SISÄLLYS:

Koivu karjatuvalla.
Sisarukset.
Kreetaliisa ja Maijastiina.
”Kyllähän minä jo meinasin, mutta...”
Konkurssi.
Naapurukset.
Tuttava.
Kelvottomat.
Isäntä, hevonen ja koira.
Isä on Ameriikassa.
Ennen ja nyt.
Himojensa herra.
Katovuoden kevät, kesä, syys.
Miska pantiin kansakouluun.
Painajainen.

Koivu karjatuvalla.

Näyttää siltä kuin seuduilla, missä luonnonihanuudet ovat
harvinaisempia, eivät ihmisetkään yleensä niitä kaipaisi. Heidän
luonteensa kehittyy samanlaiseksi kuin luonto, jokapäiväiseksi,
epärunolliseksi. Kun poikkeuksen tapaa, on se melkein kuin
luonnonoikku. Se, vaikkapa olisi miellyttäväkin, herättää usein enemmän
kummastusta ja ihmettelyä, kuin ihailua.

Se näyttää siltä. Mutta tarkemmin katsoessa huomaa useinkin, miten tuon
jokapäiväisyyden kuoren alla elää luonnonihmisten vieno runollisuus
salattua elämää. Maailmalle näkymättömänä se siellä ajatusten ja
mielikuvitusten äärettömillä aloilla virkistää, voimistaa ja kasvattaa
Jumalan kuvaa. Kovan, paksun kuoren alta tuo ”Jumalankuva” pääsee
ilmoille vaan varmojen, tarkoin määriteltyjen yleisten ohjeitten
mukaan, taikka taas kokonaan mielivaltaisesti, satunnaisissa tunteen
purkauksissa. Oikeudentunto se yleisessä mielipiteessä seisoo
jaloillaan kuin ikihongan kanto, mutta sellainen tunne kuin rakkaus ja
sen ilmiöt, niillä ei ole oikeutta julkisesti esiintyä. Kun ne
ilmenevät, tulevat ne kuin varkain, purkautuvat esiin kuin äkkinäinen
rajuilma, eli pilkistävät ujosti kuin auringonsäde vankihuoneeseen,
kadotakseen jälleen jokapäiväisyyden jäykkään varjoon.

Jospa voisi edes käsittää miten syvästi joku, jonka koti on jossain
kivikkomäen kyljessä tahi notkanteessa, hellii ja rakastaa vaivaistakin
pihlajaa, joka elää kituvaa elämäänsä tuvan päätyikkunan alla tahi
pihalla kaivon luona. Mutta sitä ei voi käsittää. Miksi ei hän, jos hän
kerran puita rakastaa, ole istuttanut useampia? Ei, ne imevät nesteen
maasta ja ovat jonkullaisena komeuden ja ylpeilemisen merkkinä. Niin
hän sanoo. Mutta tuo yksi, siitä hän puhuu, sen lehteen tulosta,
kukkimisesta, marjoista, ja katselee kaihomielin, kun se syksyn tullen
karistaa lehtensä ja varustautuu luisevana, laihana ja kuolleen
näköisenä talvea vastaan. Se on perheen jäsen, jonka kanssa ajatellaan,
tunnetaan, jopa puhutaan ja kärsitäänkin.

Lampelaisen karjatuvalla, noin kymmenen kilometrin matkassa kotoa,
kasvoi koivu, yksi ainoa koivu tuvan edessä. Mutta minkälainen koivu!
Se oli oikein jättiläiskoivu, joka keväisin pukeutui aina niin kainosti
ja tarkoin, ettei auringon sädekään päässyt pilkistämään sen tuuheain
lehvien lomitse. Ja sitten se oli niin tasaisesti sopusuhtainen, ei
mitään virhettä, ei vähintäkään muistuttamisen syytä, aivan niin kuin
Luoja olisi sitä erikoisella tavalla vaalinut, hoitanut ja kasvattanut
ihmisten silmäruoaksi, lintujen laululinnaksi ja verrattomaksi
yösijaksi, nukuntapuuksi. Kun puhuttiin kartanopuista ja kehuttiin
näkemiänsä sanoivat kaikki, jotka tämän olivat nähneet, yksimielisesti,
että se Lampelan karjatuvankoivu, se se kuitenkin on kaikista komein.

