heikoiksi ja tahdottomasti seurasi hän
vaimoaan vuoteeseen, johon tämä hänet huolellisesti peitti.

Kadulta kuului vankkurien kolinaa ja kun vaimo oli poistanut akkunasta
lakanan, näki Juslenius naamioidun miehen kuljettavan siitä ohitse
ruumiskirstua. Samassa selveni hänelle, että kaupungissa raivosi ankara
rutto, johon hänkin oli muutamia päiviä sitten sairastunut. Estääkseen
tartuntaa leviämästä oli hän haetuttanut ruumiskirstun ja asettunut
siihen valmiiksi makaamaan ja kuolemaa odottamaan. Kokonaisen
vuorokauden oli hän siinä tajutonna maannut, hourien hebrealaisista ja
kreikkalaisista sukulaissanoista, kuten hänen vaimonsa kertoi.
Palvelusväki oli rutonpelosta kaikonnut talosta ja rouva oli yksin,
itkusta ja epätoivosta menehtymäisillään, pitänyt silmällä taudin
kehitystä.

»Nyt, rakkaani, on kuitenkin pahin ohitse», lausui hän vaimolleen, kun
tämä tarjosi hänelle virvotusjuomaa. »Näemme, että Jumala tarvitsee
fennofiilejäkin työmailleen», lisäsi hän raukeasti hymyillen ja silitti
vaimonsa kättä. »Tunnen ruumiissani, että tauti on minut jättänyt.»

Hetken päästä ummisti hän silmänsä ja vaipui virkistävään uneen.

                                                  ⸻

Edellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi
tuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi vanhaa
pääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi vahingon
valkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan kaupunkia.

Aurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna päivänä itkua ja
voivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa huone- ja talouskaluja,
joita palavasta kaupunginosasta oli sinne suojaan kiidätetty. Niiden
välissä kierteli naisia ja lapsia, jotka avuttomina yhteen ääneen
itkivät hävityksen surkeutta.

Vaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä ja
noessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius,
kainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta
käpristyneet.

»Isä, isä!» kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa
äänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui maassa
hätääntyneiden lasten, neuvottomain palvelustyttöjen ja omaisuuden
rippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta pienokaistaan.
Nähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä ja nosti
katseensa kysyvänä hänen puoleensa.

»Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa», lausui Juslenius
synkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. »Katto romahti jo alas
ja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa jälellä.»

Rouva purskahti uudestaan itkuun ja lapset seurasivat hänen
esimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan
ei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa
oli hänen omakin mielensä.

Eniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta
olivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa.
Apeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin oikoa
käpristyneitä kansia.

Yksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, Vindiciae Fennorum — Suomalaisten puolustus
. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja hänen
silmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta sitten oli
kirjottanut: »Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden vaatimuksesta,
joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta kuin että olen
suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon
kansaan.»

»Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni,
muistuttaakseen minulle elämäntehtävääni», ajatteli hän liikutettuna ja
tunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen sanojensa
kohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.

»Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet, mutta vielä paljon
enemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa», lausui hän keventyneesti
ja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.

                                                  ⸻

Keppiinsä nojaten asteli Oulun kappalainen Abraham Frosterus Tukholman
Nygrändenillä ja veti mielihyvin sieramiinsa raikasta ulkoilmaa, jota
vailla hän oli saanut olla jo useita viikkoja. Häntä oli nimittäin
pidättänyt vuoteessa ankara leini, joka jalasta toiseen siirtyen oli
tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia ja riistänyt öiden levon.

Pohjanlahden ympäri soljuvan pakolaisvirran mukana oli hänkin
kulkeutunut Tukholmaan, missä hän perheineen melkein tyhjästä eläen oli
asunut pienehkössä huonepahaisessa Nygrändenin varrella.

Viime kulunut oli ollut hänelle tavallista tuskallisempi. Mutta
miltei vielä enemmän kuin ruumiillisesta taudistaan oli hän kärsinyt
tietoisuudesta, että perheen ruokavarat sekä yleensä kaikki apulähteet
olivat tyyten lopussa.

Aamun sarastaessa olivat tuskat kuitenkin äkkiä hellittäneet. Hän oli
uinahtanut ja hänen hellä vaimonsa, joka pitkällisestä valvonnasta
uupuneena oli koko yön uskollisesti hoitanut häntä, oli paneutunut
lattialle lepäämään.

Jonkun tunnin kuluttua olivat he havahtuneet hiljaiseen oven käyntiin.
Huoneessa ei kuitenkaan näkynyt ketään vierasta henkilöä, mutta sen
sijaan oli perheen isä keksinyt vuoteensa jalkapäässä kasan suuria
kuparitaalereita. Tuntematon hyväntekijä oli heidän nukkuessaan käynyt
ne siihen asettamassa ja liikutettuina kiittivät avunsaajat Jumalaa.

