I

Mikä on ume umakka
Mikä on savu sakea?
Oisiko soan savuja,
Noita vainovalkeita?

Ketterästi juoksi hepo pitkin ulapan selkää, kavio naksahteli tiheästi
iljanteeseen, ja tuon tuostakin vongahti jää jalaksen alla. Sinne tänne
oli tuuli kinostanut ohkaisiksi vyöhykkeiksi talven ensimmäistä lunta,
ja siinä lipui reki äänetönnä edelleen kuin vene tyynessä vedessä,
mutta kun taas rosopaikalle tultiin, piirrähti reen rautapohja
terävämmin jäätikköön, joka kirmaisten kajahti vastaan.

Kylmästi puhalsi viima aukealta Pohjanlahdelta. Se oli peittänyt
raudikon paksuun kuuraan, harja ja häntä liehuivat valkoisessa
huurteessa, ja kuuma henki, joka sieraimista virtasi, jäi yhtenä
höyrynä jäljelle. Mies, joka reen perässä ohjaksia piteli, oli
pukeutunut tuuheakauluksiseen revonnahkaturkkiin, ja naisesta, joka
hänen rinnallaan istui, ei näkynyt taljojen ja villahuivien välistä
muuta kuin pari lempeätä, sinistä silmää, pieni nykerönenä ja kipene
punertavia poskia. Ajaja piteli suitsia huolettomasti oikeassa
kädessään — hevosta ei tarvinnut kiirehtiä —, vasemman hän oli
kiertänyt vierustoverinsa vyötäreille ja istui hiukan nojautuneena
hänen puoleensa. Hänellä oli rohkea, avonainen katse, tuolla nuorella
miehellä, ja hänen nuorekkaista, joskin hiukan ankarapiirteisistä
kasvoistaan kuvastui pelkkää iloa ja onnea, kun hän siinä matkan
kuluksi rupatteli kaikenlaista leikkiä ja totta hiljaisemman
rekikumppalinsa kanssa.

— Olethan sinä kumma, kun et enemmän hätäile, vaikk’et tiedä,
minkälaiseen hökkeliin sinua nyt viedään, puhui nuori mies ja katseli
toveriaan veitikkamaisesti, mutta samalla hellästi.

— Aikapa nyt enää hätäillä. Ja tiedänhän minä, että Vesalassa on
uudet, komeat pirtit ja itse isäntä on rinnallani.

— Vaan entäpä, jos ovat valehdelleet sinulle niistä pirteistä. Ei
olekaan kuin vanha saunanroju, mitenkä siellä suuren Torvisen tyttö
tulee toimeen?

Nainen kohotti päätään hiukkasen vällyjen välistä, katsoi melkein
ihmeissään tuota leikinpuhujaa ja naurahti sitten.

— Kohtapa se nähdään.

— Nähdään. Vaan mihin ne toiset jäivät; kas, kun heitä enää tuskin
näkyy. Soo, raudikko, astelepa, niin odotellaan.

Se oli Juho Vesainen, joka siinä vei kotiinsa Iin Kiimingin kylään
nuorikkoansa, jonka hän oli käynyt naimassa Kemistä, Torvisen vanhasta,
vauraasta suvusta. Muhkeita häitä oli pari päivää vietetty Torvisessa,
jonka iäkäs isäntä vielä edusti pirkkalaisaikojen vauraita
talonpoikaisruhtinaita ja piti kunnianaan esiintyä entisaikaisen
arvokkaasti. Edellisenä päivänä olivat jo Juhon isä, hänen sisarensa
Helinä ja veli Tapani — äiti oli heiltä jo kuollut — palanneet
kotiinsa Iihin valmistamaan tupaantuliaisia nuorelle pariskunnalle ja
uudelle emännälle, ja näihin kekkereihin oli nyt suurin osa
häärahvaasta matkalla. Kemijoen suusta oli lähdetty hyvin aikaisin
itsenään loppiaisaamuna, eikä vielä ollut päivä ehtinyt selvetä
talviyön pitkästä pimeästä, ennenkuin jo liukasta jääkeliä myöten oli
kuljettu paras puoli taivalta.

Juho ajeli edellä nuorikkonsa Annin kanssa, eivätkä he aina muistaneet
pitää silmällä, kuinka muu häärahvas jaksoi pysyä perässä. Odottivat
toisinaan, mutta eivät malttaneet kauan odottaa, ajoivat taas.
Vähitellen sarasti talvinen päivä, vihdoin jo pilkisteli valonsäteitä
arkoina ja ujoina matalalta taivaanrannalta; ne kimmeltelivät kylminä
ja kaukaisina, ikäänkuin harson läpi valaisten tuon äärettömän
lakeuden, jonka ohkainen lumivaippa läikkyili kimaltelevina kiteinä.
Hämäränä juovana häämötti jo etäältä Iin alava, tasainen rannikko,
vakavana ja rauhallisena. Nousevan päivän arat säteet eivät tosin
pystyneet lämmittämään jäistä, kankeata luontoa, mutta tuntui sentään
siltä, kuin olisi sen valo hiukan loihtinut ystävällisemmän näköisiksi
noita huurteisia saaria, joiden ohi jo ajettiin, jopa hiukan
lauhduttanut merituulen jäistä viimaakin.

— Näetkö, puhui Anni hetken äänettömyyden jälkeen, minusta näyttää
aivan kuin savu nousisi tuolta edestäpäin rannan takaa.

— Savuko, eikö mitä... Mutta todellakin, siltä se näyttää, mutta
auerta tuo lie, mitä lie päivän sumua.

— Vaikka lienevät vainolaiset kyliä polttamassa, ne vainolaiset,
joiden käynneistä tässä takavuosina juuri tuonaan kerrottiin.

— Ole huoletta, eivät ne rannikolle asti uskalla tulla. Eivätkä ne nyt
sieltä liikukaan taas pitkiin aikoihin, sitten kun toissa talvena
saivat Oulujärvellä niin komeasti selkäänsä.

Näin lohdutteli Juho toveriaan ja koetti lopputaipaleellakin rupatella
iloisesti ja huolettomasti matkan kuluksi. Mutta ei hän saanut enää
silmiään revityksi irti siitä savupatsaasta, joka usvoitti kaakkoisen
taivaanrannan lumisen metsän takana. Mikä ihme on tuo savu — sillä
eihän se ole muuta kuin savua? Vaan miksi huuruaa metsä noin laajalta
alalta? Se nousee aivan Kiimingin kylän kohdalta. Onko nyt todellakin
lemmon leikki valloillaan, onko Karjala hiihtämässä? Mutta eihän siitä
ole kuulunut mitään tänä talvena. Uskaltaisiko heittiö todellakin
rynnätä ryöstämään rannikolle asti?

Moneen vuosikymmeneen se ei ollut uskaltanut näyttäytyä sydänmaan kyliä
edempänä. Oulujärven tienoilla oli kyllä viime vuosikymmeninä ja pitkin
1580-lukuakin tapeltu melkein vuosittain, olipa edellisenä kevännäkin
(1588) koko joukko Oulunsuun talonpoikia hauenpyyntiretkellä
Oulujärvellä joutunut kavalasti vaanivan vihollisen uhriksi. Vesainen
oli tosin kuullut, että Vienan puolella oli pitkin kesää ja syksyä oltu
kovassa hommassa, rakennettu muureja Solovetin monasteriin ja muutakin
puuhailtu. Mutta nehän olivat olleet vain varustuksia. Olisiko sieltä
nyt lähdetty talvihiihdolle?

Sitä hän mietti ajellessaan jäätä pitkin ja kävi yhä vakavammaksi ja
harvapuheisemmaksi, kuta lähemmäs tultiin Kiiminginjoen suuta. Oikeata
savua ei se ollut enää tuo, sen hän jo tiesi ja koetti turhaan
arvailla, mitä se olisi. Kiimingin suussa hän vihdoin pysäytti
huuruavan juoksijansa ja nousi vähän rauhatonna reestä.

— Odotellaan tässä toisia, virkkoi hän nuorikolleen, ja ajetaan sitten
yhtä matkaa Kiiminkiin.

Pian siihen joutuikin jäljessä ajava häärahvas; oli ajettu kiireemmin
lopputaipaleella. Kymmenkunta hevosta pysähtyi yksi toisensa perästä
huokaisemaan kiireisestä ajosta, ja mies sieltä, toinen täältä nousi
reestä, johon nainen jäi istumaan taljoihinsa kääriytyneenä. Siinä
tepasteli komeiksi kirjailluissa kallokkaissa ja neliskulmaisessa,
punaisessa lappalaislakissa tuuheapartainen Torvinen, jonka kookasta
vartta eletyt kuusikymmentä ikävuotta eivät vielä olleet hiventäkään
koukistaneet. Hänen poikansa Lauri, lyhyempi varreltaan, mutta vanttera
mies, heitti suitset äidilleen, jota hän kyyditsi, ja ehätti
kokoontuvain miesten joukkoon. Pitkä, solakka, sulavaliikkeinen mies,
yllään hieno supinnahkaturkki ja Saksan silkillä kirjailtu vyö, asteli
hänen edellään. Se oli nuori Krankan Hannu Limingasta, Peräpohjan
vaurainta sukua. Hän olisi jo sillä perusteella ollut äitinsä ja
sisarensa kera läsnä näissä komeissa häissä, ellei olisi ollutkaan
Juhon paras asetoveri. Reessä, jonka ympärille nämä sekä vielä useita
muita ii- ja kemiläisiä keräytyi, istui Kemin vanha kirkkoherra
Henrikki ja Iin kappalainen Pietari.

Kaikkein silmissä oli sama levottomuus, kaikkein huulilla sama kysymys:

— Mikä on savu, joka kylästä nousee?

Useimmat olivat sitä mieltä, että se ei voinut olla muuta kuin
vihollisten sytyttämää tulta ja neuvoteltava oli vain siitä, mitä olisi
tehtävä. Huolta ja levottomuutta näkyi jokaisen katseessa; seisottiin
äänettöminä eikä tahdottu tulla mihinkään päätökseen. Vanha Torvinen ja
Vesainen yksin eivät kadottaneet mieltään, he vaativat, että piti heti
kiireimmän kautta rientää kylään pelastamaan mitä pelastaa voi — olipa
vaara sitten mikä tahansa.

Kolmella hevosella lähtikin heti kymmenkunta miestä edeltä ajamaan
jokea ylöspäin; naiset pysähtyivät Haukiputaan taloihin, joen suuhun.
Joen mutkassa siinä, mihin Kiimingin kylän ensi talot näkyivät,
keksivät ajajat jo omin silmin, mitä oli tapahtunut, mistä se savu
nousi. Talot ne paloivat pitkin jokiahdetta. Toiset liehuivat vielä
ilmiliekissä, toiset jo raunioina savusivat. Komeita, korkeita
nuotioita leimusi kahden puolen virtaa, etäämmällä metsänrinnasta
vilkkuili tulipatsaita, ja koko luminen maisema punertui niiden
valossa. Toisissa taloissa paloivat kaikki rakennukset, toisissa
ainoastaan pirtit leimusivat ja ulkohuoneet seisoivat siinä vieressä
lumipeitteisinä ja surevan näköisinä. Mutta ihmisiä ei etäämmältä
katsoen näkynyt missään. Näytti aivan siltä, kuin asukkaat olisivat
äsken jättäneet kylänsä autioksi ja mennessään sytyttäneet sen
palamaan.

Miehet ajoivat edelleen ja pysäyttivät taas hetkeksi hevosensa ylempänä
joen käänteessä, katsellen kummastuneina ja kauhistuneina tuota heidän
silmäinsä edessä riehuvaa hävitystä. Juho oli noussut seisaalleen
reessään ja seisoi siinä kotvan aikaa tuijottaen vasemmalle rannalle
omaa kotitaloaan kohden. Korkeimpana, suurimpana liekkinä kaikista
leimusi siellä hänen uusi pirttinsä, jonka hän äsken oli saanut
valmiiksi ja johon hän juuri oli tuomassa nuorikkoansa emännäksi. Hän
oli rakentanut sen koko kylän komeimmaksi taloksi ja ylpeänä hän vielä
kotoa lähtiessään oli katsellut, kuinka se mahtavana kohosi siinä
jokitörmällä, puhtaana ja uutukaisen valkeana. Nyt nuoleskelivat liekit
ahnaasti sen valkoisia seiniä, katto oli jo pudonnut sisälle, ja vahva
lieska tuprusi ulos ikkunalävistä. Juho ei virkkanut sanaakaan, ei
silmiään räpäyttänyt, vaan synkkä pilvi levisi hänen äsken niin
iloisille kasvoilleen, ja piirteet suun ympärillä kävivät vieläkin
ankarammiksi ja terävämmiksi. Rivakasti nykäisi hän hevostaan suitsista
ja lähti täyttä vauhtia ajamaan kotitaloaan kohden.

Törmän alla juoksi hänen nuorempi veljensä, 16-vuotias Tapani, joka jo
edellisenä päivänä oli isän ja sisaren kanssa palannut kotiin, häntä
vastaan. Kauhu kuvastui nuorukaisen katseista, värähtelevällä äänellä
hän huusi veljelleen:

— Joudu, Juho, vanhaan pirttiin, sillä isä on kuolemaisillaan.

— Vieläkö vainolainen on kylässä?

— Ei, viimeiset lähtivät vähän aikaa sitten.

Vesalan vanha, matala pirtti seisoi vielä polttamatta metsän puolella
pihaa, ja sinne kiirehti Juho joutamatta enää ympärilleen vilkua.
Peräseinämällä vuoteessa makasi siellä hänen vanha isänsä kalpeana ja
hervotonna, kaulassa suuri, ammottava haava, joka ulottui rintaan asti.
Vaikka haavaa oli koetettu tukkiakin, oli jo veri juossut melkein
kuiviin, ja vaivalloisesti jaksoi enää vanhus nostaa silmäluomiaan, kun
Juho astui hänen vuoteensa ääreen. Voimiaan ponnistaen hän kohotti
kättään, ojentaakseen sen Juholle, ja sopersi kuiskaavalla äänellä:

— Sinä poikani ... kosta...

Vaivalloisesti hengitti vanhus, ja haavoittunut rinta läähätti pahasti.
Tuokion kuluttua nytkähti ruumis pari kertaa, kurkku korahteli, ja
valtava tuska kuvastui vääntyneistä kasvoista. Sitten ruumis vaipui
taas hervottomasti paikoilleen, ja hetken kuluttua oli jo henki
eronnut.

Nyt vasta Juho katsahti ympärilleen pirtissä. Siellä uikutti naisia
joka nurkassa; he olivat hävityksen kestäessä olleet niin
kauhistuksissaan, etteivät voineet itkeäkään, nyt vasta vihollisen
lähdettyä kyyneleet pääsivät tulvimaan esiin. Juho viskasi liinan
isänsä kasvoille ja lähti ulos saamaan tarkempia tietoja siitä, mitä
oli tapahtunut.

Saunan aikana edellisenä iltana, loppiaisaattona, oli joukko Vienan karjalaisia,
noita vanhoja vihollisia, aivan äkkiarvaamatta ilmestynyt
kylään. Vesalassa oli vanha isäntä poikineen juuri saunassa, kun
ylitaloista rupesi kuulumaan meteliä ja pakolaisia juoksi pihan poikki.
Vaimoväki ja palkolliset hätäysivät aivan kykenemättömiksi, ei kukaan
osannut toimittaa mitään. Isäntä vain kiireesti laski elukat irti ja
pani ajamaan niitä metsään, jossa ne vieläkin olivat. Itse hän kiirehti
tupaan, haki sieltä aseita ja ampumavaroja ja koetti pelastaa mitä
arvokkaampaa oli. Ja samalla hän lähetti naapuritaloihin sanan, että
miehet mitä pikimmin keräytyisivät vasemmalle rannalle metsän rintaan
yhdessä hätyyttämään vihollista, jonka lukumäärää ei vielä tunnettu.

Mutta se oli jo myöhäistä. Vihollisia levisi kuin turilaita joka taloon
ryhtyen tekemään hävitystään. Illalla eivät vielä polttaneet kuin pari
taloa; he ryöstivät ne ensiksi puhtaiksi ja pakottivat keihään kärjellä
asukkaita tuomaan esille, mitä heillä oli syötävää tai muuta
kelvollista. Jos kuka vähänkään niskoitteli, sen pistivät heti
”vartaaseen”. Ja niin he söivät ja mässäsivät siellä koko illan ja yön.
Se oli asukkaille kauhea yö. Toiset pakenivat pakkasen selkään pimeään
metsään honkien sekaan, toiset koettivat lymytä mikä minnekin,
kellarikuoppiin ja riihien parville.

Varsinkin Vesalassa oli meteli ollut mitä kauheinta koko yön, koska
viholliset olivat sen ottaneet ikäänkuin pääkortteerikseen, kooten
ryöstöjään Juhon uuteen tupaan. Vesalan jouluolut komennettiin esiin,
ja sitä juoden valvoivat toiset, toisten nukkuessa pitkin lattioita.
Sinne olivat myöskin vienalaisten johtajat asettuneet. Heitä oli kaksi,
toinen Kuisma-niminen, joka oli ahnas saalista keräilemään ja retkeili
miesten kanssa talosta taloon. Toinen, Ahma, ei niin paljon välittänyt
saaliista eikä polttamisesta. Kun taisteltava oli, hän aina oli ensi
mies ja hiihtämässä myös; mutta kun kyliin tultiin, tahtoi hän
mieluummin huvitella kylän ruoilla ja juomilla ja antoi toisten koota
saaliin. Pohjanlahden rannikon suomalaisille olivat nuo miehet vanhoja
tuttuja, usein he olivat tavanneet heidät retkillään sydänmaissa ja
iskeneet käsiksikin. Nyt ensi kerran pitivät näin kotonaan heitä
vierainaan.

Vihollisia ei ollut aivan suurta joukkoa, arviolta 70 tai 80 miestä,
mutta kiiminkiläiset eivät kumminkaan kyenneet mihinkään vastarintaan,
kun hajallaan ja aseettomina ollen aivan hätäysivät vihollisen
äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä. Toiset ehtivät paeta, toiset
joutuivat vihollisten vangeiksi taikka saivat surmansa. Aamuyöllä,
jolloin useimmat viholliset nukkuivat, koetti kumminkin vielä Vesalan
vanha isäntä, jota vienalaiset pirtissä olivat pilkoillaan pitäneet
juomanlaskijanaan, hiipiä ulos keräämään kokoon kylän miehiä, joiden
hän arvasi piilottelevan metsän rinnassa. Tapanin hän lähetti jo edeltä
käsin siitä sanaa viemään. Vaan ennenkuin hän itse ehti pihalta pois,
oli jo Ahma huomannut hänen lähtönsä, juossut jälkeen ja retuuttanut
ukon takaisin tupaan, jossa sitoi hänet köysillä kiinni.

Yön maattuaan ja herkuteltuaan mielin määrin kiiminkiläisten
jouluruoilla hankkiusivat vienalaiset aamulla lähtemään saaliineen
pois. Sitä ennen panivat kumminkin tuon komean tulituksen toimeen;
katseltuaan, ettei taloissa enää ollut mitään mukaan otettavaa, he
sytyttivät ne palamaan, ja pian liekitsi aamun pimeässä koko kylä.
Vesalassa heillä oli keräyspaikkansa ja sen he siitä syystä
sytyttivät viimeiseksi, lähtöroviokseen. Hajanaisina pätkinä kertoi
lymypaikoistaan vähitellen palannut, pelon valtaama kotiväki tätä
Juholle, joka synkin kasvoin seisoi siinä, katsellen kuinka hänen
tupansa hiiltyvät seinähirret yksi toisensa perästä romahtivat kokoon.
— Piti minunkin sattua pois juuri tällä hetkellä, ajatteli hän
itsekseen. Ah! olisinpa toki tahtonut vähän niitä koiria kurittaa.
Hänen nyrkkinsä puristui ja katseensa kävi yhä julmemmaksi. Mutta äkkiä
hän säpsähti, kääntyi naisten puoleen ja kysäisi hätäisenä:

— Missä on Helinä?

Ei kukaan tiennyt. He eivät olleet nähneet talon tytärtä sitten kun
edellisenä iltana, metsässä häntä ei ollut yöllä huomattu, hän oli
aivan hävinnyt pois siinä paon hurakassa. Eivätkä nekään, jotka yön
olivat talossa olleet vihollisten rääkättävinä ja jotka sitten olivat
vähissä hengin pelastuneet tuvasta liekkien keskeltä, nekään eivät
olleet häntä nähneet. Kaikki katsoivat toisiaan, kukaan ei tiennyt
talon nuoresta tyttärestä mitään.

— Missä Helinä, missä sisareni? huusi Juho ja juoksi hakemaan. Haki
saunat, tallit, navetat, huusi häntä nimeltä, kyseli kaikilta, ei
löytänyt mistään. Onko lapsi parka palanut tupaan? se kauhea ajatus
hänet valtasi. Vai onko vielä kamalammin käynyt, ovatko vainolaiset
vieneet hänet mukanaan? Ei kukaan tiennyt vastata. Isä olisi ehkä
tiennyt, mutta nyt hänkin jo oli kylmänä.

Siihen keräysi Vesalan pihalle vähitellen koko kylän rahvas, ja
joensuuhun jäänyt hääväkikin oli tällä välin jo saapunut. Haettavia oli
muillakin, mikä kaipasi lastaan, mikä isäänsä, mikä puolisoaan. Mutta
muut löysivät toki omansa, löysivät joko kuolleina hangelta taikka
haavoittuneina ulkohuoneista, Helinää ei löytynyt mistään. Hän oli
ollut kaikkien, omaisten ja kyläläisten, lemmikki, ja monen pojan
sydämen hän oli jo valloittanut, mm. Krankan nuoren Hannunkin, joka nyt
epätoivoisena juoksi ylt’ympäri tietämättä, hyökkäisikö hakemaan
armastaan palavien hirsien sekaan vai vainolaistenko jälkeen ryntäisi.

Vanhan tuvan uunilla hän hakuhommissaan tapasi vihdoin ryysyjen seasta
talon ikälopun, puolikuuron ja heikkomielisen ruotiukon ja rupesi
häntäkin rytyyttämään:

— Oletko nähnyt Helinää? huusi hän ukon korvaan.

— Helinää ... tässä se oli uunilla ... vaan se pitkä roikale nykäisi
meidät alas.

— Nytkö aamulla? Ja kuka pitkä?

— No se... Kun kehui vielä, että tässäpä kaunis tyttö. Sehän se sitten
isäntääkin löi rintaan kirveellä.

— Se on ollut Ahma. Entä Helinä?

— Sylissään vei, mihin lie...

Tuosta päästiin jo langan päähän kiinni ja lypsämällä saatiin vaarilta
vielä lisätietoja, että Helinä illalla Vienan puoleisten tullessa oli
paennut uunille ja maannut siellä ryysyihin käärittynä ruotiukon takana
koko yön. Siitä ei ollut tiennyt kukaan muu kuin isäntä, eivätkä
vainolaisetkaan olleet heitä sieltä hakeneet. Vasta aamulla pois
lähtiessään kävi Ahma vielä vanhaa tupaa tarkastamassa ja löysi uunilta
ukon ja Helinän. Ukkoa potkaisi pari kertaa ja jätti siihen, vaan
tyttöön hän mahtoi mielistyä, koska lähti viemään mukanaan — muuten
eivät karjalaiset nyt vankeja ottaneet, koska heitä oli siksi vähäinen
joukko, että niitä olisi käynyt työlääksi kuljettaa. Vanha Vesainen,
joka oli jätetty yksin palavaan uuteen tupaan, oli siellä saanut
katkaistuksi kahleensa, juossut ulos ja — nähtävästi Helinän vuoksi
huolissaan — kiirehtinyt vanhaan pirttiin, josta Ahma juuri oli
kantamassa tyttöä ulos. Hän oli koettanut pelastaa lastaan, vaan Ahma
oli sotakirveellään iskenyt häntä rintaan, jotta hän oli kepertynyt
lattialle.

Joku piilossa olevista oli vielä nähnyt Ahman valjastavan naapuritalon
pihalla tallista otetun hevosen ja lähtevän ajamaan toisten jälkeen,
jotka silloin jo hiihtivät niityn toisessa laidassa...

—- Hänet on pelastettava! huusi Hannu innoissaan. Miehet, nyt suksille
ja hiihtämään jälkeen!

— Minne päin ne kulkivat? kysyi Juho rauhallisemmalla, mutta
päättäväisellä äänellä.

— Iin kirkolle.

— Kuka haluaa, hakekoon aseensa ja rientäköön mukaan! Sillä nyt sitä
lähdetään!

Liikettä ja hälinää nousi väkijoukossa, joka oli keräytynyt Vesalan
pirttiin ja pihalle. Naiset kieltelivät ja rukoilivat miehiään pysymään
kotona. Vieläkö nyt lähtisivät sinne surmaansa hakemaan hekin, eikö
ollut siinä surkeutta kylliksi, että kodit oli ryöstetty ja talot
poltettu? Taasko jättäisivät kylän turvattomaksi, naiset ja lapset
suojattomiksi paljaan taivaan alle? Näin he vaikeroivat, ja miehistäkin
monet, jotka ensi innossa olivat olleet valmiit lähtemään mukaan,
rupesivat miettimään. Hannukin oli jo melkein valmis luopumaan
takaa-ajopuuhasta. Juho koetti kyllä innostaa miehiä, mutta hänenkin
kaulansa ympäri kiertäysi äkkiä takaapäin pehmoinen käsi, ja kun hän
kääntyi, seisoi siinä hänen nuori vaimonsa kuiskaten:

— Nytkö jo jätät minut tänne yksin?

Vaikealta se tuntui Juhostakin, olipa valitushuuto melkein päästä hänen
huuliltaan. Niin onnellisena hän oli tuonut nuoren, kauniin vaimonsa
tähän uuteen kotiinsa, jossa oli aikonut rauhassa ja levossa viettää
onnen päiviä isänsä ja siskojensa seurassa. Tuhkana suitsusi nyt hänen
tupansa, siinä makasi hänen vanha isänsä verissään kuolleena, sisaren,
tuon hellän, lemmityn lapsen, oli vainolainen raastanut mukaansa
orjakseen ja jalkavaimokseen. Ja itsensäkö hänen nyt täytyi jättää
nuorikkonsa, jonka seurassa hän vielä tuskin oli viettänyt paria päivää,
ja lähteä tappelemaan, kenties kuolemaan? Hänkin epäili
hetkisen, mutta muisti sitten isänsä jäähyväissanat ja oli
päätöksessään varma.

— Niin, lemmittyni, jättää minun nyt sinut täytyy. Tulenhan minä
takaisin. Vaan ensiksi on isän veri kostettava, sisar pelastettava.

— Oikein Juho, puhui Torvisen vanha isäntä, nyt ei ole aikaa nuorikon
kanssa kuhertelemaan. Ovatko miehet raukkoja tässä kylässä? Siellä
hiihtää nyt vainolainen parastaikaa kylästä kylään, polttaa talot ja
tappaa pahaa aavistamattomat ihmiset, ja te täällä vain voivottelette?
Tällä hetkellä he ovat jo jokivarrella, ennen pitkää Iin kirkolla.
Meidän täytyy heti kiirehtiä jälkeen, kerätä miehiä matkan varrelta ja
joutua heitä hätyyttelemään, ennenkuin kovin paljon tuhoa ehtivät
tehdä. Minä en sääli harmaita hiuksiani; kun saan sukset ja keihään,
olen heti valmis. Ja minä vastaan kaikista kemiläisistä, jotka tässä
ovat, ovatko iiläiset huonompia?

Se puhe vaikutti, naisten ääni vaikeni, ja miehet riensivät sanaa
puhumatta hakemaan suksiaan ja keihäitään; kellä pyssy oli säilynyt
piilossa, se otti senkin. Kiireesti siinä evästä pistettiin mukaan,
kengästettiin ruostuneita keihäitä ja korjailtiin jousen jänteitä.
Kirveen sitoivat toiset konttiinsa, toiset terässelkäisen jousen, ja
vankkateräinen puukko riippui jokaisen vyöllä. Eikä kulunut kuin
hetkinen, ennenkuin joella Vesalan kohdalla seisoi suksillaan
kolmisenkymmentä miestä valmiina hyökkäämään pitkin vainolaisen
hiihtämiä latuja.

Siinä heitettiin viime hyvästit itkeville naisille ja lapsille.
Hellästi syleili Juhokin nuorta vaimoansa, lupasi kiirehtiä pian
takaisin ja lähti sitten Torvisen rinnalla hiihtämään joukon etupäässä.

II.

Jo kumu kylästä kuului,
Tomu toisista taloista,
Välkytys kylän väliltä.

Iin kirkolle oli loppiaisaamuna 1589 kansaa kokoontunut niinkuin
tavallisesti, mitään pahaa aavistamatta, jumalanpalvelusta odottamaan.
Jo aamuhämärässä ja päivän valjetessa olivat kirkkomiehet etäisemmistä
kylistä ja taloista saapuneet kirkonkylään joka suunnalta, mikä
hevosella ajaen, mikä porolla, mikä suksilla. Ennen kirkonaikaa
toimitettiin siellä niinkuin ainakin kaikenmoisia tarpeellisia
maallisia askareita, ja varsinkin nimismiehen talo, Kauppila, oli koko
kirkkorahvaan keskustana ja kokouspaikkana. Siellä käytiin kauppaa,
vaihdettiin, ostettiin, myötiin, kukin varusti itselleen työkaluja ja
muita tarpeita kotiin viedäkseen, ja kauppasaksat kulkivat ympäri
reestä rekeen ostellen eläinten nahkoja ja muita maalaistuotteita.
Siellä tingittiin, tarjottiin, huudettiin. Tuttavat tapasivat
tuttavansa, sukulaiset yhtyivät toisiinsa, kyseltiin kuulumisia,
kerrottiin kuulumisia. Ja Kauppi itse, paksumahainen, roteva nimismies,
seisoi aittansa ovella ja kantoi veroja ja verorästejä.

Pappilan pihalla, joka oli vähän alempana jokivarrella, oli melkein
samanlainen mellakka. Siellä kannettiin papin saatavia täyttä vauhtia,
ja kirkkoherra, vanha Henrikki herra, kulki väkijoukossa ylt’ympäri,
jutteli yhden ja toisen kanssa, ottaen osaa seurakuntalaistensa iloihin
ja suruihin. Mutta kun aamu niin oli liukahtanut lähelle,
soivat kirkosta kellot yhteen, ja väki lähti vähitellen lipumaan
pitkinä parvina jokitörmää myöten kirkkoon. Hetken kuluttua ajoi sinne
pappikin, ja jumalanpalvelus alkoi.

Saarnavirsikin oli jo veisattu, ja alas törmälle asti, jossa muutamia
kirkkomiehiä vielä seisoi keskenään jutellen, kuului vanhan rovastin
harras ääni, kun hän siellä saarnata paukutteli. Siihen törmälle
juoksee silloin lähimmästä talosta pelästynyt lapsilauma kertoen
miehille, että suuri miesjoukko oli ilmestynyt taloon.

— Mitä miehiä ne ovat?

— Emme tiedä. Pitkäpartaisia miehiä, kaikilla kirveet ja keihäät!

Vainolainen kylässä! Tuo sanoma levisi äkkiä miesjoukosta toiseen
kirkon ulkopuolella ja ehti jo samassa kirkon sisällekin, jossa se
synnytti liikettä ja levottomuutta. Ihmiset nousivat paikoiltaan ja
pyrkivät ulos, puhuttiin ja hätäiltiin. Pappi koetti jatkaa saarnaansa,
vaan pian hänenkin täytyi lopettaa, sillä tuokion kuluttua ilmestyi
noita keihäsmiehiä jo kirkon ovellekin.

Vienalaiset saartoivat aseettoman kirkkorahvaan kirkon sisälle ja
pihalle. Ei kukaan voinut juosta kotiinsa pelastamaan tavaroitaan
taikka lapsiaan, keihäillään häristivät ympärillä seisovat viholliset
jokaista, joka yritti pakenemaan. Ja sillä välin heistä toiset
hajausivat lähitaloihin ryöstämään saalista, ja saarrettujen
kirkkomiesten täytyi nähdä, miten jo talo siellä toinen täällä metsän
rinnassa tuprahti tuleen.

Äänekästä hälinää ja valitushuutoja kajahti nyt äsken niin
sopusointuisesta temppelistä, jossa pelästynyt väkijoukko ei oikein
tiennyt, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan. Naiset ja
lapset itkivät ja voivottelivat, ja neuvottomina ja hämmästyneinä
keräysivät miehet keskustelemaan siitä, mitä olisi tehtävä.
Vastarintaan he eivät osanneet ryhtyä, aseettomina kun olivat siihen
sullottuina eivätkä sitäpaitsi tunteneet vihollisen lukumäärää, eivätpä
edes tienneet mitä väkeä se oli. Sillä moneen vuoteen ei ollut
vienalainen uskaltanut hyökätä aivan rannikolle asti tiheimpään
asutukseen. Aikaa kului, kului tunti, toista, ja se tuntui kirkkoon
saarretuista tavattoman pitkältä. Yhä useampia liekkejä nähtiin jo
leimuavan jokivarrella, ja ovensuussa välähteli vihollisten keihäitä
tuon tuostakin. Turhaan koetteli vanha kirkkoherra lohduttaa
ja rauhoittaa sanankuulijoitaan. Mieliala kävi joka hetki
tuskallisemmaksi. He näkivät kotinsa palavan, ajattelivat siellä olevia
vaimojaan ja lapsiaan eivätkä itse tienneet, mikä kohtalo heitä odotti,
palaako kirkon sisään vai hukkuako vainolaisten keihäisiin.

Koko kirkonkylässä vallitsee samanlainen sekasorto. Pelästyneet
kotimiehet koettavat viime hetkessä karata pakoon vihollisia, mutta
nämä ottavat heidät kiinni ja pakottavat kaivamaan esiin ruokavaroja ja
tavaroita. Ja kun ovat talon puhdistaneet, sytyttävät he sen palamaan.
Pappilassa on suuri mellakka. Sinne on Ahma ajanut nuoren vankinsa
kanssa, ja siellä hän toisten kera komentelee ja rääkkää säikähtynyttä
vaimoväkeä, joka on pelosta aivan pökerryksissään. Kaikki on heille
onnistunut vaivatta ja vahingotta, ja tyytyväisinä päättävät päälliköt
hiukan levähtää talossa, käskevät vain miestensä tarkasti vartioida
kirkkoväkeä. —

Mutta ravakasti ovat hiihtäneet Kiimingin miehetkin, ja he lähenevät jo
huimaavaa vauhtia kirkonkylää, jossa vihollinen parhaillaan mellakoipi.
Metsässä muutaman neljänneksen päässä he tapaavat pakolaisia ja
kuulevat heiltä mitä on tapahtunut. Siinä huokaistaan hetkinen ja
neuvotellaan. Hetki on otollinen ryntäämiseen. Viholliset ovat
hajautuneet ympäri kylää, tuskin parikymmentä miestä on kirkkorahvasta
hätyyttämässä ja saartamassa. Sinne he päättävät hiihtää suoraa päätä
pelastamaan väkijoukkoa, sieltähän sitten saadaan apuväkeäkin. Kaikki
ovat yksimielisiä, kaikki taistelunhaluisia, ja pitkittä puheitta
pyyhkäisee jo hiihtäjäjoukko uutta vauhtia eteenpäin suoraan kirkkoa
kohden. Sukset sihahtelevat ja lumi pyrähtelee sompain alta.

Poikansa rinnalla hiihti ukko Torvinen, ja he keskustelivat matalalla
äänellä keskenään. Hän oli kuullut pakolaisilta, että se joka hevosella
ajoi, oli pysähtynyt pappilaan. Siitä hän arvasi, että Helinä oli
siellä, ja oli jo miettinyt keinon pelastaa hänet. Siitä hän puhui
pojalleen. Laurin piti hiihtää suoraan pappilan tienoille ja koettaa
siellä metelin synnyttyä varkain pelastaa tyttö. Vähän ajan kuluttua
jättäysi Lauri jäljemmäs, erosi joukosta ja lähti kiertämään metsän
rintaa pitkin oikealle. Toiset hiihtivät samassa jo metsästä ulos, ja
ponnistaen tuhatta tuimemmin he kiidättivät kirkkoa kohden. Jo vihdoin
huomasi heidät kirkon edustalla vartioiva vihollinen, rupesi huutamaan
ja hälyttämään, kutsuakseen kokoon taloihin hajaantunutta joukkoaan.
Pienen mökin kirkon vieressä he olivat sytyttäneet lämmitysroviokseen,
ja kiireesti ehätti muuan vienalaisista kantamaan sieltä palavata
hirren päätä viskatakseen sen oljilla täytettyyn kirkkoon ja
polttaakseen sen väkineen kaikkineen. Vaan samassa olivatkin jo
kiiminkiläiset ääressä. Pari pyssyä paukahti, muuan vienalainen kaatui
hangelle, ja huutaen kiirehtivät toiset suksilleen ja lähtivät
hiihtämään alas joelle, koska huomasivat, etteivät kylään hajautuneet
toverit kyllin pian ehtisi apuun. Kiiminkiläiset hyökkäsivät jäljessä,
Vesainen etupäässä, keihäs ojossa, jolla hän voimakkaasti mukiloi
lähimpiä vienalaisia. Saarretut kirkkomiehet, jotka eivät ensiksi
älynneet, mikä uusi metakka siinä oli kirkon edustalla syntynyt,
puikahtivat vihdoin kirkosta ulos, tempasivat mikä kirveen, mikä
seipään tai aisan ja kiirehtivät jäljestä. Naiset ja lapset jäivät
ihmeissään törmälle katsomaan kahakkaa, joka joella syntyi.

Hälytyshuutojen kutsumina olivat näet vienalaiset jokitörmän taloista
kiireesti rientäneet alas joelle. Pappilassa lepäilivät ja
herkuttelivat Ahma ja Kuisma muutamien miesten kanssa eivätkä pitäneet
kiirettä mihinkään. ”Hyvähän tässä on olla”, ilkkui Ahma, ”ei ole
minkään puutetta. Kunhan on tarpeeksi syöty ja juotu, niin käydään
tekemässä kirkostakin pieni nuotio.”

— Vaan mihin sinä tuon tytön heität? kysyi Kuisma.

— Otan mukaani, ei se minulta enää karkaakaan. Katsopas, kuinka
tyttöni on puhdasverinen ja kuinka siivosti se rinnallani istuu.

Pappilan naisväki itki ja ulisi, vaan Helinä istui aivan äänetönnä,
sanaa puhumatta, liikahtamatta paikoillaan, — ei näyttänyt oikein koko
asemataan käsittävän.

— Minä en lähtisi kuljettamaan, vaikka saisin vieläkin
puhdasverisemmän, vakuutti Kuisma, — se olisi joka paikassa
vastuksena.

— Sinä et osaa oikein tyttöjä pidellä, pitele sinä lempeästi ja
hellävaroen kuin minä. Tätä tyttöäni minä en retuutakaan enkä kiusaa,
vaan lämpöisesti peitän poron pulkkaan, kun kotiin lähdetään ajamaan,
ja nuotion lämpimässä sitä öillä makuutan.

— Ja sitten orjaksesi...?

— Enpähän kuin emännäksi, omaksi eukokseni, talon elävän hoitajaksi
minä näin näppärän tytön vien...

— Niinkuin norjattaresikin kerran...

Mutta kesken jäi lause. Huuto kajahti kirkontörmältä, ja nuolena
juoksivat miehet ulos, jättäen ateriansa kesken. Mutta Ahma muisti
vankinsa, juoksi sisälle, kantoi tytön ulos, viskasi rekeen ja lähti
ajamaan toisten jäljestä, jotka jo hiihtivät törmän alla. Mutta juuri
kun hän laskeutui joelle, paukahti törmältä saunan takaa pyssy, hevonen
horjahti, lotkahti polvilleen, ja reki kaatui hankeen. Tuiskuna ryntäsi
Ahma esiin reen alta, tempasi tytön syliinsä lähteäkseen juoksemaan
toveriensa luo, jotka eivät olleet pitkän matkan päässä. Mutta
ampujakin — Torvisen Lauri — oli jo ehtinyt joelle, juoksi keihäs
suorana pakenevan kintereillä huutaen:

— Jätätkö tytön vai henkesikö heität?

Ahma katsoi taakseen, näki mahdottomaksi päästä kuormansa kanssa pakoon
ja heitti sen vuoksi synkästi kiroten vankinsa hangelle.

— Mutta muista, vielä minä sen kerran vien! huusi hän raivostuneena
rientäen toveriensa luo, jotka jo hiihtivät hänelle avuksi. Lauri antoi
hänen mennä, tempasi puoleksi pyörryksissään olevan tytön käsipuolesta
ja juoksutti hänet takaisin tupaan, jossa pappilan naiset ottivat hänet
hoitoonsa. Ahma taas näki vaaran uhkaavan koko retkikuntaansa ja ehätti
miehineen taistelupaikalle.

Tuima ottelu oli näet syntynyt joen jäällä kirkon kohdalla, jonne
kiiminkiläiset olivat seuranneet vienalaisia. Nämä jälkimmäiset olivat
ensiksi häviön puolella, olipa heidän pakko nousta joen toiselle
törmälle. Mutta väleen saapuivat heille avuksi saaliin hakijat taloista
joen molemmilta rannoilta, ja he olivat taas pian iiläisiä väkevämmät.
Nämä pitivät kumminkin hyvästi puolensa, Vesaisen ja ukko Torvisen
johdolla he tuikeasti ahdistelivat vihollisia, jotka vielä olivat
hämmästyneinä äkillisestä vastarinnasta. Mutta samassa saapui Ahma
niiden johtajaksi, järjesti miehet uudelleen, innosti heitä hyökkäämään
ja vuorostaan ahdistelemaan iiläisiä. Mies siellä, toinen täällä kaatui
hangelle, punaten sitä verellään. Ukko Torvinenkin sai haavan
jalkaansa, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla sai Vesainen
pelastetuksi hänet joutumasta vihollisten jalkoihin. Vesainen taisteli
kuin karhu, ihmetellen häntä toiset seurasivat. Hannu oli tarkka
pyssymies ja napsautti tuon tuostakin jonkun partaniekan pitkälleen
hangelle. Mutta pian olisi kumminkin kiiminkiläisten pieni joukko ollut
ylivoiman edessä tuhottuna, ellei tuon tuostakin joitakuita
kirkkomiehiä olisi tullut avuksi. Lauri Torvinen, saatuaan nuoren
kälynsä korjuuseen, keräsi taloista miehiä, nuoria ja vanhoja,
mukaansa, neuvoi heille aseiksi heinähankoja ja jäätuuria ja toi niin
toistakymmentä-miehisen apujoukon joelle. Itse hän heilutti tapparataan
nuoruuden koko voimalla, iski intoa hehkuen oikealle ja vasemmalle,
niin että Vesainen, joka viereen sattui, ihastuneena huudahti:

— Oikein lankomies, iskepä niin!

Hurjasti taistelivat vienalaisetkin, sillä suurin osa saaliista oli
heiltä lähdön kiireessä jäänyt taloihin, eivätkä he tahtoneet tyhjin
kourin väistyä. Vaan vielä hurjemmin ponnistivat iiläiset, sillä olihan
heillä, joskin harvempia olivat luvultaan ja huonompia aseiltaan,
kodit, omaisuus, naiset ja lapset puolustettavina ja kostettavina
monenmoiset ilkityöt. Moni partainen karjalainen suistui heidän
keihäidensä ja hankojensa alle ja jäi lepäämään taistelevien jalkoihin.

Taistelijain huomaamatta rupesi ilta hämärtämään; pian jo loppui lyhyt
talvipäivä. Mutta vielä kesti kahakkaa puolipimeässä ja kuutamon
valossa, kunnes joukot vähitellen väsyivät ja tappelu taukosi.
Karjalaiset vetäytyivät taistellen taaksepäin, ja päästyään vähän
väljemmälle tilalle he rupesivat täyttä vauhtia hiihtämään ylöspäin
jokea. Iiläiset lähtivät seuraamaan heitä kappaleen matkan päästä,
pitääkseen silmällä, että vienalaiset todella loittonivat kylän
tienoilta poikemmas, ja muutaman peninkulman päähän he jäivät koko
yöksi vartioimaan heidän kulkuaan.

Törmältä ja taloista Iin kirkon luota olivat vanhukset, naiset ja
lapset itkien ja voivotellen katselleet taistelua, jännittyneinä
seuraten miten se päättyisi. Vanha kirkkoherra oli kulkenut heidän
joukossaan lohdutellen ja rohkaisten; ei ollut hän suonut itselleen
hetkenkään lepoa. Ja kun viholliset vihdoin rupesivat vetäytymään
takaisinpäin, kutsui hän kuulijansa vielä kirkkoon lopettaakseen kesken
jääneen jumalanpalveluksen kiitosrukouksella ja virrellä. Sinne
kirkkoon kantoivat toiset jäälle kaatuneita, kuolleita ja haavoitettuja
omaisiaan. Sieltä kuului surun, valituksen ja epätoivon huokauksia.
Mutta sieltä kuului myöskin sanomatonta kiitollisuutta sitä Jumalata
kohtaan, joka heidät kumminkin oli pelastanut vielä suuremmasta
vaarasta ja turmiosta. Ja vielä kerran nousi vanha kirkkoherra
alttarille, johon joulukynttilät oli sytytetty, ja messusi
värähtelevällä ja sydämeen käyvällä äänellään: ”Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.” Seurakunta
vastasi amenensa, ja kauan väreili heikkenevä sävel, ennenkuin se
talttui ja kuoli pois illan hiljaisuuteen.

III.

Juohtui juoni mielelleni,
Tuuma aivohon osasi:
Kaatakseni Pohjaa kansa,
Kostoakseni katalat.

Arvaten että iiläiset nyt kyllä tietäisivät olla varuillansa, eivät
Vienan miehet enää palanneet takaisin rannikolle, vaan hiihtivät pitäen
sen saaliin, minkä olivat ehtineet saada mukaansa, yhtä mittaa
poikkimaisin takaisin omalle puolelleen, havitellen vielä mennessään
Iin metsäkyliä. Iiläiset seurasivat kappaleen matkaa heidän jälkiään ja
palasivat sitten takaisin hävitettyihin kyliinsä. Poltettujen talojen
asukkaat saivat asunnon niissä taloissa, jotka vihollisilta olivat
säilyneet. Työkaluja, vaatteita ja ruokia lainailtiin ja tasailtiin, ja
vaikka paljon olikin menetetty, päästiin kumminkin vähitellen palaamaan
entiseen arkielämään.

Mutta uusi, katkera viha jäi kytemään mieliin, viha ja kosto. Kun
miehet tapasivat toisensa metsässä, josta vedättivät hirsiä uusia
pirttejä varten entisten poltettujen sijalle, he usein tuumivat
toisilleen:

— Maksu niiltä vienalaisilta olisi perittävä näistä ylimääräisistä
työpäivistä.

— Niin olisi. Ja pitäisi niille opettaa itselleen, miltä tuntuu jäädä
taivasalle talvipakkaseen.

Ja kun talonväki työstään palasi oman talonsa raunioiden yli yöpyäkseen
naapurin pirttiin ja siellä ruokapöytään asetuttaessa kaivattiin jotain
perheen jäsentä, isäntää tai vanhinta poikaa, joka oli kaatunut Iijoen
jäälle, niin kiertyipä vielä aikojen takaa monesti kyynel naisväen
silmiin ja kiehahti sappi miesten sydämissä, ja usein kuultiin koston
sanaa mainittavan. Usein keräytyivät kylän isännät talvisina iltoina
yhteen keskustelemaan noista yhteisistä tuumista, ja sunnuntaisin
kirkon jälkeen pidettiin kirkkomäellä suurempiakin yhteisiä kokouksia,
joissa puhuttiin vienalaisten viime retkestä ja sen raskaista
seurauksista, ja neuvoteltiin, olisiko mihinkään ryhdyttävä ja mihin.
Kostoretken aie oli jo monta kertaa otettu puheeksi, vaan mihinkään
varmaan päätökseen ei ollut päästy. Ja niin kului talvi kevätpuoleen
saakka.

Varsinkin kiiminkiläiset olivat innokkaita kostoretken puolustajia.
Hehän olivat loppiaisenakin etupäässä kunnostaneet itseään ja saaneet
vienalaiset luopumaan laajemmasta hävitystyöstä, heidän miehiäänhän oli
Vesaisen Juho, joka oli osoittautunut sellaiseksi sankariksi viime
otteluissa ja jota urhokkuutensa ja neuvokkuutensa takia kaikki
iiläiset jo yksimielisesti pitivät johtajan arvossa. Hän se juuri osasi
kiihottaa miesten kostontunnetta ja taistelunhalua ja pitää kostoretken
tuumaa vireillä. Hän oli saanut kostoaikeen viimeiseksi perinnöksi
isävainajaltaan, ja hän tahtoi sen toteuttaa.

Mutta sillä tuumalla oli paljon vastuksia voitettavanaan. Vaikka
kahakat Vienan puoleisten karjalaisten kanssa viime vuosikymmeninä
olivat olleet melkein jokavuotisia, oli kansa kumminkin haluttomampi
kuin joitakin aikoja ennen lähtemään suuremmille ryöstöretkille, jotka
luonnollisesti taas synnyttäisivät vihollisten puolelta kostoa ja
hävitystä. Se sukupolvi, joka nyt oli parhaassa iässään Pohjanmaan
pohjoisimmissa pitäjissä, Kemissä, Iissä ja Limingassa, oli
taipuvaisempi rauhallisempiin elinkeinoihin ja tyynempään elämään. Oli
jo eletty ohi Pohjanmaan pirkkalaisten ajoista, jolloin kauppa- ja
ryöstöretket sekä Lapin verotus olivat asukkaiden miltei ainoana työnä
ja jokapäiväisenä leipänä. Ruotsin hallitus oli Kustaa Vaasan aikana
lopettanut pirkkalaisten Lapin verotusoikeuden ja siten vähitellen
tehnyt lopun noista jokavuotisista, säännöllisistä Lapin-retkistä,
joilla Pohjanmaan talonpojat kulkivat kantamassa veroa lappalaisilta ja
käymässä kauppaa heidän sekä etäisempäinkin kansojen kanssa ja
joilla retkillä usein verisesti iskettiin kilpailijaan kiinni.
Pirkkalaisvallan loistoaika oli lopussa, ja viimeisten pirkkalaisten
pojat ja pojanpojat eivät enää noita aikoja muistaneet eivätkä voineet
säilyttää niiden elintapoja. Silloin oli eletty siitä, mitä kaupalla ja
ryöstöllä oli talvisilla retkillä saatu ja metsä ja kalavesi antoi;
maanviljelystä oli ollut vähän, rauhallinen viljelijäelämä ei lyönyt
leiville.

Nyt oli aika muuttunut. Hitaasti ja vastenmielisesti olivat pohjalaiset
totelleet hallituksen käskyä ja luopuneet Lapin-retkistään,
haluttomasti he olivat ryhtyneet maata enemmälti myllertämään ja
polttamaan lehtojaan kaskeksi. Vanhemmat miehet, jotka vielä selvästi
muistivat noiden kuluneiden aikojen hilpeitä ja raittiita elintapoja,
sen ajan suurempia vaaroja, mutta myöskin rikkaampaa elämistä,
katsoivat pahoilla mielin ja melkein halveksivasti tätä uutta
sukupolvea, joka nyt muokkasi multaisessa maaperässä ja luopui
seuraamasta isäinsä ravakoita jälkiä. Heidän mielestään oli polvi
pojista huonontunut ja veltostunut. He kertoivat ylpeinä raittiista
retkeilyelämästä entisinä aikoina, jolloin ei tarvinnut vapista
hallaöitä eikä perustaa elämistään siihen, mitä rakeet ja tulvavedet
kulloinkin säästivät, vaan jolloin hilpeästi hiihdettiin veroalamaisten
luo sydänmaille, otettiin isännän oikeudella mitä tahdottiin ja
elettiin komeasti. He kuvasivat niitä aikoja elävästi, kuvasivat
kulta-ajoiksi ja innostivatkin monen nuoren miehen kateellisena
ajattelemaan isäin aikoja. Mutta toiset nuoret niille jo nauroivat ja
huomauttivat että nehän olivat olleita aikoja ne, nyt olivat ajat
toiset.