Lampelainen oli äreä äijä, olisi luullut hänen sopivan enemmän yhteen
katajain kuin koivujen kanssa. Mutta hän rakasti tuota koivuansa
niin hartaasti, että kun joku hänen omista pojistaan kerran
ajattelemattomuudessaan taittoi siitä muutaman oksan vastaksiksi, kun
oltiin heinänteossa, antoi äijä empimättä sellaisen selkäsaunan, että
poika muistaa vielä vanhana kertoa siitä omille pojillensa, kun tahtoo
oikein saada kuvatuksi isänsä luonnetta. Hän oli todella ylpeä
koivustansa, se oli hänen niittynsä, talonsa, koko omaisuutensa
erikoisuus. Kun hän sanoi ”meidän karjatuvan koivu”, sanoi hän sen niin
kuin mies, joka tahtoo näyttää ymmärtävänsä asioita, joita muut ovat
liian pintapuolisia ja yksinkertaisia käsittämään. — Mutta naapurit
väliin nauroivat tuolle ihmeelle, heistä oli ihan hassua vanhan miehen
kerskailla yhdestä puusta. Puu kuin puu! —

Mutta sitten tulivat maanmittarit, samosivat pellot, niityt, suot ja
metsät ristin rastin. Avarain niittyjen poikki, tiheäin metsäin läpi
vietiin koetuslinjat, jättiläiskuuset saivat kukistua ja jättää sijansa
suorille, virallisen näköisille, valkoisille ja ”teräväpäisille”
linjakepeille, jotka ikäänkuin uudemman ajan tienviittoina ylpeästi
jäivät kenottamaan ja katselemaan toisiaan silmästä silmään. Metsän
juurevat eläjät, jotka siten suoralla linjalla erotettiin entisestä
sukulaisuudesta ja suloisesta naapuruudesta ”kummallekin puolelle
rajaa”, katselivat jonkunlaisella mahtavuudella ja kuiskailivat
salaperäisellä huminallaan kummastustaan ikäänkuin hartioitansa
ravistaen ja arvellen: ”Saapa nähdä päättyykö tuo kaikki hyvään?”

Ja yksi sellainen linja meni suoraan kuin ammuttu Lampelaisen
karjatuvan koivun keskirunkoon. Pieni taitelinja olisi voinut pelastaa
sen. Mutta tuuli ja satoi, maanmittari oli kärsimättömällä tuulella.

”Hakatkaa pois koivu!” huusi hän miehille.

Nämät rupesivat vastaan panemaan. Sanoivat, ettei sitä äijää lepytä
itse enkelikään, jos tuo koivu hakataan. Mutta kiivas herra, joka tunsi
lain olevan muka hänen puolellaan, tulistui, tempasi kirveen ja iski
haavan komean koivun runkoon. Miehet ympärillä ravistivat säälien
päitänsä ja puhelivat voivotellen, ikäänkuin hyvä juoksuriori olisi
siinä jalkansa katkaissut.

”Hakkaa sinä”, käski maanmittari erästä miestä. Tämä totteli, otti
kirveen ja alkoi tuhota Lampelaisen rakastettua, paikkakunnan
kuuluisuutta. Tuuli vinkui koivun latvassa ja karjatuvan nurkissa
ikäänkuin viheltäen vastenmieliselle näytelmälle. Koivu huojui, sen
oksat riepottivat kuin vihollista vastaan epätoivoisina hosuen. Kun se
vihdoin makasi maassa ja maanmittari kannon ylitse tähtäsi suoran
linjan, seisoivat useat miehet kaadetun koivun ympärillä vaistomaisesti
surullisina kuin hautajaisissa. Joku paimen se lie ollut, joka juoksi
Lampelaiselle tapahtumasta tietoa viemään. Tämä aivan mustui. Jos paras
hevonen olisi ojaan kuollut, ei se olisi häneen sillä tavalla
vaikuttanut: se olisi ollut tapaturma, mutta tämä oli ilkiteko.
Työmaalta nousi hän heti hevosen selkään, ajoi karjatuvalle. Siellä
paraillaan maanmittari apulaisineen päivällislomaa piti.

Tuhkaharmaana kasvoilta, sanaakaan ääntämättä sieppasi äijä kirveen
maasta ja hirmuinen katse kohtasi herraa, joka karjatuvan seinustalla
loikoi. Mutta miehiä juoksi hätään, ottivat kiinni kirveeseen ja
puhuivat lauhduttaen, säälien, osaaottaen. Hän heitti kirveen, meni
kaatuneen koivun luo ja purskahti itkemään...

Tuo mies, joka näytti niin paljon paremmin sopivan yhteen katajain kuin
koivujen kanssa, itki koivun kaatumista. Mutta maanmittari makasi vielä
tuvan seinustalla hiukan peloissaan ja kalpeana, ivallinen hymyily
suupielessä katsellen miten raa’an talonpojan täytyy itkeä, kun hän on
käyttänyt vaan laillista oikeuttaan, kaatanut hänen mielikoivunsa
säästääkseen itseltään muutaman minuutin vaivannäön.

1894.

Sisarukset.

Muiden muassa oli Mikko Matkasen mökki tuossa kylän laidassa, mäen
rinteessä, kivikossa, istuvain kivien päälle rakettu. Siinä olikin
kyllä istuvia kiviä, toinen toisessaan kiinni; jos ei yksi sopinut
nurkan alle, sopi toinen. Mökkiä ei Mikko ollut itse rakentanut, muilta
osti, kun pesää rupesi tarvitsemaan. Ja silloin hän rupesi sitä
tarvitsemaan, kun Maijaliisan kanssa yhteen meni ja rupesi ihmissukua
kartuttamaan.

