XXI.
POJAN KIRJE ISÄLLEEN.
Uuden saunalahden, Kiurulahden, perukassa oli Mikko-pappi kokemassa
kotikatiskaa, istuen kelohongan tyvestä koverretussa, pienessä,
vaappuvassa ruuhessa, jota hän siinä tyynessä vedessä airolla varasi ja
meloi. Hän oli ottanut tämän saunatörmän viereisen katiskan samoinkuin
kotilahdessa pidettäväin verkkojen hoidon huolekseen, sillaikaa kuin
miehet keväällä veistetyllä, vakavalla, suurella venheellä kulkivat
selällä ja etäisemmillä apajoilla kalanpyynnissä.
Oli kirkas, tuuleton kesäkuun aamu. Lahden vesi kajasti jo lämmenneenä
porottavan päivän säteitä ja lehtevä törmä loisti heleänä kevätkesän
vehmaan viheriässä tuoreudessa. Mikko katseli meloskellessaan melkein
ylpeänä tuonne törmälle. Siellä oli näet jo suveen päin antautuvalla,
kuivalla männikkörinteellä, puitten suojassa, puolenkymmentä
uudistupaa, jotka sieltä valkoisina pilkistivät päivän hohteessa ja
joiden räppänöistä savua tuprusi, ja rantaäyräällä oli äsken
valmistunut nuottatalas. Siinä rantakivillä pesi joku nainen vaatteita
ja ihmisiä vilahteli petäjäin lomitse uudistupain välisellä polulla.
Miehiä näkyi jo palailevan rihmoiltaan kotiahteelle, selässään raskaat
kantamukset metsälintuja, ja ylempänä törmän laella ryskyivät puut ja
kilkkoivat kirveet, — sinne oli ruvettu rakentamaan vieläkin uutta
tupaa, jota pappilaksi sanottiin, mutta jota Mikko mieluummin olisi
tahtonut nimittää kirkoksi, siinä kun oli aikomus jumalanpalveluksetkin
pitää.
— Mitäpä minä, yksinäinen mies, pappilalla teen, saatanhan hyvin asua
yhteispirtissä muiden erämiesten kanssa, niinkuin näihinkin asti, tuumi
hän meloskellessaan nuorta kaislikkoa pitkin. — Mutta, samapa se,
olkoon pappila, siinäpähän Erkin kanssa, josta tehdään lukkari, sitten
eletään kahden, eihän hänelläkään ole perheestä tietoa. Kun se nyt
palaisi, se Erkki ... hänen kohtalostaan alkavat uudiskylän miehet jo
olla hiukan huolissaan.
Erkki olikin jo ollut matkallaan pari kuukautta, juhannus oli jo
käsissä... Ettei vain olisi vahinko osunut ovelaankin mieheen ...
susilauma hyökännyt jo menomatkalla yksinäisen hiihtäjän kimppuun
jonkun metsäjärven jäällä ... taikka olisiko mies kotimatkalla voinut
korvessa sotkeutua lehmineen niin pahalle suohon, ettei jaksanutkaan
sieltä enää päästä kuivalle maalle...? Vai olisiko veitikka kyllästynyt
metsäläiselämään ja jäänyt sinne rintamaille...?
Näin jo saunarannalla epäiltiin, mutta Mikko ei tahtonut uskoa yhtään
noista epäilyksistä mahdolliseksi, ei ainakaan viimeistä. Se mies ei
joukkoaan petä eikä hän myöskään metsään sorru, hän kyllä vaikeudet
voittaa, mikäli ne voitettavissa ovat... Mutta kovasti Mikko kaipasi
ystävätään ja hänen mukanaan tietoja rintamailta.
Hän oli kyllä uuteen elämäänsä jo näinkin sopeutunut ja sulautunut ja
vakuuttanut sen itselleen ainoaksi mahdolliseksi, viimeiseksi
pelastuksekseen. Hän oli siellä alunperin asettunut toisten pakolaisten
kannalle ja heidän ajatuspiiriinsä sekä totuttautunut siihen
ajatukseen, että täällä hän nyt elää ja kuolee ja että paras maailmassa
hänen onkin täällä erämiehenä elääkseen. Tuossa petäjikkömäellä
hän sunnuntaisin piti pienelle seurakunnalleen täydellisen
jumalanpalveluksen ja askarteli sillävälin ahkerasti arkitöissä —
päivät eivät tulleet pitkiksi ja yöt hän raadannastaan väsyneenä nukkui
yhteistuvassa rauhallisesti. Mutta hän kaipasi sittenkin jotakin ... ei
hän tiennyt oikein mitä... Niin, Erkkiä kai hän vain kaipasi... Mutta
oli siinä ystävän kaipuussa jotakin muutakin, — hän ikäänkuin
vaistosi, että Erkki toisi hänelle jonkun tiedon niiltä, jotka vielä
olivat hänelle rakkaita ... ja sitä, juuri sitä hän toivoi. Eihän
hänellä ollut syytä eikä oikeutta mitään sellaista viestiä toivoa ...
lehmää ja mullikkaahan se oli Erkki vain lähtenyt Apajasta hakemaan,
muuta ei... Mutta hän odotti ja kaipasi sittenkin, vaikka hän itselleen
moneen kertaan todisteli, että sellainen hämärä toivo on hänelle
vaarallinen ... että sen pettäminen tuottaa hänelle vain uutta
kärsimystä...
