XX.

KAKSI HAKUMIESTÄ.

Vanhan Karmalan mäeltä, Mustanahon eteläiseltä rinteeltä, kuului eräänä
kirkkaana kevätpäivänä tiukkaa, iloista kirveen kilkutusta. Siinä
veisteli Karmalan juureva, harvasanainen Tuomas rivakasti ja ahkerasti
seinähirsiä uuteen tupaansa, jota hän rakensi huovien talvella
polttaman vanhan tuvan tilalle ja jonka kehä jo ovenkorkuisena seisoi
siinä kauniilla törmällä, hohtaen päivän paisteessa valkoiselta ja
puhtaalta. Työtoverinaan oli hänellä nuori poikansa, vasta
toisellakymmenellä oleva valkotukkainen vesa, varreltaan lyhyt mutta
tanakka, sisukas jurrikka, joka hajallareisin ja hellittämättä pinnasi
hirttä toisesta päästä salvokselle, jonne isä sitä kontion voimilla
veti.

Huhtikuu oli loppuunkulumassa, mutta vielä oli järven selkä talvisen
hangen peitossa ja kinoksia oli vielä kujilla ja vesakossa. Ainoastaan
Mustanahon eteläiselle rinteelle oli päivä sulattanut suuria päiviä ja
hankipuro kuului sieltä jo lirisevän ahdetta myöten alas. Piha oli
täynnä rakennuspuuta. Poltetun tuvan kiuaskiviä oli kasattu uuden
salvoksen viereen ja niillä istui muuan matkamies kontti vieressään,
kuivatellen kevätahavassa kastuneita saappaitaan ja siitä harvakseen
tarinoiden työssään sitkeästi puskevan salvumiehen kanssa.

— Te sentään poikinenne hengissä säästyitte sotaväen kynsistä, kun
nämä talvella talonne polttivat, virkahti vieras kiviröykkiöltä.

— Henki sentään minullakin säilyi, vaikka vähissä se jo oli, kun piti
huovien hevosten perässä juosta hytkyttää kytkyessä monta peninkulmaa,
vastasi veistäjä vihaisella äänellä kilkatustensa lomitse.

— Vai vangiksi veivät?

— Veivät Hollolaan ja sieltä Hämeenlinnaan asti, — siellä olin jo
tyrmässä mädätä. Pari kuukautta näet siellä meitä pitivät ... toisia
vankeja sinne kuolikin, mutta hengissä meitä sieltä sentään lopulta
muutamia pääsi...

— Ja poikako myöskin...?

— Poikaa eivät sinne toki vieneetkään, lapseksi kai katsoivat ja tänne
jättivät. — Äitinsä kanssa pääsi tämä poika pirtin palaessa
livistämään metsään. Mutta vanhemman pojan meiltä ruojat tappoivat ...
kun hän koetti aitan ovea varjella...

— Ja talon polttivat poroksi?

— Talon ja navetan karjoineen, kaikki... Tuo riihipahanen vain jäi
polttamatta, ja sieltähän minä nämä orvot, poloiset vihdoin palattuani
löysin...

— Mutta palattuasi rupesit heti uutta taloa rakentamaan, virkkoi taas
vieras, isännän tarmoa ihaillen.

— Ka, mikä siinä auttoi, vastasi hiestynyt raataja, ojentautuen
hetkeksi työstään, ja vierasta tuikeasti katsellen. — Elettävähän
tässä on, vaikka kaikki on viety ja hävitetty ... koetettava puskea
eteenpäin ja pitää taloa pystyssä, vaikka verovoudit taaskin
uhkailevat. Raada pois ja koeta elättää perheesi, — mikäpä muukaan
neuvoksi...

— Mikäpä muukaan, se on oikein! Raunioillehan sitä on koetettava uutta
elämää rakentaa.

Kyllä vanha Karmala vielä voimiinsa nousee, päätteli matkamies
itsekseen isän ja pojan sitkeyttä ja sisua katsellessaan. Pellot
kynnetään ja kylvetään taas jo tänä suvena, karjaa hankitaan ja
kasvatetaan vähitellen uutta, syksyksi on kai jo omettakin pystyssä...
Mutta tuonne ahon toiseen laitaan, Leinosen törmälle, ei taida talo
hevillä kohota poltetun tilalle ... ei ole enää hengissä niitä, jotka
sinne elämistä pystyttäisivät...

Kotvasen äänettömyyden jälkeen kyseli matkamies taas:

— Onko Leinosen väestä mitään kuulunut ... eikös ne olleet teille
sukulaisväkeä...?

— Tämän saman Karmalan perua olivat nekin, vastaili mies salvoksen
päältä, — kadonneet ne ovat nyt kaikki. Isäntä itse kuuluu surmatun
Suur-Savossa ja poika myöskin, — sitä se kuljetteli lastaankin sinne
sotaretkille! Mutta se oli aina sellainen liian ponteva ja kiihkoisa,
se Matti...

— Entä talon naisväki, liekö niitäkään enää hengissä, kyseli
matkamies, tekeytyen aivan tyyneeksi ja kylmäkiskoiseksi, kyseli
ikäänkuin ilman vain puhellakseen, mutta hänen äänessään värähti
kumminkin samalla jotakin erikoista uteliaisuutta ja intoa, jonka
salvumieskin kilkatustensa lomitse huomasi.

— Eivätkö liene jo kuolleet nekin, vastasi hän hirren nokalta
harvakseen. — Täältä ne olivat vielä poltetusta talostaan pelastuneet
sukulaisiinsa Juuritaipaleelle, mutta sinnekin olivat Koskipään
ryttärit sittemmin rynnänneet ja siihen rytäkkään ne ovat tainneet
hukkua, — ei ole kuulunut heistä sen enempää...

Salvoksella kahareisin istuva mies veisteli taas hetkisen tuikeasti,
mutta luimautti aina työnsä keskeltä silmäyksen vieraaseen, joka näytti
vaipuneen entistä väsyneemmäksi ja vakavammaksi siihen kiuaskiville.
Virkkoi sitten:

— Tunsiko se vieras näitä Leinosen väkiä, — se Matti oli paljo
maailmaa kulkenut ja ihmisiä tavannut...

— Tunsinhan minä ... oltiin tässä talvella yhteisillä retkillä, kertoi
vieras vähän kuin varoskellen.

— Vai olitko retkillä sinäkin ... niin, kaikkihan ne silloin reistaili
ja rytisti. Mutta sinäkin sentään siitä hengissä selvisit?

— Selvisinhän sinne kotisalolle... — Vieras ei nähtävästi tahtonut
asioistaan tarkemmin kertoa. Näihin aikoihin, heti kapinan jälkeen,
olivat ihmiset varovaisia vieraille juttelemaan osanotostaan kapinaan,
sillä vieläkin kylissä usein ajelevat voutirengit ja kuljeskelevat
huoviroikat noppivat kiinni kapinamiehiä, vaikka jo olikin eletty monta kuukautta
rauhassa talvisen kansannousun jälkeen. Eikä Karmalan
isäntäkään tahtonut sen tarkemmin matkamiehen asioita udella,
kysäisipähän vain vielä:

— Mistä kaukaa se vieras olikaan, Rautalammeltako asti?

— Sieltä, takaperukoilta. Hiihtelen tässä tiedustellakseni muutamain
sotaan hävinneiden sukulaisteni kohtaloa ... mutta eipä niistä taida
tietoja löytyä...

— Niin, paljohan kuuluu täälläkin päin talvella liikkuneen Rautalammen
miehiä ... eivätkö liene enimmät surman kitaan sortuneet. Sinne ovat
menneet puolet tämänkin pitäjän miehiä...