Aivan tyystin eivät Lapin-retket tosin vielä olleet Pohjanmaalta
loppuneet. Vaikka pohjalaisilla ei enää ollutkaan, kuten ennen,
oikeutta verottaa lappalaisia, tehtiin siihen aikaan kumminkin
Pohjanperän pitäjistä ja varsinkin Torniosta, joka silloin kuului
Länsipohjaan, tuon tuostakin kaupparetkiä Lappiin. Kemistäkin niitä
vielä tehtiin säännöllisesti vuosittain; Lapin kauppa olikin 1500-luvun lopulla
vielä kemiläisille varsin tärkeänä elatuksen apuna. Iistä
tehtiin Lapin-retkiä harvemmin, ja ainoastaan muutamat isäinsä aikojen
ihailijat olivat niissä enää mukana, eikä näillä retkillä iiläisille
enää ollut sitä merkitystä kuin kemiläisille. Edellisenä talvena oli
kumminkin Juho Vesainen, joka isänsä kertomusten johdosta isosti ihaili
pirkkalaisaikoja, käynyt parinkymmenen miehen kanssa retkellä
Varangissa asti ja hyötynyt siellä hyväisesti. Mutta Limingassa ei
näistä Lapin-retkistä enää ollut paljon ensinkään tietoa, liminkalaiset
olivat jo aivan kokonaan vierautuneet retkeilijäelämästä pois ja
tykkänään puuttuneet maanviljelykseen.

Toisissakin pitäjissä retkeilynhalu vuosi vuodelta kävi heikommaksi.
Oli jonkinlainen murrosaika käsissä. Levoton pirkkalaisveri liikkui
tosin vielä nykyisenkin sukupolven suonissa, vaan sitä taltutti yhä
enemmän valtaan pääsevä rauhallisemman viljelyksen elintapa. Ne jotka
vielä ihannoivat entisajan tapoja joutuivat, sitä myöten kuin vanhukset
kuolivat, vuosi vuodelta vähemmistöön ja saivat kätkeä mielihalunsa.

Lapin-retkien taukoaminen oli tuonut mukanaan vakinaisen viljelyksen,
ja tämä taas luonnollisesti istutti mieliin rauhallisempia käsitteitä
ja ajatussuuntia. Siksipä olikin yhä enemmän ruvettu kammomaan noita
alituisia, verisiä kahakoita Vienan puoleisten naapurien kanssa. Nehän
tuhosivat kaiken sen viljelyksen ja ne varat, mitä monivuotisella,
rauhallisella ja raskaalla työllä oli saatu kootuksi. Yleinen mielipide
oli sen vuoksi viime vuosien kahakkain johdosta suuressa määrin
kääntynyt niitä vastaan, ja sitä kannattivat varsinkin naiset sekä
pitäjien papisto, joka saarnasi rauhaa ja sopua.

Mutta Vienan puoleiset karjalaiset eivät olleet edistyksessä vielä
päässeet niin pitkälle kuin heidän veljensä Pohjanlahden rannikolla.
Heille olivat nuo hävitysretket vielä jokapäiväistä leipää, ja heidän
kanssaan jouduttiin vasten tahtoakin myötäänsä toraan ja tappeluun, kun
oli kysymys joko sydänmaiden kalavesistä taikka Lapin kaupasta.
Vuosisatoja vanha viha näiden heimokansain välillä leimahti kaikesta
huolimatta usein ilmituleen, taikka oikeammin, se ei herennyt
hehkumasta koskaan.

Monesti olivat nämä seikat, nämä eri mieliteot ja eri harrastukset
väittelyn ja keskustelun alaisina, missä vain useampia henkilöitä
sattui tulemaan kokoon, ja perheiden keskuudessa toivat monet päivän
tapahtumat vähän väliä nämä seikat puheeseen. Nuorista miehistä muisti
moni, Vesaisen Juhokin, varsin hyvin, miten jo heidän vanhempainsa
välillä nuo samat seikat olivat olleet riidan aiheena.
Vesaisenkin äitivainaja oli ollut rohkea ja reipas nainen, mutta
levottomanluonteisen miehensä alituisia retkeilyjä hänen oli ollut
vaikea suvaita.

— Taasko lähdet sinne talvikaudeksi hankia ajamaan ja saloja
koluamaan, niin hän oli joka syksy murissut, kun ukko Vesainen oli ensi
lumen tuiskuttua ruvennut hankkiutumaan Lapin-matkalle. — Pysyisit nyt
edes yhden talven kotona!

— Täälläkö nokisen pirtin nurkkia nuohoamassa? Olisipa sekin miehen
työtä!

Niin oli ukko vastannut ja lähtenyt se aina oli. Ja pojastakin se
tuntui aivan luonnolliselta, että tottahan Lapin-retkelle oli
lähdettävä. Äidin oli aina täytynyt tyytyä. Mutta kun oli ollut kysymys
sotaretkelle lähdöstä, joko peittosotaan Vienan puolelle taikka
karkottamaan naapuripitäjää hävittävää vainolaista, silloin se aina
lujemmalle otti. Silloin kielteli ja pidätteli vielä veräjälle asti
vaimo miestään ja äiti poikaansa ja rukoili vedet silmissä:

— Älä mene sinne surman suuhun, sinne miesten syöjille sijoille, älä
jätä kotiasi orvoksi...

Niin oli äiti kerrankin isää pidätellyt, kun tämä jo oli kujalla
menossa. Vaan Juho muisti ylpeästi, miten isä silloin naurahtaen oli
virkkanut:

— Itket turhia, muoriseni, ei niitä kelpo miehiä niinkään nujuuteta.
Ja jos sattuu surma tulemaan, niin sattuuhan se kotonakin, mutta sulo
on sotahan kuolla, helle miekan helskehessä.

Ja niin se oli lähtenyt, ja keihäs oli välähdellyt, kun se vesakkoon
painui. Ei ollut siihen aikaan auttanut kuunnella naisten huolia.
Silloin ne kahakat olivat olleetkin melkein yhtä jokavuotisia kuin
Lapin-retket. Sen jälkeen niitä oli ollut harvemmin, harvoin oli
miesten tarvinnut pukeutua sotisopiinsa. Ja sen verran mitä kahakoita
viime aikoina oli ollut, ne olivat enimmäkseen rajoittuneet
sisämaan kyliin, taikka ne olivat olleet kahakoita rajaseutujen
kalastuspaikoilla kuten viimeksi v. 1588 Oulujärven rannoilla. Niistä
huolimatta oli tuo rauhallisempi mieliala ja rauhan puolue rannikolla
yhä enemmän voittanut alaa. Nyt tämä uusi vienalaisten hyökkäys tuli
hämmentämään kaikkia käsitteitä. Sen suoranaisena seurauksena oli, että
sotaisampi mieliala taas virkosi uuteen vauhtiin, ja varsinkin
vanhukset sekä nuoremmat pirkkalaisaikojen ihailijat lietsoivat
uutterasti sitä tulta, joka nyt olikin herkempi palamaan. ”Mihinkä me
tässä lopulta joudumme, jos näin ikään jatketaan?” kysyivät he
harmistuneina. ”Tässä saarnailevat papit ja akat, että paras pysyä
rauhassa —, ja vainolainen käypi täällä joka vuosi polttamassa
turvattomia talojamme ja tulee aina rohkeammaksi, kun näkee ettei
täältä kyetä vastarintaan. Sellainen ei kelpaa. Vienalaisille täytyy
näyttää, että vielä sitä on miestä Pohjanlahden rannallakin niinkuin
oli ennen — ehkä sitten oppivat pysymään loitompana.”

Pitkin kevättalvea 1589 olivat useat taistelunhaluiset näin ikään
kiihotelleet miehiä, ja vanha pirkkalaisveri lähti taas kuumemmin
juoksemaan yhä useampain suonissa. Pääsiäispyhinä oli Iin kirkolla
pidetty varsinaisia kokouksia, ja silloin jo nähtiin että useimmissa
kylissä oltiin sitä mieltä, että kostoretki oli tehtävä vienalaisten
maahan. Vielä talvikelillä kävi Vesainen Kemissä. Vanha Torvinen, joka
vielä poti vuoteessa loppiaisena saamaansa haavaa, oli jo siellä edeltä
käsin innokkaasti yllyttänyt pitäjäläisiään, ja Vesainen toi sanoman,
että ainakin joukko kemiläisiä oli valmiina lähtemään mukaan. Sitä
vastoin oli tunnettua, että liminkalaiset enimmäkseen olivat aivan
toista mieltä. Vihollisten hyökkäyksistä ei heidän ollut vielä
suoranaisesti tarvinnut kärsiä, ja siellä oltiin melkein varmoja, ettei
vienalainen uskaltaisikaan tulla kovin lähelle heidän väkirikkaita,
suuria kyliään. ”Mitä varten me lähtisimme rauhallisilta rannoiltamme
ja keskeltä viljelystämme satojen penikulmien päähän tappelemaan?” he
kysyivät. ”Parempi tehdä kotona heinää ja leikata eloja ja koota
elämistä talven varalle.”

Ilman liminkalaisten apua oli kumminkin iiläisistä hiukan huolettavaa
lähteä niin suurelle retkelle, ja Vesainen päätti miten mahdollista
saada edes vähän kannatusta sieltäkin päin. Hän keskusteli asiasta
sikäläisten tuttavainsa kanssa ja sai ainakin sen verran aikaan, että
yhteinen neuvottelukokous päätettiin pitää Limingassa huhtikuun viimeisinä päivinä
. Sanat siitä laitettiin etevimmille isäntämiehille
kaikissa kolmessa pitäjässä, jopa joillekuille edemmäskin, Saloon ja
Kalajoelle asti, sillä olihan se oikeastaan kysymys, joka saattoi
koskea koko maakuntaa. Ja määräpäiväksi saapuikin kokouspaikalle
Oulunsuuhun miehiä kaikilta kulmilta.

Kokous oli pidettävä Krankkalassa, joka oli koko seudun suurin ja
varakkain talo. Krankan suku oli pitkät ajat ollut johtavana
Pohjanmaalla, ja vaikka sitä nykyään edusti ainoastaan nuori mies,
kuudenkolmatta ikäinen Hannu Eerikinpoika, katsottiin hänelläkin olevan
jonkinlainen perinnöllinen oikeus olla johtajan arvossa. Se tuli
kunnioituksesta sukua kohtaan ja kiitollisuudesta isän muistolle. Tällä
isällä, Eerikki Pietarinpoika Krankalla, oli aikoinaan ollut sangen
suuri vaikutus pitäjässään ja koko pohjoisella Pohjanmaalla. Hän oli
miehiä johtanut heidän Lapin-retkillään ja ollut heidän päällikkönsä
taistelussa vienalaisia vastaan. Hän oli ollut heidän edustajansa, kun
oli ollut tehtävä valituksia hallitukselle, oli puolustanut heitä
kelvottomia virkamiehiä vastaan ja neuvonut ja avustanut heitä
rauhallisessa viljelyksessä. Ja heitä puolustaessaan hän vihdoin oli
saanut surmansakin. Se oli tapahtunut noin kahdeksan vuotta sitten
kaukana sydänmailla, jossa hän miesjoukon kanssa oli ollut vartioimassa
rajaa vihollisilta, jotka siihenkin aikaan herkeämättä ahdistelivat
sisämaan köyhiä kyliä. Vihollisparvi oli siellä äkkiä hyökännyt heidän
kimppuunsa, ja tuima tappelu oli syntynyt tuolla kaukana erämaan
syvyydessä. Liminkalaiset olivat luvultaan heikompia, ja arveluttavassa
määrin heidän joukkonsa oli harvennut. Hurjasti taistellen oli Eerikki Pietarinpoika
kaatunut keihään lävistämänä, ja kaksi hänen poikaansa
oli jäänyt makaamaan veriinsä hänen rinnalleen. Vaan vihollisten kulku
oli saatu ehkäistyksi, ja mullattuaan vainajat oli Hannu, kolmas ja
viimeinen poika, johtanut liminkalaisten jäännökset takaisin. Ja siitä
lähtien olivat liminkalaiset pitäneet häntä johtajanaan isänsä
seuraajana, kuten hän oli sukunsakin päämiehenä.

Luonteeltaan ei Hannu kumminkaan ollut johtajaksi erittäin sopiva. Hän,
samoin kuin sisarensa Johanna Martta, oli perinyt äidiltään tuittupäisen ja
hiukan kevytmielisen luonteen. Tuo äiti, Krankkalan vanha, oli
kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jostakin puolittain ruotsinkielisestä
suvusta, ja oli koko pitäjässä yhtä tunnettu neuvokkuudestaan ja
hyväntahtoisuudestaan kuin äkäisyydestään ja tuittupäisyydestään. Häntä
kunnioitettiin, hänelle naurettiin ja häntä pelättiin; kaikkialla,
kotona ja naapurissa, piti hänen olla mukana, tavallisesti hän synnytti
toran ja kiukun, mutta pian hän oli valmis hellyydellä ja ystävyydellä
parantamaan pahat tekonsa. Tätä luonnetta oli paljon Hannussakin, ja
hän oli sitäpaitsi hiukan huikentelevainen eikä viitsinyt paljon
välittää vakavammista asioista. Mutta siitä huolimatta hänellä oli
kumminkin johtajan arvo kotikylässään, ja otteluissa vihollisten kanssa
kalajärvillä hän kylläkin oli osoittautunut isänsä pojaksi rohkeudessa
ja voimakkuudessa.

Edellisenä talvena Hannu oli huvikseen ollut iiläisten matkassa
Jäämeren-retkellä, ja siitä varsinkin oli hänen toveruutensa Juho Vesaisen
kanssa peräisin. Tästäpä syystä Juho luottikin Hannun apuun
tässä kokouksessa, vaikka tosin tunsikin ystävänsä horjuvaisuuden.

Muuten oli liminkalaisiin tavattoman suuri vaikutus heidän vanhalla
kirkkoherrallaan, Henricus Lithoviuksella. Tämä oli lähes puolensataa vuotta
ollut pitäjän pappina, oli nähnyt seurakunnassaan uuden
sukupolven kasvavan, oli sitä kasvattanut, ohjannut ja sen kanssa
kokenut vuosien karvaat ja makeat. Siksipä liminkalaiset häntä
mielellään kuuntelivatkin, ja hän oli tottunut siihen, että hänen
neuvojaan toteltiin. Myös Limingan kylän nimismies Kaapro Tuomaanpoika
oli seutunsa älykkäimpiä miehiä, ja kuten veljensä, Kalajoen
kirkkoherra Ljungo, oli hänkin ankara rauhanaatteen puolustaja. Ja
näiden mielipiteet edustivat myös pitäjäläisiä.

Ainoa vaikuttavampi henkilö, joka tuossa asiassa oli vastakkaista
mieltä, oli Pohjois-Pohjanmaan vouti Mauri Yrjönpoika. Hänellä oli
nuoruudestaan saakka ollut levoton seikkailijaluonne, ja hän oli usein
ennen itsekin ollut tuollaisilla retkillä mukana. Mutta olipa vielä
eräs aivan erityinen seikka, joka häntä piti sotaisen puolueen miehenä:
tuollaiset metelit ja kahakkaretket olivat erittäin tervetulleita hänen
verotileilleen. Sen olisi Juho Vesainenkin varsin helposti voinut
huomata, jos olisi tullut tuota mutkaa ajatelleeksi käydessään
kokouspäivän aamuna voudin luona.

Sinä aamuna hän näet ajoi Merikosken partaalla olevan voudintalon
pihalle. Sisarensa Helinän hän oli ottanut mukaansa ajelemaan, tahtoen
viihdyttää tuota nuorta tyttöä, joka arvatenkin säikähtyneenä
loppiaispäivän tapauksista oli koko kevään ollut hiukan raskasmielisenä
ja harvapuheisena. Helinä jäi pihalle hevosta pitelemään, Juho astui
Mauri Yrjönpojan tupaan.

Tämä laitteli siellä juuri parhaillaan tulisessa kiireessä tilejään.
Kirjurina oli hänellä siinä nuori teini, joka täydessä tolkussa
piirusteli edellisen vuoden kaavan mukaan korukirjaimia tilikirjaan.
Häntä vouti kiirehti, komenteli ja oikoi, ja tuskastui myötäänsä eikä
innossaan huomannutkaan että vieras oli astunut tupaan. Näiden toisen vuoden jouluksi
tilien olisi jo pitänyt viimeistään olla valmiina ja
Ruotsiin lähetettyinä, mutta ne olivat tavallisuuden mukaan
myöhästyneet, ja nyt oli vouti siitä syystä taas saanut ankaran
komennuskirjeen Tukholman verokamarista. Hikipäissään hän nyt selaili
edestakaisin kuittilippujaan, selaili, järjesteli, laski yhteen ja
kiroili. Eivät lyöneet yhteen. Hän laski taas, kynsäisi korvallistaan,
kirosi sekaan ja raapaisi vihaisena päätään. Ei vaikka kuinka olisi
sovitellut. Mihin hiiteen ovat kuitit hävinneet, sillä onhan niitä
täytynyt olla... Saakeli, aina vahinko hänen puolellaan, ei
ihmeeksikään, että erehdys olisi sattunut hänelle eduksi. Ja taas
juoksi vouti kirjurin luo katsomaan tämän papereita.

— Älä kirjoita, sinä toljana! Ei Pirttitörmästä ole saatu viittä
leiviskää voita, kirjoita kaksi!

— Mutta nimismiehen lipussa on viisi leiviskää.

— Minä liputan sinut viiteen kertaan kohta, sinä nulikka. Nimismiehen
kirjat ovat väärät, etkö käsitä, ne on väärät...

— Mistä minä tiedän, kun näin on merkitty.

— Merkitty ... se on merkitty väärin, kuitit näyttävät toista.

Vouti levitteli kuitteja eteensä ja koetti selvittää niitä itselleen ja
pojalle. Ne näyttivät todellakin aivan toista, vaan tyydyttävästi hän
ei voinut selittää, miksi todellakin viisi leiviskää oli kannettu. Hän
ei tahtonut myöntää itselleenkään, että ne kolme leiviskää olivat
nekin, kuten monet muut, mahtaneet mennä menojaan, naula sinne, toinen
tänne, yksi syöty, toinen myöty, eikä kuitista ollut taikaa. Mutta
kovin sotkuista se vain oli. Vaillinkia taas ei voinut jättää
kirjoihin, ei vaikka hitto olkoon, siitä olisi tullut kova sapiska
kamarista. Tilien piti mennä tasan, jääköön vahinko kenelle tahansa.

Hetkeksi vouti taas jäi ihmettelemään muuatta kuittia, jossa summa oli
niin naurettavan pieni ... ja juoksi taas pojan luo.

— Mitä sinä taas kirjoitat ... autiohan se on Pekka Kohosen tila,
aivan autio, venäläisten hävittämä aivan raunioita myöten, eihän sieltä
ole saatu äyriäkään.

— Kohosestako, parhaiten säilyneitä tiloja koko Iijoella, eikä se
maksamatta jätä.

— Vaiti, nulikka, taikka... Kun minä sanon, että se on autio, niin se
on autio, ja sinä kirjoitat sen autioksi ... ymmärrätkö vai...

Poika piirusti tottelevaisesti verokirjan reunaan: ”Öde” (autio).

— Ja nuo kolme tilaa kylän lopussa ovat köyhiä kerjäläisiä, jotka
eivät voi maksaa mitään... No, mitä häikäilet? Etkö osaa kirjoittaa
”kerjäläinen”.

— Miks’en...

Kolme kertaa peräkanaa kirjoitti poika komeasti: ”Tiggare”
(kerjäläinen). Vouti huokasi pari kertaa. Tuossa toki saatiin tuloja
vähän vähemmiksi.

Kyllähän siitä perästäpäin voipi tulla tupenrapinat, kun sieltä
kamarista laitetaan takaisin rästiluettelot ja niitä sitten pitää
koettaa uudelleen periä, vaikka ne jo kerran on maksettu. Mutta minkäpä
sille tekee, täytyy voittaa aikaa ja etukädessä saada summat tasan. Ja
vouti hymähti pirullisesti silmäillessään tätä tiliensä ”tekoa”. Ei hän
tosin tullut niin pitkälle ajatelleeksi, että nämä hänen kauniit
sepustuksensa kerran joutuvat arkistoihin, joissa vastaisten
sukupolvien tieteelliset historioitsijat näistä hänen hätävalheistaan
taas vuorostaan hikipäissään tekevät nerokkaita johtopäätöksiään,
joilla hämmästyttävät maailmaa. Ei niin pitkälle. Hän muisteli vain
mielihyvin sitä, että nythän niillä talonpojilla taas oli aikomus tehdä
ryöstöretki rajan taa, jossa luonnollisesti muutamia kaatuu ... ja
saattaa kaatuneiksi merkitä toisen mokoman. Ja sitten tietysti
vienalaiset heti tekevät retken heidän kyliinsä, joissa hävitetään
puolet taloista — ja silloin voidaan taas merkitä hävitetyksi
toinenkin puoli...

Vesainen oli jo etuhuoneessa rykäissyt pari kertaa, mutta vouti ei
ollut kiireessään huomannut vierasta. Nyt hän kääntyi ja tervehti
tuttavallisesti:

— Terve miestä, mitäpä Kiiminkiin kuuluu? Käyhän istumaan. Vai on
teillä iiläisillä taas kovat hankkeet lähteä rökittämään venäläisen
puoleista. Se on oikein, antakaa selkään niin että pölisee!

— Siitähän se tässä nyt pitäisi olla kokous tänään Krankkalassa —
miten lienevät liminkalaiset tuumineet sitä asiata.

— Jaah, liminkalaiset, näin meidän kesken sanoen liminkalaiset ovat
suuria raukkoja. Ja täällä ovat jo kaiken papit ja muutkin
kulkeneet pitkin pitäjää ja kiellelleet niitä, joitten olisi tehnyt
mielikin lähteä. Saatpa nähdä, niin itse Krankkalainenkin tulee
panemaan vastaan.

— Hannuko?

— Sama Hannu — niin se pojasta polvi paranee! Mutta mitäpä te siitä
välitätte, onhan teitä miehiä tarpeeksi ii- ja kemiläisiäkin. Ja ehkäpä
on liminkalaisiakin lähtijöitä, hullujahan olisivat oulujokelaisetkin
esimerkiksi, elleivät tulisi mukaan kostamaan moninkertaisia
kärsimyksiään. Eikä vienalainen ensi kerralla heitä sen paremmin
armahda, tulivatpa nyt mukaan tai eivät. Mutta Ruotsin hallitus voisi
heitä paremmin ruveta auttamaan, jos se kuulisi, että he itse
tarmokkaasti tahtovat puolustaa maakunnan ja valtakunnan etuja.

— Niinkö arvelette? Siitä sitä minäkin nyt juuri lähdin puhumaan
kiiminkiläisten puolesta, että eiköhän se ruunu mahtaisi meitä vähän
helpottaa veronmaksusta, kun tänäkin talvena taas on niin kovia koettu.
Ja jos nyt tänä kesänä meiltä lähtevät Vienan-retkelle, niin jääpihän
luonnollisesti maanviljelys kotona huonommalle jäljelle, eikä
jaksettaisi mitenkään kesäveroja maksaa. Eiköhän ruunu voisi meitä
niistä armahtaa?

— Jaah, puhui vouti ja hykelsi käsiään miettivän näköisenä, mutta
samalla selvästi mielihyvissään. — Niin, minullahan luonnollisesti ei
ole valtaa helpottaa, minun täytyy kantaa mitä on käsketty ja tehdä
tilit kaikista — hän viittasi tilintekopapereihinsa —. Mutta minä
voin kirjoittaa siitä Tukholmaan, sen teen mielelläni teidän
puolestanne ja luulisipa sen auttavan. Voisittehan myöskin itse
kirjoittaa valituksen. En tiedä, ehtisikö siitä apua ensi kesäksi, vaan
saisihan koettaa. Minä teen ainakin mitä voin, ja jos retkestä totta
tulee, niin onhan sitä enemmän syytä otaksua, että hallitus teiltä
veroja helpottaa.

Vesainen kiitteli voutia tämän ystävyydestä ja lähti hetken vielä
keskusteltuaan Helinän kera ajamaan jokivartta ylöspäin kappaleen
matkaa Krankkalaan, jonne jo muitakin ajeli, reki toisensa perästä.
Vouti lupasi itse tulla myöhemmin. Hän jäi Juhon lähdettyä hetkeksi
seisomaan mietteihinsä, napsautti sitten sormiaan ja juoksi kirjurinsa
luo.

— Mitä tuhmuuksia sinä taas täällä kirjoittelet? Joko sinulla on
Kiimingin kylä valmis?

— Jo, tässä se on.

— Ha, ha, ha, ha, ha! — mutta sehän on aivan väärin. Etkö sinä tiedä,
että vihollinen on polttanut ja hävittänyt koko kylän, eihän sieltä
tietysti ole voinut mitään veroa saada.

— Vaan sehän tapahtui vasta tänä talvena, ja nämähän ovat jo toissa vuonna
maksettuja veroja.

— Poika, sinussa elää uppiniskaisuuden henki. Sinä kirjoitat tämän
kauniisti uudestaan ja merkitset, että puolet taloista on poltettu, —
kuka sinun on käskenyt tietää, milloin ne on poltettu.

Poika rupesi työhön, ja vouti kulki lattiaa edestakaisin pakisten
itsekseen:

— No, olen minäkin tollo, kun en tuota ennen hoksannut — taikka
muistanut. Nyt lähettävät Kiimingin talonpojat hallitukselle
valituksen, jonka minä heidän puolestaan kirjoitan, eikä kukaan voi
epäillä minun tilejäni. Näin ikään nämä tilit sentään vähitellen
valmistuvat...

Mielihyvissään vihellellen hän silmäili ulos. Sieltä ajoi Limingan
kirkonkyläläisiä kokoukseen — niistä heittiöistä on vähän vastusta...
Mutta mikä ihme sieltä tulee? voisi luulla kuomireeksi, ellei tietäisi,
että sellaista ei ole koko näillä mailla... Mutta, hitto soi, kuomireki
se sittenkin on ... kuka perh...? Eihän liene vielä Tukholman herroja
liikkeessä, tilin vaatijoita. Sitten se kaunista olisi, hyi, oikein
puistattaa!

Kuomu ajoi pihaan, ja voudin täytyi rientää vierasta vastaanottamaan.
Reestä nousi ensin nuori, solakka mies ja auttoi ulos vanhemman,
harmaapartaisen äijän. Tämä kääntyi Maurin puoleen:

— Tekö olette Pohjois-Pohjanmaan vouti?

— Teidän palvelukseksenne, jalot herrani.

— Niin, nimeni on Bagge, tämä on poikani. Olen kulkemassa hallituksen
puolesta järjestämässä uutta sotaväenkirjoitusta ja samalla ottamassa
selkoa niistä meteleistä, joita täältä kuuluu. Teiltä saan pyytää
tarpeellisia tietoja.

— Käykää sisään, käykää tupaani.

Vieraat menivät edeltä, ja vouti puhalteli vielä pari kertaa pihalla,
ennenkuin seurasi perässä. Herra Jumala, kuinka hän oli säikähtänyt...

IV.

Hurja noita huolinevi,
Epäkelpo keksinevi
Viittä kuutta vainovuott
Seitsentä sotakeseä.
Ei noita uro totelle,
Vääjänne väheäkänä.
Tuo mulle sotisopani
Vanhat vainovaatteheni.
Itse käyn isoni miekan,
Katson kalvan taattoseni
Viikon on vilussa ollut,
Itkenyt ikänsä siellä
Kantajata kaipaellut.

Oulujoen suulla Merikosken alla, siinä missä Oulun kaupunki nykyään
sijaitsee, oli jo 16:nnen vuosisadan lopulla vähän kauppalan tapaista.
Paikan asema tekikin sen siihen sopivaksi. Siellä oli liminkalaisilla
(Oulun suu ja jokivarsi kuului siihen aikaan vielä Limingan pitäjään)
laivansa, siellä kulkivat tukholmalaiset ja turkulaiset kaupparetkillä,
ja oli heillä siellä yli talvenkin varastojaan ja aittojaan. Merikosken
saarella oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten ollut pieni puulinna
suojelemassa jokisuuta Vienan rauhattomain naapurien retkeilyiltä,
vaikka se nyt jo hoidon puutteessa oli aivan jäänyt lahoamaan. Koko
ryhmä pieniä asuinrakennuksia oli yhdessä koossa niemekkeellä joen ja
meren välillä, olipa muutamia suurempiakin, kuten voudin ja papin sekä
jonkun vauraamman kauppiaan talot.

Siitä ylöspäin pitkin jokivartta oli sitten aina vähän päästä
vankanlaisia taloja, joiden omistajat lohikalastuksen avulla pysyivät
voimissa paljon paremmin kuin esimerkiksi Limingan kirkonkylän
tilalliset. Niiden joukosta veti heti huomiota Krankkalan vankoista
petäjistä rakennettu talo korkealla jokitörmällä. Tämän päätalon
pihalla kihisi jo aamusta asti edellämainittuna päivänä kokoontunutta
joukkoa. Rivi hevosia oli sidottu rinnakkain aitovierelle, toisia
saapui vähän väliä, ja miehet keskustelivat ryhmittäin pihalla ja
siirtyivät sieltä yksi toisensa perästä talon uuteen tupaan, jossa
Hannu isäntämiehenä kohteliaasti otti vieraita vastaan. Vanha
Martta-emäntä juoksi tulisessa touhussa edestakaisin vanhasta pirtistä
uuteen, komenteli ohimennen renkejä ja piikoja pihalla ja ehätti aina
sanomaan jonkun ystävällisen tervehdyssanan uudelle vieraalle. Pitihän
hänen toki talon kunnian puolesta toimittaa kaikille syötävää ja
juotavaa sillä aikaa, kun he siellä odottivat kokouksen alkua. Vielä
näet ei Limingan kirkolta ollut saapunut ketään, eivätkä kaikki
iiläisetkään.

Vanhan tuvan portailla kevätpäivän lämpimässä paisteessa istuivat sillä
aikaa Krankan nuori Johanna ja Vesalan Helinä hartaasti keskenään
supatellen. He olivat ystävyksiä lapsuudestaan saakka, mutta nyt he
eivät olleet Vesaisen onnettomasti päättyneen häämatkan jälkeen
ensinkään tavanneet toisiaan, joten heillä olikin paljon keskusteltavaa
ja kerrottavaa. Tuhansia pikkusalaisuuksia, joita tytöillä aina on, he
nyt ilmaisivat toisilleen; siinä kuiskittiin, siinä naurettiin, ja
Helinäkin, joka viime ajat oli ollut omituisen surumielinen ja
harvapuheinen, suli taas entiselleen iloiseksi ja hilpeäksi, jotta
Juhon, joka pihan takaa sitä katseli, kävi oikein mieli hyväksi. Tytöt
olivat samanikäisiä, seitsemäntoista tienoissa molemmat, mutta
luonteeltaan ja näöltään hyvin erilaiset. Johanna kookas kasvultaan,
tummaverinen, mustat, palavat silmät, vilkkaat liikkeet, terävä ääni.
Helinä taas melkein lapsellisen hento, pienikasvuinen, tuuhea
liinatukka; hänen sirotekoisista kasvoistaan kuvastui lempeyttä ja
naisellisuutta, ja hiukan surumielisesti säteilivät hänen suuret,
siniset silmänsä. Vaan hyvinpä siltä näkyvät sopivan yhteen, arveli
Juho heitä katsellessaan, taitaisivatpa sopia sukulaisinakin.

Yleiseen oli näet tunnettua, että Krankan Hannu mielisteli Helinää,
vaikk’ei niistä tuumista näihin asti ollut sen todempaa tullut, kun
Helinä vielä oli niin nuori. Mutta vaikka Juho ja Hannu olivat hyviä
ystävyksiä, ei Juhon kumminkaan olisi tehnyt oikein mieli antaa
sisartaan, josta hän piti harvinaisen hellää huolta, tuolle hiukan
hulivililuontoiselle miehelle. Vaan nyt hän arveli, että niin lienee
kumminkin parasta, onpahan tyttö sitten korjuussa.

Milloin ehti, juoksi Hannu aina pihan ylitse lausumaan tytöille
ohimennen joitakin sukkeluuksia. Helinä oli hänen mielestään isosti
kehittynyt sitten viime näkemän, ja nyt hänessä kypsyi varmaksi ajatus,
että siitä hänen tulee saada emäntä taloonsa.

— Jää tänne, Helinä, huomiseksi, hommataan tanssit ja vietetään sitten
jo edeltä käsin sinun Ahmasi peijaita, kehoitti hän taas, istahtaessaan
hetkeksi tytön sivulle siihen portaille.

Mutta samassa kävi taas Helinä aivan vakavaksi ja miettivän näköiseksi
eikä vastannut mitään. Sellaiseksi hän meni aina, kun ruvettiin
puhumaan hänen ryöstämisestään ja hänen matkastaan Ahman kera Iin kirkolle
. Monesti se oli hänen kotonaan merkille pantu ja oli arveltu,
että tyttö mahtoi siinä hämmingissä niin säikähtyä ja typertyä, että
koko se retki vielä oli hänessä jonkinlaisena pelottavana mielikuvana,
joka uudistui aina kun sitä mainittiin. Tarkemmin hän ei ollut kertonut
tuosta retkestä vielä kellekään, ja kotona oli arveltu, että lapsi
parka ei mahda tietää itsekään, miten se kaikki oli tapahtunut. Sen hän
vain kertoi, että Ahma ei ollut häntä pahasti kohdellut, oli
päinvastoin hyvin hellästi pidellyt.

Hannun mentyä rupesi nyt Johanna ystävättäreltään tiedustelemaan
Ahmasta.

— Olihan se hyvin julma ja ilkeä mies se Ahma?

Helinä vitkasteli kauan aikaa vastatessaan. Maahan katsellen puhui hän
sitten:

— Ei ollut julma eikä minulle ilkeäkään... Olihan se julma, kun tappoi
isä vainajan ja poltti talon ... mutta en tiedä miksi, minusta ei hän
tuntunut julmalta.

— Toki sinä pelkäsit kauheasti, että nyt hän sinutkin tappaa, kun
lähti kantamaan ulos.

— Pelkäsin ensi hetkessä, vaan sitten en enää osannut pelätä. Hän
kantoi minut niin hellävaroen ja keveästi käsivarsillaan, ei rääkännyt
eikä retuuttanut. Pelkäsinhän minä, ei henki tahtonut kulkea, vaan se
tuntui samalla niin turvalliselta. Ja kun hän sitten nosti minut rekeen
ja lähti ajamaan, pääsi minulta ensiksi itku. Vaan hän puhutteli minua
ystävällisesti, kääri minut lämpöiseen raanuun ja oman kaulahuivinsa
sitoi päähäni. ”Älä itke, tyttöni”, sanoi hän, ”älä itke, ei sinua
sutten syötäväksi viedä.” Ja koko matkan hän sitten niin ikään tarinoi
niinkuin hyvälle tuttavalle. Enkä tiedä miten kävi, mutta sitten en
enää itkenytkään, istuin siinä vain, katselin metsään ja kuuntelin...

— Mitä hän sinulle kertoi?

— En muista, en tainnut kuullakaan. Kertoihan se, että hänellä on
siellä kaukana Maanselän takana komea talo ja sinne hän aikoi minut
viedä emännäkseen. Eikä minua siellä pahoin kohdeltaisi, vakuutti hän,
ei työllä rasitettaisi, vaan itse saisin siellä hallita ja elää miten
tahtoisin. Ja hän lupasi minulle kauniita hameita ja hopeasolkia... Ja
sitten hän sanoi, ettei hän koskaan enää kävisi sotaa, vaan jättäisi
meidän koditkin iäksi rauhaan. En muista mitä hän lupasi ja mitä hän
kertoi, vaan myötään hän puhui, ja hänen äänensä soi minusta lempeältä,
sitä kuuntelin.

— Etkö sinä koettanut karata?

— Hänen käsistään — en. Tuntui niin omituiselta, tuntui ikäänkuin
minun olisi täytynyt seurata häntä, vaikka hän olisi minut päästänytkin
lähtemään. Minusta tuntui niin hyvältä, että minä voisin sovittaa nämä
veriset taistelut. Ja kun sitten tultiin Iin pappilaan ja siellä naiset
itkivät ja säälittelivät minua, niin oli minusta melkein turvallisempi
istua Ahman vierellä...

— Mitä puhut? Turvautua ryöstäjääsi?

— Niin, katso, en voi sitä käsittää itsekään. Mutta kun hän sitten
juoksi tuvasta pois ja jätti minut sinne, silloin ajattelin, että
jättiköhän se noin? Ja kun hän riensi takaisin ja kaappasi minut
syliinsä, niin en osannut vastustella, annoin hänen kantaa, en
ajatellut mitään...

Tyttöjen keskustelun loppupuolella oli Martta-emäntä pysähtynyt
kynnykselle kuuntelemaan. Hän kauhistui Helinän tuumia kuullessaan ja
tuli oikein asiata tehden torumaan:

— Sinähän hourit, lapsi parka. Tiedätkö sinä ketä tuolla tavoin kehut?
Etkö tiedä, että juuri tuo Ahma on sinun suvullesi ja koko maakunnalle
tehnyt suurinta hävitystä ja tuhoa? Sellaisesta miehestä ei saa tuolla
tavoin puhua eikä ajatellakaan. Olet ollut sairas ja olet vieläkin...

Helinä ei vastannut sanaakaan, vaipui vain taas äänettömäksi ja
miettiväiseksi. Hän ei käsittänyt, miksi kaikkien täytyi pelätä ja
vihata tuota miestä. Hänenkin täytyi nyt pelätä häntä, jos se vielä
tulisi, ja hän pelkäsikin jo itse ajatusta, että Ahma palaisi takaisin,
mutta hän tiesi samalla, että jos Ahma tulisi, niin se voittaisi hänet
taas.

— Parempi että tulette auttamaan minua ruoanlaittopuuhissa kuin
istutte siinä ja tarinoitte joutavia, kehoitti Martta-muori ja vei
tytöt mukaansa keittohommiin. —

Tällä välin olivat jo useimmat kokoukseen aikojista saapuneet, ja
uudessa tuvassa oltiin jo varsinaisissa keskusteluissa innokkaasti
kiinni. Kysymys oli kaikille entuudestaan tunnettu, ja iiläisistä oli
Kaupin isäntä vanhimpana kertonut, miten he olivat aikoneet panna
retken toimeen. Heillä oli tuumana tehdä heti ensi kesäkelillä, jolloin
joet vielä ovat tulvillaan, retki Iijokea ylös ja Oulankaa alas
Kannanlahteen. Sieltä pitkin kyliä Vienan Kemiin ja täältä retki
Solovetin rikkaaseen monasteriin, joka pitäisi hävittää tukkunaan,
koska se oli, kuten oli tunnettua, varsinaisena kiihotusahjona, josta
hävitys joka vuosi sukeusi Pohjanmaalle. Mutta tällaiseen laajaan
retken suunnitelmaan tarvittiin väkeä mukaan niin paljon kuin
mahdollista, ja välttämätöntä olisi sen vuoksi, että ainakin kaikki
kolme pohjoisinta Pohjanmaan pitäjää yksimielisesti ja miehissä
yhtyisivät kostoretkeen. Tällä retkellä koetettaisiin juuriaan myöten
kiskoa Vienan puoleisista heidän hävitysintonsa, joka oli näille maille
niin turmiollinen. Se retki tulee kyllä maksamaan kustannuksensa ja
korvaamaan senkin tappion, minkä maanviljelys miesten poissa ollessa
kärsii, sillä kylät Venäjän Karjalassa ovat suuret ja rikkaat. Aikaa on
vielä varustautumiseen, hän jatkoi. Hyökkäys on tehtävä niin nopeasti
kuin suinkin, vihollisten aavistamatta.

Se oli ehdotus, lyhyt ja selvä. Nyt piti vain tietää, mitä muut
arvelivat.

Liminkalaiset olivat kauan aikaa äänettöminä, supatusta vain kuului
miesten joukosta. Pirtin perällä pöydän ympärillä oli etevimmillä
isännillä paikkansa, ja siellä istuivat myös Limingan kirkkoherra
Henrik ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika, joka oli ollut
vierailemassa veljensä Kaapron luona Limingan kirkolla ja nyt lähtenyt
tähän kokoukseen estääkseen jos mahdollista pohjalaisia ryhtymästä
uusiin hyökkäysretkiin. Tänne pirtin perälle kääntyivät kaikkien
katseet, sillä näiden miesten neuvojahan he olivat tottuneet ennenkin
kuuntelemaan. Hetken kuluttua nousikin Kalajoen kirkkoherra istualtaan
ja puhui lämpimällä, kauniilla äänellä ja sujuvalla suomen kielellä:

”Te Pohjanmaan miehet, te, joiden sydäntä vihan katkeruus kaivelee ja
joiden mieliä kannustaa kosto, kuulkaa järjen sana, kuulkaa rauhan
sana. Vaikka en ole ollut keskuudessanne silloin, kun te kovia
kärsitte, niin uskokaa kumminkin, että tarkoitan parastanne. Teidän
sydämissänne potee haava, joka parantuakseen vaatii nähdä vainolaisen
veren vuotavan ja vainolaisen pirtin palavan. Vaan muistakaa: kostoa
seuraa kosto, vihan veri vuotaa vihan verestä. Te hankkiudutte
kostoretkelle, aiotte jättää kotinne autioksi, peltonne kyntämättä,
niittynne niittämättä, aiotte hyökätä äskeisten vainoojienne kyliin,
polttaa ne poroksi ja ryöstää paljaiksi, miehet tappaa ja jättää
orvoiksi naiset ja lapset. Niin ovat he tehneet teille. Vaan ajatelkaa
mitä siitä seuraa. Kun te olette palanneet kyliinne takaisin ja taas
ruvenneet rauhalliseen työhönne, hyökkää vainolainen taas — olkaa
siitä varmat — tänne meidän pitäjiin, julmempana entistään,
kostonhimossaan kahta verisempänä. Ja taas suitsuavat savuna teidän
rakkaat pirttinne, ja kotinne tahrataan verellä. Taashan on sitten
teidän kostettava. Oi, mikä tulee siitä lopuksi? Siitä tulee autioita
maakuntia, joissa ei ihmisen jalka enää uskalla käyskennellä, meidän
kylämme muuttuvat petojen asunnoiksi. Ja nuo rajantakaiset, ovathan he
kumminkin meidän omaa heimoamme, samahan heillä on kieli, samaa ovat
kansaa. Kuinka kauan pitää veljen näin julmasti raastaa veljeänsä? He
ovat tehneet ilkityön, vaan jättäkäämme se tällä kertaa kostamatta,
jättäkäämme kosto sille, jolle se tulee. Viipykäämme rauhassa
peltojamme viljelemässä, korjatkaamme kotimme uudelleen ja antakaamme
ajan parantaa haavat. Ja uskokaa minua, jo muutaman vuoden perästä on
uusi nurmi peittänyt vainolaisen tuottamat veripilkut, maatuneet ovat
palaneet rauniot, ja uudet kodit seisovat niiden kupeella. Ja te elätte
onnellisina rauhan työssä.

”Jättäkää kostoaikeet! Älkää manatko uutta onnettomuutta, uutta
kirousta, uutta Jumalan vihaa päällenne. Jääkää kotiin vaimojenne ja
lapsienne luo, viljelkää maatanne, tehkää rauhan työtä, ja teitä tulee
seuraamaan onni, ja Korkein siunaa teidän työtänne...”

Näin puhui pappivanhus lämpimästi, ja äänettömänä kuunteli sitä tuvan
väki, toiset hartaina hyväksyen, toiset synkkinä miettien. Ljungo-papin
innokkaat sanat olivat tehneet toivotun vaikutuksen, liminkalaisten
puolelta kuului hetken kuluttua yksimielistä hyväksyvää murinaa ja
huudahduksia: ”kotiin jäädään”, ”me ei lähdetä”. Iiläisiltä tuntui suu
tukkeutuneen, heillä ei ollut miestä, joka noin selvästi olisi voinut
tuoda esiin heidän mielipiteensä, ja muutamat joukosta olivat jo
ruvenneet epäilemään. Vesaisen luo tuli Krankan Hannukin, joka kaikissa
tapauksissa tahtoi pysyä Juhon kanssa hyvissä väleissä, ja rupesi
kehottelemaan, että taitaisi olla parasta, jos luovumme koko puuhista.

— Vai semmoinen raukka sinäkin todella olet, sähähti Juho vastaan. —
Ja vielä lankomieheksi pakkautuisit!

— No enhän minä vielä mitään varmaa... Eikähän se siihen kuulu.

— Siihen se kuuluu.

Pari liminkalaista oli sillä välin puolustanut Ljungo-papin ehdotusta,
mutta iiläisten puolelta ei kuulunut mitään. Vesainen näki, että hänen
miehensä rupesivat horjumaan ja nousi vihdoin itse.

— En osaa pitkiä puheita pitää, vaan sen sanon, että jos liminkalaisia
jänistää, niin päästään me ilman teitäkin retkelle. Hyvä se on
sellaisten puhua, joilla on talot polttamatta ja tavarat ryöstämättä,
mutta tulee se vielä vuoro teidänkin, kun istutte ja odotatte. Älkää
silloin syyttäkö iiläisiä, vaan syyttäkää itseänne, kun ette älynneet
ajoissa lähteä niitä kurittamaan. Me ei odoteta, että ne toista kertaa
tulevat kyliämme polttamaan, käymme itse niitä höyräyttämässä ja otamme
maksun viime kerralta. Meitä on miehiä iiläisiäkin.

— Ja on meitä kemiläisiäkin, säesti siihen Lauri Torvinen, joka oli
tullut isäänsä edustamaan, kun hän oli sairaana. — Täällä ei ole meitä
monta miestä, vaan minä takaan toisetkin. Olkoot liminkalaiset
alallaan, mutta luulisi edes niitä oulujokivartisia sen verran vielä
kihelmöivän, että tekisi mieli vainolaista vähän syyhyttämään.

Siitä pääsi keskustelu vauhtiinsa, ja kohta oltiin täydessä väittelyn
innossa. Liminkalaisista useimmat vastustivat retkelle lähtöä, vaan oli
sentään joku, joka oli puolestakin. Mutta niitä olivat harvat. Ja kun
iiläisistäkin monet, nähdessään ettei liminkalaisilta saatu mitään
kannatusta, rupesivat peräytymään, näytti Vesaisen tuuma olevan aivan
tuomittu. Äkäisenä ja halveksuen katseli hän vanhan asetoverinsa,
Krankan Hannun, puoleen. Häneltä hän ainakin olisi odottanut apua.
Mutta tämä oli ääneti. Hannu näki, että jos hän nyt astuu
pitäjäläisiään vastustamaan, niin hän pian menettää vaikutusvaltansa
heihin; mutta paha oli myöskin riitautua Vesaisen kanssa, jonka sisarta
hän mielisteli ja jolle hän ei olisi yksin suonut kunniaa johtaa tuota
retkeä, jos siitä sittenkin jotakin tuli. Liminkalaiset pitivät
varmana, että Krankka vastusti retkeä, vaan muutamat rupesivat
kumminkin panemaan häntä tiukalle vaatien, että hän sanoisi, mikä hänen
mielipiteensä oli. Hannulle kävi asema ikäväksi, ja kauan
vitkasteltuaan hän jo vihdoin nousi lausuakseen hänkin puolestaan, että
hän vastusti retkelle lähtöä — muuta neuvoa hän ei keksinyt.

Mutta hänen puheensa keskeytyi jo alussa. Sillä hetkellä astui tupaan
vouti ja hänen molemmat kaukaiset vieraansa, Pietari Bagge ja hänen
poikansa Sven.

Keskustelut katkesivat tästä joksikin ajaksi. Pietari Bagge, jonka
Juhana III oli juuri lähettänyt ottamaan selkoa näistä Pohjanmaan
meteleistä ja alituisista kahakoista rajantakaisten kanssa, tahtoi
kokoontuneelta rahvaalta saada varmat tiedot, millainen asema oli.
Läsnä olevat papit kertoivat hänelle noiden pitkien rajakahakkain syyt
ja vaiheet, ja missä he omalta kannaltaan lieventelivät kuvausta, siinä
terästi vouti. Kaikki anoivat yksimielisesti, että hallitus lähettäisi
Pohjanmaalle apujoukkoja, jotka puolustaisivat kansaa rajantakaisten
hyökkäyksiä vastaan ja kykenisivät näiden hävityskulkuja hillitsemään.
Läsnä olevan rahvaan puolesta kirjoitettiin heti kuninkaalle näistä
asioista alamaiset valitukset ja anomukset, joissa pyydettiin apuväkeä
ja veronhelpotusta. Pietari Bagge, jolle, niinkuin yleensä koko Ruotsin silloiselle hallitukselle,
nämä pohjoisten perukkain taistelut olivat
aivan vieraat ja uudet, lupasi viedä valitukset perille ja tehdä mitä
hän voi. Mutta tuosta aiotusta retkestä hän ei ruvennut antamaan mitään
neuvoja, kun ei tiennyt, mikä mielipide hänen hallituksellaan siitä
saattaisi olla.

— Tehkää niinkuin tahdotte ja parhaaksi näette, sanoi hän vain ja
uudisti samat sanat vielä tuvasta lähtiessäänkin.

Mutta tämä ylhäisen hallituksen lähettilään käynti vaikutti kumminkin
rohkaisevasti Pohjanmaan miehiin. Heillä oli toivossa apua
hallitukselta, he saattoivat sen vuoksi paremmalla syyllä lähteä
retkelleen, sillä kyllähän sotaväki sitten pitäisi huolen, että
kostajat häädettäisiin. Näin esittivät asioita iiläiset, ja Vesainen
kertoi mitä voutikin oli sanonut. Mutta liminkalaiset, joiden puolesta
papit puhuivat, olivat vieläkin vastaan, eikä oltu päästy mihinkään
johtopäätökseen, kun Martta-emäntä rupesi puuhaamaan ruokia pöydälle ja
käskemään vieraita aterialle. —

Kokouksessa väittelyn alaisina olleet esitykset olivat luonnollisesti
levinneet tuvan ulkopuolellekin, ja se nuorisojoukko, joka isäin
seurassa oli Krankkalaan saapunut, väitteli niistä yhtä innokkaasti
pihalla ja törmällä, jossa suksilla mäenlaskua harjoitettiin. Toiset
olivat retken innokkaita puolustajia ja pahoittelivat vain, etteivät he
vielä voineet päästä mukaan. Toiset taas vastustivat, ja luonnollisesti
olivat tytöt kaikki tällä puolen. Krankan Johanna yksin puolusti
retkeä.

— Jos minä olisin mies, niin empimättä lähtisin mukaan.

— Hyvä se on hameissa ollen noin puhua, mutta anna kun joutuisit
kerran niitten käsiin, niin hätäpä tulisi, intteli joku pojista.

— Eikä tulisi. Enkä minä antaisi ryöstää itseäni vastustamatta
niinkuin Helinä, minä kynsisin ja purisin, jos en muuta voisi.

— Ahman kynsissäpä ei olekaan niin lysti leikitellä. Eipä tuo kuulu
veljesikään uskaltavan lähteä.

Helinä, joka siinä toisten joukossa oli ääneti seisonut, törmällä,
heristeli nyt korviaan ja kysyi kummissaan: — Eikö Hannu aio lähteä
mukaan?

— Olisitko hyvilläsi siitä, jos ei lähtisi? kysäisi Johanna viekkaasti
hymähtäen.

— En tiedä ... ihmettelin vain...

— Mitä? Sitäkö että jos Hannu ja Ahma siellä joutuisivat ottosille,
niin mitenkähän kävisi? Kumman sinä luulisit joutuvan tappiolle? Hä?
Hannunko vai Ahman?

Helinä ei vastannut mitään, mutta omituisesti hänellä siinä silmät
leimahtivat ja vartalo värähti. Hän loi katseensa alas ja jäi
äänettömäksi.

Samassa astelivat Hannu ja Torvisen Lauri siihen törmälle
nuorukaisjoukkoa kohden. Molempia vei sinne erityinen vetovoima. Hannu
tahtoi, silläaikaa kun keskustelut tuvassa levähtivät, jutella taas
hetkisen Helinän kanssa, ja Laurikin oli talvella Vesaisen häissä
katsahtanut syvänlaisesti Johannan mustiin silmiin, ja sen tyttökin
tiesi, vaikk’ei Lauri, ujo ja hiljainen mies, ollut yrittänytkään
mielitekoaan ilmaisemaan. He tulivat siihen juuri kuulemaan tyttöjen
keskustelun loppua.

— Mitä te minusta ja Ahmasta puhutte? kysyi Hannu Helinän rinnalle
astuen.

— Helinä sanoi, että sinä saisit selkääsi Ahmalta, jos te ottosille
joutuisitte, valehteli Johanna kiusallaan veljelleen.

— Oletko niin sanonut, Helinä?

— En. Etkähän sinä kuulu uskaltavan lähteäkään mukaan Juhon kanssa.

— Uskaltavanko? Arkuudestako luulet minun pois jääväni? Ja Ahmaako
luulet pelkääväni?

— Ahmalla on kynnet ja hampaat, ja sukkela se on, on yhtaikaa puussa
ja maassa, viisasteli joku nuorukaisista.

— Juuri sen kanssa minä tahtoisinkin otella ja näyttää että minä
kukistan hänet.

— Sitten sinä olisitkin mies, huudahti Helinä ja katsoi puoleksi
epäillen, puoleksi ihastellen Hannua.