— Ja miksi suotta kaipailen ja ikävöin, nuhteli hän itseään, antaen
pienen ruuhensa vapaasti lipua rantaheinikkoa myöten... — Näinhän ovat
esi-isämme, monet polvet ja sadat perheet, muuttaneet autiolle salolle,
siellä tyytyväisinä eläneet ja raivanneet viljelystä, puskeneet
sitkeästi, vaipumatta mihinkään hentomieliseen kaihoon. — Miksikäs
minä...!
Näin kauas laidattomaan korpeen eivät tosin uudisasukkaat vielä ennen
olleet uskaltaneet asettua. Täällä asti on ehkä joskus joku sydämmikkö
erämies hiihtänyt, — sellaista olivat pakolaiset talvipuhteina
saunassa kertoneet —, mutta hänkin oli palannut täältä kiireellä
takaisin, eikä toista kertaa lähtenyt. Oli muka nähnyt siellä
louhikoissa outoja olijoita, kääpiömäisiä linnunkotolaisia... Metsissä
hiiviskeleviksi heinäkenkä-lappalaisiksi olivat niitä toiset arvelleet,
mutta eristä palannut itse oli väittänyt karvaisen metsähiiden siellä
norossa hiipineen, pahan haltian, joka asusti vuoren onkaloissa ja
nirsuna hallitsi korpeaan, jonne se ei suonut ihmisen tulevan
porkkineen sohimaan...
Hävinneet olivat nyt ainakin jo hiidet ja haltiat näiltä rannoilta,
päätteli Mikko meloessaan, rauha oli siellä häiriytymätön ja syvä.
Joskus vihelsi kyllä kontio sydänkorvessa, mutta sekin katosi yhä
kauemmas, kun sitä miehet keihäineen ahdistelivat, sen pehmoista taljaa
tavoitellen. Jo niitä oli talvella kaadettu, ja hirviä myös! Sudet
loikkivat joskus öisin sauna-ahteelle asti pystykorvaista Peniä
vaanimaan, mutta savun tunnettuaan koikkelehtivat ne törmältä selälle
ja vasta siellä kaukana vaikertaen ulvahtivat. Mutta suurimman turvansa
tunsivat nämä monia kauhuja kestäneet uudisasukkaat kuitenkin siitä,
että pahat ihmiset eivät päässeet heitä ahdistamaan, että heidän pieni
yhteiskuntansa oli veroton ja vapaa...
— Mitäs minä ikävöisin, lopetti yksinäinen kalamies nuo hiljaiset
ajatuksensa, vihdoinkin saapuessaan katiskalle. — Tällaista
erakko-onneahan olen oikeastaan kaiken ikäni mieleni hiljaisuudessa
unelmoinut...
Mikko nosti katiskasta ruuheensa leveitä, lihavia lahnoja ja
voimakkaasti porskuvia haukia ja eteni siitä toisen kaislikon rinnassa
olevia verkkojaan kokemaan. Silloin kuului hämmästyneitä huudahduksia
saunatörmältä ja kun Mikko nosti katseensa näki hän puitten välitse
oudon elävän, — lehmän...
— Erkki on palannut, tuonut kuin tuonutkin uudiskylään karjan
siemenen...!
Nopeasti lähti hän melomaan maihin, yhä terävästi tähystellen törmälle.
Siellä näkyi todella kaksi punakirjavaa elukkaa ja useampia ihmisiä
hääri niiden ympärillä. Ja kun hän kiireesti meloi rantaan, kantoivat
hänen korviinsa uudisasukkaiden iloiset, hämmästyneet huudahdukset:
— Mistä tämän lehmänajajan vielä löysit?
— Taisi olla mielessäsi jo lähteissäsi karjanhakuun!
Mikon mielestä soljui kömpelö ruuhi tänään auttamattoman hitaasti
rantaa kohti, se ei tuntunut nyt koskaan ehtivän valkamaan asti. Erkin
vastauksia ei törmältä kuulunut, mutta Mikko jo ymmärsi, että Erkki oli
tuonut jonkun neidon mukanaan... Kai avukseen ajamaan elukoita erämaan
halki ... ehkä jonkun Kelalan naisia ... niin Mikko koetti päätellä,
mutta hänen sydämensä tykytti valtavasti ja hänen kouransa puristi kuin
kouristuksessa karkeasti veistettyä airoa...
Uudisasukkaat olivat jo melkein kaikki kokoontuneet suurimman saunan
pihalle ja siitä he nyt riemukkaina kehuivat läähättäen törmää
nousevalle papille, että ei vain elukoita Erkki ollut tuonut, vaan
vielä kontissaan suoloja, siemeniä, verkkolankaa ja kaikenlaista muuta,
mitä erämailla tarvitaan... Reilusti hän oli lupauksensa täyttänyt ...
turhia täällä oli pelätty! Saloa samonneet vieraat oli jo viety
lepäämään siihen uuteen, suurimpaan tupaan, jossa nyt heiltä ensi
tietoja matkan varrelta lypsettiin ja kyseltiin tärkeimpiä ulkomaailman
kuulumisia.