Kiuaskivillä lepäilevä matkamies oli Erkki Pentinpoika, Rautalammen
Apajan kylän miehiä, joka helmikuulla hiihti kotikylästään yhä
kaukaisemmille takamaille, minne hän kotiväkineen silloin pakeni
huovien odotettua vainoa ja kostoa. Omituiselta hänestä taas tuntui
istuskella täällä Sysimäen rantakylän talonraunioilla, joiden ohi hän
talvella Leinosen joukon kanssa tuiskusta pelastuneena hiihti, — taas
oli hänen levoton luonteensa ajanut hänet maailmalle seikkailemaan.
Mitä varten hän oikeastaan täällä taas reuhtoi ja ponnisti, kysyi hän
miltei tuskastuneena itseltään, salvumieheltä kuulemiaan uutisia
mielessään hautoen, — turhapa taitaa olla taas tämäkin hänen
rehkintänsä...

Ja matkamies muisteli siinä lepäillessään lähinnä viimeisiä
vaelluksiaan.

Monta päivää oli Apajasta lähtenyt pakolaisjoukko tehnyt taivalta
yhtämittaa talven selässä sydänmaita kohden, lepäillen vain jonkun päivän
hirsinuotion ääressä ja jatkaen sitten taas tasaista hiihtoaan.
Tuiskut peittivät pian suksien ja kelkkain jäljet, niin ettei
matkamiehet enää takaa-ajajia pelänneet, mutta he painuivat sittenkin
yhä vain kauemmaksi korpeen. Sillä he halusivat päästä rintamailta
siksi etäälle, ettei verovoudeilla vuosikausiin olisi sinne asiaa, ja
he etsivät nyt mahdollisimman sopivaa järvenrantaa ja lehtometsää
piiloon pakenevalle uudisasutukselleen. Kun miehet tätä varten saloa
ristiin rastiin kiertelivät, tapasivat he toistenkin suksimiesten
jälkiä ja saavuttivat pian naapurikyläin pakolaisia, jotka olivat
siellä aivan samalla asialla kuin he. Joukko kasvoi siten pariin,
kolmeenkymmeneen henkeen, ja yhdessä samottiin nyt eteenpäin, kunnes
jouduttiin suuren selän partaalle, missä näytti olevan kalavettä ja
riistamaata aivan riittävästi koskemattoman erämaan keskellä. Mutta
vielä siihenkään järven etelärannalle eivät pakolaiset jääneet, he
kaarsivat rantaa pitkin yhä pohjoisemmas ja painoivat sitten selän
ylitse, seuraten nyt sen toista rantaa, kunnes heidän korviinsa rupesi
kuulumaan kosken kohina, — ryöpyten laski siinä erämiehillekin
tuntematon erämaanjoki heidän löytämäänsä järveen. Siihen he
pysähtyivät jokisuulle, lehtevälle niemelle, tekivät siihen ensimmäiset
tulet ja tutkivat tienoot tarkoin joka taholle. Ei ollut suksenlatua
missään, ei kiukaanpohjaa lahtien perukoissa, ei kirveellä katkaistua
kantoa, ei jälkeäkään ihmisen käynnistä. Silloin purkivat pakolaiset
vihdoin kelkkansa, ja ennen pitkää rupesi metsä ryskimään, kun miehet
kaatoivat hirsiä ensimmäistä erämaasaunaansa varten.

Hätäisesti ne ensi saunat rakennettiin hankeen kaivetulle maaperälle;
kiuaskivetkin olivat lumen alta kiskottavat, mutta löylykivet
nostettiin kohisevasta koskesta. Mitään lattiata ei ehditty kyhätä,
lauteet olivat käytettävät vuoteiksi. Mutta näissä kosteutta tihkuvissa
saunoissa se talvisydän nyt oli asuttava, sillaikaa kuin salolta
pyydettiin riistaa eväiden jatkoksi ja uusia hirsiä vedettiin törmälle
kuivamaan suvella rakennettavia parempia pirttejä varten. Ja hyvinhän
siinä eläminen aloitettiin ... lämmintä oli ja tuiskunsuojaa, metsä
antoi riistaa runsaasti, ja täydessä turvassa tunsivat pakolaiset
olevansa täällä sydänmaan kaukaisessa kätkössä.

Pappi vain, joka kylläkin reippaasti oli talonpoikaisten pakolaisten
matkueessa hiihtäen halkaissut suuret salot ja kestänyt taipaleen monet
vaivat, usein puhuen leponuotioilla pienelle seurakunnalleen
rohkaisevia ja lohduttavia sanoja, hän vain rupesi tänne perille tultua
sairastamaan. Liekö matkalla vilustunut havunuotiolla vaiko perillä
kosteassa saunassa ... yskimään rupesi mies eikä pystyyn kyennyt ...
siinä kuumeisena makasi.

Erkki oli hoidellut potevaa ystäväänsä viikon ja toisen ja valvonut
öisinkin hänen ääressään ja siinä hänessä oli vähitellen syttynyt tuuma
lähteä taas tälle pitkälle hiihdolleen. Sillä Mikko oli usein
kuumehoureissaan puhunut sellaista, josta hän ei selvillä päin enää
koskaan kenellekään hiiskunut ... oli valitellut ikäväänsä ja
kaipaillut kauas jättämäänsä morsiantaan... Rautalammen kirkolta
lähdettäessä oli Mikko-pappi kyllä Erkille vakuuttanut jättäneensä nyt
kaikki ne mahdottomat lemmen houreet jälkeensä, kitkeneensä ne turhina
tyyten mielestään ... mutta eipähän ollut saanut niitä tarkoin
kitketyiksi. Tuossa aina vain Elisastaan horisi...

Sekavia se Mikko-raukka oli puhunut tautivuoteellaan muutenkin. Vähin
oli hän ollut muka veljeään toruvinaan: ”Sinäkin Juhana kuljet täällä
valapattoisten murhaajain joukossa ... niitä olet itsekin ... veljesi
morsiamenkin ryöstit ja raiskasit, sydämetön...” ”Kuinka hennoitkaan
riistää minulta kyyhkyseni...?” — Väliin taas potilaan kuumeinen ääni
oli kuin kirkossa ankarana jyrähdellyt ... hän oli silloin ollut
julistavinaan Herran tuomiota jollekin mahtimiehelle ... eikö lie siinä
itseään marskia puhutellut: ”Elä sorra enää sorrettuja ... ne eivät
uusia rasituksia kestä... Muista, me ollaan kaikki kuolevaisia,
tuomiosi kohtaa sinua kohta...” — Joskus oli hän taas rukoilevinaan
armoa Leinosen nuorelle pojalle, jota vietiin mestattavaksi ... hän oli
silloin itkenyt kuumia kyyneleitä ja nyrkeillään ilmaa iskenyt...

Mutta useimmiten oli Mikko-raukka sittenkin vienolla, kaihoavalla,
surun kalvamalla äänellä valitellut ja vikissyt: ”Elisa, tyttöni,
annatko minulle anteeksi ... turhassa epäluulossani ja ylpeydessäni
sinut hylkäsin yksinäiselle salolle...” Ja taas: ”Löytäisinköhän hänet
vielä, jos lähtisin hakemaan... Mutta minä en voi lähteä ... en saa ...
enkä jaksa...” Taikka huokaili houriva mies: ”Jospa saisin sinut vielä
kerrankaan nähdä ... mutta en saa, ja se on oma syyni...”

