VI. MAAILMALLE.

Niin, Karmalan nuorin poika, Heino, oli karannut isänsä kodista.

Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan lahdelle saapunut outoja
kulkijoita. Ne olivat olleet kuljeskelevia teinejä.

Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä
olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta olivat pian
tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut
heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa
miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä
vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat
Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja
koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet
hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen
kirjaimia piirustaneet.

Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut ja hänen
sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden
oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei
sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat
Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista
oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä
elämästä, olivat syöpyneet syvälle Heinon mieleen. Kun hän sitten
aamusta iltaan raatoi isän kovan kurin alaisena halmeella ja
heinärannassa, pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen
mieleensä painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti
hänen muistoihinsa aina väliin vanhan piispan mahtava olento kuin
pilvien päällinen ilmestys. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä
kehoittavia sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: ”Kun tulet
Turkuun...” Mutta kenellekään hän ei niistä mielikuvistaan saanut
kertoa ja siksipä Heino, varsinkin erämiesten lähdettyä Pertunjuhlain
jälkeen kalajärville, tunsikin Karmalassa entistä syvemmin ilottoman
yksinäisyytensä.

Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen
mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuljeskelevat teinit ja virittivät
jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä
roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana
huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa
Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan
tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä
kysäisi:

— Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu
olevan?

Mutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa
päin kääntyi ja ärähti:

— Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin
väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!

Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljon papin alkua, virkkoi
siihen isännälle melkein kiivastuen:

— Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?

— Pappiko, sanoit, — herra! huudahti isä.

— Niin, miksei pappi tai ruunun mies, — sitä tietä sinne kiivetään.
Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.

Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän
kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punoittamaan,
hänen leukansa väkätti vähän aikaa ja sitten tulivat sanat:

— Jo olette te maailmankiertäjät tarpeeksi tässä talossa virkailleet,
jo joudatte taipaleelle. Tämän talon poikia ei herroiksi opeteta eikä
siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa, kun lienee
minulla valta. Heino suorii viikatteineen heinänurmelle ja te laputatte
matkoihinne, — saatte uskoa jo sillä sanalla!

Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä
vasten he läksivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.
Mutta veräjälle kantoi heille Marketta-emäntä vielä eväiksi salaa
juuston ja leivän, — jokaisesta teinialmusta oli kirkko luvannut
jonkun päivän synninpäästön armeliaalle antajalle, sen tiesi hurskas
emäntä.

Teinit läksivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon
rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut
pystynyt karkoittamaan hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin
entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan
kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja
ruvennut puukkonsa kärjellä tuoheen piirtelemään niitä samoja
koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, — sitä
hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita
opin tielle, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä
kuljeskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä
melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta
etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta kykkimästä, karjaisi
ankara mies lähemmäs astuen:

— Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?

— Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa
pergamenttipalastaan.

— Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja
mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!

Heino vastasi arasti:

— Se on kirjoitusta, isä!

— Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö liene niiden teinien kujeita,
arvasinhan, vitsahousun koukeroita...!

Ja isä repäisi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi
palat pensaaseen ja ärjäisi:

— Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, — mutta sen
sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa
ja mitä työ!

Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä
ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä
palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa
kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen
hoki:

— Se jo riittää, nyt tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!

Sitä mielessään hokien souti nuorukainen tänä iltana raskasta
nuottavenhettä; hänen sydämensä ympärille ikäänkuin kasvoi umpinainen
kuori, joka sitä nopeammin kovettui, kun isä tuontuostakin vielä hänen
voimattomuuttaan ivasi:

— Tuomas vetää hartiaväellä, hänen soutuaan nuotta tottelee, — mutta
katsopas tämän vätystäjän näykkimistä!

Koetti harvapuheinen äiti toki nuorimpaansa puolustaa:

— Heino on heikompaa tekoa ja nuorempikin, vielä...

— Ja laiskempi, murahti isä. — Mutta tiedän minä rohdon sille
taudille.

Mutta se uhkaus vain terästi Heinon sisua, se vain tuki hänen
päätöstään.

Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä
pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen
siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan, hänessä painiskelivat
pitkin yötä yhä mielen uhma ja kodin rakkaus. Äiti tuntui levottomasti
nukkuvan; olipa kuin hän olisi aavistanut poikansa mietteet, ja kerran
hän jo nousi, seisoi tuokion Heinon vuoteen vieressä ja viskasi raanun
hänen peitokseen. Ja silloin horjahti pojan äskeinen, luja päätös.
Mutta taas kuului isän kuorsaus uunilta, ikäänkuin toruvana sekin, ja
silloin paatui jälleen nuori sydän. Niin hän taistellen makasi: ei
ollut rauhaa nukkua, ei ollut tarmoa nousta.

Jo pilkisti päivä räppänän raosta ja valoi punaa päreorsille. Heino
säpsähti: isä herää kohta, nousee, äskeinen päätös on mennyt, — suoria
vain vanhan kurin alle, ilman iloa, ilman armoa...!

Ei, vielä on aikaa, vielä nukkuu perhe, vielä voi hän tavata etelään
päin kulkeneet teinit... Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja
seisoi hetkisen neuvotonna pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys:
poika juoksi aittaan, otti sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja
laskeusi rantaan, jossa ukon hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili
pajukossa. Sen hän potkaisi irti vesikiviltä...

Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan
päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään
kääntyi. Tuoreen metsän tuoksu lehahti rannoilta, raitista oli
hengittää aamuinen ilma, kevyttä oli soutu nyt, ei työlästä, niinkuin
iltayöstä nuottavenheessä.

Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän
souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä, ja
hän souti senvuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas
autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä
korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä
selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi
läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä
miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä
silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan,
ennenkuin väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.

Sikeään hän nukkui. Mutta se mielen levottomuus, joka häntä oli
yökauden vellonut, se elpyi nyt unelmiin. Hän oli kulkevinaan
Mustanahon rinnettä notkoon, mutta jyrkiksi kävivät rinteen seinät,
eikä kohta näkynyt kapeasta laaksosta harjanteiden välitse muuta kuin
kipene sinistä taivasta. Kolkkoa oli metsä, kalliot tuntuivat
laskeutuvan vastakkain, kuin puristamaan yksinäistä vaeltajaa; hän
olisi tahtonut palata, mutta ei voinut, eteenpäin piti hänen vain
astua, kunnes hän seisoi jyrkkäreunaisen rotkon partaalla, jonka
mustasta syvyydestä kohisi kumea ääni. Tuska valtasi vaeltajan, ja
epätoivossaan läksi hän kiipeämään pystyjyrkkiä kalliosärmiä myöten
ylöspäin, muualle ei hän enää päässyt. Kapusi, kapusi — jo aukeni
ylimmän kallion laelta näkyviin laaja selkä ja sen takaa avara maisema.
Ja hänen sydämensä täytti valtava riemu. Sillä vauras oli tuolla talo
vihantain ketojen keskellä, kypsänä siellä lainehti vilja; veräjän
suussa polki tannerta liinaharja-ratsu ja uhkuvautareisina kulkivat
lehmät rantalaitumella. Se oli kuin onnen maa, joka kehoitteli: tule ja
ota! ja hän ojensi kätensä tuota läheiseltä näyttävää rantaa kohden.
Mutta se olikin kaukana, kaukana, ja hänen kupeillaan olivat kalliot
pystyt ja alla oli musta vesi. Siellä oli kyllä kallion alla hänen
pieni ruuhensa, mutta rinne oli liian jyrkkä. Sitäkö myöten hänen piti
laskeutumaan lähteä ... jalka livetti, se tuskin kalliota hipaisikaan.
Hän putosi, solui syvälle ja tunsi jo kostean usvameren, johon hän
upota uhkasi... Vielä pilkisti etäältä vihanta ranta, mutta itse hän
siihen kylmään usmaan upposi ja käsillään hän hapuili, tavatakseen
jotakin, johon tarrautua ja siten pelastua...