Kun Mikko astui tupaan, täytyi hänen hetkiseksi pysähtyä ovensuuhun,
ennenkuin hänen silmänsä tottuivat puolihämärästä erottamaan, missä
päin hänen palannut ystävänsä istui. Mutta silloin nousi uunin kupeelta
nuori nainen, astui askelen saapuvaa vastaan ja seisahtui siihen kuin
neuvotonna. Mikko tunsi kauan ikävöidyn morsiamensa, oivalsi salaa
hautomansa toiveen toteutuneen, ja sulki seuraavassa tuokiossa tytön
syliinsä.
Uusi, iloinen hälinä syntyi tuvassa, naurusuulla kävivät miehet Erkkiä
pistelemään:
— Vai et itsellesi tuonutkaan tuota kainaloista kanasta!
— Kas sitä miestä, joka meni papille emäntää hakemaan, vaikka vain
lehmistä puhui...!
Erkki hymyili tyytyväisenä ja kehui:
— Hyvän emännän me siitä tänne saamme, ja sellaisen, joka ei ikävöi
pois. Juuri tännehän sitä ikävä poltti niin, että tuskin malttoi antaa
jäitten lähteä suotaipaleilta.
Mikko oli istahtanut seinäpenkin pimentoon morsiamensa viereen ensi
tervehdyksiä vaihtamaan, kun sillä välin Erkki pirtintäyteiselle
kuulijakunnalle kertoi matkansa vaiheista ja seikkailuista, joista moni
oli ollut hyvinkin hullunkurinen.
Mutta kauan ei hauskoja muistoja riittänyt, ja hän siirtyi kuvailemaan
ryöstettyjen rintamaakylien tilaa ja niissä elämisensä puolesta
ponnistelevain ihmisten hätää. Kun hän vihdoin kertoi tietonsa Klaus Flemingin
kuolemasta, aiheutti se täälläkin takamaiden takana saman
jymäyttävän hämmästyksen ja yllätyksen kuin kaikkialla muualla
Suomessa. Kaikki muut utelemiset siirtyivät hetkeksi syrjään. Tämän
suur-uutisen johdosta nyt tietenkin heti sukeutui salopirtissä vilkas
keskustelu siitä, oliko pakolaisten näissä muuttuneissa oloissa
ruvettava ajattelemaan palaamistaan vanhoille talonpaikoilleen.
Vastenmielisesti ja epäillen useimmat miehet heti siihen ajatukseen
suhtautuivat. He olivat jo valmistautuneet ja ikäänkuin juurtuneet
talviseen päätökseensä jäädä tänne pysyvästi uudisviljelystä avaamaan.
He olivat jo mielistään kitkeneet ja edesmenneinä haudanneet kaikki
entiset suhteensa, he olivat jo pikeytyneet tähän uuteen asutukseen,
jossa heitä ei esivallan rangaistus eikä veroherrain kiskoma tapaa.
Eikä myöskään ne tarkemmat tiedot, joita Erkki matkaltaan toi, olleet
omiansa tätä heidän päätöstään järkyttämään.
Sinne Suomen rintamaille oli tulossa, kertoi hän, katovuosi. Märkä
kevät oli turmellut syysviljan, ruissadosta ei ollut mitään toiveita,
eikä toukojen tekoon kyetty, kun kaikki hevoset oli menetetty sotaan ja
eläinruttoon sekä kapinaa seuranneihin ryöstöihin. Vaikea kulkutauti,
veritauti, ahdisti ihmisiäkin noissa nääntyvissä kylissä, — ken ei
siihen sortunut, saattoi kuolla nälkään, sillä ruokavarat olivat
kaikkialta loppuneet eivätkä heikkoväkiset eläjät kyenneet uusia
hankkimaan. Viheliäisyys oli Rautalammellakin ollut sanomaton, kertoi
Erkki, itkua ja valitusta oli hän siellä kohdannut missä vain
liikkuikin.
— Sinne me ei palata, huudahtivat silloin päättävästi erärannalle jo
pesittyneet nuijamiehet. — Täällä sentään elämme, siellä on kurjuus ja
surma edessä!
Nekin, joita ikävä vielä jonkinverran veti takaisin vanhoille
asuinmaille, sukulaisten ja tuttavain luo, myönsivät nämä varoitukset
tosiksi. He vain vielä koettivat Erkiltä tiedustella, eikö siellä
sentään, säälimättömän, itsevaltiaan mahtimiehen kaaduttua, nyt
toivottu aikojen keventyvän ja parantuvan.
— Ei ole siitä tietoa, vastasi Erkki vakavana, koettaen esittää asiat
sellaisina, miksi hän ne oli havainnut. — Sotaväkeään eivät herrat
vähennä, he kun varustautuvat siihen uuteen sotaan Ruotsin herttuaa
vastaan, jonka sittenkin sanotaan syttyvän; linnaleiriä ja
veronkiskontaa eivät he niinollen voi helpottaa, jospa sitä toiset
tahtoisivatkin.
— Ja sotaväkikö raastaa talonpoikia entiseen tapaansa?
— Niin tekee. Ennen kuolemataan oli marski ehtinyt myöntää
verovapauksia useille sellaisille — talonpojillekin —, jotka
kapinasodassa olivat hänen puoltaan pitäneet, oli tehnyt niistä uusia
knaappeja, ja nämä ne nyt elävät siellä suurina herroina ja kiduttavat
toisia, joiden nyt on maksettava verot heidänkin puolestaan...
