XVI.

Se oli surma suuren miehen,
Kuolo kuuluisan urobon.

Kiiminginjoen rannalla Vesaisen uudessa tuvassa istui emäntä penkillä
peräseinän ainoan ikkunavähäisen ääressä soudattaen hiljaa jalallaan
kehtoa, jossa pieni perillinen rauhallisesti uinui nukahtaneena äitinsä
hyräilyihin. Anni ompeli täyttä vauhtia palttinaa, jonka hän äsken oli
kangaspuista päästänyt — piti jouduttaa valmiiksi uusia paitoja
Juholle, eihän sitä tiedä, minä päivänä se tulla tupsahtaa kotiin.

Päivä paistoi sisälle suven puoleisesta ikkunasta, kultasi puolittain
pöydän ääressä istuvan Helinän kasvot ja tuuhean, kellertävän tukan ja
valahti siitä pitkänä, valkoisena juovana lattialle, jossa kissa
pitkällään kylpi sen paahteessa. Tytölläkin oli ompelus käsissään,
mutta neula oli pysähtynyt laskun poimuun, kädet olivat hervahtaneet
syliin, ja miettivinä tuijottivat silmät ulos kirkkaasti kimaltelevaan
lumiseen luontoon. Hetken kuluttua hän laski neuleen sivulle, veti
eteensä pöydälle kanteleen ja rupesi hiljaa sen kieliä näppäilemään.
Siitä soi kauan vieno, surunvoittoinen sävel, vaan vähitellen se
kiihtyi, yltyi intohimoisemmaksi, helskyi hetkisen täysiäänisenä
soittona, mutta talttui taas, hiljeni ikään kuin säikähtäen omaa
kaikuaan ja väreili sitten taas kauan vienona, arkana, uinuvana
kaipauksen huminana. Ja kanteleen yli nojautuneena näytti tyttökin oman
soittonsa tuudittamana melkein uinailuun uupuneelta.

Annikin unohtui hetkeksi tuota soittoa kuuntelemaan, kenkä luiskahti
kehdon jalalta ja neula pysähtyi palttinapaitaan. Niin tuttavana tuntui
tuo kaipauksen sävel kajahtavan hänenkin sydämessään, ikään kuin se
sieltä olisi kotoisin ja sen omia ikäviä laulaisi. Mutta sitten hän
äkkiä havahtui, tarttui vireästi työhönsä ja virkkoi melkein
nuhtelevasti kälylleen:

— Voi sinua, Helinä, taas sinä unohdut tuota kannelta soittamaan,
vaikka kesken ovat kaikki kiireiset työsi. Ei tiedä minä päivänä miehet
palaavat retkeltään, Hannu haluaa varmaan jo keväällä viettää häät,
eikä sinulla ole myötäjäisistäsi vielä puoletkaan valmiina.

— Niin myötäjäiset, niitä en taas muistanutkaan, vastasi Helinä,
vitkastellen ryhtyen uudelleen työhönsä.

— Niitäpä sinun juuri tulee muistaa. Niitä kyllä Krankkalaankin nyt
tarvitaan, kun kaikki vanhat varat poltettiin.

Taas istuttiin hetkinen ääneti, kumpainenkin muka töihinsä vaipuneena,
mutta oikeastaan jatkoivat molemmat itsekseen noiden samojen äskeisten
hiljaisten mietteiden hautomista. Odottavan ikävä, epäilevän toivo ja
kalvava huoli ei heistä hetkeksikään tahtonut väistyä. Kotvasen
kuluttua virkkoi Helinä:

— Kunpa ne miehet jo tulisivat! Hannua minä en kyllä enää koskaan
laske sotaretkelle, niin minua pelottavat nuo pitkät, kamalat matkat.
Säikähdin niin tässä yhtenä yönä unissanikin, kun olin näkevinäni Juhon
ja Ahman ajavan tuosta törmältä ylös pihalle rinnakkain samassa reessä,
jossa Juho ja Hannu syksyllä lähtivät. Hannua ei ollutkaan matkassa,
mutta Juho näytti minulle Ahmaa ja kysyi, enkö tunnekaan enää
sulhastani...

