XVII.
HULLULLE RETKELLE.
Mikkelin kirkonmäen kauhunkuvat olivat kuin tuliraudalla poltettuina
syöpyneet Mikko-papin herkkään mieleen ja raatelevasti ne häntä
vihloivat, kun hän Erkin rinnalla ajoi tuolta kamalalta törmältä
länteen päin pitkälle metsätaipaleelle. Hän oli vaipunut reslan
pohjalle kuin horroksiin, mutta oli siltä yhä kuulevinaan korvissaan
teilattavain talonpoikain tuskanhuutoihin sekaantuvaa huovien ilkuntaa,
ja hän näki koko ajan edessään, vaikka makasikin suljetuin silmin,
Leinosen Matin hämmentyneen, hätää huutavan ja poikansa puolesta apua
rukoilevan katseen. Ja Tahvon kirkkaat silmät — oi, ettei hän voinut
siinä mitään...! Kaikki muut surut ja huolet olivat hänen mielestään
häipyneet, muisto Juhana-veljestäkin, jonka hän äkkiä tuolla
kauhunmäellä, teloittajain seurassa, oli tavannut ja jota hänen
epäluuloinen, sairas mielensä ei ollut voinut veljen silmäyksellä
tervehtiä, vaikka Juhana hänet olikin pakoon pelastanut. Kaikki oman
hengen vaara, kaikki ryöstettyä morsianta koskevat murheet, olivat
hänen tajunnastaan kuin poispyyhityt, siinä asui vain se yksi kaamea
kuva — Mikkelin kirkonmäki ja siellä tapahtunut talonpoikain
teurastus.
Mutta näistä synkistä, häilyvistä kuvista rupesi yksi hänen sairaassa
sydämessään muita selvemmäksi kehittymään, yksi mielle saamaan muotoa,
ja siihen hän tarrautui kuin hukkuva pelastuakseen... Hän oivalsi jo,
että talonpoikain vapautumispyrkimys oli kaikkialla mennyt myttyyn,
että koko tuo epätoivoinen kansannousu oli lyöty maahan. Talonpojat
ovat nyt hajoitetut ja voitetut maan joka kulmalla, saarretut
surmankierrokseen, niinkuin Nyystölässä ja Mikkelissä, tai tavataan
heidät nyt hajallaan kotikylissään, minne huovien rankaisuretkikunnat
kai parastaikaa kulkevat. Onko nyt kaikkialla pantava toimeen
tuollaisia teurastuksia, onko koko väestö vereen upotettava ...
tapahtuuko se esivallan käskystä ja eikö tuota julmuutta voida
mitenkään ehkäistä...? Mikko tunsi itsensä kuin syypääksi näkemäänsä
omain erämaanmiestensä kamalaan kohtaloon ... olihan hän heidän
mukanaan kulkenut ja heidän erehdystään kannattanut ... jotakin olisi
hänenkin, joka ansiottaan tuolta surmanmäeltä henkensä pelasti,
yritettävä, estääkseen yhä uusia talonpoikaisjoukkoja veriin
hukkumasta...
— Mutta mitä? Ja miten...?
Sitä hän tuskaisena reessään aprikoitsi. Keneenpä voisi hän,
kapinoitsijoihin liittynyt maalaispappi, mitään vaikuttaa, kukapa
yleensä voisi voittajain kostomielen taltuttaa tai pehmentää...?
Voittavan sotaväen näki hän noita mietteitä yhä uudelleen hautoessaan,
mielikuvissaan vähitellen lopulta personoituvan yhteen ainoaan
henkilöön, kovaan ja armottomaan, joka oli heidän kaikkien käskijä ja
pää ... jonka syystä, jota vastaan, tämä kansanliike oli noussut ja
joka nyt oli voittanut, — Klaus Flemingin ankara jättiläishaamu rupesi
hänen liitelevissä haavekuvissaan hahmottumaan. Hän säikähti sitä kuvaa
ensiksi — viimeksi koko maailmassa voisi hän kääntyä tuon jylhän,
kylmän miehen, kansan ja hänenkin sukunsa sortajan puoleen, viimeksi
kaikista ihmisistä kai tuon miehen sydän sulaisi tai heltyisi, — eipä
se ollut heltynyt koskaan ennenkään, vaikka kansan hätä ja epätoivo oli
koettanut sitä hellyttää... Hänkö nyt armahtaisi tai käskisi raakojen,
voitonhumalaisten huoviensa armahtaa häntä vastaan nousseita
talonpoikia...
