XV.

PUTKILAHDEN PIDOT.

Se pieni osasto Aksel Kurjen ratsulipullisesta, joka oli sijoitettu
Juhana Martinpojan johdolla Savonlinnaan ja sieltä tammikuun alkupuolella 1597
oli retkeillyt Suur-Savossa talonpoikain
kapinahommista selkoa ottamassa, se sai, pyrkiessään palaamaan
Vahvajärven-retkeltään kotilinnaansa, kestää monenlaisia vaaroja ja
vaikeuksia. Suur-Savon talonpojat olivat tällävälin jo joka kylästä
kokoontuneet asejoukkoihin, jotka pitivät päätiet miehitettyinä ja
usein suurilla suksimieslaumoilla ajoivat Juhanan pientä huovijoukkoa
kuin susilaumaa. Ainoastaan pikkukylissä, joihin yllättämällä
porhallettiin, sai tämä ratsuväki nyt väkipakolla ruokaa ja yösijaa,
mutta silloinkin oli sen peräti varoskellen nukuttava ja jo yön selkään
noustava taipaleelle. Vara täytyi näet alituisesti pitää sekä eteen
että taakse ja kummallekin kupeelle.

Kiertoteitä siten samoten saapui Juhana Martinpojan väki vihdoin linnan
lähettyville. Mutta siellä sitä kohtasi sanoma, että sen oli heti
riennettävä Juvalle, yhtyäkseen Hannu Oldenburgin ja muiden linnasta
lähetettyjen sotapäälliköiden joukkoihin, jotka siellä taistelivat
Pieksämäeltä saapuneita melkoisia nuijajoukkoja vastaan. Tämänkään
määräyksen noudattaminen ei kuitenkaan ollut aivan helppoa, sillä
suksimiehiä parveili näillä mailla nyt tiheässä ja Juhanan täytyi
taistella veriset ottelut, pelastaakseen pälkähästä pienen osastonsa.
Juuri näillä retkillä talonpojat oppivat Juhana Martinpojan pientä,
iskevää osastoa pelkäämään ja vihaamaan, ja häneltä meni niihin
rasittaviin retkiin monta päivää. Vihdoin hän kuitenkin selvisi
vihollisistaan ja pääsi lopen väsyneine miehineen Juvan kirkolle, joka
oli linnan sotaväen käsissä.

Tällä oli näihin aikoihin keskuspaikkanaan Putkilahden kuninkaankartano
. Sieltä he olivat tehneet retkiä eri tahoille
talonpoikaisjoukkoja vastaan, sinne heidän oli määrä nyt taaskin
kokoontua ja tuoda tykistönsäkin. Mutta sotaväen eri osastoilla oli
viime päivinä ollut viivytyksiä ja vastoinkäymisiä. Tykistökuormat
olivat tarttuneet lumihankeen ja oli ollut lähetettävä suurempi
miesjoukko vararekineen ja lapioineen niitä perille tuomaan. Toinen
puoli miehistöä oli äsken saanut selkäänsä Leskisen kahakassa, ja
toinen oli saksalaisen Hannu Oldenburgin johdolla muka ollut
hävittämässä parin peninkulman päässä Joroisissa päin majailevaksi
kerrottua pieksämäkeläistä nuijajoukkoa; mutta se oli saanut samota
salot ja korvet löytämättä mitään vihollista, sekä lopuksi melkein
menehtyneenä väsymyksestä palannut tyhjin toimin takaisin.
Putkilahdelle jäänyt pienempi osasto, joka oli ollut viipurilaisen
piispanpojan, Pekka Juustenin komennossa, oli tällävälin sekin joutunut
pulaan ja hätään, kun etelästä, Suur-Savosta päin, saapuvat talonpojat
olivat ehtineet jo aivan naapurikyliin. Juusten oli, silloin
hätäyksissään lähettänyt avunpyyntöjä eri tahoille ja lopuksi oli hän
pannut juomatoverinsa, Juvan kirkkoherran, herra Olavin, tarjoamaan
sovintoa Suur-Savosta tulleille talonpojille, jotka Leskisen talossa
juuri saavuttamansa voiton johdosta yhä olivat ylpistyneet. Ruoka ja
juomakin oli Putkilahdesta tällävälin ruvennut loppumaan, sinne
sijoitetut miehet olivat käyneet kärtyisiksi, napisseet ja uhanneet
lähteä tiehensä. Kiireellä oli Juustenin senvuoksi täytynyt laittaa
pikalähetit hakemaan Olavinlinnasta olutta ja muuta muonaa. Hänellä oli
siten ollut siellä monenlainen hoppu ja hätä. Vihdoin olivat kuitenkin
Oldenburgin miehet palanneet turhalta matkaltaan, mutta palanneet
erämaita rämpimästä peräti huonossa kunnossa, kylmettyneinä, yskäisinä
ja kuumeisina, joten ei heistä arveltu olevan moneen päivään mihinkään.