Siinä elelivät päivästä toiseen, väliin paremmin, väliin huonommin,
syötiin kun oli, ei syöty kun ei ollut. Mutta tarkoitustaan ihmiskunnan
jäseninä he uskollisesti täyttivät: syntyi, milloin tyttäriä, milloin
poikia. Syrjäisistä asianhaaroista se luultavasti rippui, että yksi
toisensa perään kuoli. Kaikkiaan kahdeksasta pikku Matkasesta kuusi oli
kuollut. Ainoastaan kaksi tyttöstä näkyi jaksavan siksi elää, että
siivet alkaisivat kasvaa ja kelpaisivat maailmalle lentämään. Vanhemman
nimi oli Leena, nuoremman nimi oli Miina; ijän väliä oli viisi vuotta.

Kun Leena läheni kymmentä vuotta, rupesi mieli tekemään ulos, avaraan
maailmaan ... pesä alkoi tuntua ahtaalta.

”No niin”, sanoi isä Mikko, kun asia puheeksi tuli, ”menköön vaan.
Onhan pois syömästä. Ja kylläpä tuo omansa pitää, oikea tikkukynsi
onkin!” Äiti sanoi samaa. Leena lähti. Otti ensin lyhyen lennon —
läheisiin naapureihin vaan. Kun siivet varttuvat, ehtii harjoitella
pitempiä matkoja.

                                                  ⸻

Kun Leena oli mennyt palvelemaan, tuntui pesä paljon avarammalta. Isä
ja äiti luulivat, että nyt kait sitä tullaan hyvinkin toimeen.
Paljonhan se jo syökin tuonlainen naakka! Mutta ei asia siitä paljoa
muuttunut, parantunut. Puutetta oli yhä, vanhetessa kun ruvettiin
vähin herroittelemaankin. Isä, näetten, hylkäsi kessut ja höyrytteli
punakukkoja, väliin kaksiveikkosiakin. Äiti rupesi nuuskaamaan. Isä ei
tosin ollut mikään juoppo, mutta ryyppäsi kun sattui, kun tarjottiin,
jopa joskus itsekin osti, — niinkuin muutkin miehet. Eukolla alkoi yhä
useammin olla pää kipeänä, tarvitsi kahvitilkan. Näistä riideltiin
väliin, kun leipä loppui.

Kun Miina ehti kahdeksan vuotiaaksi, ruvettiin kuulustelemaan, eikö tuo
jo lapsenhoitajaksi kelpaisi? Kelpasi kun kelpasikin. Ja koska tytöllä
itselläkin intoa oli, niin sai mennä räpytellä. Olikin hän kovin
pikkuinen. Itku pyysi isältä — äiti itki. Jo teki mieli perään mennä,
ottaa syliin, kantaa kotiin ja asettaa siellä isän ja äidin väliin
ikuisiksi ajoiksi.

Siihen se kuitenkin jäi. Miina sai olla siellä, mihin oli mennyt.
Oppikoon!

                                                  ⸻

Leena oli oivallinen ominpäineläjä. Tultuaan täysikasvuiseksi alkoi
saada hyvät palkat, reima työihminen kun oli. Hyviä palkkoja hän sai ja
säästi kitsaasti. Äiti pyysi toisinaan nuuskarahaksi viittä penniä; ei
antanut. Isä joskus tahtoi tupakkarahoja lainata, väliinpä leivän
apuakin, kitsaat kun olivat olot. Ei Leena antanut. ”Ei riitä”, sanoi.
Vanhemmat väliin suuttuivat, haukkuivat kitupiikiksi, tikkukynneksi,
hävittömäksi. Tämä ei auttanut. Tytär piti omansa.

Ja tyttönä tuli hän oikein kuuluisaksi kitsaudestaan. Ihmiset sanoivat
ihastellen: kas se, kyllä se ihminen maailmassa toimeen tulee! —
Kosioita ei hänellä ollut aivan runsaasti, ikäisiänsä. Mutta sen sijaan
oli kyllä tarjolla äitipuolen tiloja; vanhat pojat myöskin kosivat.
Kaikki sellaiset, jotka tahtoivat kitsasta, tarkkaa emäntää. Vihdoin
hän erään otti, Olli Pajalaisen. Tämä oli samanlainen kuin hän itsekin,
piti omansa, ei koskaan ryypännyt, eikä polttanut tupakkaa, oli niin
kitsas.