— Ei, ei, ei koskaan!
Mutta Mikko-pappi ei päässyt näin vakuuttautumallakaan tuosta
sairaaseen sydämeensä kerran kehittyneestä mielikuvasta eroon. Hän
koetti järkensä voimalla karkoittaa moisen mahdottoman unelman, mutta
se ei enää hänestä lähtenyt. Hänen täytyi yrittää jotakin, se oli nyt
kuin käsky, se oli hänen suuri velvollisuutensa, ainoa, viimeinen
tehtävänsä enää maailmassa... Hänessähän oli vielä henki, hän saattoi
vielä liikkua ja toimia, hänen on nyt toimittava, yritettävä oman
henkensä uhallakin, — sehän on vähintä, mitä hän on velkapää tuolle
kurjuuteen syöstylle kansalle.
— Minun täytyy puhua marskille, rukoilla, varoittaa... Minun on
matkustettava heti Klaus Flemingin puheille, kävi miten kävi...
Hänen järkensä torjui edelleen mahdottomana ja naurettavana koko tuon
ajatuksen, mutta hän tajusi sittenkin olevansa sen kahleissa. Se oli
hänelle samalla ainoa vapauttava ajatus siitä sielunhädästä, joka häntä
niin armottomasti raateli ja jonka kouriin hän tunsi menehtyvänsä...
— Matkustettava on marskin leiriin, missä se vain onkin, vaikka
Turkuun asti, astuttava pelottomasti ja kaikki vaikeudet voittaen hänen
hirmuisuutensa eteen, kuvattava hänelle, kiroushuutoja säikkymättä,
Mikkelin verityö ja kansan häviö ja pyydettävä häneltä apua
ja armoa niin hartaasti ja kuumasti, että se pyyntö häneenkin pystyy...
— Ihminenhän Klaus-herrakin sentään on, hänenkin täytyy voida
heltyä...!
Näin rupesi Mikko jo siinä taipaleen alussa, ikäänkuin valtoinaan
syöksähteleviä ajatuksiaan sitoakseen, suunnittelemaan tuota matkaansa
ja kaikkea sanottavaansa. Se oli oleva hänelle vaikein matka
maailmassa, ehkä vaarallisinkin, mutta sepä olikin oleva hänelle
rankaisumatka, jonkinlainen toiviomatka, pelastusretki. Hänen oli
koetettava tehdä jotakin erehtyneen kansaraukan hyväksi ja sovitettava
samalla omat erehdyksensä, vapautuakseen niistä kauheista muistoista ja
verikuvista, jotka häntä kiduttivat ja söivät.
Tavallinen syöttötaival oli äänettömässä hiljaisuudessa matkaa tehty,
kun päiväsydännä saavuttiin eräälle aholle, samalle, missä
Vahvajärvellä käyneet huovit kolmatta viikkoa sitten olivat yönuotiota
pitäneet. Siinä seisahdutti Erkki hevosensa, viskasi sille tukon heiniä
ja virkkoi reessä istuvalle papille:
— No, nyt nouse suksille, tästä pääset oikoisimmin piilopirtille...
Mikko heräsi kuin unesta, katsoi saattomiestään suurin, tajuttomin
silmin ja kysyi:
— Mitä tarkoitat? Miksi pysähdyt?
— Tottahan lähdet nyt Leinosen naisten luo, jotka veljesi tälle
salolle on kätkenyt...?
— En lähde, aja eteenpäin...
Tätä Erkki taas ei ensinkään ymmärtänyt.
— Hä, — heitähän olet koko talvikauden kaihoillut. Ja siellä saat nyt
itsekin piiloilla, — tälläkin tiellä liikkuu luultavasti huoveja,
jotka meitä eivät enää säästä.
Mutta Mikko puisteli päätään ja kehoitteli:
— Ajetaan vain eteenpäin, meidän on jouduttava tärkeämpiin tehtäviin.
Kauas täältä...
— Minne? Pelkäätkö huovien jo ajavan meitä takaa? Mutta niinkin ollen
on meidän paras poiketa tieltä syrjemmäs, — kätketään hevonen tuonne
noroon... No, ala nousta...
— Minä en poikkea mihinkään, julisti Mikko oudon kylmästi, — suoraan
on minun samottava eteenpäin.
— Hä? — Erkki oli siitä itsepäisyydestä ihan ymmällä ja tiukkasi: —
Etkö tahdokaan tyttöäsi tavata?