Tällaisina sairaan houre-öinä kypsyi Erkin mielessä päätös lähteä
sittenkin sieltä sydänmaan perukoilta, jonne hänkin jo oli luullut
hautautuneensa, ihmisten ilmoille, lähteä hakemaan Leinosen naisia ja
jos mahdollista tuomaan heidät tuolle uudelle saunarannalle... Silloin
hän selvästi oivalsi, että nuoren papin sydämessä on salahaava, syvempi
ja kirvelevämpi kuin hän oli uskonutkaan, että juuri siinä haavassa on
lopultakin vika Mikon sekä raskasmielisyyteen että tautiinkin, — hän
ei kestä ajatusta, että hänen on ainiaaksi aarteestaan erottava. Tuosta
yskäkuumeestaanhan mies kyllä kostuu, ymmärsi Erkki, mutta
salahaavastaan ei... Sääli ja seikkailuhalu kypsytti siten Erkissä
vähitellen sitä ajatusta, joka hänessä tautivuoteen ääressä oli
vironnut.

Nuori pappi, joka jo oli käynyt pienen seurakuntansa suosikiksi,
kostuikin kevään tullen vilutaudistaan ja hänet muutettiin asumaan
sillävälin valmistuneeseen, uuteen, varsinaiseen, sammalilla tilkittyyn
tupaan, jossa oli sekä uuni että permanto. Mutta Erkki huomasi yhä
selvemmin, että hänen hiljaisen tuumansa toteuttaminen vasta olisi
Mikolle pystyvä ja pysyvä lääke vastaisenkin varalle. Ja hän päätti
taas kerran nousta suksilleen ja lähteä yksin pitkälle hiihdolle.

Näihin aikoihin, huhtikuulla, jolloin kevätpäivä jo rupesi lämmittämään
luontoa ja mielissäkin toiveet virkistyivät, haikailtiin pienessä
siirtokunnassa, jossa jo useampia tupia oli kehällä ja olo tuntui
lupaavammalta, kovasti karjan puutetta. Muutenhan elämä rupeaisi
menettelemään, virkkoivat miehet usein, järvi antaa kyllä kalaa, metsä
riistaa, kaskimaa kaadetaan ja poltetaan, ensi siementä varten jo heti
keväällä pieni pelto muokataan, mutta kun ei ole siitä maitotilkasta
toivoakaan... Silloin oli Erkki eräänä päivänä ilmoittanut korpijärven
asukkaille, että hän lähtee hakemaan Apajasta lehmän ja mullikan...
Lähtee nyt jo hankikelillä ja tuo ne mukanaan kesän tultua. Ja kun
toiset olivat kiellelleet ja varoitelleet sellaisen matkan vaaroista ja
vaikeuksista, peloitelleet, että hän vielä vetää voudit jäljilleen,
ettei hän saa elukoita suurten soiden yli ajetuiksi ainakaan yksin ...
silloin oli Erkki vain naurahtanut ja luvannut, että hän kyllä ne
vaikeudet voittaa... Mutta siitä toisesta asiastaan, siitä, jota varten
hän oikeastaan pitkälle hiihdolleen hankkiusi, siitä ei hän hiiskunut
kenellekään mitään... Sen hän piti omana salaisuutenaan ... onnistuipa
se sitten taikka ei.

Oli kirkas, paisteinen kevätpäivä, kun hän läksi uudelta ahteelta
hiihtämään suuren selän poikki laajaa saloa kohti. Ilma oli tyyni,
hanki kimmeltävä. Väki oli keräytynyt törmälle lähtevää hyvästelemään,
pappi siunasi, kyynel silmänkulmassaan, hänen retkensä... Juuri silloin
oli kuulunut korkealta taivaalta ensimmäisen kiurun viserrys, tuon
näkymättömän laulajan, joka ennusti kesää. Ja silloin vasta oli uudelle
asutukselle ja sille järvelle, jonka rannalle sitä rakennettiin,
annettu nimi — Kiurun nimi...

Tämän hiihdon hän oli nyt suorittanut aina Sysikorpeen asti. Oli
vältellyt teitä ja pääkyliä, ainoastaan syrjäkylissä hän oli
Rautalammen halki hiihtäessäänkin pistäytynyt. Sikäläiset uutiset oli
hän kuullut: ryöstetyt olivat taas talot, sotaväkeä oli pitkin
talvea samonnut edes ja takaisin, Apajan kylässäkin se oli moneen
kertaan vieraillut; ankaria käräjiä oli pidetty ja etsiskelty oli
nuijamiehiä, mutta tuskin yhtään oli tavattu. Henkiin jääneet olivat
kaikki pakosalla... Nuoren papin luultiin lähteneen uusille
armoretkille, mihin lie sitten häipynytkin, ei ollut kuulunut enää
palkkapitäjäänsä... Erkki oli hiihtänyt siitä edelleen ja nyt hän
Sysmän Karmalan törmällä kautta rantain tiedusteli Tuomas-isännältä
sitä asiataan, jota varten hän oli matkalle lähtenyt.

Mutta huonot olivat täällä kuulumiset, eikä kirkollakaan oltu tiedetty
hänen utelemastaan asiasta sen enempää. Täytyi hiihtää edelleen, hakea,
vaikka heikkenevilläkin toiveilla.

                                                  ⸻

Erkki nousi hiukan kankeana kiuaskiviltä, oikaisi koipikenkäinsä
varret, heitti kontin olalleen ja katsoi taivaalle. Johan siinä olikin
levätessä ja rupatellessa sydänpäivä mennyt, iltapuoleen rupee kai taas
sen verran kylmäämään, että suksi metsissä luistaa. Hän sanoi hyvästit
ahkerille kirvesmiehille, jotka työnsä keskeltä vastauksiksi hänelle
vain yksikantaan murahtivat, ja nousi suksilleen. Mutta siinä vielä
kontin viilekkeitä sitoessaan näki hän saanireen laskeutuvan ahon
rinnettä alaspäin taloon ... joku uusi matkamies näkyi ajavan pihaan.
Erkki hiihti jo hiukan vesakkoon päin, mutta pysähtyi sinne
kuuntelemaan oudonnäköisen matkamiehen asiaa poltettuun taloon.

Ajomies pysäytti hevosensa salvoksen kupeelle ja auttoi reestä vanhaa,
rampaa, herrasturkkeihin puettua miestä... Ei se ollut veroherran
näköinen, sotaherroja se ei ollut ollenkaan, päätteli Erkki, ja palasi
lähemmäs... Vieras tuntui kyselevän Karmalan isäntää ja kertoi, kun
Tuomas tuvan kehältä laskeusi häntä tervehtimään, olevansa
tiedustelemassa poikaansa, joka kuluneena sotatalvena oli tänne Savon
rajamaille hävinnyt... Erkki kuunteli korvat hörössä ... yhteiselläpä
ollaan asialla...

— Paljohan niitä on hävinnyt nyt miehiä tänne ja muualle, monia niitä
nyt haetaan, vastasi Tuomas karkeasti ja lohduttomasti. — Tuossakin on
juuri muuan hakumies ... ei tunnu löytävän haettavistaan jälkiä
hänkään...

— Mutta minun poikani on pappi, selitti reestä noussut vanhus, —
pitäisihän hänestä toki tietoja löytyä, sillä mihinkään taisteluunhan
hän ei ole voinut kaatua...

Erkillä oli vanhuksen puhuessa sydän voimakkaasti sykähtänyt ja jalka
irtausi nyt nopeasti mäystimestä. Hän ei vielä lähtenytkään hiihtämään,
sillä hän tiesi jo, ketä tämä uusi hakija kyselee, ja arvasi, kuka
kyselijä on.