— Sanoisitko sinä, Helinä, minua mieheksi, jos Ahman voittaisin?

— Sanoisin, sanoisin miesten mieheksi!

— No tuohon käteen: minä lähden Juhon kanssa mukaan retkelle! Ja jos
Ahma ei pakene, niin minä tuon hänet tänne.

Helinä ojensi kätensä innostuvalle nuorukaiselle, ja hänenkin poskensa
näyttivät syttyvän palamaan, niinkuin Hannun. Ei hän tiennyt,
miksi hän tahtoi kiihottaa Hannua tuohon otteluun, mutta hänen
mielikuvituksessaan kajasti Ahma sellaisena melkein yliluonnollisena
jättiläisenä, että hänestä tuntui miltei mahdottomalta, että kukaan
yrittäisi voittaa hänet. Ja siksi hän innostui, kun Hannu tarjoutui
taistelijaksi. Nuorisojoukko keräysi siihen ympärille, ja poikain
äänekkäistä huudoista saattoi huomata, että he hyväksyivät Hannun
päätöksen. Johannakin hiihti siihen äärelle ja katsoi puoleksi
kadehtien Helinää, joka noin oli osannut innostuttaa rakastajansa.
Salavihkaa ja melkein halveksivasti hän silmäili Lauria, joka heti loi
katseensa maahan. Johanna käänsi suksensa, potkaisi pari kertaa vauhtia
saadakseen ja laski huimaavaa huilua menemään jyrkännettä alaspäin.
Huivi lensi päästä pois, musta tukka lehahti hulmuamaan valloilleen
tuulessa ja kuvastihe kauniina valkoista tannerta vastaan. Vauhti
kiihtyi, siinä oli hyppyri rinteen alla, mutta notkeasti sujautti tyttö
polviaan, lensi kohona ilmassa, ja pysytellen sulavasti sauvoillaan
tasapainossa hän liukui pystyssä ja suorana kauas jäälle.

Sitä menoa katsomaan oli törmälle juuri ehtinyt outo nuorukainen. Hän
huudahti riemastuksissaan nähdessään tytön kauniin laskun ja taputti
käsiään. Se oli Sven Bagge, joka odotellen isänsä poislähtöä oli siihen
tullut katsomaan nuorison huvittelua. Toiset vetäytyivät arkoina
poikemmas vieraasta herrasta, vaan Johanna nousi rohkeana mäen päälle,
ja viskaten tukkansa alas olalta hän katsoi vierasta suoraan silmiin.
Tämä huudahti:

— Mistä olet sinä, ihana impi, enpä ole vertaistasi tavannut. Mikä on
nimesi?

Tuon hän lausui ruotsiksi, jota kieltä läsnäolevista eivät muut
ymmärtäneet kuin Hannu ja Johanna, joille heidän äitinsä oli opettanut
vähän oman puolensa kieltäkin. Tyttö vastasi rohkeasti:

— Johanna.

— Sinutpa, Johanna, tahtoisin minä omakseni. — Ja veitikkamaisesti
hymyillen Sven käveli taas poispäin, mutta ei malttanut olla kerran
toisensa perästä kääntymättä taakseen katsomaan tuota erämaan outoa
ilmiötä, ikäänkuin painaakseen hänen kuvansa oikein mieleensä.

Pois lähtivät Hannu ja Laurikin. Kun he tulivat tupaan, oli väittely
aiotusta retkestä taas täydessä vauhdissa, ja eräs liminkalainen oli
juuri todistamassa, kuinka hullua olisi nyt lähteä tuollaiselle
partiomatkalle, kun hallituksen luvattujen toimenpiteiden takia voidaan
toivoa turvallisia aikoja. Siellä kuvailtiin, kuinka olisi vaarallista
taas ärsyttää kostoon kärkästä vihollista ja jatkaa vainovuosien
sarjaa. Pysytään kotona...!

Se näytti jo vakautuvan päätökseksi. Naisiakin oli tupaan keräytynyt,
ja hyvillään he toisilleen siellä supattelivat, että eivätpähän toki
miehet lähde sotaretkelle. Iiläiset, jotka huomasivat aikeensa menevän
mitättömiin, istuivat äänettöminä ja kiroilivat itsekseen noita
pelkureita raukkoja, jotka eivät isäin tavalla enää uskaltaneet lähteä
miekkain mittelöihin. Synkkänä katseiltaan seisoi Vesaisen Juhokin
seinän vierellä. Hän oli ottanut naulasta vanhan Krankka-vainajan
raskaan miekan, joka siinä nyt vuosikausia oli saanut joutilaana
riippua ja ruostua huotraansa kiinni. Ei se vanhan isännän aikana
joutanut ruostumaan.

Siihen astui nyt hänen rinnalleen Hannu vakavan ja epäröivän näköisenä.
Pilkaten virkkoi hänelle Juho:

— Katselen tässä isä vainajasi miekkaa — mitä sinä siitä enää
näkösällä piteletkään!

Hannu punastui, hän jo häpesi äskeistä aiettaan, ja kaikki epäilys oli
hänestä samalla hävinnyt.

— Minä sidonkin sen vyölleni, virkkoi hän. Lähden mukaasi vienalaisia
kurittamaan.

— Sinäkö, kysyi Juho kummissaan, mutta lisäsi, kun näki että Hannu
todestaan puhui: — Sano sitten sanottavasi kaikkien kuullen!

Ja kaikkien hämmästykseksi virkkoi Hannu liminkalaisten vaiettua koko
tuvan kuultavasti:

— Vaikk’ei muita liminkalaisia lähtenekään retkelle mukaan, niin
lähden minä. Isäni oli aina ensimmäisenä sodassa, en aio minäkään
miestä huonommaksi heittäytyä. Ainahan niitä on vaaroja ja surmia
tarjona, jos niitä rupeaa varomaan, mutta joka miehestä tahtoo käydä,
sen pitää osata antaa iskusta isku. Houkuttelemaan en rupea ketään,
lähteköön liminkalaisista mukaan kuka tahtoo.

Äänettömyys vallitsi taas hetkisen noiden sanojen jälkeen tuvassa.
Jokainen käsitti sen äänettömyyden merkitsevän, että retki oli päätetty
tehtäväksi ja että ei ollut enää vastaväitteistä apua. Hämmästyneinä
katsoivat Hannua miehet, jotka olivat luulleet hänen olevan aivan
toista mieltä, mutta ilomielin oli Vesainen hänen sanansa kuullut. Ja
Hannu palasi nyt Juhon luo ja ojensi hänelle veljellisesti kätensä.

Papit nousivat pöydän takaa. Kokous oli lopussa, heillä ei ollut enää
mitään tekemistä. Mutta surunvoittoisella mielellä virkkoi Ljungo-pappi
poistuessaan:

— Minä olen neuvonut minkä olen parhaaksi käsittänyt. Mutta
luonnollistahan se on: joka tahtoo, se lähtee.

V.

Jopa siitä joukko läksi
Noihin suurihin sotihin,
Tasapäihin tappeluihin;
Sata miestä soutamassa,
Tuhat ilman istumassa,
Nenin jousia nenässä,
Terin miekat teljopuilla.

Kesäkuu oli puolivälissä samana vuonna 1589. Kaupin rannassa Iijoen
suulla oli elämää ja liikettä, vilkasta ja äänekästä niinkuin
suurimpain juhlapyhien aikana taikka isoimmilla markkinoilla. Jo
aikaisesta aamusta touhusi ja temmelsi miesjoukko törmällä molemmilla
jokiahteilla ja rannassa veneissään. Juostiin talojen ja rannan väliä,
tavaroita kannettiin, veneitä korjailtiin, vitsoja väännettiin ja
taottiin hankatappeja, niin että hiekkainen törmä kumeasti kajahteli.
Huutoja kuului; saman venekunnan miehet hakivat ja hoilasivat toisiaan,
naiset kantoivat eväskontteja ja kirkuivat törmältä, kysyäkseen
veneissä olevilta miehiltään minkä mitäkin, lapset itkeä pillittivät ja
koirat ulvoivat kylällä.

Ei se ollut juhlapyhä eikä markkina-aikakaan. Oli arkipäivän aamu,
keskiviikkoinen työpäivä, mutta ei yhdessäkään iiläisessä talossa
kyhäytty aamutöihin. Siinä valmistauduttiin tuotteliaammalle
työrupeamalle kuin tavalliselle kynnölle taikka nuottamatkalle.
Iiläiset tekivät lähtöä kosto- ja ryöstöretkelle Vienan puoleisten
karjalaisten kyliin.

Kaikki oli jo valmista, miehet koossa, veneet kunnossa, viimeisiä
viimeistelyjä lopetettiin ja jäähyväisiä heitettiin. Siellä täällä
irroitettiin jo veneen keula rannasta, työnnettiin joelle ja
käännyttiin vastavirtaan. Toisaalla vielä antoivat lähtevät törmältä
viimeisiä neuvojaan kotiin jääville ja lohduttelivat itkeviä eukkojaan.
He olivat hilpeällä tuulella, koettivat kotiin jääviäkin rohkaista ja
istuttaa heihin pirteätä mielialaansa.

— Mitäs sinä tyhjää itket, muoriseni, vai sitäkö pelkäät että minä
miellyn venäläis-naiseen ja jään sinne? Ole huoletta! Odotahan
syyspuoleen, niin minä tuon sinulle silkkihuivit ja hopeavyöt ja
kultasormukset joka sormeesi.

Niin lohdutteli muuan jokisuulainen saattamassa olevaa vaimoaan ja
taputteli leppoisasti leuan alle. Toinen kohotti kymmenvuotisen
poikansa käsivarrelleen, pyyhkäisi kyyneleen pois esikoisensa poskelta
ja virkkoi:

— Sinä Kaihihan saat jäädä isännäksi taloon, näytäkin, että olet mies.
Kas niin. Kun vähän varreltasi ylenet, pääset sitten sinäkin mukaan. —

— Mitä minun tuolle Kaijalle pitää luvata tuliaisiksi, kun se noin
surkeilee? kysyi muuan nuori mies puristaessaan morsiamensa kättä, joka
vavahteli hänen kourassaan.

— Tuo sille sulhasensa takaisin, neuvoi tytön äiti.

— Lähetänkö partasuun karjalaisen vai tulenko itse, Kaija?

Tyttö tarttui kaulasta kiinni ja kuiskasi: ”Tule takaisin!” Kemiläiset
ja liminkalaiset, joilla ei ollut omaisia saattamassa, istuivat jo
veneissään ja soutelivat hiljalleen ylöspäin, kiirehtien rauhattomina
toisia, jotka vielä vitkastelivat. Hannukin istui muhkeana muutaman
veneen perässä ja huusi ohi soutaessaan Juholle, joka vielä rannalla
seisoi:

— Tuletko mukaan vai etkö pääse eukostasi irti? Ja sinä, Anni, sano
Helinälle terveiseni, että iloisena poika lähti, mutta vielä
iloisempana se palaa. Hei vain, näin sitä mennään!

Hän huiskaisi melallaan, soutajat nykäisivät ravakasti, ja vene karkasi
keula vaahdossa eteenpäin.

Vaikea olikin Juhon päästä irtautumaan. Anni ei itkenyt eikä kiellellyt
häntä, vaan sen silmät tuntuivat pitävän häntä kiinni siinä yhdessä
paikassa. Vihdoin tempaisi Juho itsensä irti, hyppäsi veneeseen ja
ojensi kätensä:

— Terveeksi jää. Hoitele kotia Tapanin kanssa ja luota siihen, että
minä palaan.

Useat veneet olivat jo kadonneet Illinsaaren taakse, ja Juhon soutajat
vetelivät voimakkaasti ehtiäkseen etupäähän, jossa johtajan veneen piti
kulkea. Juho heitti vielä viimeisen katseen törmälle, kääntyi sitten
silmäilemään seuralaisiaan, ja varmuus ja tyytyväisyys palasi taas
hänen mieleensä. Tässähän se nyt lähti se retkikunta, jota hän niin
innokkaasti oli koko kevään puuhannut. Tässä se nyt lähti kosto
Karjalaan.

Vaan kun jo viimeinen vene oli niemen kärjestä kääntynyt ja kadonnut
rannan taa, seisoi vielä kauan siellä täällä hiekkatörmällä joku
yksinäinen nainen, joka ei tahtonut saada kyyneltä kuivumaan
silmästään. Sitä hän siinä mietti: jääpikö sinne minun mieheni vai
naapurinko mies, vai jäävätkö molemmat?

Mutta Vesaisen retkikunta painoi täyttä vauhtia menemään Iijokea
ylöspäin. Suvantovesillä soutivat veneet yhdessä joukossa, ja siinä se
oli komeannäköinen matkue, joka pyrki Maanselkää kohden. Siinä oli
kolmattakymmentä venettä, useimmat kaitaisia, kepeitä jokiveneitä, noin
6 tai 7 miehen kantoisia. Kantajoukkona oli siinä 90 iiläistä, jotka
Vesaisen komennossa etupäässä sousivat. Kemiläisiä oli Lauri Torvisen
johdolla saapunut noin 25 miestä, ja Krankan Hannun mukaan oli
liminkalaisia lähtenyt saman verran. Se oli koko sotajoukko, näillä
retkillä käytetyistä tavallista suurempi. Monesti päivässä pyörähti
Vesainen veneensä perästä katsomaan tuota seuruetta. Siinä on
miesjoukko, jolla jo kelpaa vainolaista vähän kurittaa!

Kepeää ja hilpeää oli kulku sileällä joella ja suvantovesillä.
Liukkaasti lipuivat kolmihangassa soudettuina vastavirtaankin köykäiset
alukset. Laita naksui miesten vetäessä, keula kohisi koskena, ja
vaahtona porisi vanavesi perän takana. Usein pistettiin kilpasouduksi,
kun verekset miehet vaihtuivat airoihin. Väliin kuljettiin yhdessä
jonossa, väliin soutivat toiset muutamia virstoja edelläpäin, toiset
tulivat tyynemmin jäljestä. Mutta pitkin päivää helähteli miesten
voimakas laulu joelta ja kaiku kimmahti rantatörmästä toiseen.
Kummissaan katsoi rannan lepikosta erämaan pelästynyt peura tuota outoa
kulkuetta, joka noin arkailematta häiritsi sen rauhallisia
juomarantoja, ja törmän päällä kuusen juurelle lepoon laskeutunut
kontio lähti vihaisesti murahtaen koikkelehtamaan salon sydämeen.
Heinäsorsa lepatti levotonna edestakaisin pitkin saaren rantaa peläten
pesäänsä ja vasta laskettuja muniaan, ja koskelo sukelteli suurimmassa
hädässä pitkät taipaleet veden alla, näki kauhukseen pintaan
kohotessaan aina uuden veneen tulevan kohti eikä päässyt rauhoittumaan,
ennenkuin viimeinen vene oli soutanut ohi ja luonto metelin jälkeen
taas päässyt laskeutumaan vanhaan, tyyneen erämaan hiljaisuuteensa.

Leikkiä se oli suvannolla kulku, vasta työ alkoi kun koskille
kerittiin. Ja niistäpä ei loppua tullutkaan. Kun yhden niskaan oli
saatu sauvotuksi, niin jo kuului toinen kohisevan edessäpäin. Vettä oli
tulvan aikana siksi runsaasti, että useimmista koskista toki päästiin
sauvomalla ja köydestä kiskomalla. Vaan pitipä veneitä vetää rantoja
myötenkin, kantamalla viedä mäkien ja kallioiden poikki, ja siinäpä
kysyttiin miesten kestävyyttä ja jäsenien voimaa. Vaan voimaa sitä
olikin tuossa sataisessa miesjoukossa; metsä rytisi ja mäki soi, kun he
veneineen samosivat salojen yli, ja äänekkäästi hoilautti jokainen
venekunta aina, kun taas suvannolle sai aluksensa lasketuksi. Kun
rupeama oli soudettu ja vedetty, istuttiin johonkin mäen töyräälle
aterioimaan ja yöksi tehtiin pitkä rivi nuotioita jokiahteelle, ja
väsynyt miesjoukko laskeutui niiden kupeille levolle, aamulla aikaisin
taas kulkuaan jatkaakseen.

Saavuttiin sitten Iijoen latvoille, ja nyt ne vasta olivat suuret
vetotaipaleet edessä. Penikulmittain piti vetää veneet vedenjakajan yli
niihin vesistöihin, jotka Vienan lahtiin laskevat. Tässä yrittivät
toisinaan Maanselän harjanteet nousemaan seinäksi matkueelle pystyyn;
siinä pusersi hien, siinä koetteli voimia. Vähän päästä aina pakotti
lepäämään. Sattui toisinaan, kun miesjoukko väsyneenä retkahti
sammaleelle, että epäilys täytti moniaan rinnan, ja joskus tuli
nostetuksi kysymys:

— Mutta mitä varten me täällä oikeastaan reutoamme kaukana erämaiden
syvyydessä, eiköhän todempaan kuluisi työmme, jos nämä voimat
kotioloihin käytettäisiin?

— Ja peltotöissäkö myyrättäisiin?

— Niin, siitä sitten ainakin sato ja leipä kasvaisi, mutta mitä kasvaa
tästä?

Se kysymys jäi useinkin vastaamatta, ja hiukan pettymystä kajasti
varsinkin nuorempain mielistä; yrittipä yksin Krankan Hannukin väliin
pitkillä vetotaipaleilla uupumaan ja kyllästymään. Vaan Vesaisen varma
esiintyminen ja rohkaiseva, repäisevä käytös sai harvat horjuvatkin
pian kohdalleen. Ja vähitellen rupesi maa, joka näihin asti oli
alinomaa vaihdellen kohonnut ja laskeunut, vihdoin tasaisemmin
laskeutumaan, myötämäkeen luisuivat veneet kepeämmin, ja eräänä aamuna
kimalteli jo edessä Oulankajoen tumma kalvo. Riemuhuudoin työnnettiin
veneet vesille ja lähdettiin solumaan alaspäin nopeasti kuljettavaa,
vuolasta virtaa ja saavuttiin jo illaksi vuorten kiertämän Paanajärven
suojaiselle rannalle.

Siinä levättiin päivä, koottiin voimia ja neuvoteltiin retken
suunnasta. Vanhemmat miehet, jotka usein nuoruudessaan olivat nämä
retket tehneet, tunsivat tien, ja tarkempia tietoja saatiin rannalla
asuvilta kalalappalaisilta. Kohtahan oltiinkin vihollisen alusmailla.
Pääjärven poikki päätettiin soutaa, siitä Kunnonvirtoja ja Susijärviä
pitkin kulkea suurelle Koutaselälle, josta Koutajokea myöten
Vienanmereen. Ensimmäinen päähyökkäys oli tehtävä Kannanlahden
kaupunkiin. Nyt oli edessä myötävät vedet ja verrattain vaivaton kulku.

Lappalaiset, säikähtyneinä noin suuren matkueen tulosta, teurastivat ja
toivat vieraita lepyttääkseen heille poroja antimiksi. Paistettiin
vartaassa poron lihaa, ja sitä syötäessä rupesivat vanhat miehet
muistelemaan ja kertomaan juttuja muinaisilta Lapin-retkiltään, jotka
heille nyt niin tuoreina palasivat mieleen. Nuoremmat istuivat ääneti
ääressä ja kuuntelivat ihmetellen ja kadehtien isien seikkailuita.

Erittäinkin kerrottiin, kuinka runsaasti ja helposti lappalaisilta oli
tavaroita saatu. Aitat tyhjennettiin, lisää teurastettiin.

Nuorista uteliaista kuuntelijoista kavahti eräs kysymään:

— Mutta miten se lappalainen niin kernaasti antoi teille tavaroitaan?

— Mitäpä se lammasraukka osasi vastustella. Sille kun kerran vain
ärjäisi mistä asiasta tahansa, että ”anna heti paikalla”, niin
lappalainen oli jo kontallaan ja tuomassa.

— Orjan luonto!

Niin kehuskeltiin entisiä retkeilyjä ja naurettiin seikkailuille, eikä
ihme jos nuoremmille yritti käymään kateeksi. Taas alkoi muuan kertoa:

— Oli se tässä Kitkan perukalla siihen aikaan muuankin lappalainen,
Aslak niminen, jolta minä kannoin veronahat. Jos koska satuin yön
aikaan ajamaan hänen kotaansa — ja yön aikaanhan sitä usein satuttiin
— niin heti ryömi Aslak vainaja vuoteeltaan, jättääkseen kylmästä
tulleelle vieraalle lämpöisen tilan...

— Ja päivällä syötiin kuuta ja poronlihaa, ja lappalainen luki
veronahkansa poron kelkkaan.

Niitä vanhoja muisteltaessa kului päivä Paanajärven rannalla. Mutta
joukossa oli useita nuoria miehiä sellaisia, jotka eivät vielä
eläissään olleet nähneet lappalaisten oloja ja elämää näiden
kotipaikoilla, ja illan suussa heräsi miehissä tuuma lähteä lähempää
katselemaan lappalaiskyliä, joista muutaman ohi oli edellisenä päivänä
soudettu. Krankan Hannu, seikkailuihin aina valmiina, tarjoutui heti
lähtemään mukaan, ja valmistausipa joku vanhemmistakin miehistä
uudistamaan nuoruuden muistojaan. Vaan Vesaisen Juho teki tenän. Hän
kielsi jyrkästi miehiä lähtemästä yöpaikalta poikemmas.

Siinä yritti syntymään pieni kina Juhon ja Hannun välillä, joka ei
tahtonut taipua tottelemaan. Mutta pontevasti osasi Juho ylläpitää
isännyyttä seurueessaan:

— Te ette mene mihinkään, sanoi hän. — Sinäkin, Hannu, pysyt koreasti
veneelläsi. Nyt ollaan miesten retkellä, aikaa ei ole joutaviin poikain
leikkeihin. Tässä levätään yö ja aamulla aikaisin lähdetään matkalle.

Siinä ei auttanut muu kuin totteleminen, ja vaikka vähän
vastahakoisina, vääntäysivät nuoremmatkin miehet kumminkin hiiltyväin
nuotioiden ääreen makuulleen, ja Hannukin pistäysi tyytymättömänä
sääskiltä suojaavan rankisensa alle, muristen ”joutavasta
juonittelemisesta”.

Pian nukkui koko retkikunta sikeintä untaan Paanajärven rauhallisella
rannalla. Hiekalle kiinnitettyjen veneiden perät kelluivat kepeästi
loivan aallon heiluttamina, ja siitä syntynyt kuiskaileva, tukahtunut
loiske säesti leppoisasti yön hiljaisuutta. Niinkuin kaukaisten merien
takaa kuului iltatuulen salaperäistä huminaa hongikoista, korkeiden
rantavuorten huipuilta, ja etäällä Oulangan niskassa päästeli kaakkuri
tuon tuostaankin surunvoittoisia säveleitään. Juhannuksen ajan päivä ei
paljon joutanut mailleen menemään, se punoitti kauan purppuran
karvaisena pallona läntisen vuorenharjanteen päältä, ja vasta puolen yön
seuduissa se hetkeksi pistäysi latvojen taakse, valaen laaksoon
hienoisen hämärän.

Silloin vasta nousi sammuvan nuotion äärestä nuori mies sieltä, toinen
täältä, hiipi hiljaa vesakon rintaan, kiipesi jyrkänteelle, ja
juoksujalassa lähdettiin lappalaiskylää kohden. Eivät malttaneet näet
pirkkalaisten pojat olla varkainkaan pikimmältään pistäytymättä yön
hämyssä katsomassa noita lappalaisten vaivaisia kotia, joista heidän
isillään oli niin paljon rikkaita ja hauskoja muistoja. Pikimmältään
piti pistäytyä näkemässä, eikä väsymän jälkiä näkynyt, kun aamulla
matkalle lähdettiin.

VI.

Jo veri jokena juoksi,
Hurme koskena kohisi.
Peitti maassa marjan varret,
Kanervaiset kankahalla.

Heleästi ja sointuisasti kilisivät kirkonkellot Petrunpäivän aattona
kaupungin kolmesta kirkontornista, helähtäen kauas yli Nivajoen
mahtavan suukosken kohinan. Kosken niskaan, kahden puolen Nivajokea,
joka laskee vetensä Kannanlahteen, oli näet tuo pieni kaupungintapainen
syntynyt. Se oli perustettu vasta puolisensataa vuotta sitten,
vaan oli jo rikkaan kalastuksen, suolakeittimöidensä, tuotteliaan
lappalaisverotuksen ja kaikenmoisen kaupustelun avulla kohonnut koko
kauniiseen kukoistukseen. Siinä asui lähes satakunta perhettä, kaikki
karjalaista sukuperää, ainoastaan papit, joita Solovetin luostari
lähetti, sekä jotkut harvat siirtolaiset olivat venäläisiä.

Nyt oli sen asukkailla juhla käsissä, sitä kilkuttivat kirkonkin
kellot. Jo puolelta päivin heitettiin Petrunpäivän aattona työt pois,
kalastajat palasivat mereltä ja laskivat veneensä kosken alle
ankkuriin, juhlavalmistuksia viimeisteltiin, ja siinä touhussa oli
vielä puolenpäivän aikana vilkasta liikettä ja elämää kylässä. Mutta
pian se kävi hiljaiseksi ja autioksi. Tavallisuuden mukaan lähtivät
näet kaikki asukkaat vanhoista vaivaisista lapsiin ja imeväisiin saakka
juhla-aattoa viettämään kaupungin ulkopuolella olevalle, pakanuuden
aikaiselle juhlakedolle Ristivaaran rinteelle. Kesäinen päivä oli
tukahduttavan helteinen. Aurinko paistoi täydeltä terältään
pilvettömältä taivaalta, tuulen henkäystäkään ei tuntunut, suoraan
ilmaan nousi savu kokkotulesta, joka ennen pitkää oli viritetty
Ristivaaran huipulle.

Siellä vietettiin juhla samaan tapaan kuin uhrijuhlat ennen isien
aikoina. Syömistä ja juomista oli tarjona yhteisellä kustannuksella,
lampaita oli teurastettu, piiraita leivottu, olutta pantu viljalti.
Siinä ryhmityttiin päivän puolelle kivikkorinteeseen, ja kukin
ikäluokka huvitteli omalla tavallaan. Nuoret miehet löivät painia ja
kilpailivat jousella-ammunnassa ja suopungin heitossa, tytöt
karkeloivat kentällä tanssin touhussa, ja vanhemmat miehet ja naiset
istuivat yhteisistä asioistaan tarinoiden koivujen juurella, joiden
siimeksessä valkopartaiset vaarit kertoivat satuja ja vetelivät vanhoja
virsiä, opettaen lastensa lapsille noita isiltä perittyjä lauluja
vanhasta Väinämöisestä, Ilmarisesta seposta ja Kalervon pojasta
Kullervosta.

Kullervon kostoretkestä oli ukko juuri laulanut, kertonut, miten tämä
oli surmannut Untamon joukon, polttanut talon ja tappanut karjan. Pieni
paitaressu kiipeää silloin hänen polveaan vastaan ja kysyy silmät
suurina:

— Kuulkaa vaari, miksi hän tappoi Untamon koko perheen?

— Kullervoko? Hän tahtoi kostaa.

— Mikä se on kosto?

Vanhemmat ihmiset nauroivat tuolle viattomalle kysyjälle, ja ukko
rupesi vetelemään virttä toisesta paikasta.

Tiheään kiertelivät kolmivanteiset olutkipot miesjoukossa, ja nuorten
suonissa rupesi jo veri kiivaammin kihahtelemaan. Siinä mahtailtiin
voimista ja kehuskeltiin urostekoja. Ahma rehenteli joukossa
parasnamiesnä ja haastoi ylpeästi nuorukaisparvesta jokaista
voittosille.

— Tule sinäkin, Ontrei, miesten kera painille äläkä pelehdi siellä
tyttöjen kanssa, huusi hän hoikkaiselle nuorukaiselle, joka siinä
vieressä naislaumaa nauratteli.

— Voimillasipa sinäkin kehunet, vaan et muilla menestyksilläsi,
vastasi Ontrei pisteliäästi.

Yleisenä kulkupuheena näet kerrottiin, että Ahma oli mielistellyt samaa
tyttöä, Kuosmasen nuorta ja kaunista Marjaa, joka koreimpana kukkasena
loisti kirjavapukuisessa tyttöjoukossa. Mutta tiettiin myös, ettei
tyttö häneen tahtonut suostua, vaan mieluummin kallistui reippaan
kalastajan Ontrein puoleen. Sillä vaikka Ahma olikin sankarina kuuluisa
koko Vienan rannalla aina Kemiin saakka, jossa hänen asetoverinsa
Kuisma häneltä kunniaa riiteli, niin nuoret tytöt häntä kumminkin
hiukan kammoivat ja karttelivat. Ahmalla oli aikoinaan ollut jo paljon
lemmenseikkailuja. Kotikulmilla hän nuorempana oli elänyt hyvin
vallattomasti, ja olivatpa kylän miehet kerran niin hänelle suuttuneet,
että hänen oli täytynyt lähteä käpälämäkeen kotikylästään. Hän oli
retkeillyt Jäämeren rannalle, elänyt siellä kalastamalla, kulkenut
kaukana Ruijan rannikolla, josta oli parin vuoden perästä palannut
nuoren norjalaisnaisen kanssa, jonka hänen sanottiin ryöstäneen.
Hyvästi oli Ahma tätä aikansa pidellyt, vaan ikävä oli sittenkin
tyttöparkaa vaivannut vieraassa maassa; ja kerran, kun oltiin käymässä
Solovetin luostarissa, hän oli koettanut karata muutamassa
englantilaisessa kauppalaivassa. Ajoissa oli siitä kumminkin Ahma
saanut vihiä, suuttunut julmaksi, käynyt naisensa laivasta pois ja niin
kovakouraisesti häntä kurittanut, että hän jo sille taipaleelle kuoli.
Nämä olivat kaikki tuttuja seikkoja Kannanlahdessa, ja siksi tytöt
häntä hiukan arastelivat jos ihailivatkin.

Ontrein viittauksen johdosta sähähti Ahma äkäisenä vastaan:

— Luuletko sinä tämmöisen pojan olevan yhden langan varassa, yhden
tytön vaivaisen? Toinenkin niitä on jo poimittu ja poimitaan vastakin.

— Niin, jospa ei juuri kannanlahtelaisiakaan... Tytöt nauraa
tirskahtelivat, kun näkivät, että Ahman pisti vihaksi, mutta se häntä
suututti vielä enemmän.

— Vähät minä kannanlahtelaisista, maailmaa on avaralta miniälläkin.
Odottakaahan, kun taas syyspuoleen käydään Pohjanlahden rannalla....

— Siellähän kuulut mennä talvena otuksen pyytäneen...

— Niin tein, vieläpä ylpeän Vesaisen sisaren. Siinä on tyttö, jota
kannattaa näytellä ja joka emännäksi kelpaa...

— Mutta joka sinulta livahti kynsistä, kun itse pakoon juoksit. Olisit
näin pidellyt, ilkkui Ontrei ja nosti käsivarsilleen Marjan, joka siinä
ilkamoi suuttuvalle Ahmalle.

Jo karahtivat tummiksi Ahman jäntevät kasvot ja nyrkki puristui jousen
selän ympäri, jota hän heristeli.

— Pakoon ... sanotko minun juosseen pakoon ... hä?

— Muutkin sanovat. Höplät kuuluu olleen hyppysesi sillä kertaa.

— Lurjus...!

Ahma ponnahti pystyyn, juoksi kohti ja tarttui kiihkeänä nuorukaista
rinnuksista kiinni. Posket hänellä paloivat ja silmät hehkuivat. Hän
oli soturikunniastaan arka, paljoa hän ei muutenkaan leikkiä sietänyt,
vaan vaivainen se, joka siinä kohden hänestä rupesi pilkkaa tekemään.

Pelästyneinä pyrähtelivät tytöt kaikille suunnille, arkoina vetäytyivät
toiset pojatkin syrjemmäs, ja hätääntyneinä kiirehtivät vanhemmat
miehet väliin. He tunsivat Ahman hurjuuden, kun hän pääsi suuttumaan,
ja koettivat taistelevia erottaa. Mutta Ahma huusi vain julmistuneena,
rytyyttäen vastustajaansa:

— Vastaatko puheesi vai peruutatko sanasi?

Toinen koetti vastustella, mutta jysähti kuin ranka Ahman alle
tantereeseen.

— Peruutatko...?

— Pe ... pe ... peruutan.

— Kiitä Jumalaa, että ajoissa peruutit, sillä muuten... So, lappele
jalkoihisi! Ja jos tässä joukossa on miestä semmoista, joka sanoo minun
paenneen, niin tulkoon vaikka kymmenen!

Toiset koettivat rauhoittaa suuttunutta miestä, joka mahtavana niinkuin
Jumala uhkaili heidän edessään. Vähitellen luonto laskeusikin, hän
istahti taas maahan ja rupesi uudelleen kehuskelemaan, kuinka
herkullinen tyttö se Vesaisen sisar oli ja kuinka hän sen vielä
kainalosiipakseen noutaa. Ja osoittaakseen, että hän jälleen oli aivan
rauhallinen, hän ojensi jousensa virran yläpuolella liitelevää
kalalokkia kohden, laukaisi, ja lepattaen putosi lokki koskeen.

— Se nuoli lähti miehen kädestä, kehuskelivat toiset, ja kun
oluthaarikka taas tuotiin esiin, juotiin sovinnon maljat ja tarinoitiin
kaikessa ystävyydessä.

Ilta oli näissä juomingeissa kulunut myöhäiseksi, ja taivas peittyi
pilviin, mutta juhlaa jatkettiin yhä. Äskeisen tappelun aikana oli
metsänrintaan Ristivaaran pohjoiselle kupeelle hiipinyt viisi miestä.
Sieltä he kuuntelivat juopuneiden porinaa, näkivät miesten pian olevan
aivan kykenemättöminä ja aikoivat hiipiä takaisin. Mutta eräs
poikavekara huomasi heidät ohi juostessaan ja huusi että ”täällä on
outoja miehiä”. Silloin nämä astuivat rohkeasti esiin.

He olivat vakoojia iiläisten retkikunnasta. Oli vanha Kauppi, Juho Vesainen
ja Krankan Hannu sekä pari muuta retkeilijää. He olivat
pukeutuneet kalamatkalla olevain pukuun, lakit he olivat vetäneet
syvälle silmilleen ja noella tuhrineet kasvonsa tuntemattomiksi.
Astuivat väsyneinä matkalaisina juhlivain keskelle ja toivottivat
rauhaa.

— Rauhatpa vieraillekin. Mistä sitä kuljetaan?

— Tuolta kuljetaan Kuolasta päin, kalamatkalta kotiin Aunukseen.

— Mistä pitäjästä ne miehet sieltä?

— Repolasta ollaan.

Se oli vanha Kauppi, joka vastaili kaikkien puolesta. Hän näet tiet
tunsi, osasi hyvin valehdella ja olipa aikoinaan oppinut vähän
matkimaan aunukselaisilta kaupankulkijoilta näiden puhetapaakin.
Epäillen katselivat kannanlahtelaiset heitä ensiksi, kyselivät ristiin
ja rastiin, tiedustelivat nimiä ja sukua, vaan kun miehet osasivat
kaikki retkensä tarkoin selittää, niin jo kutsuivat heidät kestiin
vieraikseen, unohtaen kaiken varovaisuuden. Miehiä kestittiin auliisti,
syötettiin, juotettiin ja käskettiin yöksi kylään.

— Juokaa, te vieraat! Nyt on praasnikat, eikä oluella ole määrää.

Miehet kallistivat haarikkaa, mutta ryyppäsivät ainoastaan puolen
ryypyn, jota vastoin kannanlahtelaiset kallistivat kokonaisen. Ahmakin
siinä jo tuherteli päissään, vaan vielä hänellä oli jäljellä vähän
tajuntaa ja muistoa. Taputtaen Juhoa olalle sopersi hän:

— Missä minä olen sinut ennen nähnyt, nähnyt minä olen.

Hän tunnusteli Iijoen jäältä vihollistaan, jolta hän isän oli tappanut,
vaan muisti petti. Ja Kauppi ehätti vastaamaan.

— Ka, lienet meidän puolessa kulkenut, me ollaan ensi kertaa täällä.

— Olen minä maailmaa kulkenut. Mutta terve, mikä lienetkin...

Juotiin taas, ja juhlijat päihtyivät yhä enemmän. Sinne tänne
pensaikkoon oli jo joku nukkumaan kellahtanut, toiset hieroivat
keskenään tappelua, toiset lauloivat ja hoilasivat, vieraita ei
muistanut kukaan pitää silmällä. Nämä odottivat sopivaa hetkeä
puikahtaakseen pois, — mutta Hannu Marjan oli kateissa. Hän oli lepikon
takana löytänyt tyttöparven, heti siihen heittäytynyt tuttavaksi ja
pikeytynyt parhaaksi mieheksi karkeloimaan. Kuosman hän kohta
oli hempukakseen anastanut, ja vähältäpä oli, että eivät kylän nuoret
miehet mielineet selkään antamaan, kun hänellä oli niin hyvä menestys
tyttöjen luona.

Siitä Juho hänet vihdoin löysi, kuiskasi ankaran sanan korvaan, ja niin
he lähtivät, yksitellen metsään puikahtaen pois juhlapaikalta ja
kiersivät veneilleen. Kaupunkilaiset kuuluivat vielä kotvasen
metelöivän vaaralla, ja vasta hetken kuluttua lähtivät sieltä viimeiset
pienin parvin hurraten ja hoilaten taivaltamaan kaupunkiin. Väsymys
voitti siellä heti juopuneet miehet, ennen pitkää lepäsi koko kylä
syvimpään uneen vaipuneena, voimatta aavistaakaan että turmio ja
hävitys vaani melkein aivan kotinurkkien kohdalla.

Pohjalaisten retkikunta lymyili näet virstan päässä niemen takana,
jonne miehet illan suussa olivat veneensä laskeneet. Sieltä oli viisi
miestä lähtenyt vakoilemaan, tutkiakseen minkälainen vastarinta olisi,
ja sillä tiellä he olivat kulkeutuneet juhlakentälle asti, kun kaupunki
oli ollut autio. Hetki oli mitä otollisin hyökkäykseen, he kertoivat
odottaville palatessaan. Karjalaiset makasivat päihtyneinä raskaassa
unessa.

— Ja nyt työhön, miehet, nyt saadaan tapella, puhui Juho tovereilleen.
— Punoittaa pitää kohta taivaanrannan, eikä yö ole oleva äänetön.
Terästäkää keihäänne ja karaiskaa luontonne, pois sääli ja arkuus!
Muistakaa, että tämä on koston hetki! Nyt ne maksetaan omat kärsimykset
ja kyyneleet. Tappakaa, ryöstäkää, polttakaa, mutta vankeja ei huolita.
Saalis kootaan yhteen ja jaetaan tasan. Nyt eteenpäin!

Itsellään hänellä silmä paloi ja joka lihas oli jännittynyt, kun hän
iiläisten kanssa lähti suorinta tietä kaupunkia kohden samoamaan.
Kemiläiset ja liminkalaiset lähtivät kiertämään vuoren rinnettä
hyökätäkseen kaupunkiin toisesta päästä.

Ääneti astuttiin aivan kaupungin keskustaan, vasta siellä päräytettiin
valtava huuto, ja samassa hetkessä hajausi miesjoukko taloihin
ryöstämään. Suurimpiin, vauraimpiin taloihin työnnyttiin ensiksi, ovet
potkaistiin rikki, varastohuoneet murrettiin auki. Väsyneet nukkujat
heräsivät kauhistuneina unestaan, kavahtivat pystyyn pyörryksissään ja
käsittämättä mitä oli tapahtunut. Pökerryksissään seisoivat vielä
humalansekavat miehet puolipimeissä tuvissaan tai juoksivat
saamattomina edestakaisin, osaamatta ryhtyä mihinkään vastarintaan.
Vaimot ja lapset kirkuivat ja itkivät ja koettivat turhaan
kirmaista pakoon; joka suunnalla oli vihollinen vastassa. Muutamat
selväjärkisemmät miehet tempasivat, niin pian kuin olivat huomanneet,
että vihollinen oli kylässä, kirveen tai keihään seinältä ja
kiirehtivät ulos. Vaan useimmat nutisti jo ovella vihollisen tappara,
ennenkuin he kadullekaan kerkesivät.

Teurastus on alkanut. Hyökkääjät piirittävät ovet, ja kuka vähänkin
vastahankaan vetelee, se saa kohta surmansa. Vaimoja ja lapsia
sullotaan navettoihin ja lammaskarsinoihin, etteivät olisi tiellä;
miehiltä sitaistaan kädet ja jalat, milloin ei henkeä oteta. Ja sitten
tutkitaan talo tarkoin lävitse, aitat, ullakot, kellarit, kaikki;
otetaan mitä kelvolliseksi huomataan. Elukat isketään ilkeyksillään
kuoliaiksi, vaikk’ei niitä voida ottaakaan mukaan. Ja kun talosta on
puhdas saatu, sytytetään se palamaan ja siirrytään toiseen.

Monelta kulmalta Kannanlahden kaupungista nousevat jo liekit korkealle
kesäyön kelmeää taivasta kohden, vaan hävitystä ja ryöstöä kestää
ehtimiseen. Verta vuotaa pitkin katuja ja pihamaiden nurmikkoja,
haavoittuneiden valituksia, pelästyneiden huutoja kaikuu kaikkialla, ja
ylinnä soivat hävittäjäin hurjat kiihotushuudot. Veren näkeminen
julmentaa pehmeämpiäkin luonteita: he tappavat häikäilemättä,
säälimättä, käsittämättä mitä tekevät. Se on kostoa!

Vesainen riehuu tulistuneena joukkonsa keskessä, neuvoo, kehottaa,
kiihottaa. Hän juoksee edestakaisin, hän ikäänkuin hakee jotakin. Siinä
juoksee häntä vastaan melkein alastonna puolikasvanut, säikähdyksestä
kuolemaisillaan oleva poika; tämän hän tempaa hartioista kiinni.

— Missä on Ahman talo, sano paikalla poika!

— Ah-ah-ha...

— Sano paikalla taikka...

— Ra ... rannalla tuossa... Uusi pirtti.

Nuolena kiitää Vesainen sinne. Muutamia miehiä siellä jo on pihalla,
mutta ovi on suljettu sisältä. Vesainen nykäisee ruumiinsa voimalla:
käsipuu jää kouraan. Hän potkaisee: jo halkeilevat laudat ja saranat
naksavat. Vielä jysäys... Vaan samassa lennähtää ovi sisäänpäin auki,
tempaa hänet kumoon, ja mies hyökkää kirves ojossa tuvasta ulos. Se on
Ahma. Hän karkaa salamana pihan poikki. Pohjalaiset tapaavat häntä
keihäillään, vaan eivät ehdi osata. Hän on jo ulkona, juoksee tuiskuna
rantaa kohden — Vesainen perässä, koivet suorina, keihäs ojossa. Ahma
ehtii kymmentä askelta ennen, työntää veneen rannasta, hyppää siihen ja
antaa sen luisua nielevään koskeen. Synkästi kiroten hyökkää Vesainen
vesikiville asti, viskaa keihäänsä pakenevan jälkeen. Se leikkaa
liepeen Ahman mekosta ja uppoaa räiskyen vaahtoavaan koskeen.

Venettä ei ole toista lähellä. Harmista kuohuen näkee Vesainen, kuinka
Ahma asettuu perään ja viilettää taitavasti veneensä alas Nivakosken
ärjyvistä pyörteistä. Hän on pelastunut, siihen ei voi mitään.

Takaisin taloon rientää Vesainen. Tupa on tyhjä, vuoteessa sairaana
makaa siellä ainoastaan Ahman ikäloppu, sairas, liikkeelle pääsemätön
isä. Vimmoissaan nykäisee Vesainen vuoteen ja vanhuksen yhdessä mytyssä
ulos pihalle, polkee jalallaan sairaan korisevaa rintaa ja kohottaa
sotakirveensä...

— Sääli toki valkoista päätä, kuuluu ääni hänen takanaan. Hän kääntyy;
se on Hannu, joka tempaa hänen käsivarrestaan kiinni. Tämä on myöskin,
Helinälle antamansa lupauksen mukaan, etsinyt Ahmaa taistellakseen
hänen kanssaan, vaan on tullut liian myöhään. Ja Juhon julmuus häntä
kauhistuttaa.

Vaan Vesainen työntää hänet pilkaten kupeeltaan pois ja lausuessaan:

— Säästikö hän minun isäni valkoista päätä — heilauttaa hän
kirvestään ja halkaisee harmajan kallon.

Katsoo sitten hetkisen työtään ja rämäyttää naurun:

— Siinä on! Minä olen kostanut — mutta vasta puoleksi.

Sitten hän ikään kuin havahtuen unestaan, käännähtää selin ja huutaa:

— Nyt, miehet, kirkkoihin! Siellä ne aarteet ovat, joita kannattaa
kotiinkin kuljettaa! Mutta tuleen ensiksi tuo hökkeli!

Kirkkoihin paenneet, säikähtyneet naiset ja lapset potkitaan ulos, ja
puhdistustyö alkaa. Hopeat ja kullat, koristukset ja suitsutusastiat,
Jumalan neitsyen ja pyhän kuvat mätetään säkkeihin ja kannetaan ulos.
Kynttilänjalat kiskotaan irti, arkut murretaan auki, messupuvut ja
ehtoollisastiat viskellään hujan hajan ikkunoista ulos. Kirkonkellot,
joita jaksetaan kuljettaa, kiskotaan myöskin rannalle, jonne jo
kasoittain tavarata kaikilta suunnilta on kertynyt. Sitten nuotio
nurkan alle ja kirkko tuleen.

Niin leimuaa jo kaksi kirkkoa täydessä liekissä. Mutta miksi seisoo
kolmas kirkko mäennyppylällä vielä polttamatta?

Sen on jumalanäiti pelastanut. Palavaa kekälettä oli jo muuan nuori
iiläinen ollut siihenkin viskaamassa, mutta hänen katseensa olivat
sillä hetkellä osuneet suureen, seinällä olevaan Maaria-neitsyen
kuvaan. Sen silmät olivat katsoneet häntä niin surunvoittoisesti ja
varottavasti, ne olivat niin elävästi muistuttaneet hänen oman äitinsä
kasvoja jäähyväisiä heitettäessä Iijoen rannassa... Pojalta putoaa
kekäle maahan, hän peräytyy säikähtyneenä ja huudahtaa:

— Minä sitä en sytytä, se on pyhä paikka!

Vesainen osuu ääreen, kuulee jutun ja päästää halveksivan naurun:

— Lapsen luonto!

Mutta eipä toisenkaan miehen tehnyt mieli sitä kirkkoa sytyttämään.

Vihan ja koston tulinen lieska, joka koko yön oli liekehtinyt Vesaisen
silmissä, talttuu vähitellen, ja kasvoille leviää mielihyvän ilmaus.
Tämä on kaikki hänen tekoaan! Siitä hän nauttii. Hän kävelee kosken
partaalle, jonne ryöstötavarat on koottu ja laittaa sanan miehille
saapua sinne, kun työnsä ovat täyttäneet.

Siitä hän syrjästä katselee työnsä hedelmiä: Yhtenä tulimerenä
liekitsee koko kaunis pogosta; hiiltyviä raunioita täällä, suitsuavia
savupatsaita siellä, niiden välissä kiertelee kuin aaveita surkeita
olentoja, äitejä etsien lapsiaan, lapsia itkien vanhempainsa
kylmenevien ruumiiden ääressä. Yö on kulunut. Päivä nousee ylemmäs
itäiselle taivaalle, valaisten selvemmäksi ja kokonaisemmaksi tuon
suurenmoisen, surullisen näytelmän.

Siihen jokiahteelle keräytyvät miehet vähitellen verisestä työstään.
Siinä valmistetaan juhla-ateriat, kannetaan siihen kylän aitoista
parhaat herkut, syödään ja mässätään. Ja hetkeksi laskeupi öisessä
hävitystyössä väsynyt miesjoukko puhtaalle nurmikolle lepäämään.

Saapuu vihdoin Krankan Hannukin kokouspaikalle. Hän on taas ollut
seikkailuissa. Kun hän ei Ahmaa voinut saada käsiinsä, pisti hänelle
päähän lähteä tiedustelemaan, miten sen Kuosman perheen lienee käynyt,
jonka ihanaa tytärtä hän illalla oli juhlapaikalla mielistellyt.

Kylän laidasta hän löysi talon, joka jo paloi täydessä tulessa. Mutta
sen talon pihalla olivat pohjalaiset ensi kerran vastuksensa tavanneet,
ja siellä taisteltiin aika kiivaasti. Nuoren Ontrein seurassa oli näet
joukko karjalaisia nuorukaisia rientänyt pelastamaan kylän kaunotarta
vihollisten kynsistä. Mutta nämä eivät hellittäneetkään saaliistaan.
Siinä kaatui miehiä molemmilta puolin, ja hätä oli jo harvoilla
pohjalaisilla käsissä, kun Hannu parin miehen seuraamana joutui
paikalle. Ja lujille siinä joutui Hannukin. Epätoivon vimmassa iskivät
karjalaiset, ja vasta kovan ottelun jälkeen saatiin heidät ajetuksi
pakoon lepikkoon Ristivaaran rinteelle. Talonväen, joka taistelun ajan
oli aitassa lymynnyt, yrittivät hurjistuneet voittajat seivästämään
siihen paikkaan, ja ainoastaan puoliväkisin sai Hannu heidät siitä
hillityksi. Toiset hän päästi pakosalle, Marjan hän otti mukaansa ja
toi kokouspaikalle.

— Mitä sinä tuosta kuljetat? kysyi Vesainen äkäisenä. — Vankeja ei
oteta.

— Otan sen omille varoilleni.

— Et ota. Joko annat tytön juosta tiehensä taikka isken keihääni...

— Iske, mutta silloin isken minäkin. Muulle saaliinjaolle en pyri,
mutta tämän saaliini pidän.

Eripuraisuuden välttämiseksi pidettiin kohta miesten kesken neuvottelu
ja siinä päätettiin, että Hannu pitäköön tytön, kun luopuu muusta
saaliista. Muut ryöstöt jaettiin venekuntain kesken ja hetken siinä
vielä levättyä ja tuhotyötä ihailtua lähdettiin voittoja kantamaan
veneille, jotka niiden painosta melkoisesti laskeutuivat. Ei näet
pidetty viisaana kauemmin viipyä tuhopaikalla, Ahma oli päässyt pakoon
ja arvattiin kyllä, ettei hän toimetonna liikkunut.

Vielä ennen illan tuloa istuttiin soutamaan ja jatkamaan hävitysretkeä
läntisen Vienan toisiinkin kyliin.

Rauha ja hiljaisuus vallitsi taaskin Nivajoen suukosken ympärillä.
Mutta eilen vielä kukoistava pogosta oli rauniona, sen poltetut
rakennukset kytivät ja suitsusivat vielä kauan, levittäen kosken päälle
savua ja kitkerää käryä. Pakoon päässeet asukkaat, jotka pelon
valtaamina päivän olivat puolialastomina lymynneet metsissä Ristivaaran
rinteillä, palasivat illan suussa varovasti ja tutkistellen
hävitetyille asuinpaikoilleen täyttämään raskasta velvollisuuttaan:
korjaamaan haavoitettuja ja hautaamaan vainajia.

VII.

Laski laulellen vesiä,
Ilon lyöden lainenia.

Kannanlahden perukasta soutivat Vesaisen retkikunnan veneet merelle
päin ja poikkesivat matkalla puhdasta tekemään kylissä lahden
molemmilla rannoilla. Umman, Koudan ja Kieretin isommat kylät sekä
joukko pienempiä ryöstettiin paljaiksi ja poltettiin. Tultiin
tavallisesti yön aikaan kylään, säikytettiin tyrmistyneet nukkujat ulos
metsiin ja isännöitiin sitten näiden asunnoilla, kunnes katsottiin ajan
olevan lähteä taipaleelle. Silloin sytytettiin tavallisesti kirkot
komeiksi lähtörovioiksi. Mitä saalista ei jaksettu mukaan ottaa, se
upotettiin jokeen. Sanottavaa vastarintaa ei tavattu missään.

Ja kun taas kylästä soudettiin merelle ja jäljelle jäi liekkien
ruskottama taivaanranta, niin rohkealla mielellä soutivat miehet
vieraita vesiä, ja kirkkaasti kajahuttelivat Vienan kallioisten saarten
rannat ohi kulkevaisten pohjalaisten äänekkäitä lauluja.

Huomattiin kumminkin matkaa jatkettaessa, ettei Ahma ollut jäänyt
joutilaaksi, vaan sillä välin kun pohjalaiset meriä soutivat, maalla
ollut täydessä puuhassa, lähettänyt varotussanoja ja kerännyt joukkoa.
Ja Kieretissä keksittiin, että asukkaat olivat saaneet sanan vihollisen
tulosta, sillä kylä oli melkein autio, kaikki olivat kapaisseet
metsään. Mutta tavaroitaan he eivät olleet ehtineet korjata, joten
saalista siitäkin lähti runsaasti. Kuultiin myös kiinni otetuilta
kalastajilta, että Ahmalla jo oli koossa koko suuri miesjoukko, mutta
miksi häntä ei näkynyt, miksi hän ei saapunut vastarintaa tekemään ja
kyliään puolustamaan, sitä ei voitu käsittää.

