6.

Laiva oli lähdössä. Kapteenin käskevä ääni kuului komentosillalta.
Köydet irroitettiin ja viskattiin toiset laivaan, toiset rannalle.
Silloin — viime hetkessä, nainen laivan kannelta kiiruhti maihin. Se
oli Salme.

Hän seisoi hetken ympärilleen katsoen, kuin olisi hän jotain unohtanut.
Sitte hän äkkiä kenenkään huomaamatta kumartui syvään maata kohden ja
pyyhkäisi kuin hyväillen rantaa.

Samassa huomasi hän laivamiesten tarttuvan siltaan. — Älkää vielä.
Minun täytyy mukaan. — Hengästyneenä pysähtyi hän Holgerin rinnalle.

— Arpa on heitetty. — Holgerin käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen.
— Sinä olet omani ainaiseksi ja kokonaan.

Salme painautui lähemmä häntä. Holger tunsi, että hän vapisi. — Sano,
että se on riemua, sulaa riemua! — Ääni oli kiihkeä ja rukoileva.

Salme ei vastannut.

— Omani, iloni, mitä sinä ajattelet? Etkö jaksa riemuita rinnallani?
Onko ero niin raskas? — Hän puhui yhä hiljaa ja kiihkeästi. — Sano,
että rakastat minua tarpeeksi, jättääksesi kaiken!

— Eikö tekoni sitä sano?

— Sanoo, mutta sinä vapiset. — Tahtoisin nähdä sulaa onnea
katseessasi.

Salme pudisti päätään. — Voisinkohan silloin todella rakastaa? kysyi
hän hiljaa.

— Sinä olet oikeassa, — minä vain muistin omaa rajatonta riemuani.

He eivät senjälkeen paljo puhelleet, istuivat vain käsityksin,
katsellen saaria ja niemiä, joita sivuuttivat.

Ilta saapui. Kultaisena keränä painui aurinko aaltoihin. Taivaan
rannalla paloi iltaruskon heloittava puna ja meren aaltoihin heijastui
sen hehku. Hehkui taivas, hehkui maa, hehkui onnea kahden katse.

Vähitellen vaimeni värien kirkkaus. Hehku haipui. Tummat varjot
voittivat alaa. Hämärtyvä kesäyö verhosi saaristoseudut surumieliseen
vaippaansa.

Salme ja Holger istuivat yhä käsityksin kannella, silloin tällöin vain
kuiskaten sanan toisilleen.

— Kohta katoaa viimeinen kaistale kotimaata näkyvistäni.

Holger ei vastannut.

— Silloin ei silmäni enää etsi muuta rakasta kuin sinua, ei muu
korviini suloiselta soinnu kuin sinun äänesi.

— Salme, tunturimorsioni, ystäväni, iloni, se tekee onneni yhä
täydellisemmäksi, — etkö sitä ymmärrä?

Salme ei kohta vastannut. Ajatteleva, miltei tuskallisen tutkiva
katse kiintyi hetkeksi Holgeriin. Mutta epäröivä mietiskely väistyi
pian ilon tieltä. — Ymmärrän, että rakkautesi on suuri, voimakas ja
vastustamaton kuin tunturituuli. — Hän hymyili.

— Ja tiedätkö mitä tuo tuuli tekee? Se irroittaa vapisevan
haavanlehden sen rungosta, sulkee sen syliinsä, kuljettaa tunturin
tuolle puolen ja ottaa sen siellä omakseen. Ja kun värähdys käy läpi
hennon lehden, silloin se vain sulkee sen yhä lujemmin syliinsä,
tanssittaa, tuudittaa, viihdyttää ja soittaa suurta, rajatonta riemuaan
ilmoille.

— Holger sinä — —

— Niin, Salme, sinä — Mutta sinun tulee kylmä täällä. — Hän kääri
matkavaipan paremmin hänen ympärilleen. — Mennään alas, sanoi hän
viimein. — Sinä tarvitset lepoa.

