III.

Juohtui juoni mielelleni,
Tuuma aivohon osasi:
Kaatakseni Pohjaa kansa,
Kostoakseni katalat.

Arvaten että iiläiset nyt kyllä tietäisivät olla varuillansa, eivät
Vienan miehet enää palanneet takaisin rannikolle, vaan hiihtivät pitäen
sen saaliin, minkä olivat ehtineet saada mukaansa, yhtä mittaa
poikkimaisin takaisin omalle puolelleen, havitellen vielä mennessään
Iin metsäkyliä. Iiläiset seurasivat kappaleen matkaa heidän jälkiään ja
palasivat sitten takaisin hävitettyihin kyliinsä. Poltettujen talojen
asukkaat saivat asunnon niissä taloissa, jotka vihollisilta olivat
säilyneet. Työkaluja, vaatteita ja ruokia lainailtiin ja tasailtiin, ja
vaikka paljon olikin menetetty, päästiin kumminkin vähitellen palaamaan
entiseen arkielämään.

Mutta uusi, katkera viha jäi kytemään mieliin, viha ja kosto. Kun
miehet tapasivat toisensa metsässä, josta vedättivät hirsiä uusia
pirttejä varten entisten poltettujen sijalle, he usein tuumivat
toisilleen:

— Maksu niiltä vienalaisilta olisi perittävä näistä ylimääräisistä
työpäivistä.

— Niin olisi. Ja pitäisi niille opettaa itselleen, miltä tuntuu jäädä
taivasalle talvipakkaseen.

Ja kun talonväki työstään palasi oman talonsa raunioiden yli yöpyäkseen
naapurin pirttiin ja siellä ruokapöytään asetuttaessa kaivattiin jotain
perheen jäsentä, isäntää tai vanhinta poikaa, joka oli kaatunut Iijoen
jäälle, niin kiertyipä vielä aikojen takaa monesti kyynel naisväen
silmiin ja kiehahti sappi miesten sydämissä, ja usein kuultiin koston
sanaa mainittavan. Usein keräytyivät kylän isännät talvisina iltoina
yhteen keskustelemaan noista yhteisistä tuumista, ja sunnuntaisin
kirkon jälkeen pidettiin kirkkomäellä suurempiakin yhteisiä kokouksia,
joissa puhuttiin vienalaisten viime retkestä ja sen raskaista
seurauksista, ja neuvoteltiin, olisiko mihinkään ryhdyttävä ja mihin.
Kostoretken aie oli jo monta kertaa otettu puheeksi, vaan mihinkään
varmaan päätökseen ei ollut päästy. Ja niin kului talvi kevätpuoleen
saakka.

Varsinkin kiiminkiläiset olivat innokkaita kostoretken puolustajia.
Hehän olivat loppiaisenakin etupäässä kunnostaneet itseään ja saaneet
vienalaiset luopumaan laajemmasta hävitystyöstä, heidän miehiäänhän oli
Vesaisen Juho, joka oli osoittautunut sellaiseksi sankariksi viime
otteluissa ja jota urhokkuutensa ja neuvokkuutensa takia kaikki
iiläiset jo yksimielisesti pitivät johtajan arvossa. Hän se juuri osasi
kiihottaa miesten kostontunnetta ja taistelunhalua ja pitää kostoretken
tuumaa vireillä. Hän oli saanut kostoaikeen viimeiseksi perinnöksi
isävainajaltaan, ja hän tahtoi sen toteuttaa.