Se seikka huoletti ja arvelutti ankarasti retkikuntaa ja vanhemmat
miehet kehottivat varovaisuuteen:

— Ne sulkevat meiltä paluutien. Ei voi koskaan tietää, missä ne
vaanivat ja mistä hyökkäävät. Me sotkeudumme ehkä vielä koko
saaliinemme satimeen, ja voi meitä, jos nyt noiden hurjistuneiden
karjalaisten käsiin joudumme!

Niin varotteli vanha Kauppikin muutamalla levähdyspaikalla eräässä
Vienan saaressa, kun Kieretistä oltiin matkalla Kemin kyliä kohden. Ja
usealta taholta kuului kehotuksia:

— Lähdetään kiireimmiten paluumatkalle. Nyt vielä voimme pelastaa
henkemme ja saaliimme, vaan myöhemmin on kaikki epävarmaa.

— Niin, jokohan käännetään keulat länttä kohden, tuumaili Krankan Hannukin
nolon näköisenä, hänkin saalistaan vaaliakseen.

Mutta olipa toisia, joilla oli toinen mieli ja toiset mietteet; niitä
oli nuorten miesten suuri joukko, joka taistelun ja ryöstön
kiihottavassa touhussa oli innostunut ja himosi enempiä seikkailuja,
suurempaa kunniaa ja isompaa saalista. Ja niiden etupäässä oli Vesaisen Juho
.

— Paluumatkasta ei puhettakaan, huudahti hän, nyt soudetaan
Solovetiin!

Se retken päämaali oli hänellä koko ajan kauniina ja viekoittelevana
kajastanut mielessään. Jo lapsuudestaan saakka hän oli kuullut
monenmoisia kummallisia ja tarumaisia kertomuksia tästä vanhasta,
mahtavasta luostarista, sen äärettömistä rikkauksista, sen komeuksista,
sen kalleuksista ja sen suuresta, isännöitsevästä vaikutuksesta
kaikkiin Vienanmertä ympäröiviin seutuihin. Solovetin monasteri, niin
oli hänen isävainajansa usein kertonut, on juuri se ahjo, josta
karjalaisten hyökkäykset Pohjanmaalle ovat vuosien kuluessa johtuneet.
Luostari tahtoo laajentaa valtaansa ja uskonsa vaikutusalaa, se tahtoo
ulontaa herruutensa ja kirkollisen isännyytensä, vieraan kielensä ja
vieraan uskonnon, aina Pohjanlahteen saakka, niinkuin se on sen
ulontanut Jäämeren puolelle. Siksi yllyttävät luostarin munkit ja papit
heille uskollista Karjalan kansaa alituisiin retkiin Maanselän taakse;
heidän vehkeistään ne langat kulkevat, joiden seurauksista Pohjanmaan
jokivarret niin usein ovat saaneet kärsiä.

Nuorukaisena hän jo monesti oli haaveksinut päästäkseen kerran
musertamaan tuon kuuluisan pesän. Hän oli kuvitellut, kuinka hän sen
hävittäisi, polttaisi ja hajoittaisi, levittäisi rauniotkin pitkin
saaren rantoja, niin ettei kiveä jäisi kiven päälle. Nuo kullasta
kiiltävät kirkot, nuo rikkaat rakennukset, joista hän matkamiehiltä oli
niin paljon kuullut, antaisi hän nousta savuna ilmaan, ja sen asukkaat,
munkit ja papit, hän joko tappaisi heidän omille raunioilleen taikka
sirottaisi menemään kaikkeen maailmaan. Ja saarelle ei pitäisi jäädä
paikkaa, jonka alla ihminen saisi sateelta suojaa, eikä ihmistä, joka
sateen suojaa tarvitsisi.

Niin hän oli kuvitellut, niin hän oli kehuskellut. Nytkin tällä
matkalla olivat hänen ajatuksensa melkein alinomaa siinä pyörineet, hän
oli jo edeltäpäin nauttinut tuumastaan ja ihaillut tekoaan. Ja nyt
vihdoinkin oltiin mailla. Ainoastaan kappale saaristoa, pari penikulmaa
selkää, erotti hänet luostarista, päivän matka vain, ja hän olisi
siellä. Nytkö pitäisi hänen luopua suuresta aikeestaan? Ei, ei koskaan.

Tätä hän kuvaili epäileville seuralaisilleen; tavallisesti hän ei ollut
monisanainen, vaan nyt hän innostui puhuessaan, hänen sanoissaan oli
voimaa ja hänen liikkeissään kiihkoa.

— Tästäkö, luostarin satamasta, me yrittämättä takaisin palaisimme! Ja
mistä syystä? Siitäkö, että yksi Ahma kulkee pitkin poltettuja kyliä ja
koettaa keräillä kumppaneikseen joitakuita säikähtyneitä miesraukkoja,
joilla hän ei kumminkaan uskalla meille vastukseksi tulla. Hiiteen
arkuus ja pelko! Nyt on koitunut koston hetki, nyt on voitto tuossa
juuri käsissämme, nyt eteenpäin, ja vasta kun luostari on raunioina,
silloin takaisin.

— Se on miehen sana, kuului monelta taholta innokkaita huutoja. Nuoret
olivat aivan jyrkästi hänen puolellaan. Torvisen Lauri oli hänellä,
kuten ainakin, uskollisimpana kannattajanaan, ja Hannukin, joka äsken
vielä epäröi, karahti pystyyn ja huudahti:

— Vaikka tuhannen Ahmaa vaanikoon takana, luostarin me sittenkin
hävitämme.

Paluumatkasta ei ollut enää puhettakaan, ja hetken neuvoteltua
päätettiin yksimielisesti jo kohta lähteä soutamaan Solovetiin päin.
Veneet lykättiin vesille ja ruvettiin vastaiseen kiskomaan saaristosta
selälle.

Jo yöllä tyynen aikana arveltiin ehdittävän Solovetin edustalle. Vaan
eipä voitukaan painaa yhteen ponteeseen. Tuuli nousi, suurelta
Vienanselältä kiihtyi ankara itäinen puuska, joka velloi veden kuohuna
kohisemaan ja pahasti hytkytti köykäisiä aluksia. Ei auttanut muu kuin
kääntyä suojan hakuun ja suurella vaivalla ja vaaralla päästiin vihdoin
Kemijoen suun kohdalla olevan korkean Hanhisaaren (nykyisen Kusovoin)
kupeelle ja jäätiin siihen säätä pitämään.

Se oli jylhä kalliosaari, jonka korkein huippu itäiseltä rannalta
pystynä nousi taivasta kohden. Joutilaina ollen kiipesivät Juho, Lauri
ja Kaupin ukko huipulle tähystelemään. Mahtava oli se näköala, joka
heidän eteensä levisi, mutta yhteen paikkaan heidän silmänsä kumminkin
kohta kiintyivät: suoraan itää kohden näkyivät selvästi kirkkaassa
ilmassa Solovetin saaristo ja sen luostari. Kirkkojen kullatut kupolit
kimaltelivat päivänpaisteessa tulen karvaisina meren tummaa selkää
vasten, ja valkealta hohtivat kiviset seinät. Miehet katselivat
kotvasen ääneti. Vihdoin virkkoi Vesainen:

— Et kiiltele sinä enää kauan!

Hän oli voitostaan varma.

Hetken kuluttua huomautti Lauri muuatta luoteesta tulevaa venettä, joka
lastun tapaisena kelluili myrskyävällä, aukealla merellä ja suuressa
hädässä ollen nähtävästi pyrki samaa saarta kohden. Vihdoin se laskikin
saaren pohjoisrannalle, ja miehet menivät katsomaan, mitä kulkijoita ne
olivat.

Ne olivat kannanlahtelaisia, pappi ja kolme soutajaa, niiden muassa
nuori kalastaja Ontrei. Arvaten ja peläten, että pohjalaiset
hyökkäisivät pahaa aavistamattomaan ja varaansa pitämättömään
luostariin, olivat kannanlahtelaiset, pappiensa hartaista kehotuksista,
päättäneet lähettää sinne varoittavan sanan, ja siinä olivat nyt
sananviejät. Myrsky oli katkaissut heiltäkin matkan ja ajanut heidät
vihollisten kynsiin. Lypsämällä saatiin ne tiedot venemiehiltä
selville.

— Vai semmoisilla asioilla te kuljette, ivaili Vesainen. — Mutta
eihän teillä kovin kiirettä liene, ehdittäneenhän sinne huomenna
yhdessä matkassa.

Pappi kumarteli kauhistuneena ja pelosta vavisten sekä teki
ristinmerkkejä, tuskan hien pusertuessa otsasta.

— Maltahan, ukko, kumarruksinesi, sitten luostarissa posmiloidaan
yhdessä. Tarjennet sielläkin, siellä tulee olemaan hyvä lämmin!

— Tämä ”pääpaha” meitä opastaakin luostarin sokkeloissa. Tulit hyvään
tarpeeseen.

Niin ilkkuivat nuoret miehet säikähtyneelle papille, sillä aikaa kun
vanhemmat koettivat soutajilta saada urkituksi, mitä Ahma siellä
mantereella puuhasi ja mitä hänellä oli mielessä. Mutta siitä eivät
karjalaiset puhuneet sanaakaan, eivät mihinkään selityksiin ryhtyneet.

Vaan kun pohjalaisten veneille astuttiin, näki Ontrei siellä ryöstetyn
lemmittynsä, Kuosmasen Marjan, istuvan Hannun rinnalla. Silloin pojalla
silmät salamoivat ja hän karkasi kohti.

— So, so, sievemmästi, ilkkuivat iiläiset ja rupesivat miestä kiinni
pitelemään. Ja Hannu hyväili tyttöä ja härnäsi:

— Etäämmältä saat nätisti katsoa, mutta hypeltelemään ei saa tulla
näin koreata tyttöä. Vai miten — oliko tämä sinun morsiamesi?

Hannu keikutteli tyttöä polvellaan ja kallisti pään suuta suikatakseen.
Tytön silmissä kiilsi kyynel, ja voimatonna hän reuhtoili ryöstäjänsä
käsissä. Mutta vihan vaahto tursusi Ontrein suusta.

— Ilkut siinä nyt, huusi hän Hannulle, vaan ilkut parahiksi, kun
kotiisi tulet! Taitavat olla raiskattuina omatkin morsiamesi.

Ympärillä olevat höristivät pahasti korviaan, vaan Hannu kysyi
tyynesti:

— Mikäpä ne siellä raiskaisi?

— Mikä! kähisi Ontrei. — Kyllä Ahma siitä huolen pitää.

— Ahma!?

Se huudahdus pääsi useimpain huulilta. Miehet otettiin tutkitteelle
ja vähän komennettua saatiinkin heidät tunnustamaan, että Ahma
keräämällään joukolla oli päättänyt lähteä — nyt kenties jo lähtenyt
— kostoretkelle Pohjanmaalle. Hän oli huomannut turhaksi kotona
taistella ylivoimaa vastaan, kylätkin oli jo hävitetty, tavarat
ryöstetty. Sen sijaan hän oli ruvennut houkuttelemaan miehiään
kostoretkelle Pohjanmaalle; sillä aikaa kun pohjalaiset ryöstivät ja
herkuttelivat Vienan vesillä ja raskailla kuormillaan sieltä
palailivat, sopi heidän käväistä tekemässä vähän puhdasta näiden omilla
rannoilla. Se tuuma oli viehättänyt hurjistuneita, kostoa janoavia
karjalaisia, ja nämä olivat paraikaa varustautuneet matkalle, kun
Solovetiin aikovat lähtivät Kannanlahdesta.

— Voi viheliäinen, minkä teki!

— Ja me ollaan täällä!

Nyt oli neuvoja keksittävä, nyt tuumittava, mitä tehdä, mihin kääntyä.
Oliko jatkettava entistä suunnitelmaa, hyökättävä luostaria hävittämään
ja vasta sen tehtyä lähdettävä paluumatkalle, vai oliko heti kiireimmän
kautta riennettävä kotimatkalle, koetettava, ehdittäisiinkö vielä
kotikyliä puolustamaan?

Jälkimmäistä vaativat useimmat. Heillä oli kotinsa mielessään,
tuskallisesti huolenaan turvattomat vaimonsa ja pienet lapsensa, jotka
jäisivät julman Ahman ja äärimmilleen ärsytettyjen karjalaisten
kidutettaviksi. He vaativat pikaista paluumatkaa.

Vai oliko otaksuttavaa, että mitenkään ehdittäisiin kotiin siihen kun
Ahma pienemmän joukkonsa ja köykäisten alustensa kanssa? Ja jos ei
ollut, eikö ollut parempi täydentää retki täällä ja sammuttaa kerrankin
tuo ikuisten kärsimysten ja vaarojen pesä, hävittää Soloveti. Sitä
kesti miettiä.

Ahma kulkee tietysti Pääjärven kautta pohjalaisten äskeisiä jälkiä.
Siellä on pahat matkat vastavirtaan pienellekin joukolle, vähän veden
aikana varsinkin. Pohjalaisten sitä vastoin sopisi kulkea Vienan
Kemijokea ylös, sitten Maanselän poikki ja Oulujoen Lentuan ja Kuhmon
haaraa alas. Matkat melkein yhtä pitkät, mutta jälkimmäinen hiukan
helpompi.

Ehkä ehdittäisiin, ehkä sittenkin, jos oikein ponnistettaisiin, ajoissa
perille kotikyliä puolustamaan.

— Koetettava tuota ainakin on.

Se oli yleinen mielipide. Vesainen ei ollut ottanut keskusteluun osaa,
hän oli istunut ja miettinyt. Kaksi voimaa hänessä taisteli, ne repivät
häntä kahtaalle. Toinen oli viha ja kunnianhimo, ja se houkutteli häntä
kaikesta huolimatta täydentämään alkuperäisen aikeensa, hyökkäämään
luostariin. Se oli tuossa melkein äänen kuuluvilla — siihenkö se saisi
jäädäkin? Toinen voima oli rakkaus, ja se repi kotiin: kotikylä, oma
pirtti, oma nuori vaimo kaipasi suojelijaansa, voisiko hän,
koettamattakaan heitä pelastaa, jättää heidät varmimman surman suuhun?

— Ah! sitä kirottua Ahmaa. Jospa saisin sinut noiden kourieni rakoon!

Kysyvästi katselivat toiset Juhoa, peläten että hän vielä vastustelisi
kotiin lähtöä. Vanha Kauppi tuli häntä vakavasti puhuttelemaan:

— Vesainen, veljeni, älä nyt ole visainen...

— Niin — Juho katkaisi vanhuksen puheen — siitähän ei pääse
mihinkään, meidän täytyy palata. Veneet kuntoon! Vielä tänä yönä
lähdetään kotiin päin.

Miesten kiirehtiessä lähtöä valmistamaan käveli Vesainen vielä kerran
Hanhisaaren pohjoiselle rinteelle, jonne Solovetin luostari kuulti
avaran ulapan takaa. Kahta kirkkaammin kimaltelivat nyt laskevan päivän
valossa sen kullatut kupolit, ikäänkuin uhitellen voimattomaksi
käynyttä vihollista. Katkeran kiukkuisena ojensi Vesainen sitä kohden
puristetut nyrkkinsä: hän näytti tahtovan polttaa sen poroksi silmäinsä
salamoilla!

Mutta veneet olivat jo valmiit, ja pian porisi taas yön hiljaisuudessa
vesi pohjalaisten veneiden keulan alla, jotka tyyntyvässä saaristossa
nyt oli käännetty Kemin suuta kohden.

Vasta selällä miehet huomasivat, että Hannun veneessä ei ollutkaan enää
vankia. ”Taisi karata”, selitti Hannu rauhallisesti. Mutta toiset
tiesivät kuiskata, että karkaamisen laita lienee ollut niin ja näin.
Hannun oli, kerrottiin, mieli heltynyt tytön hartaista rukouksista.
Tämä oli niin kiihkeästi pyytänyt häntä pelastamaan hänet ja sulhonsa
Ontrein, että Hannu oli laskenut hänet menemään. Ja siinä lähdön
touhussa oli vene Hanhisaaren pohjoiselta rannalta lähtenyt nopeasti
viilettämään ulapalle.

Siinä istui onnellisena Ontrei vielä onnellisemman morsiamensa rinnalla
ja ponnisteli toisten Kannanlahden miesten kanssa voimiaan soutaakseen
vielä korkeasti kuohuvan aallokon halki luodetta kohden, kotoiselle
rannikolle. Mutta pappi ei ollut veneessä. Ontrei oli palatessaan
nähnyt hänen jäävän veriinsä makaamaan Hanhisaaren kalliolle.

Vesainen oli näet kiukusta kuohuen veneelleen palatessaan nähnyt tuon
kavalannäköisen mekkoniekan lymyilevän siellä kivien lomassa, ja
hänestä sen kasvoilla oli näyttänyt olevan ilkkuva hymy. Harmistuneena
oli Juho silloin huudahtanut:

— Sinä ainakaan et mene Solovetiin kertomaan sen pelastumisesta ja
meidän pettymisestämme!

Ja kirveensä hamaralla hän oli musertanut ukolta pääkallon.

Tarina kertoo, että Solovetin pyhät munkit olivat sittemmin tämän
vainajan muistoksi pystyttäneet Hanhisaaren huipulle kiviristin, joka
sitten vuosisatain kuluessa, kuumottaen kauas merelle, on ollut
kaikkien ohikulkevain pyhiin vaeltajain nähtävänä ja jonka kohdalla
Vienan rantalainen aina on hartaana tehnyt ristinmerkkinsä.

VIII.

Kostohon minäkin koito,
Kostoksi kovaosainen
Mittaelin miekkojani,
Kannoin kaunista asetta
Noille Pohjolan perille,
Pimentolan pientarille:
Surmaksi oman sukuni,
Kateheksi kantajani.

Pitkänlaisen, kapean merenlahden päässä, Kemijoen suussa olevan
Merikosken pohjoisrannalla, sijaitsi silloin niinkuin nytkin Vienan Kemin
kaupunki eli pogosta. Sitä kohden souti nyt pohjalainen
retkikunta aamuisen päivän sarastaessa.

Maine tästä retkikunnasta oli jo levinnyt pitkin Vienanmeren
länsirannikkoa ja saapunut Kemiinkin asti. Tuo verinen maine oli
sielläkin herättänyt pelästystä ja kauhua: millä hetkellä tahansa
saattoi tuhoava joukko hyökätä kaupunkiin, jättääkseen senkin jälkeensä
suitsuavaksi raunioksi. Kiireen vilkkaa olivat kemiläiset siitä syystä
sälyttäneet kampsunsa kokoon ja rientäneet pelastamaan mitä suinkin
kuljettaa saattoivat metsiin, soitten ja arojen taakse. Huonompi väki,
vaimot ja lapset, siirrettiin myöskin sinne, miehet keräsi Kemin
sankari, Iin retkeltä tunnettu Kuisma, yhteen ja viipyi niiden kanssa
kotosalla tehdäkseen ainakin jonkin verran kiusaa viholliselle, kun se
kohti hyökkäisi.

Tuolta se nyt tulikin. Lahti vilisi kohta mustanaan vihamiesten
veneitä. Kemiläiset katselivat mieli haikeana kaupunkiaan ikään kuin
sanoakseen sille viimeiset jäähyväiset.

Mutta pohjalaiset eivät ryntääkään suorastaan kaupunkiin. Toiselle
puolen joen he Merikosken alle laskevat veneensä ja lähtevät viipymättä
kiskomaan niitä koskenkorvista ylöspäin.

Mitäs tämä on? Onko niillä jokin viekkaus mielessä? Kemiläiset
seuraavat suuresti jännittyneinä ja uteliaina tuota pitkää, mustaa
miesjonoa, joka aivan rauhallisesti ja mistään välittämättä vetää
veneitään kosken päälle, kaupungista ohi. Eivätköhän aiokaan tehdä
hyökkäystä?

Ei, ne jatkavat vain. Merikosken yläpuolella nousevat veneisiinsä ja
lähtevät sauvomaan hyvää kyytiä ylöspäin. Ja Putkuokosken alla nousevat
taas rannalle vetämään.

Tuopa jo vähän harmittaa Kuismaa, joka sitä kulkua vastapäiseltä
rannalta tähystelee. Hän oli toki toivonut saavansa tapella ja osoittaa
kuntoaan kotikyläänsä puolustaessaan...

— Ei, niitä pitää lähteä jälkeen ajamaan, päättelee hän.

— Pysytään rauhassa kotona, kun saadaan pysyä, kehottavat toiset.
Mutta Kuisma valitsee joukosta kolmisenkymmentä reipasta miestä, soutaa
joen yli ja hyökkää taimmaisten venekuntain kimppuun, toki vähän
väylänmaksua ottaakseen. Muutaman veneen he anastavat, toisen kaatavat,
ja kahakka syntyy jokiahteella. Mutta edellisistä veneistä saapuu apua,
ja Kuisma peräytyy metsään.

Mutta sieltä hän jatkaa alinomaista sissisotaa, kun pohjalaiset taas
lähtevät veneitään vetämään. Vesainen neuvottelee miestensä kanssa, ja
päätetään matkueesta lohkaista miesjoukko vihollista torjumaan, sillä
aikaa kun toiset jatkavat nousua kosken vihaisten korvien päälle. Lauri Torvisen
johdolla karkaa miesparvi vaanivan Kuisman kimppuun ja ajaa
hänet kerran toisensa perästä pakoon. Se on vaivalloista kulkua, mutta
päästään kumminkin kosken päälle suvantoveteen ja siinä astutaan
veneisiin.

Vielä viimeisen kerran hyökkää Kuisma veneennousupaikalle saamaan
aikaan häiriötä, joka syntyykin kiirehtivässä ja ahertavassa
miesjoukossa. Viimeisen kerran ryntää Lauri miehineen häntä
karkottamaan, sillä aikaa kun toiset ehättävät joelle. Kuuma kahakka
syntyy lepikossa törmällä, nuolet sinkoilevat, keihäät välkkyvät,
miehiä kaatuu molemmilta puolin. Vihdoin taas Kuisma peräypi,
pohjalaiset kiirehtivät veneilleen kukin missä paikan saa, joutuisasti
lasketaan joelle, soudetaan selemmä rannasta ja riennetään toisten
jälkeen. Miehiä huomataan kyllä poissaoleviksi, mutta ei tiedetä,
ovatko eksyneet toisiin veneisiin, ovatko ehkä kaatuneet — ei ole
aikaa sitä nyt ruveta tutkimaan, täytyy vain voiman takaa painaa
eteenpäin.

Mutta rantaäyräällä Putkuokosken niskassa makaa äskeisellä
taistelupaikalla pajupehkon alla mies ja katsoo, kuinka vene toisensa
perästä katoaa joen mutkan taakse. Hän makaa siinä kyljellänsä,
koettaen turhaan kohota ryntäilleen. Voimat pettävät, jäsenet
raukeavat, veri pulppuaa virtana rinnasta, punertaen karkean kauhtanan
ja valuen siitä rannan nurmelle. Juuri lähdön hetkenä oli vihamielinen
nuoli lennähtänyt lepikon takaa, osunut syvälle miehen rintaan ja
kellistänyt hänet pensaan alle.

Se on Lauri Torvinen. Hän oli itse ensimmäisenä ja viimeisenä miehenä
seisonut vihollista vastassa suojellakseen toveriensa paluutietä,
seisonut vielä taistelussa, kun toiset veneille työntyivät... Ja
huomaamatta että Lauri haavoittuneena ja pyörtyneenä oli törmälle
vaipunut, soutivat nämä pois...

Siinä hän makasi, ei yrittänytkään enää nousemaan, voiman lähteet
olivat juosseet kuiviin. Sammumaisillaan olevat katseet seurasivat
kaivaten ja kaihoten viimeisiä veneitä, jotka niemen taa kääntyivät.
Siellä menivät muut ... hän jäi veriinsä makaamaan vieraalle
törmälle ... makaamaan ja kuolemaan... Ei jäähyväistervehdystä hän
saanut kotiin lähettää sureville omaisille, ei hän toverin kättä saanut
hyvästiksi puristaa — yksin piti kuolla kaukana kotimaasta vihollisen
tylyllä rannalla... Väsynyt silmä tarkkaa virran vilkasta kulkua,
kuinka aallot kepeinä hyppelevät ja sukeltavat nielevään pyörteeseen...
Luomi laskeupi alas ja pää heilahtaa olkapäätä vasten...

Lopussako...? Ei, ei vielä saa tuoni tulla, ei raski hän vielä erota
näin nuorella iällä. Vielä hän tahtoo elää, hän janoo elämää, hän
kurottaa heikon käsivartensa ikäänkuin tarttuakseen kiinni johonkin
pelastukseen... Käsi haparoi tyhjää ja retkahtaa alas. — Jano, niin
tulinen jano on hänellä, jospa hän saisi kielelleen viileän pisaran.
Tuossa virtaa raitis vesi hänen allansa, virtaa kuin elämän virkistävä
lähde ... mutta hän ei pääse sen äärelle. Eikö hän jaksa ryömiä kahta
syltä saadakseen sammutetuksi tuon tulisen poltteen? Hän nousee
ryntäilleen — ei, ei jaksa, täytyy vaipua alas. Suonenvedon tapaisesti
hän kääntyy selälleen, keikahtaa törmän äyräälle — ja jo vyöryy hän
omasta painostaan alas. Tuskan korahdus pääsee lävistetystä rinnasta...
Mutta siinä on vesikivi, siinä on vettä. Hän kurottaa kaulansa alas ja
juopi, ahmii, nielee... Oih! kuinka hän nauttii ja hekkumoipi; hän
painaa päänsä viileään virtaan, juopi, juopi...

Se virkistää tuo raikas vesi, mutta huumaa samalla, ikään kuin nousisi
päähän. Ja hän tuntee taas elinvoimaa jäsenissään, kääntyy istumaan ja
tempaa nuolentyngän rinnastaan. Viimeinen veri pulpahtaa ulos, vaan hän
ei sitä huomaa, jonkinlainen kalvo kiertyy hämärtämään hänen
katsettaan. Hän on olevinaan taistelun tulisessa touhussa, näkee
liekkien leimuavan ja kuulee sotahuutojen kaikuvan, itse hän intoa
hehkuen heiluu eturivissä, huiskuttaa tapparaansa ja Vesainen hänen
rinnallaan huutaa: ”Oikein lankomies, iskepä niin...”

Mutta sekin huumaus laukeaa, hän ei kestä istumassa, horjahtaa kiveltä
kyljelleen, ja käsi putoo veteen... Se on niin raikasta tuo vesi, hän
juopi taas... Ja uusi utuinen mielikuva ajelehtaa hänen himmeäin
silmäinsä edessä. Hän seisoo hangella joentörmällä ja katselee
mielihyvin tuota nuorteaa impeä, joka kärsimätönnä kuin kesytön varsa
hioo suksiaan hankeen. Sen hipiä on niin hieno, sen poski niin punainen
ja povi aaltoilee tasaisesti kuin metsälammen laine... Se on Johanna,
hänen lemmittynsä... Vaan nyt se jo kiidättää mäkeä alas, irtautunut
tukka lepattaa valloillaan tuulessa, ja notkeasti huojuu tuo sorea
varsi... Vaan se horjuu jo ... oih! pyörryttää ... se huojuu, lepattaa
ilmassa, himmenee, häviää usvaiseen pilveen...

Nuorukaisen kalpea pää notkahtaa kiveä vastaan, käsi solahtaa veteen,
ja haavoitettu rinta korahtaa vielä kerran, huoahtaa — ja laskeupi.

                                                  ⸻

Mutta toverit soutivat jo kaukana, yhä pyrkien länteen päin.
Pysähtymättä, levähtämättä tekivät Pohjanmaan miehet raskasta
päivätyötään, painoivat menemään koko päivän yhtenä rupeamana; suvannot
soudettiin, virrat sauvottiin, kosket vedettiin. Illalla saavuttiin
ärjyvän Usmankosken alle ja jäätiin siihen yöksi, viskauduttiin
nurmelle makaamaan uupuneina ja hervottomina kuin susien ajama
porolauma. Vasta siellä huomasi Vesainen, että Lauri oli poissa. Hänet
oli viimeksi nähty Putkuokosken niskassa — Juho arvasi hänen
kohtalonsa ja suri vilpittömästi ja syvästi taatuinta sotatoveriaan,
uskollisinta ystäväänsä.

— Jos yksin olisin määräämässä, lähtisin vielä yön selkään häntä
hakemaan ja hautaan edes saattamaan.

— Sääli nuorta miestä, todisti Kaupin ukko. — Mutta nyt täytyy
enemmän ajatella eläviä kuin kuolleita, pelastaa, mitä pelastaa voi.

— Niin, niin, kiirehtiä pitäisi, vakuutti Juhokin, ja jäi miettiväksi.

Hänestä kului matka niin kovin hitaasti, hän olisi tahtonut ilman
kautta lentää tuon kuudettakymmentä peninkulmaa leveän erämaan halki,
joka hänet erotti Pohjanlahden rannikosta ja siellä olevista
omaisistaan. Varsinaisena tuskana häntä herkeämättä vaivasi se ajatus,
että hänen verivihollisensa Ahma samaan aikaan riensi toista vesistöä
pitkin noille samoille paikoille ja että se mahdollisesti ennen häntä
ehtisi perille. Hän laski molempien reittien päivät ja päivätaipaleet
ja tuli aina siihen masentavaan päätökseen, että Ahma sittenkin saattoi
ehtiä ennen. Oi, jospa voisi painaa yöt päivät yhteen pohteeseen —
mutta ei voi. Miehistö ei jaksa.

Jo Merikosken alla oli veneitä kevennetty ja kevennettiin vieläkin.
Pari venettä oli kokonaan jätetty Putkuokosken kuohuihin, oli näet
miehistöstäkin, vaikka paljon ei oltu retkellä vastarintaa kohdattu,
sentään toistakymmentä miestä kaatunut Kannanlahdessa ja Kemin suussa.
Mutta raskaaksi kävi kulku sittenkin. Levätä olisi usein pitänyt, mutta
aikaa ei olisi ollut.

Aamulla ani varhain nostatti Vesainen taas miehensä liikkeelle. Usmanan
pienen kylän varat otettiin eväiksi mukaan ja niin kiirehdittiin lyhyin
levähdyksin taas kulkua koskisia vesiä myöten ylöspäin. Toisen iltana
oli ehditty Jyskyjärvelle, mutta silloin huomattiin, että
sellaista kyytiä oli mahdoton pitemmälti jatkaa. Taivas satoi vettä
tulvanaan, märkinä ja uupuneina ei miehistä suurin osa sanonut voivansa
yhteen puuskaan, yötä kunnolleen lepäämättä, lähteä vaikeille
vetotaipaleille. Eikä Vesainen voinut heitä siitä moittiakaan. Mutta
hänestä tuntui, ikään kuin joku sisäinen voima olisi sittenkin
pakottanut häntä viipymättä rientämään edelleen.

— Montako on joukossa miestä sellaista, jotka minun matkaani lähtevät?
kysyi hän äkkiä yöpaikassa. — Minä koettaisin painaa edeltä.

— Mutta mitä se hyödyttäisi? kysyi joku epäillen.

— Hyödyttäisi se. Ahman joukko ei voi olla suuri, miesten paljoudella
me ei siellä kumminkaan isoja tehdä, tärkeintä on, että harvatkaan
ajoissa ehtivät perille. Onko lähtijää?

Kolmisenkymmentä rotevaa iiläistä, joille kodit ja perheet olivat
enemmän huolena kuin uni ja lepo, tarjoutui kohta lähtemään. Neljästä
veneestä tyhjennettiin kaikki saaliit pois, ja niillä miehet lähtivät
pari tuntia levättyään Maanselän poikki. Muu joukko jäi Krankan Hannun
ja Kaupin ukon jäljestä johdettavaksi.

Se vasta menoa oli. Yöt päivät taivallettiin, vetopaikoilla olivat
kaikki miehet aina aisoissa, järvitaipaleilla vain vuorotellen
nukahtivat veneissä tunnin silloin, toisen tällöin. Veneissä
vuoronperään syötiinkin, maissa ei viivytty missään. Päästiin siten
Kuhmon vesille ja siitä taas myötävä virta nopeammin kuljetti alaspäin.
Koskissa oli esilaskijana vanha oulujokelainen, joka ne vedet oli
ennenkin laskenut. Oulujärvellä teki vastatuuli harmia ja melkein
yliluonnollista voimaa vaadittiin miehiltä, että he sittenkin läpi
myrskyn pysähtymättä sen poikki soutivat. Kun Vesaisen veneessä miehet
kaikki olivat niin uupuneet, että jo mielivät epätoivoon langeta,
silloin tarttui Juho, jonka jättiläisvoimia jännitys ja mielenkiihko
vielä oli karaissut, yksin airoihin ja kiskoi eteenpäin miestensä
levätessä. Toiset veneet ponnistelivat perässä.

Näin päästiin vihdoin eräänä kirkkaana elokuun aamuna Pyhäkosken alle
ja hetkinen levättiin Muhoksen kylässä. Vihollisesta ei sinne ollut
vielä mitään kuulunut. Mutta Vesaisella ei kumminkaan ollut malttia
enää jokea myöten kulkea edemmä, hän päätti jättää veneet siihen ja
miehineen suoraan poikkimaisin selkosta rientää Alakiiminkiin ja Iijoen
suulle. Sillä sinnehän Ahma oli tulossa — lieneekö jo tullutkin.

                                                  ⸻

Jos Vesainen ponnisteli ja kiirehti Oulujoen vesistöjä kulkiessaan,
niin yhtä suurta kiirettä piti Ahmakin Iijoen latvoilta laskeutuessaan.
Hän arvaili, että Vesaisen joukon oli täytynyt ennemmin tai myöhemmin
saada tiedot heidän lähdöstään, vaikka sitä salassa oli pidettykin, ja
että se pian takaapäin rientäisi heidän kintereilleen. Kaikki saattoi
riippua muutamista päivistä, riippua siitä, milloin Vesainen tuon
tiedon oli saanut. Ja hänellä itsellään oli pienempi joukko — tuskin
90 miestä oli hän ehtinyt saada kokoon — ja se joukko oli surman oma,
jos Vesainen se tavoittaisi taikka jos siltä paluutie katkaistaisiin.
Hän käsitti, että koko tuo hänen retkensä oli uhkarohkeutta, sillä
hänen suunnitelmansa perustui yksinomaan siihen otaksumiseen, että
Vesainen palaisi Oulujoen vesistöjä ja että hän itse joukkoineen,
kostoretkensä tehtyään, ehtisi Iijokea myöten paluumatkalle ennen tämän
tuloa.

Edellinen otaksuminen oli hänestä melkein varma, jälkimmäinen huoletti.
Ja sen vuoksi hän rauhatonna myötään kiirehti kulkuaan, hoputti
miehiään, pitenti rupeamia, lyhenti levähdyshetkiä. Ja ravakasti matka
sujuikin, tiet olivat vanhastaan tutut. Ahma tiesi olevansa ainakin
muutamia päiviä edellä, vaan montako?

Oltiin jo ohi vetotaipaleista, virtaavaa jokea soluttiin sukkelasti
alaspäin, kosket laskettiin milloin melalla, milloin köydellä, mutta
aina onnellisesti. Pudasjärvellä mieli sama vastatuuli, joka Vesaista
kiusasi Oulujärvellä, hidastamaan Ahmankin matkaa, mutta tukevasti
soutaen päästiin senkin päähän, ja virta lähti nopeasti viemään veneitä
Haapakosken kuohuvaa köngästä kohden.

Sitä eivät karjalaiset olleet ennen koskaan laskeneet, mutta nyt ei
olisi Ahma mitenkään joutanut vedättämään veneitä rantoja myöten. Ja
kun muutamassa niemessä Pudasjärven länsipäässä tavattiin vanha
kalasteleva uudisasukas, niin Ahma heti ehdotti, että tämä otettaisiin
mukaan laskijaksi.

— Osaatko laskea könkään? kysyi Ahma ankaralla äänellä ukolta.

— En mene takuuseen.

— Etkö ole laskenut koskaan?

— Olen minä oman veneeni, mutta teidän veneitänne en tiedä.

— Elä kiertele, sinä osaat jos tahdot. Ja sen sinä tiedät, että sinun
on koetettava. Jos vilppiä sinussa näen, niin auta armias sinua!

Väkisin vietiin ukko laskemaan. Osa miehistä nousi, painoa
keventääkseen, rantaan juoksemaan, muut jäivät veneisiin, jotka
ohjattiin ensimmäisen, ukon laskeman veneen perästä. Ensimmäisestä
kovasta putouksesta laskettiin onnellisesti, nyt oli vain kappale
koskivettä vielä jäljellä ja sitten toinen, matalampi köngäs — sileä
suvanto siinti jo edessäpäin. Ja ukon vene laski täyttä vauhtia könkään
kuohustoon; niskassa sen tosin kova aalto täytti puolilleen, vaan
eheänä se sittenkin solui suvantoon.

Mutta toisen veneen täytti sama kuohu kokonaan; se vääntyi väkisin
poikkiteloin hyrskyä vastaan, keikahti, upposi ja tuli kappaleina
köngästä alas. Kolmas vene koetti karttaa tuota vaarallista aaltoa,
mutta karahti kallioon ja meni säpäleiksi. Neljäs samoin. Veneiden
laitoja, eväsarkkuja, aseita, airoja, hukkuvia tai hukkuneita
karjalaisia uiskenteli valloillaan poukamassa kosken alla ja kierteli
pyörteen silmää, sillä välin kun yhä uusia veneitä laski samaa turmiota
kohden. Muutamat niistä pääsivät alas, toiset upposivat kuohuun taikka
katkesivat vaanivaa kalliota vastaan. Kun viimeinen vene oli könkään
alle saapunut, laski Ahma, joka henkensä kiireessä koetti poukamassa
pelastella hukkuvia miehiään, että useimmat hänen veneistään olivat
särkyneet ja miehistöstä monta hukkunut. Hän karjui vihoissaan, hän
itki ja sadatteli Jumalaa ja itseään.

— Ja se on sinun syytäsi kaikki! huusi hän julmistuneena
laskijaukolle, kun tämän rannalla kohtasi. — Tahallasi laskit niin
läheltä kuohun kuvetta.

— Olisinhan sitten itsekin hukkunut... Eivät osanneet tulla perästä.

— Elä puolustele, tahallasi teit, eikä sulle armoa anneta!

Ei ukko ehtinyt paljoa rukoilemaankaan. Silmät kiukkua säkenöiden
kuristi Ahma häntä niskasta, painoi pään alaspäin, työnsi kasvot jokeen
ja piti siinä, niin verkalleen ja kiduttamalla hukuttaen vanhuksen.
Sitten potkaisi menemään jokeen.

Ahma kähisi suuttumuksesta ja pettymyksestä; hän hyppeli ja repi
tukkaansa. Tämä oli surma koko retkelle! huusi hän. Miten nyt matkaa
jatketaan? Miehet kyllä olivat enimmät pelastetut — suuri osahan oli
kulkenut maitse alas — mutta millä pelillä kuljettiin edelleen, kun
veneet olivat säpäleinä?

Ei auttanut muu kuin ruveta korjaamaan niitä joita korjata voi, ja
panna miehiä hakemaan Pudasjärven harvoilta uudisasukkailta lisää
veneitä. Mutta siihen meni koko päivä ja, ja vasta seuraavana päivänä
päästiin jatkamaan matkaa.

Se oli harmillinen viivykki karjalaisille, ja Ahma aavisti että se oli
heille kallis viivytys. Tuolla ajalla on Vesainen ehtinyt kulkea
kymmenen peninkulmaa ja saapuu nyt ehkä pahimmoilleen perille. Vaan ei
auta. Matkaa täytyy jatkaa kahta tulisemmin, perille täytyy päästä.

Ja perille karjalaiset pääsivätkin. Oli Pertun-päivän aamu, kun he
Illinsaaren kupeitse soutivat ja laskivat veneensä Iin kirkon
yläpuolelle samoihin valkamiin, joista pohjalaisten retkikunta kolmatta kuukautta sitten
oli lähtenyt jokea ylöspäin, viemään hävitystä
Karjalaan ja Vienan rannoille. ”Köyhän velka ei kauaksi jouda”,
ilkkuivat karjalaiset törmälle noustessaan. He olivat saapuneet
maksamaan täydellä mitalla. Ahman viha oli heltymätön, se janosi
kostoa. Ja nyt hän sai kostaa.

Ei ollut kulunut kuin puoli vuotta siitä, kun Ahma viimeksi kävi Iijoen
suulla. Silloin oli työ jäänyt kesken, ainoastaan muutamia taloja oli
kirkonkylästä tullut ryöstetyksi ja poltetuksi, ja tapellen oli hänen
täytynyt väistyä omalle maalleen. Nyt hänellä oli tilaisuus täydentää
työnsä; kylät olivat turvattomia, miehet kaukana retkillä eikä heidän
kotiin tulostaan ollut tietoa; vaimoja, vanhuksia ja lapsia vain oli
taloissa. Ja hän täydensi työnsä perin pohjin.

— Tehkää selvää jälkeä, neuvoi hän miehilleen, kun nämä hajausivat
ryöstämään. — Kannanlahdessa töröttävät uuninkiukaat pystyssä;
tasoittakaa täällä nekin.

Eikä miehille paljoa kehoitusta tarvittu. Taloista tupruava savu
himmensi kohta päivän säteet, ja säkeniä räiskyi torvenaan rannoilta
jokeen. Vaan itse ei Ahma viitsinyt lähteä koko nuotiontekoon eikä
teurastukseen, se oli hänestä liian halpaa työtä, se ei ollut urhon
työtä, kun ei saanut miesten kanssa miekkoja mitellä. Hän käveli
pappilaan ”kirkon avaimia noutamaan”, pitihän katsoa, oliko kirkossa
mitään mukaan otettavaa, ennenkuin se tuleen pistettiin.

— Tuttu talo — eikö terveeksi sanota vierasta? ivaili hän tupaan
astuessaan.

Naiset juoksivat vapisten karsinaan, vaan vanha, valkohapsinen
kirkkoherra astui pelättyä vihollista vastaan ja rupesi rukoilemaan
armoa kylälleen ja kodilleen.

— Mitä sinä ukko armosta höpiset, mitä armoa ne iiläiset meillä ovat
tehneet... Vai et sitä tiedä, no, lähdet meidän kanssa Kannanlahteen
katsomaan, se tekee hyvää vanhalle miehelle. Mutta nyt tule oppaaksi,
ota avaimet, käydään kirkossa ensiksi.

Hän raastoi vanhuksen mukaansa. Mutta vanhan Henrikin poika, joka
palveli isänsä kappalaisena, oli jo edeltäpäin juossut kirkkoon,
noussut torniin ja ruvennut läppäämään kirkon kelloa, joka oli pitäjän
kesken sovittu varotusmerkki, kun vihollinen oli tulossa. Ahma arvasi
juonen ja huusi hurjistuneena, niin että mäki kaikui:

— Heitä pois se helinä, heitä henkesi kaupalla!

Mutta nuori pappi soitti, heilutti kelloa voimansa takaa,
varoittaakseen etäämpänä olevien talojen asukkaita pelastamaan edes
itsensä ja karjansa. Eikä hän hellittänyt hihnasta, ennenkuin kaksi
karjalaista tuli häntä alas raastamaan.

Kirkon edustalla seisoi Ahma julmistuneena hänen edessään.

— Se oli viimeinen soittosi, mies!

Ja kädessään olevalla raskaalla kirkon avaimella paukautti hän
kappalaista päähän, niin että tämä hengetönnä vaipui maahan isänsä
jalkoihin.

Pian oli kirkkokin liekeissä. Sen läheisen talon pihalta kuului
karjalaisten ilkeää naurun rähäkkää, ja Ahma siirtyi sinne katsomaan
laahaten vanhan kirkkoherran mukaansa. Talo paloi, ja miehet nauroivat
eräälle nuorelle vaimolle, joka revityin vaattein, hapset hajallaan,
kerran toisensa perään syöksyi palavan tuvan ovea kohden, josta eräs
partasuu karjalainen aina viskasi hänet takaisin.

— Lapseni, lapseni! huusi nainen ja hyökkäsi uudelleen, vaan aina sama
temppu. Ja sille miehet nauroivat. Hymähtäen astui Ahma savuavaan
tupaan, kantoi sieltä käsivarresta pyörtyneen lapsen.

— Tätäkö sinä vain tahdot?

Hän oli ojentavinaan lapsen vaimolle, mutta lyödä romauttikin samalla
sen pään kiveä vasten murskaksi ja viskasi sitten raadon äidin syliin.

Onneton äiti katsoi hetken runneltua aarrettaan. Jäsenet vapisivat ja
silmät rupesivat mulkoilemaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät äkkiä
katkeraan, kamalaan nauruun, mielipuolen onttoon, julmaan nauruun.

Hetkeksi vaikenivat ilkkuvat karjalaisetkin. Mutta vanha kirkkoherra
laskeusi polvilleen pihamaalle, suuntasi kasvonsa taivasta kohden ja
rukoili:

— Herra, armahda meitä, herra, armahda sinä meitä!

Karjalaisilla ei ollut aikaa tuhlata eikä kauan yksillä paikoin
huvitella; jo samana päivänä, Iin kirkonkylän vielä palaessa, Ahma
lähti miestensä kanssa retkeilemään toisiinkin kyliin. Hänellä oli aie
— koska aikaa näytti riittävän — pistäytyä Oulunsuussa asti yön
aikana puhdistamassa ja höyräyttämässä sen suuria, varakkaita taloja.
Mutta sinne mennessä piti poiketa Kiiminkiin, sen hän oli vannonut jo
sillä hetkellä, jolloin Vesainen Kannanlahdessa hänen tupansa ovea
särki, se retki oli hänellä koko matkan ollut suurimpana nautintona ja
vahingonilona mielessään. Siellä, päävihollisen pesässä, hän itse
tahtoi tehdä puhdasta ja kotona pilkanneiden harmiksikin hän sieltä
aikoi viedä Vesaisen kauniin sisaren mukaansa Vienaan.

Parikymmentä miestä jätettiin veneitä ja tavaroita vartioimaan, muut
lähtivät astumaan etelään päin, jotta hiekkainen kangas tömisi.

Ennen päivänlaskua oltiin jo Vesalassa, sinne näet suunnattiin kulku
suorastaan. Talo oli melkein autiona, niityllä olivat Tapani ja Helinä
ja muu väki, Anni yksin oli talossa lehmiä odottelemassa ja
heinämiehille iltakeittoa keittämässä. Niissä askareissa hän puuhaili
kodassa ja hyräili itsekseen kaipauksen säveltä ikävöidessään kauan
poissa ollutta miestään.

Silloin lennähti ovi auki. Pitkä, roteva, ruskeapartainen mies katsoi
ovelta ja huudahti Annin nähdessään melkein iloisena:

— Hoo, ei ole talo autio, on ainakin yksi eläjä; ja kun yksi on, niin
tulee kai useampiakin. Oletko sinä Vesaisen vaimo?

Miehen murteesta ja ulkomuodosta arvasi Anni heti, mistä oli kysymys;
hän näki kohta useampia partaniekkoja vilahtelevan pihalla. Ja sen
tiedon masentamana vaipui hän sanaa puhumatta penkille istumaan,
kätensä hän vain kieraisi ristiin ja katsoi tylsästi eteensä.

— Sen näkyy olevan, — hyvä saalis, herkkupala, tarinoi Ahma ja istui
lähemmäs muka hyväilemään naista, pirullinen hymy huulillaan. Anni
vetäytyi säikähtyneenä peremmä. — Soo, älä arkaile ollenkaan, ei sinun
tarvitse pelätä, että miehesi tulee näkemään, jos istutkin minun
polvelleni. Minä tiedän missä hän on, hän risteilee Vienan lahtia ja
keräilee saalista kotiin eukolleen tuodakseen, ha, ha...

Vaan äkkiä hän muisti, ketä hän oikeastaan oli hakemassa, ja kysäisi:

— Mutta missä on talon tytär, oma rakas menneentalvinen helluni — hä?
Niitylläkö on — vai niin, no tulee kai kotiin yöksi — ohoo, näkyvät
tulevan heinämiehet, koska puuroa keitetään. Mutta lämmitäpäs nyt,
mutso, matkamiehille sauna, oikein tulinen kyly, niin saadaan kylpeä ja
sitten nukkumaan — eikö niin?

Raskain askelin astui Anni saunalle. Kauheita nämä ovat
palveltavia, mutta mitäpä auttaa näin vartioituna ja turvatonna
niskoitteleminenkaan. Sitä hän ajatteli, että kunpa edes lapset — niin
hän kutsui Helinää ja Tapania — arvaisivat olla taloon tulematta,
itsehän hän kumminkin on mennyttä kalua. ”Miksi menit, Juho, ja jätit
minut yksin!” huokasi hän, tuskaan ja pelkoon uupumaisillaan.

Tuvassa olivat miehet isännöineet, kantaneet ruokia esiin ja ruvenneet
syömään. Silloin helähti joelta iloinen, kirkas, lapsellinen laulu.

— Siinä on lintuni, huudahti Ahma, hyppäsi pystyyn ja juoksi rantaan.
Siihen laskivatkin juuri heinämiehet. Selin törmään seisoi Helinä
rannalla. Äkkiä hän kuuli takanaan askeleita, kääntyi — ja näki Ahman
edessään.

Usein olivat viime talvesta nuo kasvot, tuo ryhti kajastaneet hänen
mielessään. Se oli ollut jonkinlainen itsepintainen, sairaalloinen
mielikuva, joka oli häntä ahdistellut unissa ja valveilla, jota hän
usein oli koettanut karkottaa, mutta turhaan. Se kuva oli kuin lumottu
häneen, hän ei päässyt siitä irti. Nyt hän näki sen elävänä edessään,
ei tiennyt oliko se unta vai totta, silmät tuijottivat vain suoraan
eteen. Mutta kun Ahma kädet ojossa juoksi häntä vastaan huutaen: ”no
nyt et pääsekään käsistäni” — kirkaisi tyttö ja lankesi silmilleen
maahan. Toiset rannalla olijat eivät pelon vuoksi pitkään aikaan
päässeet paikaltaan päkähtämään ja juoksivat sitten pakoon. Ahma
kiirehti nostamaan Helinää ylös, kantoi hänet käsivarsillaan kappaleen
rinnettä myöten ja istui sitten siihen mättäälle, puolipyörryksissä
oleva tyttö polvellaan.

— Älä sinä pelkää, lintuseni, puhui hän, en sinulle pahoja aio.
Sanoinhan jo viimein, että kainaloiseksi kanakseni sinut vien, ja
onneton se, joka sinulle pahaa sanaa uskaltaa virkkaa. Kannanlahdessa
meillä on elämä yhtä hyvää kuin täälläkin, ja käymme joskus täälläkin
asioissa. Ja kun veljesi Juho vasta tulee Vienan puolelle, niin käsi
ojossa käyn vastaan ja sanon: ”Terve taloon, lankomies, jätäpä keihäs
porstuaan...!”

Helinä kuunteli kuin huumauksissaan tuota puhetta. Hän ei ollut oikein
tajullaan, ei voinut jäsentään liikuttaa, mutta hänen katseensa olivat
kuin kiinni juotetut tuon väkevän miehen tulisiin silmiin. Sydäntä
ahdisti, hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta ääni ei kulkenut ...
eikä hän tiennyt oikein, miksi hän huutaisi. Tämäkö nyt oli se verinen
mies? Ja noin leppeästi soi sen ääni. Vai pilkkasiko se, oliko tuo
kaikki katkeraa ivaa? Ei, se tuntui niin suoralta, niin varmalta.

— Tyynny tyttöni, älä pelkää, jutteli Ahma leppoisasti kuin lapselle.
— Tällä kertaa sinua en jätä, vaan parasta on, että lähdet
mielisuosiolla. Senpä tiedät, että huonomman miehen voit avioksesi
saada kuin Ahman...

Mutta tytön ruumis vapisi vielä hänen polvellaan ja kasvot olivat
liikkumattomat kuin nukkuneen. Sitä se Helinä siinä ajatteli, että
voisivatko Juho ja Ahma sopia? Voisiko hän elää tuon miehen kanssa?...
Ja sekin oli kuin jokin unen hämärä utukuva, tuollaisen painajaisen
unelma, joka pelotti ja hirvitti, mutta jota hän ei voinut ravistaa
päältään...

Hän tunsi tuon pelätyn miehen sivelevän hänen kiharoitaan ja puristavan
hänen vyötäreistään, eikä hän kumminkaan voinut valittaa eikä itkeä...