— Vieläkö se Ahma pyörii mielessäsi ja unissasi, sinä hupakko, torui
Anni taas lempeästi nuhtelevalla äänellä. — Etkö sinä siitä pelosta
vieläkään ole irti päässyt? Eiväthän ne meikäläiset tällä kertaa ole
siellä päinkään, jossa Ahma -- Jäämerellä, missä viipynevät.

Anni vaikeni, mutta lisäsi hetken kuluttua ikään kuin itsekseen:

— Mutta saisivat ne miehet todellakin jo kotiutua, johan ne siellä
aikoja sitten ovat valloittaneet luostarit ja muut, mitä siellä vielä
virkaillevat. Mutta eivätkö nuo pian tullekin!...

Jo tammikuussa (1591) olivat Vesaisetkin saaneet kuulla Oravaisen
tuoman sanoman Petsamon hävittämisestä joulupyhäin aikana ja
pohjalaisten loistavasta voitosta. Iloa ja ylpeyttä se oli
luonnollisesti heissäkin synnyttänyt, mutta erittäinkin se oli
herättänyt hyviä toiveita, että miehet jo pian palaisivat. Mutta nyt
oli jo helmikuu lopulleen kulumassa, eikä tulijoita vielä kuulunut. He
odottivat yhä hartaammin joka päivä, usein viivähtivät joelle
vilkaisemaan ja kiirehtivät aina ikkunaan, kun Peni haukunnallaan
ilmoitti, että joku oli tulossa. Mutta retkeilijöitä ei kuulunut, ja
turhaan he koettivat kotoisissa askareissaan unohtaa ikävänsä.
Kätkyessä heräsi pieni mies, ja äiti nosti sen syliinsä ruokaa saamaan.
Ja sille hän hyväillen jutteli hellällä äänellä:

— Mutta tuleepa se isä pian, tulee se pikku Tapanin luo ja tuopi
tuliaisia, tulee se...

Peni haukahti taas törmällä, ja nopeasti kääntyivät naiset ikkunaan
katsomaan, keitä olivat tulokkaat. Joelle hiihti pari miestä; he
hiihtivät rantaa kohden, rupesivat nousemaan törmälle... Eikö ne ole
Yli-Kiimingin miehiä, jotka lähtivät mukaan Jäämerelle ... niitä ne
on ... hyvä Jumala, miksi ne palaavat ennen meidän miehiä...!

Miehet astuivat tupaan, ja hätääntyneenä kiirehti Anni kuulumisia
kysymään, ennenkuin istumaankaan käski.

— Hyviä kuulumisia, kertoivat miehet hymähdellen. — Terveisiä laittoi
Vesainen eukolleen ja käski lämmittää huomisillaksi saunan.

— Tuhannet kiitokset — jopa kouristikin sydänalaani. Istukaa,
vieraat. Mutta minne se itse jäi, miks’ei jo tullut?

— Erottiin Kemijoella, toisia lähti vielä Tornioon saaliinjaolle, ja
Vesaisenkin oli käytävä siellä Oravaisen luona, joka on kuormia tuonut.
Me muut painettiin suoraan kotiin.

— No Jumalan kiitos, että se vielä hengissä on.

— Hengissä kai se on ja terveenä, paljon tuonne muutoin miehiä jäikin.
— Näin kertoivat tulokkaat hyviä uutisia ensiksi, mutta hetken
kuluttua he jatkoivat vähän vitkastellen: — Jäi sinne paljon
iiläisiäkin, monta tämän kylänkin miestä. Ja kemiläisistä kaatui
Torvisen isäntäkin Kuolan portille.

— Isäkö kaatui, vanha isäukko — sinnekö senkin piti jäädä! Sitäkö
varten sen piti vielä vanhana ja vaivaisena lähteä sinne
tappelupaikalle ... eipä malttanut ukko pysyä kotona.