Mutta sillä tuumalla oli paljon vastuksia voitettavanaan. Vaikka
kahakat Vienan puoleisten karjalaisten kanssa viime vuosikymmeninä
olivat olleet melkein jokavuotisia, oli kansa kumminkin haluttomampi
kuin joitakin aikoja ennen lähtemään suuremmille ryöstöretkille, jotka
luonnollisesti taas synnyttäisivät vihollisten puolelta kostoa ja
hävitystä. Se sukupolvi, joka nyt oli parhaassa iässään Pohjanmaan
pohjoisimmissa pitäjissä, Kemissä, Iissä ja Limingassa, oli
taipuvaisempi rauhallisempiin elinkeinoihin ja tyynempään elämään. Oli
jo eletty ohi Pohjanmaan pirkkalaisten ajoista, jolloin kauppa- ja
ryöstöretket sekä Lapin verotus olivat asukkaiden miltei ainoana työnä
ja jokapäiväisenä leipänä. Ruotsin hallitus oli Kustaa Vaasan aikana
lopettanut pirkkalaisten Lapin verotusoikeuden ja siten vähitellen
tehnyt lopun noista jokavuotisista, säännöllisistä Lapin-retkistä,
joilla Pohjanmaan talonpojat kulkivat kantamassa veroa lappalaisilta ja
käymässä kauppaa heidän sekä etäisempäinkin kansojen kanssa ja
joilla retkillä usein verisesti iskettiin kilpailijaan kiinni.
Pirkkalaisvallan loistoaika oli lopussa, ja viimeisten pirkkalaisten
pojat ja pojanpojat eivät enää noita aikoja muistaneet eivätkä voineet
säilyttää niiden elintapoja. Silloin oli eletty siitä, mitä kaupalla ja
ryöstöllä oli talvisilla retkillä saatu ja metsä ja kalavesi antoi;
maanviljelystä oli ollut vähän, rauhallinen viljelijäelämä ei lyönyt
leiville.

Nyt oli aika muuttunut. Hitaasti ja vastenmielisesti olivat pohjalaiset
totelleet hallituksen käskyä ja luopuneet Lapin-retkistään,
haluttomasti he olivat ryhtyneet maata enemmälti myllertämään ja
polttamaan lehtojaan kaskeksi. Vanhemmat miehet, jotka vielä selvästi
muistivat noiden kuluneiden aikojen hilpeitä ja raittiita elintapoja,
sen ajan suurempia vaaroja, mutta myöskin rikkaampaa elämistä,
katsoivat pahoilla mielin ja melkein halveksivasti tätä uutta
sukupolvea, joka nyt muokkasi multaisessa maaperässä ja luopui
seuraamasta isäinsä ravakoita jälkiä. Heidän mielestään oli polvi
pojista huonontunut ja veltostunut. He kertoivat ylpeinä raittiista
retkeilyelämästä entisinä aikoina, jolloin ei tarvinnut vapista
hallaöitä eikä perustaa elämistään siihen, mitä rakeet ja tulvavedet
kulloinkin säästivät, vaan jolloin hilpeästi hiihdettiin veroalamaisten
luo sydänmaille, otettiin isännän oikeudella mitä tahdottiin ja
elettiin komeasti. He kuvasivat niitä aikoja elävästi, kuvasivat
kulta-ajoiksi ja innostivatkin monen nuoren miehen kateellisena
ajattelemaan isäin aikoja. Mutta toiset nuoret niille jo nauroivat ja
huomauttivat että nehän olivat olleita aikoja ne, nyt olivat ajat
toiset.

Aivan tyystin eivät Lapin-retket tosin vielä olleet Pohjanmaalta
loppuneet. Vaikka pohjalaisilla ei enää ollutkaan, kuten ennen,
oikeutta verottaa lappalaisia, tehtiin siihen aikaan kumminkin
Pohjanperän pitäjistä ja varsinkin Torniosta, joka silloin kuului
Länsipohjaan, tuon tuostakin kaupparetkiä Lappiin. Kemistäkin niitä
vielä tehtiin säännöllisesti vuosittain; Lapin kauppa olikin 1500-luvun lopulla
vielä kemiläisille varsin tärkeänä elatuksen apuna. Iistä
tehtiin Lapin-retkiä harvemmin, ja ainoastaan muutamat isäinsä aikojen
ihailijat olivat niissä enää mukana, eikä näillä retkillä iiläisille
enää ollut sitä merkitystä kuin kemiläisille. Edellisenä talvena oli
kumminkin Juho Vesainen, joka isänsä kertomusten johdosta isosti ihaili
pirkkalaisaikoja, käynyt parinkymmenen miehen kanssa retkellä
Varangissa asti ja hyötynyt siellä hyväisesti. Mutta Limingassa ei
näistä Lapin-retkistä enää ollut paljon ensinkään tietoa, liminkalaiset
olivat jo aivan kokonaan vierautuneet retkeilijäelämästä pois ja
tykkänään puuttuneet maanviljelykseen.

Toisissakin pitäjissä retkeilynhalu vuosi vuodelta kävi heikommaksi.
Oli jonkinlainen murrosaika käsissä. Levoton pirkkalaisveri liikkui
tosin vielä nykyisenkin sukupolven suonissa, vaan sitä taltutti yhä
enemmän valtaan pääsevä rauhallisemman viljelyksen elintapa. Ne jotka
vielä ihannoivat entisajan tapoja joutuivat, sitä myöten kuin vanhukset
kuolivat, vuosi vuodelta vähemmistöön ja saivat kätkeä mielihalunsa.