— Ja nepä pikkuherrat osaavatkin olla pirullisia, kun orrelle
pääsevät, muistelivat pakolaiset, siunaten onneaan, että olivat noista
syöpäläisistä irti. — Mutta kuinka kestävät sitä verotalonpojat...?
— Minkäpä tekevät, huovin miekka on alati uhkaavana heidän niskassaan.
— Mutta niin onkin siellä rintamailla mielenkarvaus nyt katkerampi
kuin koskaan ... uutta kostoa vain miehet miettivät... Antaa knaappien
nyt kylvää, ehkä joudutaan tästä taas sadonkorjuuseen, niin kuulin
monen epätoivoisen isäntämiehen taas uhkaavan.
Erkin näitä kertoessa oli nuori pappikin taas noussut esille karsinan
pimennosta, morsiamensa kanssa vastasaapuneen järkyttäviä uutisia
kuuntelemaan, ja hänkin virkahti nyt vallan kauhistuneena:
— Uutta kapinaako ajattelevat taas ja uhkailevat, nuo onnettomat
ihmiset!
— Hiljaa pirteissään epätoivoisina uhkailevat, vastaili Erkki
harvakseen, — tuskin he siihen enää kykenevät...
— Ja näkiväthän he viime talvena, minkälaista se vieraan sadon
korjaaminen oli...
— Näkivät ... murjottu mieli vain miettii jos jotakin! Ja nythän he
ovat siellä taas kirkoissa vannoneet uudet valatkin, etteivät enää
nouse esivaltaa vastaan...
— Millaiset uudet valat siellä nyt on ihmisiltä vaadittu? kyselivät
pirtissä istuvat miehet.
— Valat sellaiset, että he ovat pirun riivaamina ja pahain ihmisten
houkuttelemina nousseet napinaan ja kapinaan ... hätä ja rasitus heitä
ei ole siihen ajanut, ilkeys vain...
— Ja sellaista on kotiin jääneiden sukulaistemme täytynyt todistaa,
huudahtivat miehet kiukustuneina. — Niitä valoja vannomaan me ei
täältä palata!
Se oli kaikkien yksimielinen, luja päätös, jonka kukin kohdastaan
hammasta purren painoi syvälle omaan mieleensä, tappaen siitä
lopullisesti kaiken muun kaipuun ja mielihalun.
Yksinpä Mikko-pappikin vahvisti ilomielin ja rohkaisevasti tuon
erämiesten uudistetun päätöksen, virkkaen Erkin pitkän tarinan
loputtua:
— Tänne jäämme kaikki. Vapaammin ja onnellisemmin elämme täällä
sydänmaalla, kuin siellä vanhoilla rinta- ja riitamailla. Täällä
kestämme omat kilvoituksemme, ponnistelemme yhdessä ja hylkäämme kaikki
kaipuut...!
Mutta silloin Erkki, joka väsyksiinsä asti oli noista raskaista,
vakavista asioista kertonut, hellitti äänensä leikkisäksi ja virkkoi
papin puoleen kääntyen:
— Niin, kehupas nyt helpoksi heittää kaipiosi, kun sait sen kaivatun
kainaloosi. Toinen oli äänesi tässä talvella, kun houreissasi makasit
ja hoit: ”Kunpa saisin sen Elisan kerran vielä nähdä...”
— Hoinko sellaista, kysyi pappi hiukan hämillään, mutta samalla
avoimin, iloisin, kiitollisin katsein palannutta ystäväänsä kiittäen.
— Monena yönä hoit ja yhä uudelleen, vakuutti Erkki, — ja tiesinhän
minä sen kipusi muutenkin. Sitä oli surku kuulla ja siksipä
lähdinkin...
— Siksikö läksit? huudahti Mikko aivan haltioihinsa sulaneena ja
rajatonta kiitosta kertovin äänin. — Sitä joskus salaa toivoin, mutta
en uskaltanut sitä uskoa. Olinhan koettanut sinulta sen salata —.
Siksikö lähdit, Erkki?
— No, tarvittiinhan tänne sitä karjan ituakin, vaikea on ajanmittaan
maidotta elää... Mutta huonosti sinä sen salaisuutesi peitit ... päätin
silloin yrittää, löytyisikö vielä se Leinosen tyttö...
— Ja se löytyi!
— Lopulta löytyi ... toisilta takamailta... Mutta tapasinpa sieltä
toisenkin hakumiehen, joka vuorostaan sinua etsiskeli...
Uteliaana ja jännittyneenä odotti Mikko tietoja tuosta toisesta, häntä
etsineestä hakumiehestä. Mutta Erkki kaivoi kiirehtimättä ja
rauhallisesti mekkonsa alta, poveltaan, vielä jotakin tuomista, ja
ojensi sitten Mikolle pieneksi taitetun, kurttuisen paperin, jonka hän
oli saanut turkulaiselta matkamieheltä hänestä erotessaan Leinosen
mäellä.
— Tuossa on sinulle kirje, siltä hakijalta!
— Kirje minulle, tänne...!