Mutta Salme vastusti. Hän tahtoi viipyä kannella niin kauan, kun näki
kaistaleenkin kotimaata. Vasta kun oli jouduttu aavalle merelle, hän
nousi. Nyt ei mikään enää häntä täällä pidättänyt. Holger oli nyt hänen
kaikkensa, hänen ainoansa.

Mutta toisen aamuna, kun Salme hetken nukahdettuaan heräsi
yöjunan kimakkaan vihellykseen ja puheeseen, jota kuuli vaunun
ulkopuolelta, selveni hänelle äkkiä, että hän nyt oli Norjassa,
Holgerin kotimaassa, joka tästä puoleen oli oleva hänenkin maansa.

Tuo ajatus herätti syntyessään voimakkaan tuskan tunteen hänen
povessaan. Isänmaa, oma kansa, taisiko sama henkilö sovittaa nuo
nimitykset useampaan maahan, useampaan kansaan? Saattoiko puu,
joka paikaltaan siirrettiin, kohta tuntea olevansa kotimaaperässä,
ainoastaan siitä syystä, että ulkonaisen muutoksen johdosta uusi multa
oli hänen juuriaan lähellä?

Eikö tällaisissa tapauksissa pikemmin saattanut käydä kuin äidillisen
ystävän, joka jouduttuaan äitipuolen asemaan ja vaatiessaan äidin
nimeä, kadottaa senkin mitä ennen on saanut osakseen.

Salme säikähti ajatuksiaan, säikähti tuntiessaan selvään ja
voimakkaasti, että Norja oli Norja, vuonojen ja vuorien kaunis maa,
Holgerin maa, rakas Salmellekin, mutta Suomi yksin oli kotimaa.

Hän loi pikaisen, miltei apua pyytävän katseen Holgeriin, mutta tämä
nukkui. Silloin Salmekin jäi hiljaa makaamaan, ajatusten yhä kiertäessä
entistä uraansa.

— Sinun maasi minun maani, sinun kansasi minun kansani, toisti hän
itsekseen. Ja hän tunsi, miten rakkaus Holgeriin loi riemusointua
noihin sanoihin. Mutta sydämensä sisimmästä kuuli hän itsepintaisen,
joskin tahdon puoleksi tukahduttaman tunnustuksen: Suomi yksin.

Salme ei päässyt eroon näistä ajatuksistaan, ei sittekään, kun Holger
oli noussut ja he yhdessä olivat ruvenneet järjestämään tavaroitaan
junasta lähtöä varten.

Hän oli niin hajamielinen, että Holgerkin sen huomasi.

— Mitä sinä uneksit? Me tulemme pian perille. Ensi asemalla on jo
junasta lähdettävä. Siellä on kaunis, kellahtava, valkoharjainen
vaunuparini meitä vastassa.

Salme ei vastannut mitään.

— Toinen hevosista, Thor, on kotikasvatti, jatkoi Holger. Toisen ostin
kihlauksemme jälkeen, kun palasin Suomesta. Tätä päivää varten sen
hankin ja tätä päivää varten sitä on kasvatettu.

Silloin Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan. Katse säteili
kiitollisuutta. — Minä pidän niin äärettömästi hevosista.

Holger hymyili. — Ja koirista myöskin, täydensi hän.

— Sinä teet minusta pilaa.

— Entä jos tekisinkin? Hullaantuu tunturituulikin välistä onneaan
laulaessaan.

Salme katsoi poispäin. — Välistä pelkään Thorsgaardin komeutta, sanoi
hän äkkiä.

— Turhaa. En ole ikänäni rakastanut koreilua enkä kuoren kiiltoa.
Sellaista et löydä kodistani, — kodistamme, oikaisi hän samassa.

— Sinun se on enemmän kuin minun.