— Minä en saa nyt tieltäni poiketa, Erkki, selitti Mikko päättävästi.
— Tehtäväni minua kutsuu.
— Mikä hiton tehtävä? Minne sinulla nyt on niin kiire?
— Klaus Flemingin puheille. Minun on hänet tavattava niin pian kuin
suinkin, ennenkuin verilöylyjä jatkuu...
Erkki vihelteli pitkään, hän rupesi hämärästi tajuamaan haihattelevan
ja hentomielisen ystävänsä ajatuksenkulun ja hänen hurjat aikomuksensa.
Mutta ryhtymättä vielä hänen houreitaan mahdottomiksi kumoamaan jatkoi
hän vallan loukkautuneena:
— Etkö älyä mitään, mies! Tässä on sinulla nyt tilaisuus tavata
kaivattusi ja lohduttaa heitä... Arvatenkin nämä salolle yksin jätetyt
naiset ovat hyvinkin avun ja lohdutuksen tarpeessa...
Mikko vaikeni tuokioksi. Säälin ja hellyyden tunne rupesi saamaan hänet
valtoihinsa, vanhat muistot, vanha kiintymys pääsi hänessä jo
voimakkaaksi. Menetteleehän hän tosiaan väärin ja mielettömästi, jos ei
nyt käy noiden turvattomain naisten luo, jotka salosaunassa
vapisevat... Mutta miltei rajulla liikkeellä karkoitti hän samassa
luotaan nuo muistot ja mieliteot kuin luvattomina ja kokosi kaiken
tarmonsa siihen ainoaan tehtävään, jonka hän nyt kutsumuksekseen
oivalsi ja joka hänellä oli vielä elämässä suoritettavanaan... Vai
heikoksiko hän tässäkin heittäytyisi... hänen täytyy voittaa ainakin
tämä taistelunsa...!
— En saa nyt ajatella heitäkään, huudahti hän melkein kuin pahaa
viettelystä väistäen, — minulla on nyt sydämessäni toinen, tulisempi
poltto, minun täytyy tavata marski Fleming...
— Ja jättää salolle avuttomaksi kihlattusi, ehkä nääntymään nälkään ja
viluun...! Olet mieletön, Mikko, jos et nyt nouse suksille...
— Mieletön kenties olen ... hoki Mikko hiljemmin.
— Ehkä joskus myöhemmin saan palata omaa onneani ajattelemaan, nyt en!
Erkki rupesi tosissaan suuttumaan siinä odottaessaan hangella reestä
nousijaa, — tämähän on pähkähulluutta! — Ja hän asetti Mikon sivakat
reen viereen hangelle, nousi jo itse omilleen. Mutta Mikko ei reestä
päkähtänyt, virkkoi vain kuin hätääntyneenä ja ystävänsä houkutuksista
eroon pyrkivänä:
— Ehkä jäät sinä, Erkki, tänne, — mitäpä enää minun matkojani
seuraat! — Ne ovatkin kenties mielettömän matkoja, kaikkensa
menettäneen ... jätä minulle hevonen, koetan ajaa yksin halki maan.
— Sinä — yksin...!
Melkein halveksivasti sinkautti Erkki suustaan ne sanat, — kiukku ja
epätoivo tuon härkäpäiseksi heittäytyneen ystävänsä hulluttelun
johdosta pani hänet siinä jo hiomaan suksiaan hankea vastaan, ikäänkuin
hän olisi todellakin aikonut painaltaa siitä omille teilleen. Mutta
jättää pappi nyt ominpäinsä retkeilemään halki maan, — eihän siitä
tule mitään! — Erkki hillitsi sisunsa kuohunnan. Hän koetti vieläkin
taivutella nuorta ystäväänsä, kuvata hänelle hänen aikeensa
mahdottomuuden, todistaa, ettei häntä, kapina joukossa kulkenutta,
suinkaan lasketa marskin puheille ... tyrmään hänet pistetään ... ja
ettei hän saa päättömällä retkellään mitään toimitetuksi talonpoikain
hyväksi. Mutta Mikko piti päänsä, hän tahtoi ehdottomasti ajaa
eteenpäin...