Kyllä he rupesivat saamaan säästöön, keräämään kasaa heti ensi päivästä
. Eivät he tuhlanneet koskaan. Jos toinen aikoi jotain ostaa,
esti toinen. Jos hyvin sattui ja pitemmälle mentiin, niin riitelemään
ruvettiin, ja pakattiin entisiäkin ostoja myömään, sellaisiakin, missä
ei mitään myömistä ollutkaan. Mutta piti vaan toista kiukuttaa,
härnätä: näin minä osaisin olla tarkka, en kaipaisi mitään, entisetkin
möisin, sinä vaan tässä tuhlailet ja häviötä yrität. Kyllä Leena oli
vielä parempi kuin Olli, vaikka ei Ollikaan mikään kelvoton ollut.
Leena tämän kyllä käsitti ja Ollikin ehkä aavisti. Ohjakset kumminkin
joutuivat Leenalle. Ja Olli joutui ”tuhlauksiensa” vuoksi tohvelin
alle.

Aikain kuluessa varttuivat siksi, että jaksoivat talonkin ostaa. Sitten
vasta Leena oikein säästäväiseksi tuli, velkaa kun talosta jäi ja sitä
piti maksuun saada.

                                                  ⸻

Miinakin kasvoi ja varttui. Hänestäpä tuli oikein siro tyttö, poikain
lemmikki. Hän oli iloinen ja tuhlaavainen ja eli mukana. Äidille antoi
nuuskarahaa ja isälle tupakaksi lainasi. Jopa väliin vehnäsiäkin vei
kotiin: saavathan vanhukset kahviinsa topata. Hän juoksi kylää, kävi
tanssissa ja pelkäsi sisartaan, tämä kun aina härnäsi ja nuhteli.
Toisinaan sisar Jumalan sanan kautta neuvoi. ”Syntiä teet”, sanoi, ”kun
niin maailman perässä juokset. Muista se. Saat vielä karvaasti katua.”
Tällä tavoin sai pian Miinan itkemään; olikin tyttö raiskalla oikein
hellä sydän. Itki, kun vähän tunteita kosketettiin. Sisar kerskasi
uskostansa. Asetti itsensä esimerkiksi. ”Katso”, sanoi, ”miten minä
elän ja mieheni elää. Emme me maailman huvia kaipaa. Jumalassa vaan
pysymme kiinni. Ja kylläpä Hän on siunannutkin meitä, niinkuin näet.”
Joskus Miina suuttui sisaren sanoista. ”Mikä jumalinen sinä olet? oikea
tavaran orja, nälkähinen, et työväellesi palkkaa maksa. Aina kinaat,
aina halventelet. Onko se jumalista?” Silloin aina erosivat riidellen.

Miina juoksi ja lenti siksi, kun poltti siipensä. Muuan nuori mies
kiekaili aikansa tytön ympärillä, niin kauan kuin se häntä huvitti,
kehui rakastavansa ja puhui avioliitosta. Mutta yhtäkkiä teki tömin.
”En minä ... en minä huolikaan sinusta, tuota”... Hän meni tiehensä
eikä tahtonut enää tietää mitään Miinasta. Mutta Miinapa jäi raskaaksi
ja synnytti poikasen. Kylän akat ryhtyivät asiaan, kävivät kiinni
vietteliään ja ahdistelivat häntä: ”Korjaa jälkesi!” sanoivat. Mies
olikin kiljulla akkain käsissä, eikä selvinnyt muulla kuin sillä, että
meni sovintoja tekemään. Meni juovuksissa.

                                                  ⸻

Mutta Miina ei ollut mikään tarjokas. ”Miksi nytkään tulit?” kysyi.
”Tulin vaan”, sanoi toinen, ”akat soittavat niin hirvittävästi”. — ”No
kun siitä syystä tulit, niin mene pois, en minä sinusta huoli ... en
ole hätivara... Jumala on petettyjen Jumala.” —

Miina pani siskoa kummiksi pyytämään. Kukapa muu kuin lihainen sisko
tulisikaan äpärälapsen kummiksi! Kylän eukko, joka asialla kävi toi
terveisiä: ”sisaresi käski terveisiä sanomaan, että ei hän ole mikään
äpäräin kummi!” Miina rupesi itkemään. Mutta muut lohduttelivat: ”älä
nyt siitä itke, pyydä muita ihmisiä ... eihän sisaresi olekaan mikään
ihminen”. Hän tuli lohdutetuksi. Ensimäiset, joita sitten pyysi,
tulivat kummiksi. Toivatpa tuliaisiakin, pitivät oikein kuin ihmisenä.