Mutta samalla rupesi outoja ääniä kuulumaan pihalta päin ja metsän
rinnasta. Kuului miesten huutoja, meteliä ja kirouksia. Ahma hypähti
pystyyn, juoksi törmälle eikä ehtinytkään enää taakkaansa vaalia,
heitti sen pellon ojaan pökerryksissään ja pyörtyneenä ja juoksi
pihaan.

Siellä oli toiset tuumat edessä. Vesainen miehineen oli saapunut. Muuan
nuori karjalainen ei ollut tullessaan malttanut olla ohi mennessä
sytyttämättä tien varrella olevaa täysinäistä heinälatoa. Siitä noussut
savu oli näkynyt kauas poikkimaisin rientäville ja vielä kiirehtänyt
heidän kulkuaan.

Pihamaalla siinä syntyi tappelu tulinen. Vesaisen väsyneet miehet
olivat harvalukuisemmat, mutta vihaisesti he häikäilemättä iskivät
kiinni viholliseen, joka ensiksi tyrmistyi arvaamatonta hyökkäystä.
Karjalaiset olivat joen puolella pihaa, iiläiset metsän puolella ja
siitä hyökkäsivät vuoron perään toinen toistaan vastaan, väistyivät
väliin Vesaisen vasta alulle paneman uuden tuvan kehän taa ja
ryntäsivät taas. Molemmat päälliköt, joiden mielessä useat sattumat
olivat idättäneet niin katkeran mieskohtaisenkin vihan toisiaan
vastaan, seisoivat taas kerran silmä silmää vasten, ja ne silmät
liekitsivät tulisemmin joka lyönniltä mikä vaihdettiin. Miehiä kaatui;
vuoroin toiselta, vuoroin toiselta puolen jäi mies tantereelle
taistelevain jalkoihin. Aurinko oli laskenut, elokuun kävi
pimeäksi, tuskin näki enää mihin löi. Muuan karjalainen ehti kumminkin
taistelun kiireessä viskata palavan tappuratukon olkiläjään navetan
kupeelle, navetta syttyi palamaan, ja sen roihuavassa valossa
jatkettiin kahakkaa.

Juhon rinnalle oli hänen nuori veljensä Tapani ehättänyt taistelemaan;
heinähanko oli hänellä aseena, ja sillä hän hosui kuin mies. Juho itse
iski melkein vaistomaisesti, itsetiedottomasti; hän oli matkasta,
valvonnasta, huolista ja taistelusta niin väsynyt, että tuskin
seisaallaan kesti, ja hän näki, miten hänen miehistäänkin moni aivan
uupumuksesta retkahti tantereelle. Mutta masentumiseen ei ollut aikaa,
hän iski vain, muuta ei ollut hänellä ajatusta eikä tunnetta, kuin että
hänen verivihollisensa oli siinä hänen edessään. Mutta äkkiä hän saa
kolauksen sivultapäin, tuntuu pistos vasemmassa olassa, hän horjahtaa,
kaatuu... Ahma syöksee kuin kotka kaatuvaa kohden ... vaan peräypi,
Tapanin hangon kärki on tunkeutunut syvälle hänen reiteensä. Hurjana
kääntyy Ahma nuorukaista kohden, hänen keihäänsä välähtää, ja Juho
näkee veljensä verisenä kaatuvan vierelleen. Vielä kerran ponnistaa hän
voimiansa, ryntää ylös, hyökkää eteenpäin; hänen tapparansa huojuu
entistään hurjempana, kaksi karjalaista kaatuu kohta sen painosta...
Samassa hän näkee vihollisen väistyvän. Ahma nilkuttaa erääseen
toveriinsa varaten, nurkan taa metsää kohden, ja toisetkin häviävät
samaa tietä. Metsän rintaan asti seuraa Vesainen jäljellä olevain
miestensä kanssa, edemmäs eivät jaksa. Vihollinen katoaa yön pimeyteen,
he itse palaavat pihalle, horjahtavat siihen pitkälleen...

Siinä makaa Vesainen läähättäen ja tuijottaa synkästi palavan
navettansa liekkeihin. Tuossa siis tulos hänen kostoretkestään, siinä
voitto ja maine ja vaivain palkkio! Kuolleena makaa tuossa hänen
vierellään hänen nuori, viaton veljensä, siihen se kaatui häntä
puolustaessaan. Kuolleina taikka haavoitettuina lepäävät siinä pitkin
pihaa enimmät hänen parhaista miehistään, itsellään kirvelee hänellä
haavoitettu olka, veri valuu pitkin kylkeä, eikä hän käsivarttaan jaksa
liikuttaa, ei uupumukselta kykene paikaltaan päkähtämään haavaansakaan
tukkiakseen... Apeat mietteet vain hänen mielessään risteilevät.

— Kotoisen pihani on taas veri tahrannut, sodan tuli syö tuossa sen
hiiltyviä seiniä. Kylät ovat taaskin poltetut, kenties kokonaiset
pitäjät... Minun syytäni kaikki! Rakkaat omaiseni, vaimoni, sisareni,
missä nekin ovat? Missä? Ei ole näkynyt. Onko tappanut vihollinen vai
vienytkö...?

Häntä puistattaa se ajatus, hän koettaa nousta ylös hakemaan omaisiaan.
Ei jaksa, jalka huojuu, hän horjahtaa istumaan. Ja kyynel kiertyy
vihdoinkin silmään miehisen miehen, rautainen luonto sulaa kerrankin,
yli voimainsa jännittynyt tahto hervahtaa ja laukeaa.

— Miks’en voinut minäkin kaatua toisten kanssa, huoahtaa hän, miks’en
kuolla pois koko kurjuudesta?...

Sitä hän synkkänä mietti, voimatonna istuen pihansa verisellä nurmella
yön pimeässä. Silloin laskeupi pehmoinen käsi takaapäin hänen
kaulalleen, hän tuntee tutun äänen kuiskaavan:

— Juho!

— Anni!

— Sinä olet haavoittunut, annas kun pesen ja sidon haavasi.

— Missä on Helinä?

Kuullen nimeään mainittavan nousi tyttö siltä paikalta, johon oli
taistelun alussa makaamaan jäänyt, ja astui kuin unissakävijä pihalle.

— Tuossa on tyttökin, hänkin toki pelastunut!

Helinä käveli kohti, katsoi veljiään, jotka vierekkäin makasivat
nurmella, toinen kuolleena, toinen haavoitettuna, katsoi muita
kaatuneita ja kysyi:

— Kaatuiko Ahmakin?

— Pakoon taisi päästä, vaikka revittynä, mutta merkkinsä se tuohon
jätti, sanoi Juho, osoittaen Tapania.

Silloin lankesi Helinä polvilleen kaatuneen veljensä rintaa vastaan, ja
kyyneleet, joita pelko oli koko taistelun ajan rintaan tyrmistänyt,
pulpahtivat vihdoinkin valtoinaan esiin.

IX.

Oi emoni, kantajani,
Ellös olko milläkänä,
Milläkänä, tuollakana,
Tuvat uuet tehtänehe,
Paremmat osattanehe,
Pohjola soittanehe,
Lemmon kansa kaattanehe.

Valkoinen lippu liehuu sauvoimen nokasta joka veneen keulassa, joka
seuraavana pyhänä laskee Iijoessa olevaan Ruununsaareen, pitäjän
yhteiseen hautuumaahan. Ja niitä laskee sinne paljon, riveittäin niitä
latoupi pitkin saaren hiekkaista rantaa, ja jokaisesta kannetaan maihin
ruumis, useimmista pari, kolme. Muutamille on jo arkku ehditty tehdä,
toisille on ainoastaan neljä lautaa lyöty kehykseksi, vielä toisia
tuodaan käärittyinä loimiin, purjeisiin taikka palttinoihin. Kiireen
vilkkaa luovat miehet hautoja, suuria, yhteisiä hautoja, mutta ei
tahdota sittenkään ehtiä saada koloa maahan niin monelle kuin olisi
tulijoita.

Limingan vanha kirkkoherra on saapunut toimittamaan hautausmenoja;
omassa pitäjässä ei näet ole enää yhtään pappia jäljellä, kappalainen
kaatui kirkon edustalle, ja kirkkoherra-vanhuksen veivät vienalaiset
vankina mukaansa. Kirkkomäellä, taivasalla, kirkon raunioiden vieressä,
on aamulla pidetty jumalanpalvelus, johon koko tuo kovaa kokenut kansa
hartaasti otti osaa. Nyt on koko kansa keräytynyt hautuumaalle
peittämään multiin vihollisten hävityksen uhrit, koston ja sodan
hedelmät. Murheiset ovat kasvot ja kaihoa kertoo käytös. Jokaisella on
joku omainen itkettävänään. Mikä kaatui Vienan maalla, mikä Vesaisen
pihalla, minkä tappoi vainolainen kodin omissa nurkissa.

Vesainenkin seisoo siellä äänetönnä närettä vastaan nojautuneena ja
katselee synkästi tätä surullista toimitusta. Vaikka hän siteessä
kantaakin haavoitettua käsivarttaan, on hän kumminkin lähtenyt
saattamaan velivainajaansa hautaan ja tekemään pitäjäläisilleen tiliä
teostaan. Sillä vaikka vienalainen luuli, että koko Vesaisen retkikunta
oli hänen kanssaan Pertun-päivänä palannut ja siinä pelossa suoraa
päätä yötä myöten lähti painamaan Iijokea ylöspäin paluumatkalle,
vieden saaliit ja vangit mukaansa, niin ei jäljelle jäänyt retkikunta
vieläkään ollut saapunut kotikyliin. Ja siitäkin oltiin huolestuneina.

Vesaisesta tuntuu, että ne kyyneleet, joita täällä vuodatetaan,
huokaukset, joita kuuluu kalmiston hiljaisista lehdoista, syyttävät
häntä. Hän huomaa, että ne ankarat sanat, joita vanha kirkkoherra
haudalla puhuu sotaa, vihaa ja kostoa vastaan, suuntautuvat häntä
kohden. ”Viha synnyttää vihaa, kosto kostoa, veri verta”, puhuu pappi.
”Mitä kertovat nämä poltetut talot, hävitetty temppeli, silvotut
ruumiit ja runsaat kyyneleet? Ne todistavat, että joka miekkaan rupee,
se miekkaan hukkuu. Kehoittakootpa ne samalla teitä kaikkia, jotka nyt
seisotte näiden surullisten hautojen partailla, vastaisuudessa
muistamaan, että kosto ei ole ihmisille annettu, opettakoot ne meitä
kaikkia nöyrinä ottamaan vastaan sen vitsauksen, joka meille annetaan,
nielemään vihan ja jättämään koston Herralle...”

Koko seurakunta näytti yhtyvän hänen ameneensa. Vesainen vain seisoi
syrjässä siimeksessä puuhun nojaten, ja monet mietteet hänen mielessään
risteilivät. Oliko hän todellakin niin pahoin rikkonut? Olihan hänellä
koko ajan ollut oman kotiseutunsa paras mielessään, olihan hän tahtonut
tyrmistää tuon alituisen maanvaivan sen omilla pesäpaikoilla...
Erehdystäkö se oli ollut kaikki...? Toimetonnako täällä sitten pitäisi
ristissä käsin istua ja avutonna odottaa, milloin vainolainen yön
aikaan hyökkää nukkuvaan kylään ja tappaa lapsetkin vuoteilleen...? Ja
silloinkaanko ei saisi kostaa, eikö saisi mitenkään purkaa
katkeruuttaan ja sydämensä sappea, eikö osoittaa ilkityön tekijälle,
miltä se itselle tuntuu...? Ei, se olisi vääryyttä, eihän ihminen voi
olla muu kuin ihminen... Kärsinyt hän oli itse, kärsinyt kovemmin kuin
kukaan, mutta hän tiesi, että hän oli tehnyt mitä oli voinut...

Sitä hän synkkänä mietti vielä, kun jo vene toisensa perästä lähti
soutamaan poispäin kalmiston rannasta. Astui silloin harmaaparta
vanhus, isävainajan sotatovereita, hänen rinnalleen, tapasi olasta ja
virkkoi:

— Joko karkasi tarmo Vesaisestakin, joko meni luonto? Isävainajaltasi
se ei mennyt.

— Ei. Vielä kuollessaan hän kehoitti kostoon.

— Ja pojastako polvi huononee?

— Sanovat minun kovin pahoja tehneen.

— Kuunteletko sinä akkoja ja pappeja? Vaan minä sanon, että sinä olet
menetellyt kuin mies, ja niin sanovat muutkin, jotka tietävät mitä
taisteleminen on. Karaise mielesi, nuori mies, sinua vielä tarvitaan.
Vielä sinun haavasi paranee ja vuorosi tulee iskeä.

— Vielä minä tahdonkin iskeä, tahdon vielä kerran nähdä Ahman silmästä
silmään!

— Oikein. Se on miehen mieltä miehen päässä. Nyt lähdetään taas
elävien ilmoille.

Kun kirkkorahvas jälleen saapui kirkkorantaan, soutivat siihen juuri
Vesaisesta jäljelle jääneet iiläiset. He olivat veneineen Oulunsuun
kautta kiertäneet ja saapuivat nyt mereltä päin. Se oli reipasta,
tervettä joukkoa, josta vähitellen levisi rohkeutta masentuneiden
kotimiestenkin mieliin. He tiesivät jo, että vainolainen oli ollut
vierailemassa, eikä hävityksen näky heitä siis äkkiarvaamatta
masentanut. Olivatpa iloisiakin, kun taas soutivat kotirannoilleen ja
saivat kohdata omaisensa. Siinä tapasi taas äiti kaivatun poikansa,
puoliso sai heittäytyä oman miehensä kaulaan ja tyttö tapaili arkana
ikävällä odotetun sulhonsa kättä. Tuotiin tuomisia, veneen täydet
tuliaisia, vaatteita, hopeata ja vaskea jaettiin jo törmällä omaisille.
Veneissä oli elämistä ensi aluksi, kyllä sitten taas uutta hankitaan,
lohduttelivat miehet.

— Mutta talon ne polttivat, vietävät, valittaa siinä muuan eukko
miehelleen.

— Vai polttivat! No, rakennetaan uusi ja entistä ehompi. Emme niitä
mekään siellä polttamatta jättäneet.

— Ja vaari vanhan kun tappoi partaniekka...

— Vai tappoi vaarin; mutta vanhahan tuo jo olikin.

— Pikku Jaska se kuoli säikähdyksestä, kertoo eräs nuorikko itkien
miehelleen.

— Pikku Jaskako, mitä sanot, oma pikku Jaskani? Niinkö säikähti pieni
peipposeni, jolle juuri toin vaskikellon heluksi. Itkettääpä minuakin.
Mutta, eukkoseni, — saadaan uusi — —

Syvä oli se haava, minkä taas tämä retki oli iiläisten elämiseen
iskenyt. Varsinkin oli kirkonkylä ja jokivarsi tuhkana. Sitä haavaa
poti monta vuotta. Mutta mieli toipui sentään pian masennuksistaan, ja
horjumattomalla sitkeydellään kävi kansa rakentamaan uutta elämistä
vanhoille raunioille. Talo kohosi entisen sijalle, karjaa kasvatettiin
uutta ja kesantoon päässyt pelto kynnettiin auki ja kylvettiin siihen
siemen säilymään tallessa talven yli lumen alla ja kasvamaan leivän
seuraavana suvena.

X.

Miekkaa Pohjola hioili,
Tapparata tahkoeli,
Piti viikkoista vihoa,
Ylen kauaista kaetta.

Kesätyöt oli Pohjanmaalla tehty, elot leikattu missä leikattavaa oli,
riihet puitu, ja käsissä oli pimeä, sateinen syksy.

Syysmyöhällä lokakuussa pidettiin siihen aikaan Oulujoen suussa suuret
markkinat. Sinne purjehti laivoja Turusta, Tukholmasta, Raumalta, jopa
joskus Riiasta ja Lyypekistäkin asti tuodakseen koko maakuntaan
välttämättömimpiä elatusvaroja ja tarvekapineita, suoloja, jauhoja,
rautaa, hamppuja, ja viedäkseen sieltä eläinten nahkoja, kaloja,
tervoja ja voita. Useita näitä kaukaisia laivoja oli nytkin ankkurissa
salmessa taikka satamassa joen suussa Linnansaaren alla. Mutta vielä
enemmän oli siellä pitkin rantoja kuin pinottuina rantamaalaisten omia
veneitä, suurempia ja pienempiä. Oulunsuun markkinoille purjehtivat
näet silloin vielä rantalaiset Kokkolasta Tornioon asti, ja
sisämaalaiset riensivät sinne myöskin joko soutaen jokia pitkin tai
metsäpolkuja astellen, kaikki vaihtamaan itselleen metsän ja karjan
tuotteita vastaan tärkeimpiä tarvekaluja pitkän talven varaksi.

Olipa silloin muutaman viikon ajan elämää ja liikettä näillä muuten
hiljaisilla seuduilla. Veneitä tuli ja meni, tavaroita kannettiin
rannalle, ostajia keräytyi siihen; tingittiin, tarjoiltiin,
käänneltiin, punnittiin. Suurin liike oli kumminkin noiden kaukaa
tulleiden laivojen edustalla ja kannella; siellä säkkejä auottiin,
kyseltiin hintoja ja hierottiin kauppoja.

Rannallekin Merikosken alle olivat kauppasaksat rakentamiinsa
lautakojuihin levittäneet tavaroitaan näytteille, ja siinä oli
kiiltokalua monenkinmoista, mikä katsojan silmää hiveli ja vietteli
ostamaan. Siinä edustalla kulki varsinkin nuorta väkeä runsaasti
edestakaisin, nauttien jo pelkästä katsomisestakin, siinä tapasivat
tuttavat toisensa, ja se oli alituisena kisapaikkana pitkin päivää.

Siinä kulki Vesalan emäntäkin eräänä päivänä nuoren kälynsä kanssa.
Olivat edellisenä iltana tulleet Juhon seuraamina markkinoille, joilla
molemmat olivat ensi kertaa, ja olipa heillä nyt ihmettelemistä kaikkea
sitä uutta komeutta katsellessaan. Outoa väkeä vilisi mustanaan
edestakaisin, vieraita kasvoja näkyi kaikkialla, vaan kuului sentään
joukosta joku tuttavakin tervehtivän.

— Ka, onhan täällä kiiminkiläisiäkin, puhui Krankan Martta-muori, kun
Johannan kanssa ostoksiltaan heitä kohden kuupitti ja tuli tervehtimään
pulleana ja mahtavana kuin ainakin. — Mutta miks’ette ole taloon
tulleet, kun kerran mailla olette, Helinäkin, sinä jota sinne meille
kohta pitemmäksikin aikaa odotettaneen ... niin, niin, veretpähän
kasvoihin karahtivat.

— Kuinka pitemmäksi ajaksi? kysyi Anni muka oudostellen.

— No etkö sinä tiedä, vaikka salaistahan tuo vielä lieneekin. Mutta
näin meidän kesken puhuen niin kuuluuhan niillä nuorilla olevan vähän
yhteisiä puuhia.

— Vai niin, ja minä olen luullut että sinne kotivävy meille otetaan,
kun on miehistä puute, jutteli Anni puoleksi leikillään. Sillä tiesihan
hänkin vähän niistä Hannun tuumista, mutta tiesi myös, että Helinä
siitä puhuttaessa oli kammoksunut joutumistaan äkäisen Martta-muorin
miniäksi.

— Mitä kotivävyä? kysyi Martta melkein suuttuneena. — Onko siitä jo
tietoa?

— Eikö mitä, kiirehti Helinä vastaamaan.

Mutta Anni jatkoi vieläkin muoria kiusatakseen:

— Onhan niitä siellä kotikulmallakin miehiä, vaikka niitä on
tapettukin.

— Hoo, ihmetteli Martta-muori ja melkeinpä kiivastui. — Sitä minä
olen aina sille Hannulle sanonut että se on vetelys — ilman se vielä
jääpi ja poikamieheksi, jos se tuolla tavalla jatkaa. Mitä se onkin
sillä peliä: kiehahtaa tänäpänä sinne ja huomenna tänne, naurattaa
kaikkia naisia eikä sitten pidä kiinni yhdestäkään. Mikä ne lie meidän
lapset pilannut. Tämäkin Johanna, se hylkii hyviä kosijoita, mutta
viisastut sinäkin tyttö, kunhan aikasi olet sitä herraspoikaa
haaveksinut, joka sinua keväällä imarteli. Nyt minä toki luulin, että
Hannulla oli vakavammat tuumat, mutta näin se aina vitkastelee. Mutta
kerrankin minä sille totuuden sanon...

Muori oli saanut mielensä aivan kuohuksiin kiihotetuksi, hän melkein
kähisi haukkuessaan sitä poikavetelystään. Vesaisen suku oli arvossa
pidettyä koko Pohjanmaalla, ja Martta oli jo ollut hyvillään, että
sieltä saataisiin arvokas emäntä Krankkalaan, mutta siihen poikaan sitä
ei koskaan tiennyt luottaa.

— Ehkäpä se Hannu vielä ajattelee sitä Vienan tyttöä, jota se jo
kuuluu ruvenneen tänne kuljettamaan, vaikka sitten matkalle jätti,
pisti taas Anni väliin.

— Mitä Vienan tyttöä — venakoitako tänne, höpsistä! Mutta tuossahan
tuo itse tulee... Hannu! ... selittäköön nyt itse asiansa.

Hannu tuli ja tervehti hyvin ystävällisesti kiiminkiläisiä, Helinän
kättä varsinkin kauan puristi. Vaan Martta kiirehti heti selittämään:

— Vesalaan kuulutaankin kotivävy hommattavan.

— Tottako, Helinä?

— Ei kuin leikkiä.

— Mutta se voisi olla tottakin, jatkoi muori ja antoi siinä tiellä
pojalleen jo aluksi pienen nuhdesaarnan. Sitten hän kutsui Annin sekä
Helinän Krankkalaan. Hannun piti mennä voudin luo, jossa joukko
Pohjanmaan miehiä oli koolla ja johon Juhokin oli lähtenyt. Sieltä hän
lupasi tuoda Juhon mukaansa Krankkalaan.

Tätä kokousta varten se oli Juho oikeastaan tullutkin markkinoille
neuvottelemaan toisten pitäjäin miesten kanssa. Paljon muuta
markkina-asiaa hänellä ei ollutkaan, ryöstetystä talosta ei ollut
paljon myötävää — haava käsivarressa oli vielä syyskesän aikana
pitänyt häntä metsänkäyntiinkin kykenemättömänä. Mutta Vienan puolelta
oli taas kuulunut pahoja uutisia, ja ne hänet ajoivat liikkeelle. Ne
iiläiset, jotka siellä äsken olivat käyneet lunastamassa pois vanhan
kirkkoherransa ja muut vangit, olivat kertoneet, että vienalaiset
varustautuivat pelottavaa vauhtia. Muiltakin kulkijoilta oli kuulunut,
että jo heti Vesaisen joukon lähdettyä oli siitä retkestä pelästyneinä
Solovetin luostaria ruvettu uudelleen muurittamaan ja varustamaan;
sinne oli hankittu tykkejä ja pyssyjä ja näitä jälkimmäisiä oli suuret
määrät jaettu talonpojille. Sen lisäksi oli sinne tilattu sotaväkeä.
Kahden voivodin komennolla oli sinne tuotu monta tuhatta miestä julmia
tataareja, joita oli sijoitettu sekä luostariin että siihen uuteen
linnaan, jota nyt parastaikaa rakennettiin Suman pogostaan. Pelättävä
oli, että sieltä piankin tulisi tapahtumaan uusi hävitysretki
Pohjanlahden rannikolle.

Näistä huolettavista uutisista oli miesten kesken syksyn kuluessa
paljonkin keskusteltu ja tuumittu oli, että pitäisi vielä kerran
laittaa valitus Ruotsin hallitukselle ja pyytää sotaväkeä maakuntaa
suojelemaan. Sillä kun vainolaisella on säännöllistä sotaväkeä apunaan,
ei Pohjanmaan kansa sitä enää yksin jaksa torjua. Niistä seikoista
oltiin nyt neuvottelemassa ja voudille puhumassa. Mauri Yrjönpojan
talossa oli koolla miehiä joka pitäjästä, talonpoikia ja pappeja, ja he
pyysivät, että vouti veisi heidän toivomuksensa hallitukselle perille.

— Menkää itse Ruotsiin pyytämään, kehoitti vouti. Minä olen asiasta
kirjoittanut monta kertaa. Paremmin tepsisi, jos itse menisitte.

Mauri Yrjönpoika ei omasta puolestaan tahtonut kovin paljoilla
valituksilla rasittaa hallitusta, hänet muistettiin siellä kyllä
muutenkin. Mutta mielellään hän soi että kansa itse valitteli, paremmin
huomattaisiin kuinka huonossa tilassa maakunta oli.

Liminkalaisista muutamat epäilivät, tokko tällaiseen toimenpiteeseen
olisi syytä; he olivat vieläkin kopeasti varmoina, että heidän
väkirikkaisiin kyliinsä ei vainolainen kumminkaan uskalla tulla. Vaan
vanha Kauppi osoitti vaaran tällä kertaa etupäässä uhkaavan juuri
heitä.

— Iin kylät ovat paljaina, sanoi hän, ne on kahdesti ryöstetty
puolessa vuodessa. Jos vainolainen nyt tulee, niin ei se Iihin tule,
vaan hyökkää suoraan joko Kemiin tai Liminkaan. Ja kun vienalaisilla
nyt on sotaväkeä apunaan, niin eivät ne arkaile hyökätä suorastaan
tänne, varsinkin jos tietävät, ettei täälläkään minkäänlaista
varustusta ole.

— Niinpä taitaa olla, miettivät silloin liminkalaisetkin. Ja
yksimielisesti päätettiin lähettää lähetyskunta suoraan Ruotsiin
kuninkaan luo pyytämään tältä suojelusta uhatulle maakunnalle.

Lähetyskuntaan valittiin Kalajoen kirkkoherra Ljungo, Juho Vesainen ja
Hannu Krankka. Jo kahden viikon perästä nämä miehet päättivät lähteä
Oulunsuusta Hannun omalla laivalla Tukholmaan. Valtakirjat kolmen
pitäjän puolesta kirjoitettiin, ja onnea toivottivat toiset miehet
lähteville, kehoittaen heitä suoraan ja vakavasti kuvaamaan hyvälle
kuninkaalle kansan avutonta tilaa, — he luottivat siihen, että hän ei
heitä ainaiseksi jättäisi julman vihollisen myötään ryöstettäviksi ja
rääkättäviksi. Ja hyvin toivein ja rohkaistuin mielin erosivat
Pohjanmaan miehet, palatakseen kukin kotipitäjäänsä kertomaan, että
apua oli odotettavissa. —

— Nämä pojatpa lähtevät maailmaa katselemaan ja puhuttelemaan
kuninkaita ja korkeita hallitsijoita, kehuskeli Hannu, kun rehennellen
Juhon kanssa astui Krankkalan tupaan. — Eikö käy kateeksi, tytöt?

— Ota minut mukaasi, pyysi Johanna, silmät intoa hehkuen.

— Ettäkö saisit siellä tavata sen nuoren herran, joka sinua täällä
keväällä mielisteli? Maltahan, sisarueni, vielä se Bagge tänne palaa.
Ja tänne tulee sotaväkeä ja sotaherroja ja pulskaa elämää. Eikä sitten
sinunkaan, Helinä, enää tarvitse pelätä Ahman tulevan ryöstämään...

Niin intoili Hannu antautuen kuten ainakin kokonaan sen uuden
mielijohteen valtaan, joka hänet kullakin hetkellä sai innostumaan. Hän
oli iloinen kuin vasikka, hyppi ja nauratteli koko perekuntaa
hullunkurisuudellaan. Hymähdellen katseli häntä Juho: aina herkkä
liekkiin leimahtamaan, mutta yhtä herkkä laukeamaan!

Illan iloksi laittoi Martta-muori hypyt Krankkalaan, johon kutsui
valiojoukon markkinanuorisoa. Tanhut tömisi tanssijajoukon alla,
hilpeästi helähteli nuorten nauru, ja mielihyvin sitä vanhemmat ihmiset
katselivat nauttien viljalti tarjottua talon vankkaa olutta. Annin
silmät kiintyivät erityisesti seuraamaan Johannaa, joka hehkuvin poskin
siellä heiluili korskeimpana kukkana tyttöjoukossa. Ja hänelle muistui
niin elävästi mieleen velivainajansa, Lauri. Siitähän sillä pojalla oli
ollut hiljainen tuuma viedä emäntä Torvisen vanhaan kotiin Kemiin;
monesti se oli Johannaa lemmittynään maininnut, vaikk’ei, ujo kun oli
luonnoltaan, vielä ollut kosia ehtinyt. Siellä se nyt veli makasi
kuolleena kaukana vieraalla maalla...

Kun Johanna sattui tanssin lomassa hänen vierelleen istahtamaan,
kysäisi Anni:

— Et tainnut itse tietääkään, että sinulta sulhasmies jäi kesällä
Vienaan?

— Lauriko? Kelpo poika, vaan arka. Minulla pitää olla sellainen
tulinen mies, jolla on rohkeutta käsiksikin käydä...

— Semmoinenko kuin se nuori herra? ivaili vieressä istuva tyttö.

— Juuri semmoinen. —

Hannu pyöritteli palavissaan ja täydessä touhussa kylän tyttöjä, mutta
Helinää hän varsinkin koetti hyvitellä. Mutta hiljaisena kuin ainakin
pakeni tyttö usein seinävierellä istuvain riviin. Sitä Martta-muorin
silmät vähän huolestuneina seurasivat, ja tanssin välillä hän tapasi
poikaansa hiasta kiinni ja vei porstuaan.

— Laitakin nyt asiasi Helinän kanssa selville, häpeäksihän tämä muuten
talolle kääntyy. Sen on naittaja täällä, parasta olisi, jos saataisiin
kihlajaiset valmiiksi jo täksi.

— Ja ne saadaan, vakuutti Hannu.

Kuumasta pirtistä pistäysi Helinä hetken kuluttua pihalle ja käveli
yksin jokiahteelle. Hannu riensi jäljestä, ja samassa tuokiossa hän oli
jo tytölle asiansa ajanut. Mutta Helinä loi katseensa maahan ja vastasi
arkaillen:

— Ei lie minusta näin ison talon emännäksi, sinä tarvitset
toimekkaamman — ja äitisi myös. Ja sinullahan on niin monta valilla.

Hannun masentui luonto, ja omatuntokin rupesi häntä soimaamaan, että
näihin rukkasiin voipi olla omaakin syytä, hän kun aikoinaan oli ollut
vähän hulivili ja nytkin oli siitä Vienan tytöstä niin paljon puhuttu.

— Ethän lie sydämellesi sitä pannut, kun leikkiä laskin sen
karjalattaren kanssa?

— Eikö mitä, muuten olen vain mielestäni niin nuori ja höperö, lapsi
vielä.

— Mutta siitähän vartut.

— No anna sitten olla vastaiseksi.

Hetki oli tuskallinen vähän molemmille. Mutta äkkiä nosti Helinä
katseensa, ja kiireesti, ikään kuin jouduttaakseen sanojaan, hän
kysäisi:

— Kuule, tuosta karjalattaresta muistui mieleeni... Jos sinä olisit
hänet tänne tuonut ja vaimoksesi ottanut, niin olisitko sitten vielä
lähtenyt sotimaan hänen sukulaisiaan vastaan ja hävittämään hänen
kotiaan?

— Enhän minä sitä niin paljon aikonutkaan...

— Et, mutta jos olisit aikonut...?

— Ka, mistä sinulle se nyt päähän pälkähti?

— En tiedä ... näet nyt kuinka höperö minä olen. Ajattelin itsekseni
sitä juuri äsken...

— Enpä olisi tainnut lähteä. — Mutta usko pois, enhän minä sitä
venakkoa aikonutkaan, vaikka se näkyy mieltäsi kaivelevan. Mutta nyt
minä näytänkin ja vannon, etten toista tyttöä enää katselekaan enkä
huoli, jos en sinua saa.

— Älä vanno.

— Vannon!

Nolona palasi hän tupaan eikä enää puuttunut nuorten tansseihin. Taas
oli luonto lauennut. Mutta kun Martta-muori ehätti häneltä kysymään,
mitä hän oli toimittanut, vastasi hän vältellen:

— Kesken se vielä on.

— Kaikki sinulta aina jääpi kesken!

Helinä istui tuvan portailla toisten tyttöjen rinnalla, mutta heidän
leikkipuheitaan hän ei kuunnellut. Sitä hän mietti siinä samaa asiata,
jota hän niin monesti ennenkin oli itsekseen miettinyt, josta hän oli
uneksinut öin ja päivin: Olisikohan Ahma vielä tullut Iin kyliä
ryöstelemään, jos se hänet olisi mukaansa vienyt vaimokseen? Eiköhän se
olisi pitänyt lupaustaan, ettei enää koskaan tulisi Pohjanmaan pitäjiä
hävittämään? Ja olisikohan Juhokaan sitten enää lähtenyt Ahman taloa
polttamaan, jos tiesi hänen siinä olevan emäntänä? Eikö Juhosta ja
Ahmasta olisi voinut tulla ystäviä? Ja jos olisi voinut tulla, niin
mieluummin hän, Helinä, olisi lähtenyt Ahmalle kuin Hannulle!

Se oli hänen lapsellisen mielensä suuri, salainen kysymys, jota hän
viime loppiaisesta asti oli hautonut mielessään. Jo silloin oli Ahma
hänet niin lumonnut, ettei Helinä saanut häntä karkotetuksi mielestään.
Ja tytön hiljaisissa haaveissa oli tuo julma soturi muuttunut leppeäksi
mieheksi, joka voi rakastaa ja jota voisi rakastaa... Niin se oli
hänestä kesälläkin tuntunut, vaikka hän kyllä vapisikin tuon pelätyn
miehen käsissä... Mutta usein oli senkin jälkeen hänessä uudistunut se
kysymys: miksi eivät Ahma ja Juho voisi elää ystävinä? Voisiko hän sen
ystävyyden saada aikaan?

Sitä hän haaveili kuuntelematta toisten tyttöjen pilapuheita ja
pistosanoja.

Seuraavana aamunakin, kun hän Juhon ja Annin seurassa purjehti
Oulunsuun satamasta merelle päin ja kun laitaiseen luovimalla pyrittiin
Kiiminkijoen suulle, hän istui veneen pohjalla ja mietti sitä. Puolella
korvalla hän vain kuunteli, mitä Juho ja Anni perässä keskustelivat. He
juttelivat siitä Tukholman matkasta, ja Anni valitti, että hänen
miehensä taas jättää hänet yksin. Hän kertoi, miten hän oli ikävöinyt
ja itkenyt ja kärsinyt koko menneen kesän, miten hän oli öillä valvonut
ja pelännyt vihollisen tuloa ja miten puolikuoliaaksi oli säikähtänyt,
kun Ahma yht’äkkiä ilmestyi ovelle.

— Jätät meidät taas turvattomiksi. Ei tiedä, minä päivänä se Ahma taas
voi pihalle hiihtää. Kahdesti se jo on Helinääkin ollut viemässä,
kolmannella kerralla se ei meitä kotiin jätäkään.

Juho istui hetkisen mietteissään. Tuota hän jo oli ajatellut ja
huolehtinut paljon enemmän kuin Anni saattoi aavistaakaan. Mutta hän
oli kerta siinä asemassa, että hänen ei sopinut kieltäytyä kuntalaisten
luottamustoimesta.

— Ei auta, sanoi hän. — Ja tuskin se Ahma vielä hetiaikoihin
hiihtämään kykenee, se kuuluu saaneen Tapani vainajan hangosta siksi
hyvän tällin.

— Vaan jos se kykenee, niin meille se taas ensimmäisenä työntyy.

Juho ei vastannut mitään, hänen täytyi myöntää, että totta se oli.
Ahman viha häntä kohtaan oli yhtä tulinen kuin hänen oma vihansa Ahmaa
kohtaan. Hetkinen istuttiin Vesaisen veneessä ääneti ja katsottiin,
kuinka alus kepeästi hyppeli aaltojen yli pohjoista kohden, tuulen
purjetta pullistaessa. Äkkiä kääntyi Helinä perään päin ja kysäisi:

— Voisitko sinä, Juho, koskaan leppyä Ahmaan?

— Ahmaan — en koskaan.

Taas istuttiin sanaa puhumatta, ja kotvasen kuluttua virkkoi Helinä
taas:

— Mutta luuletko, että Ahma voisi leppyä sinuun?

— En. Hän ottaa minulta hengen, missä sen vain saapi — mutta minä sen
otankin häneltä!

Helinä tuijotti miettiväisenä, silmiään räpäyttämättä, kauan aikaa
hyrskyviin aaltoihin. Ja vielä kolmannen kerran hän kysyi matalalla
äänellä silmiään kohti nostamatta:

— Ettekö siis voisi sopia millään ehdoilla?

— Niinkö Ahma ja minä? vastasi Juho vitkastellen purjenuoraa
kiinnittäessään. — Emme millään ehdoilla.

XI.

Salon synkimmän sisässä,
Korven kolkon kainalossa,
Näkevi salaisen saunan,
Piilopirtin pikkaraisen
Kahden kallion lomassa,
Kolmen kuusen kulman alla.

Vain Ahvenanmerellä oli syksyinen myrsky vähän hätää näyttänyt
Pohjanmaan miehille, jotka pienoisella jahdillaan purjehtivat
Oulunsuusta Tukholmaan, muuten oli matka ollut aivan vaaraton, vaikka
vuodenaika olikin myöhäinen. Krankkalan vanha kippari tunsi väylät,
osasipa hän luovia Tukholman kapeavetisen, kauniin saaristonkin läpi
aina Määlarin laskuun asti, ja eräänä iltana he laskivat jahtinsa
satamaan aivan kuninkaallisen linnan alle. Valitut lähetysmiehet,
Kalajoen kirkkoherra, Juho Vesainen ja Hannu Krankka, nousivat maihin,
laivamiesten toimeksi jätettiin myödä ja tarpeellisiin tavaroihin
vaihtaa ne maalaistuotteet, joita mukaan oli otettu.

Ljungo Tuomaanpoika oli jo ennen Upsalasta käsin käynyt valtakunnan
pääkaupungissa ja osasi opastaa äkkinäisiä tovereitaan, jotka eivät
ennen eläessään olleet oikeata kaupunkia nähneet, saatikka sitten niin
suurta ja komeata kuin Tukholma jo silloin ajan oloihin nähden oli.
Siellä he tepastelivat pitkin katuja lammasnahkaturkeissa ja
tervatuissa kautokengissään ja ihmettelivät sitä outoa komeutta.
Monesti nämä erämaan lapset seisottivat askeleensa ja jäivät pää
pystyssä kummastelemaan noita vieressään kohoavia kivirakennuksia,
linnoja ja kirkkoja: sitä lasien paljoutta, sitä värien runsautta, sitä
salvu- ja kivimiehen työpaikkaa! Suuret kivisillat viivyttivät heidän
huomiotaan, he ihmettelivät laitureihin laskettujen laivojen
lukumäärää, suuruutta ja komeutta, ja varsinkin panivat muhkeat
nelipyörävaunut, jotka parihevosten vetäminä ohi viilettivät, heidät
kummiinsa. Pohjanmaalla ei näihin asti vielä oltu minkäänlaista
ratasajopeliä nähty, ei ollut maanteitä, eikä niitä siis tarvittu.

He olivat ensi aluksi aivan pyörällään siitä liikkeen hurinasta, siitä
väen vilinästä. Niinhän ne olivat kuin alituiset markkinat. Outoja
pukuja siinä oli jos jonkinlaisia, hienoja ja ruumiin mukaisia,
niinkuin kuoria makkarassa, sotaväkeä siellä marssi ryhdikkäänä
tahdissa komeissa, kiiltävissä univormuissaan, ja naiset, ne nyt
näyttivät niin somatekoisilta, hoikkaisilta ja pehmeiltä, että Hannu
toisinaan kesken kävelynsä pysähtyi, tempasi Juhoa käsivarresta ja
näytti sormella:

— Katsopas tuossakin, niin on kuin meren kaisla, tekisi mieli
kouransilmäänsä puristaa, että jäisikö jälkeä...

Ja kun he olivat satamassa tavanneet muutamia suomalaisia merimiehiä ja
näiden kanssa illalla pistäytyivät kirkkaaksi valaistuun, seiniltään
kuvitettuun kapakkaan, jossa hempeät neitoset tarjosivat hohtavista
tinamaljoista Espanjan kihahtavia viinejä, niin jopa pääsi Hannulta
nauru, eikä hän malttanut olla hihkaisematta:

— Hei pojat! Tämäpä vasta maailmaa on! Enpä huolisi taivaaseen
pyrkiäkään, jos täällä saisin elää. —

Moniaita päiviä he viipyivät Tukholmassa, ja Kalajoen kirkkoherra kulki
sillä aikaa korkeiden viranomaisten puheilla kertomassa heidän matkansa
tarkoituksesta ja tiedustelemassa miten kuninkaan puheille päästäisiin.
Vanha Juhana-kuningas ei ollut pääkaupungissa, hän asui Gripsholman
kauniissa, syrjäisessä linnassa, jossa hänen hovinsakin oli ja johon
hän äsken, kun vanhuus ja tauti rupesi heikontamaan voimia, oli
kutsunut hallitustoimiin apulaisekseen nuoremman veljensä,
Södermanlannin herttuan Kaarlen. Pohjanmaan miesten anomus päästä
kuninkaan puheille saatettiin hänen tietoonsa, ja jo muutaman päivän perästä
tuli heille kutsu saapua Gripsholmaan. Laitettiin kuninkaan
käskystä heille sinne kyytikin, ja ensi kerran ajelivat nyt Hannu Juho ja
sillan sileyistä maantietä myöten nelipyöräisissä, notkeasti
keinuvissa vaunuissa, joita korskuvat pekunat nopeasti kiidättivät
eteenpäin.

Nämä lähettiläät valtakunnan kaukaisimmalta kulmalta olivat näet sangen
mieluisia ja tervetulleita vieraita Ruotsin hoviin. Uteliaana odotti
heitä vanha kuningas. Kaikua sen taistelun rytäkästä, jota viime vuosikymmenenä
oli peräpohjassa käyty Vienanmeren ja Pohjanlahden
ranta-asukkaiden välillä, oli vihdoin vähäisen kuulunut Ruotsin hallitukseenkin
asti. Pietari Bagge oli matkaltaan palatessaan tiennyt
siitä katkelmia kertoa, ja voudit olivat kirjeissään siitä usein
maininneet. Viimeisten ryöstöretkien yhteydessä oli Juho Vesaisen nimeä
jo monesti mainittu Ruotsin hovissa ja jännittyneinäpä sen vuoksi
tahdottiin nähdä tätä omituista, itsenäistä, tarunomaista
talonpoikaissankaria, joka siellä asutuksen rajamailla naapureistaan
keräämällään joukolla uljaasti puolusteli kotoisia seutujaan ja
pelottomasti teki laajojen erämaiden taakse hävitysretkiä vihollisen
alueelle, synnyttäen siellä kauhua ja vapistusta.

Nuo pohjanperän kaukaiset seudut ja olot olivat siihen aikaan vielä
kokonaan peittyneet jonkinlaiseen tarumaiseen, paksuun huntuun, jonka
alle hyvin harvoin tarkemmin oli silmäilty. Sen kansa eli vielä omaa,
itsenäistä, muista erotettua elämätään, johon sen, pirkkalaisaikojen
perijänä, katsottiin olevan oikeutetunkin. Hallitus sekaantui hyvin
vähän sen sisäisiin oloihin; vouti kantoi sieltä vuosittain veron,
sotaväkeä käytiin sieltä tuon tuostakin kirjoittamassa, mutta muuten
sai kansa itse pitää huolta toimistaan ja tarpeistaan. Sen
kaupparetkistä Lappiin ja Jäämeren rannoille, sen sotaisista hankkeista
ja itsepuolustuspuuhista, jotka olivat synnyttäneet lujan
yhtenäisyystunteen rahvaanmiesten kesken, kerrottiin Ruotsissa kuin
satuna, mutta sitä hyvin vähän tunnettiin.

Ruotsilla oli näihin aikoihin ollut pitkällinen sota Venäjää vastaan,
vaikka nyt juuri vähän aikaa sitten välirauha oli saatu solmituksi. Nuo
pohjanperän kahakat eivät olleet missään suoranaisessa yhteydessä tämän
sodan kanssa, sen Ruotsin hallitus kyllä tiesi, mutta voisivatko ne
siihen jotenkin vaikuttaa, voisiko Ruotsilla olla niistä jotakin etua?

Viime aikoina oli varsinkin Kaarle-herttua erityisesti kiinnittänyt
huomionsa Lapin seutuihin ja Jäämeren sekä Vienan rantoihin. Hän oli
puhutellut vouteja, jotka vuosittain Lapissa kulkivat, hän oli tavannut
merimiehiä, jotka olivat purjehtineet Vesisaaressa, Kuolassa ja
Arkangelissa, ja nämä olivat hänelle kertoneet, että tuolla tunturien
takana oli maailmaa sielläkin; siellä oli rikas kalastus, metsänriistaa
viljalti, valaita pyydettiin, suolaa keitettiin, ja vilkas kauppa kulki
sieltä moneen maahan. Mutta mihin valtakuntaan mikin paikka oikeastaan
kuului, siitä ei kukaan osannut tehdä selkoa, vaikka kyllä kerrottiin,
että tanskalaiset yhdeltä puolen ja venäläiset toiselta viime aikoina
olivat ruvenneet sinne kiinnittämään kynsiään: Tanskalla oli linna
Vuoreijassa, venäläiset rakensivat kaupunkeja ja luostareita Petsamoon,
Kuolaan ym. Mutta kävihän siellä Ruotsin voutikin veroa kantamassa,
siellä pirkkalaiset olivat vielä viime aikoihin isännöineet, ja
siellähän nyt vielä heidän jälkeläisensä kulkivat kauppamatkoilla ja
sotaretkillä... Pitihän siellä Ruotsillakin olla sananvaltaa, mutta
mitä myöten ja kuinka paljon?

Siitä hän oli jo muulla tavoin ruvennut selkoa ottamaan, ja nyt oli
hänelle Pohjan miesten lähetyskunta tervetullut apu. —

Gripsholmassa miehet saatettiin kuninkaan luo, joka istui lepotuolissa
vanhuuden jo koukistamana. Harmajaksi oli jo käynyt hänen tuuhea,
punainen partansa, ja vaivoin enää jalka miestä kannatti.

— Terve, Suomen miehet! — Niin tervehti Juhana tulevia suomen
kielellä, jota hän vielä muutamia sanoja muisti Turun ajoilta, jossa
hän Suomen herttuana ollessaan oli asunut ja silloin kansan kieltäkin
vähän opetellut. Rupesi sitten kyselemään Pohjanmaan oloista ja
huolista, tahtoen tarkan selon pienimmistäkin seikoista. Ljungo Tuomaanpoika,
joka kielentaitavana eniten oli äänessä, kertoi viime
aikain tapahtumat Pohjanmaalta ja sen kansan kärsimykset ja vaarat. Hän
kuvasi, miten tuo verinen taistelu molempain heimokansain, karjalaisten
ja pohjalaisten, välillä jo kauan oli kestänyt, miten se oli käynyt yhä
tuimemmaksi ja verisemmäksi, muuttunut sisämaan kalajärvillä ja
lappalaisten kauppapaikoilla käydyistä kahakoista varsinaiseksi
hävittäväksi sodaksi, joka ensin rajoittui ainoastaan ulompiin kyliin,
mutta sittemmin siirtyi aina rannikon väkirikkaimpiin pitäjiin asti,
joista Pohjanmaalla muutamat, kuten Ii ja Kemikin, jo oli aivan
paljaiksi hävitetty ja ryöstetty, vaaran toisille käydessä myötään
suuremmaksi. Kuluvan vuoden veriset kahakat hän kuvasi tarkalleen.
Tähän asti on, sanoi hän, taistelu ollut yksinomaan talonpoikain
keskeistä, mutta nyt on jo Venäjän puolella hallitus ottanut nämä
kahakat huomioonsa ja lähettänyt sotaväkeä Vienaan, joten pohjalaiset,
jotka näihin asti, joskin suureksi turmiokseen, ovat pitäneet puoliaan,
nyt ovat ehdottomasti joutuneet huonommalle puolelle ja jääneet
avuttomiksi. Apu Ruotsin hallituksen puolelta on siis välttämättömän
tarpeellinen, jos ei maan ja kansan mieli joutua aivan perinpohjaisen
häviön omaksi. Siitä syystä on kansa heidät lähettänyt pyytämään
sotaväkeä suojelemaan Pohjanlahden rannikkoa vienalaisten
hyökkäyksiltä.

Tarkkaavasti kuuntelivat Juhana ja Kaarle-herttua tätä kertomusta, ja
vastaus oli hyvin suosiollinen. Kuningas vakuutti, että hän ei suinkaan
jätä pohjalaisiaan pulaan, vaan lupasi jo aivan pian lähettää sinne
riittävän suojelusväen. Sen varman kuninkaallisen sanan hän käski viedä
tervehdyksenä Pohjanmaan miehille. Hän kehoitti heitä edeskinpäin
urhokkaasti puolustamaan kyliään, ja rahvaan verotaakkaakin hän
palkkioksi lupasi huojentaa. Ottipa hän jo myöskin puheeksi linnan
rakentamisen Pohjanmaalle, kyseli missä sille sopiva paikka olisi ja
aikoi piakkoin laittaa miehiä siitä huolta pitämään. Hyvin toivein
poistuivat Pohjanmaan miehet hallitsijansa luota, vieläpä heille
kaikille kuninkaan käskystä lahjatkin annettiin, — Vesaiselle Juhana
käski antaa komean miekan, jonka hamaraan oli uurrettu sanat
”palkkioksi urhoollisuudesta”.

Muhkeasti kestittiin miehiä linnassa, komeapukuiset palvelijat
toimittivat heille ruokia ja juomia. Mutta ennen heidän lähtöään kutsui
Kaarle-herttua Vesaisen vielä erikseen puheilleen. Oli tullut
mainituksi, että Juhokin oli käynyt Lapin-retkellä Jäämerellä asti, ja
siitä hän tulkin avulla tarkemmin kyseli. Juho kertoi hänelle, että
Torniosta ja Kemistä käydään noilla Lapin-retkillä vieläkin joka vuosi,
käydään Jäämerellä asti, jossa kemiläisillä on Varangissa varsinainen
asemapaikkansa. Ennen oli Lapin-kävijäin vaikutusala ulottunut
laajemmallekin itään päin, mutta nyt olivat venäläiset perustaneet
sinne Petsamonvuonoon luostarin, joka on lyönyt sen seudun lappalaiset
alleen.

— Onko se luostari edes venäläisellä alueella? kysyi Kaarle innostuen.

— Ei ole Lapissa mitään rajoja, vaan Pohjanmaan miehet siellä ennen
ovat verottaneet. Mutta nyt on luostari vienyt heiltä sen tulon
kokonaan.

— Eikö Ruotsin Lapin-voudin valtakaan ulotu sinne?

— Ei. Munkit siellä isännöivät.

— Mutta se luostari pitäisi hävittää pois sieltä, nuo tungeskelevat
munkit pitäisi karkottaa koko rannikolta! Sillä tällä tavoinhan meidän
valtakuntamme menettää osan vanhaa aluettaan!

Niin huudahti herttua harmistuneena ja käveli lattiata edestakaisin
mietteissään. Vihdoin hän pysähtyi Juhon eteen.

— Mutta te pohjalaisetkin olette sankarijoukkoa, tottuneet tappelemaan
ja hävittämään. Menkää te ja hävittäkää se luostari maan tasalle! Ja
hävittäkää Kuolan linna ja koko venäläinen asutus Lapista. Jos te sen
teette, niin saatte takaisin oikeutenne verottaa lappalaisia siellä.

Kun tulkki oli tämän Juholle kääntänyt, katsoi herttua terävästi Juhon
silmiin ja kysyi:

— Luuletko voivasi tehdä sen?

— Voin, vastasi Juho varmasti, ja hänenkin silmänsä välähti intoa.

Herttua meni pöydän ääreen, kirjoitti paperille muutamia sanoja, antoi
paperin Vesaiselle ja virkkoi:

— Tässä on valtakirja, jossa minä olen sinut määrännyt Jäämeren-retken
päälliköksi. Ja jos hyvin teet tehtäväsi, niin palkkiosi on oleva
runsas.

Ja hän ojensi kätensä sarkakauhtanaiselle talonpojalle hyvästiksi. —

Hilpeällä mielellä ja hyvin toivein lähti pohjalainen lähetyskunta
Tukholmasta paluumatkalle, viedäkseen kuninkaan varman lupaussanan
lohdutukseksi huolestuneille kotolaisilleen. Melkeinpä oli ylpeyttä
heidän mielessään siitä, kun heitä hovissa niin hyvin oli kohdeltu, ja
nautinnokseen he ajattelivat, miten omaisilleen ja naapureilleen
kertoisivat keskusteluistaan ja kesteistään kuninkaan linnassa ja
näyttelisivät saamiaan lahjoja. Vanha kirkkoherrakin hyräili hyvillään
laivan kannella, ja Hannu kehuskeli ja valehteli laivamiehille, miten
kuningas muka ateriankin aikana oli heitä taputellut olalle ja sanonut:
”Syökää te pojat, mutta kylläpä te syöttekin!”