— Sinun kaikkineen, mitä siellä on, sillä minä olen sinun. — Hän
veti Salmen polvelleen ja suuteli häntä kerta toisensa jälkeen. —
Minä en ymmärrä, miten sait niin suuren vallan minuun, mutisi hän kuin
itsekseen. — Sinä anastit sen kohta, kun tulit vastaani tunturilla,
niin puhtaana, niin koskemattomana, hentona, vapisevana haavanlehtenäni
ja kuitenkin suurena teeskentelemättömässä suoruudessasi.

— Ja minä saan pitää sen vallan, minkä sain?

— Ainaisiksi ajoiksi.

Silloin Salme kietoi kätensä Holgerin kaulaan. — Kiitos, kiitos, rakas!

Pieni, miltei huomaamaton pilvi kohosi Holgerin otsalle. — Vai on
valta sinulle suuriarvoista.

— Viisas, järkevä Holgerini, miten typerä olet! Mitä voisin tehdä
onneksesi, ellet minulle valtaa antaisi. Ja minäkin rakastan, rakastan
rajattomasti.

— Anna minun usein sitä tuntea! Muista, että kauan olen kulkenut
yksin. Siksi on sydämeni nälkä suuri.

Taas kuvastui Holgerin kasvoilla tuo väsynyt, kärsivä ilme. Mutta
samassa kavahti hän pystyyn. — Salme, sinä hirmuvaltijaani, juna
viheltää, me tulemme perille.

Heille tuli kiire. Tavarat koottiin. Juna pysähtyi. Thorsgaardin miehet
kiiruhtivat vaunuun ottamaan isäntäväen tavaroita.

Salme näki aseman edustalla vaunut liinakkoparineen ja kahdet
kuormarattaat. Hän huomasi silmänräpäyksessä, miten hienoa ja komeaa
kaikki oli. Se hiveli hänen silmäänsä, mutta tuotti samalla miltei
ahdistavan tunteen. Kaikki oli niin uutta ja outoa.

— Tule! Holger auttoi hänet junasta. — Katso, tuolla on hevoseni.
Tämänpuoleinen on minun kotikasvattini, tuo toinen on sinun. Se on
aivan mainio ratsuhevonen, parempi kuin omani.

Hänen kasvonsa loistivat, ja liikkeet olivat ripeän voimakkaat kuin
nuoren miehen.

Salme huomasi, miten nuorekkaalta, voimaa uhkuvalta hän tuntui näin
onnellisena ollessaan. Mielipahan ja surun sattuessa tuntui hän ennen
aikojaan vanhentuneelta. Loihtia onnea Holgerin tielle, onnea koko
hänen olentoonsa, se oli tästä puoleen oleva Salmen tehtävä.

Samassa tulivat Thorsgaardin miehet tavarakuormineen, Salmen teki mieli
tervehtiä, mutta ujous esti. Eikä Holgerkaan huomannut esittää. Hän
vain puheli miesten kanssa, antoi määräyksiä, kyseli kotikuulumisia ja
hyväili hevosiaan, pistäen niille suuhun muutaman sokeri-sirusen, jonka
oli löytänyt takkinsa taskusta.

Salme jäi häntä katsomaan. Noin, syöttäen sokeria hevoselle, oli hän
seisonut silloinkin, kun Salme näki hänet ensi kerran. Siitä oli
ainoastaan vuosi, mutta vuosi, jonka kuluessa Salme oli saanut paljo ja
eronnut paljosta. Siksi tuntui muisto etäiseltä.

— Nyt kai olemme valmiit lähtöön, sanoi Holger samassa. Silloin Salme
rohkaisi mielensä, meni miesten luo ja ojensi heille kätensä. — Hyvää
päivää. Terveisiä Suomesta, sanoi hän.

Miehet kumarsivat ja toivottivat tervetulleeksi Norjaan.

Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan. — Nyt on jo kiire. —
Ääni oli malttamaton.

Salme katsoi häneen pitkään. — Täytyihän minun tervehtiä, sanoi hän
hiljaa, Holgerin asettuessa hänen viereensä vaunuihin.

— Ethän sinä voi ikävöidä perille yhtä malttamattomasti kuin minä.