Anni herahti itkemään. Mutta kaipauksen kyyneliin, joita sydän vuoti
surusta vanhan isän kuoleman johdosta, sekaantui kiitollisen,
onnellisenkin sydämen kepeämpiä kyyneleitä: olihan Juho palannut
pitkältä retkeltään, palannut terveenä ja voimissaan, vuorokauden
perästä hän on jo omassa tuvassaan lohduttamassa kauan kaivannutta
naistaan, poistamassa yksinäisyyden ikävän ja turvattomuuden tunteen.
Vaikka suru karmikin sydäntä, olisi hänen tehnyt mieli kyyneltensä läpi
hymyillä.

Mutta Helinä, joka koko ajan oli äänetönnä kuunnellen seisonut
sivummalla uunin kupeella, kävi hänkin nyt miesten luo ja kysäisi
arastellen:

— Entä Hannu ... tuota Krankkalan isäntä...?

— Ka, olipa unohtua. Terveenä on hänkin ja terveisiä laittoi. Sanoi
tulevansa Juhon kera Vesalaan ensi töikseen morsiantaan tapaamaan — ja
tässäpä sen nyt morsiamen tunteekin... Siinä käsi, kussa kipu...

Punehtuen loi tyttö katseensa maahan. Mutta miehet kertoivat vielä,
lohdutellen itkevää emäntää:

— Ja vielä se käski Vesainen sanoa emännälleen, että pitäisi varalla
olutta ja paistaisi viljalti piiraita, voipi näet hänen matkassaan
tulla vieraita muitakin. Sillä on vankikin mukanaan, joka on ennestään
tässäkin talossa tuttu ja jota kyläläisetkin ehkä tahtovat nähdä,
ennenkuin se Oulunlinnaan viedään.

— Kuka se on, ehätti Helinä kiireesti kysymään. — Eihän vain Ahma...?

— Ahma se juuri onkin, sama mies, joka meidän kyliä niin monesti on
poltellut ja tästäkin talosta entisen tuvan. Mutta nyt on mies
nuorissa, ei polttele enää.

— Tuopiko se sen tänne, meille?

— Tuopi, vaan ei sitä enää tarvitse pelätä.

Hetkisen vielä levättyään lähtivät uutisten tuojat jatkamaan matkaansa
ylöspäin jokea; heitäkin vartoi helmaansa kodin lämpö, ja ikävöiden ja
huolissaan odotti kaivattu perhe.

Vesaisen pirttiin jäivät naiset taas kahden, ja olivatpa he melkein
pyörällä noin monista uutisista. Oli nyt surun syytä, oli ilon aihetta,
niiden välillä viskelehti mieli eikä tahtonut taipua tasapainoon.

Anni toipui kumminkin kohta arkielämän todellisuuteen, muisti miehensä
lähettämät terveiset ja kiirehti puhdistamaan pirttiä, toimittamaan
syrjään arkitöitä ja valmistamaan koko taloutta kuntoon miehensä
paluuksi. Pian oli uuni lämpiämässä, taikina nousi pankolla, ja
täysinäisenä odotti kirnu nurkassa männän heiluttajaa ja voin
valmistajaa. Emäntä hyöri kuin väkkärä toimesta toiseen ja kiirehti
Helinää avukseen. Olihan juhla tulossa Vesalan pirttiin, juhla, joka
koski koko pitäjää ja koko Pohjanmaata.