Mutta Tuomaskin oli pysähtynyt hämmästyneenä, kun kuuli pappia
haettavan, ja uteli nyt vuorostaan vilkkaammin:

— Sekö Rautalammen pappi, joka jouluna Leinosesta läksi miesten
matkassa? Ja joka täällä jo syksyllä vieraili...?

— Sepä juuri — sukulaismieshän se on näihin Karmalan taloihin,
niinkuin olen minäkin, kertoi vanhus, kainalosauvojensa varaan
ojentautuen. — Tiedän kyllä hänen syksyllä näissä taloissa muutamia viikkoja
viipyneen ja täällä myöhemminkin liikkuneen ... siksi juuri
täältä lähdin tietoja hänestä hakemaan.

— Tunsimmehan me Mikko-papin, muisteli nyt Tuomas-isäntä, jonka
rantaan Mikko syksyllä Turusta tullen ensiksi olikin soutanut. — Mutta
käykäähän lämpimään, vieras, tuonne riiheen, tupaa ei meillä nyt
olekaan ... siellä tarinoidaan!

Mutta vieras oli malttamaton, hän halusi jo niiltä tiloiltaan kysellä,
mitä hänen kadonneesta pojastaan tiedetään, mistä hän mahdollisesti
olisi löydettävissä. Tuomas ei kuitenkaan siihen osannut mitään vastata
hän ei ollut sittenkuin silloin joulun alla talvella sukulaispappia nähnytkään,
oli vain kuullut hänen myöhemmin käyneen Vahvajärven salolla
ja sitten miesten mukana painuneen Savoon päin. Mutta suksiltaan
noussut matkamies tiesi enemmän. Erkki astui nyt rampaa vanhusta, Mikon
isää, tervehtimään:

— Minäkin tunnen Mikko-papin, kertoi hän. — Yhteisillä retkillä on
oltu ... kyllä hän vielä muutamia viikkoja sitten oli hengissä ...
terve hän myös varmaankin on...

— Missä hän on ... kuinka hänet löydän?

Erkki ei tahtonut siinä heti toisten kuullen ilmaista itseään eikä
rautalampelaisten erämiesten uutta, kaukaista uudisasutusta. Hän
senvuoksi vastaili epävarmasti ja vältellen, kertoi, että Mikko oli
pakoon päässeiden erämaan nuijamiesten kanssa vetäytynyt jonnekin
näiden syrjäisempään piilopaikkaan, kuljeskelevia huovijoukkoja
pakoon ... heitä ei nyt ole helppo löytää ... mutta tallella se mies
tiettävästi on... Levotonta isää hän näinikään lohdutteli ja tyyntynein
mielin tämä nyt Tuomaan uudistetusta pyynnöstä kuupittikin
kainalosauvojensa varassa ylempänä rinteellä olevaan riiheen, joka nyt
oli Karmalan väen ainoana asuntona. Siellä saatiin ruokaa pöytään ...
olihan sitä Tuomas toki jo hengenpitimeksi saanut hankituksi, saatiin
lämpimässä levätä, ja siellä kertoi nyt huolistaan hiukan keventynyt
turkulainen matkastaan tänne Sisä-Suomeen ja sen syistä.

Kova levottomuus oli vallannut vanhan Martin ja hänen vanhan vaimonsa
heti, kun he talvella Turkuun olivat kuulleet poikansa liittymisestä
kapinaväkeen. He olivat siitä saaneet tiedon jo tammikuulla Eero Markonpojalta,
joka Padasjoella vangittuna oli tuotu tutkittavaksi
Turkuun ja siellä armoa anottuaan piispan välityksellä pian päässyt
vapaaksi. Eero oli kertonut Mikon lähteneen Padasjoelta hiihtämään
Päijänteen yli Sysmään päin muutamain kapinamiesten matkassa vähän
ennen Nyystölän taistelua... Kovassa tuiskussa olivat lähteneet, kertoi
Eero, ja sille tielle vanhukset jo olivat uskoneet hentovoimaisen
poikansa uupuneen. Jo olivat he häntä silloin kuolleena itkeneet...

Turussa elettiin kuluneena talvena muutenkin raskaita aikoja;
sotilaskomento oli kovimmillaan, ketä vähänkään epäiltiin kapinan
kannattajiksi tai marskin vastustajain ystäväksi, häntä pidettiin
kovilla... Olipa Martti-vanhus, joka ei muutenkaan ollut tuon mahtavan
Klaus-herran suosiossa, saanut peljätä omaakin henkeään, varsinkin kun
oli tiedoksi tullut, että hänen poikansa oli kulkenut ryösteleväin
talonpoikain joukossa. Elettiin tuskassa päivästä toiseen. Kuultiin
talonpoikain kapina masennetuksi, monta heidän johtomiestään tuotiin
Turun linnan tyrmiin... Mikosta vain ei mitään kuulunut.

Vihdoin, maaliskuun puolivälissä, kutsuttiin Martti yhtäkkiä Turun linnaan,
— linnanhuovi kävi hänet sinne asiata tehden hakemassa.
Marski oli silloin äsken palannut Turkuun pitkältä sotaretkeltään
talonpoikia kukistamasta, palannut kaukaa Pohjanmaalta, jossa syntyneen
toisen kapinan hän juuri oli veriin sammuttanut, ja hän oli nyt mies
mahtavimmillaan. Kukaan ei koko maassa uskaltanut hiiskahtaakaan tätä
ankaraa voittajaa vastaan ja hänen tiedettiin nyt kaikella tarmollaan
valmistautuvan uuteenkin sotaan, sotaan Ruotsin Kaarlo-herttuaa
vastaan, joka yksin rohkeni riidellä häneltä hänen mahtiasemaansa.

Martti ukko oli linnaan lähtiessään uskonut rangaistuksen nyt kohtaavan
itseään poikansa vuoksi, jota hän jo vainajana suri, eikä hänellä ollut
suuria toiveita koskaan enää siltä matkalta palata. Ja ankara
nuhdesaarna oli hänellä ollutkin heti vastassaan, kun hänet tuotiin
sotamarskin eteen linnan kuninkaansaliin ... vanhaksi vehkeilijäksi ja
kelmiksi häntä Klaus-herra raa’asti haukkui, maanpetturiksi, joka muka
oli lapsensakin kasvattanut kapinoitsijaksi... Kuuman hetken oli
Martti-vanhus näin linnassa viettänyt. Mutta yhtäkkiä selvisi hänelle
juuri siellä marskin puheista, että hänen pappispoikansa oli vielä
helmikuun alussa ollut hengissä, että Mikko oli sitä ennen ollut
Savossa ja palannut sieltä Hämeeseen sekä käynyt marskin itsensä
puheilla Pirkkalan leirissä, rukoilemassa voitetuille talonpojille
armoa...

Erkin oli vaikea hillitä kieltään, kun Martti-ukko riihessä, vuoteen
reunalla leväten, kertoi näistä poikansa matkoista, jotka hän, Erkki,
tunsi paremmin kuin kukaan muu, — kylmät väreet hänessä vieläkin
risteilivät, kun hän muisteli tuota heidän Pirkkalan-matkaansa. Hänellä
posket paloivat ja suoni tykitti valtavasti, mutta hän hillitsi
itsensä, pysyi ääneti, kuunteli vain selkäänsä lepuuttavan vanhuksen
tarinata.