Isän ja äidin pikku mökissä täytyi uudelleen olla tilaa neljälle
hengelle. Siellä oli ensi aikoina itkua ja karkeita sanoja tulvalta,
leipää kovin niukalta. ”Kun et ottanut sitä roistoa mieheksesi”, sanoi
äiti toisinaan, ”olis leipää edes hankkinut. Nyt. nälkään kuolet ja
tapat lapsesikin... Hakisit edes elatusta”. — ”En”, sanoi Miina, ”en
sittenkään ole hätivara, enkä lain kautta elatustakaan hae. Millä tuo
elättää, joka tuskin itse elää: juo ja ryyppää kuin sika. En kirotuilla
rahoilla elätä lastani, en vedä enempää päälleni Jumalan vihaa. Minua
on Jumala rangaissut, minä kannan ristini nöyryydellä. Teen työtä,
kyllä yhden lapsen elättää jaksan, jos Jumala suo”. Äiti murisi ja
isäkin murisi, mutta mitäs siihen nyt tehtiin. Täytyi asettua olemaan.

Mummo rupesi hoitelemaan pikku poikasta, Miina kävi ukon kanssa työssä.
Yhdestä syötiin ja yhteen pantiin tulokset. Aikoja kului. Kallu kasvoi,
tuli ukon iloksi ja muorin iloksi. Miinan käsissä oli vahvuutta ja
näppäryyttä, kykeni monenlaiseen työhön. Hän oli tullut hiljaiseksi ja
nöyräksi. Ihmiset pitivät hänestä paljon, antoivat työtä aina. Ja olipa
omituista: näytti väliin siltä kuin Kallu olisi tuonut mökkiin
kaikenlaisia tuomisia, iloa ukolle ja muorille, sekä vielä nuuskaa,
tupakkaa ja leipää ja vellijauhoja.

                                                  ⸻

Leena eleli yhä miehinen ja kokosi rikkauksia. Kaksi lasta heillä oli,
molemmat tyttäriä. Niille piti perintöä hankkia. Kyllä heillä oli
tiedossaan kaikki välikappaleet. Kun puotiin meni, sanoi kauppiaalle:
”Voi kun on kallista, muualla saa huokeammalla. Pane siihen ja siihen
hintaan, en minä sano kellekään. Ota sitte muilta enemmän!”

Runsaasti käski punnita ja mitata, tahtoi paljon kaupan tekiäisiä.
Suutarin palkkoja piti vuoden maksamatta, räätälin samoin. Unohti sillä
välin muutamia nuttuja, joita oli tehty, samoin pieksuja. Riiteli
niistä mestarien kanssa, eikä maksanut kaikkia koskaan. Jos myi
kotitekoista palttinaa, erehtyi mitatessa, jos myi villoja, erehtyi
punnitessa, jätti aina vähän vaille. Kun siitä jälestäpäin joskus
huomautettiin, pyysi anteeksi, vahingon sanoi tulleen ja lupasi toiste
korvata. Mutta oli huono muisti, unohti pian ja jätti korvaamatta.

Sisarukset eivät paljoa yksissä olleet. Toisinaan talvisaikoina täytyi
Miinan sisareen turvautua, pyytää jyviä kesätyön päälle. Kyllä sisar
antoi, mutta hyvin rajoitetun määrän. ”Jos kuolee?” sanoi, ”niin kuka
ne sitte maksaa?” Ei koskaan antanut mitään ilman isälle, ei äidille,
ei sisarelle. Kaikki tarvitsi tarkoin itse. Aina hänellä oli
härnäämistä Miinalle, pisteli yhdestä ja toisesta. Jumalan nimen kautta
hän useimmiten puhui. ”Olet suuri syntinen sisar parka”, sanoi ja
”mitähän hyvä Isä tarkoitti, kun piti mun sukukuntaani sellainen risti,
häpeäpilkku tuleman, kuin sinä olet. Saa nähdä saatatko pitää, ettet
toista laita. Koreilet ja komeilet, ikäänkuin mikä tyttö. Saunan
tukkoon sellainen sais pukea. Häpeä! Kaikki ihmiset sinusta puhuvat”.
Miinalla myöskin oli suuta. ”Sisar kulta, avaja oma poves, katso
sinne”, sanoi hän. ”On ehkä yhtä pitkä taivaaseen, kuin minullakin,
vaikka olenkin”...

Sitten rupesi Leena aina itkemään ja tuomaan esiin nuhteetonta
elämäänsä ja jumalisia tekojansa.

Kerran Miina juonillaan puki oikein huonot ryysyt päällensä, kun
sisaren luo meni. Silloin sisar haukkui niistä. Miina rupesi nauramaan,
”no hyvä ei kelpaa sulle, eikä huono!” sanoi hän ja meni ilvehtien
tiehensä.

                                                  ⸻

Aikojen kuluessa kuolivat vanhukset tuolta mökistä kivien päältä. Ensin
kuoli akka ja sitten kuoli ukko. Vierasmiesten aikana olivat ”kaiken
omaisuutensa” Miinalle testamentanneet. Siihen kuului tupa, pannu ja
pata, vähän huonoja pöytäkaluja, vaaterääsyjä j.n.e.