Heino seisoi jo pystyssä törmällä, kun säikähtyneenä unestaan heräsi...
Siinähän oli venhe rannalla ja rauhallisna lainehti järvi. Mutta päivä
oli jo painunut rantakoivikon taa, ja viileä iltatuuli hänen ruumistaan
siimeksessä kylmi. Väleen hän nyt unen kuvat silmistään karisti,
karkaisi mielensä ja souti taas eteenpäin outoja selkiä pitkin.

Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen
itäisiin lahtiin teinituttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän
kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä kulkeneen,
ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian loppuivat eväät
ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin asutuille
rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkaisin yhä
vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat
Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita ja yhä vaikeammaksi kävi hänen
sieltä tuttaviaan teinejä löytää.

Eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien
keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, suipot harjat, — sen
hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa
sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsimään lähtenyt, ja hän
käveli rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä
häntä sinne sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen
asiaansa, ja kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin
keihäsniekka hänet muitta mutkitta pyörähdytti takaisin.

Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti
heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin
voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonoin unessa, tie pystyyn
nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska niinkuin kallio
rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, — jalatkin
laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää
eteenpäin kantavan, — ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen
istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, — tylyltä
tuntui maailma ja kolkolta, ja hän muisti kaivaten, kuinka lämpöisenä
tuli aamuisin kiilsi kotituvan tuhkasissa, joihin äiti kävi liekin
puhaltamaan. Vai pitäisikö palata takaisin pohjoiseen, hakea venhe
kätköstään ja katuvaisena kotirantaan soutaa, nöyrtyneenä, avutonna
astua ankaran isän eteen ja hänen armoilleen antautua, — ei, minne
tahansa muualle, sinne vain ei!

Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä,
pensaan kupeelta, äänen:

— Poika hoi, tulepas tänne!

Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi.
Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä
Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan
matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut,
mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä
keventää, — hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki
mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit,
joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä
hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän
yhtäkkiä virkkoi:

— Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo
temput, joita siihen tarvitaan?

— Niin, lukemistako, — en vielä.

— Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla
oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?

Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se
leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:

— Sitä sinun täytyy oppia, jos mielesi maailmalla herrana menestyä.
Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan, mitä tahdot, nimessä ja
toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään
joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?

Ukko puhui aivan vakavissaan, melkein katkeralla äänellä, kuin syvää
elämänviisauttaan sanellen, mutta olipa Heino sentään hänen ainoassa
silmässään näkevinään edelleenkin hyväntahtoista veitikkaa. Siksi hän
vastasi reippaammin:

— On kai.

— Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua
mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi
katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi
takaisin! — No, mitä mietit? Minne aiot kävellä, tuostako itäänpäin,
talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?

Jo oivalsi Heino, että pilkkanaan häntä verkkoukko piti, ja hän
ajatteli itsekseen, että mikseipä hän kestäisi siinä missä muutkin ja
oppisi sitä, mitä maailmalla tarvitaan. Päättävästi hän vastasi:

— Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.

— Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta
kylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit,
luultavasti samat, joita haet. Idästä päin ne äsken sinne kulkivat.

— Tätäkö valtatietä vain?

— Samaa leveää tietä. — Nyt hymähti verkkoukko jo ihan sulana, hän
oli vain ajan kuluksi vähän poikaa viivytellyt, ja siksi hän ei ollut
kysyjälle heti sanonut sitä, mitä tämä tietää tahtoi. Mutta vielä hän
lisäsi: — Mene tervennä, mutta muista neuvoni, niitä maailman rannalla
tarvitset!

Mutta Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana,
järvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen
Birgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen
esikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin
eli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan
matkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja
poissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat
mietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.

Yhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, — pyhä Pietari ja
Paavali ja pieni Henrikki-pyhimys oppipoikana matkassa, — niin he itse
retkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat
päivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät
murkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei
koskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies
heille venhekyydin asemesta vitsakyytiä tarjosi; hän kiskaisi vain
silloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan.
Mutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä,
palata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen
voimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut
koululaisille antaa, — ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat
rankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukaisi,
loikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle
kasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren
mutkan, irroitti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti
matkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä
omistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.

Ja toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui,
että jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, minkä verkkoukko oli
tarpeelliseksi väittänyt.

Mutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi
taloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen
pussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa
tipahuttivat sinne räävelinkillinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän
nahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka
sattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi,
vaikkei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta
ollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen,
— miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun
tuskassa!

Taipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten
talottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan kirkolta
tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä
siellä olevan ihmeitätekevän pyhimyskuvan juureen, ja heidän kanssaan
teinit yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui paljon
näitä pyhissäkävijöitä, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat
kumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet taikka sille
asialle menivät. Heillä oli mieli herkkä, ja almunsa he teineillekin
antoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka
näillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä
sentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleat ne olivatkin
nuo haarapussit ja aika painavat, kun nuoret pitäjänkiertäjät eräänä
Aurajoen ahdetta pitkin astellen kulkivat kaupunginojan yli
ja Hämeen tullin kautta saapuivat Turun kaupunkiin.

Siellä oli matkan määrä. Hölmistyneenä kaukaisen sydänmaan lapsi
pysähtyi pussi selässään keskelle Hämeenkatua katsomaan siellä liehuvaa
liikettä ja hurinaa. Oli juuri rälssimiesten vuotuinen aseidenkatselmus
Turussa näinä, ja tavallisen kaupunkiliikkeen lisäksi liikkui
sen vuoksi kaduilla nyt joukoittain aatelisia ja rälssimiehiä,
ritareita ja knaappeja, asemiehiä ja vaakunankantajia, kaikki
kiiltävimmissä kypäreissään ajellen parhailla ratsuillaan ja
väläytellen kotoisissa pajoissa vasta karaistuja ja tahkottuja
aseitaan. Sitä Heino katsomaan pysähtyi. Mutta hänen toverinsa häntä
kiirehtivät.

— Kerkeät tähän komeuteen kyllästyäkin, — nyt joudu!

— Minne?

— Majapaikkaa hakemaan, niistä tulee tiukka, kun teinit kaikki
kaupunkiin keräytyvät. Nyt vain hurskaaksi naama ja lipeväksi suu, niin
sitä pyritään parhaiden porvarien pirtteihin!