Mikko siirtyi lieden luo, jonka valossa hän rupesi lukemaan noita
ulkona pakkasessa, illan hämyssä, hätäisesti piirrettyjä, harvoja
rivejä. Hän tavaili ne tervaksen loimuavassa valossa ensiksi hiljaa
itsekseen ja luki ne sitten toistenkin kuulla hellällä, hartautta
väräjävällä äänellä:
”Paljo olin surrut sinua, kadonneeksi luultua poikaani, nyt
en sure enää. Kuuntele vain oman sydämesi ääntä ja pyri sitä
totellen totuutta kohti, silloin olet oikealla tiellä ja löydät
rintaasi rauhan. Erkki Pentinpoika, luotettava ystäväsi, kertoo
sinulle kohtauksestamme ja vaiheistamme. Meitä vanhuksia älä
murehdi, mekään emme ole enää murheelliset, koska tiedämme sinun
olevan hyvässä turvassa. Kun olet uskollinen vähässä, silloin on
tuntosi puhdas ja se on elämän paras palkinto. Työtäsi uuden,
pienen saloseurakuntasi hyväksi siunaa
Isäsi
Martti Pentinpoika Silta...”
Kyynelkarpalo vierähti Mikon silmästä poskelle ja siitä lieden
reunalle, eikä hän kotvaan aikaan saanut siirretyksi silmiään noilta
rakkailta riveiltä. Hartaudella koko pirtintäyteinen pakolaisjoukkokin
oli kuunnellut Mikon hiljaista lukua ja katseli nyt kuin ihaillen hänen
tervastulen kirkastamia, onnesta loistavia kasvojaan. Mutta vielä eivät
miehet käsittäneet, mistä pappi tuon kauniin kirjeen oli saanut. Heille
Erkki nyt selittäen virkkoi:
— Tapasin Sysmässä vanhan, ramman ukon, joka tuon kirjeen Mikolle
laittoi.
— Tapasit isäni, joka oli matkalla minua, kadonnutta poikaansa,
hakemassa ja jonka mieltä rauhoitit ja lohdutit. Kerro hänestä Erkki,
kerro kaikki...!
Päivä oli uudistuvassa vierähtänyt iltapuoleen saakka noita kaikkia
kaukokuulumisia kerrottaessa. Pienen salokylän asukkaat olivat lopuksi
sieltä vähinerin vetäytyneet iltatöihinsä ja sitten syömään ja
lepäämään kukin omiin saunoihinsa, mutta vieläkin oli Erkillä
kerrottavaa pitkältä matkaltaan. Mikko oli varsinkin väsymätön
kyselemään isästään, kotioloistaan, veljestään, Karmalan väestä,
kaikista. Mutta ennen kaikkea hän halusi tarkkoja tietoja Elisan
hakemisesta ja löytämisestä, — tyttö sai itsekin kertoa vaiheistaan,
suurista suruistaan ja suuresta pelostaan sekä haikeaan kohtaloonsa
alistumisesta. Erkki taas tiesi kertoa senkin, että Koskipää, joka
kosinnallaan ja vainollaan oli tuottanut Elisalle niin paljo surua ja
levottomuutta, nyt oli uuteen taloonsa tuonut vaimokseen vallasnaisen
Hämeenlinnan tienoilta, — mies tavoittelee sitäkin tietä
aateliskilpeä. Joka tapauksessa oli sekin Elisaan kauan kohdistunut
uhka nyt poissa.
Paljo oli kauan erossa olleella sulhasella ja morsiamella toisilleen
kerrottavaa. Heidän molempain muistelmat, heidän kaihonsa ja toiveensa,
selvitettiin siten puolelta ja toiselta eikä niihin lopuksi jäänyt kuin
yksi hämärä kohta, johon Erkki ja Elisa kumpikin omalta kannaltaan
kaipasivat sulhaselta valaistusta.
— Miks’et tullut minua piilopirtistäni hakemaan, kun pakopaikkani sait
tietoosi, niin kysyi Elisa vihdoin arasti ja punehtuen. — Etkö
halunnut tulla? Se kysymys on mieltäni vielä suotaipaleilla
mustentanut...?
— Niin on omaanikin, vastasi Mikko vakavana ja kuin itseensä
painuneena. — Olin silloin niin kokonaan noiden Mikkelin näkyjen
järkyttämä, minun täytyi heti koettaa tehdä jotakin, sieluni hätä minua
ajoi eteenpäin...
— Piilosaunamme ohitse...
— Tahdoin rangaista itseäni, uhmata ja uhrata henkeni suuren asian
puolesta, — uskoin siihen kykeneväni...
— Ja unhotit minut...?
— Unhotinko? Ainakin koetin ... mikään ei saanut minua silloin
sitoa... Nyt olen oppinut, että minusta ei ole suuriin tehtäviin, että
jos voin jotakin vaikuttaa, voin sen tehdä täällä kätkössä
maailmalta...
— Olit samalla kuin jonkun pahan haltian lumeissa, pisti Erkki kuin
nuhdellen väliin. — Järkeä ei siinä sinuun saanut millään...
— Pahan haltian lumeissa ehkä olinkin ... se haltia vallitsi minua
mustan epäilyksen muodossa...
— Epäilit Juhana-veljeäsi ... ehkäpä morsiantasikin, ja suotta, torui
Erkki.