Lapin-retkien taukoaminen oli tuonut mukanaan vakinaisen viljelyksen,
ja tämä taas luonnollisesti istutti mieliin rauhallisempia käsitteitä
ja ajatussuuntia. Siksipä olikin yhä enemmän ruvettu kammomaan noita
alituisia, verisiä kahakoita Vienan puoleisten naapurien kanssa. Nehän
tuhosivat kaiken sen viljelyksen ja ne varat, mitä monivuotisella,
rauhallisella ja raskaalla työllä oli saatu kootuksi. Yleinen mielipide
oli sen vuoksi viime vuosien kahakkain johdosta suuressa määrin
kääntynyt niitä vastaan, ja sitä kannattivat varsinkin naiset sekä
pitäjien papisto, joka saarnasi rauhaa ja sopua.

Mutta Vienan puoleiset karjalaiset eivät olleet edistyksessä vielä
päässeet niin pitkälle kuin heidän veljensä Pohjanlahden rannikolla.
Heille olivat nuo hävitysretket vielä jokapäiväistä leipää, ja heidän
kanssaan jouduttiin vasten tahtoakin myötäänsä toraan ja tappeluun, kun
oli kysymys joko sydänmaiden kalavesistä taikka Lapin kaupasta.
Vuosisatoja vanha viha näiden heimokansain välillä leimahti kaikesta
huolimatta usein ilmituleen, taikka oikeammin, se ei herennyt
hehkumasta koskaan.

Monesti olivat nämä seikat, nämä eri mieliteot ja eri harrastukset
väittelyn ja keskustelun alaisina, missä vain useampia henkilöitä
sattui tulemaan kokoon, ja perheiden keskuudessa toivat monet päivän
tapahtumat vähän väliä nämä seikat puheeseen. Nuorista miehistä muisti
moni, Vesaisen Juhokin, varsin hyvin, miten jo heidän vanhempainsa
välillä nuo samat seikat olivat olleet riidan aiheena.
Vesaisenkin äitivainaja oli ollut rohkea ja reipas nainen, mutta
levottomanluonteisen miehensä alituisia retkeilyjä hänen oli ollut
vaikea suvaita.

— Taasko lähdet sinne talvikaudeksi hankia ajamaan ja saloja
koluamaan, niin hän oli joka syksy murissut, kun ukko Vesainen oli ensi
lumen tuiskuttua ruvennut hankkiutumaan Lapin-matkalle. — Pysyisit nyt
edes yhden talven kotona!

— Täälläkö nokisen pirtin nurkkia nuohoamassa? Olisipa sekin miehen
työtä!

Niin oli ukko vastannut ja lähtenyt se aina oli. Ja pojastakin se
tuntui aivan luonnolliselta, että tottahan Lapin-retkelle oli
lähdettävä. Äidin oli aina täytynyt tyytyä. Mutta kun oli ollut kysymys
sotaretkelle lähdöstä, joko peittosotaan Vienan puolelle taikka
karkottamaan naapuripitäjää hävittävää vainolaista, silloin se aina
lujemmalle otti. Silloin kielteli ja pidätteli vielä veräjälle asti
vaimo miestään ja äiti poikaansa ja rukoili vedet silmissä:

— Älä mene sinne surman suuhun, sinne miesten syöjille sijoille, älä
jätä kotiasi orvoksi...

Niin oli äiti kerrankin isää pidätellyt, kun tämä jo oli kujalla
menossa. Vaan Juho muisti ylpeästi, miten isä silloin naurahtaen oli
virkkanut:

— Itket turhia, muoriseni, ei niitä kelpo miehiä niinkään nujuuteta.
Ja jos sattuu surma tulemaan, niin sattuuhan se kotonakin, mutta sulo
on sotahan kuolla, helle miekan helskehessä.