                                                  ⸻

Eräänä kylmänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen
yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia
kohden. Tuuli puhalsi kylmästi joen jäätä pitkin, ja mekkosillaan
kulkeva teini katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäällä ajavaa
talonpoikaa, muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon
rinteeltä viime talvena halkoja ajoi, — nyt ei ole lammasnahoista
tietoa! Vielähän! Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja
eineleivästä, mutta ilkeimmilleen oli nyt nälkä suolissa yltynyt, —
eipä ollut teinille kankurin koukkuleuka akka enää tänä aamuna
suupalaakaan antanut.

Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori
teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa
teinien, ”pyhän” Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse, heiltä
pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin
pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin.
Mutta vitkastellen ja vastahankaisesti Heino sinne käveli; hänen oli
samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat
teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin
aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista
pulaa ja paranematonta saamattomuutta.

— Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.
Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!

Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla,
eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta
vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli
talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua,
suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat
nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä
yksitoikkoista uraansa kulkivat.

Yhtä vähin tavaroin ja tiedoin, yhtä orpona ja yksinäisenä kuin hän oli
kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut Turkuun ohdakkeista
opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä olosuhteissa oli saanut
siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen kanssa taistellen jäystää
tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua. Siellä piti oppia ja
edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja syödä haarapussista
niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi saanut — niinkauan kuin
niitä riitti. Ynseäksi lienevät kyllä käyneet usein Turun porvarit ja
käsityöläiset muillekin teineille, ja monesta syystä he kyllästyivätkin
näihin kärkkyviin majamiehiinsä, jotka vallattomuuksissaan monesti
tekivät porvareille kepposia. Mutta olipa sitten tainnut tavallista
huonompi onni Heinolle sattua. Hän oli joutunut asumaan kaupungin
laitaan pahasuisen kankurin akan mökkiin, joka häntä kyllä luonaan
piti, niinkauan kuin pojan pussissa jotakin kalisi, ja aina väliin
keitonkin laittoi, mutta sitten heti uhkasi ajaa teinin ulos pakkaseen,
kun tältä leivät ja särpimet loppuivat. Niin se oli uhannut tehdä
nytkin, eikä ollut padastaan kauhallistakaan Heinolle aamiaiseksi
antanut.

Nuoren miehen täytyi kuitenkin hymyillä tuon alakuloisuutensa keskellä;
Se muistutti paljon Suopellon Leenaa, tuo kankurin kipakka muija —
yhtä sisukas ja topakka se oli. Ja tämä muisto sulatti taas hänen
mielensä sovinnollisemmaksi, se toi mukanaan monet muutkin muistot
suuremmistakin vaikeuksista, jotka hän oli voittanut, ja hän kääntyi
taas rohkeammin matkaansa jatkamaan. Päiväkin pilkisti jo esiin
Vartiovuoren takaa ja valaisi kirkkaaksi Pyhän Gertrudin kiltan
korkean, lumikattoisen kivirakennuksen ja ylhäällä Vestinvuorella
olevan pyhän Olavin, jotka raatihuoneen ja tuomiokirkon
ohessa näyttivät hallitsevan tuota matalaa, kinoksien keskelle
painunutta kaupunkiyhteiskuntaa. Tottakai tässä kylässä on apua
hänelle, koska on ollut niin monelle muullekin, ajatteli Heino. Ja
päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen, kapeakujaiseen
kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen puristetut ja päädyt
vain, joista myymäläluukut saranoilla auki laskettiin, olivat kadulle
päin. Ja hän ihmetteli taasenkin, miksi noiden ihmisten täytyy asua
niin ahtaasti, ettei jää pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin
kapea, likainen katu. Nyt sunnuntaiaamuna olivat myymälätkin suljetut,
niihin arkena ladotut kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet
maalaispoikaa pysähtymään; hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita
kujasia myöten tuomiokirkon taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla
tänä tuulisena pakkaspäivänä. He olivat kai kaikki vetäytyneet
lämpöisiin tupiinsa, joiden juoksulautaiset ikkunat olivat suljetut ja
joiden räppänistä kohosi vieri vierestään savupatsas, — tuuli
heilutteli savupatsaita ja muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa
kaupunkia peittävän hunnun.

Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan astuessaan hetken kuluttua
pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat
räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä
kelpo teinit, jotka olivat Heinon monesta pulasta auttaneet, ne taas
miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä
varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat — pitihän teinien
toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:

— Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne
sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!

— Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, — olinhan minäkin muilta apua
saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli mitä olin
pussiini kerännyt, ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen,
puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti
kankurin akkakin ottanut.

— Niin, mikäpä siinä niinollen muu neuvoksi lienee kuin katkaise
lukusi taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.

— Niin täytynee, kun vain tarkenisi! huoahti Heino. Ja hän lisäsi
vähän kateellisesti: — Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun
porvarilta joka päivä keiton saatte, — olisipa minullakin sellainen
suosija-porvari!

— Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän,
lohdutti Pietari-teini. — Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi
miestä porvarina tai muuna?

— E-ei, ei ketään.

Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät
porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille
tuvassaan asunnon ja ruoan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä
puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen
muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja
kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut
rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo
oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan
salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän
lisäsi:

— Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin
rosoiseksi käy.

Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa
silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:

— Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se
olikin, mutta hävitä pois se synti!

— Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.

— Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi
luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin
kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, —
suuremmatkin synnit siellä kuitataan!

Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon
hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne
oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina
kuljeskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret,
aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja
maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet
taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki
siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään,
sekä entisistä että vastaisista, — miksipä ei hänkin? Siellä oli
nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika
asiansa kertoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80 päivän
aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään,
koska hän katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo.
Portinviereisestä anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin.
Mutta sieltä hän kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toverinsa
luo.

— Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!

Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:

— Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin
emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.

Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisellä eväällään ostanut itsensä
irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt
tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo
toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun
opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, — uskoivat kai, koska heidän
itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita
myymään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän
myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon
menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui
tunnon soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan tuntemansa jäytävä ikävä,
hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä kirkosta
palasi kuin sinne meni.

Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.

— No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jäljellä, nyt ei muuta kuin
aamulla hiihtämään!

Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painanut, ja lohduttaen huudahti
nyt Paavali-teinikin:

— Älä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin.
Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi
teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä
toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä
täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan.
Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.

Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen.
Innostuen hän kysyi:

— Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?

— Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä
avovedellä, vaikkei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän
Heikin-messuksi Turkuun saapuu.

— Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen
asti näkisin!

Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun
tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja
majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet saisi nähdä. — Hän
on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on
piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he
olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden
valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa,
jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät
valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia
surkeasti särki tuo piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin
tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista,
joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljon mitään tiedetty.
Ja hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina
tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman
maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lienee ollut, ja jonka
ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo
voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa
johtajaansa Engelbrechtiä seuraten, ajaneet maastaan pois,
valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, — siitä oli
viime syksynä Turussa paljonkin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen
juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli
hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan
omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan, ja kaksi
Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen
oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja
toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo Knuutinpoika,
Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli
Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin
lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.

Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan
Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut.
Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut
pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä
päästänyt kansaa kiusoittamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin
julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan, ja uusi hallitus oli
kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen
piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi, jäävän sinne meren taakse,
missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan
nenässä. Kansa ei tänään tiennyt, kuka sitä taas huomenna hallitsee.

Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä
palannut kotoiseen hiippakuntaansa, — niinhän teinitoverit nyt
Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut
suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei
ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon
sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti,
että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän oli
karkaamisrikoksensa sovittanut. Taas virkosivat hänessä heti uuteen
vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.

— Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten
nälässä olisit? — ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän
hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja
kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin
kävelivät. — Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, — lisäsi papinalku,
— mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän
se näet itse pyhät luut siunaa.

— Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljon
pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.

Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän
kertomuksiaan paljoa kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli,
vieläköhän se piispavanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa
sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, — muistaa hän oli
luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut astuessaan taas sillan
yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä
ja liesikin kylmänlainen, — häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha
toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille
Heikin-markkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan
kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui
kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt
hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun
kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten
oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty; mistä voita ja
viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia,
mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen
asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä
Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla,
selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella
saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai
rautaisen padan. Koko Aurajoen suun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi
kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet
Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät
myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita
ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan
tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa
tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta
täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat,
ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden
ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät
kulkuset ja poronkellot, ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan
haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset
pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa
lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman
oluttuopin voimalla toisiaan jutteluttivat.

Heikin-messua odotettaessa suoritettiin näin Heikin-markkinat. Se oli
ilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat
tuliaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai
villasukat tai palttinapaidan ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät
kysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai
Heinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi.
Hän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa
eivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja
Hollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä ja toista
kotipuolensakin asioista. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä
kalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljon menetetty, että
halla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että
köyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja
uutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin eniten
itse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin
tiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli
siellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua
odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he
nyt koulutuvassa iltaisin harjoittelivat, laulaen sekä latinaksi että
suomeksi siitä, miten

Muinen upoksis pimeyden all’
Makais surkija Suomen maa.
Osuit sit’ armas aurinko jäll’
Paistamaan pakanain maall’.
Iloidse siis Suomen maa
Tähden laupjan ’ Herran lahjan,
Et Christin kanssa yhteyden sait
Kautt sanan saarnan. —

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin
heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan
toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän
Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä
kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin
korkean umpimuurin sisäpuolelta, jossa väki uskollisesti pakkasessa
seisoi, odotellen saada kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä
piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla
silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä
kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua
anoivat — ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella
ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut
juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään
kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän
valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella,
vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan
ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian
raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse
pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia, kaniikkia ja tuomioherraa
yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi
kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista
ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen nyt astui Kuusistosta
Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren
kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui
sieltä korkeakuorista ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan
ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko
ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin
muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoriin se sitten saarnan
loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa
olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sen messupapit
kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi
ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat
suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai
osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit
kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon
kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, — vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan.
Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun
hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet
kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain
kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten teinien joukosta ja tungeskelevan
väkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle
siihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä
näkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli
etäältä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmajat
kasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän
olisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin
oli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi.
Kirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahdelle
puolelle, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa
piti...

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä,
astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan
koukkupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän
valossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä
räpäyttänyt... Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, — ei se
häntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän ... juuri tuossa Heinon ohi
astuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä
katseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen
tuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän...

Piispa oli tuntenut hänet! — riemu täytti Heinon kauan kaihonneen
mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jäljestä
juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa
kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelän teinin
temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä
avuton, — piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!

Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti,
kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa
viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka
lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa
koulutuvassa siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja korkealta
istuimeltaan latinalaisia lauseita luki ja niitä taas perästään
teineillä luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras
latinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin
suomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen
salolta tultuaan suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi.
Opettajalla ei ollut armoa, selkänahkainsa uhalla piti salonpoikain
ruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjoituksia, tuntuipa
se kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet oli
voitettu, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja, ja latinaksi
heidän jo täytyi vastata latinalaisiin kysymyksiin, — menipä miten
meni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli
opittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli
oppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja hänen
vanha toivonsa kannusti...

Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan
istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa
sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä
kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan,
heidän vanhempiaan, lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen
sanankin.

— Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen
karjaansa.

Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli,
mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysäisten:

— Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?

Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:

— Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan
saavun!

Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean
kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:

— Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan
laidasta, — mikä olikaan taas isäsi talon nimi?

— Karmala, vastasi Heino arasti.

— Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan.
Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta
suusta, — näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin,
siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi
kuin tappelijaksi. — Saatko kotoasi mitään kouluapua?

— En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan
karanneensa.

— Koti kaukana, koti köyhä, — tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos
edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta
kouluapua hakemaan...

Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin
suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset
teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään,
miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt,
kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet
teiniuralle oli työntänyt.

Hän oli nyt ”piispanteini”, taival oli edestä tasaantunut.

Eihän Heino jokaisen pikkupuutteensa sattuessa ilennyt kävellä piispan
Piikkiön pitäjässä olevaan, muureilla varustettuun Kuusiston
saarilinnaan, missä hän tunsi itsensä niin pieneksi lukuisan
palvelijakunnan, asemiesten ja huovien keskellä. Taloudenpitäjät tuossa
komeassa linnassa kohtelivat näitä kerjääviä teinejä, joita piispan
suosituksella alituisesti sinne arkituvan ateriapöytään saapui, usein
nyrpeästi ja vierovasti. Mutta kun oma eväs oli aivan lopussa, ja
kankurin akka Heinoa tuvastaan hääteli, silloin hän talvisia jääteitä
myöten aina Turusta Kuusistoon käveli, ja silloin oli hänellä siellä
aina ruoka tiedossa ja lukueväs taas kaupunkiinkin muutamain viikkojen
ajaksi.

Piispanlinnaan hän siten piankin kotiutui. Kun koululla oli juhlalomia
ja toiset pojat hiihtivät teinipitäjiinsä täyttämään varastojaan,
silloin viipyi Heino Kuusistossa päiviä ja viikkoja, ja pian häntä
linnanherratkin siellä taloon kuuluvana kohtelivat, kun näkivät hänen
piispan suosiossa olevan.

Maunu-piispan kirjasto varsinkin oli Heinolle kuin aarremaailma; siellä
hän usein pitkään viipyi katsellen noita paksuihin, vaskitettuihin
kansiin sidottuja jymykirjoja, joihin munkit olivat käsin piirustelleet
kauniita kirjaimia ja värikkäitä kuvia ja jotka vitjoilla olivat
pöytiin lukitut.

— Roomasta toin nämä suuret kirjat, kun siellä kävin paavilta hiippani
saamassa, niin kertoi eräänä päivänä vanha piispa, astuessaan
kirjastoonsa, jossa nuoren suosikkinsa tapasi. — Niiden hintaa et voi
arvatakaan, siinä ovat monen kylän maat. Nuo pienemmät niteet ovat
Pragista, jossa nuorena opiskelin ja väittelin oppineiden seurassa.