— Suotta kai! Mutta silloin en saanut sitä epäilystä kitketyksi
runnellusta sielustani, jonne se oli syöpynyt.
Elisa naurahti tähän veitikkamaisesti ja virkkoi yhtaikaa anteeksi
anoen ja anteeksi antaen:
— Näinpä kyllä sen epäilyksesi ituja jo syksyllä kotona Leinosessa,
mutta en uskonut tuon taudin voivan sinua voittaa... Vallattomassa
varomattomuudessani annoin epäilystesi vain versoa — syy on siis
osaltaan minunkin...
Mikko katsoi eteensä kuin pitkästä sumusta selkenevin silmin ja puhui
vakavasti:
— Tuhoisaksi se tautini olisi voinut meille käydä, ellei Erkki sitä
olisi huomannut ja sitä pyytämättäni käynyt parantamaan. Mutta antoihan
Juhana epäilyksiini sentään syytäkin, eikö totta?
— Ei antanut, vähän naljaili vain, vakuutti tyttö. — Hän kertoi
minulle suoraan, ettei hän minua sinulta tahdo, sinua vain
kiusoittelee... Mutta sinulle hän minut soi ja sinulle hän minut sitten
pelasti, — eikä se hänelle niin helppoa ollutkaan...
Vasta nyt, kun Elisa avoimin kasvoin ja kirkkain silmin todisti
aiheettomaksi hänen hivuttavan salatautinsa, vasta silloin se oka, jota
Mikko oli koko talven rinnassaan kantanut veljeään vastaan, rupesi
hellittämään, vasta silloin hän tunsi onnensa täydeksi. Mutta samalla
hän tunsi lääkityssä rinnassaan tunnonsoimausta siitä, että hän näin
aiheetta oli epäillyt omaa veljeään, joka kaiken aikaa oli tarkoittanut
hänen parastaan. Ja hän päätti sieltä erämaan syvyydestäkin koettaa
toimittaa anteeksipyynnön veljelleen, — Elisalta hän sen anteeksiannon
jo tiesi saaneensa.
Kesäinen ilta oli käynyt myöhäksi, pieni erämaan kylä, jota tänään nuo
monet ulkomaailman uutiset olivat virkistäneet, oli jo vaipunut uneen.
Uutisten tuojatkin olivat, väsyneinä viikkoisten metsätaipaleidensa
rasituksista, vihdoin vaipuneet nukkumaan tuohon uusimpaan tupaan,
jossa he päiväkauden olivat matkan vaiheitaan kertoneet. Mutta Mikko ei
ollut vielä mennyt vuoteelleen.
Hän istui ulkona tuvan järvenpuoleisella seinämällä ja kirjoitteli. Hän
oli toisten maata mentyä hakenut esille kirjoituslippaansa, jota hän ei
koko keväänä ollut käyttänyt, oli kaatanut seinää vastaan nostetun
ahkion pöydäkseen ja sen kumotulla, tasaisella pohjalla hän, kelkan
pajulla istuen ja kumaraan painuneena, raaputti hanhenkynällään
karkeata paperia, auringon mailleen painuessa.
Mikko oli jo kirjoittanut veljelleen ilmoituksen naimisiin menostaan ja
sen anteeksipyynnön, josta hän illalla mielessään oli päätöksen tehnyt,
ja nyt hän piirteli vastauskirjettä isälleen. Eihän hän tiennyt, koska
hän saisi nuo kirjeet menemään, ehkäpä vasta syyspuoleen, jolloin joku
kylästä suoriutuisi talvisuoloja hakemaan, tai kenties vasta ensi
suksikelillä, jolloin lähdettiin syysnahkoja myymään, — mutta se ei
häntä huolettanut. Hänellä oli vain tarve nyt jo heti verekseltään
purkaa paperille onnentunnetta uhkuva sielunsa ja kiitollisuutensa sen
johdosta, että hänelle ansiottaan oli suotu näin rikas ja täyteläinen
elämä.
Luonnossa oli kaikki hiljaista. Linnut olivat yösydämeksi uinahtaneet
laulamasta eikä lahden pinnalla käynyt värettäkään. Päivän kehä oli jo
hetkeksi pistäytynyt pohjoisen vaaran taa, mutta sen punerrus hohti
kauniina koilliselta rannalta ja se loi luontoon leppeän, hillityn
valaistuksen, riittävän voimakkaan, että Mikko siinä kuulaassa
yövalossa ulkona törmällä hyvin näki kirjettään kirjoittaa.
”— — Kiitos, isä, ymmärtämyksestäsi ja siunauksestasi.
”Olen iloinen, kun tiedän teidänkin voivan käsittää, että tämä erämaan
elämä, johon kohtalon laineet minut vähinerin ovat ajaneet, on minulle
sopivin ja paras rauhan satama.
”Kerronpa sinulle jotakin täkäläisestä, hiljaisesta, vähän
vaihtelevasta, mutta sittenkin mieltäni tyydyttävästä elämästäni.