Nuo kupariplootut johtivat Frosteruksen mieleen erään tapauksen
puolentoistakymmentä vuotta sitten, jolloin hän kovassa hädässä ollen
oli mennyt ystävänsä Taneli Jusleniuksen luo ja tullut samanlaisten
plootujen avulla pulastaan pelastetuksi. Sitä muistellessaan sai hän
äkkiä halun päästä tervehtimään entistä ystäväänsä, jonka hän myöskin
oli kuullut pakolaisena perheineen saapuneen Pohjanlahden ympäri
Tukholmaan. Ihmeekseen tunsi hän voivansa kepin avulla liikkua ja niin
hän lähti ottamaan selkoa Jusleniuksen asunnosta, saadakseen käydä
häntä tervehtimässä.

Professori Juslenius istui kirjotuspöydän ääressä, edessään puoleksi
kirjotettu paperiarkki. Hän nojasi päätään käteen ja kasvoilla oli
alakuloinen ilme.

Taudin kalvamaa entistä ylioppilastoveriaan ei hän tuntenut, ennen kun
tämä oli maininnut nimensä. Liikutettuna nousi hän silloin häntä
tervehtimään, minkä jälkeen hän huudahti:

»Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on
koko Suomen kansan saattanut!»

Kun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne
ihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla
synnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista.
Frosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla,
niin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi kuukausiksi
pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin
Frosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu
ehditty paljoakaan mukaan ottaa.

»Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut», kertoi Juslenius lopuksi,
»sillä äskettäin olen saanut valtuuden lehtorinvirkaan Vesteråsin
kimnaasissa. Olen tässä juuri valmistellut virkaanastujaisesitelmääni.»

Hän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka
otsikosta tämä luki tittelin »De miseriis Fennorum.»

»Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista minä
silloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta sitten tulit
luokseni rahaa lainaamaan», lausui Juslenius huoaten ja luki
ystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää kuvausta
niistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän raakalaiset
olivat Suomen kansan saattaneet.

Hänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:

»Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka
onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa, isänmaan
rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa ja sammuttaa
janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten kohtalo kautta
lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole varmoja tietoja
olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle, jotka luonto näkyy
Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut kukaan muu kuin ehkä
onneton turvanetsijä.»

Nämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat
Jusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä
Frosterus tullessaan hänet tapasi.

»Valkeneeko meille koskaan enää päivä?» virkahti viimemainittu apeasti.

»Sen Jumala yksin tietää,» vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa ei
enää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.

                                                  ⸻

Vihdoinkin oli rauhan päivä koittanut ja raakalaislaumat
olivat vetäytyneet takaisin itäisen rajan taakse. Monia kokenut
vanha Turku oli siivoutunut siitä liasta ja törystä, jota
moskovalaisten jäliltä kaikkialla kohtasi, ja juhlamielin virtasivat
kaupunkilaiset tuomiokirkkoon, missä tänään vietettiin yliopiston
avajaisjumalanpalvelusta.

Kun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun
alkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen
mielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat
hävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen
riemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:

»Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän
vahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän
saattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän
lähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee.»

                                                  ⸻

On kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.

Porvoon piispana on Juslenius laajalla tarkastusmatkalla.
Hän on juuri lopettanut kokouksen Liperin seurakuntalaisten kanssa ja
astelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme hänen kasvoillaan painostaa
hänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa hän puhumaan:

»Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani.
Pimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella. Toisinaan
tuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan.»

Varsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan oli
nimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat isonvihan
kärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman vastenmielisyyden
kaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin piispautensa ajan
työskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin hiippakunnan
itäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen hitaasti nousevan
pinnalle.

Pappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja
Porvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä
piispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän
muutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen kasvonsa
tyytyväisyydestä.

»Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin», lausui hän,
»niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia töittemme
hedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että säädyt
Tukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun valitukseni
johdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin huonosti taitavat
kansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että Ruotsin laki sekä ne
kuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka katsotaan Suomen
talonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät suomeksi. Niinikään
sisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä, että tuomarin ynnä muita
virkoja Suomessa on etusijassa annettava suomenkieltä taitaville. Tämä
oli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko karulla
taipaleellani», lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.

                                                  ⸻

On kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine
perheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta Pohjanlahden
taakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut valtiopäiväistunnosta
asuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu puoluetaistelu ja
vallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan rasittaneet hänen rehellistä
sydäntään ja järjestykseen tottunutta mieltään. Mutta tänään on hänen
ristiriitaansa lisännyt vielä sanoma, että hän on saanut enimmät äänet
Skaaran hiippakunnan piispanvirkaan.

Mitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut
enimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan hiippa
piispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa
epäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa, joka
hänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään kolkkaan. Mutta
oliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi sydämensä
pohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka suhteessa
edullisempi Skaaran?

Hän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä tähän
valintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä nuoresta
fennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman kansansa
hylkäämisestä.

Kun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui
hänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi
ensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku
aika sitten oli jättänyt painettavaksi.

Siinä tuokiossa kaikkosivat piispan ikävät mietteet ja hellävaroin
käänteli hän käsissään tuota nelitaitteista korrehtuuriarkkia.
Mielihyvin seurasi hän nimilehden suuria ja koukeroisia kirjaimia:
»Suomalaisen Kielen Sana-Lugun Coetus. Jumalan avulla, Suurella työllä,
pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen Cunniaxi Coottu Daniel Jusleniuxelda
.»

Se oli hänen elämänsä suurtyö, suoritettu monien vaivaloisten tointen
ohella. Hän oli kerännyt siihen puolentoistakymmentä tuhatta
suomalaista sanaa, selitettyinä sekä latinan että ruotsin kielillä.

»Jos itä hävittäisikin kaiken muun minun kylvöistäni, niin ainakin tämä
jää», ajatteli hän.

Mutta kirjanpainajalle virkkoi hän puoli leikillään:

»Jos minä tahtoisin olla turhamainen, niin lausuisin minä tämän
teokseni johdosta Horatiuksen sanoilla: exegi monumentum aere
perennius!»

                                                  ⸻

Hiipan valinnassa oli Jusleniuksessa lopultakin päässyt vanhus
voitolle. Mutta fennofiili hänen sydämessään on kuitenkin kaiken aikaa
häntä soimannut ja pitänyt vireillä kaihoa omien kansalaisten puoleen.
Se on saattanut hänet korkeasta iästään ja hiippakunnan hoidon
vaivoista huolimatta ryhtymään jälleen kirjalliseen työhön rakkaalla
suomenkielellään.

Parisen vuotta edellä kerrotun jälkeen tapaamme hänet myöhäisenä
syysiltana piispantalossaan Skaarassa, kumartuneena työpöydän yli.
Hanhenkynä kitisee tutunomaisesti paperiarkilla ja siihen syntyy
suomalaisia lauseita:

»Minun rakkaimpain maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi, heidän
kalliimmassa uskossansa, ja pyhässä vaelluksessansa, annetaan tämä
Ruotsin kielestä käännetty vähäinen, mutta kaikki autuuteen
tarpeelliset kappaleet sisällänsä pitävä kirja ulos. — — — Sillä
ehkä minä asun taampana teistä erotettuna, on Jumala kuitenkin minun
todistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä Jesuksessa Kristuksessa
halajan — — —.»

Se oli alkulause Swebiliuksen katekismussuomennokseen, jonka hän äsken
oli saanut valmiiksi. Suurella tyydytyksen tunteella kirjotti hän
loppuun:

Kirjotin Skaarassa läntisellä Göthein maalla,
marraskuussa vuonna 1745.

Daniel Juslenius.
Skaaran hiippakunnan piispa.

Laskettuaan kynän syrjään lausui hän hiljaa psalmin sanat:

»Jos minä unohdan sinun, Jerusalem, niin olkoon minun oikia käteni
unohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua
muista, ellen minä tee Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni.»

                                                  ⸻

On kulunut jälleen seitsemän vuotta. Lähemmäs kahdeksankymmenen vuotias
piispa Juslenius makaa kuolemaan valmistuneena Brunsbon pappilassa,
mihin viikatemies oli hänet pysähyttänyt, hänen matkatessaan
valtiopäiviltä takaisin kotiinsa.

»Lapsuudestani asti on minua vaivannut niin suuri isänmaanrakkaus,
etten ole kieltäytynyt sen puolesta kärsimästä mitään», kuulivat
ympärillä seisovat papit piispan kuiskaavan.

Heistä ei yksikään käsittänyt, miksi hän nuo sanat, jotka hän oli
aikoja sitten kirjottanut yhteen nuoruuden fennofiilisistä teoksistaan,
lausui juuri tällaisena hetkenä. Mutta se oli vanhan piispan
itsetiedoton puolustus sitä ääntä vastaan, joka soimasi häntä siitä,
että hän oli tullut vieraalle maalle kuolemaan.

Vähää ennen kuin hän puhalsi ulos viimeisen henkäyksensä, lausui hän
selvästi ja kirkastunein silmin:

»Isonvihan myrskyissä sai minun luottamukseni Suomen tulevaisuuteen
pahan kolauksen. Mutta nyt on Jumala antanut minulle tuon luottamuksen
takaisin. Siksi ummistan minä silmäni onnellisena, vaikkakin minun
epäuskoni rangaistukseksi täytyy se tehdä isänmaani rajojen
ulkopuolella.»