— Sieltäkö kaukaa on tämä kaunis arkkukin? kysyi Heino arasti,
katsellen kultavanteista lipasta, joka oli kohokkeella kirjapöydällä.

— Vielä kauempaa, poikaseni, pyhästä maasta asti olen sen tuonut.
Katso nöyrästi sitä arkkua, siinä on sirunen pyhän haudan kivestä.

Nöyrällä kunnioituksella Heino katselikin piispan aarteita, jotka tämä
pitkiltä matkoiltaan oli kerännyt, nöyrää kunnioitusta tunsi hän tuota
ylhäistä, ystävällistä kirkkoruhtinasta kohtaan, jonka hän tiesi
nauttivan hurskaan ja oppineen nimeä kaikissa Pohjoismaissa. Mutta
Heino oli jo Kuusistossa saanut nähdä, ettei Maunu-piispa ollut
ainoastaan kirkon korkea ruhtinas, vaan että hänen käsiinsä kulkivat
myöskin Suomen maallisen hallinnon ohjakset. Usein oli hän nähnyt Turun
linnanherran, Hannu Kröpelinin, ajavan jään yli Kuusistoon kyselemään
vanhan piispan neuvoja, ja alempia käskynhaltijoita ja vouteja
kutsuttiin sinne vielä useammin saamaan piispalta neuvoja tai nuhteita,
milloin olivat kansaa liian rajusti kiskoneet. Piispalle tekivät näet
talonpojat valituksiaan virkamiesten ja aatelisherrain sorrosta, ja
usein hän otti heidät suojelukseensa. Tällaisia valittajia oli
tänäänkin käynyt piispan luona, ja niistä hän nyt siirtyi nuorelle
teinillekin puhumaan, istahtaen lepäämään kirjastonsa nojatuoliin.

— Tyytymätöntä on kansa siellä kaukaisessa sisämaassa, miehiä on taas
Pohjois-Hämeestä täällä veroistaan valittamassa. Oletteko todella niin
köyhiä siellä kuin sanotte?

Nuori teini kävi melkein hämilleen siitä luottamuksesta, jota ylhäinen
herra hänelle kysymyksellään näin osoitti, mutta arkailematta hän
kuitenkin vastasi:

— Elettäisiinhän siellä muuten, mutta tyhjiksi käyvät talot aina, kun
vouti on vieraillut. Ja milloin erämaille ei uskalleta lähteä...

— Tiedän, lausui piispa keskeyttäen. Ja hän lisäsi melkein kuin
itsekseen: — Ei, en ole tavannut kapinan henkeä koskaan tuon väestön
joukossa. Vain taloudellinen köyhyys ja elämänehtojen puute sen
kärsimättömäksi tekee. Minä tahdon lähettää heidän valituskirjansa
Ruotsiin ja puolustaa heille veronhelpotusta. Jotakin heidän hyväkseen
on tehtävä. Mutta jotakin outoa siellä maakunnassa kuitenkin nyt
kuohuu, siitä kertovat kaikki voudit. Siitä meidän täytyy ottaa
tarkempi selko. Ensi kesänä saat sinäkin, Henrikki Tuomaanpoika, tehdä
teinimatkan Satakuntaan, kertoaksesi minulle sitten, mikä siellä kansan
oikeastaan niin levottomaksi tekee. Sillä meidän on suojeltava tämä
rauhaisa hiippakuntamme niiltä myrskyiltä, jotka meren takana yhä
intohimoja lietsovat.

Niin puheli vanha piispa lepäillessään, puoleksi itsekseen, puoleksi
suojatilleen. Hän oli hiukan levoton niistä talonpoikain ja
virkamiesten välisiä kahakoita koskevista uutisista, joita nykyisin
alituiseen maakunnasta saapui. Monta talonpoikaa, jotka malttamattomina
olivat lääninherrojaan vastaan niskoitelleet, oli piispa jo armahtanut,
koettaen yleensä lieventää aikansa tuomioistuinten ankaruutta, joiden
ohjeena vielä oli: silmä silmästä taikka käsivarsi tai selkänahka tai
henki pienimmästäkin rikoksesta. Ja hänellä oli valtaa siihen, hän oli
”Jumalan armosta Suomen piispa”, mutta samalla todellisuudessa sen
korkein maallisenkin hallinnon keskus. Mutta hän ei voinut salata
huoltaan, että kansan ja virka-aatelin välit yhä näyttivät
kiristyvän. —

Näin pääsi nuori teini tänä talvena Kuusistossa vieraillessaan
silmäilemään niihin moniin ja monenlaisiin toimiin, jotka Maunun Tavastin
vanhoja hartioita rasittivat. Mutta keväämmällä, kun jäät
sulivat Itämerestä ja laivaliike alkoi, joutui Heino-teini yhä useammin
ja pitempään Kuusistossa vierailemaan ja yhä tarkemmin tutustumaan
niihin Suomea ja koko valtakuntaa koskeviin kysymyksiin, joihin
Maunu-piispa oli kiintynyt. Silloin palasi näet kesäksi Suomessa
käymään Maunu-piispan aviottomana syntynyt poika, Olavi, joka kyllä
kulki piispan veljenpojan nimellä, mutta, jonka koko Kuusisto hänen
omakseen tiesi ja jota hän ulkomaiden yliopistoissa kustansi. Tämä
nuori Olavi-maisteri, pitkästä ajasta taas kerran kotiinsa palattuaan,
rakasti nuoruutensa huvituksia, kalastusta ja metsästystä, ja
soutumiehekseen saaristoon hän otti usein mukaansa Heinon, kun tämä
piispanlinnassa majaili. Ja kun he päivän olivat vesillä retkeilleet ja
illalla palasivat Kuusiston lämpimiin suojiin, silloin istahtivat
oppinut maisteri ja vanha piispa takan ääreen iltatarinaa pitämään
niistä suuren maailman monenkirjavista kuulumisista, joiden vilkkailla
luomasijoilla Maunu-piispa itse oli nuorempana viipynyt ja joiden
myöhemmistä vaiheista nyt nuori maisteri ihastuneena kertoi. Mutta pian
livahti tarina tavallisesti takaisin kotimaan oloihin ja tapahtumiin,
sen taloudellisiin ja valtiollisiin vaikeuksiin, jotka olivat vanhan
piispan sydämen huolena, ja silloin oppinut maisteri kuunteli ja
teräväsilmäinen vanhus kertoi.

Aikansa valtiollisiin tapahtumiin ei Maunu Tavast tosin ottanut osaa
samalla tavalla kuin monet muut piisparuhtinaat, jotka usein
rautapaitoihin pukeutuivat ja aseväellä kävivät kuninkaitakin
asettelemaan ja erottelemaan. Maunu-piispa rajoitti vaikutuksensa sanan
ja tiedon voimaan, — kilvan Ruotsin kilpailevat ylimykset hänen apuaan
ja suosiotaan tavoittelivat. Se oli kaikille tuttua ja siihen viitaten
Olavi-maisteri eräänä iltana, kun he taas istuivat piispan työhuoneessa
takan ympärillä, vanhukselle virkkoi:

— Sinäkin olet siis nyt hylännyt kuningas Eerik Pommerilaisen. Minä
tuskin sinun iälläsi olisin lähtenyt näille uusille, oudoille vesille.