Ja niin se oli lähtenyt, ja keihäs oli välähdellyt, kun se vesakkoon
painui. Ei ollut siihen aikaan auttanut kuunnella naisten huolia.
Silloin ne kahakat olivat olleetkin melkein yhtä jokavuotisia kuin
Lapin-retket. Sen jälkeen niitä oli ollut harvemmin, harvoin oli
miesten tarvinnut pukeutua sotisopiinsa. Ja sen verran mitä kahakoita
viime aikoina oli ollut, ne olivat enimmäkseen rajoittuneet
sisämaan kyliin, taikka ne olivat olleet kahakoita rajaseutujen
kalastuspaikoilla kuten viimeksi v. 1588 Oulujärven rannoilla. Niistä
huolimatta oli tuo rauhallisempi mieliala ja rauhan puolue rannikolla
yhä enemmän voittanut alaa. Nyt tämä uusi vienalaisten hyökkäys tuli
hämmentämään kaikkia käsitteitä. Sen suoranaisena seurauksena oli, että
sotaisampi mieliala taas virkosi uuteen vauhtiin, ja varsinkin
vanhukset sekä nuoremmat pirkkalaisaikojen ihailijat lietsoivat
uutterasti sitä tulta, joka nyt olikin herkempi palamaan. ”Mihinkä me
tässä lopulta joudumme, jos näin ikään jatketaan?” kysyivät he
harmistuneina. ”Tässä saarnailevat papit ja akat, että paras pysyä
rauhassa —, ja vainolainen käypi täällä joka vuosi polttamassa
turvattomia talojamme ja tulee aina rohkeammaksi, kun näkee ettei
täältä kyetä vastarintaan. Sellainen ei kelpaa. Vienalaisille täytyy
näyttää, että vielä sitä on miestä Pohjanlahden rannallakin niinkuin
oli ennen — ehkä sitten oppivat pysymään loitompana.”

Pitkin kevättalvea 1589 olivat useat taistelunhaluiset näin ikään
kiihotelleet miehiä, ja vanha pirkkalaisveri lähti taas kuumemmin
juoksemaan yhä useampain suonissa. Pääsiäispyhinä oli Iin kirkolla
pidetty varsinaisia kokouksia, ja silloin jo nähtiin että useimmissa
kylissä oltiin sitä mieltä, että kostoretki oli tehtävä vienalaisten
maahan. Vielä talvikelillä kävi Vesainen Kemissä. Vanha Torvinen, joka
vielä poti vuoteessa loppiaisena saamaansa haavaa, oli jo siellä edeltä
käsin innokkaasti yllyttänyt pitäjäläisiään, ja Vesainen toi sanoman,
että ainakin joukko kemiläisiä oli valmiina lähtemään mukaan. Sitä
vastoin oli tunnettua, että liminkalaiset enimmäkseen olivat aivan
toista mieltä. Vihollisten hyökkäyksistä ei heidän ollut vielä
suoranaisesti tarvinnut kärsiä, ja siellä oltiin melkein varmoja, ettei
vienalainen uskaltaisikaan tulla kovin lähelle heidän väkirikkaita,
suuria kyliään. ”Mitä varten me lähtisimme rauhallisilta rannoiltamme
ja keskeltä viljelystämme satojen penikulmien päähän tappelemaan?” he
kysyivät. ”Parempi tehdä kotona heinää ja leikata eloja ja koota
elämistä talven varalle.”

Ilman liminkalaisten apua oli kumminkin iiläisistä hiukan huolettavaa
lähteä niin suurelle retkelle, ja Vesainen päätti miten mahdollista
saada edes vähän kannatusta sieltäkin päin. Hän keskusteli asiasta
sikäläisten tuttavainsa kanssa ja sai ainakin sen verran aikaan, että
yhteinen neuvottelukokous päätettiin pitää Limingassa huhtikuun viimeisinä päivinä
. Sanat siitä laitettiin etevimmille isäntämiehille
kaikissa kolmessa pitäjässä, jopa joillekuille edemmäskin, Saloon ja
Kalajoelle asti, sillä olihan se oikeastaan kysymys, joka saattoi
koskea koko maakuntaa. Ja määräpäiväksi saapuikin kokouspaikalle
Oulunsuuhun miehiä kaikilta kulmilta.