Nämä surkeanlaiset tiedot Putkilahden oloista sai Juhana Martinpoika
kuulla jo taipaleella niiltä jalkamiehiltä, jotka kiroillen ja karjuen
vedättivät raskaita tykkikuormia Juvan päin, ja hän arveli nyt
tapaavansa miehet Putkilahdessa hyvinkin alakärsäisessä kunnossa. Mutta
hänen ja hänen miestensä hämmästys oli suuri, kun he, väsyneillä
ratsuillaan vihdoin ajettuaan kuninkaankartanon pihaan, tapasivat
sikäläisen majoitusväen — täydessä humalassa. Miehet hoilasivat ja
hoipertelivat pitkin pihoja ja porstuoita, laulaa lallattivat ja
lepertelivät pehmoisia. Toiset hieroivat tappelua tallin ovella, toiset
kaulakkain lumessa kahlasivat ja puhua porisivat kaikki yhtaikaa;
toiset taas olivat jo torkahtaneet kinokseen.

— Mitä tämä on? kysyivät saapuvat miehet.

— Tämä on sitä taivaallista sotamiehen elämää — hei!

— Täällä on häät ja isot ilot, — lisää juomaa, taikka laskemme
kannuun verta!

— Ja sitten taas tapellaan ... missä ovat nyt ne nuijapäät...?

Näin hihkui ja hulisi juopunut sotaväki, hieroi riitaa hämmästyneiden
tulokkaiden kanssa, mutta savolainen hilpeys sai näissäkin pian voiton
ja rasvaisia sukkeluuksia sinkoili nyt ryhmästä toiseen. Näiltä
mölyäviltä miehiltä ei saanut mitään tolkkua asioista; pantuaan
hevosensa korjuuseen riensi Juhana sen vuoksi tupaan päälliköitä
tapaamaan. Mutta siellä oli sama hulina, vielä räyhäävämpi vain ja
äänekkäämpi. Juovuksissa oli joka mies päälliköistä kuormanvetäjiin
asti, toiset nukkuivat tukkeina lattialla, toiset vielä kallistivat
olutkannua ja nauraa hohottivat vakavanaamaisille saapuneille. Järkevää
vastausta ei saanut Juhana keneltäkään. Turhaan hän koetti päälliköille
tehdä selkoa vaikeasta matkastaan ja talonpoikaisjoukkojen
lähestymisestä, — he vain löivät kaikki leikiksi ja kehoittivat
vastatulleita koettamaan, vieläkö tynnyrin pohjalla mitään
hilkkaisee...

Olihan Juhana ollut mukana monissa sotilasjuomingeissa, joissa monista
olutkannuista päihdyttiin, mutta tätä menoa aivan vihollisen
lähettyvillä hän ei ymmärtänyt, ja kyseli:

— Miten olette laskenut koko joukon yhtaikaa juopumaan ja
hullaantumaan? Oletteko sairaita?

— Ei, täällä ei ole enää kukaan kipeä. Aamulla olivat kaikki kipeitä,
mutta nyt ollaan taas terveitä ja reimoja kuin varsat...

— Ja kuka vastaa, jos talonpojat hyökkäävät?

— Kaikki vastaamme, — nyt me vasta tapellaankin! Kaikki olemme
saaneet rohkeutta antavaa tulijuomaa...