Vaan Helinä liikkui verkemmin ja äänetönnä askareissaan ja tunsi
sydämensä levottomana tykyttävän, vaikk’ei tiennyt miksi. Olihan syytä
iloita, kun Juho taas palaa ... ja Hannukin... Miksi tuntui sitten
toisinaan kuin olisi tuska kouraissut rintaa? Miksi hän niin säpsähti
aina kun muisti, että Juho tuopi Ahman mukanaan? Ei tiennyt hän sitä
oikein itsekään. Mutta hän kammoi nyt niin nähdä tuota miestä, hän ei
olisi enää koskaan tahtonut tavata häntä, huih! häntä puistatti jo
ajatellessaan, että tuo hurja soturi hehkuvine silmineen taas astuisi
hänen eteensä ... teki mieli juosta pakoon, kätkeytyä saunan
loukkoon... Ei, hulluahan se oli tuollainen pelko, aivan naurettavaa,
vankinahan se nyt tuotiin Ahma, nuorissa... Mutta sittenkin, mahtinsa
sillä on vankinakin, sen silmissä, sen liikkeissä ... eikä Helinä
voinut häntä nuoriin sidotuksi ensinkään ajatella, häneen oli Ahman
kuva jäänyt tuliseksi, intohimoiseksi, suureksi...

Ja taas se kuva yritti Helinän valtaamaan. Monesti hänen jo teki mieli
kertoa Annillekin tuosta kummasta pelostaan, vaan ei kehdannut. Ja hän
päätti karaista mielensä, karkottaa ne ajatukset pois ja ajatella
muuta, Juhoa ja Hannua...

Muissa kiiminkiläisissä ei sanoma Ahman vangitsemisesta pelkoa
synnyttänyt, sitä kuultiin päinvastoin mielihyvin ja riemuiten sekä
siellä että kaikkialla Pohjanmaalla. Tieto Vesaisen retkikunnan
paluusta oli Kemistä suoraan saapuneiden kautta levinnyt joka pitäjään
ja kylään, ja tiedettiin myös, että Vesainen jo seuraavana iltana
saapuisi kotiinsa ja toisi vangin mukanaan. Paljon oli uteliaita, jotka
tahtoivat nähdä tuota kauan kammottua, paljon julmuutta tehnyttä miestä
kerrankin kahleissa, Ahmaa, jonka pelkän nimen mainitseminen jo saattoi
lapset itkemään. Ja hänen voittajaansa tahdottiin myöskin nähdä:
Vesaisen nimi ja maine kulki kuuluisampana ja kunniakkaampana kuin
koskaan miehestä mieheen. Siksi keräytyi jo puolelta päivin seuraavana päivänä
Vesalan pihalle ja pirttiin lähempiä ja etäisempiä naapureita
odottamaan maineikkaan päällikön tuloa.

Sitä joukkoa Anni iloa uhkuvin mielin katseli juostessaan puuhissaan
edestakaisin pihan poikki. Pirtissä oli jo kaikki valmista, hän vei
saunan lämmitä, kantoi vettä ja valitsi vastat ja kysäisi aina ohi
mennessään törmällä seisovilta:

— Eikö tulijoita jo näy?

— Ei näy vielä.

— Kyllä ne sieltä kohta ajavat.

Mutta päivä kului, ilta läheni, tulokkaita ei näkynyt. Anni pistäysi
tuhkatiheään tuvasta törmälle tähystelemään — muita tuli, odotettuja
ei. Muuankin ajoi sieltä saanireellä ja kulkusilla, Anni juoksi
katsomaan: se oli Iin vanha kirkkoherra, joka kinkerimatkaltaan
Haukiputaalta poikkesi kuulemaan retkeläisten uutisia. Ilta jo hämärsi,
odottavista vieraista rupesi yksi ja toinen tekemään poislähtöä.
Silloin kuului törmältä huuto:

— Jo tulevat, kahdella hevosella.

Koko pirtintäysi tyhjeni tuossa tuokiossa pihalle. Harmaan hämärän läpi
nähtiin kaksi hevosta joen jäätä pitkin suuntaavan kulkunsa taloa
kohden.

— Mutta miksi ajavat noin hitaasti, miks’eivät laske tuiskuna pihalle?

— Ja miksi istuu toisessa reessä ajaja yksin sepipuolella?