Fleming ei ollut Pirkkalassa Mikkoa tuntenut, vasta perästäpäin hän oli
saanut tiedon, kuka se ”hullu pappi” oli ollut, — onneksi ei tuntenut,
sillä muutenpa olisikin Mikko-poika, joka häntä jo Turussa oli
suututtanut, taitanut joutua siellä nimismiestalossa käpälälautaan.
Silloin oli ”hullu pappi” päässyt lähtemään, mutta nyt tahtoi marski
taas Mikon käsiinsä ja puheilleen ... tutkittavakseen muka, hän kun
sanoi epäilevänsä, että Rautalammen niinkuin Laukaankin papit olivat
olleet joissakin suoranaisissa kosketuksissa Kaarlo-herttuan Ruotsista
lähettämäin kapinakiihoittajain kanssa...

— Vai sinne olisi vaatinut Mikko-papin pakinoilleen, huudahti Erkki,
joka hiljaa itsekseen siunaili heidän yhteistä onneaan, kun Pirkkalasta
suoraan olivat ajaneet kauas erämaille.

— Niin, huokasi isä, — yksinäiseen ja pimeään paikkaan hän siellä
linnassa luultavasti olisi joutunut. Mutta muuten koetti kyllä marski
silloin keräillä joka taholta todistuksia herttuata vastaan
kapinayllytyksestä, esittääkseen ne sitten Puolassa olevalle
kuninkaalle, — hän on vihassaan yhtä sitkeä kuin sisukas!

— Mutta te toki selvisitte siitä rautamarskin kuulustelusta, kyseli
Erkki edelleen mielenkiinnolla.

— Niin, hän laski minut, haukuttuaan aikansa, menemään. Mutta vain
sillä ehdolla, että toimitan poikani hänen luoksensa — niin hän
uhkaavana jyrisi. Klaus-herra oli silloin lähdössä Uudellemaalle, ja
kunnes hän sieltä palaisi, oli minun hankittava Turkuun poikani...

— Jonka olinpaikkaa ette tienneet...

— Vakuutin sen hänelle, mutta hän ei sitä uskonut. Ryhdyin silloin
tiedustelemaan Mikko-poikaani, en suinkaan häntä Turkuun hakeakseni,
vaan varoittaakseni tuota haaveilijaa, jos hän vielä hengissä on.
Kyselin kaikilta matkamiehiltä, utelin Turkuun tuoduilta vangeilta,
tiedustelin sinne palaavilta sotureilta, — olenhan vanha soturi
itsekin —, mutta aina turhaan. Sain vihdoin kuulla Mikon käyneen
Rautalammella, mutta taas kadonneen sieltäkin — siellä oli niihin
aikoihin liikkunut paljo sotaväkeä —; hän oli hävinnyt tietymättömiin
niissä kapinanjälkeisissä mylläköissä... Silloin valtasi meidät,
vaimoraukkani ja minut, uusi pelko, että poikamme on sittenkin kuollut
taikka menehtyy jossakin vankilassa. Tuota epävarmuutta oli meidän
vaikea kestää, ja aioin jo silloin, raihnaudestani huolimatta, lähteä
matkoille edes joitakin selviä tietoja hänestä saadakseni, mutta en
uskaltanut, — marski oli käskenyt minun odottaa itseään Turussa...

— Kuinka siis nyt pääsitte lähtemään, vai marskiko teidät lähetti?
uteli Erkki edelleen.

— Marskiko, matki vanhus miltei hölmistyneenä, ja katsoi kummissaan
kyselijää. — Silloinhan se juuri tuli yhtäkkiä Turkuun tieto...?

— Mikä tieto? — Erkki oivalsi, että tällä välin oli asiassa joku
odottamaton, ratkaiseva käänne tapahtunut, mutta ei käsittänyt, mikä.
— Mikä tieto tuli Turkuun?

— Tieto marskin kuolemasta, luonnollisesti, selitti Martti,
aavistamatta, että se suuri uutinen ei ollut vielä ehtinyt kauas
Sisä-Suomen perukoille.

— Marskin kuolemasta! huudahtivat riihessä olijat kaikki yhtaikaa.
Yksin hidas ja untelo Tuomaskin karahti pystyyn ja hänen uunin ääressä
häärivä vaimonsa pudotti leipälapionsa.

— Onko sotamarski Fleming kuollut? — Näin he huudahtivat yhteen
ääneen.

Erkki oli jäänyt suu ammollaan seisomaan ja sai vasta kotvan kuluttua
äänensä kulkemaan:

— Missä ja milloin?

— Johan siitä on pari viikkoa aikaa, — kotimatkalla Turkuun ollessaan
hän sairastui ja kuoli, — eikö siitä tänne vielä ole tietoa tullut?

Ei ollut tullut tietoa, matkamiestä ei ollut sattunut sielläpäin
kulkemaan. Mutta nyt tuo tieto yllättävänä iski pieneen, Karmalan
riiheen kokoontuneeseen seuraan, iski ajatuksia seisottavana, mutta
samalla ikäänkuin ahdistuksesta vapauttavana. Samalla tavalla tuo tieto
edellisinä päivinä ja viikkoina oli iskenyt Suomen asukkaiden mieliin
maan kaikissa osissa, minne se vain tuli: tuokioksi lamauttavana ja
ikäänkuin hämmentävänä, mutta sitten kohta hengitystä helpottavana,
painajaisesta päästävänä. Se rautakoura, joka maata vuosikausia oli
pitänyt pingoituksessa, joka oli ollut armoton maahan rutistamaan
jokaisen, joka sitä vastaan vähänkään hangoitteli, tuo kova ja jäntevä
käsivarsi oli siis nyt herpautunut, teräsohjasten pitelijä oli
poissa... Sitä oli vaikea yhtäkkiä käsittää ... tuntui mahdottomalta,
että sellainen koura noin äkkiä hellittäisi otteensa, ja jokaisen
mielessä virisi heti kysymys: mitä sitten, kenen käsiin ja minkälaisiin
joutuu nyt valta...? Mutta samalla kuin noita outoja, vakavia
kysymyksiä mielissä virisi, tuntui niissä ennen kaikkea tuota suloista
keventymistä, jota pingoituksen laukeaminen joka tapauksessa tiesi. Ja
tältä se tuntui ennen kaikkia niiden sisämaan paljo kärsineiden ja
mahtajan uutta kostoa yhäti vapisevain asukkaiden mielissä, jotka enää
tuskin olivat uskaltaneet uneksia huomenta synkkään yöhönsä.

Se Martti-vanhuksen uutinen vaikutti Karmalan riihessä kuin valoa
lupaavan aamun sanoma, eivätkä nuo luonnonlapset osanneet salatakaan
iloaan siitä. Hitaat maalaiset vilkastuivat, he puhuivat ristikkäin,
kukin omaa mielenkipuaan visertäen.

— Taitaa olla nyt kohta poikki huovien herruus ... ennusteli jo
juureva Tuomas pohteissaan.

— Mene, tiedä, vaikka tulisi taas raja voutienkin kiskomaalle,
toivoili hänen huolten jo kumaraksi painama emäntänsä.

— Niin, niiltä on nyt molemmilta poissa se voima, johon he kansaa
painaessaan varasivat, totesi Erkkikin. — Eikä ole tietoa, tuleeko
heille sitä mahtiaikaa enää.