Vähitellen kävi vastasaapuneille selväksi, että koko Putkilahden väki
oli saanut juodakseen sitä tulista, poltettua viinaa, mitä Juusten
kylmettyneitä varten oli tilannut muutamia kannuja Olavinlinnasta.
Viinan käyttö juovutustarkoituksiin oli varsinkin Suomen syrjäseuduissa
näihin aikoihin harvinaista. Se oli vielä outoa ainetta, jota
käytettiin enimmäkseen vain rohtona, — virkistys- ja juovutusjuomana
oli yleensä edelleen Suomen vahva olut. Mutta kun melkein koko väki
Putkilahdessa nyt oli köhäistä ja kuumeista, oli sille heti
muonantuojain linnasta palattua annettu aamutuimaan aika kulaukset
viinaa, ja päälliköt itse olivat ottaneet yhtä rohkeasti tätä rohtoa.
Juotiin olutta sekaan ... se tuntui turkasen lystiltä ... ja ennen
pitkää tyhjennettiin koko saapunut varasto. Mutta seuraus oli
yllättävä; outo tulijuoma rupesi kihisemään siihen tottumattomain
suonissa, se päihdytti kestävimmätkin oluenjuojat, uuvutti toiset
uneen, mutta hullautti useimmat vallan mielettömään humalaan, hurjaan,
riemuavaan ja rautarohkeaan... Juhana Martinpoika oli osunut saapumaan
Putkilahteen miesten juuri ollessa parhaassa hiprakassa ja älyämättä
itsekään, miksi heistä nyt elämä oli näin kevyttä ja huoletonta...
Napina ja tyytymättömyys oli miesten keskuudesta kuin pois puhallettu
ja äsken sairaat soturit tunsivat nyt itsensä voimakkaiksi kuin karhut.

Mutta viina oli nyt loppunut ja vähitellen rupesi raukeus ja kivistävä
kohmelo kellistelemään miehiä kumoon. Juhana istahti päätuvan pitkän
pöydän ääressä turisevain päällikköjen parveen ja ryhtyi taas heille
kuvailemaan, kuinka täpärällä asema todella on, kuinka uhkaavan lähellä
talonpojat liikkuvat, — saattavat rynnätä kohti koska tahansa...

— Siitä ei ole vaaraa enää, vastasi hänelle Juusten yliolkaisesti. —
Herra Olavi on ollut sopimassa talonpoikain kanssa, — he antautuvat!

— Antautuvat, ihmetteli Juhana, jolla oli retkiltään aivan
toisenlainen kokemus talonpoikain keskuudessa vallitsevasta
mielialasta. — Yltyneethän he ovat äskeisen Leskisen-kahakan jälkeen.

— Antautuvat, sopersi Juvan turpea kirkkoherra, joka uskollisesti oli
ottanut osaa Putkilahden iloihin ja oli parasta pataa päällikköjen
kanssa. — Kävin siitä sopimassa juuri itsensä Leskisen isännän kanssa.
Hän lupasi sen kaikkien talonpoikain puolesta...

— He heittävät aseensa ... toiset jo pakenevat, solkkasi saksalainen
palkkapäällikkö Hannu von Oldenburgkin, olutkannusta pohjasakkoja
imien. — Sitten vain napataan miehet kiinni, pidetään lyhyet käräjät
ja hirtetään kaikki...!

— Mikä se Leskinen on ja miten hän voi luvata kaikkien talonpoikain
puolesta? ihmetteli Juhana edelleen.

— Lupasi, vannoi, vakuutti Olavi-herra rasvaista kämmentään pöytään
takoen. — Ja minä lupasin, että kaikki saavat rauhassa mennä kotiinsa,
eikä heitä enää ahdisteta.

— Mutta miten heidät sitten hirtetään?

— Hirtetään kaikki, hoilasi Oldenburg ja iski hänkin puolestaan
nyrkkiä pöytään. — He ovat kaikki kapinoitsijoita...

— Niin ovat, vaan vielä he eivät ole käsissämme, vastaili Juhana. —
Kunhan eivät he saapuisi hirttämään meitä!

— Olet pelkuri, soperteli Oldenburg, vaipuen jo väsyneenä pöytää
vasten. — Me nukutaan nyt kaikessa rauhassa ja sitten lähdetään
linnaan lepäämään ja uutta tulijuomaa maistelemaan...