Mutta syksy oli käynyt myöhäiseksi, marraskuu oli jo lopulleen
kulumassa, paluumatka kävikin vaikeaksi. Myrsky hätyytteli jo heti
alussa, sitä vastaan saatiin tapella monta päivää, ja kun vihdoin
Merenkurkkuun ehdittiin, oli jo jäitä liikkeessä, eikä päästykään läpi.
Suomen puoleinen rannikkokin oli jo kiinteässä jäässä, ei auttanut muu
kuin piti palata takaisin. Monien vastuksien perästä päästiin vihdoin
terveinä Gävlen satamaan, johon laiva täytyi jättää talveksi. Siellä
oli pohjalaisten ensiksi keliä odotettava, ja vasta joulun alla he
pääsivät lähtemään paluumatkalle Pohjanlahden ympäri kotiaan kohden. Se
oli harmittava vastoinkäyminen, mutta minkäpä sille teki.

Tammikuun alkupuolella — oli jo solahdettu vuoteen 1590 — ehtivät
lähettiläät Tornioon ja ajoivat Niilo Oravaisen taloon, mahtavan
Lapin-kävijän ja Lapin-voudin, jonka seurassa Vesainen kerran oli ollut
Lapin-matkalla. Mutta täällä oli heitä vastassa pahoja, masentavia
uutisia, jotka olivat omiaan tekemään aivan arvottomiksi ne hyvät
sanomat, jotka he toivat tullessaan. Hallituksen luvattu apu joutui
liian myöhään. Tornioon asti Oulunsuusta rientäneet pakolaiset tiesivät
näet kertoa, että venäläiset jo olivat tehneet hävitysretken
Pohjanmaalle taikka olivat vieläkin parhaillaan hävitystään tekemässä.

Viattomain päivänä — niin kertoivat pakolaiset — oli Oulun
jokivarrelta ruvennut näkymään mustaa savua, ja kamalan punaiselta oli
paistanut itäinen taivas. Huolestuneina olivat jokisuulaiset niitä
merkkejä katselleet, mutta kauan ei heidän tarvinnut odottaa, ennenkuin
saivat varmat sanat. Pelästyneitä pakolaisia oli rientänyt jokivarrelta
alaspäin, ja ne olivat kertoneet, että heidän talonsa ne paloivat ja
että vihollinen, jota nyt oli oikeata sotaväkeä, jalka- ja ratsuväkeä
tuhansia miehiä, oli täyttä vauhtia tulossa alaspäin jokisuuta kohden.
Siinä joukossa oli ollut julmia tataarilaisia, jotka löivät kuoliaiksi
kaikki elävät ja ihmiset, mitä eteen sattui. Hädin tuskin olivat
pakenijat saaneet henkensä pelastetuksi ja hakivat nyt paikkaa, missä
piillä julmaa vihollista.

Se sanoma oli Oulunsuussa herättänyt hirmuista häiriötä ja melskettä.
Jokainen juoksi pelastamaan, mitä hänelle kalleinta oli, kiirehtiäkseen
pakoon, mutta harvat olivat pakoon ehtineet, ennenkuin vainolaiset jo
olivat olleet kylässä. Olivat muutamat vastarintaakin ajatelleet, vaan
ne tuumat oli täytynyt hylätä tykkänään, kun kuultiin vihollisia olevan
semmoinen määrä. Kuka oli ehtinyt valjastaa hevosensa, riipaista rekeen
jotakin vaatekappaletta ja lähteä lapsineen ajamaan kierälle jäälle, se
oli pelastunut. Hailuotoon olivat monet paenneet, toiset ajoivat
rannikkoa pitkin Tornioon asti. Kamala lieska oli heidän selkänsä
takana noussut palavista taloista, ja vielä monen peninkulman päähän
oli taivaanranta veriselle punoittanut.

Niin kertoivat pakolaiset Oravaisen pirtissä, ja kauhistuen sitä
Ruotsista palaavat kuuntelivat. Hannu aavisti heti, että tuhkana se nyt
on hänenkin uhkea talonsa, mutta kuinka on kotiväen käynyt, äidin ja
sisaren? Ja Juhon sydäntä vihlaisi pelottava ajatus: onko Ahma mukana?
Jos on, niin kolkosti on käynyt suojattomiksi jääneiden kotona
Kiimingissä. Hävitys siellä kai kaikissa tapauksissa taas on käynyt,
mutta Anni ja Helinä...?

— Mitähän myöten lie hävitys ulottunut? kysyi hän levotonna.

— Ei ole tietoa. Kemissä asti ne eivät vielä ainakaan ole käyneet,
eikä ole Iistäkään mitään kuulunut. Vaan ne voivat ensiksi ryöstää
Oulujoen eteläpuolen.

Vesainen mietti hetkisen ja virkahti sitten:

— Minä lähden kohta ajamaan. Tuletko mukaan, Hannu?

Hannu oli heti valmis, mutta toiset estelivät:

— Mitäpä te sinne surman suuhun. Ei teistä ole siellä apua kumminkaan,
päänne vain menetätte.

— Menköön pää. Anna, Niilo, vahvimmat porosi, jotka hengästymättä
jaksavat tästä juosta Kiimingin suuhun.

Eikä viivytty siinä monta hetkeä, ennenkuin molemmat miehet istuivat
ahkiossa ja antoivat vankkain härkäporojen täyttä nelistä kiidättää
poikki hankien kaakkoa kohden. Kalajoen kirkkoherra jäi Tornioon
odottamaan varmempia uutisia.

He ajoivat illan ja läpi yön malttamatta antaa poronsa muuta kuin
toisinaan hetkisen hengähtää. Oli talven kovimpia pakkasöitä, jää
paukkuili ja ulvoi surullisesti halkeillessaan kylmän pakosta, ja
lämmin henki jäätyi melkein kohta sieraimista huokuessaan. Porot
vetivät sitkeästi ja väsymättä, vaan aamupuoleen jo rupesi vauhti
heikkenemään. Mutta samassa oltiinkin Kiimingin suussa, ja vielä
jaksoivat porot vetää Haukiputaan ensi taloihin; siellä ne sentään
olivat niin uupuneet, läähättivät niin pahasti, ettei ollut enää
lähtemistäkään niillä jatkamaan.

Miehet astuivat pihalle, kolkuttivat pirtin ovelle. Ei vastausta.
Repäistiin ovi auki. Pirtti kylmillä, eläjää ei ketään. Mentiin toiseen
taloon.

Sama juttu. Asukkaat näyttivät hävinneen kokonaan, lienevätkö paenneet
vai tapetutko niin tarkoin.

Hakemalla löysivät miehet taloista kahdet sukset ja päästettyään
poronsa naavametsään he lähtivät hiihtämällä painamaan jokea ylöspäin.
Juho ponnisti sitä tiukemmin, kuta lähemmäs Vesalan maita hän ehti. Jo
kuumotti tuttu tupa valkoista hankea vastaan. Mikä ihme, se on
polttamatta! Mutta entä asukkaat?

Tuiskuna rientää Juho ovelle: pirtti on kylmillä, kaikki sisällä hujan
hajan, ei elävän jälkeä missään. Lunta on kinostanut navetan oven
eteen, ja talli on tyhjä. Missä ihmiset? Ryöstetytkö vai tapetut, vai
ovatko päässeet pakoon?

Kiduttava epävarmuus vaivasi miestä kahta kamalammin. Ei mistään saanut
tietoa, kaikki jäljetkin talosta oli tuisku peittänyt. Mutta olihan
kiiminkiläisten vanha pakosauna Suosalon norossa, olisivatko raukat
hädissään paenneet sinne? Sinnepäin lähti Juho hiihtämään, Hannu
seurasi äänetönnä jäljestä. Jälkiä ei näkynyt metsässäkään, turha tämä
hiihto taitaa olla, arveli Hannu, mutta seurasi kumminkin. Hiihdettiin
poikki soiden ja halki metsien, läpi tiheitten vesakkojen. Pimeän
päässä ei Juhokaan keksinyt, missä siellä ryteikössä se vanha
saunanroju oikeastaan oli, olipa saattanut hajota koko laitos sitten
viime näkemän. Vihdoin hän huomasi muutaman laajaoksaisen kuusen alta
säkeneen räiskähtävän.

— Siellä sauna, siellä eläjät! hän huudahti ja hiihtää ponnahutti
kohti.

Pienessä, matalassa hökkelissä oli siellä yhdessä mylläkässä sekaisin
sekä ihmistä että eläintä ja tavaraa kaikennäköistä; pakolaisparat
olivat sinne kuljettaneet vähät karjansakin ja tavaroita mitä lähdön
hurakassa saivat mukaansa otetuksi. Tuli paloi kivisessä kiukaassa
lämmittäen tuota hataraa suojaa.

Sakean savun läpi ei Juho ensiksi voinut erottaa saunassa olevia
olentoja, jotka säikähtäen hypähtivät pystyyn, kun näkivät uuden
tulokkaan astuvan piilopirttiin. Hän kävi askeleen lähemmäs, ja jo hän
tunsi vaimonsa, joka istui nurkassa ja piteli kääröä sylissään. Kun
Juho astui vierelle, nosti Anni onnellisesti hymyillen tätä vasten
pienen äskensyntyneen, heidän esikoisensa.

— Tässäkin on yksi, joka tervehtii isää.

Juho istui matalan piilopirtin nurkkaan vaimonsa rinnalle, ja hän tunsi
itsensä niin äärettömän onnelliseksi. Hän ei joutanut paljoa vastaamaan
muiden tuvassa olijain tervehdyksiin, hän nautti siinä kiitollisessa
sydämessään sitä armoa, mikä hänelle oli suotu juuri samaan aikaan,
jolloin ympärillä oli riehunut surma ja hävitys. Hän tunsi niin syvästi
tuolla hetkellä, kuinka kallisarvoista ihmiselle kodin lämpö ja hellyys
sentään on...

Mutta hetken hän vain siinä nauttien istui, sitten hyppäsi ylös ja
virkkoi:

— Ei, täytyy lähteä tutkimaan minkälaista jälkeä vihollinen taas on
tehnyt. — Hän viittasi Hannuun. — Tässäkin on muuan, joka nykyisestä
hävityksestä kenties ei yhtä onnellisesti ole suoriutunut kuin me.
Pitää kiirehtiä auttamaan, missä vielä auttaa voi.

— Mutta Juho, joudu takaisin, meitä on nyt kolme ikävöimässä, puhui
Anni hyvästellessään miestään, joka taas näin pian jätti heidät.

— Olkaa rauhassa kaikki kolme, en malta nyt teistä erilläni kauan
viipyä. Enkä enää teitä kauaksi jätä.

XII.

Mikä vei tutut tupani?
Kuka kauniit katokset?
Tupa on poltettu poroksi,
Tuuli tuhkat korjanunna.

Turhaan olivat kiiminkiläiset tällä kertaa jättäneet tupansa kylmille
ja paenneet metsiin. Vihollinen ei kajonnut heidän kyläänsä, vaikka se
jo lähellä oli. Mutta niin olivat nuo paljon kärsineet asukkaat
säikähtäneet nähdessään tulen Kellonkylän taloista jo punoittavan
taivaanrannalla, että kapaisivat pakopirteilleen ja lymyilivät siellä
hievahtamatta yli joulun.

Ahma ei ollutkaan vainolaisten joukossa. Siinä oli enimmäkseen
varsinaista päällikköjensä johtamaa sotaväkeä Solovetistä ja Sumasta,
oppaaksi vain oli lähtenyt Kuisma ja hänen kanssaan muutamia kymmeniä
Vienan. He olivat, käyttäen hyväkseen syystalven vähälumista
aikaa, tulla porhaltaneet Maanselän yli, rientomarssissa hävittäneet
Oulun jokivarret ja koko Limingan pitäjän ja sen tehtyään taas heti
uudelta vuodelta yhtä kiireesti rientäneet takaisin. Sanottiin heidän
pelänneen, kun ei vastustusta näkynyt missään, että pohjalaiset,
seuraten kannanlahtelaisten viimekesäistä esimerkkiä, olivat lähteneet
kostamaan Vienan kyliin, ja siinä pelossa he olivat jättäneet toiset
pitäjät ryöstämättä kiirehtiäkseen kotiinsa. Kun Vesainen ja Hannu
saapuivat Oulunsuuhun, olivat viholliset jo muutamia päiviä sitten
sieltä palanneet jokivartta ylöspäin.

Mutta kamala näky kohtasi tulokkaita näissä äsken vielä niin
vauraissa ja vankannäköisissä kylissä. Tuskinpa koko kylän laajuudelta
näkyi taloa pystyssä yhtään, siellä täällä vain joku matala
ulkohuonerakennus, sauna ja riihi, ja niiden kupeella töröttivät
pelottavina raunioina palaneiden talojen uunit ja savupiiput, nekin jo
puolittain lumen peitossa. Jäistä kylmää ja kolkkoa autiutta huokui
Oulun satamastakin tulokkaita vastaan. Limingan kirkonkylässä
levittihen esiin sama surullinen näky: kirkko oli poltettu
Linnukkamäeltä, pappila samoin, koko pulskan kirkonkylän paikkaakaan ei
olisi voinut entiseksi uskoa. Valittaen lenteli harakka aution
lumikentän yli hakien turhaan suojaa jäiseltä tuulelta, ja yön aikaan
ulvahtelivat nälkäiset kylän koirat haikeasti ja alakuloisesti hangen
peittämillä raunioilla.

Koko Limingan 133 talosta oli tuskin 30 jäänyt polttamatta.

Oudoksuen katseli Hannu Oulujoen jäätä hiihtäessään sitä törmää, johon
hän Tukholmaan lähtiessään jätti Krankkalan talon komeana seisomaan.
Talo oli poissa. Vain sauna joen rannalla ja riihi pellonpäässä
muistuttivat, millä välillä se ennen oli ollut. Ihmistä ei näkynyt
missään; hänen uskollinen Halli-koiransa vain juoksi törmältä
isäntäänsä kohden, hyppi turkkia vastaan, ja sen haukunta kajahteli
kolakasti autiossa luonnossa.

Saunasta nousi savu, ja sinne hiihtäjät riensivät. Vanha Martta-muori
makasi peräseinällä pahaisella vuoteen tapaisella, ympärillä hääräsi
pari talon naista.

— Tuletko vihdoinkin, puhui Martta vuoteeltaan. Mutta tupaan et sinä,
Krankkalan isäntä, ehkä huoli vieraitasi kutsua.

— Jo tiedän, äiti, nämä kovat sanomat. Vaan oletteko sairaana?

— Joudanpa jo kuolemaankin, sillä millä tässä enää eletään!

Myöhemmin kertoivat kylän pilkkakirveet, että Martta-muori oli
sairastunut pelkästä kiukusta ja harmista. Toimekkaana kuin ainakin hän
oli heti sanan saavuttua vihollisen tulosta valjastuttanut hevoset ja
kiirehtinyt mättämään resloihin talon arvokkaimpia tavaroita. Yhden
kuorman, jonka huipulle hän komensi Johannan istumaan, hän oli jo
saanut lähetetyksi joelle, ja se olikin muiden pakolaisten joukossa
ennen venäläisen tuloa ehtinyt merelle ja saapunut onnellisesti
Luotoon. Olisi hän kenties itsekin toisella hevosella kerinnyt perästä,
vaan muori pahan oli kovin sääli jättää taloaan aukinaiseksi tulevalle
viholliselle. Hän oli vielä viime kiireessä juossut sulkemaan
aitan ovea ja pelastamaan peräkamarista miesvainajansa kallista
supinnahkaturkkia; mutta sitten hän ei ollutkaan päässyt kuin parahiksi
pihalta ulos, niin jo ajaa karauttaa venäläinen jäljestä, tarttuu
hevosen kuolaimiin ja kääntää ympäri.

Ilkkuen olivat venäläiset sitten keskenään jakaneet Martan kuorman, ja
puhdasta ne tekivät talossa ja aitoissa, eivätkä niitä lukot
pidättäneet. Martta-muori kähisi kiukuissaan tepastellessaan siellä
pihalla ryöstäväin venäläisten keskellä, hän itki, hän haukkui, hän
kävi käsiksi muutamiin. Kun ne taloa rupesivat sytyttämään, niin hän
kirkui ja hosui, ja se oli niin hauskan näköistä, että he antoivat
hänen iltikseen riehua. Mutta sitten tuli muudan partanaama ja tempasi
Martan hartioilta sen supinnahkaturkin, jonka hän oli ylleen
pujottanut, sekä potkaisi muorin kinokseen. Silloin meni Martaltakin
luonto; siinä hän makasi ja katsoi talonsa palamista. Ja siitä oli
tautikin lähtöisin.

Hatarasta saunasta siirsivät Hannu ja Juho muorin potemaan Vesalan
Kiiminkiin, jossa tuvat jälleen pian saatiin lämpimiksi. Sinne
siirrettiin Johannakin Luodosta, jonne sana lähetettiin, että
pakolaiset nyt voivat palata entisille asumuksilleen. Siellä vieraili
Hannukin ne ajat, jolloin hän ei ollut matkoilla auttamassa kovaonnisia
pitäjäläisiään uuden elämisen alkuun.

Vaikeaa on asua vieraan katon alla, jos ystävänkin, ja Hannusta se
tuntui sitäkin vaikeammalta, kun hän ikänsä oli tottunut ison talon
väljiin tiloihin. Muutenkin tuo ankara isku teki hänet ensi aluksi
raskasmieliseksi ja harvasanaiseksi, ja Juho sai usein asiata tehden
ryhtyä kumppalinsa mieltä rohkaisemaan, kun tämä jo tykkänään näytti
menettäneen entisen iloisen luonteensa. Mutta olipa Hannulla Vesalassa
hauskatkin ja onnelliset hetkensä. Usein hän pitkät ajat unohtui
istumaan ja seuraamaan silmillään talon nuorta neitosta, joka
hiljaisena, mutta sukkelana hääri askareissaan, monesti melkein
näkymättömänä ja kuulumattomana, mutta aina avullisena kaikille. Usein
hän myös pitkinä hämärähetkinä istuskeli Helinän rukin ääressä, kertoen
tarinoita taisteluretkiltään ja Tukholman matkalta sekä käynnistään
kuninkaan luona ja tämän lupauksista ja viimeksimainittuja tyttö
varsinkin jännittyneenä näytti kuuntelevan.

— Tuleeko tänne sitten varmasti nyt sotaväkeä kyliämme puolustamaan?
kysyi Helinä.

— Tulee varmasti. Ja sitten täällä saadaan turvassa elää, ei koskaan
uskalla vienalainen kyliimme hyökätä.

— Eikö koskaan... Eikö Ahmakaan?

— Ei Ahmakaan, et tarvitse häntä enää pelätä.

— Mutta loppuvatko nämä taistelut sitten tykkänään, ja ruvetaanko
elämään rauhassa ja sovinnossa rajantakaisten kanssa?

— Onpa jo aikakin...

Ne uutiset antoivat uuden suunnan Helinän ajatuksille ja mullistelivat
niitä haaveellisia mietteitä, joita hän oli kauan sydämessään hautonut.
Rauha palaa maahan, ajatteli hän, ei koskaan tule Ahma enää tänne
tuhotöitään tekemään eikä tarvitse Juhon kostaa. Näitä verivihollisia
ei tarvitse enää koettaa lepyttää, ne elävät kumminkin sovinnossa...
Nyt voisin minäkin koettaa unohtaa mielestäni Ahman, jota en enää
koskaan näe... Niin arvioi Helinän valtioviisaus toisinaan tuon
muuttuvan aseman seurauksia. Ja toisinaan taas suikahti päähän aivan
kuin varkain jostakin käsittämättömästä lähteestä semmoinenkin ajatus:
ja miksi en voi ruveta ajattelemaan toista...!

Ja hän kuunteli kehrätessään mielellään Hannun hauskoja kertomuksia;
mutta aina väliin herkesi rukki huomaamatta pyörimästä, kun hän taas
oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. —

Huolellisesti Helinä hoiteli vanhaa Martta-muoria, joka ei näyttänyt
enää kostuvankaan taudistaan. Venäläisten raaka menettely oli niin
katkeroittanut muori pahan mielen, ettei se enää entiselleen
palannutkaan, ja kiivas luonto oli lauennut kokonaan. Voimat
heikkenivät heikkenemistään, hän ei enää näyttänyt välittävän ollenkaan
koko tästä pahasta maailmasta, ja eräänä iltana hän nukkui sanaa
puhumatta, valitusta päästämättä rauhallisesti pois. Värähtipä silloin
vähän Hannun ääni, kun hän sulkien emovainajansa silmät virkkoi:

— Nyt ei ole Krankkalassa emäntää!

Helinä, joka seisoi vieressä, loi vienosti punastuen katseensa alas,
mutta Hannu jatkoi melkein kuin itsekseen:

— Eikähän tuolla ole taloakaan.

— Mutta ne saadaan molemmat, virkkoi Juho rohkaisevasti.

Ja Juhon avustamana rupesi Hannu vielä talven kuluessa vedättämään
Krankkalan uuden tuvan hirsiä, ja ensi suvena siellä jo kirves
heiluili ja saha rasasi ja hirsikerros kohosi taas nopeasti
hirsikerroksen päälle.

Itsellään oli Juholla uusi pirttinsä jo valmistumaisillaan
Kiiminginjoen törmälle samalle sijalle, josta Ahma loppiaisena 1589 oli
tuvan polttanut. Syksyllä ennen Tukholmaan lähtöään hän oli saanut sen
vesikaton alle, ja nyt kevätpuoleen hän sen sisustusta viimeisteli. Ei
siitä näin rauhattomina, köyhinä aikoina niin komeata tullut, kuin se
entinen oli ollut, johon hän Annia oli ollut tuomassa emännäkseen,
mutta mielihyvin hän kumminkin siihen asumaan siirtyi jättäen vanhan,
ahtaan pirtin autioksi. Auliisti oli Hannu auttanut häntä tuvanhirsien
vedossa, ja ilomielin maksoi nyt Juho velkansa, avustaen Krankkalan talon
kohoamista entiselle paikalleen.

Vähitellen siten elämä taas heräsi niinkuin unestaan Oulujoen varrella
ja suistossa varsinkin. Paenneet asukkaat palailivat entisille
asuinpaikoilleen, taloja ruvettiin rakentamaan, ja valkoinen pirtti
siellä toinen täällä kohosi jo talven kuluessa mustuneiden raunioiden
rinnalle. Mutta varsinkin Merikosken alla kihisi väkeä, ja sieltä
kuului ehtimiseen työpaikan virkeätä liikettä.

Jo helmikuussa oli näet Pietari Bagge hallituksen käskystä jälleen
saapunut Pohjanmaalle täyttämään kuninkaan luona käyneiden pohjalaisten
lähettiläiden anomuksia: hankkimaan sotaväkeä maakunnan suojaksi.
Samalla hänellä oli myös käsky jo kohta ruveta rakentamaan linnaa
Oulujoen suuhun.

Surullinen näky kohtasi vanhaa soturia hänen saapuessaan siihen samaan
kylään, jossa hän vuosi sitten oli käynyt ja joka silloin oli näyttänyt
niin hyvinvoivalta ja vankalta. Nyt hänen oli vaikea saada sieltä
mistään kattoa päänsä päälle ja asuntoa perheelleen, joka hänellä oli
mukanaan. Mutta hän ryhtyi siitä huolimatta heti alkuun pontevasti ja
tarmokkaasti täyttämään niitä tehtäviä, joita hän oli toimekseen
saanut. Länsipohjasta ja Angermanlannista saapui jo kevään kuluessa
sotaväkeä monta sataa miestä ja itse Pohjanmaalta, Etelä-Pohjanmaan
pitäjistäkin, määrättiin rajan suojelemista varten otettavaksi joka
viides mies sotamieheksi. Pian oli Pohjanmaalla sotaväkeä kylliksi,
niin ettei tarvinnut uutta vihollisten hyökkäystä pelätä. Myöskin
talonpojille jaettiin nyt pyssyjä, joita hyvin harvoilla ennestään oli
ollut, että he itsekin paremmin kykenisivät itseään puolustamaan.

Samoihin aikoihin — keväällä 1590 — hän rupesi myöskin jo
rakennuttamaan linnaa Merikosken pieneen saareen, joka sittemmin tuli
Linnasaari-nimisenä tunnetuksi. Oli täällä entisinäkin aikoina ollut
jonkinlainen puulinnoitus, mutta se oli jo aikojen kuluessa aivan
hävinnyt ja maatunut. Nyt rakennettiin muurit kivestä, luotiin korkeat
multavallit ja tornit tehtiin sekä pohjois- että eteläpäähän.
Linnoituksen sisäpuolelle rakennettiin linnueelle tilavat asunnot, ja
sinne rakennutti Bagge, joka pitemmäksi ajaksi oli määrätty
Pohjanmaalle komentajaksi, itselleen virkatalonkin. Laskusillalla
yhdistettiin saari mantereeseen, jossa linnan alla pian kohosi entistä
useampia yksityisten taloja.

Niissä toimissa muokattiin ahkerasti koko.
Työvoimia oli kylliksi — keräytynyttä sotaväkeä näet käytettiin
rakennustöihin. Myöskin tykistöä toimitettiin linnaan, ja eräs Hannu Laurinpoika-niminen
asemestari saapui sinne tykkejä hoitamaan ja toi
tullessaan kuormittain ampumavaroja. Bagge itse teki sillä välin
tuttavuutta seudun asukkaiden kanssa, oppiakseen lähemmin tuntemaan
noita omituisia oloja ja kahakoita.

Muutamaksi sunnuntaipäiväksi kesäkuun alussa oli Bagge kutsunut joukon
tunnetuimpia isäntämiehiä puheilleen. Hän oli näet hallitukselta saanut
kirjeen, jossa häntä käskettiin valmistelemaan ja saattamaan liikkeelle
se talonpoikaisretkikunta, jonka Vesaisen johdolla piti lähteä
Jäämerelle. Bagge ei ollut selvillä koko tuosta aiotusta retkestä,
milloin se oli tehtävä ja minne, ja hän kutsui sen vuoksi Vesaisen
luokseen neuvottelemaan ja hänen kanssaan muutamia muita miehiä
Limingasta ja Iistä, yksinpä Kemistäkin oli mm. vanha Torvinen taas
saapuvilla.

Outoa oli tämä puhe Jäämeren retkestä toisille Pohjanmaan miehillekin,
sillä harvoille oli Vesainen vielä kertonut keskustelustaan
Kaarle-herttuan kanssa. Ja heitä oudostutti varsinkin se, että hallitus
nyt rupesi sekaantumaan heidän retkeilyihinsä ja antamaan niistä
neuvoja. Ei semmoista ennen koskaan ollut kuulunut. Mutta Vesainen
esitti heille lyhyesti, mikä Kaarle-herttuan tuuma oli ollut.

— Venäjän puoleiset laskevat alleen lappalaisia kylän toisensa
perästä. He ovat vieneet käsistämme ne tulot, joita meidän isämme
Lapin-retkillään sieltä saivat. He ovat tunkeutuneet meidän kuninkaamme
alueelle, perustaneet sinne luostareita ja kaupunkeja ja isännöivät
niissä. Kuninkaan tahto on, että ne pesäpaikat hävitetään pois, ja hän
on luvannut uudistaa meille Lapin-käyntioikeutemme, jos sen teemme.

Tämä uusi tuuma innostutti monta. Varsinkin kemiläisillä oli tuollainen
retki jo kauan ollut mielessä, puhui Torvinen, mutta vähäväkisyytensä
takia he eivät ole uskaltaneet sinne lähteä. Viime aikoina on näet
Jäämerellä Pohjanmaan Lapin-kävijöitä ahdistettu ja tungettu pois
yhdestä kylästä toisensa perästä sekä Norjan että Venäjän puolelta.
Niitä on siellä pahoinpidelty, niiltä on veroja kiskottu, vangittukin
muutamia ja kielletty kauppaa käymästä. Kemiläisiä kalastajia, jotka
ovat Jäämerellä elinkeinoaan harjoittaneet, on ajettu pois, ja yksinpä
heidän vanhaa asuinpaikkaansakin Varangissa on jo uhattu. Tällainen
retki on siis hyvinkin tarpeellinen.

— Kiitetty olkoon hallitus, joka tämän tuuman on huomioonsa ottanut!

Niin puhui innostuneena Torvinen. Mutta saapuvilla oli taas muutamia
pappismiehiä ja heidän kannattajiaan, ja näiden puolelta kuultiin
pahoja arveluita lausuttavan siitä, olisiko Pohjanmaan miesten enää
ryhdyttävä uudistamaan noita tuhoavia hävitysretkiä ja lietsomaan uutta
vihaa pohjan perukkoihin. Miks’ei tyynnytä jo ja asetuta rauhassa
elämään, kun on toivo saada elää rauhassa? Kyllä hallitus pitää huolen
siitä, ettei valtakunta menetä oikeuksiaan, talonpoikain on jo aika
asettua.

Niin puhuivat papit, vaan he eivät tällä kertaa saaneet paljon
kannatusta. Liminkalaisetkin olivat nyt kärsimänsä hävityksen jälkeen
kärtyisällä tuulella, ja he janosivat kostoa yhtä innokkaasti kuin
iiläiset vuosi takaperin. Eivätkä he tahtoneet jättää sitä hallituksen
tehtäväksi, he tahtoivat kostaa itse ja itse ilkkuen nähdä, kuinka
heidän vainoojainsa tuvat höyrysivät.

— Mutta miksi pitäisi meidän lähteä retkelle Jäämeren kolkoille
rannoille? Vienassa meidän vihollisemme on, miksi emme hyökkäisi
kostamaan sinne? kysyivät he.

— Sen me iiläiset jo mennä kesänä puhdistimme, ei siellä enää ole
paljon kostamista, selitti Vesainen. — Palatessa sopii muuten
pistäytyä sielläkin, Kannanlahdessa ainakin.

— Vienan Kemiin päin sitäpaitsi ei ole hyvä mennäkään, neuvoi vanha
Kauppi. Niillä on siellä nyt vahvat sotavarustukset ja sotaväkeä
runsaasti. Mutta Jäämeren luostarien ja kaupunkien ryöstämisestä voi
vielä hyötyä.

Bagge puolestaan kertoi heille, että vaikka Pohjanmaalla nyt olikin
sotaväkeä viljalti käytettävänä, niin ei ollut hetki sopiva retken
tekemiseen Vienan puolelle taistelemaan siellä olevaa varsinaista
venäläistä sotaväkeä vastaan. Oli paraikaa välirauha olemassa Venäjän
kanssa, tuollaista retkeä voitaisiin pitää rauhan rikkomisena, eikä
hallitus sitä tahdo. Mutta toista on, jos talonpoikaisretkikunta aivan
omassa nimessään hyökkäisi hävittämään venäläisten valtaa Jäämereltä,
siitä olisi hyötyä sekä pohjalaisille että hallitukselle. Hän kertoi
vielä, että hänellä oli kuninkaalta käsky hankkia retkelle aseet,
muonat ja muut tarpeet ja antaa Vesaisen komennettavaksi ne pohjoisen
Pohjanmaan miehet, joita äsken oli Oulun uutta linnaa vaiten
kirjoitettu. Siten kävisi retki talonpojille verrattain huokeaksi.

Jo suostuivat liminkalaisetkin Krankan ehdotuksesta tuumaan, ja
kukin lupasi kotipuolellaan ryhtyä valmistuspuuhiin.

— Mutta kesäiseen aikaan sellainen retki on mahdoton, ilmoitti
Vesainen.

— Aivan mahdoton, vakuuttivat muutkin.

— Vai niin. Siitä täytyy minun heti kirjoittaa hallitukselle. Mutta
ensi talvikelillä ollaan sitten retkelle valmiit.

Sillä aikaa kun miehet Baggen uudessa talossa neuvottelivat tuosta
aiotusta retkestä, odotteli ulkopuolella Merikosken rannalla joukko
naisia ja nuorisoa, jotka miesten kanssa olivat lähteneet katsomaan
tuota tekeillä olevaa uutta linnaa, josta kevään kuluessa oli niin
paljon puhuttu ja riemuittu. Vesalastakin olivat naiset lähteneet
mukaan, Annihan Johanna siellä tiesi tapaavansa vanhan isänsäkin, jota hän ei
ollut nähnyt moneen vuoteen. Krankan, joka jo monet kerrat oli
linnassa käynyt, opasteli heitä siellä. Hän oli näet jo toukokuussa
Hannun kanssa muuttanut uuteen tupaan, vaikk’ei se vielä ollut aivan
valmiskaan; mutta pitihän sitä töiden vuoksi olla talon paikalla.

Päivä oli helteisen kuuma, aurinko paistaa porotti täydeltä terältään,
ja tuulikin, joka hiljaa leuhtoi suven puolelta, tuntui lämpimästi
hivelevän ihoa. Kevät oli ollut kylmänlainen, mutta nyt muutamain päiväin
kuluessa oli ollut mitä ihanin kesäsää; luonto puhkesi lyhyessä
ajassa kukoistukseen, lehti laajeni melkein silmin nähtävästi
hiirenkorvalta täyteen kokoonsa, ja heinä kasvoi että kohisi. Sekä
luonto että ihmiset ikäänkuin hautuivat nyt siinä kesän ensi lämmössä;
se painosti ja se uuvutti, mutta se samalla ikäänkuin huumasi ja valoi
elinvoimaa runsain mitoin. Väkevästi tuoksuivat nurmen kukat, pihlajat
rannalla lemusivat valkopukuisina, koko luomakunta tuntui tuoksuttavan
ympärilleen elämän itua.

Ja ikään kuin kylpien siinä luonnon tuoreudessa lepäsi nuorisoa joukko
pihlaikossa kosken partaalla veden kohinaa kuunnellen. Ei siinä paljon
puhuttu, ei meluttu eikä ilkamoitu, mutta jonkinlainen salainen,
hurmaava ilonvirta tuntui vierähtävän läpi joka sydämen, nuoruuden,
hekkuman ja lemmen.

Linnan pihalta käveli nuori Sven Pietarinpoika sillan yli rannalle
nuorisojoukkoa kohden. Lähimpäin oulunsuulaisten kanssa oli komentajan
poika jo hyvä tuttava; hän oli tuollainen huoleton, hilpeä veitikka,
joka kulki ympäri jokiahteella tarinoiden työmiesten kanssa ja käyttäen
ahkerasti ja arkailematta niitä harvoja suomalaisia sanoja, joita hän
jo oli oppinut. Tuttavallisesti hän nytkin astui nuorukaisjoukkoon, ja
kun näki Johannan törmällä makaavan hän tuli heti juttelemaan. Jo ennen
hän näet oli Johannan kanssa uudistanut entisen tuttavuutensa, ja nuori
herra näytti erityisellä mielihyvällä seuraavan tätä kaunista tyttöä.
Mutta Anni Helinä ja vetäytyivät outoina ja ujoina syrjemmäs.

— Osaisitko laskea tämän kosken? kysyi Sven äkkiä tytöltä.

— Monesti olen laskenut, vastasi Johanna ylpeillen.

— No, tuolla on niemessä vene, lähde, laske minut alas, jos uskallat.

Johanna mietti hetkisen, näytti epäröivän, vaan hypähti sitten ylös ja
virkkoi:

— Uskallan kyllä.

Mutta Annista tuo oli sopimatonta leikkiä, hän äännähti ikäänkuin
kiellellen ja varotellen:

— Menetkö?

— Odottakaa, tulen heti takaisin, huusi tyttö ja juoksi jo täyttä
vauhtia venettä kohden, joka oli siinä saarekkeessa, jonka koski,
pikkuvirtoihin haaroittuen, muodostaa vasemmalle rannalleen. Pian
katseli sillalla seisova nuorukaisjoukko, kuinka vene virran vauhdissa
sukkelasti soluili alas Johannan rohkeasti ja taitavasti ohjatessa
peräsintä. Ennen pitkää nähtiin laskijain jo sauvovan ylöspäin, Johanna
työnsi vankasti perästä ja opetti äkkinäistä nuorukaista, kuinka hänen
piti virran puolelta varata. Hitaasti siinä noustiin, vaan saatiin
kumminkin vene sauvotuksi entiselle paikalleen.

Palavissaan ja läähättäen he nousivat rannalle ja lähtivät astumaan
tiheän vesakon läpi, joka siihen aikaan peitti nykyiset Hupisaaret.
Tällaisiin huvituksiin tottumaton nuorukainen oli innoissaan, hän
ihaili tuota tervettä ja voimakasta tyttöä, joka noin pelottomasti
osasi luonnon voimia hallita, ja huudahti hurmaantuneena:

— Sinut minä omakseni otan, vien mukanani Ruotsiin!

— Vaan jospa en lähde?

— Lähdetpähän — lähdethän Johanna!

Se oli keväistä tunnelmaa. Niin leppoisasti vilvoitti tuulen henki
siinä hehkuvaa ihoa, koivun tuoreet lehvät suojasivat niin suloisesti
päivän helteeltä, ja tuhansien kevätkukkain tuoksu toi rintaan tuhansia
uusia tunteita, teki mielen niin onnelliseksi...

XIII.

Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti auhtoja ahoja:
Tuli suihki suksiloista.
Savu sauvojen nenistä.

Taas oli kesä mennyt ja tullut syksy. Se oli jo lyönyt roudan maahan,
jäätänyt järvet ja silloittanut joet ja viskellyt ensi lumikerroksen
peittämään valkeaksi kylmän ja harmajan maan. Aika oli käsissä
Pohjanmaan miesten lähteä retkelleen Jäämeren rannalle.

Valmistuksia oli tehty pitkin, sonnustettu miehiä, varustettu
eväitä, hankittu aseita. Monesti oli Vesainen niissä toimissa
matkustellut Oulun ja Kemin väliä pitääkseen silmällä, että kaikki tuli
kuntoon; uutterasti oli Pietari Baggekin puuhaillut miehiä kootessaan,
ja vouti oli varustanut Kemiin muonaa. Päivä, joulukuun ensimmäinen sunnuntai,
jona kaikkien piti olla koolla Kemijoen suussa, oli jo aivan
lähellä. Yhden ainoan yön sai enää Vesainenkin maata lämpöisessä
tuvassaan, aamulla jo oli lähtö vaivalloiselle matkalle. Niissä
mietteissään Vesainen istuskeli viimeistä iltaa uudessa, äsken
valmistuneessa tuvassaan hyppyytellen polvellaan tuskin vuoden vanhaa
poikaansa, pikku Tapania, joka vasta oli oppinut ”isän” nimeä
tapailemaan. Tunsipa hän koko joukon kaipausta mielessään, kun taas
piti erota tuosta rauhallisesta kodista. Ja samalla häntä hiukan
huoletti itse retki, jota hänen tuli johtaa. Se oli suunnitelmaltaan
laajempi ja miesluvultaan suurempi kuin mikään retkikunta, jota hän
ennen oli ohjannut, ja olipa siinä vielä muitakin vaikeuksia.

Tämä retki erosi näet luonteeltaan isosti Pohjanmaan miesten entisistä
ryöstö- ja hävitysretkistä vihollisten pitäjiin ja kyliin. Silloin
olivat miehet omasta tuumastaan, yhteisestä harrastuksesta ja
yhteiseksi edukseen lähteneet kostamaan kärsimyksiään ja kokoilemaan
saalista. Silloin oli isännyys ja edesvastuukin tasaisemmin jaettu. Nyt
oli asianlaita toinen. Hallitukset olivat sekautuneet näihin
taisteluihin, Ruotsin hallituskin oli ikäänkuin omistanut omakseen nuo
retket, antanut niille vahvistuksensa ja pyhityksensä, se oli tehnyt
määräyksiä, rakentanut suunnitelmia ja antanut apua. Samalla retket
tietysti olivat menettäneet entisen, aivan vapaan ja itsenäisen
luonteensa. Vesainen tiesi, että monet alaisetkin olivat
välinpitämättömämpiä tätä retkeä kohtaan kuin entisiä.

Tulipa mukaan vielä varsinaista hallituksen sotapalvelukseen
kutsumaa sotaväkeäkin, joka melkein pakosta seurasi mukana. Sellaista
joukkoa täytyi kohdella ja komentaa toisella tavoin kuin entisiä
naapurimiehistä ja tovereista muodostuneita vapaita retkikuntia. Ja
päällikön edesvastuu oli myös yksinomaisempi ja raskaampi, sen älysi
Vesainen, ja se häntä vähän arvelutti. Mutta hän tiesi myös, että siitä
maine ja hyöty oli sitä suurempi, ja se taas hänen kunnianhimoaan
hiveli. Illan suussa ajoi Krankan Hannu pihaan. Hänen kanssaan oli Juho
jo edeltä käsin päättänyt lähteä aamulla Kemiin, heidän näet piti
ajoissa saapua sinne vastaanottamaan keräytyviä miehiä ja järjestämään
retkikuntaa.

Synkällä ja katkeralla mielellä oli Krankkalan isäntä, katseet
kertoivat suuttumuksesta, ja kolakalla äänellä hän sanoi nyt oikein
uhalla lähtevänsä seikkailuihin ja tappeluihin, sillä kotona
Krankkalassa ei ollut kumminkaan muuta kuin ikävyyttä ja surkeutta.

Eikä tahtonut lauhtua Hannun mieli, vaikka siinä illan ratoksi
istuttiin ja tarinoitiin kaikenmoista. Anni istahti usein puuhistaan
Juhon viereen — niin oli vielä paljon juttuja juttelematta. Ja kun
Vesainen otti seinältä alas Ruotsista tuomansa raskaan miekan ja
vilautti huotrasta kiiltävää terää, niin herahtipa silloin kyynel Annin
silmistä, ja kaihoten hän valitti, että hänen miehensä taaskin lähti
pitkälle, vaaralliselle sotaretkelle ja jätti talon miehettömäksi,
orvoksi hänet ja lapsen.

— Etkö muista, mitä pakopirtissä lupasit mennä talvena Ruotsista
palatessasi, ettet koskaan enää jättäisi meitä yksin. Näin nyt syöt
sanasi, Juho.

— Mutta eihän teillä täällä nyt mitään hätää ole. Vihollista ei teidän
tarvitse pelätä, varusväkeä on Oulunlinnassa kyllin. Silloin oli
toista.

— Niin, vaan sinne menet surman suuhun, sinua täytyy taas talvikausi
huolehtia.

— Eihän tämä ole sen kummempi kuin tavallinen Lapin-retki, mitä siitä
huolehdit. Ja sitten ne meidän talonpoikain retket ovatkin lopussa,
tämä on viimeinen.

— Niin, kunhan ei olisi viimeinen retkesi!

— Olen tullut takaisin niin monesti ennenkin ja tulen nytkin, heitä
huolet, Anniseni!

Arkaan paikkaan koski Hannuun hänen kuunnellessaan tuota aviopuolisojen
hellää rakkautta ja kaipuuta osoittavaa keskustelua. Hän ajatteli omaa
kohtaloaan. Häntä ei kukaan kiellellyt, ei kukaan ikävöinyt eikä paljon
odottanut takaisinkaan, vaikk’ei olisi koskaan tullut. Eikä hän sen
tähden hetken äänettömyyden jälkeen malttanut olla mieli katkerana
virkahtamatta:

— Krankkalaan ei isäntää noin ikävöiden kaivata. Hänelle taitaisikin
olla parasta, jos sille tielle jäisi, olisipa silloin kuitti koko
onneton suku.

Mutta ne sanat, jotka hän melkein itsekseen lausui, koskivat kipeästi
erääseen tunteelliseen naisensydämeen ja panivat sen väreilemään. Sääli
ja lempi ovat läheistä sukua ja uskollisia toveruksia; toinen auttaa ja
elvyttää toistaan. Helinän hellä sydän sääli tuota murheellista
nuorukaista, ja hän juosta sipsutti arkana Hannun viereen ja kuiskasi:

— Älä puhu noin, Hannu; et saa uhalla sotaan mennä.

— Itkisitkö sinä minua, jos sinne jäisin?

— Et saa jäädä!

— Ikävöitkö sitten minua takaisin?

Tyttö ei olisi kehdannut vastata, oli jo juoksemassa pois, mutta palasi
kumminkin ja kuiskahti:

— Ikävöin...

Kuin tuulen viemänä katosi samassa Hannusta raskas mieli ja maailman
murheet, ja hän oli kohta taas entinen hulivilipoika, iloisempi,
reippaampi ja elämänhaluisempi kuin koskaan. Hiljaiset kihlajaiset
vietettiin vielä sinä iltana Vesaisen tuvassa ja niin unohduttiin siinä
vaipumaan onnellisen tulevaisuuden ihaniin kuviin, että maatapanon aika
siirtyi tavallista myöhemmäksi. Ja kun hevonen aikaisin seuraavana aamuna
lähti laskeutumaan Vesaisen pihalta joelle, seisoi aamupimeällä
törmällä vielä kauan kaksi naista, jotka kyynelten läpi katselivat
poistuvien jälkeen, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista vielä
vilahdukseltakaan toinen miestään, toinen sulhoaan. — —

Päivän sarastaessa ajajat saapuivat Iin kirkolle, josta Kaupin ukko ja
muutamia muita iiläisiä yhtyi joukkoon. Ja matkaa siitä jatkettaessa
rannikon valtateitä myöten liittyi lisäksi matkue sieltä, toinen
täältä, tienhaarasta aina vähän päästä. Useimmat hiihtivät suksilla,
joku lasketti porolla, joku vielä oli, samoin kuin Juho ja Hannu,
ottanut hevosen saattamaan Kemiin saakka. Lähempänä Kemin suuta vilisi
jo vilkas liike ja kihisi satainen lauma.

Torvisen taloon ja lähimpiin naapureihin olivat miehet majoitettuina
siihen asti, kunnes kaikki olivat koolla, mutta ahtaaksipa kävi olo
väljissäkin pirteissä, kun satakunta miestä saapui Oulunlinnastakin
Hannu Laurinpojan johdolla. Puuhaa siinä oli Juholla ja Hannulla näiden
kaikkien tarpeiden tyydyttämisessä, ja monesti he olisivat joutuneet
pulaan, ellei heillä olisi ollut alituisena apunaan noiden vanhain
Lapin-kävijäin Niilo Oravaisen ja ukko Torvisen tottumusta ja
neuvokkuutta. Niilo, Lapin vouti, oli hallituksen erityisestä käskystä
tullut Torniosta ollakseen retkellä mukana, mutta ei hän muutenkaan
olisi sieltä malttanut poissa pysyä, sillä olihan tämä retki ikään kuin
juhla hänen omalla monivuotisella vaikutusalallaan. Torvinen sitä
vastoin ei ollut aikonut lähteä matkaan ollenkaan, hän oli jo siksi
vanha, ja se jalka, joka Iijoen jäällä oli haavoittunut, häntä vieläkin
vaivasi; sitä paitsi hänen poikansa Laurin kuolema oli pahasti
köykistänyt vaarin vartta. Mutta kun hän siinä miesjoukossa nilkutti
edestakaisin häärien monenmoisissa valmistuksissa ja puuhissa, muistui
hänelle niin kovin elävästi mieleen monet entiset hauskat matkat, mieli
kiintyi tuhansiin pikkuseikkoihin, hän innostui, hänen rupesi yhä
enemmän tekemään mieli mukaan. Melkein kadehtien katseli hän vanhaa
ystäväänsä Niiloa, joka täydessä tolkussa hankkiusi retkelle.

— Et ole sinäkään enää mikään nuorukainen tämmöiselle matkalle,
virkahti hän kerrankin.

— Mikä kummempi se nuorukainenkaan on kuin minä. En pakostakaan jäisi
pois, ja vieläpä näkyy sinunkin mielesi tekevän matkaan.

— Tekeepä hyvinkin. Melkein poikasesta asti olen nelisenkymmentä vuotta
joka talvi käynyt Jäämerellä. Vielä lähtisin nytkin viimeistä
kertaa noita maita näkemään, vaan eipä taida tuo jalka enää pitkillä
taipaleilla suksessa kestää.

— Onhan sinulla vankat porot, harallani minäkin ajan.

— Sääli jäädä, uhka lähteä!

Vaan miten olikaan, kun toiset työntyivät matkaan, niin kovin
surkealta rupesi Torvisesta kotiin jääminen tuntumaan. On sitä aikaa
vielä maata uunin pankollakin, hän murahti, mutta vielä minä miesten
rinnalle kykenen. Ja pirttiinsä hän kapaisi, pukeusi vanhoihin
Lapin-tamineihinsa, sääryksiin, kallokkaisiin, peskiin ja
neliskulmaiseen, punaiseen lappalaislakkiinsa, istahti kepeänä kuin
nuorukainen ahkioon, viskasi hihnan selkään, ja pian hän jäällä Niilon
tapasi.

— Vieläpähän Lappi veti.

— Ei hellittänyt, ei laske omaansa, siksi olen tuttava pohjan poikien
tulille, Lapin lasten tuntureille.

Jo paria päivää ennen oli pororaito laitettu taipaleelle vetämään
miesten kuormia ja osaksi aseitakin, varsinkin pyssyjä, joita
hiihtäjäin oli jyrkillä tunturitaipaleilla vaikea kantaa selässään;
olipa pari pientä rautatykkiäkin Oulunlinnasta annettu mukaan.
Etujoukkoa, jota taatut kemiläiset Lapin-kävijät opastivat, johti
Krankan, jälkijoukon kanssa ajoivat Oravainen ja Torvinen, mutta
itse Vesainen hiihti joukkonsa keskellä, hiihti ryhmästä toiseen pitäen
silmällä kaikkia ja tarkastellen että miehet pysyivät koossa ja että
hyvä järjestys vallitsi. Olipa siinä vaalimistakin tuossa
retkikunnassa, jossa oli neljättäsataa miestä, kaiken ikäistä ja
luontoista, miestä innostunutta ja uskollista, mutta joukossa
halutontakin ja juonikkoa.

Niin painoi retkikunta ylöspäin pitkin Kemijoen leveää jään pintaa ja
lähti Rovaniemeltä nousemaan sydänmaiden halki Kittilän, Sodankylän ja
Sompion lappalaiskyliä kohti, josta taas kulku tunturien ja aavikkojen
yli ohjattiin Inaria ja Jäämerta kohden.

Oli siinä taivalta miesten hiihtää, ponnistella sai jalka, jännistellä
käsivarsi, retkikunnan samotessa yli vuorten ja halki salojen ja poikki
auhtojen ahojen. Vaan liukkaasti liukui lyly lumella, sivakat
sihahtelivat kinoksien päällitse, ja savu näytti suihkivan sauvojen
nenistä kuopaistessa sataisen joukon. Pitkät rupeamat hiihdettiin,
harvoin jouduttiin lepäämään. Kun pakkanen vihaisesti pureskeli ja
paukautti vanhoja suopetäjiä, silloin ei paljon tehnyt miesten
mielikään pysähtelemään aavikolle, silloin juoksi suksi pitkän ladun,
ja vankasti survoi käsi sompaista keihästä. Vaan kun lauhan teki ja
taivas satoi tahkeaa vitiä, silloinpa pikemmin väsymys voitti, kulku
kävi raskaammaksi, mies siellä toinen täällä seisahtui toisten rivistä
hetkiseksi hikisenä huokaisemaan ja porontalilla talmaisemaan
kaverrettua kaihoa liukkaammaksi.

Taipaleena Lapin jylhä luonto, rupeamana Lapin. Milloin
hiihdettiin läpi ikivanhojen sydänmaan metsien, joilla ei tuntunut
olevan päätä eikä laitaa, milloin avaraa, rajatonta jänkää, jossa
jääkylmä vihuri mielin määrin temmelti, rajuna puskien poikki
äärettömän aavikon. Taikka tultiin vuoristoon, tunturien sekaan, jotka
ylpeinä upottivat kaljut päänsä talvisen taivaan hallaviin pilviin ja
joiden puuttomat, kylmänvalkoiset rinteet peninkulmain päähän
kuumottivat hiihtäjän silmään uhkaavina, epäystävällisinä. Vaan suoraan
jyrkkää rinnettä kohden kävi kulku, harju noustiin, noustiin toinen,
laskettiin laaksoon ja noustiin taas. Ja sattuipa monesti, kun miesjono
parhaillaan hiihti pitkin tunturin lumista kuvetta, että ylhäältä
huipulta lähti pilventapainen tuisku tuulen tupruttamana vyörymään
alaspäin, kasvoi matkallaan pyryäväksi, pyörteiseksi lumimyrskyksi,
joka tuossa tuokiossa lennähti matkueen niskaan, tempasi sen hurjan
leikkinsä keskukseen ja peitti sokaisevaan, hukuttavaan sumuun. Silloin
kysyttiin, kuka jaksoi joukossa pysyä, sillä äkkiä löysi kylmän
hautansa se, joka toisista erkani.