Keväällä olin apulaisena ja oppipoikana venettä veistettäessä ja nyt
yrittelen itse uutta venettä tekemään, voidakseni tehokkaammin ottaa
osaa kalanpyyntiin. Välitöiksi rakentelen sahalla ja kirveellä
ensimmäisiä huonekaluja uutta pappilaani varten, joka jo on vesikaton
alla ja joka parin, kolmen viikon perästä valmistuu. Silloin muutan
sinne suureen kirkkotupaan asumaan nuorikkoni kanssa. Kihlasin näet
syksyllä Sysmän Leinosesta, tuntemasi etäisen sukulaisen talosta, jonka
rauniot olet nähnyt, tyttären, Elisan, nyt orvoksi jääneen tytön, jonka
kanssa rupean yhdessä elämään. Erkki Pentinpoika toi äsken tämän
minulle kalliin elämäntoverin eräältä pakolaisrannalta suureksi
ilokseni tänne, ja vaikka en nyt teille vanhuksille voikaan näyttää
uutta miniätänne, pyydän kuitenkin liitollemme siunaustanne. Täällä ei
tietysti ole eikä tänne voida saada toista pappia, joka meidät vihkisi,
sen vihkimisen saan siis toimittaa itse, mutta olenpa varmasti
vakuutettu, että liittomme on näinkin luja ja Jumalalle otollinen. Jos
tänne joskus, ehkä vuosikymmenen perästä, tulee käymään joku pappi,
vahvistakoon hän silloin vihkimisemme, — täällä erämaillahan kastetaan
lapsetkin usein vasta kymmenen vuoden vanhoina. Minun pienessä
seurakunnassani ei sellaista odotusta kuitenkaan tarvita. Toimin
täällä pappina ja sielunpaimenena kaikissa suhteissa, hoidan
jumalanpalvelukset ja muut papilliset toimitukset säännöllisesti
kirkkokäsikirjan mukaan sunnuntaisin, mutta taas maanantaista aherran
ahkerasti koko viikon seurakuntalaisteni kanssa arkisissa töissä,
kalanpyynnissä ja kaskenpoltossa.
”Olen tänä sotatalvena käynyt kovaa oppia ja koetan nyt sitä käyttää
hyväkseni. Luulin voivani suuremmalla opillani ja kirjatiedoillani
vaikuttaa jotakin hyvää tuohon kovia kärsineeseen ja epätoivoon
ajettuun kansaan, luulin voivani lieventää sen uhkamieltä ja raakuutta
ja auttaa sitä sen oikeissa ponnistuksissa. Uskoin noin ylhäältä päin
voivani siihen täysin sulautua ja vaikuttaa siihen johtavasti ja
kohottavasti. Tämä oli erehdys, tätä tietä en päässyt kansan sydämeen,
en tuntemaan sen tunteita enkä niitä jalostamaan, niinkuin olin
kuvitellut. En senvuoksi voinut sotaretken varrella vaikuttaa paljo
mitään, kärsin vain kauheasti siitä molemminpuolisesta julmuudesta ja
ryöstöstä ja verenvuodatuksesta... Ja kumminkin koetin parastani ...
tunsin sydämessäni kansan pyrkimyksen olevan tosihädän pakottaman ja
toivoin sille menestystä. Mutta samalla ymmärsin, että se oli lähtenyt
väärälle tielle ja että minäkin mukana ollen sitä siinä kannatin, —
siihen ristiriitaan olin, isä rakas, sortua. Vasta nyt alan hämärästi
oivaltaa, että kansan sydämeen on pyrittävä toista tietä, oppipojan
kannalta, jättämällä kaikki, mikä on muualta saatu, sulautumalla
siilien kokonaan, — silloin ehkä voin saada aikaan jotakin siitä, mitä
olin uneksinut.
”Sukumme on kansan keskuudesta lähtöisin, sen olet minulle, isä,
monesti kertonut, samoinkuin senkin, että se sittemmin on kansasta
vieraantunut. Moni sukumme jäsen on siihen taas pyrkinyt sulautumaan
takaisin, mutta onnistumatta, — hän on aina tuntenut roikkuvansa
taivaan ja maan välillä. En tiedä, onnistuuko tuo sulautuminen minulle,
mutta sen tiedän, että pyrkimykseni siihen, ehdoton antautumiseni,
tuottaa minulle jo tyydytystä ja onnea. Ja se minulle riittää.
”Peräti vähäarvoiset ovat minulle nyt ne kiistat ja kilvoitukset siellä
suuren maailman keskuudessa, jotka minuakin ennen innostivat ja
kuumensivat ja joiden riitain ratkaisemisesta luulin kaikkien
elämänarvojen riippuvan. Mitäpä ne sittenkään tosielämässä merkitsevät?
Mitä merkitsee kansalle ja meille itsellemme, onko kirkoissa kuvia vai
eikö, josta kysymyksestä Turun-aikoinani tulistuin, mitäpä sillä on
väliä, koettaako mestari Samuel palauttaa kirkonmenoihin joitakin
paavillisia tapoja ja suosiiko joku mahtimies sitä tai tätä opin
vivahdusta? Onko se ihmisten onnen ja sielunrauhan kannalta minkään
arvoista? Kuka voi sanoa, onko Ericus-piispan johtama kirkollinen
välityssuunta, jota siellä eri tahoilta ankarasti moitittiin, oikea vai
väärä, ja mitäpä vaikuttaa meidän ihmisten sisäiseen onneen,
kumminpuolin se kysymys ratkaistaan. Oma sisäinen kamppailuni on
jättänyt minut niihin asioihin nähden aivan kylmäksi. Toiset tiet ja
tekijät vievät siihen mielemme rauhaan ja sopusointuun, joka on onnemme
ehto, ja sisäiseen sopusointuummehan meidän on pyrittävä. Se on ainakin
minulle ainoa tavoittelemisen arvoinen päämaali. Kun sen saavutan, ja
luulenpa olevani nyt hyvällä tiellä, ei mikään muu ole minulle minkään
arvoista.