Heino-teini, joka tapansa mukaan uunin katveessa istuen kuunteli näitä
oppineiden herrojen keskusteluja, näki vanhan piispan harmaapintaisten
kasvojen vilkastuvan, kun Olavi-maisteri kotimaansa valtiollisia
kiistakysymyksiä kosketteli.

— Minun täytyi, poikani, vastasi piispa lämmöllä. — Sinä olet liian
kauan ollut isänmaastasi poissa, Olavi, et tiedä, mitä sen kansa on
sillä välin saanut kärsiä. Laillista kuningastamme, rakastetun
Margareetan poikaa, puolustin viimeisiin asti; vielä senkin jälkeen
tuin hänen kruunuaan, kun hänet kaikki muut jo olivat hylänneet. Mutta
sitten en häntä enää tukea voinut. Minä näin, että en saattanut luottaa
enää hänen hyvään tahtoonsakaan, hän petti kaikki, petti valansakin, ja
uusilla kärsimyksillä hän kansaansa uhkasi. Hän oli arvoton kruunua
kantamaan, hänen täytyi suistua.

— Ja nyt kannatat nuorta seikkailijaa, virkkoi Olavi-maisteri hiukan
pisteliäästi.

— Nuorta kyllä, mutta en seikkailijaa. Valtionhoitajamme on
olennoltaan kuninkaallisempi kuin voideltu Eerik. Kaarle Knuutinpoika
on ystäväni, senhän tiedät. Hänen luonteensa ja lahjansa tunnen, itse
olen hänen kasvatustaan ohjannut. Olisipa hän kuninkaasta syntynyt! —
nyt on hänen tehtävänsä moninverroin vaikeampi, kun hänen täytyy nousta
vertaistensa joukosta ja kestää heidän kateensa ja juonensa. Mutta
juuri siksi häntä kannatankin kaikella voimallani, sillä hänen
tehtävänsä isänmaaraukan pelastamiseksi sekasorrosta, muukalaisvallasta
ja perikadosta on jalo ja suuri. Jospa sen kaikki Ruotsin ja Suomen
herrat, hengelliset ja maalliset, ymmärtäisivät!

— Tehokaspa kannatuksesi mahtaa ollakin, olen jo nähnyt useampia
Kaarlo-marskin airuita tällä lyhyellä ajalla purjehtivan Kuusistoon.

Maunu-piispa huoahti.

— Niin, monessa asiassa hän neuvoja tarvitsee. Hän olisi tahtonut
pidättää minut koko talven luonaan Tukholmassa, mutta enhän voinut
hiippakuntaani koko vuodeksi jättää, puolen vuotta siellä jo olin.
Mutta tukea hän tarvitsee, tuo nuori mies, kaikki ylimykset häntä
siellä repivät siksi, että hän heidän vertaisensa on, — vain kansa
häntä rakastaa.

Heino huomasi nurkastaan, ettei Olavi-maisteri isänsä kantaa kaikin
puolin hyväksynyt, vaikkei hän enää ruvennut vastaankaan väittämään.
Tuo Pariisin yliopiston oppineiden piirien edustaja näkyi olevan
enemmän tiedemies ja jumaluusoppinut kuin valtioasiain ymmärtäjä, ja
hän kääntyikin taas kertomaan noista etäisemmän suuren maailman
suurista tieteellisistä ja kirkollisista kiistakysymyksistä, joista
taas Maunu-piispa kaukaisessa hiippakunnassaan oli vieraantunut. Hän
kertoi hartaasti kuuntelevalle vanhukselle ja nuorelle teinille niistä
mullistavista, puhdistavista liikkeistä, joita tähän aikaan kirkon
keskuudessa oli syntynyt ja jotka tähtäsivät uudistamaan monia
käsitteitä ja tapoja, mitkä väärinkäytöksiksi olivat paavilliseen
kirkkoon juottuneet. Hän kertoi Juhana Hussin oppilaista Pragissa ja
siitä oikeudenkäynnistä, joka oli tätä mestaria vastaan viritetty,
kertoi, kuinka uudet, vapaammat aatevirtaukset kaikista pakkokeinoista
huolimatta raivasivat itselleen tilaa aikalaisten mieliin, — kertoi
siitä valittaen, huolestuneena, sillä hän oli paavin kirkon uskollinen
poika, mutta kertoi samalla tunnustaen, että noissa uusissa
virtauksissa on jotakin elävää ja repäisevää voimaa, jota ei auttanut
olkansa takaa halveksua. Ja vielä hän kertoi, kuinka jo vanhoissa
yhteiskunnissakin nuortumisliikettä tapahtui, kuinka rautapukuisten
ritarien raaka aika vähitellen uusien olojen pakosta jätti tilaa
elpyville, vilkkaille porvarisaineksille kaupungeissa, ja kuinka nuo
rautaritarit itse, tuodessaan ristiretkiltä liikkuvampaa elämää ja
kansojen keskeistä yhteyttä vanhoihin elämänmuotoihin olivat loihtineet
hereille ne uudet ainekset ja aatteet, jotka nyt elinvoimaisina
pinnalle pyrkivät.

— Feodaalisen ylimysvallan liitokset ruskavat! — niin huudahti
Olavi-maisteri, itsekin kertomuksistaan melkein tahtomattaan lämmeten,
ja nousi kävelemään ikkunan luo, jonka läpi sadepilvien lomitse
pilkistävä aurinko laskeutuessaan keväisen metsän taa, nyt heitti
kelmeitä säteitään piispan avaraan työhuoneeseen. — Ja mikä on
pahempi, hierarkisenkin vallan saranat vinkuvat, kun sen päämiehet,
keskenään kiistellen, eivät jouda niitä hoitamaan.

— Niin, aika ei pysähtymään ehdi, sen kehitystä olisi vain oikeaan
ohjattava, — vastasi vakavana vanha piispa, joka ehkä selvemmin kuin
hänen taistelujen keskessä elänyt poikansa aavisti tulossa olevan
murroksen. Mutta hän lisäsi hymähtäen: — Mutta täällä kaukaisessa
pohjolassamme emme vielä näistä murtavista voimista mitään tiedä, ja
meille se onkin onnellisinta. Meillä on vielä niin äärettömän paljon
tehtävää istuttaessamme tähän nukkuvaan kansaan tiedon ensimmäisiä
alkeita, alkuperäisimpiä käsitteitä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se
tehtävä kysyy monen miehen työn ja iän, — sen hyväksi saat sinäkin,
Olavi, vielä kirkon päämiehenä täällä laajan tietovarastosi käyttää,
siihen työhön saat uhrata sekä syvän oppisi että nuortean tarmosi.