Matkamiehet lähenevät. Miten, näyttäähän siltä, kuin siellä makaisi
mies reslan pohjalla... Isä taivaan! eihän liene Juho sairastunut...
Laupias Jumala! valehtelevatko silmät, vai liehuuko siellä todella
valkoinen riepu luokin nenässä...? Liehuu se, vainajata tuovat, kenen
ruumista...? Juhonko? Ei, ei ... mutta miks’ei häntä näy? Hannu ajaa
ensi hevosta, toisessa Kaupin isäntä ja kaksi kiiminkiläistä... Juho
poissa ... hänkö makaa reslan pohjalla, hänkö...?

Anni ei voinut enää hillitä levotonta mieltään, hän juoksi hankea alas,
kirmaisi jäälle, rekeä kohden, kohotti raanun lievettä ... ja viskausi
tuskasta huudahtaen silmilleen rekeen.

Siellä makasi Vesainen kalpeana, kylmänä, jäätyneenä. Kankeiksi olivat
jähmettyneet kasvojen rohkeat piirteet, jäykkänä peitti luomi sammuneen
silmän ja tonkkana nojasi käsivarsi reslan laitaan. Mutta sarkainen
takki oli paksussa veressä, joka oli pulpahtanut esiin reiästä rinnan
kohdalta ja hyytynyt hurmeeksi.

Vitkalleen nousivat vakavakatseiset matkailijat törmälle, ja huurteiset
hevoset pysähtyivät huokuen pirtin oven eteen. Äänettöminä keräysivät
törmältä vieraat tuon surullisen ruumisreen ympärille, katselivat
syvästi kaihoten kaatunutta sankaria, joka siinä jäätyneenä lepäsi
reslan heinissä, vieressä sanattomaan tuskaansa läkähtyvä vaimo.

Kantamalla piti nostaa Vesalan sekä isäntä että emäntä reestä sisään.
Porstuaan laskettiin ruumis pitkälleen lepäämään lautapaarille
seinänvierustalle, ja melkein väkisin piti sen äärestä nostaa Anni
pakkasesta tuvan lämpimään. Ei sanaakaan lähtenyt nuoren naisen
huulilta, ei valitusta, ei huokausta, eikä kyyneltä vuotanut silmä.
Mutta sanomaton oli se tuska, joka kuvastui hänen harhailevasta
katseestaan, ja ruumis vavahteli kuin vilun väreilystä.

Kuolon hiljaisuus vallitsi kauan aikaa porstuassa ja pirtissä, ei ollut
mieltä kellään sanoihin purkamaan sitä mitä tunsi. Kysyvinä olivat vain
katseet kiintyneet vainajan tuojiin, mutta nämäkin olivat ääneti. Eikä
huomannut kukaan, että uusi vieras ajoi pihalle; vasta kotvasen
kuluttua porstuassa olijat näkivät, että Oulunlinnan päällikkökin
seisoi avopäin ja äänetönnä heidän joukossaan paarien vieressä.
Baggekin oli ajanut asiata tehden tapaamaan Jäämeren-retken palannutta
johtajaa, kiirehtiäkseen tekemään tästä retkestä kohta selkoa Kaarle herttualle,
joka siitä jo pari kertaa oli kysellyt. Näitä tietoja hän
nyt oli rientänyt saamaan ja samalla osoittamaan suosiotaan rohkealle
talonpoikaispäällikölle. Mutta porstuaan astuessaan hän tapasi
katseellaan ensimmäiseksi Vesaisen kylmän ruumiin, jonka ympärillä
kunnioittavassa äänettömyydessä seisoi sureva joukko. Kauan katseli
vanha soturikin siinä kaatunutta sankaria, vaan kysyi vihdoin:

— Mitä on tapahtunut?

Siinä irtausi kielenkanta toisiltakin, ja moneen kertaan uudistui
kysymys:

— Mikä sorti voittoisan sankarin vielä kotikulmain kuuluvilla?

Siirryttiin pirttiin, ja siellä kertoi jännittyneenä seuraavalle
kuulijajoukolle Kaupin ukko Krankan Hannun avustamana tuon surullisen
tapauksen matalalla, masentuneella äänellä.