— Holger!

— Thorsgaard on minulle paras paikka maailmassa ja sinä rakkaimpani.

— Ja minulle se on tuleva kotini, meidän kotimme Holger. Eikö siinä
ole kylliksi?

— Onko? — Kärttyisä ilme Holgerin kasvoilla muuttui äkkiä hellyydeksi.

— On varmasti. Toivon perille ainakin yhtä kiihkeästi kuin sinä.

Mutta Holger pudisti päätään. — Sitä et voi. Muista, mitä tulosi
minulle tietää. Sittekuin äitini kuoli, on koti kaivannut hyvää
hengetärtä. Onnea en senjälkeen ole siellä tuntenut. — Isä kuoli, —
omaiset kuolivat. Murhe ja mustat muistot tulivat tovereikseni.

Salme siveli hänen kättään. — Sinä rakas!

— Etkö nyt ymmärrä, ettei tämä hetki voi olla sinulle niin
suuriarvoinen kuin minulle, ei niin toivottu, ei niin nälkäisesti
kaivattu? Sano?

— Ymmärrän, sillä tiedän, että kaikki sinun tunteesi ovat minun
tunteitani syvemmät ja paremmat. Suomen lapsi on pikkusielu tunturilla
kasvaneen rinnalla.

— Älä sano niin. — Holger nosti hänen kätensä huulilleen. —
Mutta sinä et ole niin vanha kuin minä, et niin vuosien ja surujen
vanhentama. Sinä et ole kärsinyt etkä taistellut niin kuin minä.

— Enkä ole voittanut niin sankarillisesti.

Ilon välähdys kirkasti Holgerin kasvot, kun hän oikaisihe ja kiersi
kätensä Salmen vyötäisille.

Salmen täytyi taaskin ajatella, sitä miten herkät Holgerin kasvot
olivat, miten selvään ja äkkiä niissä kuvastuivat kaikki hänen
tunne-elämänsä eri vivahdukset. Se ominaisuus oikeastaan olikin
ensimäisiä, joka oli kiinnittänyt Salmen huomion Holgeriin. Jo
Mjösenlaivassa oli hän nähnyt sekä suuttumuksen pilviä että auringon
paistetta Holgerin kasvoilla. Mutta nyt hän ensi kertaa kysyi itseltään
mikä oikeastaan oli tavallisempaa Holgerille, tuo ukkos-ilman sävy, vai
päivänpaisteko. Ja kenestä riippui, mikä oli tuleva tavalliseksi?

Onnensa ohessa tunsi hän edesvastuunsa suuruuden.

— Tahtoisin aina, aina olla sitä, miksi minua nimität, päivänpaisteesi
ja ilo elämäsi tiellä.

Salmen huulet liikkuivat, käsi hyväili Holgerin kättä, mutta kuiskaus
oli niin hiljainen, ettei Holger sitä kuullut. Hän ei edes huomannut
Salmen sanoneen jotain. Hänen ajatuksensa kulkivat yhä siihen suuntaan,
johon Salme äsken oli ne kääntänyt.

Hän ajatteli sankarillista voittoa.

Paljo oli todella vuosien vieriessä muuttunut. Kun Holger peri
Thorsgaardin, oli se rappiotilassa ja ränsistynyt. Varallisuudesta ei
ollut tietoa. Puute ja perhesurut painoivat.

Holger oli elossa olevista lapsista vanhin ja ainoa, joka kykeni taloa
asumaan. Hän oli hetken epäillyt, sitte teräksisin tahdoin ryhtynyt
työhön.

Talo kohosi rappiotilastaan. Kaikki uudistettiin ja laitettiin
mallikelpoiseen kuntoon. Holger alkoi myydä metsää, sai varallisuutta,
perusti sahan ja laajensi asioitaan.