— No, ajetaan sitten, piru soi, — pian taitaa se matka keskeytyä! —
Erkki hypähti suuttuneena, mutta sittenkin alistuvana rekeen ja tarttui
ohjaksiin. Hän arveli, että kai se Mikko kuitenkin palaa järkiinsä,
jahka vereksimmät muistot Mikkelin tapahtumista ehtivät vähän hänessä
arvettua. Ja luultavasti joudutaan näillä miehitetyillä teillä ennen
pitkää sellaiseen umpisolaan, että on pakkokin palata. — Mihinkäpä
tästä minäkään lähtenen yksin seikkailemaan, tässä olen nyt tottunut
sukulaispapin reen sevillä tirppomaan, — yksi menneen kaikki! Ajetaan,
kunnes pystyaita nousee vastaan...!
Mutta pystyaita ei noussutkaan Mikon rekeä eikä retkeä vastaan.
Sydänmaan taipalilla ei ollut nyt mitään liikettä, ei ryttäreita eikä
muuta, he kulkivat aution, äänettömän erämaan halki. Vahvajärvellä
syötettiin hevosta, saatiin eväitä ja kyseltiin kuulumisia... Ei siellä
mitään sen varmempia kuulumisia ollut, ei marskin tulosta eikä
mahtiherrain aikeista, yhtenäisessä levottomuudessa vain elettiin,
tietämättä, miltä taholta taas sotaväkeä hyökkäisi kylään. Miehet,
jotka olivat olleet nuijaväen matkassa, olivat paenneet tai lähdössä
koko kotikylästään kaukaisiin hirvisaloihin, missä esi-isäinsä tapaan
aikoivat elää eräkävijöinä... Sysikorvessa, jonne Mikko sieltä yötä
myöten ajoi, olivat useimmat talot jo raunioina ja väki pakosalla, ei
siellä marskilla olisi enää paljo rankaistavaa, jos sinne saapuisikin.
Vanha viittatie Päijänteen yli taas oli melkein ummessa, ei ollut nyt
liikkujaa näillä teillä, joita myöten talonpoikain valtainen retkikunta
kuukausi, toista sitten läksi niin toivorikkaana Turkua kohti
samoamaan. Sen mukana silloin Mikkokin kulki, kuvitellen muka voivansa
vaikuttaa jotakin talonpoikain hyväksi... Ja nytkö taas hän sitä samaa
kuvitteli ... samaa tietä taas ajaessaan... Mutta hänen täytyi siinä
ajaa, toisenlainen oli hänellä sisäinen pakko nyt kuin silloin... Hänen
täytyi ajaa vaikka Turkuun asti... Mutta toisenlaiseksi kuvitteli hän
nyt paluunsa Turkuun kuin viimeksi näitä teitä kulkiessaan. Ja
toisenlainen oli nyt hänen käsityksensä siitä ja sen riennoista kuin
syksyllä sieltä lähtiessään. Silloin oli hän kokonaan eläytynyt
sikäläisiin kirkollisiin ja uskonnollisiin kiistoihin, kuvariitoihin,
luterilaisen opin puolustamiseen takaisinhiipivää paavillisuutta
vastaan, — niistä hän oli innostunut ja riehahtanutkin. Nyt ne kaikki
olivat hänestä niin peräti toisarvoisia asioita, — pelkkä
ihmisyystunne oli niitä paljo ylempi, ihmisten, onnettomain,
erehtyneiden, elämisensä puolesta turhaan kamppailleiden ihmisraukkain
kohtaloiden ja hengen pelastaminen siitä armottomasta umpikuilusta,
johon he olivat ajautuneet, se oli hänestä nyt hänen ainoa suuri
tehtävänsä ja velvollisuutensa ... niin toivoton kuin se olikin...
Päijänteen länsirannan teillä oli jo ihmisiä liikkeellä, sotaväkeä jos
muutakin väkeä, sitä enemmän, kuta lännemmäs jouduttiin. Mutta Mikon
reslaa ei kukaan pidättänyt, matkustava pappi sai estämättä tehdä
taivaltaan, ja Erkkikin tuli ihmeekseen huomaamaan, että heillä tie ei
noussutkaan pystyyn. Vieläkin hän kyllä usein murisi koko tätä hullun
yritystä, mutta ajoi kuitenkin edelleen papin rekeä ja kertoi
syöttöpaikoissa talonväille kuivasti olevansa hänen kuskinsa. Kun
vahtipartioissaan liikkuvat huovit joskus taipaleella pysäyttivät reen
ja kyselivät vastaantulijalta hänen matkojaan, silloin selitti heille
Mikko-pappi niin tärkeänä ja niin vakuuttavasti olevansa virkamatkalla
oleva pappi ja pyrkivänsä marskin leiriin, että kyselijät enempää
tiedustelematta jättivät hänet matkaansa jatkamaan. Ajoivatpa väliin
kunnioittaen tiepuoleenkin, päästääkseen tärkeän näköisen hengenmiehen
kulkemaan.