                                                  ⸻

Torniossa oli meillä eilen iltapäivällä jo kaikki asiat toimitettuina,
ja illalla pidettiin retkeläisille Oravaisen rikkaassa talossa komeat
kestit. Niilo käski meitä vielä yöksi taloon, vaan Juho tahtoi
välttämättä vielä yötä myöten lähteä taipaleelle, ei sanonut
malttavansa enää lykätä kotiin tuloaan tuonnemmaksi. Iltasen jälkeen
istuttiin vielä hetkinen ja tarinoitiin oluthaarikan ääressä
torniolaisten valjastaessa hevosia, joilla he olivat tarjoutuneet meitä
alkumatkalle saattamaan.

Mieliala pirtissä oli hilpeä ja vallaton, kerrottiin kaskuja ja
laskettiin leikkiä. Vesainenkin oli korskealla päällä ja kertoi
voitonvarmana uusista aikeistaan ja tuumistaan. Uhkasi ensi avovedellä
lähteä Ruotsiin kuninkaan ja herttuan pakinoille. Syksyksi hän näet
aikoi hommata uuden retkikunnan, entistä suuremman, ja sillä hän vannoi
ajavansa Jäämeren rannalta pois niin hyvin viimeiset venäläiset kuin
norjalaiset. Lapin pitää rantojaan myöten jälleen joutua pirkkalaisten
käsiin, hän sanoi ja lupasi kyllä näyttää, että siitä isännyydestä ei
enää luovutakaan. Niin hän kertoi ja kehaisi sitten:

— Ja sinne Ruotsiin minä tämän Ahmankin vien, sitä siellä kernaasti
katsotaan.

Vaan Oravainen kielteli häntä tällä kertaa ottamasta vankia mukaansa.

— Mitä sinä siitä kotiisi lähdet kuljettamaan, on meillä täälläkin
vankkoja aittoja.

— Kotiini vien, intti Juho, ja sieltä Oulunlinnaan. Tekee sen heittiön
itsensäkin hyvää nähdä se uusi pirtti, jonka olen rakentanut hänen
polttamansa sijalle.

— Niin, Ahmahan se poltti sinulta pirtin silloin, kun isäsikin tappoi,
muisteli Niilo.

— Isän tappoi ensi kerralla ja toisella veljen. Ja sisartani se on
kahdesti yritellyt ryöstämään, sitä sen mieli on hyvin näkynyt tekevän.
Mutta saat, peto soi! sinä sen vielä kerran nähdä — niin Juho ilkkuen
huusi kuuntelevalle Ahmalle — nähdä saat, mutta etäältä, siivosti,
oviloukosta saat katsella, kun se istuu sulhasensa sylissä...

Ahma, joka istui kahlehdittuna Oravaisen pirtin ovensuussa, karahti
tuon puheen kuultuaan tulenpunaisena pystyyn ja ravisti ankarasti
kahleitaan. Oli se pilkkaa saanut kuulla ennenkin, mutta siivosti se
oli kuunnellut, mistä lie nyt niin kauhtunut. Hän väänteli sidottuja
käsiään niin että luut ruski ja köysi natisi, vaan ei auttanut.

— Siivosti, siivosti, huusi Vesainen naureskellen, ja miehiä nousi
Ahmaa asettelemaan.

Mutta hurjasti luimisteli tämä ympärilleen, hyppäsi äkkiä oravana uunin
nurkkaan, jossa oli silppukone ja siinä terävä hakkuri. Sitä ei ollut
kukaan arvannut kantaa pois, vaikka vangeilta kyllä muuten teräaseita
varottiin. Taapäin nojautuen vihlaisi Ahma terää vasten köytensä
poikki, ja kädet vapaana hän seisoi lattialla.

Hämmästyneinä hyppäsivät miehet kaikki pystyyn, mutta nuolena lensi
Ahma seinän luo, sivalsi pyssyn naulasta ja ojensi Vesaista kohden.
Hannu, joka istui oven puolella, ehti tempaista kirveensä, käsi ojossa
hän juoksi karjalaista vastaan, välähtäen heilahti kirves tämän päätä
kohden, halkaisi kallon ja kaatoi miehen lattiaan.