— Minäkö — eihän minusta kirkon päämieheksi ole! vastasi maisteri
hiukan punastuen, viitaten siihen, että aviottomasti syntyneitä ei
katolinen kirkko ylempiin papillisiin arvoihin laskenut.

— On kyllä, siitä on meillä jo paavin kirje, — jotakin olemme toki
mekin täällä kaukana pohjan kulmilla puuhanneet.

Mutta oppineen maisterin katsetta ei se uusi uutinenkaan kirkastanut.
Hän virkkoi:

— Jos kelpaisinkin, oi, pientä on täällä kaikki, kuihtunutta, maahan
matalaan painavaa, sovellunko tänne minä? Täällä te kiistelette siitä,
kuka ylimyksistänne kulloinkin olisi korkeimpana kukkona linnan
huipussa, — kiskaistaksenne hänet taas sieltä alas heti kun olette
hänet sinne huippuun saaneet. Minä pelkään, että menehtyisin näissä
ahtaissa, hengettömissä oloissa, minulla ei ole samaa kaivavaa
sitkeyttä kuin sinulla.

— Se tulee, kun työhösi kiinnyt, vastasi vanha piispa, ikäänkuin omia
kokemuksiaan kertoen. — Työ vetää mukaansa, ja varsinkin työ sellaisen
kansan puolesta, jota omanaan rakastaa, — sen saat nähdä. Pientä on
sinusta ehkä nyt perustella kirkkoja aution erämaan laitaan taikka
puuhata uutta luostaria Pohjanlahden karulle kalliorannalle, mutta kun
työhön tartut, niin se on sinusta tärkeää, suurta, elämäntehtäväksi
arvokasta, — minä en unelmoi enää suurempaa. Kunpa riittäisi minulla
ikää ja voimia saada päähän asti suunnittelemani mielityöt, silloin
onnellisna hautaan laskeutuisin ja tyytyväisenä siellä lepäisin.

— Niin, minä tiedän, virkkoi Olavi-maisteri taas innostuneemmin, —
sinä perustat tänne juuri uutta naisluostaria. Kuulin siitä jo
Vadstenassa, jonka birgittalaissisarilta sinulle terveiset toin. Se on
suuri työ, kaunis työ, sinulle arvokas, — niin, paljon olet sinä
tehnyt Suomen kirkon hyväksi!

Heino ymmärsi, että kirkon miehet puhuivat siitä suuresta, uudesta
luostarista, joka parastaikaa oli tekeillä Karinkylässä Maskun
pitäjässä ja jonka asioissa rakennuttajat alituiseen näihin aikoihin
juoksivat Kuusiston linnassa, — se oli vanhan piispan mielityö ja
suurimman huolenpidon esine hänen elämänsä ehtoopuolella. Sen Heino
hyvin tiesi, mutta paljon vaikeuksia se vanhukselle myös näytti
tuottavan: rakennusvaroja oli vaikea saada kokoon, kansa kitui
muutenkin jo suurten verojen alla. Ja huoahtaenpa vanha piispa nytkin
virkkoi:

— Paljon on keskeneräistä, paljon tekemätöntä työtä. Mutta olkaamme
uskollisia vähässä, ehkä vähitellen satoa kypsyy.

Ilta kävi jo myöhäksi, vanha piispa nousi, makuuhuoneeseensa
kävelläkseen, ja rupesi Olaville hyvää yötä toivottamaan. Mutta samalla
hän huomasi nuoren teinin, joka maisterin tarinan aikana oli siihen
uuninkatveeseensa unehtunut. Piispa näki nyt, kuinka innostuneina
säteilivät nuorukaisen silmät kaiken sen johdosta, mitä hän oli noiden
oppineiden miesten keskusteluista kuullut, ja tälle hän nyt virkahti:

— Entä sinä, nuori mies, tekisikö sinunkin mielesi sinne suurille
opinsijoille, koskapa noin palavat silmäsi? Niin, moni köyhä poika
Suomesta siellä on ennenkin opiskellut, ja apua hän on siihen saanut,
jos hän lahjoiltaan ja tarmoltaan sitä on ansainnut. Osoitapas sinäkin,
mihin kykenet, — mutta siihen täytyy antautua ehyeltään, koko
sielullaan!

Heino ei osannut mitään vastata. Hän tunsi mielessään voimakkaan
laineen, samanlaisen kuin silloin kerran, kun piispavanhus oli häntä
Savilahden rannalla puhutellut. Mutta se tuntui hänestä nyt vieläkin
kaukaisemmalta, hän oli nyt jo kokenut enemmän kuin silloin...

Hiljaisena, uneen vaipuneena kohosi suuri piispanlinna, kun Heino
päätalosta iltamyöhällä pihan yli kulki siihen matalampaan
sivurakennukseen, jossa hänellä linnanpalvelijain joukossa oli
makuusijansa. Hän viivähti vielä tuokion linnanpihalla, katsellen sen
korkealta multavallilta selkien yli kevätyön kelmeätä taivaanrantaa.
Siitä, mitä hän piispantuvassa oli kuullut, hauteli hän nyt mielessään
monta muistoa. Mutta varsinkin oli Olavi-maisterin kuvaus siitä
rappiotilasta, johon katolinen kirkko siellä suuressa maailmassa kuului
olevan uppoamassa, häneen syvälle painunut. Ja sitä muistellessaan hän
ajatteli, että olipa hän itsekin juuri täällä hurskaan piispan
pyhitetyssä talossa joskus vaistomaisesti tehnyt hiljaisia havaintoja,
jotka hänen maalaismieleensä olivat luoneet samanlaisia, joskin hämäriä
mietteitä ja epäilyksiä, kuin ne, joihin oppinut maisteri viittasi.
Seurustellessaan siellä nuorten pappien ja piispanapulaisten piireissä
kotoisissa arkioloissa oli hän heidän ajatuskehänsä ja harrastuksensa
huomannut paljoa vähemmän ihanteelliseksi, hurskaaksi ja pyhäksi, kuin
miksi hän tuota kirkonmiesten elämää kaukaa syrjästä oli kuvitellut. He
olivat ihmisiä hekin riitoineen ja intohimoineen, juonineen ja
juoruineen, ihmisiä, joiden oli juhlahetkinä tarvis peittää
heikkoutensa ja haprautensa loistavan pukukuoren ja ulkokullaisuuden
alle, jotta heidän olemuksensa oppimattoman kansan silmissä näyttäisi
edes vähänkään sopusointuiselta sen opin kanssa, jota he julistivat.

