Kerrankin oikea mies.

Kokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan
kamariviskaali Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa
eräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha ja
teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen toverinsa
oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen teini tai
ylioppilas-beaani.

Pöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja seinähyllyillä
virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies siirsi syrjään
paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja ryhtyen terottamaan
hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan vahataululla suoritti
pitkää yhteenlaskua:

»Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista
nouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan sivua,
jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen kähvellystä. Toden
totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs Kaarle, oikeassa
lausuessaan, että se joka on ollut viisi vuotta kruununvoutina, on jo
tarpeeksi kypsä hirtettäväksi.»

Puhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa
viratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen Ruotsin
lakia sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja varsinkin Turun hovioikeuden
herrain kanssa, joiden puolelta hän väitti kärsineensä
jumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut pariin vuoteen
ollut vireillä yhtään riitajuttua, joten aika oli käynyt hänelle
pitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä asioihin käsiksi, kuten hän
sanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän tullut kamariviskaali Äimän luokse,
jonka kanssa hän aikoinaan oli Saksan yliopistoissa opiskellut
lakitiedettä, tarjoten palvelustaan entiselle toverilleen. Niin
huonossa huudossa kuin Speitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet
kuitenkin ottanut jonkunlaiseen sihteerintoimeen.

»Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan hirsipuun
vakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti», jatkoi Speitz.

»Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana», arveli
Simo.

»Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?» kysyi
Speitz.

»Ei, mutta ... kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai
siinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin», koetti Simo päästä
pälkähästä.

»Näkyy, että sinä olet vielä beaani», huomautti Speitz isällisesti. »Ja
muutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia
taipumuksia, niin kehitä ja vartuta niitä kaikin mokomin ja kasvata
itseäsi yleensä kaikessa vääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi
taattu.»

»Entä iankaikkinen?» kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli
kuunnellut esimiehensä neuvoja.

»Siitä en todellakaan mene takuuseen», vastasi Speitz, »mutta
ajallisesta sitä varmemmin.»

»Niin, niin, totta minä tarkotan!» jatkoi hän miltei tiukasti, kun
huomasi apulaisensa yhä virnistelevän. »Minussa näet siihen oivallisen
esimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen sijaan, että minä
opintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin kihlakunnan tuomarina
tai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä tässä hanhenkynää toisen
palveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen olen saanut ainoastaan
entisen toveruuden nimessä.»

»Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia
kähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne
vääryydessä?» kysyi Simo viattomasti.

»Vaiti, keltanokka!» ärähti Speitz. »Minä en puhu mitään
taipumuksistani sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun
virkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa
oikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu
elämänurani, vaan lisäksi vainottu kaikella tavoin — niin, onpa minut
kerran kuolemaankin tuomittu.»

»Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?» huudahti Simo. »Ja kuitenkin
te istutte siinä hanhenkynää terottamassa!»

»Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran
mestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin
koreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden
vankeusrangaistukseksi.»

»Olette siis istunut vankeudessakin?»

»Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla
valituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin.»

»Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?» tiedusteli Simo hieman
arastellen.

»Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin
hovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea — tai Kurckia
piti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä
ruotsalaiseksi puleerattuna — muutamista tuomioista, jotka olin
huomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin
asian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi,
toimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa
asiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!»

Hän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä
jatkoi:

»Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten
päämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja
väärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät
sinä vielä korkealle, Simo-poikaseni.»

»Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin
hyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin
hyväksyttäviksi?» kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.

»Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista», myhähti
Speitz.

»Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka
noudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?» kysyi Simo
viekkaasti.

»Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja veronkantajat
puivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee päivänvaloon
heidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi tullutkaan hänelle
palvelustani tarjoamaan.»

»Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!» julisti Simo.
»Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja
kuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän
oppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa.»

»Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai
sinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön: Nulla
regula sine exceptione. Kamariviskaali on siis poikkeus minun
menestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa.»

»Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus», arveli Simo.

»Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa,
että saat vanhoilla vuoleskella hanhenkynää toisen
palveluksessa.»

»Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus
säännöstä.»

»Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat
oppia tekemään järkeviä päätelmiä.»

Tämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla Speitz
säesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä laskunsa
päätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:

»Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden
sota-artikkelien suomentamisen johdosta?»

»Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se
siksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle
tapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle
opetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen
opettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran —
se oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla
tuomarintoimissa — jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa. Syytettynä
oli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään —
luultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli supi
suomalainen, mutta hänen kuolemantuomionsa luettiin Kustaa Aadolfin
ruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui mies
pilkallisen katkerasti: ’Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt muuta kuin
että kuolemaan tässä mennään.’ Tapaus vaikutti minuun syvästi enkä
saanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa suuri vääryys,
että ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät sanaakaan ymmärrä.
Ja niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin nuo sota-artikkelit.
Kun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme hyväksi tehnyt enemmän kuin
kaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä, kannatti puuhaani, ryhdyin
minä työhön. Mutta luuletko, että kirja sai ilmestyä präntistä ilman
rettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain tuomarinarvoa loukkaavaa,
johon hovioikeuden herrat heti iskivät kyntensä.»

»Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?»
kysyi Simo.

»No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut
vähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella
huomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain
Suomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta,
vaikk’eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä. Tämä
se muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi kirjan
alkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta jätettiin
pois.»

»Eikä siinä kaikki», jatkoi Speitz hetken kuluttua. »Kirjasta löytyi
pari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani olin sanonut
myöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja erittäin oman
kansani hyväksi. Nuo sanat ’erittäin oman kansani hyväksi’ olivat
vaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan kapinallisuutta meidän
ruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne oli pyyhittävä pois.
Nimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen suomalaiseksi sanoilla
Tavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta! Sillä nythän pitää tietysti
kaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kun Ruotsi Saksan sotatanterilla
on noussut niin suureen mahtiin —»

»Suomalaisten hakkapeliittain avulla», pisti Simo väliin.

»Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi
siinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta.»

»Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanoja
Tavast-Finlandus», auttoi Simo.

»Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt
sana — Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus,
minusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni elänyt
Suomen sydämessä! — Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen opetus:
muista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie edessäsi
pystyyn.»

Mutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:

»Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää
isältä perittyä suomalaista nimeäkin.»

»Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä», ärähti
Speitz. »Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan kantavan
suomalaista nimeään.»

»Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä», epäili Simo.

»Ahaa, sinä et näy tietävänkään», selitti Speitz, »että hän vähää ennen
matkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen, jossa
ilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille muutamia
uusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet aatelissäätyyn
nimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta palatessaan on jo
aateliskirja taskussaan.»

»Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!» ihastui Simo.

»Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!» ivasi Speitz. »Mutta
maltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin
pitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin
sitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää
svecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa
suoraan Valhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen
napanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä.»

Äreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä
vastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa
ärsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja
kynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten ääni
ja reen ratina.

»Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!» virkahti Speitz päätään nostamatta.

»Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen», lisäsi Simo.

Eteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken
mentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies,
jonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen
järkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten
maatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä, jonka
tarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja
veronkantajat.

Tervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja
lausui:

»Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on
vertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme taas
melkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä.»

»No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta
tulojen lisäystä kruunulle», lausui Speitz.

»Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut»,
lisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.

»Olkoon menneeksi, koska niin tahdot», naurahti Speitz. »Muuten kai
minä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?»

»Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin», vastasi
kamariviskaali.

»Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?»

»Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen
sinne.»

Speitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:

»Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?»

»Mitäpä minä sillä tekisin», vastasi kamariviskaali tyynesti. »Eikö
sinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon
tuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään.
Sitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet.»

»No, kerrankin oikea mies!» huudahti Speitz, kohoten seisomaan.
»Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä
ehdottaisin sinulle valiolauseeksi?»

»Justum et tenacem propositi virum...» lausui kamariviskaali.

»Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessäni!»
ihmetteli Speitz.

»Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi»,
naurahti kamariviskaali.

»No niin, sitä parempi.»

»Ja nyt lopettakaa päivän työ ja käykäämme illalliselle. Marketta
odottaa siellä lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun kuulumiset»,
ja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.

Seuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:

»Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin tullut
huomaamaan, että kaikki suomalaiset eivät sentään ole samanlaisia
hännänheiluttajia.»