Mutta ällistyksensä ja ilonsa sekaan muisti hän kuitenkin vanhan
turkulaisen matkantekijän keskenjääneen tarinan, joka niin läheltä oli
kosketellut hänen suojattiansa ja häntä itseään, ja tuokion kuluttua
johti hän taas puheen isä vanhan ponnistuksiin kadonnutta poikaansa
etsiäkseen. Tämä silloin kertoi:

— Muutamia päiviä sen jälkeen kuin tieto oli saapunut marskin
kuolemasta — hänen ruumistaan oltiin juuri hakemassa Turkuun Pohjan majatalosta,
johon vainaja oli vaipunut, — läksin minä
matkalle. Mikään ei minua enää pidättänyt. Rannikolla oli kyllä jo
kelirikko, mutta sisämaassa kestivät vielä jäät ja metsätietkin. Kävin
Mikkoa tiedustelemassa Pirkkalasta, jossa vielä on sotaleiri ja
pidetään vankeja, ja ajoin sitten tänne Sysmään, jossa tiesin poikani
sukulaistensa luona oleskelleen.

— Leinosessahan se vieraili, sen Matin kanssa matkoja teki, kertoi
Tuomas, puolustellen tietämättömyyttään. — Mutta taloton ja autio on
nyt se Leinosen törmä..

— Mutta tämä vierashan vakuuttaa poikani toki hengissä olevan. —
Martti kääntyi taas kyselevänä ja tarkempia tietoja anovana Erkin
puoleen, joka ensi tiedoillaan jo heti oli hänen mieltään lohduttanut.
— Sano, mistä hänet haen, mihin tästä nyt ajan...?

— Ajakaa kotiinne, niinkauan kuin keliä vielä vähänkään kestää,
vastasi Erkki, — poikanne on hengissä ja tallella. Aikanaan hän kyllä
teille toimittaa tiedot itsestään.

— Siitä lohdutuksen sanasta sinua kiitän...

Päivä oli näitä tarinoitaessa jo Karmalan nokiseinäisessä riihessä
kulunut iltaan, tie oli taas kovempi, hanki kantoi suksimiestä.
Vieraitten oli lähdettävä matkalle, ja keveämmällä mielellä he nyt
sieltä lähtivät, kuin olivat tulleet, jättäen isännänkin poikineen
valoisammilla toiveilla veistämään uutta tupaansa. Yhdessä he tekivät
taivalta Leinosen törmälle asti, josta reen oli poikettava alas jäälle
ja suksimiehen ylös korpeen. Erkki näytti turkulaiselle matkustajalle
sen suuren tuvan rauniot, jossa Mikko oli syksyllä niin hyvin viihtynyt
ja jossa hän oli veljensäkin tavannut.

— Tunnetteko Juhana-poikanikin? kysyi Martti silloin kummastuneena.

— Tunnen hyvin Savonlinnan ajoiltani..

Ja heidän siinä kahden seistessään samoilla raunioilla, joita
Matti-isäntä ja Mikko-pappi eräänä niin epätoivoisesti
olivat kaivaneet, ilmaisi nyt Erkki itsensä Martille. Kertoi olevansa
sama sukulaisvanki, josta Juhana syksyllä oli isälleen kirjoittanut,
kertoi Juhanan välityksellä päässeensä vapaaksi linnan pakkotöistä ja
sitten ruvenneensa Mikko-veljen saattomieheksi. Kertoi heidän
yhteisistä matkoistaan ja kärsimyksistään, kertoi teurastuksesta
Mikkelin kirkonmäellä ja sen tärisyttävästä vaikutuksesta nuoreen
pappiin, kertoi heidän yhteisestä ”hullusta” retkestään Pirkkalan
leirille sekä paluustaan takaisin Rautalammelle. Ja lopuksi hän kertoi
nuoren papin liittymisestä niihin pakolaisiin, jotka olivat Flemingin
ja hänen huoviensa kostoa välttääkseen karanneet kauas sydänmaille ja
sinne juuri parhaillaan perustivat uutta uudisasutusta.

— Ja siellä salolla siis kovia kärsinyt poikani nyt on, totesi Martti,
samalla iloisena ja kiitollisena, kun nyt vihdoin tarkoin tunsi hänen
vaiheensa ja hänen nykyiset olonsa.

— Siellä. Mutta nuo korvenraatajat haluavat siellä toistaiseksi pysyä
kätkössä, paenneet nuijamiehet eivät toivo esivallan edustajia
vieraikseen, selitti Erkki, ikäänkuin tarinatoveriaan varoittaen.

— Sen käsitän, vastasi Martti. — Mutta nythän he palannevat sieltä
takaisin kotikyliinsä, kun heidän sortajansa on kaatunut...?

— Palaavatko vai eivätkö, sitä en osaa sanoa, vastasi Erkki vältellen.
— Miesten aikomus oli kyllä sinne takamaille jäädä ja pesittyä...

— Ja poikaniko myöskin...?

— Heitä aikoi hän pappina palvella siellä salolla. Mutta itse hän
aikoinaan teille aikomuksistaan ilmoittanee, — minä vien hänelle
terveisenne...

— Ja siunaukseni, mitä hän päättäneekin: jäädäkö vai palata. Oikean
asian puolesta hän on ponnistellut ja kärsinyt, sen käsitän kaikesta,
kansan puolesta sortajaa vastaan, — minä kiitän hänen retkiään ja
pyrkimyksiään, vaikka niitä muut moittinevatkin. Mielelläni me
vanhukset hänet tietysti kotiimme ottaisimme, mutta olemme näinkin
rauhalliset, kun tiedämme hänen olevan turvassa, — saammehan toki
toisen poikamme kotiin.

— Palaako Juhana Turkuun...?

— Palaa, häneltä on tullut tieto, että hänen lipullisensa siirretään
Turkuun. Klaus-herrahan kokosi sinne kaikkialta sotaväkensä uutta
taisteluaan varten. Mutta vihjasipa Juhana kirjeessään haluavansa
palata Aningaisiin kaaleja viljelemään...

— Joko lie suivautunut sotimaan?

— Ehkä on Mikkelin verilöyly häneenkin vaikuttanut ... en tiedä,
vastasi isä varovasti. — Mutta kaalien puoleen koetan minä hänen
mielensä kääntää...

Niin pitkään jäivät nämä uudet tuttavukset tarinoimaan Leinosen tuvan
raunioille, että ajomies, joka tiellä hevosta piteli, sitä jo kävi
ääneensä kummastelemaan. Erottava oli heidän siis nyt vihdoin eri
haaroille.

— Ja tästäkö painut nyt suoraan sitä kaukaista sydänmaata kohti, jossa
poikani on? kysyi Martti, kun he jäähyväisiksi kättä puristivat.

— En suoraan, minunkin on haettava eräitä vainon aikana kadonneita
omaisiani, minunkin, vastasi Erkki, varsinaisesta tehtävästään mitään
sen tarkemmin kertomatta. — Lähden nyt jatkamaan etsimääni.

— Olkoon onni sinulle yhtä suopea kuin minulle, toivotteli Martti
sydämellisesti.

— Sitä toivon sekä itseni että muitten puolesta, vastasi Erkki, ja
hänen silmässään välähti pieni veitikka. — Jääkää hyvästi!

Rampa vanhus rupesi jo kapuamaan rekeensä. Mutta kainalosauvoja rekeen
nostaessaan pysähtyi hän vielä ja viittasi ajomiestään malttamaan
mielensä. Hänessä näkyi heränneen uusi tuuma, jonka hän vielä viime
hetkellä tahtoi toteuttaa.

— Odota, matkamies, vielä hetki, virkkoi hän Erkille ja otti
matka-arkustaan kiireesti esille pienen lippaan, josta hän latoi arkun
kannelle kirjoitusvehkeensä. Keväinen ilta jo hämärsi, mutta laskeneen
päivän kuulaassa valossa rupesi hän siinä vielä kiireellä raaputtamaan
kirjettä pojalleen, ajajan ja matkamiehen sitä kummastellen
katsellessa. Muutamia rivejä hän siihen vain piirsi, mutta hän tahtoi
toki antaa pojalleen mieskohtaiset, kevenneestä sydämestään lähteneet
terveiset ja selvän todistuksen siitä, että hän poikansa teot ymmärsi.