Päijänteeltä ylisen Satakunnan rajoille saavuttuaan sai Mikko pian
kuulla, ettei hänen tarvinnutkaan ajaa Turkuun asti marskia
tavatakseen. Klaus Fleming oli, hävitettyään Ilkan joukon, äsken käynyt
Hämeessä ja todennut kaiken kapinaliikkeen jo sielläkin kokonaan
rauenneeksi, sekä sitten, jatkamatta matkaansa sen pidemmälle, palannut
takaisin pääleiriinsä, joka edelleen oli Pyhäjärven rannalla. Niin
kertoivat ilmeisen pelon vallassa olevat ihmiset syöttöpaikoissa, ja
sen tiedon vahvistivat vastaantulevat huovit, joilta hän arkailematta
sitä asiaa kyseli. Sinne oli hänen siis ajettava eikä tätä hänen
pyrkimystään voineet pysähdyttää Erkin jatkuvat varoitukset matkan
varrella eikä syöttöpaikoissa emäntäin kauhistuneet, pelokkaat katseet,
kun he kuulivat matkustajain aikovan ajaa Klaus Flemingin pääleiriin.
Eräässä syöttöpaikassa tapasi Mikko odottamatta tuttavan miehen,
ystävänsä ja työtoverinsa Turun ajoilta, Eero Markonpojan, jonka kanssa
he talonpoikaisliikkeen alussa olivat yhdessä reessä matkustaneet
nuijajoukon mukana ja yhdessä innostuneet tehtävästään sen hyväksi.
Toisessa mielialassa ja toisissa olosuhteissa olisi Mikolla ollut
paljonkin tarinoitavaa tämän kohtalotoverinsa kanssa, paljo kyseltävää
ja tilitettävää. Nyt ei Mikolla ollut siihen mielenrauhaa eikä halua,
ja Eerokin tuntui kuin entistä ystäväänsä kartellen koskettelevan vain
pinta-asioita. Heidän lyhyestä keskustelustaan kävi kuitenkin kohta
selville, että Eero oli paljo jyrkemmin kuin Mikko luopunut
talonpoikain asiasta, luopunut kokonaan heitä kannattamasta ja heidän
hyväkseen uneksimastakin, — luopunut yleensäkin uneksimasta. Hän
kertoi nyt oikeastaan vain erehdyksestä ja talonpoikain vaatimuksesta
seuranneensa kapinoivia seurakuntalaisiaan ... hän tuomitsi nyt
ankarasti koko heidän hankkeensa, josta he nyt jo ovat saaneet ansaitun
rangaistuksensa. Mikko ymmärsi piankin, millä tavalla hänen entinen
ystävänsä, joka oli Padasjoella joutunut huovien vangiksi, oli
selvinnyt ja vapautunut sotaväen pintehistä, — kieltämällä oman
osallisuutensa kansannousuun! Nyt oli Eero Turusta, jonne hän
Hämeenlinnasta oli vankina viety, matkalla takaisin entiseen
kappalaisenpaikkaansa, jonne piispa Sorolainen oli hänet taas
lähettänyt, — Turussa, jossa marskin valta nyt oli kovempi kuin ennen,
ei hänen kaikesta huolimatta ollut hyvä viipyä.
— Tapasitko marskin itsensä, kerroitko hänelle suoraan talonpoikain
hädästä? kyseli Mikko, tähdäten kohta siihen, mikä hänen omassa
sydämessään askarsi.
— En totta tosiaan, marskin tapaamista vältin kuin ruttoa, vastasi
Eero torjuvasti. — Se ukko olisi helposti voinut määrätä minut tyrmään
heitettäväksi. Kiitin onneani, kun hänen heitukoistaan selvisin piispan
suosiollisella avulla Turussa!
— Onko henkesi sinulle niin kallis? Oletpa, Eero, muuttunut
melkoisesti, sittenkuin viimeksi tavattiin.
— Me haaveiltiin silloin, — siitä unitaudista olen todellakin
herännyt. Kansa erehtyi, ja me sen mukana, miksemme sitä tunnustaisi,
— sen ennätin ainakin minä oppia, kun Padasjoella olin lähellä
hirsipuuta.
— Ja nyt et enää kansan kohtalosta välitä?
— Vaikka välittäisinkin, en sekaannu enää valtioasioihin. Meidän on
hoidettava virkamme, saarnattava oikeaa oppia kansalle ja annettava
esivallan hoitaa asiansa.