Näitä voittojaan hän muisti Salmen sanojen johdosta ja niistä hän
kertoi hänelle. Hän kuvasi ponnistuksensa ja ponnistustensa tulokset.
Hän puhui kuin se, joka vaikeuksien ja ylenkatseen painon alta on
kohonnut kunnioituksen ja huomion kukkuloille. Tietoisuus siitä soi
joka sanasta. Mutta niistä välkähti samalla esiin teräksinen tahto ja
rakkaus työhön.

Siihen puoleen Salmen huomio kiintyi, sillä hän kuunteli niinkuin
se kuuntelee, joka rakastaa. Mutta hän kuunteli myöskin oppiakseen
ymmärtämään ja täyttämään elämänsä tehtävää.

— Mutta miten voit sinä niin paljo asioita hoitaa? kysäsi hän viimein.

— Ahkeruus on ilomme. Siitä saat selityksen. Ja tiedäthän, että Einar Sten
on apunani kaikessa. Voin ehdottomasti luottaa häneen.

Salme painui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän oli kyllä jonkun kerran kuullut
Holgerin puhuvan tästä työtoveristaan ja ystävästään, mutta hän tiesi
sittekin oikeastaan hyvin vähän Einar Stenistä. Hän lausui sen johdosta
arvelunaan, että Einar itse ehkä pian tulisi Thorsgaardiin heitä
tervehtimään.

Mutta Holger pudisti päätään. — En usko. Hänellä on paljo työtä, enkä
kovin häntä ole kehoittanutkaan. Tahdon rauhassa nauttia onnestani.

— Ja antaa minun siitä nauttia.

— Saattaapa sitäpaitsi pälkähtää Einarin päähän olla mustasukkainen,
jatkoi Holger leikitellen hyväillen Salmen kättä. — Siitä asti kuin
tutustuimme on Einar ollut ystäväni ja apuni. Vidar-veli purjehtii
pitkin maailmaa, eikä hänestä olisi tällaisiin töihin. Olisin yksin
saanut pitää huolta kaikesta, ell’en olisi löytänyt Einaria. Me
tutustuimme kerran, eräällä matkalla. Hän oli silloin kovassa pulassa,
poika parka. Minua säälitti hänen kohtalonsa ja samalla huomasin, että
hän oli mies minua varten. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Autoin samalla
kun itse hyödyin. — Einar on minulle siitä saakka ollut kiitollinen,
ja minun puolestani täytyy tunnustaa, että sellaista miestä en
mistään muualta olisi löytänyt. Kymmenen vuotta olemme nyt tehneet
työtä yhdessä. Sen ajan kuluessa olen usein pitkät ajat oleskellut
Kristiaaniassa Einarin kodissa, jossa vanha tätini Gudrun Thoresen
emännöi. — Ei ole ihme, jos Einar rehellisenä vanhanapoikana nyt on
harmissaan.

— Kenties hän pian seuraa esimerkkiäsi, arveli Salme.

Holger nauroi. — Vielä mitä. Mutta mustasukkainen hän kyllä saattaa
olla.

— Paras sitte kun pysyisi poissa.

— So — so! Mutta siinä suhteessa olen yhtä mieltä kanssasi: Pysyköön
poissa nyt, jotta ennätän ilooni tottua, jotta saan kukkaistani
katsella, sen tuoksua hengittää, sen hempeyttä tuntea.

— Holger, miten paljo iloa mahdat valmistaa ystävillesi ja
ympäristöllesi, kun jo minullekin olet ehtinyt tuhlata niin paljo —
paljo puhtainta kultaa. Kaikki, mitä teet ja sanot, paljastaa minulle
suuren sydämesi aarteita.

— Mutta ne aarteet, ne eivät olekaan joka miehelle. ”Välj icke till
förtrogen hvem helst som vill. Tomt hus står gärna öppet, men rikt
stängs till”, — niin vanhat viikingit lauloivat. Sinua varten ovat nuo
sanat, jotka sydämeni syvyyksistä esiin pulppuavat. Ei niitä toisille
tuhlata. — Jos oikein arvaan, ei Thorsgaardkaan koskaan ole ollut
niin kaunis kuin nyt, sinun saapuessasi sinne. Samoin on sydämenikin
puhjennut juhlimaan sinua, yksin sinua varten.