Vuorokausi umpeen oli yhtä yötä. Himmeästi kuumotti vain keskipäivän
aikaan kipene kalpeaa, päiväistä valoa, vaan ei se jaksanut voittaa
tähtien herkeämätöntä tuikkinaa, ja hopeankarvainen kuu hallitsi siitä
huolimatta yhtä vakavana ja mahtavana taivaan tummaa lakea. Mutta
pilvettöminä pakkasöinä syttyivät tuhannet vikkelät liekit leimuamaan
taivaalle, räiskyvät revontulet ajelivat toisiaan taivaanrannalta
taivaanrannalle ja loivat arkoja, leikkiviä heijastuksia valkoiselle,
talviselle tantereelle.

Sitä taivalta hiihti Vesaisen retkikunta päivän, hiihti viikon ja toisen
. Milloin hiihtäjät taipaleellaan ehtivät lappalaisten kurjaan
kylään, silloin noustiin suksilta, käytiin kotaan lämmittelemään ja
pantiin lappalainen poronlihaa keittämään; palkaksi annettiin hänelle
paloviinaryyppy tai kaksi — taikka ei yhtään. Mutta kun päivän
matka oli hiihdetty, tehtiin leiri johonkin metsänrintaan tai
tunturilaaksoon, mieskunnittain kaivettiin kinokseen syvät haudat,
taitettiin havuja pohjalle, tehtiin keskelle roihuava hirsinuotio,
jonka ympärille istuttiin aterioimaan ja asetuttiin yölevolle. Siinä
tuulen suojassa, paahtavan tulen ääressä, oli pahimmalla pakkasellakin
lämpöinen levätä, ja makealta siinä maistui uni uupuneille hiihtäjille.

Vaan ennen uneen uupumistaan valvoivat vanhemmat miehet usein illoilla
vielä hetkisen ja tarinoivat havuvuoteillaan loikoen vanhoja, hauskoja
muistoja entisiltä Lapin-retkiltään, kertoivat vaaroistaan ja
seikkailuistaan näillä samoilla tuntureilla muinoisina Lapin-kävijäin
kultaisina aikoina. Niinpä tarinoi eräänä iltana Niilo Oravainen
kuunteleville kumppaneilleen:

— On tässä nyt miestä Jäämerelle pyrkivää, vähän niitä on ollutkin
viime vuosina. Toista se oli vielä vuotta kolmisenkymmentä sitten.
Silloin hiihti kaikista pitäjistä Limingan ja Luulajan väliltä mies
joka kylän joka talosta talvella Lappiin. Muistanpa hyvin nuo ajat; en
ollut silloin vielä Lapin voutina — Lapin verotus olikin silloin vielä
meidän talonpoikain käsissä — mutta Tornion pirkkalaisten päällikkönä
olin silti aina matkassa. Retkikuntia hiihti joka suunnalle, kukin
kantamaan veroa omilta verolappalaisiltaan, jotka hän tunsi ja jotka
hänelle jo veron olivat varanneet. Muutamat kävivät ainoastaan
lähimmissä kylissä, vaan oli meitä aina joukkoja, jotka verottelimme
vuosittain Jäämeren rannikkoakin, hiihdimme vuonosta vuonoon, kylästä
kylään, eikä sitä veroa meiltä koskaan kielletty. Me torniolaiset
kävimme kauppaa ja kannoimme veroa siten koko Ruijan rannikolta aina
Lofoteniin ja Tys-vuonoon asti, eikä siitä väliä pidetty, vaikka siellä
norjalaisetkin samoihin aikoihin verottivat. Vankat kuormat tuotiin
aina kotiin ja elettiin pulskasti. Mutta sitten se hallitus vei meiltä
verotusoikeuden, Lapin voudilla ei ollut sitä valtaa, mikä ennen
pirkkalaisilla, ja nämä heittivät vähitellen vähemmälle retkeilyn, kun
ei siitä enää ollut entistä hyötyä. Siksi lappalaiset ovat nyt yhä
enemmän joutuneet norjalaisten alaisiksi.

— Vaan mepä otamme vielä heiltä lappalaiset takaisin, innotteli joku
nuorempi joukossa.

— Aika se nyt ottaa, kun heillä on siellä Jäämerellä jo virkamiehensä
ja sotamiehensä. Meiltä se jääpi tekemättä, jos ei hallitus asiaan
puutu.

— Mutta tekisi niitä mieli vielä kerran muistuttaa entisistä ajoista!

Niin tuumailivat vanhemmatkin miehet mielihaikein muistellen noita
makean leivän päiviä. Mutta äänetönnä lepäsi Vesainen havuvuoteella,
kuunteli vanhusten tarinoita ja rakenteli mielessään suunnitelmia,
kuinka hän vielä Kaarle-herttuan suosiota hyväkseen käyttäen näyttäisi,
tokko pirkkalaisten pojat jaksavat käydä perimässä takaisin isäinsä
perintöjä. Annahan ajan kulua. Kunhan venäläiset ensiksi ajetaan pois
Turjan rannalta, niin tulee se vielä tällainen retki tehtäväksi Ruijan
puolellekin.

Hetkisen kuluttua korotti Torvisen ukkokin nuotion ääressä äänensä ja
kertoi kemiläisten retkistä:

— Siinä kolmenkymmenen vuoden korvissa taitaa olla aikaa siitäkin, kun
meiltä kemiläisiltä jäivät retket Turjanmaalle melkein kokonaan.
Vuosittain sielläkin ennen hiihdettiin, kannettiin lappalaisilta
veronahkoja ja käytiin kauppaa koko rannikolla Varangista aina
Pyhäniemeen saakka. Kalalappalaiset olivat siellä hyvänpuoleisissa
varoissa, ja nurkumatta ne veronsa maksoivat. Ja melkeinpä siellä yksin
saatiin herrastella, joskus vain kävi karjalaisjoukko verottamassa,
joskus myöskin jokin norjalaismatkue. Eikä meiltä Ruotsin kuninkaan
kielto sitä verotusoikeutta vienyt. Vaan Solovetin monasteri rupesi
sitten lappamaan Turjanmaalle pappejaan ja kätyreitään, venäläisiä ja
karjalaisia alkoi siellä yhä enemmän liikkua. Monesti niiden kanssa
kahakoissa oltiin, monesti ne selkäänsä saivat, mutta ei ollut
meidänkään vähäväkisinä siellä turvallista liikkua. Petsamonvuonon
rannalle perustivat munkit sitten luostarinsa, ja sehän se meiltä
isännyyden lopetti Turjanmaalla kokonaan. Lappalaiset rupesivat
munkkien uskoon ja kantoivat niille veronsa, väkisin meidän sittemmin
piti heiltä saatavamme ryöstää, kun milloin mailla käytiin.

— Miksi ette hävittäneet pois sitä luostaria?

— Ei tainnut olla yksimielisyyttä tarpeeksi. Vaan oli meillä ainakin
kerran sellainenkin tuuma. Meitä oli lähes puolensataa kemiläistä,
jotka yhtenä talvena hiihdimme Turjan rannalle. Siellä kuritimme vähän
niskoittelevia lappalaisia, ja oli homma yön aikana käydä polttamassa
Petsinki. Mutta lappalaiset katalat kavalsivat meidät, veivät viestin
luostariin, ja sieltä laitettiin väkeä meidän päitämme väijymään. Kun
seuraavana aamuhämäränä laskimme yksitellen alas muutaman tunturin
rinnettä ja lähdimme kapeaa laaksoa pitkin hiihtämään, niin siinä oli
pensaikossa vihollisia vaaniva joukko, siitä hyökkäsivät äkkiarvaamatta
meidän kimppuumme ja tappoivat, ennenkuin vastarintaan ehdittiin
suoriutua, runsaasti puolet koko joukostamme. Meitä oli tuskin
parikymmentä miestä, jotka pääsimme pakoon hiihtämään ja saavuimme
Kemiin takaisin. Eikä sen jälkeen ole tarmokkaampaa yritystä tullut
tehdyksi.

— Mutta nyt se tehdään, nyt hitto soi, vähän kärvennetään niitä
munkkeja!

— Ei saa sinne jäädä luostarista jälkeäkään, mikä lappalaisia
muistuttaisi sen vallasta. Vallan otamme me!

Niin huudahtivat innoissaan nuoret kemiläiset. Ja Vesainen lisäsi,
nauttien siitä nuorten innostuksesta:

— Ja Kuolan kaupunki, jonka ne sinne turvakseen ovat perustaneet, on
myöskin hävitettävä, jos mieli voittaa siellä pysyväistä valtaa.

— Kaikki pois, koko vieras valta!

Niin uhottelivat retkeläiset kiihottunein mielin, ja moni kinnas
puristi innoissaan keihäänvartta. Vaan vähitellen taukosi tarina
nuotion ympärillä, kertojain ääni vaikeni, ja kuuntelijat vaipuivat
havuvuoteilleen näkemään unta, mikä loistavista voitoista ja suuresta
saaliista, mikä kotoisista oloista ja odottavasta vaimostaan.

Koko leiri makasi syvässä unessa, kattonaan avara taivas, jossa
tuhannet tähdet tuikkivat syvää tultaan ja revontulet ajelivat
vallatonta leikkiään. Luonto ympärillä oli kuollut, ei elävän jälkeä
missään. Ainoastaan poro kuului leiripaikan kupeella nakertavan naavoja
kaadetusta kuusesta, ja nälkäinen hukka, joka tämän jälkiä oli kaukaa
vainunnut, juosta koikkelehti harjun rinnettä viistoon alaspäin,
haisteli ahnaasti saalistaan, mutta arasteli noita outoja tulen
liekkejä; pysähtyi hetkeksi katsomaan, mutta jatkoi sitten taas
matkaansa toisen harjun taa, ja siellä se vasta uskalsi surumielisesti
ulvahtaa.

Yhtä autio ja pimeä oli vielä Lapin yö, kun Vesainen aamulla herätti
joukkonsa ja miehet puoliunisina ja kylmissään nousivat hiiltyneiden
nuotioidensa äärestä. Hetkinen siinä vielä viivyttiin, haukattiin pala
ja korjailtiin mäystimiä ja sompia, ja taas oli miesjono täyttä vauhtia
painamassa pohjoiseen päin.

Pohjoiseen päin, aina vain pohjoiseen, herkeämättä ja arvelematta!
Näytti siltä, kuin ei miesjoukko olisi mielestään kyllin pian luullut
ehtivänsä tuon lumisen maailman viimeiselle perukalle, olipa kuin olisi
jokin vastustamaton sisäinen pakko, jokin syvä, kiihottava intohimo
ajanut noita kaukaa rauhallisilta rannoiltaan tulleita talonpoikia
ponnistamaan viimeiset voimansa joutuakseen sinne perimmäiseen
pohjolaan. Mitä varten sinne? Taistelemaan, murhaamaan ja polttamaan!

Noinko tulisina hehkuvat inhimilliset intohimot vielä Lapin jäisillä
tuntureillakin? Eikö jaksa verta hyytävä pakkasluonto, kangistava
tunturituuli ja kaikkia kuolettava, pitkä yö sielläkään sammutella
taikka tukahduttaa ihmispovessa raatelevia tunteita, himoja ja
intohimoja? Mikä on se valtava voima, joka noin jaksaa liekkeihin
lietsoa erämaan lasten sydämet Lapin rajattomilla, jääkylmillä
tuntureillakin, mikä on se tuli ja missä sen ahjo?

Kuori on kankea, pinta on kylmä. Vaan jos voisi silmäillä useimpain
noiden turkkipeittoisten rintain sisäpuolelle, voisi sieltä poven
sisimmästä sopukasta ehkä löytää sen levottomasti kytevän ahjon ja
kiihottavan kipinän, joita ei voi sammuttaa jää eikä tunturituuli. Ahjo
on viha ja kipinä on kosto.

XIV.

Viel’ ei meitä noijat noiju,
Noijat noiju, näe näkijät,
Näille teille kuoleviksi,
Matkoille maseneviksi,
Nuorina nukahtaviksi,
Verevinä viereviksi.

Ensi kerran näkivät monet Vesaisen retkikunnan nuoret miehet vapaan,
jäättömän valtameren hiihtäessään Jäämeren rannikkoa kohden Inarista
Petsamoon ja sivuuttaessaan jo matkallaan Näätämön vuonojen päissä
meren laajoja lahdelmia. Sulana se aaltoili ja pärskytti laineitaan
rantoja vastaan, mutta sen hengähdys oli niin hyytävän kylmää, sen
tuulet niin karkeita ja kosteita, että jäseniä puistatti ja vihlaisi
selkäpiitä. Mutta melkein kaikille vanhemmille miehille se oli vanhaa
tuttua leikkiä, oli kuin tervehdys entisiltä ajoilta. Monesti he olivat
ennen vetäneet henkeensä tuota suolaista, kosteata meri-ilmaa, monesti
näitä rantoja hiihdelleet aina luostarin alueelle saakka. Mutta siitä
oli heidän aina ollut pakko pyörähtää takaisin, ja kiroten ja nyrkkiä
puiden he olivat sen tehneet ja uhanneet kerran vielä palata. Nyt he
olivat uhkaustaan täyttämässä, nyt tuomassa tulta ja murhaa ja
hävitystä anastajan pesään.

Vajaan päivän hiihto enää, niin he olivat perillä luostarissa.

Ihmetellen ja säikähtyneinä näkivät näiden seutujen kalalappalaiset
tuollaisen monisataisen miesjoukon hiihtävän heidän kyliensä kautta.
Olivathan he ennenkin nähneet verottajajoukkoja, olivat suuriakin, vaan
tällaista laumaa eivät koskaan. Hätääntyneinä riensivät muutamat
Paatsjoen lappalaiset jo edeltäpäin ilmoittamaan luostariin, että
tulossa oli joukko outoja hiihtäjiä.

Petsamon Petsamonvuonon päässä ei ollut vielä varsin vanha,
vaikka se jo oli saavuttanut niin suuren ja laajan vaikutuksen Turjan
niemen oloissa. Vuotta nelisenkymmentä sitten oli sille ensimmäisen
alun antanut solovetilainen munkki Trifon, joka oli ottanut
lappalaisten käännyttämisen elämän tehtäväkseen ja asettuen
Petsamonvuonon varrelle rakentanut sinne kirkon ja kerännyt erakoita
ympärilleen. Mutta siitä alusta oli luostari lähtenyt nousemaan nopeaan
kukoistukseen; jo parikymmentä vuotta myöhemmin kuuluu siinä olleen
kolmattasataa henkeä, niistä 50 munkkia ja yli 200 maallikkoveljestä
eli palvelijaa. Ja äveriääksi tämä maailman pohjoisin monasteri myöskin
pian kävi; sen varat kasvoivat tietysti etupäässä runsaista
lahjoituksista, joita kaukaiset uskovaiset Venäjältä alinomaa
lähettivät tälle uskonsa pohjoisimmalle rajanvartijalle. Mutta myöskin
harjoittamillaan elinkeinoilla se vaurastui; lappalaisten verotus, jota
ulonnettiin sangen laajalle, oli tietysti tuottavaa, mutta vielä
tuotteliaampaa oli kalastus meressä ja joissa sekä valaanpyynti, jota
monasterista käsin hyvin uutterasti harjoitettiin. Olihan itse tsaari
Iivana Julma erityisellä lahjoituskirjalla laskenut koko Turjanmaan
pohjoisen rannan, maat ja vedet, luostarin omiksi, joten sillä
naapurikansojen harmiksi oli yksinoikeus siellä kalastellakin.
Suolankeittimöistään ja laivanveistämöistään se oli kuulu, ja
englantilaiset ja alankomaalaiset laivat välittivät sen kanssa vilkasta
kaupankäyntiä, jota paitsi luostari itsekin harjoitti merenkulkua.

Petsamon luostarin rikkaus ja mahtavuus oli paisunut vuosi vuodelta.
Sen hallitseva asema Jäämerellä kävi yhä täydellisemmäksi. Luostarissa
oli jo koko rivi rakennuksia, kirkkoja ja kappeleita; siihen kuului
karjataloja ja myllyjä, ja sen satamassa oli pieni kaupungintapainen
kasvamassa. Ja kuten muutkin venäläiset luostarit siihen aikaan, oli
Petsamokin muureilla ympäröity, ja sillä oli varustuksia voidakseen
omin voimin puolustaa itseään sattuneita hyökkäyksiä vastaan.

Mutta mikään vaara ei ollut pitkiin aikoihin luostaria uhannut,
häiritsemättä sen asukkaat olivat saaneet hiljaisessa yksinäisyydessään
harjoittaa hartauttaan ja palvella Jumalaansa. Se oli omituista
seurakuntaa, mikä täällä inhimillisen asutuksen äärillä eli omaa,
muusta maailmasta erotettua elämäänsä. Sinne olivat vetäytyneet
väsyneet taivaltajat suojaan elämän myrskyävältä mereltä; monet rikkaat
ja suurellisetkin olivat, kyllästyneinä maailman herkeämättömään
rientoilemiseen ja kilvoitteluun, jättäneet kaikki, jättäneet
rikkautensa ja loistonsa, viljavat maansa ja maalliset huvinsa ja
paenneet kenenkään tietämättä Jäämeren viileälle rannalle, siellä jo
eläessään puoleksi haudatakseen itsensä ja vaipuakseen hiljaiseen
miettimiseen, sielunsa valmistamiseen ja Jumalansa palvelemiseen. Sinne
oli myöskin mieron taipaleelta joutunut moni köyhä kerjäläinen,
löytänyt siellä suojaa ja lämmintä ja jäänyt sen hoivaan elämään.
Siellä eli rinnakkain venäläinen pajari ja karjalainen kalastaja,
samanlaiseen karkeaan kauhtanaan pukeutuneena, samalta pöydältä syöden,
saman alttarin edessä kumartaen. Ei kysytty nimeä eikä arvoa,
ainoastaan hurskautta ja sydämen nöyryyttä.

Maailman riennoista vapautuneina, kaukana sen taisteluista ja
välittämättä sen vaiheista he elivät siellä, ja aamusta iltaan
kaikuivat luostarikirkoista heidän hartaat rukous- ja kiitosvirtensä
autioon luontoon. Herralle suitsutettu savu kohosi talvista taivasta
kohden, ja vahakynttilän valo heijasti kauas Lapin pitkään yöhön.

Aikaisin olivat Petsamon munkit jouluaamunakin (1590) olleet kirkossaan
veisaamassa ylistysvirsiä jumalanlapsen syntymisestä ja siirtyivät
sieltä ensimmäisen jumalanpalveluksen loputtua kukin koppiinsa, vielä
yksinäisyydessä jatkamaan kiitostaan ja rukoustaan. Luostarin vanha,
valkopäinen igumeni Gurij, joka suuren hurskautensa takia oli Trifonin
kuoltua tullut tämän sijalle, istui huoneessaan Raamattu edessään
mietteisiinsä ja tutkistelemisiinsa vaipuneena. Siihen hänelle tuotiin
lappalaisten viesti, että vihollisen joukko oli tulossa luostaria
kohden.

— Te olette heikkoja, lapseni, te pelkäätte turhia, virkkoi hän
levollisena sanantuojalle. — Kuka voisi vihamielisissä aikeissa
hyökätä pyhää huonetta vastaan itse Vapahtajan syntymisen päivänä?

— He ovat outoja nemtsejä tunturien takaa.

— Mutta onhan heilläkin Jumala, hän estää kyllä heidän aikeensa. Mutta
kuitenkin, teidän heikkoutenne takia, sulkekaa luostarin portit ja
antakaa palvelijoille aseita.

Mutta tuskin oli tämä käsky saatu täytetyksi, kun jo lännestä päin
rupesi häämöttämään hiihtävä parvi, joka kuin tuulen lennättämä musta
pilvi nopeasti liukui lumitantereen yli luostaria kohden. Hädissään
kiirehtivät hämmästyneet munkit kirkkoihin Jumalalta apua rukoilemaan,
vaan maallikkoveljet varustautuivat asein puolustamaan pyhää kotia. —

Vesaisen joukko saapui jo perille, pysähtyi luostarin alle, ja miehet
nousivat suksiltaan sonnustautuakseen taisteluun. Tuumana oli ollut
äkkiarvaamatta aamuhämärässä hyökätä luostariin ja hävittää se,
ennenkuin sen asukkaat ehtivät vastarintaan ryhtyäkään. Ja tämä tuuma
päätettiin viipymättä panna toimeen. Kiireesti järjestivät Juho ja
Hannu miehensä, ja juoksujalassa rynnättiin luostarin portteja kohden;
aivan lähellä vasta rämäyttivät miehet kamalan sotahuudon, jota rannan
tunturit koleasti kajauttivat.

Mutta portit olivat suljetut, ja odottamaton vastarinta kohtasi
hyökkääjiä muurien takaa. Sieltä yhtäkkiä pyssyt paukahtivat ja keihäät
sinkoilivat, ja typertyneinä pysähtyivät pohjalaiset, miehen siellä
toisen täällä kaatuessa hangelle. Eivätkä he kauan siinä vitkastelleet,
vaan kääntyivät juoksujalkaa pakoon.

Vesainen kirkui harmistuneena ja komensi julmalla äänellä pakenevia
miehiään pysähtymään. Luodin kantaman matkan päähän seisahduttiinkin ja
pikainen neuvottelu pidettiin siinä puolipimeällä hangella.

— Ne ovat lappalaiskatalat niille taas viestin vieneet.

— Ei tässä auta muu kuin piirittäminen, niitä on monta sataa miestä,
eivätkä ne hevillä antaudu.

Niin tuumailivat muutamat ensi vastoinkäymisessä masentuneina. Mutta
Vesainen puhui harmista hehkuen:

— Piirittämään! Tässäkö viikkokausiksi rupeaisimme seisomaan
tuollaisten puuaitausten ulkopuolella ja antaisimme muutamain munkkien
suotta härnätä ja pelottaa itseämme. Sitäkö varten me satakunnan peninkulmaa
olemme tänne hiihtäneet? Eiväthän ne Pohjanmaan miehet
ennen ole raukkoja olleet. Ei, uusi ryntäys heti ja kahta
voimakkaammin!

Mutta se tuuma näytti vieläkin muutamia miehiä kammottavan. Pitäisi
muka odottaa niitä tykkejä, jotka kuormaston mukana olivat tulossa, ja
niillä edes särkeä portit. Mutta se puhe pisti vanhalle Torvisellekin
vihaksi.

— Eikö nyt miesten voimalla saada tuollaisia ovia särjetyksi, sanoi
hän. — Minä lähden muutamaksi portinsärkijäksi, ja on niitä miehiä
mukaan lähteviä muitakin, sen tiedän.

Ja niin päätettiinkin, että samalla kun toiset hyökkäisivät eri
tahoilta muureja vastaan ja etäämmältä ampuisivat, ryntäisi valiojoukko
portin kimppuun ja koettaisi saada sen auki; sinne kaikki sitten
keräytyisivät. Luostarin pajasta, joka oli kosken rannalla, varusti
Vesainen itselleen raskaan kurikan, eikä hän antanut miehilleen pitkää
miettimisen varaa, ennenkuin taas juoksujalkaa komensi joukon
eteenpäin.

Sinkoili taaskin muurilta nuolia ja luoteja, vaan pysähtelemättä
ryntäsi miesjoukko eteenpäin, ja kohta rytisi portti miesten iskuista.
Mutta se oli vahvaa tekoa, vankat saranat ja lujat telkeet, ei se
huojunutkaan vähillä lyönneillä. Ja ylhäältä muurilta lennähteli kiviä
ja keihäitä särkijäin niskaan. Mutta voimakkaasti heiluili Vesaisen
moukari, vihansa ja kiukkunsa vimmassa hän takoi raudoitettua petäjätä
ja jo sinkoilivat sälöt ja halkeilivat palkit. Jälkiä tekivät
toistenkin kirveet, telkeet taittuivat takaa, ja jo sai Torvinen kangen
väännetyksi portin alle. Painettiin miesvoimalla, ja rytisten kaatui
raskas salvos.

Huutaen juoksivat siihen Pohjanmaan miehet, ja verinen tappelu syntyi
aamuhämärässä portin sisäpuolella. Hurjasti puolustivat luostarin
miehet pihalla pyhää kotiaan, ja tuhoa tekivät heidän miekkansa ja
keihäänsä ryntääviin joukkoihin. Vaan vimmatusti hosuivat
pohjalaistenkin keihäät. Vesainen hyökkäsi etupäässä, ja mies kaatui
hankeen hänen tapparansa jokaisen iskun alle. Puolustajain täytyi
vähitellen peräytyä. Mutta vielä ovilla ja nurkkain takana he
taistelivat, harventaen hyökkääjäin rivejä, ja muutamasta solasta
välähti jo miekan terä Vesaisenkin pään varalle; vaan se isku kolahti
Hannun keihäänvarteen, jonka tämä kiireesti ojensi väliin. Miekka
putosi iskijän kädestä, vaan aseetonna seisoi Hannukin, kädessään
keihäänvarren tynkä.

— Iske tuolla, virkkoi Vesainen sotatoverilleen, tajuttuaan tapauksen,
ja veti huotrasta kalliin lahjamiekkansa. — Itsestäni on tämä tappara
ottavampi.

Taistelua jatkettiin vielä kotvanen. Kellot soivat koko ajan kirkon
tornissa, ja rannan tunturien kaiku vastasi surunvoittoisesti ja
melkein valittavasti. Mutta kirkoista kuului lakkaamatta munkkien
harrasta veisuuta, ja polvistuneina pyhäinkuvien eteen rukoilivat
toiset ääneti kaikkivoivalta apua ja armoa. Mutta kiihottunut
vihollinen työntyi myötään lähemmäs. Puolustajain joukko oli jo
hajaantunut, ja yksityisiä pakenevia seivästettiin armotta portaita ja
seiniä vastaan. Muutamat harvat vain pääsivät puikahtamaan portin
kautta ulos ja pakenemaan lumiseen luontoon, muut, ketkä hengissä
ehtivät, vetäytyivät kirkkoihin alttarien turviin.

Mutta turvaa ei ollut sielläkään, armoa ei annettu temppelin
pyhätöissäkään. Taistelun kuumuudessa Vesainen seurasi miehineen
kirkkoonkin, ja pian välähtelivät heidän veriset aseensa siellä
sytytettyjen vahakynttiläin valossa. Vastarinta oli tulistanut mielet,
taistelu oli kiihottanut veren; arvelematta, säälimättä nuo
hurjistuneet miehet jatkoivat temppelissäkin murhatyötään. Verta valui
virtana pitkin kirkon permantoa. Munkit alttarin edessä iskettiin
kuoliaiksi, messuavain pappien joukkoon survottiin keihäitä,
armonhuutoja ei kuunneltu.

Ylinnä kaikista riehui Vesainen itse; taas leimusi hänen silmistään tuo
hurja, hillitön liekki, kasvot hehkuivat kuumuudesta, hiki valui
ohimoita pitkin, ja tukka hulmusi valloillaan. Hän oli kuin
huumauksissaan, iski, iski vain. Nuori uusikko oli kirkon nurkassa
vaipunut polvilleen jumalanäidin kuvan eteen rukoilemaan. Sen hän
keihäällään naulasi seinään kiinni. Itse valkopäinen igumeni oli
kaikkein pyhimmässä puoleksi suljetun esiripun takana polvistunut
alttaria vastaan ristiinnaulitun kuva kädessään, ja katseet olivat
hartaina suunnatut taivasta kohden. Sen näki Vesainen, kerran vain hän
survaisi keihäänsä, ja tummanpunainen veri ruiskahti alttarille.

Hän nautti, hän toteutti täällä sen, minkä oli aikonut Solovetissa
tehdä, ja siitä hän riemuitsi. Ja vasta kun ruumis makasi ruumiin
vieressä kirkon permannolla, hän käveli sieltä ulos vetäen veristä
keihästä perässään, ja hänen jäykkäpiirteisille kasvoilleen oli
levinnyt hurja hymy. Pihalla oli taistelu jo tauonnut. Pienen joukon
olivat miehet vangikseen ottaneet, joitakuita kymmeniä oli päässyt
pakoon, muut olivat saaneet surmansa. Toista sataa ruumista makasi
kirkoissa ja käytävissä ja pihalla, jonka hanki punoitti verestä.

— Nyt, miehet, ryöstäkää, tehkää puhdasta, sillä kohta ei tätä
luostaria enää ole! huudahti Vesainen pihalle kertyneille miehilleen,
pyyhkiessään hurmeista keihästään kinokseen.

— Jätetäänkö ruumiit paikoilleen?

— Jätetään. Mutta omain miesten ruumiit kerätään ja haudataan.

Itse ei hän viitsinyt ottaa osaa ryöstämiseen, vaan käveli Hannun,
Torvisen ja muutamain muitten miesten kanssa katselemaan luostariin
kuuluvia rakennuksia. Valkamassa oli joukko aluksia, ja niistä hän
käski lyödä pohjat puhki, ja satamassa olevat aitat ja muut rakennukset
sytytettiin palamaan. Luostarin karjatalo oli melkein autiona,
ainoastaan pari puolikuoliaaksi pelästynyttä naispalvelijaa siellä
lymyili riehuvaa vihollista. Sitten kun talo oli tarkastettu ja
ryöstetty ja lehmistä pulskimmat keitoksi teurastettu, rupesivat miehet
sitäkin sytyttämään.

— Hei, siellä on vielä kaksi akkaa, huusi silloin muuan miehistä, joka
oli saanut käsiinsä kiulullisen rieskamaitoa ja mieluisasti
lämpimissään veti sitä nahkaansa.

— Jäättekö sinne vai tuletteko ulos? karjaisi akoille nuotion
tekijä, ja toinen potkaisi heidät menemään pihalle. Akat lähtivät
pökerryksissään koikkelehtimaan pitkin hankea, upposivat kinokseen ja
kompastelivat päällekkäin. Naureskellen sitä Vesaisen joukossa olevat
miehet katselivat ja kävelivät edelleen karjatalon leimahtaessa
liekkeihin.

Mäen nystyrällä, tunturiseinän kupeella, oli pieni puolilaho,
saunantapainen pöksä. Se oli sama tupa, jonka Trifon Petsamon vuonoon
asettuessaan itse omin käsinsä oli siihen ensi asunnokseen rakentanut.
Kalliina muistomerkkinä oli sitä luostari säilytellyt, ja siinä asui
erakkona yksin vanha munkki, joka oli vielä luostarielämästäkin
tahtonut yksinäisemmäksi sulkeutua aivan häiritsemättä Jumalaansa
palvellakseen. Ovenkin tupavähäiseensä hän oli naulannut kiinni, pienen
aukon kautta hänelle vain oli ruokaa kannettu. Vesainen väänsi oven
auki, ja nähdessään yksinäisen, nahkaryysyihin puetun erakon
polvistuneena nurkassa hän heristi keihästään huudahtaen:

— Ka, täällähän on vielä yksi eläjä, mitä varten hänet säästetään?

— Juho, laske keihääsi, onhan jo verta vuotanut kylliksi, virkkoi
Hannu astuen Juhon ja vanhuksen väliin. Häntä oli tuo murhaaminen jo
ruvennut iljettämään, häntä puistatti nähdessään niin paljon ihmisen
verta teurastamalla vuotavan.

Mutta vanhus kääntyi nurkassaan, katsoi vieraita verestävillä, syvälle
kuihtuneisiin ja kalmankalpeihin kasvoihin vaipuneilla silmillään,
jotka kytivät kuopissaan kuin hehkuvat kekäleet. Sitten rupesi
pörheäpartainen leuka väkättämään, ja suusta, josta vuosikausiin
luultavasti ei ollut kuuluvaa sanaa lähtenyt, tunki kolkko, vapiseva
ääni. Hän oli karjalainen, puhui suomeksi:

— Ojenna vain keihääsi, mies julma, iske kohti, ei siitä säpsähtäne
sydämesi eikä omatuntosi soimanne. Sinunhan lienee työtäsi se
tulenliekki, joka silmiini hohtaa, sinusta lähtöisin nekin huudot ja
valitukset, jotka aamukauden ovat korviini soineet. Miks’et iske? Älä
minua sääli, vaan sääli itseäsi, sillä kostosi koituu. — Mitä
lienettekin te kaukaiset miehet, jotka satutitte kätenne pyhään
paikkaan, tahrasitte vaatteenne hurskasten miesten veressä.
Turmioksenne sen teitte, sillä tietäkää, tuo viaton veri valuu
kirouksena teidän päällenne. Saastutitte korkean juhlan, rikoitte pyhän
joulurauhan, hävititte Herralle vihityn luostarin itse Vapahtajan
syntymisen päivänä. Ilkutte tekoanne, rehentelette ja nauratte, vaan
katkera on siitä palkkanne oleva. Ei moni teistä enää synnyinmaataan
näe, et kotiisi ehdi sinäkään, synkkäkatseinen mies, sillä tiedä, Herra
ei anna itseään pilkata eikä jätä kostamatta omiaan...

Ääni korahti vanhuksen kurkussa, ja uupuneena hän taas notkahti alas
polvilleen jumalankuvansa eteen. Miehet seisoivat vielä kotvasen ovella
äänettöminä ja miettivinä. Vanhan erakon sanat olivat heihin syvästi
koskeneet. Eipä ollut moni ehtinyt matkan hurakassa eikä taistelun
kiivaudessa muistamaankaan, että oli hävityksen päiväksi sattunut
joulupäivä, juhla suuri ja pyhä, jota he lapsuudestaan saakka olivat
oppineet hartaudessa viettämään. Sitä terävämmin vihlaisi vanhuksen
kirous monen rintaa ja pani kauhistuen ajattelemaan tehtyä tekoa.
Kävivätpä Vesaisenkin kasvot hetkeksi tavallista totisemmiksi, tuntuipa
melkein, kuin olisi hänenkin sydämessään jokin vienompi kieli
soimaavasti värähtänyt. Mutta ainoastaan hetkisen hän mietteissään
seisoi, käännähti sitten ympäri ja virkkoi:

— Pahasuinen äijä — olisipa koukkuleuka kolautettava, vaan jääköön
pesäänsä. Ei meitä noidat noidu eikä myrkkysuut kiroa, niin kauan kuin
kädessä on keihäs ja sydämessä vaikkua!

Sillä välin olivat jo toiset miehet tehneet selvää jälkeä itse
luostarissa, kantaneet ulos sen kalleudet ja sälyttäneet ne jo perille
saapuneeseen kuormastoon. Kirkot ja asuinhuoneet, varastot ja aitat oli
tyhjennetty, ja luostarin ruokavaroistakin he olivat makeimmat palat
valinneet ja valmistaneet komeat ateriat, joita parhaillaan söivät, kun
Vesainen taas palasi luostaripihaan. Syönnin päälle levähdettiin
moniaita tunteja — työpäivä olikin ollut yhtä rasittava kuin verinen.

Mutta pitkiin lepoihin ei ruvettu Petsamon muurien sisäpuolella. Vielä
vallitsi pimeä yö, kun miehet jo lähtivät luostarista ja nousivat
suksilleen. Tuli oli tehty moneen paikkaan, ja ahnaasti rupesivat
liekit vinhan pohjatuulen virittäminä nieleskelemään kirkkojen ja
rakennusten seiniä ja leimuilivat kohta katoilta räiskyen korkealle
öistä taivasta kohden. Jo paloivat ympärillä puiset muurit, hangen
pintaa myöten siveli niitä kuluttava liekki; jo romahti alas kirkon
torni, ja kellot helähtivät valittaen kekäleihin pudotessaan ja
särkyessään.

Hangella luostarin edessä seisoi kuormastonsa ympärillä pohjalainen
retkikunta nauttien tuosta näystä ja lämmitellen sen paahteessa.

— Se on komea nuotio, Hannu. Ei ole enää vastusta Petsamon luostarista,
virkkoi Juho innostuneena.

— Komea, mutta kamala. Melkeinpä pistää nenääni palavien ruumiiden
käry.

— Semmoista sen pitää ollakin sotamiehen tuoksun. Ja Kuolassa teemme
vielä komeamman rovion.

Vähitellen romahtivat alas hiiltyneet seinät, liekit laskeusivat
alemmas, Petsamon luostari suitsusi savuavina raunioina. Se oli maan
tasalle hävitetty eikä kohonnut enää paikalleen.

Ainoastaan Trifonin puolilaho saunahökkeli seisoi vielä polttamatta
mäen nystyrällä, ja ainoaksi eläväksi luostaripaikalle jäi sen
yksinäinen erakko, jäi sinne makaamaan polvilleen tupansa nurkkaan
jumalankuvansa eteen.

XV.

Jopa tiesi, jotta tunsi,
Tiesi tielle tullehensa,
Matkalle osannehensa:
Eipä jaksa jalka nousta,
Siin’ on kuin kivinen kenkä.

Vielä hiilostivat Petsamon luostarin rauniot, kun Vesaisen retkikunta
niiden ääriltä lähti hiihtämään, painaen Jäämeren rannikolta takaisin
sisämaahan päin ja suunnaten kulkunsa Kuolan kaupunkia kohden.

Mutta Lapin vouti Niilo Oravainen erosi joukosta ja lähti parikymmentä
miestä ja osa saalista mukanaan samoamaan länttä kohden Varankiin päin.
Hänen piti rannikon lappalaisilta kantaa vuotuinen vero Ruotsille, ja
hetki oli nyt siihen erittäin sopiva. Tuota veroa oli näet viime aikoma
ollut hyvinkin vaikea saada. Norjalaiset viranomaiset eivät enää
tahtoneet myöntää Ruotsille minkäänlaista verotusoikeutta Ruijan
rannalla, olivatpa monesti uhkaavalla tavalla kieltäneet Oravaista
siellä niissä puuhissa liikkumastakaan. Lappalaisia he myöskin olivat
ankarasti varoittaneet Ruotsille veroa maksamasta, ja nämä, ollen
pahassa välikädessä, koettivat siitä syystä vastustaa ruotsalaisia niin
paljon kuin mahdollista. Olipa vielä sattunut kuten viime vuonna, että
norjalaiset viranomaiset olivat väkisin ottaneet takavarikkoon sen
veron, minkä Oravainen jo Ruotsille oli saanut kiskotuksi.

Mutta nyt Niilo katsoi hetken otolliseksi ottaa takaisin ne saatavansa
lisän kanssa. Huhu pohjalaisten suuren retkikunnan tulosta oli jo Lapin
harvaan asutuilla paikoillakin ehtinyt kulon nopeudella levitä vuonosta
vuonoon ja synnyttää siellä pelästystä. Olivatpa norjalaiset
viranomaisetkin siitä tiedon saaneet, ja heidän pääpaikassaan Vuoreijan linnassa
oltiin jo pahasti säikähdyksissä että ”ruotsalaiset”, joksi he
pohjalaista retkikuntaa nimittivät, suuntaisivat sotaiset aseensa
kostoksi juuri heitä vastaan. Eipä siitä syystä tällä kertaa Oravaisen
veronkanto koko rannikolla kohdannut minkäänlaista vastarintaa, hän sai
ottaa niin paljon kuin ilkesi. Ja Varangista hän ylpeästi lähetti
kirjurinsa Vuoreijaan kysymään, annetaanko sieltä takaisin niitä
takavarikkoon otettuja veroja vai eikö. Ne tulivat paikalla. Nopeasti
sai Niilo siten asiansa Jäämerellä toimitetuksi ja pääsi jo muutamain viikkojen
perästä laskeutumaan kotipuoleensa, jossa hän kaikille
riemuiten kuunteleville kotilaisille kertoi Vesaisen onnellisesta
retkestä ja Petsamon luostarin perinpohjaisesta hävittämisestä.

Mutta Vesainen itse riensi Lapin lumisten tunturien yli joukkoineen
täyttä vauhtia Kuolan vuonon pitkulaiseen perukkaan, ja jo kolmantena joulupäivänä
hän hiihti Kuolanjokea ylöspäin kaupunkia kohden. Pitkästä
hiihdostaan väsyneet ja äskeisestä voitostaan ylpistyneet miehet eivät
olisi tahtoneet rasittaa itseään noin liioin ponnistelemalla, olisivat
mieluummin halunneet hiukan lepäillä ja nauttia vaivainsa palkkiosta.

— Keritäänhän se Kuolakin vielä polttaa, ei se pakoon juokse,
murahteli muuan Paavo Halonen-niminen kemiläinen, kun Vesainen eräästä
lappalaiskylästä kiirehti miehiä pois lappalaiskotien ja rasvaisten
lihapatain äärestä. Ja häntä kannattivat monet nuoret miehet.

Mutta Vesainen ei hellittänyt. Hän tahtoi jos mahdollista
äkkiarvaamatta valloittaa Kuolankin ja koetti siitä syystä kiirehtiä,
ennenkuin kuolalaiset saisivat heidän tulostaan tiedon ja ehtisivät
varustaa itsensä.

— Sitten Kuolassa saatte levätä viikon ja herkutella niin paljon kuin
mielenne tekee. Mutta hiihdetään ensin sinne.

Mutta Kuolaan oli jo kahta kautta saapunut tietoja Vesaisen tulosta, ja
joulupäivinä siellä varustauduttiin minkä suinkin ehdittiin.

Vienan puoleiset karjalaiset olivat pitkin huolestuneina
kuunnelleet sanomia pohjalaisten retkelle valmistautumisesta ja pelon
vallassa vartoneet, mitä seutuja kohden retki ohjattaisiin. Olihan
siellä Vienassa tosin nyt vähän sotaväkeä varalla, vaan eihän se koko
pitkää rannikkoa ehtinyt puolustamaan. Varsinkin olivat huolissaan
kannanlahtelaiset, joilla ei ollut sotaväestä ollenkaan turvaa.
Vihoviimein saapui joulun alla heidän veronkantajiaan Kuolajärveltä, ja
nämä kertoivat lappalaisilta kuulleensa, että Vesaisen retkikunta juuri
oli kulkemassa Sodankylän ja Sompion kautta pohjoiseen päin.
Kannanlahtelaiset arvasivat heti, että pohjalaiset riensivät Kuolaa
kohden, mutta samalla he myöskin kohta tulivat ajatelleeksi, että
retkikunta sieltä palatessaan luultavasti poikkeaa Kannanlähteen
kostamaan viimeistä Iin hävitystä. Ahman mielestä, joka tunsi Vesaisen
katkeran vihan, tämä oli melkein varmaa, ja hän sen vuoksi innokkaasti
vaati, että oli kiireellisiin varustuksiin ryhdyttävä. Ja niin
päättivätkin Kannanlahden miehet kiireimmän kautta lähettää sananviejiä
Solovetiin ja Sumaan pyytämään sotaväkeä suojakseen. Mutta itse Ahma
lähti parin miehen kanssa viemään varoittavaa sanaa Kuolan kaupungin ja
maakunnan päällikölle. Jos Vesainen saisi Kuolassa selkäänsä, niin ei
hän uskaltaisi Kannanlahteenkaan tulla, niin hän arvioi.

Ja tulista vauhtia hiihti Ahma, joka jo haavastaan oli aivan
parantunut, tunturien ja Imandran laajojen selkien poikki ja saapui
Kuolaan samoihin aikoihin kuin Vesaisen retkikunta Petsamoon.

Kuolassa oli siihen aikaan jo erityinen Venäjän hallituksen
käskynhaltija, jonka huostaan koko Lapin saarennon hallinto oli jätetty
ja jolla myöskin oli satakunta miestä sotaväkeä käytettävänään.
Kaupunki tosin oli pieni ja vähäpätöinen, ainoastaan muutamia satoja
ihmisiä oli viimeksi kuluneina vuosikymmeninä asettunut asumaan sen
luostarin ympärille, joka samoihin aikoihin kuin Petsamo (1550 tienoilla
) oli syntynyt Kuola- ja Tulomajokien yhtymäpaikkaan. Mutta
sillä oli kumminkin venäläisvallan pesäpaikkana Lapissa jo
merkityksensä, ja olipa sille niiden riitaisuuksien aikana, joita viime vuosina
oli ollut olemassa Norjan puoleisten kanssa, laitettu
paalumuurikin varustukseksi. Kaupunkia vastaan ei kumminkaan ollut
koskaan vielä mitään vihamielisiä hyökkäyksiä tehty, joten Kuolan
voivodista, joka siellä oli saanut aivan häiritsemätönnä sotamiehineen
nukkua vuodet umpeensa, oli ihan uskomaton ja mahdoton sellainen
sanoma, jonka Ahma nyt hänelle toi.

— Vihollisia! Mitä hulluja mies puhuu? Onko hän niitä nähnyt? — Niin
ihmetteli päällikkö, joka juuri parhaiksi oli joulupäivänä ehtinyt
parin alapäällikkönsä kanssa ottamaan ensimmäisiä jouluryyppyjä.

— En ole nähnyt, vaan ne ovat kulussa tännepäin, ehkä jo pian täällä.

— Kuulkaa, antakaa hänelle kolme ryyppyä, sanoi päällikkö
palvelijoilleen, hänelläkin näkyy eilinen viina vielä olevan päässä. Ja
käskekää hänen sitten tarkoin miettiä, mistä hän on nähnyt unta ja mitä
hän tietää.

Sen sanottuaan voivodi istui taas pöhevänä pöytänsä ääreen juomaan.
Mutta kun Ahma tovereineen tarkoin kertoi hänelle, mitä he olivat
kuulleet ja mitä oli pelättävissä, silloin karkasi rauha päällikönkin
mielestä. Hän rupesi ensiksi epäilemään ja sitten uskomaan. Hän istui
kotvasen ääneti, kaatoi sitten vielä poskeensa pari ryyppyä ja hypähti
vihdoin ylös.

— Tässä taitaa tulla sota! Ja koska tämä on tsaarin kaupunki ja me
olemme tsaarin miehiä, niin ei auta, meidän täytyy tapella.

Tieto levisi kohta yli kaupungin, ja pian oltiin täysissä
varustautumispuuhissa. Muurit tarkastettiin ja korjattiin, portit
suljettiin, kaikki työkykyiset miehet koottiin aseisiin. Ruostuneet
keihäät hiottiin ja käyttämättä olleet kiväärit kaivettiin esiin.
Vihollisen tulosta ei tosin vielä oltu aivan varmoja, mutta jo
seuraavana päivänä saapuivat poroilla ajaen lappalaisten säikähtyneet
pakolaiset Petsamosta kertomaan pohjalaisten kamalasta julmuudesta ja
hävitystyöstä luostarissa. Pelko ja kauhu valtasi mielet, mutta samalla
huomattiin, ettei siinä auta muu kuin kova vastarinta. Siihen Ahmakin
kehoitti, ajatellessaan kotipitäjänsäkin etua, ja itse hän myös jäi
Kuolaan ottaakseen osaa alkavaan otteluun.

Ja pian se alkoikin. Kolmannen joulupäivän iltana ehtivät jo Vesaisen
miehet Kuolan edustalle, ja heti pimeän päässä he tekivät väkirynnäkön
porttia vastaan. He eivät nähneet, että puolustajat aseet ojossa olivat
muurin takana heitä vastassa, eivät arvanneet, että sellainen iskujen
rankkasade heitä rynnätessään odotti. Miehiä kaatui monta, useita
haavoittui, kiireen vilkkaa vetäytyivät toiset pakoon, ja masentuneina,
väsyneinä ja pettyneinä asetuttiin leiriin joen törmälle metsän rintaan
kaupungin edustalle.

Ja siinä saatiinkin leirissä olla useita viikkoja. Parista uudistetusta
rynnäköstä tultiin näet huomaamaan, että noiden paalumuurien
sisäpuolelle, jotka oli tehty pitkistä, maahan rinnakkain pystyyn
isketyistä hirsistä, ei ollut niinkään helppo väkirynnäköllä hyökätä,
kun puolustajat yöt päivät olivat niitä valppaasti vartioimassa, mutta
huolellisesti välttivät antautumasta kenttätaisteluun. Vesainen oli
kärtyisä ja vihaisella tuulella. Tällaista piirityssotaa hän ei voinut
kärsiä, nälällä voittaminen ei ollut hänestä oikeata miehen voittoa —
ja saattoipa niillä ruoat riittää vaikka ensi syksyyn saakka! Mutta
taas portilta palaamaan — siihen hän ei suostunut, toista hän oli
Kaarle-herttuallekin luvannut.

Asemestari Hannu Laurinpoika paukutteli sillä välin mahtavana noita
mukaan otettuja kahta pientä tykkiä. Ei niillä suurta koloa saatu
muuriin, mutta siksi sentään, että puolustajat myötään saivat olla
korjaamispuuhissa. Mutta sen edemmäs ei viikkokausiin päästy.

Vesaisen miesten joukossa rupesi vihdoin kuulumaan tyytymättömyyttä ja
nurinaa. Hittoja vartenko he talvikaudeksi ovat asettuneet tuon
mitättömän kyläpahasen edustalle? Talvi oli tavattoman kylmä, tammikuun
alussa oli pakkanen pureutunut mitä vihaisimmaksi, ja jäinen meriviima
tunki läpi luiden ja ytimien. Matkalla ollessa semmoista säätä
paremminkin sieti, vaan yhdessä kohden leiripaikalla eivät miehet
millään ilveellä tahtoneet pysyä lämpiminä kinoksissa nuotiotulien
ääressä. Ja eväät, joita ei Petsamosta ollut arvattu paljon ottaa
mukaan, tekivät loppuaan, eikä lähiseudun lappalaisilla enää ollut
mitään ryöstettävää. Johonkin tässä on toki ryhdyttävä, napisivat
miehet, kuljettava on joko eteen- tai taaksepäin, kosk’ei tuota
kylärojua kumminkaan näkynyt saavan anastetuksi.

— Se on vienyt meiltä monta kymmentä miestä. Pian tähän koko joukkokin
hupenee.

Halonen varsinkin kulki ympäri leiriä ja levitti mieliin tuota
tyytymättömyyttä. Jo alkumatkasta hän oli osoittautunut juonikoksi,
vanhojen, naapurein välisten lohivesiriitojen takia hän kantoi katkeraa
vihaa Torvista vastaan ja samalla myös tämän vävypoikaa kohtaan, joka
hänen mielestään aivan ansiottaan päällikön arvossa rehenteli. Aina
vähän väliä hän oli kapinapuuhissa, koettaen niskoittelemalla tehdä
Vesaiselle johtajanviran vaikeaksi. Ja Vesaisen puolestaan täytyi
monesti ankarin sanoin puhutella tuota vastahakoista, vehkeilevää
miestä. Nyt Halonen oli kerännyt ympärilleen jonkinlaisen puolueen,
enimmäkseen Oulunlinnasta lähetettyjä sotamiehiä, ja veti näiden kanssa
kaikessa vastaköyttä.

— Jos ei tästä kohta lähtöä tule, niin hiihdämme omin nokkimme, he
murahtelivat jo Vesaisenkin kuullen. Eräänä päivänä sen vuoksi Torvisen
ukkokin ehdotti Vesaiselle, että pitäisi jo ryhtyä johonkin
ratkaisevaan toimenpiteeseen.

— Niin minustakin, vastasi Vesainen. — Tehdään vieläkin ryntäys!

Hän oli monista merkeistä tullut huomanneeksi, että kuolalaisten joukot
olivat siksi harvalukuiset ja huonot, etteivät ne kestäisi oikeassa
tasapäässä tappelussa, jos kerran keihäänkantomatkalle päästäisiin. Ja
nyt oli toki Hannu Laurinpoika saanut tykeillään sen verran sälötyksi
muuatta muurin kolkkaa johon hän oli tulensa kohdistanut, ettei siitä
pitänyt olla vaikea kirveiden avulla päästä paaluaitauksen
sisäpuolelle. Ilma oli aamusta päivin ollut lauhtumaan päin, oli
alakuun aika, ja pilvinen taivas oli ruvennut viskelemään lumia, — yön
pimeässä oli hetki hyökkäykseen sopiva. Neuvoteltuaan Torvisen ja
Krankan kanssa hän komensi iltapäivällä miehensä leiripaikalta
liikkeelle, kuormastot ja vangit otettiin mukaan, ja retkikunta lähti
ikään kuin kotimatkalle hiihtämään Tulomajokea ylöspäin. Kuolan
vartioväki näki leiritulien sammuvan ja vihollisen poistuvan.

Mutta jo muutamien virstojen päähän pysäytti Vesainen joukkonsa pieneen
näreikköön ja ilmoitti, että tästä pyörretään takaisin ja tehdään
hyökkäys kaupunkiin. Suurimman osan miehistöstään hän kohta sai
innostumaan tuumaansa, ainoastaan muutamat ”Halosen miehet” vielä
juonittelivat, vaan nekin hän taivutti parilla kovalla sanalla. Mutta
Halonen itse koetti sittenkin tehdä tuuman tyhjäksi. Hän laski
iltahämyssä salaa pari Petsamon vangeista vapaaksi ja tuli jonkin ajan
perästä ilmoittamaan, että ne ovat karanneet ja tietysti rientäneet
Kuolaan kertomaan hyökkäystuumasta.