Ukko oli sanonut kuollessaan: ”Leenalla on kyllä, on liikaakin
omaisuutta, ei hän tällaisia tarvitse kun meillä on ja Miinapa tässä on
elättänytkin”.

Mutta Leena ei tiennyt testamentista. Kun isä oli kuollut, sanoi hän
sisarelle: ”Sinun pitää toimituttaa kalunkirjoitus ja maksaa minulle
osani tuvasta ja irtaimesta, jos pitää tahdot”. — ”Ei tarvitsekaan”,
sanoi Miina, ”minun on kaikki, minulla on testamentti”.

”Häh? mikä testamentti?”

”Oikea testamentti. Isä lupasi minulle kaikki”.

Nyt rupesivat sisarukset oikein aikalailla riitelemään. Leena uhkasi
käräjään viedä. ”Ainakin äidin osan saan, äijän osasta en huolikaan”...

Hän valitti ja itki tunnotonta isää, jolle ei yksi sormi ole niin kipeä
kuin toinen.

Viikkokausia kesti riitaa, syrjäisetkin ihmiset siihen jo osaa ottivat.
”Mitä sinä tuolla romulla teet”, sanoivat Leenalle, ”kyllä sinulla
tavaraa on. Miina parka tarvitsee. Älä ole niin mammonan orja.” Leenan
mieskin rupesi jo häpeämään ja suuttumaan akkaansa. Jo täytyi Leenan
asettua, kun koko maailma oli vastaan. Sanoi kuitenkin: ”Menen ja otan
jotain sieltä, pitäköön sitte saaliinsa.” Meni sitten sisaren mökille,
meni kuin ruhtinatar. ”Tulin ottamaan jotain muistoa”, sanoi, ”pidä
sitten saaliinasi”. Hän otti äitivainaan parhaan hameen ja huivin, isän
virsikirjan, ainoan kirveen ja lapion, sekä vielä jotain pikkutavaraa.
Miina itki. ”Ota jos sydäntä on, ja näkyypä sitä olevankin”. Kallu
rupesi itkemään, pelkäsi tätiä, kun tämä niin paiskeli esineitä, ja kun
näki äidinkin itkevän. ”Mitä kakara raakuu”, täti sanoi, ”joutaisit
kuolla ihmisten vaivoista!” Sitten hän meni, vei tavarat, ei kiittänyt,
ei hyvästikään osannut.

Sisarukset elivät monia vuosia erillään toisistaan. Lapsetkin sillä
aikaa kasvoivat. Leenan tyttäret Annikka Suska ja venyivät aivan
täysikasvuisiksi ja saivat kumpainenkin miehen kuin hyllyltä ottain.
Hätäkös oli saadessa, eivät he rumia olleet, ei kelvottomiakaan. Ja
talo oli velaton: oli siis sievästi myötäjäisiä toivossa. Mutta vävyt
eivät tulleet toimeen talossa, vaikka sitä kyllä koettivat. Ensin
Annikka miehineen koetti. Mutta kun Jukka oli vähän aikaa ollut,
kävivät välit riitaisiksi. Anopin mielestä oli kovin laiska mieheksi.
Renkiä olisi helpompi pitää. Ensin mummo sitä takanapäin jutteli,
sitten jo suoraankin sanoi: ”Jos talossa meinaat asumaan ruveta, niin
älä jorjottele. Tee työtä. Sitä tässä muutkin tekevät”. Jukka ei
kärsinyt tuollaista kauan. Olihan hänkin talosta! Pani kapineensa
kokoon, sai Annikan mukaansa ja muutti pois.

Sen jälkeen Suska pian menikin naimisiin ja toi miehensä kotiin. Kovin
piti mummo ensin Kaaposta, Suskan miehestä. Kaapo olikin roima työmies,
mummo sanoi, että hän tekee niinkuin hevonen. Mutta kun Kaapo rupesi
kodistumaan, tuli hän rohkeaksi ja rupesi isännöimään. Silloin taas
tuli riita. ”Et sinä mikään ole”, sanoi mummo, ”meidän on tavara, me
sitä hoidammekin. Mun on pirtti, sun on portti. Jos tahdot talossa
olla, ole hiljaa, jos et tahdo hiljaa olla, mene tiehes!” Kun kerta
riita alkuun tuli, repesi se suureksi. Kaapo pani tavaransa kokoon,
puhutteli muoria pirun eukoksi, ja lähti pois vieden Suskan muassaan.

                                                  ⸻

Leena ja Olli, hyvin he olivat aina terveet olleet. Mutta vanhaksi
tultua eräänä talvena tuli eukko sairaloiseksi. Vaikka Olli oli
vantterampi alkoi hän talouden puuhiin ennen väsyä kuin eukko, rupesi
näetten ehdottelemaan, että talo annettaisiin jommalle kummalle
vävyistä. Ensin eukko suuttui. ”Itse minä olen tavaran koonnut, itse
sen viljelenkin loppuun asti!” sanoi. Mutta kun yhä huonommaksi kävi ja
väsyi, tuskinpa enää jalka toisen edelle pääsi, — silloin suostui.