Tällaisen opetuksen oli verilöylyn läheltä näkeminen antanut Eerolle,
— sitä hän ei pyrkinytkään salaamaan. Hän näki kyllä entisen
työtoverinsa moittivista, hämmästyneistä katseista, että Mikko tuota
käytännöllistä elämänopetusta syvästi halveksi, mutta arveli
elämänkoulun vielä kerran antavan Mikollekin saman, selvän opetuksen.
Kääntääkseen keskustelun pois itsestään kysyi nyt Eero Markonpoika
vuorostaan:
— Entä sinä, Turkuunko olet matkalla?
— Enpä tiedä, menenkö Turkuun asti, vastasi Mikko aluksi vältellen.
— Mene pois sinne piispan puheille, hän antaa sinulle nuhteittensa
ohessa yhtä hyvät elämänohjeet kuin antoi minulle: ”hoida virkasi,
muuhun elä puutu...”
Mikko tahtoi kerralla karistaa entisestä työtoveristaan sellaiset
kuvitelmat itseensä nähden ja virkkoi nyt varmasti:
— Minä olen menossa Klaus Flemmingin puheille Tammerkoskelle...
— Mitä sinne, — pistät suotta pääsi karhun kitaan! Vai aiotko pyytää
armoa?
— Aion — armoa tavallaan, armoa kansalle, ennen kaikkea ihmisyyttä!
Lyhyesti kertoi Mikko nyt työtoverilleen aikeistaan koettaa vaikuttaa
marskiin kansaan kohdistuvan rangaistuksen lieventämiseksi, verivirtain
tyrehdyttämiseksi, säännöllisen elämän palauttamiseksi paljo
kärsineeseen maahan. Kertoi käsittävänsä tämän yrityksen ehdottomaksi
velvollisuudekseen, jonka tieltä kaikkien muiden harrastusten täytyi
väistyä. Ja hän innostui lopuksi:
— Tule mukaani, Eero, puhukaamme marskille yhdessä, koettakaamme
sulattaa hänen sydämensä, — kaksi voi enemmän kuin yksi!
Mutta Eero oli aivan säikähtäen ruvennut jo virkaveljensä puhuessa
kietomaan villavyötä turkkinsa ympärille, — rekeen ja taipaleelle
kiirehtiäkseen, — ikäänkuin peläten, että tuo parantumaton haaveilija
sittenkin jollakin tempulla saisi hänet sekoitetuksi omiin
uhkarohkeihin seikkailuihinsa. Ja ovelle astuessaan virkkoi hän
Mikolle, jonka silmät taas paloivat tuon esittämänsä tehtävän
virittämää uuden tulen hehkua:
— Minä palaan erämaille kappalaisenvirkaani hoitamaan, — parasta
olisi sinullekin, jos enempiä haaveksimatta tekisit samoin. Mutta jos
tahdot uskalikkona komeilla ja sekaantua asioihin, jotka eivät sinulle
kuulu, niin tee se, mutta sano rehellisesti, mitä todella luulet sillä
saavasi aikaan, mitä voittavasi?
— Sitä en tiedä, en uskalla toivoa tuloksista paljoa. Mutta minulla on
paino täällä rinnassani, minun täytyy se saada kevennetyksi...
— Sekin paino on ulkokultaisuutta, — tutki sielusi tarkemmin ja palaa
virkaasi! Hyvästi!
Sen keskustelun perästä tutki nuori pappi vielä uudelleen sielunsa,
koetti erottaa siinä rehellisen pyrkimyksen turhasta kuonasta, koetti
riisua ja kurittaa itsensä. Mutta hänen pakottava tunteensa,
käsityksensä velvollisuudestaan yrittää jotakin kansan hyväksi, se ei
niissä uusissakaan käräjissä muuttunut; hänen päätöksensä pyrkiä Klaus Flemingin
puheille pysyi horjumattomana. Ja tämän tapaamisen jälkeen
hän ikäänkuin entistä kiihkeämmin tahtoi kiirehtiä tuota päätöstään
toteuttamaan, hän hoputti Erkkiä yhä nopeammin jokaisessa
syöttöpaikassa valjastamaan uupuvan hevosen, jotta taas taipaleelle
jouduttaisiin. Ja Erkki valjasti, mutta teki sen yhä suuremmilla
epäilyksillä, kuta lähemmäs jouduttiin Näsijärven ja Pyhäjärven välistä
kannasta.