Kokous oli pidettävä Krankkalassa, joka oli koko seudun suurin ja
varakkain talo. Krankan suku oli pitkät ajat ollut johtavana
Pohjanmaalla, ja vaikka sitä nykyään edusti ainoastaan nuori mies,
kuudenkolmatta ikäinen Hannu Eerikinpoika, katsottiin hänelläkin olevan
jonkinlainen perinnöllinen oikeus olla johtajan arvossa. Se tuli
kunnioituksesta sukua kohtaan ja kiitollisuudesta isän muistolle. Tällä
isällä, Eerikki Pietarinpoika Krankalla, oli aikoinaan ollut sangen
suuri vaikutus pitäjässään ja koko pohjoisella Pohjanmaalla. Hän oli
miehiä johtanut heidän Lapin-retkillään ja ollut heidän päällikkönsä
taistelussa vienalaisia vastaan. Hän oli ollut heidän edustajansa, kun
oli ollut tehtävä valituksia hallitukselle, oli puolustanut heitä
kelvottomia virkamiehiä vastaan ja neuvonut ja avustanut heitä
rauhallisessa viljelyksessä. Ja heitä puolustaessaan hän vihdoin oli
saanut surmansakin. Se oli tapahtunut noin kahdeksan vuotta sitten
kaukana sydänmailla, jossa hän miesjoukon kanssa oli ollut vartioimassa
rajaa vihollisilta, jotka siihenkin aikaan herkeämättä ahdistelivat
sisämaan köyhiä kyliä. Vihollisparvi oli siellä äkkiä hyökännyt heidän
kimppuunsa, ja tuima tappelu oli syntynyt tuolla kaukana erämaan
syvyydessä. Liminkalaiset olivat luvultaan heikompia, ja arveluttavassa
määrin heidän joukkonsa oli harvennut. Hurjasti taistellen oli Eerikki Pietarinpoika
kaatunut keihään lävistämänä, ja kaksi hänen poikaansa
oli jäänyt makaamaan veriinsä hänen rinnalleen. Vaan vihollisten kulku
oli saatu ehkäistyksi, ja mullattuaan vainajat oli Hannu, kolmas ja
viimeinen poika, johtanut liminkalaisten jäännökset takaisin. Ja siitä
lähtien olivat liminkalaiset pitäneet häntä johtajanaan isänsä
seuraajana, kuten hän oli sukunsakin päämiehenä.

Luonteeltaan ei Hannu kumminkaan ollut johtajaksi erittäin sopiva. Hän,
samoin kuin sisarensa Johanna Martta, oli perinyt äidiltään tuittupäisen ja
hiukan kevytmielisen luonteen. Tuo äiti, Krankkalan vanha, oli
kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jostakin puolittain ruotsinkielisestä
suvusta, ja oli koko pitäjässä yhtä tunnettu neuvokkuudestaan ja
hyväntahtoisuudestaan kuin äkäisyydestään ja tuittupäisyydestään. Häntä
kunnioitettiin, hänelle naurettiin ja häntä pelättiin; kaikkialla,
kotona ja naapurissa, piti hänen olla mukana, tavallisesti hän synnytti
toran ja kiukun, mutta pian hän oli valmis hellyydellä ja ystävyydellä
parantamaan pahat tekonsa. Tätä luonnetta oli paljon Hannussakin, ja
hän oli sitäpaitsi hiukan huikentelevainen eikä viitsinyt paljon
välittää vakavammista asioista. Mutta siitä huolimatta hänellä oli
kumminkin johtajan arvo kotikylässään, ja otteluissa vihollisten kanssa
kalajärvillä hän kylläkin oli osoittautunut isänsä pojaksi rohkeudessa
ja voimakkuudessa.

Edellisenä talvena Hannu oli huvikseen ollut iiläisten matkassa
Jäämeren-retkellä, ja siitä varsinkin oli hänen toveruutensa Juho Vesaisen
kanssa peräisin. Tästäpä syystä Juho luottikin Hannun apuun
tässä kokouksessa, vaikka tosin tunsikin ystävänsä horjuvaisuuden.

Muuten oli liminkalaisiin tavattoman suuri vaikutus heidän vanhalla
kirkkoherrallaan, Henricus Lithoviuksella. Tämä oli lähes puolensataa vuotta
ollut pitäjän pappina, oli nähnyt seurakunnassaan uuden
sukupolven kasvavan, oli sitä kasvattanut, ohjannut ja sen kanssa
kokenut vuosien karvaat ja makeat. Siksipä liminkalaiset häntä
mielellään kuuntelivatkin, ja hän oli tottunut siihen, että hänen
neuvojaan toteltiin. Myös Limingan kylän nimismies Kaapro Tuomaanpoika
oli seutunsa älykkäimpiä miehiä, ja kuten veljensä, Kalajoen
kirkkoherra Ljungo, oli hänkin ankara rauhanaatteen puolustaja. Ja
näiden mielipiteet edustivat myös pitäjäläisiä.