— Kas niin, puheli ukko, käärien kirjettään kokoon. — Kun tapaat
poikani, anna tämä hänelle.

— Perille vien, vakuutti Erkki, — ja tiedän hänen tästä tuomisestani
iloitsevan.

— Ja nyt, Herran haltuun! — Rampa äijä kapusi lopultakin rekeensä,
johon ajomies hänet peitti vällyjen väliin ja joka siten vihdoinkin
pääsi laskeutumaan Leinosen törmältä. Mutta Erkki nousi ylöspäin
Mustanahon rinnettä, suuntautuen öiselle hiihdolle Vahvajärven
salokylää kohden.

                                                  ⸻

Sieltä Vahvajärven Juuritaipaleelta, Esko-isännän tuvasta, toivoi Erkki
löytävänsä ne Leinosen orvot naiset, joita hän oli Rautalammen
takamailta asti lähtenyt hakemaan. Mutta pontevan, öisen hiihdon
jälkeen tätä kylää eräänä kirkkaana kevätaamuna lähestyessään huomasi
hän jo etäältä, että paljo muuttunut on sitten viime näkemän tämäkin
taipaleiden takainen metsäkylä. Monet talot olivat poltetut
paikoiltaan, — sotaväen kosto näkyy tännekin kovasti iskeneen. Perille
tultuaan hän kuulikin, että tänä verisenä talvena oli sotaväkeä moneen
kertaan kulkenut tätä kautta Savon ja Hämeen väliä suuntaan ja toiseen,
etsien ja ahdistellen aseellisia talonpoikaispartioita, ja nuo
huovijoukot olivat ilkkuen rangaisseet taipaleen asukkaita siitä, että
he talvella olivat majoittaneet kapinaväkeä kyläänsä ja yhtyneet
siihen. Mutta miehiset miehet olivat silloin ja koko kevätkauden olleet
kylästä poissa, pakoretkillä... Nyt oli heistä osa palannut, toiset
olivat vielä jääneet vanhoille kalajärvilleen kevätkalan pyyntiin...

Surullisia viestejä, murtuneita, epäluuloisia katseita, vältteleviä
vastauksia sai Erkki nyt vastaansa tässä ennen herttaisessa
metsäkylässä liikkuessaan. Poltettu oli Esko-isännän komea talokin,
mutta isäntä itse oli jo kotosalla, vanhassa tuparähjässä asuen...
Häneltä sai Erkki toki tietoja hakemistaan naisista. Palanneethan ne
olivat jo parin viikon perästä sieltä pakosaunastaan; murjottu emäntä
oli näet ruvennut sairastelemaan ja tänne se sitten oli muutaman viikon kuluttua
kuollutkin... Ne olivat kovia, murheellisia aikoja ne
viikot ... alituiseen tuli viestejä sotaväen saapumisesta, ihmisten
täytyi paeta kodeistaan metsiin ja takamaille. Elisa-raukka, joka ihan
yksin oli perheestään jäänyt, oli tietysti ollut maailman murjoma,
itkenyt vain ... ja pelko Koskipään paluusta oli häntä vielä kaiken
aikaa ahdistellut... Siksi kiirehti hän jo pian äitinsä kuoltua
muutamassa pakolaisjoukossa pois kalajärville ... siellä hän vieläkin
on ... sinne nyt toiset kylän perheet aikovat jäädäkin...

Erkki sai erään kylän pojista oppaakseen Juuritaipaleen takamaille,
missä sen asukkailla vanhastaan oli pyyntisaunansa, eikä ne olleetkaan
kuin muutaman päivänhiihdon takana. Mutta keli teki jo täällä
salollakin aivan loppuaan. Päiväsydämen vain kylässä levättyään jatkoi
siis pitkän matkan hiihtäjä taas sitkasta vaellustaan, jatkoi
sisukkaasti ja herpautumatta, vaikka jo jäseniä uuvutti ja mielikin
toisinaan pyrki mataloitumaan. Silloin hän pilkkasi itseään höperöksi,
joka näin toisten asioilla maita, mantereita, kyliä ja saloja,
kierteli, kenenkään pyytämättä, jopa asianomaisten tietämättäkin.
Eihän hänellä ollut täyttä varmuutta, tekikö hän palveluksen
pappisystävälleen hakemalla hänelle tuota tyttöä, jota mies ei itse
viime talvena käynyt puhuttelemassa, vaikka jo oli muutaman
neljänneksen päässä hänen piilopaikastaan... Eikähän hän tiennyt,
odottiko orpo tyttöraukkakaan enää ollenkaan haihattelevaa sulhastaan,
joka hänet näin pitkäksi ajaksi oli hylännyt ... kenties on Elisa
tällävälin jo hädissään suostunut johonkin toiseen sulhaseen, johonkin
nuoreen pakolaistoveriin, jonka kanssa hän aikoo rakentaa uuden pirtin
Leinosen törmälle ja siellä ruveta isävainajansa viljelyksillä
elämään...

Näinä epäilyksensä hetkinä Erkki verisesti itseään ivaili ja nuhteli,
eikä hän voinut tehdä itselleen selkoa, miksi hän oikein tähän urakkaan
oli ruvennut, mikä häntä oli vetänyt koko talvikaudeksi tuota nuorta
pappia noin palvelemaan... Sukulaismies ja avuton raukka, — onhan
niitä aina sellaisia! Mutta hänestä oli Mikon luonteessa jotakin niin
puhdasta ja vilpitöntä, että se häntä vaistomaisesti veti puoleensa,
jotakin epäitsekästä ja kaunista, jota hän ei voinut vastustaa. Ja
varsinkin äskeinen keskustelunsa Mikon isän kanssa oli häntä
vahvistanut uskossaan, että hän, niinkuin Mikko itse, ponnisteli oikean
asian hyväksi. Tunsihan hän nuoren papin hivuttavan salahaavan, vaikkei
tämä siitä hänelle ollut muuta kuin kuumehoureissaan valittanut,
tunsihan hän hänen suuren kaipuunsa... Ja tyttö taas, — häntä Mikko
epäili itsestään vieraantuneeksi, veljeensä muka mieltyneeksi ... no
pian tuo nähtänee, ketä se omakseen toivoo ja odottaa... Mitäpä hän
tässä joutavia mielessään käräjöi, päätteli Erkki silloin aina
epäilyksensä katkaisten, mitäpä hän, yksinäinen seikkailija, muutakaan
toimitti, kuin hiihti maita ja ajoi muiden asioita, — se häntä
sittenkin huvitti enemmän kuin turpeen puskeminen tai hirsien
veisteleminen...

Näin hän itseään rauhoitteli ja hiihti edelleen salon halki toukokuun
viimeisiä hankirippeitä myöten. Tänne salomaille hänen retkensä nyt
joka tapauksessa keskeytyy kesään asti, sen hän käsitti, kävi hänen
asianajonsa sitten miten tahansa. Sillä hanki petti jo aavemmilla
mailla kokonaan, metsäpurot paisuivat, niin että niiden yli oli pian
vaikea päästä, ja päivä porotti kuumana niskaan. Nyt on tämä taival
pian puskettava, sittenpähän saa taas levätä...