Mutta kun näitä tarinoita parhaallaan pidettiin kuninkaankartanon
suurtuvassa, saapuivat tykkikuormain vedättäjät vihdoinkin perille ja
kertoivat talonpoikaisten suksimiesten jo puolen peninkulman päässä
kylästä parveilleen heidän ympärillään. Kuormamiehet olivat
hätäytyneitä, vaivoin he olivat saaneet tykkinsä perille ajetuiksi,
nuolia oli sinkoillut heidän niskaansa.

— Ne voivat rynnätä tänne koska tahansa...

— Niin talonpojatko, julmettuneet, kyselivät päihtyneet päälliköt
tylsännäköisinä.

— Niinpä niin, — ne olivat tietysti jotakin etujoukkoa, joita me
näimme.

— Ja pääjoukot hiihtävät perästä, niinkö?

— Tännekö hiihtävät, meidän kimppuumme...?

— Eikö helkkarissa, olette nähneet unia!

Näin huudahtelivat sotaherrat, hitaasti humalastaan selkiytyen, mutta
vielä sittenkin aseman vakavuutta täysin tajuamatta.

— Pian siitä unesta heräätte, ehkä jo ennen kuin humalastanne,
varoittivat saapuneet kuormanvetäjät. Eikä Juhanakaan malttanut olla
heidän puheitaan terästämättä.

Tästäkö nyt hälinä nousi kuninkaankartanossa, jossa toiset juopuneet
vielä rymysivät, useimpain jo rankoina maatessa pitkin permantoja.
Järki rupesi silloin lopultakin selvenemään humaltuneiden päällikköjen
sameissa päissä; he käsittivät, että tuho on heille käsissä, jos
talonpojat tähän tajuttomina makaavain sotamiesten leiriin hyökkäävät.
Pidettiin perin vakavaa neuvottelua ja oltiin yhtä mieltä siitä, että
pitäisi lähettää huovijoukko talonpoikia vastaan, sitä loitommalla
pitämään, kunnes sotaväki taas olisi taistelukunnossa. Mutta onko
miehiä, jotka nyt kykenevät satulaan nousemaan, ja kuka heitä kykenee
johtamaan? — Äsken uhmailevat sotaherrat tunsivat itsensä nyt kovin
heikoiksi. Hölmistyneinä katselivat he toisiaan, maailma pyöri yhtenä
sekamelskana heidän sumentuneissa aivoissaan.

— Minä lähden, virkkoi silloin Juhana, vaikka lopen uupunut olikin
monipäiväisistä retkistään, eikä vielä ollut ehtinyt uneen päästä. —
En ole pelkuri.

Häntä kismitti vielä saksalaisen palkkapäällikön äskeinen pistos ja
samalla hän käsitti, että toisista ei ollut nyt partiomatkalle.

— Mutta onko miehiä mukaani pystymään?

Hänen omat ratsumiehensä olivat jo ylen uupuneina retkahtaneet
nukkumaan mikä minnekin, eikä ollut useimpia heistä ollenkaan
mahdollista nyt saada jalkeille. Toisia huoveja turisi kyllä vielä
liikkeellä, vaan he vaivoin pysyivät pystyssä. Mutta kun he kuulivat,
että miestä tarvitaan, kapusivat he sittenkin heti paikalla satulaan ja
siinä he istuivatkin varmasti kuin juotettuina; siinä he ikäänkuin
tunsivat olevansa luonnollisessa asennossaan eikä heitä mikään hevosen
selästä horjuttanut.

Näin sai Juhana muutamia kymmeniä ratsumiehiä kokoon ja läksi illan
hämärtyessä ratsastamaan siihen suuntaan, missä talonpoikain
etuhiihtäjiä oli nähty parveilevan, jättäen sotaväen päällikköineen
Putkilahteen selviämään tuliliemen huuruista. Hän laski menemään
huimempaa vauhtia kuin koskaan ennen, pitääkseen miehensä virkeinä.
Mutta saipa tämä joukko ratsastaa koko peninkulmankin, ennenkuin mitään
talonpoikia tavattiin, ja silloinkin olivat nämä poispäin Juvalta
hiihtämässä, ikäänkuin kiireisesti pötkien pakoon. Muutaman talon luona
joen rannassa Juhana vihdoin yhytti talonpoikain jälkijoukon; heillä
näkyi ollevan aikomus yöpyä siihen taloon, ja hän päätti silloin tehdä
hyökkäyksen, antaakseen väistyville vauhtia ja karkoittaakseen heidät
heti kauemmas Juvalta.