Ainoa vaikuttavampi henkilö, joka tuossa asiassa oli vastakkaista
mieltä, oli Pohjois-Pohjanmaan vouti Mauri Yrjönpoika. Hänellä oli
nuoruudestaan saakka ollut levoton seikkailijaluonne, ja hän oli usein
ennen itsekin ollut tuollaisilla retkillä mukana. Mutta olipa vielä
eräs aivan erityinen seikka, joka häntä piti sotaisen puolueen miehenä:
tuollaiset metelit ja kahakkaretket olivat erittäin tervetulleita hänen
verotileilleen. Sen olisi Juho Vesainenkin varsin helposti voinut
huomata, jos olisi tullut tuota mutkaa ajatelleeksi käydessään
kokouspäivän aamuna voudin luona.

Sinä aamuna hän näet ajoi Merikosken partaalla olevan voudintalon
pihalle. Sisarensa Helinän hän oli ottanut mukaansa ajelemaan, tahtoen
viihdyttää tuota nuorta tyttöä, joka arvatenkin säikähtyneenä
loppiaispäivän tapauksista oli koko kevään ollut hiukan raskasmielisenä
ja harvapuheisena. Helinä jäi pihalle hevosta pitelemään, Juho astui
Mauri Yrjönpojan tupaan.

Tämä laitteli siellä juuri parhaillaan tulisessa kiireessä tilejään.
Kirjurina oli hänellä siinä nuori teini, joka täydessä tolkussa
piirusteli edellisen vuoden kaavan mukaan korukirjaimia tilikirjaan.
Häntä vouti kiirehti, komenteli ja oikoi, ja tuskastui myötäänsä eikä
innossaan huomannutkaan että vieras oli astunut tupaan. Näiden toisen vuoden jouluksi
tilien olisi jo pitänyt viimeistään olla valmiina ja
Ruotsiin lähetettyinä, mutta ne olivat tavallisuuden mukaan
myöhästyneet, ja nyt oli vouti siitä syystä taas saanut ankaran
komennuskirjeen Tukholman verokamarista. Hikipäissään hän nyt selaili
edestakaisin kuittilippujaan, selaili, järjesteli, laski yhteen ja
kiroili. Eivät lyöneet yhteen. Hän laski taas, kynsäisi korvallistaan,
kirosi sekaan ja raapaisi vihaisena päätään. Ei vaikka kuinka olisi
sovitellut. Mihin hiiteen ovat kuitit hävinneet, sillä onhan niitä
täytynyt olla... Saakeli, aina vahinko hänen puolellaan, ei
ihmeeksikään, että erehdys olisi sattunut hänelle eduksi. Ja taas
juoksi vouti kirjurin luo katsomaan tämän papereita.

— Älä kirjoita, sinä toljana! Ei Pirttitörmästä ole saatu viittä
leiviskää voita, kirjoita kaksi!

— Mutta nimismiehen lipussa on viisi leiviskää.

— Minä liputan sinut viiteen kertaan kohta, sinä nulikka. Nimismiehen
kirjat ovat väärät, etkö käsitä, ne on väärät...

— Mistä minä tiedän, kun näin on merkitty.

— Merkitty ... se on merkitty väärin, kuitit näyttävät toista.

Vouti levitteli kuitteja eteensä ja koetti selvittää niitä itselleen ja
pojalle. Ne näyttivät todellakin aivan toista, vaan tyydyttävästi hän
ei voinut selittää, miksi todellakin viisi leiviskää oli kannettu. Hän
ei tahtonut myöntää itselleenkään, että ne kolme leiviskää olivat
nekin, kuten monet muut, mahtaneet mennä menojaan, naula sinne, toinen
tänne, yksi syöty, toinen myöty, eikä kuitista ollut taikaa. Mutta
kovin sotkuista se vain oli. Vaillinkia taas ei voinut jättää
kirjoihin, ei vaikka hitto olkoon, siitä olisi tullut kova sapiska
kamarista. Tilien piti mennä tasan, jääköön vahinko kenelle tahansa.

Hetkeksi vouti taas jäi ihmettelemään muuatta kuittia, jossa summa oli
niin naurettavan pieni ... ja juoksi taas pojan luo.