He istuivat kauan äänettöminä. Ja kun viimein taas rupesivat
puhelemaan, kohdistui keskustelu kokonaan Thorsgaardiin ja sen
asukkaihin.

Hämärsi jo eivätkä vielä olleet perillä. Salme alkoi ihmetellä, oliko
ajettava myöhäänkin, mutta Holger laski vain leikkiä, tekemättä selkoa
siitä missä asti oltiin.

Äkkiä kavahtivat hevoset takajaloilleen. So — so — hiljaa, kuului
ajurin tyynnyttävä ääni.

”Holger, mitä tämä on?” Mutta samassa näki Salme kunniaportin liehuvine
lippuineen, köynnöksineen, valolyhtyineen ja köynnösten ympäröimine
hohtovärisine kirjoituksineen: Salme og Holger Thoresen.

Huimaavaa ravia kiiti vaunupari eteenpäin pitkin kaunista
lehmuskäytävää, jota kesäillan hämärässä kaunistivat tien molemmin
puolin puihin ripustetut eriväriset lyhdyt.

Vähitellen hiljensi ajomies vauhtia, vaunut pyörähtivät toisen
kunniaportin kautta kauniisti valaistulle pihalle, ja samassa kajahti
tulijoita vastaan voimakas ”hurraa”.

Holger paiskasi vaunun-oven auki, hypähti maahan ja ojensi kätensä
Salmelle. ”Tervetuloa valtakuntaasi, kuningatar!” kuiskasi hän hiljaa.
Sitte pujotti hän Salmen käsivarren omaansa ja kääntyi väkijoukon
puoleen.

— Monet kiitokset teille, ystäväni, valmistamastanne juhlallisuudesta.
Huomenna toivon, että jatkatte juhlaa vierainamme.

Hän nosti lakkiaan, teki lyhyen nopealiikkeisen kumarruksen ja kääntyi
sitte Salmeen. ”Nyt sisään”!

Melkein kantamalla kantoi hän hänet portaita ylös.

Salme oli vilahdukselta nähnyt teräväpiirteisen, suoraselkäisen
Birgitte-vanhuksen portaitten juuressa ja oli jo ollut ojentamaisillaan
kättä hänelle. Samoin oli hän aikonut kiittää vanhaa ajomiestä, josta
Holger oli kertonut, että hän eli ollut talossa jo ennen Holgerin
syntymää. Mutta joka Holgerin liike sanoi hänelle: ”Sinä olet minun,
minun yksin. Etkö muista?”

Kuin huumauksessa antoi hän Holgerin auttaa takin yltään. Sitte loi hän
pikaisen, miltei pelokkaan katseen ympärilleen.

Eteinen oli suuri ja kirkkaasti valaistu, sisustus aito norjalaista,
ei komeaa, mutta iloista ja silmää hivelevää yksinkertaisessa
aistikkaisuudessaan.

— Tästä pääsemme suoraan saliin. Vasemmalla on ruokasali, oikealla
ovat minun huoneeni. Kenties alamme niistä.

— Tietysti.

Kuin unessa kulki Salme Holgerin käsivarren kannattamana huoneesta
toiseen. Ensimäiseen eivät pysähtyneet. Se oli Holgerin konttori- ja
vastaanotto-huone, johon oli eri sisäänkäytävä. Siitä tultiin toiseen,
Holgerin yksityiseen työhuoneeseen: Kirjahyllyjä pitkin seiniä,
ikkunalla lasikuvuissa siemennäytteitä, suuri työpöytä läheisyydessä,
viereisellä seinällä sanomalehtiä, asiapapereita ynnä muita, kaikki
omissa erityisissä pitimissään.