— Sinä laskit itse ne irti, mies katala, huudahti Vesainen ja ojensi
vihan vimmassa keihäänsä. — Mutta petturin palkan saatkin!

— Älä iske, hänet on tutkittava ja tuomittava, varoitti Hannu. —
Viedään mies vankina Ouluun vastaamaan elkeistään ja riennetään me nyt
heti hyökkäykseen.

Halonen ja pari hänen kätyriään sidottiin ja kuormastoja ja vankeja
vartioimaan jätettiin parikymmentä miestä, muut kiirehtivät suksilleen
ja lähtivät äskeisiä latuja myöten hiihtämään takaisin joen jäätä
pitkin.

Lumisade oli yltynyt sakeaksi tuiskuksi. Niin tiheään lappoi taivas
suuria lumihiutaleita, että melkein sauvallaan saattoi leikata ilmaa,
eivätkä hiihtäjät voineet nähdä kuin sylen matkan eteensä. Hiljaa kuin
haamut he hiihtivät pehmoisen lumitantereen yli, eikä kuulunut
suhahdustakaan koko autiossa luonnossa, kun he saapuivat paaluaitauksen
edustalle, johon jättivät suksensa. Nopeasti murrettiin aukko
särjettyyn muuriin: sisäpuolella oli kaikki äänetöntä ja tyhjää, näytti
siltä kuin koko kaupunki olisi vaipunut raskaaseen uneen. Viipymättä
juoksivat Vesaisen miehet sen parinkymmenen sylen levyisen aukon yli,
joka erotti muurin kylän rakennuksista, ja ensimmäiset joukot
syöksähtivät jo kaduille.

— Iskenpä tulta ja sytytän tuon latopahaisen soihduksi ja merkiksi,
eihän tässä sokkelossa muuten osaa mihinkään, virkkoi Torvinen
Vesaiselle, kun he muutaman ladon ohi jälkijoukossa samosivat, ja
päästi samassa kipunan kuiviin heiniin, jotka kohta roihahtivat tuleen.
Mutta kun he sen tehtyään juuri olivat jälkijoukon perästä työntymässä
kaupunkiin, kuului takaapäin askelten kohinaa ja hiljaista puhetta.
Miehet pysähtyivät.

— Jokohan ollaan merrassa?

Kuuntelivat. Outo joukko kuului yhä selvemmin kahlaavan takaapäin.

— Merrassa ollaan. Vaan perä on puhkaistava. Hei, miehet, Pohjanmaan
miehet, takaisin, aukolle!

Kuin ukkosen jyminä kajahti tämä Vesaisen huuto yön hiljaisuudessa, ja
jäljimmät miehet, jotka sen kuulivat, pyörähtivät takaisin päin. Pian
he huomasivat vihollisjoukon hiipivän takaapäin, ja Vesaisen ympärille
keräytyen he ryntäsivät sitä vastaan.

Sieltä tuli Ahma puolensadan miehen kanssa. Halosen laskemat Petsingin
vangit olivatkin ajoissa ehtineet Kuolaan kertomaan Vesaisen
sotatempusta. Ahmalla oli heti vastajuoni ollut valmiina. Hän keräsi
heti 50 varmaa miestä valiojoukoksi ja piilousi niiden kanssa muurin
kupeelle aittojen ja kinosten taakse. Muu varusväki vetäytyi kaupunkiin
talojen suojaan. Oli tarkoitus saartaa hyökkäävä vihollinen kaupungin
kapeilla kaduilla kahden tulen väliin, sulkea siltä paluutie ja
hävittää se siellä yön pimeässä viimeiseen mieheen asti. Siksipä nyt
Ahma hiipi ääneti kuin väijyvä ilves esiin, luullen koko Vesaisen
joukon jo hajaantuneen kaupunkiin ryöstämään.

Mutta se pieni parvi, minkä Vesainen sai huudetuksi kokoon, ilmestyi
hänelle pahimmoilleen vastustukseksi. Pimeällä hangella syntyi tuima
ottelu. Vesainen ja Torvinen huomasivat, että heidän täytyi, maksoi
mitä maksoi, saada muurinaukko anastetuksi takaisin käsiinsä, että
heidän miehilleen, joiden kimppuun sotaväki kaupungissa hyökkäsi,
avautuisi paluutie vapaaksi. Siksi he hurjalla vimmalla iskivät paljon
voimakkaampaa vihollista vastaan. Yön pimeys esti näkemästä joukkojen
suuruutta, he löivät vain edestään kenen näkivät palavan ladon
himmeässä tulessa vastaansa ryntäävän, askel askelelta he työnsivät
vihollista takaisinpäin. Ahma peräytyi paaluaidan aukolle, sen hän
ainakin aikoi pitää käsissään. Mutta siinä peräytyessä joutuivat hänen
miehensä sekaisin, hajaantuivat, eivät pimeän päässä osanneet erottaa
ystävää ja vihollista, vaan kolhivat toisiaankin erehdyksissä
kuoliaiksi. Ahma kyllä koetti karjunnallaan pitää heitä koolla äänensä
ympärillä. Vesainen tunsi tuon äänen, ja hänen jäntereensä pinnistyivät
kahta tarmokkaammiksi. Hänen pieni joukkonsa pysyi kiinteästi koossa ja
työntyi päällikkönsä jäljestä varmasti eteenpäin.

Jo oltiin aukolla. Tiheäksi ryhmäksi keräsi Ahma miehensä siihen, vaan
kuin vasama hyökkäsi Vesainen arvelematta kohti, ja epätoivon vimmassa,
tietäen henkensä siitä riippuvan, taistelivat hänen harvat miehensä
hänen ympärillään. Miehiä kaatui kuin heinää, ja Ahman joukosta rupesi
jo yksi ja toinen vetäytymään aukolta syrjemmäs, vaikka päällikkö kyllä
itse tulisesti taistellen huusi heitä pysymään koossa.

Mutta huutoja kuului jo kaupungistakin. Kuolan sotamiehet
olivat rynnänneet ryöstäväin pohjalaisten kimppuun ja ruvenneet
tekemään tuhoa heidän joukossaan, arvellen että he jo olivat
takaapäinkin saarretut. Pohjalaiset pökertyivät ensi aluksi, moni mies
eksyi väärälle suunnalle ja kaatui; pimeän päässä eivät useat tienneet
mihin päin peräytyä. Hannu, joka oli etujoukkoa johtamassa, koetti
kyllä kerätä miehiään vastarintaan, ja vihaisesti kamppailtiin
kaduillakin. Mutta iskuja kolahti solista ja nurkkain takaa, ja pelon
valtaamia miehiä kaatui tukuittain. — Peräytykää tulen liekkiä kohden!
se huuto kajahti vihdoin pohjalaisten joukossa, ja se heistä useimmat
pelasti. Yksitellen ja pieninä ryhminä he juoksivat palavaa latoa
kohden ja ehtivät vihdoin aukolle, jossa Vesainen miestensä kanssa
hurjasti kamppaili avatakseen peräytyville paluutien. Ja näiden
apumiesten tultua kääntyivät Ahman miehet aukolta pois ja pakenivat.

Mutta silmittömän hurjasti taisteli siinä vielä Ahma itse kymmenkunnan
miehen kanssa; kuoleman kolauksen sai jokainen, joka koetti heidän
ohitseen päästä ulos. Väkevänä kuin karhu ponnisteli kyllä Vesainen
syrjäyttääkseen hänet edestään, mutta sukkelana väisti Ahma iskun ja
antoi itse. Tulta hehkuivat näiden vanhain verivihollisten silmät, kun
he taas kerran tappelivat vastakkain, ja katkonaisia huudahduksia pääsi
heiltä iskujen välillä:

— Nyt et livistä kynsistäni!

— Jäät sinä jos minäkin!

Mutta taistelun kuumuudessa kiersi vanha Torvinen sivulta päin aukolle
ja teki ryntäyksen selän takaa. Ahma käännähti päin, ja rinta
lävistettynä kaatui vanhus ääntä päästämättä hangelle. Vesainen näki
sen, ja hurjalla liikkeellä hän sysäsi keihäänsä Ahmaa kohden; tämä
väistyi, keihäs jysähti hirteen, katkesi kahdeksi, mutta tynkä kädessä
syöksyi Juho Ahmaan käsiksi ja iski päähän niin, että mies kepertyi
tantereeseen. Vesainen veti jo miekan huotrastaan lopettaaksensa siihen
paikkaan verivihollisensa ja vaarallisimman vastustajansa, mutta
samassa välähti uusi ajatus hänen mielessään. Hän tempasi kaatuneen
vastustajansa vyöstä kiinni, veti perässään aukon ulkopuolelle, sitaisi
siltä siellä kädet ja jalat omalla vyöllään ja jätti hangelle,
kiirehtiessään taistelupaikalle takaisin.

Paluutie oli vapaa, juoksujalkaa kiirehtivät pakenevat miehet siitä
ulos. Vesainen huusi heitä pysähtymään siihen, mutta useimmat riensivät
seisahtumatta suksilleen ja lähtivät kiireen vilkkaa hiihtämään joen
jäätä kuormastolleen. Muutamain kymmenien miesten kanssa Vesainen vain
vartioitsi aukkoa, kunnes kaikki olivat ehtineet kaupungista.
Viimeisenä tuli sieltä Krankan Hannu, joka harvenneine joukkoineen oli
kaupungissa vihollista vastustellut. Ja odottamatta, tulisivatko
kuolalaiset heitä takaa ajamaan, lähti Vesainenkin viimeisten miestensä
kanssa paluutielle. Hän ei olisi tuosta salajuonesta säikähtänyt, hän
olisi ollut valmis heti tekemään uuden hyökkäyksen, jos miehet olisivat
pysyneet koossa. Mutta vielä lähtiessään hän viskasi kahlehditun Ahman
tyhjään ahkioon ja lähti vetämään perässään.

Kuolalaiset eivät ajaneet takaa, kiittivät onneaan, kun saivat jäädä
rauhaan koteihinsa. Heidänkin joukkonsa olivat yön pimeässä
arveluttavasti huvenneet, ja niistä jotka Ahma oli ottanut johtoonsa,
ei palannut takaisin kuin joku ainoa. Parissa paikassa olivat Hannun
miehet lähtiessään vielä ehtineet pistää tulen rakennuksiin, ja henkiin
jääneillä miehillä oli kyllin tekemistä liekkien rajoittamisessa, joita
tuuli pyrki levittämään laajemmalle. Ja koko yön ja aamun he peläten
vartoivat uutta hyökkäystä.

Vesaisella olikin aie, annettuaan miestensä levätä muutamia tunteja,
tehdä uusi hyökkäys. Paljon oli tosin pohjalaisia kaatunut, sen hän
tiesi, mutta vihollinen oli myöskin heikontunut, sen paras mies oli
vankina; ainoastaan Halosen petoksen ja salajuonen vuoksi oli
vastarinta tällä kertaa onnistunut. Mutta aamulla...

Se uhka mielessään nukkui Vesainen nuotion ääreen uupuneiden miestensä
keskelle. Mutta kun aamulla noustiin, huomattiin, että suuri osa
miehistöstä oli kateissa. Halosen olivat yöllä hänen ystävänsä
vapauttaneet, ja hänen kanssaan oli noin 50 miestä lähtenyt leiriltä
hiihtämään omille teilleen, vieden osan saaliista mukanaan. Kun yöllä
noin 50 miestä oli Kuolan muurien sisäpuolella kaatunut, oli retkikunta
nyt siksi heilikö, ettei sen enää ollut ajattelemista lähteä uuteen
rynnäkköön. Harmistuneena Vesainen kuuli tämän kavaltajan uuden
petoksen ja huudahti:

— Meidän on lähdettävä perästä viilettämään ja tuomaan miehet
takaisin.

— Mitäpä siitä olisi hyötyä? epäilivät Hannu ja Kaupin ukko. — Ei
niihin kumminkaan enää voisi taistelussa luottaa.

— Ei, mutta rangaistuksensa niiden täytyy saada. Ja sen pitää olla
ankara, sillä heidän takiaan jääpi nyt meiltä Kuola valloittamatta.
Hirtettävä ne petturit on joka mies.

— Vaikea taitaisi olla heitä nyt tavata, jäljetkin on tuisku
peittänyt. Mutta ei ne silti väistä rangaistustaan. Ehditään ne tavata
vielä kotonakin, minnepä ne muualle voivat hiihtää kuin sinne.

— Odottakoot sitten siellä. Mutta sinne kai tästä täytyy meidänkin
painaa.

Muu ei auttanut — paluumatkaan täytyi ryhtyä. Karvain mielin antoi
Vesainen siitä käskyn joukoilleen.

Mutta Halosen miehiä ei enää koskaan tavattu. He eivät uskaltaneet
palata takaisin Pohjanlahden rannalle, sillä siellä he arvasivat
kurituksen olevan odottamassa. He sen sijaan retkeilivät ryöstellen
lappalaiskylissä, hyökkäilivätpä Vienan puoleistenkin metsätaloihin,
mutta saivat viettäessään kulkulaiselämätä, kärsiä paljon kurjuutta;
moni heistä hupeni taipaleille. Myöhemmin kuultiin Pohjanmaalle,
että heidän joukkonsa oli keskenään riitaantunut ja hajaantunut,
muutamat olivat hiihtäneet takaisin Jäämerelle ja jääneet sinne
kalastajiksi, toiset olivat Halosen kanssa kevään tullen pysähtyneet
Kitkanjärven asumattomille rannoille, rakentaneet sinne piiloon
pirttipahaset, ruvenneet siellä maata viljelemään ja siten, otettuaan
lappalaistyttäriä vaimoikseen, perustaneet Kuusamon ensimmäisen
suomalaisen uudisasutuksen. —

Pahasti oli Vesaisen joukko siten pilkkoutunut ja hajaantunut Kuolan
edustalla. Tuo komea retkikunta, joka pari kuukautta sitten niin
suurella innolla hiihti Lapin kylmäin tunturien yli Jäämerta kohden,
oli nyt supistunut vähempään kuin puoleen lukumäärästään. Parisataa
Pohjanmaan talonpoikaa oli taas sotaretki nielaissut, useimmat olivat
kaatuneet ja saaneet hautansa noissa kaukaisissa nietoksissa, osa
retkeili vielä koditonna ja turvatonna jääkylmiä aavoja pitkin,
uskaltamatta enää koskaan palata vanhojen, kotoisten liesien äärelle.
Äidit ja vaimot ja orvot lapset odottivat taas ikävöiden ja haikein
mielin elättäjäänsä ja kotiensa turvaa. Useimmat odottivat turhaan.

Ja kuitenkin tuon retken tulokset jäivät puolinaisiksi, ja se se
Vesaisen mieltä eniten kaiveli ja hurjisti. Kaikki jäi häneltä aina
puolinaiseksi, keskeneräiseksi, aikeet ja suunnitelmat eivät koskaan
täydelleen toteutuneet. Ja kumminkin hän niin sydämestään oli aina
kaihonnut saadakseen aikaan jotakin täydellistä, eheätä työtä, suurta,
kokonaista! Mutta häntä kahlehti aina kohtalon pakko. Silmänkantaman
päähän jäi häneltä Vienan retkeltään Soloveti seisomaan täyteen
loistoonsa, vaikka sen hävitys olisi voinut yhdessä päivässä olla
tehtynä. Kuolan edustalta hänen nyt täytyi moniviikkoisten yritysten
jälkeen hiihtää pois ja jättää kaupunki siihen puolipalaneena
paikoilleen, — supistuneella joukollaan hän ei sitä jaksanut
valloittaa!

Niitä hän mieli katkerana mietti hiihtäessään joukkoineen Tulomajokea
ylöspäin ja suunnaten kulkunsa vanhoja poroteitä myöten Sodankylän ja
Kittilän Lapin kautta takaisin Kemin ja Tornion suita kohden. Mutta oli
hänellä katkeruudessaan kumminkin jonkun verran hyvitystäkin. Olihan
hän ensimmäisen tehtävänsä saanut kunnolleen täytetyksi: Petsamossa ei
ollut enää kiveä kiven päällä. Olihan hän Turjan niemellä saanut
isketyksi semmoisen pelon ja kunnioituksen pirkkalaisten poikia
kohtaan, että nämä tästä lähtien saattoivat syystä kysyä sieltä
perintöään. Ja olihan hänellä — seikka, mikä häntä enin hyvitti —
mukanaan vankina tuo suurin kiusantekijänsä, vaarallisin vihollisensa,
vastustajain paras mies ja mielevin sankari. Hiihtihän Ahma tuossa
vangittujen joukossa Pohjanmaata kohden. Se oli mieluinen tuotava se,
se korvasi paljon.

Mielellään hiihteli Juho vankien kupeella, jotka, vaikka sijoitettuina
keskelle joukkoa, kumminkin olivat köysillä kaksittain sidotut,
etteivät jossakin äkkimutkassa ehtisi pakoon puikahtaa. Hän nautti
nähdessään, miten Ahma siinä äänetönnä ja synkkäkatseisena raskaasti
hiihti länttä kohden, ja kuullessaan miten vartijat häntä ilkkuen
kiirehtivät, milloin hänellä sukset kovin haluttomasti näyttivät
juoksevan.

— Paina menemään, Ahma, taival on pitkä, saat kerrankin kuopaista,
ennenkuin ollaan Pohjanlahden rannalla!

Joskus kutkutti kiirehtijä Ahmaa keihääntutkaimella selkään, ilkkuen:

— Pois minä sinusta laiskuuden otan. Hiihdithän sinä ennen uupumatta
päivät ja yöt, kun olit matkalla meidän kyliä ryöstämään.

Ja yöpaikoissa varsinkin, joissa retkeläiset nuotion ääressä illoilla
lepäilivät aterioiden ja tarinoiden, sai Ahma kärsiä vielä pahemman
pilkan. Siellä Juho usein kertoili tovereilleen, kuinka hän, kun
lähtisi Ruotsiin tekemään tiliä Kaarle-herttualle retkistään, veisi
Ahman mukaansa hoviin ja kertoisi vielä, että tässä se nyt on se mies,
joka on vuosikausia Pohjanmaata poltellut.

— Rahan edestä sitä siellä näytellään ja lopuksi ripustetaan Tukholman
portin kaareen kuivamaan.

— Eikä siellä taida enää Ahman kynnet auttaa?

— Ei, ne on jo katkottu. Mutta syö, mies, että sinne asti jaksat!

Niin sanoen viskasi Vesainen halveksivasti niinkuin koiralle Ahman
eteen poronluun nakerrettavaksi.

Makuulle ruvettaessa sidottiin Ahmalta aina kädet ja jalat tiukalle,
vieläpä kytkettiin mies tanakasti kasvavaan näreeseen kiinni.

Siinä makasi sitten karjalaisten sankari liikkumatonna, äänetönnä. Ei
huokausta päässyt koskaan hänen rinnastaan, ei kirousta hänen
huuliltaan, kasvojen ilme oli värähtämätön, kylmä, ja silmät olivat
puoliummessa kääntyneet talviyön tähtitaivasta kohden. Pinta oli tyyni,
ei hän näyttänyt ajattelevan mitään, ei tuntevan mitään. Mutta sisässä
riehui myrsky; levottomina, rajuina kuohuilivat siellä vihan katkerat
laineet, ja väkisin hillityn koston himo kyti kärsimätönnä rinnassa
sidotun miehen. Voimaa, rajua, ärsytetyn pedon kiihottunutta voimaa hän
tunsi jäsenissään, mieltä poltteli hehkuva halu ruhjoa mäsäksi koko tuo
ilkkuva joukko, lentää surman henkenä yli tämän vihamielisen leirin,
iskeä, tappaa, silpoa niinkuin ennen ja julmemmin kuin koskaan... Mutta
siivet oli leikattu. Siinä täytyi maata ja salata vihansa.

Yksi varomaton liike oli hänet pettänyt; hyvin lähellä oli jo ollut,
että hän itse olisi päässyt Vesaisen sijaan ja Vesainen hänen. Hän
olisi saanut kytkeä tuon kirotun vihamiehensä oman nuotionsa ääreen —
oih, kuinka hän olisi ilkkunut katsellessaan, miten Pohjanmaan peto
vääntelehti kahleissaan ja purki voimatonna kiukkuaan...! Tuossa se
makasi nyt parin sylen päässä, vielä nukkuessakin voittajan ilkkuva
hymy huulillaan... Jos pääsisi sitä tuohon kolhaisemaan...

Jo leimahtivat Ahman kylmät katseet tulena, ruumis kiemurteli, suonet
pullistuivat voimain ponnistuksesta, ja hamppuinen köysi narahti...
Vaan se kesti.

Siinä voittaja makasi, ja voitettu ponnisteli turhaan. Ei auta, täytyy
maata kahleissaan. Kauas on jo jäänyt kotoinen ranta, vihollisen maa
lähenee, joka ilta ollaan sitä lähempänä, joka tunturi, joka lasketaan,
asettuu muuriksi kodin ja vangin väliin. Siksi juoksivat sukset
toisinaan raskaasti, siksi tuntui vastamaiselta taival. Monesti Ahma
ennen oli ne matkat hiihtänyt, mutta silloin oman joukon etunenässä,
vapaana, voimakkaana. Nyt yksin, kahleissa, voimatonna...

Voimatonnako? Ei. Tulvillaan juoksi vielä elonvoimaa suonissa, väkevinä
pullottivat lihakset. Ehkä taittuu kahlekin kerran vielä... Silloin
suksi suhahtaisi ja savu suihkisi sauvan nenästä. Kotiinsa hän
hiihtäisi, pyrynä hän keräisi miehensä, nuo vanhat, urheat, uskolliset,
ja rientäisi kostamaan. Oih! sitä tulen liekkiä, sitä hurmeen virtaa,
mikä hänen tiensä merkiksi jäisi... Mutta Vesaisen hän kietoisi näihin
samoihin kahleisiin, silpoisi hänet vähitellen, jäsenen päivässä, ja
viskaisi loput kärventymään hienosti hiillostavalle tulelle. Hän
kostaisi ja nauttisi, nauttisi kostostaan, sammumattomasta,
pohjattomasta kostostaan...

Niihin haaveiluihin hän, valvottuaan yöt, aamupuoleen nukahti ja jatkoi
unissaan kostonsa nautintoja.

Mutta ilkkuva sysäys tai halveksiva potku katkaisi sitten unelmat. Hän
heräsi kahleihinsa. Taas oli noustava suksille, taas lähdettävä
hiihtämään raskasta taivalta, painamaan myötään kaukaista länttä
kohden, joka potkaisulla poikemmas kodista ja lähemmäs vihamielistä
rannikkoa.

XVI.

Se oli surma suuren miehen,
Kuolo kuuluisan urobon.

Kiiminginjoen rannalla Vesaisen uudessa tuvassa istui emäntä penkillä
peräseinän ainoan ikkunavähäisen ääressä soudattaen hiljaa jalallaan
kehtoa, jossa pieni perillinen rauhallisesti uinui nukahtaneena äitinsä
hyräilyihin. Anni ompeli täyttä vauhtia palttinaa, jonka hän äsken oli
kangaspuista päästänyt — piti jouduttaa valmiiksi uusia paitoja
Juholle, eihän sitä tiedä, minä päivänä se tulla tupsahtaa kotiin.

Päivä paistoi sisälle suven puoleisesta ikkunasta, kultasi puolittain
pöydän ääressä istuvan Helinän kasvot ja tuuhean, kellertävän tukan ja
valahti siitä pitkänä, valkoisena juovana lattialle, jossa kissa
pitkällään kylpi sen paahteessa. Tytölläkin oli ompelus käsissään,
mutta neula oli pysähtynyt laskun poimuun, kädet olivat hervahtaneet
syliin, ja miettivinä tuijottivat silmät ulos kirkkaasti kimaltelevaan
lumiseen luontoon. Hetken kuluttua hän laski neuleen sivulle, veti
eteensä pöydälle kanteleen ja rupesi hiljaa sen kieliä näppäilemään.
Siitä soi kauan vieno, surunvoittoinen sävel, vaan vähitellen se
kiihtyi, yltyi intohimoisemmaksi, helskyi hetkisen täysiäänisenä
soittona, mutta talttui taas, hiljeni ikään kuin säikähtäen omaa
kaikuaan ja väreili sitten taas kauan vienona, arkana, uinuvana
kaipauksen huminana. Ja kanteleen yli nojautuneena näytti tyttökin oman
soittonsa tuudittamana melkein uinailuun uupuneelta.

Annikin unohtui hetkeksi tuota soittoa kuuntelemaan, kenkä luiskahti
kehdon jalalta ja neula pysähtyi palttinapaitaan. Niin tuttavana tuntui
tuo kaipauksen sävel kajahtavan hänenkin sydämessään, ikään kuin se
sieltä olisi kotoisin ja sen omia ikäviä laulaisi. Mutta sitten hän
äkkiä havahtui, tarttui vireästi työhönsä ja virkkoi melkein
nuhtelevasti kälylleen:

— Voi sinua, Helinä, taas sinä unohdut tuota kannelta soittamaan,
vaikka kesken ovat kaikki kiireiset työsi. Ei tiedä minä päivänä miehet
palaavat retkeltään, Hannu haluaa varmaan jo keväällä viettää häät,
eikä sinulla ole myötäjäisistäsi vielä puoletkaan valmiina.

— Niin myötäjäiset, niitä en taas muistanutkaan, vastasi Helinä,
vitkastellen ryhtyen uudelleen työhönsä.

— Niitäpä sinun juuri tulee muistaa. Niitä kyllä Krankkalaankin nyt
tarvitaan, kun kaikki vanhat varat poltettiin.

Taas istuttiin hetkinen ääneti, kumpainenkin muka töihinsä vaipuneena,
mutta oikeastaan jatkoivat molemmat itsekseen noiden samojen äskeisten
hiljaisten mietteiden hautomista. Odottavan ikävä, epäilevän toivo ja
kalvava huoli ei heistä hetkeksikään tahtonut väistyä. Kotvasen
kuluttua virkkoi Helinä:

— Kunpa ne miehet jo tulisivat! Hannua minä en kyllä enää koskaan
laske sotaretkelle, niin minua pelottavat nuo pitkät, kamalat matkat.
Säikähdin niin tässä yhtenä yönä unissanikin, kun olin näkevinäni Juhon
ja Ahman ajavan tuosta törmältä ylös pihalle rinnakkain samassa reessä,
jossa Juho ja Hannu syksyllä lähtivät. Hannua ei ollutkaan matkassa,
mutta Juho näytti minulle Ahmaa ja kysyi, enkö tunnekaan enää
sulhastani...

— Vieläkö se Ahma pyörii mielessäsi ja unissasi, sinä hupakko, torui
Anni taas lempeästi nuhtelevalla äänellä. — Etkö sinä siitä pelosta
vieläkään ole irti päässyt? Eiväthän ne meikäläiset tällä kertaa ole
siellä päinkään, jossa Ahma -- Jäämerellä, missä viipynevät.

Anni vaikeni, mutta lisäsi hetken kuluttua ikään kuin itsekseen:

— Mutta saisivat ne miehet todellakin jo kotiutua, johan ne siellä
aikoja sitten ovat valloittaneet luostarit ja muut, mitä siellä vielä
virkaillevat. Mutta eivätkö nuo pian tullekin!...

Jo tammikuussa (1591) olivat Vesaisetkin saaneet kuulla Oravaisen
tuoman sanoman Petsamon hävittämisestä joulupyhäin aikana ja
pohjalaisten loistavasta voitosta. Iloa ja ylpeyttä se oli
luonnollisesti heissäkin synnyttänyt, mutta erittäinkin se oli
herättänyt hyviä toiveita, että miehet jo pian palaisivat. Mutta nyt
oli jo helmikuu lopulleen kulumassa, eikä tulijoita vielä kuulunut. He
odottivat yhä hartaammin joka päivä, usein viivähtivät joelle
vilkaisemaan ja kiirehtivät aina ikkunaan, kun Peni haukunnallaan
ilmoitti, että joku oli tulossa. Mutta retkeilijöitä ei kuulunut, ja
turhaan he koettivat kotoisissa askareissaan unohtaa ikävänsä.
Kätkyessä heräsi pieni mies, ja äiti nosti sen syliinsä ruokaa saamaan.
Ja sille hän hyväillen jutteli hellällä äänellä:

— Mutta tuleepa se isä pian, tulee se pikku Tapanin luo ja tuopi
tuliaisia, tulee se...

Peni haukahti taas törmällä, ja nopeasti kääntyivät naiset ikkunaan
katsomaan, keitä olivat tulokkaat. Joelle hiihti pari miestä; he
hiihtivät rantaa kohden, rupesivat nousemaan törmälle... Eikö ne ole
Yli-Kiimingin miehiä, jotka lähtivät mukaan Jäämerelle ... niitä ne
on ... hyvä Jumala, miksi ne palaavat ennen meidän miehiä...!

Miehet astuivat tupaan, ja hätääntyneenä kiirehti Anni kuulumisia
kysymään, ennenkuin istumaankaan käski.

— Hyviä kuulumisia, kertoivat miehet hymähdellen. — Terveisiä laittoi
Vesainen eukolleen ja käski lämmittää huomisillaksi saunan.

— Tuhannet kiitokset — jopa kouristikin sydänalaani. Istukaa,
vieraat. Mutta minne se itse jäi, miks’ei jo tullut?

— Erottiin Kemijoella, toisia lähti vielä Tornioon saaliinjaolle, ja
Vesaisenkin oli käytävä siellä Oravaisen luona, joka on kuormia tuonut.
Me muut painettiin suoraan kotiin.

— No Jumalan kiitos, että se vielä hengissä on.

— Hengissä kai se on ja terveenä, paljon tuonne muutoin miehiä jäikin.
— Näin kertoivat tulokkaat hyviä uutisia ensiksi, mutta hetken
kuluttua he jatkoivat vähän vitkastellen: — Jäi sinne paljon
iiläisiäkin, monta tämän kylänkin miestä. Ja kemiläisistä kaatui
Torvisen isäntäkin Kuolan portille.

— Isäkö kaatui, vanha isäukko — sinnekö senkin piti jäädä! Sitäkö
varten sen piti vielä vanhana ja vaivaisena lähteä sinne
tappelupaikalle ... eipä malttanut ukko pysyä kotona.

Anni herahti itkemään. Mutta kaipauksen kyyneliin, joita sydän vuoti
surusta vanhan isän kuoleman johdosta, sekaantui kiitollisen,
onnellisenkin sydämen kepeämpiä kyyneleitä: olihan Juho palannut
pitkältä retkeltään, palannut terveenä ja voimissaan, vuorokauden
perästä hän on jo omassa tuvassaan lohduttamassa kauan kaivannutta
naistaan, poistamassa yksinäisyyden ikävän ja turvattomuuden tunteen.
Vaikka suru karmikin sydäntä, olisi hänen tehnyt mieli kyyneltensä läpi
hymyillä.

Mutta Helinä, joka koko ajan oli äänetönnä kuunnellen seisonut
sivummalla uunin kupeella, kävi hänkin nyt miesten luo ja kysäisi
arastellen:

— Entä Hannu ... tuota Krankkalan isäntä...?

— Ka, olipa unohtua. Terveenä on hänkin ja terveisiä laittoi. Sanoi
tulevansa Juhon kera Vesalaan ensi töikseen morsiantaan tapaamaan — ja
tässäpä sen nyt morsiamen tunteekin... Siinä käsi, kussa kipu...

Punehtuen loi tyttö katseensa maahan. Mutta miehet kertoivat vielä,
lohdutellen itkevää emäntää:

— Ja vielä se käski Vesainen sanoa emännälleen, että pitäisi varalla
olutta ja paistaisi viljalti piiraita, voipi näet hänen matkassaan
tulla vieraita muitakin. Sillä on vankikin mukanaan, joka on ennestään
tässäkin talossa tuttu ja jota kyläläisetkin ehkä tahtovat nähdä,
ennenkuin se Oulunlinnaan viedään.

— Kuka se on, ehätti Helinä kiireesti kysymään. — Eihän vain Ahma...?

— Ahma se juuri onkin, sama mies, joka meidän kyliä niin monesti on
poltellut ja tästäkin talosta entisen tuvan. Mutta nyt on mies
nuorissa, ei polttele enää.

— Tuopiko se sen tänne, meille?

— Tuopi, vaan ei sitä enää tarvitse pelätä.

Hetkisen vielä levättyään lähtivät uutisten tuojat jatkamaan matkaansa
ylöspäin jokea; heitäkin vartoi helmaansa kodin lämpö, ja ikävöiden ja
huolissaan odotti kaivattu perhe.

Vesaisen pirttiin jäivät naiset taas kahden, ja olivatpa he melkein
pyörällä noin monista uutisista. Oli nyt surun syytä, oli ilon aihetta,
niiden välillä viskelehti mieli eikä tahtonut taipua tasapainoon.

Anni toipui kumminkin kohta arkielämän todellisuuteen, muisti miehensä
lähettämät terveiset ja kiirehti puhdistamaan pirttiä, toimittamaan
syrjään arkitöitä ja valmistamaan koko taloutta kuntoon miehensä
paluuksi. Pian oli uuni lämpiämässä, taikina nousi pankolla, ja
täysinäisenä odotti kirnu nurkassa männän heiluttajaa ja voin
valmistajaa. Emäntä hyöri kuin väkkärä toimesta toiseen ja kiirehti
Helinää avukseen. Olihan juhla tulossa Vesalan pirttiin, juhla, joka
koski koko pitäjää ja koko Pohjanmaata.

Vaan Helinä liikkui verkemmin ja äänetönnä askareissaan ja tunsi
sydämensä levottomana tykyttävän, vaikk’ei tiennyt miksi. Olihan syytä
iloita, kun Juho taas palaa ... ja Hannukin... Miksi tuntui sitten
toisinaan kuin olisi tuska kouraissut rintaa? Miksi hän niin säpsähti
aina kun muisti, että Juho tuopi Ahman mukanaan? Ei tiennyt hän sitä
oikein itsekään. Mutta hän kammoi nyt niin nähdä tuota miestä, hän ei
olisi enää koskaan tahtonut tavata häntä, huih! häntä puistatti jo
ajatellessaan, että tuo hurja soturi hehkuvine silmineen taas astuisi
hänen eteensä ... teki mieli juosta pakoon, kätkeytyä saunan
loukkoon... Ei, hulluahan se oli tuollainen pelko, aivan naurettavaa,
vankinahan se nyt tuotiin Ahma, nuorissa... Mutta sittenkin, mahtinsa
sillä on vankinakin, sen silmissä, sen liikkeissä ... eikä Helinä
voinut häntä nuoriin sidotuksi ensinkään ajatella, häneen oli Ahman
kuva jäänyt tuliseksi, intohimoiseksi, suureksi...

Ja taas se kuva yritti Helinän valtaamaan. Monesti hänen jo teki mieli
kertoa Annillekin tuosta kummasta pelostaan, vaan ei kehdannut. Ja hän
päätti karaista mielensä, karkottaa ne ajatukset pois ja ajatella
muuta, Juhoa ja Hannua...

Muissa kiiminkiläisissä ei sanoma Ahman vangitsemisesta pelkoa
synnyttänyt, sitä kuultiin päinvastoin mielihyvin ja riemuiten sekä
siellä että kaikkialla Pohjanmaalla. Tieto Vesaisen retkikunnan
paluusta oli Kemistä suoraan saapuneiden kautta levinnyt joka pitäjään
ja kylään, ja tiedettiin myös, että Vesainen jo seuraavana iltana
saapuisi kotiinsa ja toisi vangin mukanaan. Paljon oli uteliaita, jotka
tahtoivat nähdä tuota kauan kammottua, paljon julmuutta tehnyttä miestä
kerrankin kahleissa, Ahmaa, jonka pelkän nimen mainitseminen jo saattoi
lapset itkemään. Ja hänen voittajaansa tahdottiin myöskin nähdä:
Vesaisen nimi ja maine kulki kuuluisampana ja kunniakkaampana kuin
koskaan miehestä mieheen. Siksi keräytyi jo puolelta päivin seuraavana päivänä
Vesalan pihalle ja pirttiin lähempiä ja etäisempiä naapureita
odottamaan maineikkaan päällikön tuloa.

Sitä joukkoa Anni iloa uhkuvin mielin katseli juostessaan puuhissaan
edestakaisin pihan poikki. Pirtissä oli jo kaikki valmista, hän vei
saunan lämmitä, kantoi vettä ja valitsi vastat ja kysäisi aina ohi
mennessään törmällä seisovilta:

— Eikö tulijoita jo näy?

— Ei näy vielä.

— Kyllä ne sieltä kohta ajavat.

Mutta päivä kului, ilta läheni, tulokkaita ei näkynyt. Anni pistäysi
tuhkatiheään tuvasta törmälle tähystelemään — muita tuli, odotettuja
ei. Muuankin ajoi sieltä saanireellä ja kulkusilla, Anni juoksi
katsomaan: se oli Iin vanha kirkkoherra, joka kinkerimatkaltaan
Haukiputaalta poikkesi kuulemaan retkeläisten uutisia. Ilta jo hämärsi,
odottavista vieraista rupesi yksi ja toinen tekemään poislähtöä.
Silloin kuului törmältä huuto:

— Jo tulevat, kahdella hevosella.

Koko pirtintäysi tyhjeni tuossa tuokiossa pihalle. Harmaan hämärän läpi
nähtiin kaksi hevosta joen jäätä pitkin suuntaavan kulkunsa taloa
kohden.

— Mutta miksi ajavat noin hitaasti, miks’eivät laske tuiskuna pihalle?

— Ja miksi istuu toisessa reessä ajaja yksin sepipuolella?

Matkamiehet lähenevät. Miten, näyttäähän siltä, kuin siellä makaisi
mies reslan pohjalla... Isä taivaan! eihän liene Juho sairastunut...
Laupias Jumala! valehtelevatko silmät, vai liehuuko siellä todella
valkoinen riepu luokin nenässä...? Liehuu se, vainajata tuovat, kenen
ruumista...? Juhonko? Ei, ei ... mutta miks’ei häntä näy? Hannu ajaa
ensi hevosta, toisessa Kaupin isäntä ja kaksi kiiminkiläistä... Juho
poissa ... hänkö makaa reslan pohjalla, hänkö...?

Anni ei voinut enää hillitä levotonta mieltään, hän juoksi hankea alas,
kirmaisi jäälle, rekeä kohden, kohotti raanun lievettä ... ja viskausi
tuskasta huudahtaen silmilleen rekeen.

Siellä makasi Vesainen kalpeana, kylmänä, jäätyneenä. Kankeiksi olivat
jähmettyneet kasvojen rohkeat piirteet, jäykkänä peitti luomi sammuneen
silmän ja tonkkana nojasi käsivarsi reslan laitaan. Mutta sarkainen
takki oli paksussa veressä, joka oli pulpahtanut esiin reiästä rinnan
kohdalta ja hyytynyt hurmeeksi.

Vitkalleen nousivat vakavakatseiset matkailijat törmälle, ja huurteiset
hevoset pysähtyivät huokuen pirtin oven eteen. Äänettöminä keräysivät
törmältä vieraat tuon surullisen ruumisreen ympärille, katselivat
syvästi kaihoten kaatunutta sankaria, joka siinä jäätyneenä lepäsi
reslan heinissä, vieressä sanattomaan tuskaansa läkähtyvä vaimo.

Kantamalla piti nostaa Vesalan sekä isäntä että emäntä reestä sisään.
Porstuaan laskettiin ruumis pitkälleen lepäämään lautapaarille
seinänvierustalle, ja melkein väkisin piti sen äärestä nostaa Anni
pakkasesta tuvan lämpimään. Ei sanaakaan lähtenyt nuoren naisen
huulilta, ei valitusta, ei huokausta, eikä kyyneltä vuotanut silmä.
Mutta sanomaton oli se tuska, joka kuvastui hänen harhailevasta
katseestaan, ja ruumis vavahteli kuin vilun väreilystä.

Kuolon hiljaisuus vallitsi kauan aikaa porstuassa ja pirtissä, ei ollut
mieltä kellään sanoihin purkamaan sitä mitä tunsi. Kysyvinä olivat vain
katseet kiintyneet vainajan tuojiin, mutta nämäkin olivat ääneti. Eikä
huomannut kukaan, että uusi vieras ajoi pihalle; vasta kotvasen
kuluttua porstuassa olijat näkivät, että Oulunlinnan päällikkökin
seisoi avopäin ja äänetönnä heidän joukossaan paarien vieressä.
Baggekin oli ajanut asiata tehden tapaamaan Jäämeren-retken palannutta
johtajaa, kiirehtiäkseen tekemään tästä retkestä kohta selkoa Kaarle herttualle,
joka siitä jo pari kertaa oli kysellyt. Näitä tietoja hän
nyt oli rientänyt saamaan ja samalla osoittamaan suosiotaan rohkealle
talonpoikaispäällikölle. Mutta porstuaan astuessaan hän tapasi
katseellaan ensimmäiseksi Vesaisen kylmän ruumiin, jonka ympärillä
kunnioittavassa äänettömyydessä seisoi sureva joukko. Kauan katseli
vanha soturikin siinä kaatunutta sankaria, vaan kysyi vihdoin:

— Mitä on tapahtunut?

Siinä irtausi kielenkanta toisiltakin, ja moneen kertaan uudistui
kysymys:

— Mikä sorti voittoisan sankarin vielä kotikulmain kuuluvilla?

Siirryttiin pirttiin, ja siellä kertoi jännittyneenä seuraavalle
kuulijajoukolle Kaupin ukko Krankan Hannun avustamana tuon surullisen
tapauksen matalalla, masentuneella äänellä.

                                                  ⸻

Torniossa oli meillä eilen iltapäivällä jo kaikki asiat toimitettuina,
ja illalla pidettiin retkeläisille Oravaisen rikkaassa talossa komeat
kestit. Niilo käski meitä vielä yöksi taloon, vaan Juho tahtoi
välttämättä vielä yötä myöten lähteä taipaleelle, ei sanonut
malttavansa enää lykätä kotiin tuloaan tuonnemmaksi. Iltasen jälkeen
istuttiin vielä hetkinen ja tarinoitiin oluthaarikan ääressä
torniolaisten valjastaessa hevosia, joilla he olivat tarjoutuneet meitä
alkumatkalle saattamaan.

Mieliala pirtissä oli hilpeä ja vallaton, kerrottiin kaskuja ja
laskettiin leikkiä. Vesainenkin oli korskealla päällä ja kertoi
voitonvarmana uusista aikeistaan ja tuumistaan. Uhkasi ensi avovedellä
lähteä Ruotsiin kuninkaan ja herttuan pakinoille. Syksyksi hän näet
aikoi hommata uuden retkikunnan, entistä suuremman, ja sillä hän vannoi
ajavansa Jäämeren rannalta pois niin hyvin viimeiset venäläiset kuin
norjalaiset. Lapin pitää rantojaan myöten jälleen joutua pirkkalaisten
käsiin, hän sanoi ja lupasi kyllä näyttää, että siitä isännyydestä ei
enää luovutakaan. Niin hän kertoi ja kehaisi sitten:

— Ja sinne Ruotsiin minä tämän Ahmankin vien, sitä siellä kernaasti
katsotaan.

Vaan Oravainen kielteli häntä tällä kertaa ottamasta vankia mukaansa.

— Mitä sinä siitä kotiisi lähdet kuljettamaan, on meillä täälläkin
vankkoja aittoja.

— Kotiini vien, intti Juho, ja sieltä Oulunlinnaan. Tekee sen heittiön
itsensäkin hyvää nähdä se uusi pirtti, jonka olen rakentanut hänen
polttamansa sijalle.

— Niin, Ahmahan se poltti sinulta pirtin silloin, kun isäsikin tappoi,
muisteli Niilo.

— Isän tappoi ensi kerralla ja toisella veljen. Ja sisartani se on
kahdesti yritellyt ryöstämään, sitä sen mieli on hyvin näkynyt tekevän.
Mutta saat, peto soi! sinä sen vielä kerran nähdä — niin Juho ilkkuen
huusi kuuntelevalle Ahmalle — nähdä saat, mutta etäältä, siivosti,
oviloukosta saat katsella, kun se istuu sulhasensa sylissä...

Ahma, joka istui kahlehdittuna Oravaisen pirtin ovensuussa, karahti
tuon puheen kuultuaan tulenpunaisena pystyyn ja ravisti ankarasti
kahleitaan. Oli se pilkkaa saanut kuulla ennenkin, mutta siivosti se
oli kuunnellut, mistä lie nyt niin kauhtunut. Hän väänteli sidottuja
käsiään niin että luut ruski ja köysi natisi, vaan ei auttanut.

— Siivosti, siivosti, huusi Vesainen naureskellen, ja miehiä nousi
Ahmaa asettelemaan.

Mutta hurjasti luimisteli tämä ympärilleen, hyppäsi äkkiä oravana uunin
nurkkaan, jossa oli silppukone ja siinä terävä hakkuri. Sitä ei ollut
kukaan arvannut kantaa pois, vaikka vangeilta kyllä muuten teräaseita
varottiin. Taapäin nojautuen vihlaisi Ahma terää vasten köytensä
poikki, ja kädet vapaana hän seisoi lattialla.

Hämmästyneinä hyppäsivät miehet kaikki pystyyn, mutta nuolena lensi
Ahma seinän luo, sivalsi pyssyn naulasta ja ojensi Vesaista kohden.
Hannu, joka istui oven puolella, ehti tempaista kirveensä, käsi ojossa
hän juoksi karjalaista vastaan, välähtäen heilahti kirves tämän päätä
kohden, halkaisi kallon ja kaatoi miehen lattiaan.

Mutta Ahma oli juuri samassa tuokiossa ehtinyt laukaista pyssyn, luoti
oli osunut Juhon rintaan. Molemmat makasivat verissään lattialla,
vastakkain vainajina...

Ei ajatusta sillä välin ehtinyt ajatella, kaikki kävi
silmänräpäyksessä. Pökerryksissään seisoivat miehet kauan aikaa
paikoillaan, käsittämättä oikein mitä oli tapahtunut.

Mutta savu hälveni, ja kohta se tajuttiin. Ammuttu oli Vesainen,
kuolleena hän siinä makasi, ei mitään ollut enää tekemistä.

Itkivätpä siinä partasuutkin miehet, valittivat, kiroilivat
varomattomuuttaan ja siunailivat kohtalon kovuuttä. Vaan mikäpä siinä
auttoi. Parin tunnin kuluttua nostettiin kylmennyt ruumis jo rekeen, ja
apein mielin me lähdimme sitä kotiin tuomaan. Sillä kotipitäjäänsähän
se vainaja on haudattava, kotitalostaanhan sankari on maahan vietävä.

                                                  ⸻

Niin kertoivat saattajat, eikä kuulunut heidän puheensa aikana pirtissä
hiiskahdustakaan. Annikin oli koko ajan istunut vuoteelleen
nojautuneena, henkeään pidättäen, hehkuvin silmin hän oli kuunnellut
surullista tarinaa. Vasta kotvasen kuluttua miesten vaiettua hän
kysäisi:

— Hetikö se kuoli, eikö mitään ehtinyt virkkaa?

Hannu viivytteli hetkisen vastaustaan ja virkkoi sitten verkalleen:

— Luoti oli osunut sydämeen. Kohta kun savu hiukan haihtui, heittäysin
hänen viereensä lattialle tutkimaan, olisiko toivoa jäljellä. Verta
pulppusi torvenaan rinnasta, henki teki lähtöään. Mutta äänen
korahdellessa kuulin hänen vielä katkonaisesti sopertavan:

— Sano Annille ... Tapani kostakoon...

Nyt vasta pääsi kyynelten virta, voimakas, hillitsemätön, puhkeamaan
esiin tuskaansa pakahtuvan puolison täpötäydestä sydämestä. Hän
heittäysi lapsensa kehdon eteen polvilleen ja nojausi sen yli, koko
ruumiin valtavasti vavahdellessa. Nyyhkytystensä väliin hän, puristaen
lastaan hellästi rintaansa vastaan, puhui:

— Orpo, isätön Tapani raukkani. Sinut minulle jättivät, muut vietiin
kaikki...

Mutta kyynelten tulva uuvutti surua ja helpotti kirvelevää sydäntä. Hän
jo kuuli ja tajusi, miten naapurit kaikki ehättivät häntä lohduttamaan.

— Vesaisen leskellä ei pidä olla koskaan minkään puutetta eikä hätää,
niin kauan kuin leipäpalaa lie näissä pitäjissä...

Niin vannoivat naapurien miehet. Ja vanha linnanpäällikkö julisti
juhlallisesti, että Ruotsin hallitus ei ole jättävä Vesaisen ansioita
palkitsematta. Annin luo astuen hän virkkoi:

— Niin totta kuin olen Pietari Bagge, toimitan sinulle ruunulta
elinkautisen eläkkeen ja tilasi verottomaksi ikuisiksi ajoiksi.

Vaan toisten lohdutellessa surevaa leskeä harhaili Hannun katse etsien
ympäri pirtin; hän ei ollut vielä morsiantaan ollenkaan tavannut ja oli
huolissaan, että surusanoma aivan oli lannistanut tuon herkän ja hellän
lapsen mielen. Hän löysi Helinän kyyristyneenä vuoteen nurkkaan; siinä
nyyhki hiljaa, pää patjoihin painautuneena. Hannu istahti viereen,
siveli hellävaroen noita pehmeitä, vaaleita kiharoita ja kuiskasi:

— Tyynny tyttöseni, tyynny. Me panemme tästä elämän uudelle tolalle,
ja vielä se haihtuu surukin kerran.

Tyttö tarttui silloin hermostuneesti Hannun käsivarteen, nosti päänsä
patjoista ja virkkoi, kohottaen kyyneleiset silmänsä Hannua kohden:

— Kuule, onhan nyt siis jo Ahmakin kuollut?

— Kuollut se on, mutta paljon sen henki maksoi.

Silloin kiersi Helinä kätensä Hannun kaulaan ja nojasi päänsä sulhonsa
rintaa vastaan. —

Pirtin pitkän pöydän ääressä, surevain seurakuntalaistensa keskessä,
istui äänetönnä Iin vanha kirkkoherra vaipuneena synkkiin, murheisiin
mietteisiin. Kädet olivat ristissä, säälivinä, surevina tarkkasivat
hänen katseensa kehtonsa vieressä itkevää äitiä. Milloinkahan, niin
ajatteli vanhus, milloinkahan päättyvät nämä veriset näytännöt,
milloinka rauhoittuu tämä levoton kansa, milloin sulaa viha sydämestä
ja kaikkoaa katkera kosto? Meneekö se iäti perintönä isästä poikaan,
pitääkö heidän aina kaatua koston sana huulillaan niinkuin Vesainen
äsken... Eikö vitsauskaan pehmitä luontoa ja nöyryytä kovaa sydäntä? —
Mutta sittenkin, niin ajatteli hän toisekseen, eihän voi tuomita tuota
kansaa, se on niin paljon kärsinyt, sitä ei voi nuhdellakaan, sillä se
tarvitsee lohdutusta...

Ja lohdutuksen sanoja hän sille rupesi puhumaan, lohdutusta etenkin
orvoksi jääneelle perheelle, mutta varoituksen sanoja kaikille. Ja
lopuksi hän virkkoi: — Paljon olemme nähneet verta vuotavan, paljon
kärsimysten kyyneleitä, paljon surua ja kurjuutta. Suokoon Jumala, että
vainon ajat nyt olisivat lopussa. Opettakaa lapsianne kammomaan verta
ja rakastamaan rauhaa, opettakaa heille, että kosto on Herran...

Hartaana kuunteli masentunut seurakunta vanhan paimenensa sanoja ja
yhtyi niiden loputtua suruvirren säveleihin. Vaan vielä virren aikana
hiipi Hannu ulos, sytytti porstuassa tuohuksen ja seisoi sen valossa
kauan aikaa ääneti paarien vieressä, katsellen siinä kylmänä lepäävää
sotatoveriaan, jonka kanssa hän rinnakkain oli niin monet taistelut
taistellut ja monet retket retkeillyt. Nyt se on Juho lopettanut
retkensä. Siinä makaa mies rauhallisena, sen kasvot ovat niin varmat ja
vakavat kuin olivat aina hänen taistelun tuleen rientäessään...

Hetkisen siinä seisottuaan Hannu haki tuoreen, metsältä tuoksuvan
kuusenoksan ja peitti sillä sankarivainajan kasvot. Miekka, tuo komea
lahjamiekka, oli tupesta valahtanut lattialle; Hannu nosti sen ylös ja
laski poikkipuolin vainajan rinnalle. Mutta hän otti sen siitä taas
heti pois, nouti reslasta Juhon raskaan, veriruosteesta ruskean
sotakirveen ja sovitti sen vainajan kouraan. Tukevasti tuntuivat
kankeat sormet vielä puristavan tapparan vartta. Hannu katsoi sitä ja
hymähti surumielisesti. Hän muisti niin selvästi vainajan taistelun
kuumuudessa lausumat sanat:

— Itsestäni on tämä ottavampi.