HÄMYNHETKI.

Nyt silmä sielun selkenee
näin hämyn saapuen,
sen katse kauvas harhailee
luot’ omain vaivojen;
se kammioihin vieraihin
tiet etsii salaiset,
luo niiden, joita raskaimmin
nyt painaa murehet.

Se hädänhetken hiljaisen
taas näkee hiipivän
luo uneksijain tuhanten
joit’ kammo elämän
pois ajaa iloin ääreltä,
suur’ luku niiden on;
ken taistoon uupuu, nimettä
hän vaipuu kuolohon.

Tään hetken raskas hiljaisuus
ei rauhaa heille tuo,
ei tyynny syömen palavuus,
ei toivo voimaa suo.
Pois on jo päivä ehtinyt,
ei tähdet vielä näy,
työt päivän viel’ ei päätetyt,
mut mieli raukeeks käy.

Ei viihdy viime kyyneliin
suur’ kaipuu, ahdistus,
ja rukouksiin salaisiin
ei saavu vastaus.
Kuin ajatus jo laannut ois,
niin silmä tuijottaa;
se eikö sammua jo vois,
kuin rusko raukeaa —?

Mut ääni syömen unelmain
viel’ vaatii kestämään.
Lie tulos taistoin vaikeain
ees rauha hetkenkään;
kai illan tähdet viileät
viel’ kerran nousevat,
taas hetkeks pelot häipyvät
ja toivot rakkahat.