Kaikki täällä tiesi monipuolista, hyvin järjestettyä työtä. Sitä
enemmän pisti huoneen etäisin, kodikas nurkka silmiin. Avonaisen,
suomalaisen takan ääressä kaunis roihurahi, vastapäätä mukava, valkean
vuohentaljan peittämä lepotuoli ja tuolin toisella puolella pieni,
sirotekoinen pöytä kannattamassa kukkivaa ruusua.

Holger painautui tuoliin, vetäen Salmen polvelleen. — Tiedätkö, miksi
minulla on tällainen nurkka työhuoneessani? Tiedätkö, että se pyytää
ja vaatii kotini hyvää hengetärtä olemaan ilonani ei vain lepohetkinä,
vaan työnkin aikana.

— Rakas, rakas! Ja minulle olet sinä tämän kodikkaan sopukan
valmistanut!

— Siksi, että tarvitsen sinua, tarvitsen tuntea läsnäolosi, tarvitsen
ymmärtää, etten enää ole yksin. Kuuletko? Ymmärrätkö? — Hän painoi
Salmen pään povelleen, sulkien hänen suunsa hehkuvin suudelmin.

— Nyt menemme tänne. Täällä on vierashuoneeni, — herrojen
seurusteluhuone, jatkoi hän esittelyään.

Huone teki rauhallisen, miellyttävän vaikutuksen tummanvihreine
väreineen.

Samassa levitti Holger salin ovet selkosen selälleen.

Häikäisevät kristallit säteilivät sähkövalossa. Flyygeli seisoi
avattuna, ja korkealle kaartuva katto näytti aivan kuin odottavan
voimakasta säveltulvaa. Vastapäätä flyygeliä, toisen seinän vierustalla
paistoivat upeina rehoittavien palmujen varjossa hohtavan valkoisina
Chapun ’ marmorinen ”Jeanne dArc” toisella, Takasen ”Rebekka” toisella
puolella.

— Hän ennätti tänne ennen sinua. — Holger hymyili Salmen
hämmästykselle. — Teitä on nyt kaksi puoleksi suomalaista.

Puoleksi suomalaista! Se särähti pahalta, mutta Salme ei ennättänyt
ajatella tuota sorasäveltä. Hän vain tunsi, miten suuri Holgerin
rakkaus oli, miten se kohtasi häntä tämän kodin joka kolkassa, miten se
hehkui häntä vastaan joka askeleella, minkä hän otti.

— Ja täällä on kirjastohuone, jatkoi Holger. Eikö tämä kellertävä
amppelin valo ole miellyttävää? — Jos tahdot, saat kirkkaampaa tästä.
— Hän väänsi sähkönappulaa saaden kristallikukkasen jalustallaan
pöydällä säteilemään.

— Ja täältä pääsemme makuuhuoneeseen.

Punainen, hehkuva valo tulvahti avatusta ovesta. — Mutta sinne pääset
myös suoraan omasta suomalaisesta sopukastasi.

Holger avasi kirjastohuoneesta oven valoisaan nurkkahuoneeseen, jonka
sisustus oli yhtä iloisen valoisa kuin itse huone.

Vanhanaikuiset, valkeat huonekalut olivat päällystetyt sinisellä,
suurikukkaisella silkillä, seinällä riippui Salmen vanhempien kuvat
sekä maisemia Suomesta.

Ainoastaan huoneen rakennustyyli oli norjalainen suurine
nurkkaikkunoineen, josta etelän aurinko pääsi huoneeseen paistamaan.

— Holger! Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. — Ei koskaan nuori
vaimo ole tullut kotiin, jossa miehen rakkaus häntä olisi kohdannut
niin lämpimänä, niin suurena kuin sinun rakkautesi minua täällä kohtaa.

— Ei joka morsian jätäkään omaisiaan, kotiaan ja kotimaataan
yksinäisen, vanhan miehen iloksi.

— Paraimman, jaloimman miehen omana ollakseen — Salme hyrähti itkuun.

— Kyyneleitä onnemme suurena juhlapäivänä!

— Anna minun itkeä, sanoi Salme hiljaa. Minä itken onneni
äärettömyyttä.