Kesäksi vaihtui kevät. Viileässä koulutuvassa, jonka holvatun katon
alla olevista juoksulautaikkunoista tunkeutui sisään ainoastaan
säästävästi valoa ja yhtä niukasti suven lämpöistä, kuivaa ilmaa,
jatkoivat kalpeaposkiset kouluteinit yhä edelleen kankeita,
latinankielisiä harjoituksiaan, ja opettaja takoi siellä patukan avulla
heidän päähänsä munkkien silotettuja lauseita ja Donaton mutkikkaita
sääntöjä. Mutta vapauden toivo elähdytti toki jo nuorten lukuorjainkin
mieliä, ja he jakelivat nyt lukutuntien lomissa taas keskenään niitä
pitäjiä, joihin kukin heti kesäloman alettua lähtee kiertelemään
talonpoikain luo ja keräämään teiniapuja taas syksyisten lukuaikain
varalle. Kukin teini valitsi mieluimmin kotoiset seutunsa
kulkupitäjikseen, ja ne vanhemmat teinit, joilla jo ennen oli pitäjiä
ollut, saivat ne nyt edelleenkin ominaan pitää. Siten hankkiutuivat
ystävysteinit Pietari ja Paavali taas kiertämään kauas Hämeen
pohjoisten rintamaiden harvaanasuttuja laitoja, — sieltä oli saalis
ollut hyvä. Ja kun vihdoin eräänä päivänä teineille vapauden hetki löi
ja he ryntäsivät ummehtuneesta koulutuvasta ulos, rientääkseen miltei
suoraa päätä pussit selässä taipaleelle, silloin virkkoi Pietari
nuorelle suojatilleen, Heinolle, joka ääneti ja vakaamielisenä kulki
toveriensa myllertävässä laumassa:

— No, tuletko taas yhtä matkaa meidän kanssa Päijänteen rantoja
kiertämään? Me lähdemme nyt heti ja kuljemme Sysikorpeen asti.

Mutta Heino pudisteli ääneti ja surumielisesti päätään. Ihmeissään
toinen kysyi:

— Etkö tule sinne, kotipuoleesi, omaisiasi tapaamaan? Missä on sinulla
sitten teinipitäjäsi?

— Toisaalla, — Hämeen ja Satakunnan rajoilla.

— Miksi niin?

Mutta jo oli Paavalikin sitä keskustelua kuulemaan saapunut, ja hän
ymmärsi välemmin Heinon asiat ja mietteet.

— Mielesi taitaisi tehdä meidän matkaan, mutta et uskalla, niinkö? —
virkkoi hän nuorukaiselle, joka oli katseensa maahan luonut. — Pelkäät
luisevan isäsi kyhmyistä karahkaa, kun karkaamalla kotoasi läksit.
Mutta johan sen synnin olet pyhältä Henrikiltä anteeksi saanut!

Heino ei vastannut. Hän ei kehdannut ilmaista toisille sitä ikävää,
joka nyt hänen mieltänsä jäyti, kun hän näki kaikkien toveriensa
riemuiten kotiinsa hankkiutuvan, mutta ei hän voinut tänään myöskään
tapansa mukaan vallattomaksi heittäytyä, — sydän ei siihen taipunut.
Pietarikin jo näki, että tosiapea oli nyt veitikan mieli, ja kävi häntä
rohkaisemaan:

— Oikeassa olet, älä tosiaankaan kumartaen kotiisi palaa, älä almujen
anojana, täyttyyhän pussisi muualtakin. Palaa sinne kotikorpeesi
vasta kerran, kun olet pappi tai muu virkamies, ja silloin astu
kumartelematta kotiorren alle ja lausu: Tässä on nyt se poika, joka
karkasi! Kyllä sinut silloin karahkattakin vastaanotetaan.

Heinon silmä välähti, toveri oli sanoiksi tulkinnut juuri ne uhmaavat
mietteet, jotka hänen omassa mielessään liikkuivat, ja siitä vahvistui
yhä hänen päätöksensä, että juuri niin hän tekee! Mutta kun toverit
tuokion kuluttua haarapussit selässä ja sauvat kädessä astuivat
kaupungin pahaltahaisevia, kuivuuttaan pölyäviä kujasia myöten
Hämeentulliin päin, niin saatteli Heino heitä kappaleen matkaa
kaupunginojan toiselle puolelle, siihen tiehaaran asti, mihin
Maunu-piispan toimesta spitaalitautisten sairaala oli rakennettu.
Siellä he hyvästelivät. Mutta ennenkuin he erosivat, tempasi Heino
vielä Pietari-toverinsa syrjään ja virkkoi tälle hätäisesti:

— Kuule, jos Karmalaan asti kuljette, niin vie äidille tuo pieni
käärö. — Ja hän antoi toverilleen tuohikäärön, jossa oli pieni
vaskiristi, lisäten: — Se on ostettu pyhän Henrikin kappelista, sano
niin äidille...

— Sen hänelle annan, ole siitä varma. Ja mitäpä muuta viestiksi
virkan?

Hiukan karhenti nyt nuorukaisen kurkkua ja lyhyeen hän lähtevälle
vastasi:

— Terveiset vain, — sano, että usein häntä muistan...

Hän pisti jo kättään poistuville jäähyväisiksi. Mutta vielä tuokion hän
viivähdytti toverin kämmentä ja lisäsi:

— Mutta muista: isältä salaa ... aivan salaa!

Heinon piti itsensä jonkun päivän perästä lähteä muutamassa Ulvilan
venheessä, joka oli tuonut maalaistavaroita Turkuun, purjehtimaan
pohjoiseen, ja jatkaa sieltä jalan omiin teinipitäjiinsä, ja hän palasi
nyt yksin verkalleen helteistä maantietä myöten kaupunkiin takaisin.
Sillan yli astuttuaan kankurin ilotonta mökkiä kohti näki hän siinä
sillan korvassa, törmällä, ryhmän mustapintaisia, vanuketukkaisia
miehiä ja naisia liassa loikovan. Kaupungin joutokansaa oli siihen
ryhmittynyt katsomaan noita outoja, vierasrotuisia, kiertäviä ihmisiä,
joita nyt ensi kerran Suomessa nähtiin ja joilla oli siinä hyvät
markkinat, kun he temppujaan tehden taikauskoisten ihmisten käsiin
katsoivat ja heille heidän vastaisia kohtaloitaan ennustelivat.
Uteliaana astui Heinokin lähemmäs ja jo livahdutti hänkin äyrisen
mustalaisakan massiin ja ojensi kätensä noidan tutkittavaksi.

— Kiemurainen kulku, — niin taikuri hoki — monta mutkaa matkassa.
Itse onnesi mestaat — itse sen sepitätkin ja itse suvullesi uran avaat
— pitkän radan, jyrkän radan...

Heino käveli edelleen, hymähdellen itsekseen akan ennustuksille. Itse
hän kyllä onnensa sepittää, sen hän oli jo alulle pannut, mutta miksipä
hän sen itse mestaisi! Ei, loruja laverti akka; piispan suosiossa
pysyen aikoi hän sitä onneaan aina vain sepittää ja yhä ylemmäs kiivetä
alkamallaan taipaleella. Ei hän aikonutkaan jäädä maalaispapiksi
erämaan laitaan, niinkuin piispa kerran oli kuvaillut — ei, edemmäs ja
ylemmäs hän aikoi pyrkiä, pyrkiä niitä samoja teitä myöten, joita
Olavi-maisteri oli kulkenut ja joista hän niin houkuttelevasti oli
kertonut. Sen tien ovat muutkin kulkeneet, miksei hänkin! — Niin hän
siinä yksin kävellessään rohkeana suunnitteli, ja innostuen niistä
mietteistään hän huiskaisi kädellään ja huudahti:

— Sinne, kauas ja korkealle!