Tässä mielialassa saapui Erkki vihdoin vahvajärveläisten takamaavesille
ja löysi heidän kalasaunansa salojärven rannalta. Yksin hän sinne
saapui, loppumatkalla suksiaan kantaen. Jo metsätaipaleen varrella, kun
hän suunnasta oli selvillä, oli Erkki näet lähettänyt oppaansa
takaisin, että tämä ehtisi kylään, ennenkuin keli kokonaan loppui, ja
hän saapui siten pakolaisten luo itsekin metsiä kiertelevänä,
avuttomana pakolaisena, joka heidän saunoiltaan haki turvaa. Saihan hän
siellä asua ja pyyntiä harjoittaa niinkuin muutkin, yhteistä oli
eränkävijöillä kaikki. Ja hätäilemättä, liikoja retkistään kertomatta,
ryhtyi hän tiedustelemaan sitä pakolaisista, jota hakemaan hän oli
lähtenyt vielä kaukaisemmilta sydänmailta.

Elisa näkyi häärivän siellä pakolaisten keittokodassa, vastakkain
pystyyn nostetuista maloista kyhätyssä suipposuojassa, parin muun
naisen seurassa, jotka nuijamiesten mukana olivat Vahvajärveltä saloon
siirtyneet, ja näytti nöyränä kohtaloonsa alistuneen. Uteliaana katseli
Erkki ensin syrjästä tuota nuorta, tukevaa tyttöä, joka hänelle oli
niin monet hiihdot aiheuttanut, ja pohti mielessään, olisiko tuon
otuksen vuoksi maksanut niin paljo suruja kantaa, kuin hän tiesi nuoren
papin kantaneen, — tällaisia tyttöjähän kasvaa kymmenittäin joka
kylässä! Itse olisi hän kyllä pian ottanut toisen, jos yhden olisi
kadottanut... Mutta sitä ei tiedä sittenkään, ehkei toinen toistaan
korvaa, vaikkei muodossa eikä mielessäkään ole suurta eroa. Ja tähän
tyllykkään se nyt Mikko on joka tapauksessa silmänsä iskenyt, tätä vain
hän niin hartaasti omakseen kaihoo, että terveys pettää ja järkikin
sekoo...

Jo oli Elisakin huomannut äsken tulleen vieraan tutkivan katseen, oli
samassa kai tuntenut Erkin, joka pari kertaa oli Mikon seurassa käynyt
Leinosen talossa, ja hän karahti samassa kasvoiltaan punaiseksi ihan
hiusmartoa myöten.

— Hyvät merkit, tuumi Erkki itsekseen. Ja kun tyttö lähti avannosta
vettä hakemaan, oli hän jo rantapolulla vastassa, tervehtien Elisaa
tuttavallisesti.

— Terveisiä minulla on sinulle tuotavana, virkkoi Erkki jo ensi
sanoikseen.

— Mistäpä minulle enää terveisiä... — Ujona ja murheellisena katseli
tyttö alas, ja kun hän taas kohotti silmänsä, oli niissä surumielinen,
kostea kiilto. — Kuka muistaisi köyhää ja orpoa...?

— Tulen Rautalammelta päin, — kyllä jo arvaat, kuka sinua muistelee!

— Hengissäkö hän on vielä ja terveenä? — Jo vilkastuivat tytönkin
surulliset kasvot, hän ei kainostellut tunnustaa sulhoansa, vaan näytti
jännittyneenä odottavan vastausta elämänsä ainoaan, suureen
kysymykseen.

— Terveenä on ja sinua kaipaa, vastasi Erkki rohkaisevasti. Ja se sana
näyttikin kuin taikavoimalla vaikuttavan äsken vielä murheelliseen
neitoon, joka kumminkin vielä hiukan epäilevästi uteli:

— Mistä hän osasi minulle terveisiä lähettää, eihän hän tiedä, olenko
elossakaan enää.

— Ei hän tiedäkään, ja sitä hän juuri suree. Siksi lähdinkin sinua
hakemaan...

Ja Erkki kertoi nyt siinä keväisellä rantapolulla lyhyesti nuoren papin
vaiheet heidän erostaan asti Leinosen pirtissä, kertoi heidän monet
retkensä, kertoi paon takamaille ja Mikon kaihoiset hourepuheet, kertoi
potilaan parantumisesta ja omasta lähdöstään muka lehmänhakuun. Tyttö
kuunteli kuumentuvin poskin, unohtaen vesisankonsa tien poskeen,
unohtaen suuret surunsa, kalvavan pelkonsa, orpoutensa ja
yksinäisyytensä. Erkin tarina oli kuin tuota luonnossa helottavaa
keväistä paistetta hänen jo nuorena pimeäksi käyneeseen mieleensä.

Vihdoin Erkki virkkoi:

— Ei hän siellä takamailla tiedä, että lähdin sinua hakemaan. En
tahtonut siitä hänelle ilmoittaa ... jos en sinua olisi löytänytkään,
taikka jos sinä jo olisit toisiin sulhoihin suostunut...

— Keneenpä minä ... orpo raukka...

— Älä sano. Koskipäähän on sinua jo kauan omakseen pyydystellyt...
Entä se sorea ratsumestari, joka sinut pakopirttiin pelasti ... hän oli
kyllä sinuun pihkaantunut hänkin...

— Hänkö, Mikon veli, sopersi tyttö Erkin puhetta täysin tajuamatta.
— Hän pelasti meidät, kun suuressa hädässämme häneltä suojaa
rukoilimme ... sinne jätti meidät yksinäiseen korpeen...

— Eikä tullut enää sinua sinne tapaamaan?

— Ei tullut hän eikä kukaan, yksin siellä saatiin olla, kunnes äiti
sairastui ja meidän oli pakko pyrkiä takaisin kylään.

— Niinpä niin, virkkoi Erkki, tytön tarinoista täysin vakautuneena
siitä, että Mikon epäilykset olivat olleet hänen oman sairaan mielensä
houreita, turhia kuvitelmia. — Nyt olen sinua hakemassa sinne kauas
Rautalammen takamaille, — lähdetkö?

Kirkkaana kiilsi tytön silmä ja varmana hän vastasi:

— Lähden, jos vain hän minua kaipaa ja vielä omakseen odottaa.

— Sinua hän kaipaa, tuskinpa hän mitään muuta kaipaakaan koko
maailmassa. Mutta sinne takamaille on pahat matkat ... viikon saat
soita rämpiä ja ryteikköjä kulkea, ja siellä perillä on vain yksinäinen
uudisasutus ... pakosaunoja pahaisia, niinkuin täällä... Mietipäs
sitäkin, tyttö...!

— En mieti! vastasi tyttö uljaasti. — Olen yksin täällä vieraitten
joukossa, omaisiani ei ole missään, ei ole minulla mitään muuta turvaa
kuin sulhaseni... — Tyttö tarttui Erkin käsivarteen ja jatkoi innolla:

— Milloin lähdetään?

Erkki naurahti, nyt hän tiesi hakuretkensä täysin onnistuneen, — hänen
vaivannäkönsä oli palkittu. Mutta tyynnyttävästi ja hiukan
jäähdyttävästikin hän vastasi:

— No, no, eihän niin tulista kiirettä ole, ei täältä toki vielä päästä
lähtemään. Täällä on meidän nyt pyydettävä kevätkala vahvajärveläisille
ja annettava maitten sillaikaa vähän kuivua pahimmista tulvista.

Mutta kun hän näki kaihoisan, ikävöivän katseen tytön silmässä, lisäsi
hän rauhoittavasti:

— Ne kuivuvat kyllä pian tällä paahteella, sitä älä surkeile. Ja
sitten lähdetään suoraan poikkimaisin Rautalammelle ja sieltä ylös
takamaille — odottavan luo.