Hiukan levottomana katsahti hän kuitenkin miehiään, joiden verissä
nopea ratsastus taas oli pannut viinan uudella voimalla vaikuttamaan.
Satulassa ne vietävät pysyivät, mutta oliko niistä tosiotteluun, sitä
hän epäili.

— Tahdotteko tapella, miehet, kysyi hän kuitenkin pinnaltaan
reippaana.

— Tapella tahdomme, karjahtivat ratsastajat, vaikka kenttä heidän
silmissään heittikin kiekkoa. — Minne rynnätään?

— Rynnätään tuiskuna tästä vesakonlaidasta pellolle ja pihaan. Yksi
tuima hyökkäys vain, nuijamiehet ajetaan käpälämäkeen, ja sitten
palataan takaisin!

Sokeina syöksyivät ratsumiehet sitä käskyä totellen taloa kohti, joka
öistä taivasta vastaan harmajana häämötti jokirannalta. Mutta
talonpojat olivat jo huomanneet takaa-ajajansa ja asettuneet
rakennusten suojassa vastarintaan. Syttyi lyhyt vaan tuima ottelu siinä
kuja-aidan kupeilla. Humalaiset ryttärit ryntäsivät sokeasti, mutta
typertyivät talonpoikain vastaiskusta; he hosuivat hurjasti
miekoillaan, karjuivat ja kiroilivat, mutta eivät päässeet eteenpäin,
— hevoset korskahtivat pystyyn aitaa vastaan. Pihan toiselta puolen
näkyi samaan aikaan kuitenkin talonpoikia kiireisesti laskeutuvan alas
joen jäälle, ilmeisesti jatkaakseen pakoaan, sillaikaa kuin toiset
vielä pitivät puoliaan aitain ja nurkkain takana. Juhana kokosi silloin
muutamia miehiä mukaansa, hyökätäkseen sivulta peltojen yli joelle
pakenevain kylkeen, siten pakovauhtia lisätäkseen. Mutta pellolla
upotti hanki, talonpoikia hiihti siihen lumessa huppelehtavain hevosten
kimppuun ja Juhanan täytyi kiireellä komentaa miehensä peräytymään. He
olivat vielä pökerryksissään, Juhanan täytyi ajaa takaisin heitä
auttamaan, ja niin he lopulta pääsivätkin kujatielle toisten luo. Mutta
Juhanan oma ratsu kompastui samalla, hänen siinä kääntelehtiessään,
muutamaan ojaan, kaatoi ajajan alleen... Hän karisti lunta kasvoiltaan,
katsahti siitä ylös, ja näki turkkipäällisen suksimiehen julmana siinä
edessään juuri tapparalla iskemässä. Juhana uskoi silloin viime
hetkensä tulleen. Mutta talonpoika ei vielä iskenyt, hän painautui kuin
kaatunutta tarkemmin katselemaan...

— Mikset iske, kysyi kaatunut, koettaen kiskoa jalkaansa hevosen alta.

— Eikö helkkarissa, ei niin kiirettä...

Jo tunsi Juhana entisen saattomiehensä ja Savonlinnan vangin äänen, —
sehän oli Erkki Pentinpoika, joka tuossa kohotti kirvestään hänen
päätään kohti, mutta samalla ystävällisesti irvisteli. Hänen oli vaikea
yhtäkkiä tajuta tilannetta ja ällistyneenä hän huudahti:

— Erkki!

— Puhuppas hiljempaa! — Siinä oli näet toinen suksimies ääressä ja
hänelle Erkki, ollen pitelevinään maassa makaavaa vankiaan lujasti
kiinni, huusi:

— Otapas tuo hevonen, minä sitaisen tämän ryttärin...

— Mitä siitä sidot, mikset tapa! ihmetteli hiihtäjä.

— Tästä saadaan hyvä saalis, se on huovien päällikköjä, — viedään
mukaamme!

Mies tempaisi hevosta ohjaksista, nosti sen jaloilleen ja lähti
innostuneesti taluttamaan tätä hyvää saalistaan jokitielle. Juhana oli
sillävälin noussut pystyyn ja tarjosi Erkille käsiään sidottaviksi.