Mutta Ahma oli juuri samassa tuokiossa ehtinyt laukaista pyssyn, luoti
oli osunut Juhon rintaan. Molemmat makasivat verissään lattialla,
vastakkain vainajina...

Ei ajatusta sillä välin ehtinyt ajatella, kaikki kävi
silmänräpäyksessä. Pökerryksissään seisoivat miehet kauan aikaa
paikoillaan, käsittämättä oikein mitä oli tapahtunut.

Mutta savu hälveni, ja kohta se tajuttiin. Ammuttu oli Vesainen,
kuolleena hän siinä makasi, ei mitään ollut enää tekemistä.

Itkivätpä siinä partasuutkin miehet, valittivat, kiroilivat
varomattomuuttaan ja siunailivat kohtalon kovuuttä. Vaan mikäpä siinä
auttoi. Parin tunnin kuluttua nostettiin kylmennyt ruumis jo rekeen, ja
apein mielin me lähdimme sitä kotiin tuomaan. Sillä kotipitäjäänsähän
se vainaja on haudattava, kotitalostaanhan sankari on maahan vietävä.

                                                  ⸻

Niin kertoivat saattajat, eikä kuulunut heidän puheensa aikana pirtissä
hiiskahdustakaan. Annikin oli koko ajan istunut vuoteelleen
nojautuneena, henkeään pidättäen, hehkuvin silmin hän oli kuunnellut
surullista tarinaa. Vasta kotvasen kuluttua miesten vaiettua hän
kysäisi:

— Hetikö se kuoli, eikö mitään ehtinyt virkkaa?

Hannu viivytteli hetkisen vastaustaan ja virkkoi sitten verkalleen:

— Luoti oli osunut sydämeen. Kohta kun savu hiukan haihtui, heittäysin
hänen viereensä lattialle tutkimaan, olisiko toivoa jäljellä. Verta
pulppusi torvenaan rinnasta, henki teki lähtöään. Mutta äänen
korahdellessa kuulin hänen vielä katkonaisesti sopertavan:

— Sano Annille ... Tapani kostakoon...

Nyt vasta pääsi kyynelten virta, voimakas, hillitsemätön, puhkeamaan
esiin tuskaansa pakahtuvan puolison täpötäydestä sydämestä. Hän
heittäysi lapsensa kehdon eteen polvilleen ja nojausi sen yli, koko
ruumiin valtavasti vavahdellessa. Nyyhkytystensä väliin hän, puristaen
lastaan hellästi rintaansa vastaan, puhui:

— Orpo, isätön Tapani raukkani. Sinut minulle jättivät, muut vietiin
kaikki...

Mutta kyynelten tulva uuvutti surua ja helpotti kirvelevää sydäntä. Hän
jo kuuli ja tajusi, miten naapurit kaikki ehättivät häntä lohduttamaan.

— Vesaisen leskellä ei pidä olla koskaan minkään puutetta eikä hätää,
niin kauan kuin leipäpalaa lie näissä pitäjissä...

Niin vannoivat naapurien miehet. Ja vanha linnanpäällikkö julisti
juhlallisesti, että Ruotsin hallitus ei ole jättävä Vesaisen ansioita
palkitsematta. Annin luo astuen hän virkkoi:

— Niin totta kuin olen Pietari Bagge, toimitan sinulle ruunulta
elinkautisen eläkkeen ja tilasi verottomaksi ikuisiksi ajoiksi.