— Mitä sinä taas kirjoitat ... autiohan se on Pekka Kohosen tila,
aivan autio, venäläisten hävittämä aivan raunioita myöten, eihän sieltä
ole saatu äyriäkään.

— Kohosestako, parhaiten säilyneitä tiloja koko Iijoella, eikä se
maksamatta jätä.

— Vaiti, nulikka, taikka... Kun minä sanon, että se on autio, niin se
on autio, ja sinä kirjoitat sen autioksi ... ymmärrätkö vai...

Poika piirusti tottelevaisesti verokirjan reunaan: ”Öde” (autio).

— Ja nuo kolme tilaa kylän lopussa ovat köyhiä kerjäläisiä, jotka
eivät voi maksaa mitään... No, mitä häikäilet? Etkö osaa kirjoittaa
”kerjäläinen”.

— Miks’en...

Kolme kertaa peräkanaa kirjoitti poika komeasti: ”Tiggare”
(kerjäläinen). Vouti huokasi pari kertaa. Tuossa toki saatiin tuloja
vähän vähemmiksi.

Kyllähän siitä perästäpäin voipi tulla tupenrapinat, kun sieltä
kamarista laitetaan takaisin rästiluettelot ja niitä sitten pitää
koettaa uudelleen periä, vaikka ne jo kerran on maksettu. Mutta minkäpä
sille tekee, täytyy voittaa aikaa ja etukädessä saada summat tasan. Ja
vouti hymähti pirullisesti silmäillessään tätä tiliensä ”tekoa”. Ei hän
tosin tullut niin pitkälle ajatelleeksi, että nämä hänen kauniit
sepustuksensa kerran joutuvat arkistoihin, joissa vastaisten
sukupolvien tieteelliset historioitsijat näistä hänen hätävalheistaan
taas vuorostaan hikipäissään tekevät nerokkaita johtopäätöksiään,
joilla hämmästyttävät maailmaa. Ei niin pitkälle. Hän muisteli vain
mielihyvin sitä, että nythän niillä talonpojilla taas oli aikomus tehdä
ryöstöretki rajan taa, jossa luonnollisesti muutamia kaatuu ... ja
saattaa kaatuneiksi merkitä toisen mokoman. Ja sitten tietysti
vienalaiset heti tekevät retken heidän kyliinsä, joissa hävitetään
puolet taloista — ja silloin voidaan taas merkitä hävitetyksi
toinenkin puoli...

Vesainen oli jo etuhuoneessa rykäissyt pari kertaa, mutta vouti ei
ollut kiireessään huomannut vierasta. Nyt hän kääntyi ja tervehti
tuttavallisesti:

— Terve miestä, mitäpä Kiiminkiin kuuluu? Käyhän istumaan. Vai on
teillä iiläisillä taas kovat hankkeet lähteä rökittämään venäläisen
puoleista. Se on oikein, antakaa selkään niin että pölisee!

— Siitähän se tässä nyt pitäisi olla kokous tänään Krankkalassa —
miten lienevät liminkalaiset tuumineet sitä asiata.

— Jaah, liminkalaiset, näin meidän kesken sanoen liminkalaiset ovat
suuria raukkoja. Ja täällä ovat jo kaiken papit ja muutkin
kulkeneet pitkin pitäjää ja kiellelleet niitä, joitten olisi tehnyt
mielikin lähteä. Saatpa nähdä, niin itse Krankkalainenkin tulee
panemaan vastaan.

— Hannuko?

— Sama Hannu — niin se pojasta polvi paranee! Mutta mitäpä te siitä
välitätte, onhan teitä miehiä tarpeeksi ii- ja kemiläisiäkin. Ja ehkäpä
on liminkalaisiakin lähtijöitä, hullujahan olisivat oulujokelaisetkin
esimerkiksi, elleivät tulisi mukaan kostamaan moninkertaisia
kärsimyksiään. Eikä vienalainen ensi kerralla heitä sen paremmin
armahda, tulivatpa nyt mukaan tai eivät. Mutta Ruotsin hallitus voisi
heitä paremmin ruveta auttamaan, jos se kuulisi, että he itse
tarmokkaasti tahtovat puolustaa maakunnan ja valtakunnan etuja.