Vävyt ja tyttäret kutsuttiin. ”Kumpi ottaa talon?” kyseli muori.
Molemmat olisivat kyllä ottaneet, mutta ei tahdottu sopia hinnasta.
Muori suuttui, kun niin perin vähästä olisivat kumpanenkin ottaneet.
Hän alkoi haukkua. ”Maksakaa te enempi”, sanoi Annikka Suskalle ja
Kaapolle.

”Hoo, mitä varten? Maksakaa te jos kannattaa”, huusi Suska. Nyt
alkoivat sisarukset riidellä.

Muori oli vallan hurjana. Hän oli kuvitellut että ainakin 7 tuhatta
heidän kumpasenkin tyttärensä perintö tulisi olemaan. Nyt taritsivat
vävyt vaan 9 tuhatta talosta. Tuota muori itki. Niinkö vähäksi hänen
omaisuutensa arvataan! Ei olisikaan heidän tyttärillä siis enempää
perintöä kuin toiskankaan tyttärillä! — ”Kaksitoista tuhatta!” kiljui
hän, ”kaksitoista pitää maksaa! Hävetkää! ... tällaista taloa
halvemmalla”... Vävyt nauroivat. ”Ei muori”, sanoivat, ”ei sitä
kannata. Ja mitä te välitätte? Meidän välinen asiahan se on, kun me
siihen suostumme ... molemmin olemme tyytyväisiä”.

Tuota ei vävyjen olisi pitänyt sanoa, muorinhan tavara oli. Se teki
muorin hulluksi. Hän hyppäsi tasajalkaa lattialla, kirosi, alkoi juosta
ulos ja huusi mennessään:

”Järveen menen! järveen menen!”

Olli ja nuoret hymähtivät, rupesivat yhteen suuhun surkuttelemaan
ämmäraukkaa. Menivät pihalle perään, näkivät että hän kiersi navetan
taakse piiloon. Siellä antoivat he muorin kuljaella, eivät olleet
tietävinäänkään, muista asioista vaan alkoivat jutella. Kylläpähän
tulee kun aikansa kuljaelee! — Vävyt ja tyttäret menivät kotiansa.

                                                  ⸻

Leena ei enää leppynytkään. Hän teki kirjallisen testamentin, määräsi
omaisuutensa lastensa lapsille. Vanhempain ei pitänyt saaman mitään.
Sitten pian hän sairastuikin sängyn omaksi. Silloin tuli hätä.
Oikeinkohan tässä kuolema lähistelee? Naapuripitäjäässä oli erinomainen
hieroja; se haettiin, mutta ei ollut apua. Haettiin vuoron tiestä kolme
noitaa, yksi erältään. Ei siitäkään apua. Oman kylän kuppari sai
konstinsa koettaa, ei apua. Jo oikein alkoi pelottaa muoria. Väliin
porotti jalkaa, väliin kättä; toisinaan oli rinta kipeä, toisinaan pää.
Ruoka ei käynyt laatuun: perin huonosti olivat asiat.

Sattui eräänä päivänä, että kylään tuotiin lääkäri erään köyhän vaimon
luo. Olli ei ollut kotona silloin, muori joutui kiusaukseen.
Hakisinkohan tohtorin? Kylän akat houkuttelivat: ”hullu olet jos et hae
nyt, kun niin saatavillakin on!” Leena kutsui kupparin ja pyysi häntä
menemään tohtorin luo. Käski sanoa, että köyhiä ollaan. Kuppari alkoi
huoneita siivota, — tohtori kun tulee. Mutta muori ei antanut. ”Älä
siivoa”, sanoi, ”luulee meitä pian rikkaiksi. Antaa olla niinkuin on”.
Hopeamaljankin pöydältä käski pois korjata.

Kuppari meni tohtoria hakemaan. ”Ottakaa vaan palkkaa niin että
kannattaa. Ne ovat rikkaita, mutta niin saitureita”, hän kertoi.

Tohtori tuli, määräsi lääkkeet ja 10 markkaa palkkaa.

Leena-muori rupesi rukoilemaan:

”Tohtori kulta ... me olemme köyhiä... Eikö riittäisi 3 markkaa? Ei
meillä ole rikkauksia ... valehtelevat ihmiset niin kovin paljon ... ei
meillä ole ... ja ... ja ... jos ei vielä apuakaan ole”. Tohtori oli
tuosta kovin huvitettu, naureskeli, kehui ja lohdutteli muoria eikä
helpottanut, otti vaan 10 markkaansa ja meni pois.

Muori tuli kipeämmäksi.