— Ei hitto sinun ole hyvä jäädä meidän vangiksi! Nouse suksilleni ja
livistä... Mutta ensin sano yksi asia...

— Mikä. Koskeeko se veljeäni?

— Koskee, hän on täällä Savossa. Mihin kätkit Leinosen naiset?

— Siihen eräsaunaan, jossa viime syksynä olimme yötä.

— Hyvä on. Mikko heitä hakee ja suree. Nouse nyt ja sivalla minut
kumoon...

Juhana olisi tahtonut kysellä enemmän veljestään ja Erkin omista
retkistä, vaan ymmärsi, että siinä ei ollut aikaa. Ja totellen Erkin
käskyä kimmahti hän kärppänä kinoksesta, tölmäsi Erkin kumoon, astui
hänen suksilleen ja hiihti vinhasti metsän rintaan, miehiään kohti.
Sillä hän näki juuri parin suksimiehen porhaltavan ylös joelta
ikäänkuin Erkille avuksi ja tajusi, että hänen oli niiden jaloista
jouduttava pois...

Samassa nousi Erkki kinoksesta, sylki suustaan lunta, päristeli ja
kiroili synkästi... Ryttäri, ruoja, oli odottamatta rynnännyt päälle,
ennenkuin hihna oli solmussa, ja viskannut hänet suulleen hankeen...

— Livisti, kehnolainen, ja suksenikin vei, syötävä...! Mutta jäipä
siltä toki hyvä hevonen meille saaliiksi...

                                                  ⸻

Huovit eivät ajaneet talonpoikia sen edemmäs, mutta nämä pakenivat
kuitenkin yhtä painoa yötä myöten etelään päin. He olivat edellisenä päivänä
saaneet jälkijoukoltaan sanan, että melkoinen sotaväenosasto
oli samoamassa suoraan Viipurista heidän selkäpuolelleen Suur-Savoon.
Saarrokseen joutumista peläten lähtivät talonpoikain etujoukot
senvuoksi palaamaan pääjoukkoonsa. Heidän eri osastonsa olivat viime päivinä
Savossa kärsineet raskaita tappioita, he olivat huomanneet
toivottomaksi päästä yhtymään Pieksämäeltä tulleeseen nuijajoukkoon,
joka pakeni huovien tieltä yhä pohjoisemmas, ja heidän omassa
keskuudessaan oli puhjennut erimielisyyksiä. Olavinlinnaa, josta
Götrik-ukko kuin hämähäkki taidolla ja tarmolla johti lankojaan, ei
heistä kukaan enää uskonut voitavan valloittaa, ja siksi pyrki jokainen
osasto omia teitään pelastautumaan taaksepäin sotaväen tieltä niin
nopeasti kuin voi. Eilen elettiin vielä niin rohkeissa voiton toiveissa
ja ponnistettiin eteenpäin, nyt oli yhteishenki särkynyt ja voiton
toivo sen mukana.

Mutta takaisin Putkilahteen palasi Juhana Martinpoikakin unisine
huoveineen tuolta öiseltä ottelupaikalta, viedäkseen humalastaan
selviytyvälle sotaväelle sen rauhoittavan sanoman, että talonpojat
pakenevat minkä kerkeävät. Ääneti ajoi nyt äänettömäin miestensä
keskellä tuo muuten aina hilpeä huovipäällikkökin, joka oli saanut
oudon ratsun alleen... Taas oli hänen henkensä ollut hiuskarvan
varassa, ihmeellinen sattuma oli, että kirvestä hänen päätään kohti
kohotti juuri mies, joka viime hetkessä hillitsi iskunsa. Se kaikki
vieläkin melkein pyörrytti häntä. Hän oli samalla tavallaan saanut
odottamattomat terveiset veljeltään, joka haaveilijana retkeili noiden
kapinoivain talonpoikain joukossa... Hänen ajatuksensa iskivät
ristikkäin ja harhailivat valtoinaan, kulkivat lapsuuskodin
rauhallisille maille ja niiden vastakohtana taas Putkilahden
rymyjuominkeihin...

Silloin häntä taas nauratti ja hereten vakavammista mietteistään
heläytti hän öisen lumiluonnon keskessä iloisen laulun, johon hänen
torkuksistaan heräävät huovinsakin pian yhtyivät.