— Niinkö arvelette? Siitä sitä minäkin nyt juuri lähdin puhumaan
kiiminkiläisten puolesta, että eiköhän se ruunu mahtaisi meitä vähän
helpottaa veronmaksusta, kun tänäkin talvena taas on niin kovia koettu.
Ja jos nyt tänä kesänä meiltä lähtevät Vienan-retkelle, niin jääpihän
luonnollisesti maanviljelys kotona huonommalle jäljelle, eikä
jaksettaisi mitenkään kesäveroja maksaa. Eiköhän ruunu voisi meitä
niistä armahtaa?

— Jaah, puhui vouti ja hykelsi käsiään miettivän näköisenä, mutta
samalla selvästi mielihyvissään. — Niin, minullahan luonnollisesti ei
ole valtaa helpottaa, minun täytyy kantaa mitä on käsketty ja tehdä
tilit kaikista — hän viittasi tilintekopapereihinsa —. Mutta minä
voin kirjoittaa siitä Tukholmaan, sen teen mielelläni teidän
puolestanne ja luulisipa sen auttavan. Voisittehan myöskin itse
kirjoittaa valituksen. En tiedä, ehtisikö siitä apua ensi kesäksi, vaan
saisihan koettaa. Minä teen ainakin mitä voin, ja jos retkestä totta
tulee, niin onhan sitä enemmän syytä otaksua, että hallitus teiltä
veroja helpottaa.

Vesainen kiitteli voutia tämän ystävyydestä ja lähti hetken vielä
keskusteltuaan Helinän kera ajamaan jokivartta ylöspäin kappaleen
matkaa Krankkalaan, jonne jo muitakin ajeli, reki toisensa perästä.
Vouti lupasi itse tulla myöhemmin. Hän jäi Juhon lähdettyä hetkeksi
seisomaan mietteihinsä, napsautti sitten sormiaan ja juoksi kirjurinsa
luo.

— Mitä tuhmuuksia sinä taas täällä kirjoittelet? Joko sinulla on
Kiimingin kylä valmis?

— Jo, tässä se on.

— Ha, ha, ha, ha, ha! — mutta sehän on aivan väärin. Etkö sinä tiedä,
että vihollinen on polttanut ja hävittänyt koko kylän, eihän sieltä
tietysti ole voinut mitään veroa saada.

— Vaan sehän tapahtui vasta tänä talvena, ja nämähän ovat jo toissa vuonna
maksettuja veroja.

— Poika, sinussa elää uppiniskaisuuden henki. Sinä kirjoitat tämän
kauniisti uudestaan ja merkitset, että puolet taloista on poltettu, —
kuka sinun on käskenyt tietää, milloin ne on poltettu.

Poika rupesi työhön, ja vouti kulki lattiaa edestakaisin pakisten
itsekseen:

— No, olen minäkin tollo, kun en tuota ennen hoksannut — taikka
muistanut. Nyt lähettävät Kiimingin talonpojat hallitukselle
valituksen, jonka minä heidän puolestaan kirjoitan, eikä kukaan voi
epäillä minun tilejäni. Näin ikään nämä tilit sentään vähitellen
valmistuvat...

Mielihyvissään vihellellen hän silmäili ulos. Sieltä ajoi Limingan
kirkonkyläläisiä kokoukseen — niistä heittiöistä on vähän vastusta...
Mutta mikä ihme sieltä tulee? voisi luulla kuomireeksi, ellei tietäisi,
että sellaista ei ole koko näillä mailla... Mutta, hitto soi, kuomireki
se sittenkin on ... kuka perh...? Eihän liene vielä Tukholman herroja
liikkeessä, tilin vaatijoita. Sitten se kaunista olisi, hyi, oikein
puistattaa!

Kuomu ajoi pihaan, ja voudin täytyi rientää vierasta vastaanottamaan.
Reestä nousi ensin nuori, solakka mies ja auttoi ulos vanhemman,
harmaapartaisen äijän. Tämä kääntyi Maurin puoleen:

— Tekö olette Pohjois-Pohjanmaan vouti?

— Teidän palvelukseksenne, jalot herrani.

— Niin, nimeni on Bagge, tämä on poikani. Olen kulkemassa hallituksen
puolesta järjestämässä uutta sotaväenkirjoitusta ja samalla ottamassa
selkoa niistä meteleistä, joita täältä kuuluu. Teiltä saan pyytää
tarpeellisia tietoja.

— Käykää sisään, käykää tupaani.

Vieraat menivät edeltä, ja vouti puhalteli vielä pari kertaa pihalla,
ennenkuin seurasi perässä. Herra Jumala, kuinka hän oli säikähtänyt...