”Siellä maailmalla, missä intohimojen laineet käyvät korkeina, ei ole
sitä sopusointua helppo saavuttaa. Se ei ollut mahdollista ainakaan
minulle. Täällä salolla, jonne mikään vieras vaikutus ei voi ulottua,
on meille, pienelle pakolaisjoukollemme, myös aivan yhdentekevää sekin,
hoitaako isännyyttä, kantaako veroja ja rasittaako kansaa Klaus Fleming
vaiko joku muu ylimys, voittaako siinä suuressa kilvoittelussa Puolassa
oleva kuningas vaiko Ruotsissa oleva herttua. Meitä se ei liikuta, ja
iloitsemme siitä, että meidän ei sitä tarvitse ajatellakaan. Pysymme
siitä kaikesta visusti syrjässä. Minä koetan hoitaa uskollisesti ja
antaumuksella pientä seurakuntaani ja oppia sen sydämiin sulautumaan,
koetan säilyttää itsessäni sopusoinnun; jos siinä onnistun,
on elämäntyöni menestyksellä suoritettu ja elämäni tarkoitus
saavutettu — — —”
Sydänmaanjärven hiljaisella törmällä tätä kirjettä yksinäisessä
kesäyössä piirtelevä mies nosti kumartuneen päänsä ahkion pohjalle
asettamastaan paperista, rupesi varovasti vuoleskelemaan tylsynyttä
hanhensulkaansa ja katsahti sitä tehdessään lahdelle, jonka pinnalla
nyt näkyi pieniä väreitä. Aamutuuli oli herännyt, — kas, johan olikin
päivän kehä noussut metsäisen vaaran takaa ja se nyt kimallutti noita
tuhansia, lahdelta välkkyviä väreitä, jotka loivat eloa äsken
nukkuneeseen luontoon. Törmällä olivat petäjänrungot ruvenneet
vaskenkarvaisilta hohtamaan ja alavamman notkon vehmaassa lehtimetsässä
virittivät linnut aamuvirtensä. Sydänyö oli kulunut. Mikosta tuntui,
että hän sen nyt oli valvomalla huonosti viettänyt, hänen olisi pitänyt
nukkua niinkuin muut pakolaiset, noustakseen heidän kanssaan taas
aikaisin, päivän töihin... Mutta hän ei ollut nyt voinut olla
purkamatta täyttä sydäntään.
Lehmä ammui pienessä aituuksessa, joka sille ja mullikalle eilen oli
siihen ruohoiselle vietteelle kiireellä kyhätty. Pirtin ovi liikahti
silloin; sieltä astui ulos Elisa, joka taipaleen varrella oli lehmän
hoitajana tottunut nukkumaan herkästi ja heräämään heti sen ensi kertaa
ammahtaessa. Tyttö tuli sieltä törmälle vielä unen pöpperössä,
punoittavin poskin ja katsoi suurin, kysyvin silmin Mikkoa, joka kelkan
pajulla istuen kirjoitteli ahkion pohjalla. Hän oli kuin hölmistynyt ja
virkahti hämmästyneenä:
— Oletko valvonut koko yön? Teetkö usein niin?
— En, pulmuseni, nukun tavallisesti niinkuin toiset, harvoinpa kosken
päivilläkään kirjoitusvehkeisiini. Nyt tuli poikkeus, ja sinä olet
siihen syypää.
— Minäkö? kysyi tyttö ihmetellen.
— Niin, minun täytyi paperille purkaa iloni ja onneni...
— Paperille ... ilosi... Minä jo säikähdin, että sinä usein öillä
kummittelet.
— Älä pelkää — kohta lähden vuoteelleni. Mene jatkamaan untasi,
Elisa, elukoilla ei ole mitään hätää.
Tyttö meni rauhoittuneena ja Mikko painautui taas paperinsa yli
päättämään kirjeensä.
”Vaikka en tiedä, koska tämä kirjeeni voi täältä lähteä, kiirehdin sen
tällä kertaa lopettamaan. Olen sitä kirjoittanut taivasalla keskellä
yötä — siitä jo käsität, kuinka kaukana olen pohjoisessa, — ja minua
määräävä tahto, morsiameni moittiva silmäys, kieltää minua kauemmin
valvomasta. Alistun siihen nöyrästi ... mutta olen samalla tehnyt sen
havainnon, että minun — ja meidän kaikkien — on onnemme edellytyksenä
pyrittävä ja päästävä täyteen sopusointuun paitsi itsemme myöskin
ympäristömme kanssa. Koetan ottaa varteen senkin ja toivoakseni se
onkin helppoa. Tuvasta kuuluu erämaan nuijamiesten tukeva kuorsaus. Se
on minulle jo tuttua soittoa, joka pian on tuudittava minut
rauhalliseen sydänmaan uneen...”