Vaan toisten lohdutellessa surevaa leskeä harhaili Hannun katse etsien
ympäri pirtin; hän ei ollut vielä morsiantaan ollenkaan tavannut ja oli
huolissaan, että surusanoma aivan oli lannistanut tuon herkän ja hellän
lapsen mielen. Hän löysi Helinän kyyristyneenä vuoteen nurkkaan; siinä
nyyhki hiljaa, pää patjoihin painautuneena. Hannu istahti viereen,
siveli hellävaroen noita pehmeitä, vaaleita kiharoita ja kuiskasi:

— Tyynny tyttöseni, tyynny. Me panemme tästä elämän uudelle tolalle,
ja vielä se haihtuu surukin kerran.

Tyttö tarttui silloin hermostuneesti Hannun käsivarteen, nosti päänsä
patjoista ja virkkoi, kohottaen kyyneleiset silmänsä Hannua kohden:

— Kuule, onhan nyt siis jo Ahmakin kuollut?

— Kuollut se on, mutta paljon sen henki maksoi.

Silloin kiersi Helinä kätensä Hannun kaulaan ja nojasi päänsä sulhonsa
rintaa vastaan. —

Pirtin pitkän pöydän ääressä, surevain seurakuntalaistensa keskessä,
istui äänetönnä Iin vanha kirkkoherra vaipuneena synkkiin, murheisiin
mietteisiin. Kädet olivat ristissä, säälivinä, surevina tarkkasivat
hänen katseensa kehtonsa vieressä itkevää äitiä. Milloinkahan, niin
ajatteli vanhus, milloinkahan päättyvät nämä veriset näytännöt,
milloinka rauhoittuu tämä levoton kansa, milloin sulaa viha sydämestä
ja kaikkoaa katkera kosto? Meneekö se iäti perintönä isästä poikaan,
pitääkö heidän aina kaatua koston sana huulillaan niinkuin Vesainen
äsken... Eikö vitsauskaan pehmitä luontoa ja nöyryytä kovaa sydäntä? —
Mutta sittenkin, niin ajatteli hän toisekseen, eihän voi tuomita tuota
kansaa, se on niin paljon kärsinyt, sitä ei voi nuhdellakaan, sillä se
tarvitsee lohdutusta...

Ja lohdutuksen sanoja hän sille rupesi puhumaan, lohdutusta etenkin
orvoksi jääneelle perheelle, mutta varoituksen sanoja kaikille. Ja
lopuksi hän virkkoi: — Paljon olemme nähneet verta vuotavan, paljon
kärsimysten kyyneleitä, paljon surua ja kurjuutta. Suokoon Jumala, että
vainon ajat nyt olisivat lopussa. Opettakaa lapsianne kammomaan verta
ja rakastamaan rauhaa, opettakaa heille, että kosto on Herran...

Hartaana kuunteli masentunut seurakunta vanhan paimenensa sanoja ja
yhtyi niiden loputtua suruvirren säveleihin. Vaan vielä virren aikana
hiipi Hannu ulos, sytytti porstuassa tuohuksen ja seisoi sen valossa
kauan aikaa ääneti paarien vieressä, katsellen siinä kylmänä lepäävää
sotatoveriaan, jonka kanssa hän rinnakkain oli niin monet taistelut
taistellut ja monet retket retkeillyt. Nyt se on Juho lopettanut
retkensä. Siinä makaa mies rauhallisena, sen kasvot ovat niin varmat ja
vakavat kuin olivat aina hänen taistelun tuleen rientäessään...

Hetkisen siinä seisottuaan Hannu haki tuoreen, metsältä tuoksuvan
kuusenoksan ja peitti sillä sankarivainajan kasvot. Miekka, tuo komea
lahjamiekka, oli tupesta valahtanut lattialle; Hannu nosti sen ylös ja
laski poikkipuolin vainajan rinnalle. Mutta hän otti sen siitä taas
heti pois, nouti reslasta Juhon raskaan, veriruosteesta ruskean
sotakirveen ja sovitti sen vainajan kouraan. Tukevasti tuntuivat
kankeat sormet vielä puristavan tapparan vartta. Hannu katsoi sitä ja
hymähti surumielisesti. Hän muisti niin selvästi vainajan taistelun
kuumuudessa lausumat sanat:

— Itsestäni on tämä ottavampi.