Olli tuli kotiin. Leena kertoi koko jutun. Olli joutui raivoon.
”Kymmenen markkaa!” huusi hän, ”roisto! Missä hän nyt on?” Hän rupesi
juoksemaan ja löysi vielä tohtorin kylästä.

Hän hohuutti ja kieli sammalsi kun rupesi tohtorille asiaansa
selvittämään: ”kuolee se kuitenkin ... se meidän eukko, ette te sitä
voi auttaa... Ja kymmenen markkaa otitte!... Minä tahdon takaisin
puolet...” Olli ähki ja puhki, oli kovin kiukussa ja hämillään.
Roistoksi teki mieli tohtoria sanoa, kielellä jo sana pyöri, mutta ei
uskaltanut. Tohtori nauroi, kiusasi ja piinasi Ollia ja huvitteli
itseänsä... Hiton hauskoja ihmisiä! Olli se vaan aina puolta takaisin
tahtoi, toisinaan seitsemääkin markkaa, oikein jo itkua lopulta väänsi.
Tohtori kyllästyi vihdoin, pisti 10 markkaa äijän käteen. Olli tuli
siitä kovin iloiseksi, kiitteli tohtoria ja tarjosi markkaa takaisin.
Mutta sitten tohtori jo suuttui ja potki äijän ulos huoneesta.

                                                  ⸻

Leena oli nyt noin 60:n ijässä eikä hän enää parantunut, sängyssä
täytyi maata, vaikka kovin paljon olisi työtä ollut. Tuosta hän voihki
kaiket päivät, oli kiukussa, pureskeli ja haukkui väkeänsä sängystä
päin. Ensin palvelijat totella koettivat, mutta sitten rupesivat
tottelemattomiksi, jopa härnäsivätkin väliin, naureskelivat ja
pistopuheita nakkelivat.

Eräänä päivänä tuli sisarkin katsomaan. Silloin sairas näyttikin hyvin
huonolta.

”Kovin huonolta näytät”, sanoi Miina, ”taidat matkamies olla .. Mutta
oletko sielusi tilaa ajatellut?”

Sisar käänsi selkänsä kiivaasti, ei puhunut pitkään aikaan.

”Koskas minä olen sun tielläs ollut”, ähkäsi vihdoin. Miina rupesi
itkemään ja voivottelemaan.

”Voi kun sulla on paatunut sydän”, sanoi.

Leena sai nyt jutun päästä kiini.

”Ei mulla olekaan huoran syntiä seljässäni, Jumalan kiitos”, sanoi.
Sitte vielä hän jatkoi samaan suuntaan. Kehui aina Jumalan silmäinsä
edessä pitäneensä, ei ollut varastanut, ei valhetellut. Katkonaisesti
puhui, kuumeen tapaisella kiireellä, riemuiten sanainsa ja ajatuksensa
terävyydestä.

Sisar itki ensin, mutta rupesi sitten hymyilemään. Oli kai löytänyt
lohdutuksen, sopivan vastauksen.

”Muistatko”, kysyi sitten kun suunvuoroa sai, ”muistatko mitä Jesus
sanoi syntiselle vaimolle?... Hän sanoi: mene piikani, äläkä silleen
enää syntiä tee”.

Leena ei vastannut. Miina jatkoi:

”Ei minulla ole mitään, jota maailmassa niin rakastaisin, etten Jumalaa
saattaisi enempi rakastaa ja hän antaa syntini anteeksi. Mutta:
huokeampi on kamelin käydä neulan silmän lävitse, kuin rikkaan tulla
taivaan valtakuntaan”.

Leena oli jo ähkinyt kauan, kun katseli sängystä rengin päälle, joka
söi ... tuskin ensinkään kuuli, mitä Miina puhui.

”Koko päivänkös sinä nyt siinä syöt, Mikko?” huusi vihdoin. Renki
vastasi pöykkimällä. Rupesivat riitelemään. Kun renki meni tuvasta,
loppui riita. Miina rupesi taas puhetta yrittämään. Ei se tahtonut
onnistua. Leena oli kovin vihoissaan.

”Maailmassa olet vielä kovin kiinni, sisar parka, tavaraasi rakastat...
Mutta mihinkäs nyt panet kaiken sen, mitäs koonnut olet?” kyseli Miina.
”Ei tavara mahdu ahtaasta portista”, jatkoi Miina, kun ei vastausta
kuulunut. Mutta sairas ei vaan puhunut. Miina rupesi pois hankkimaan.
”Vihassako eroamme?” kyseli sisarelta. ”Tehdään sovinto, ennenkuin
kuolet”, pyyteli. Mutta toinen makasi seljin, eikä puhunut mitään. Ja
niin he erosivat.

                                                  ⸻

Kuolema tuli sitten pian ja vei Leenan. Kylän akkoja oli kokoutunut
loppua katsomaan ja veisailemaan. Kun oli veisaamasta laattu ja sanottu
(melkein jokainen sanoi siihen tapaan) ”joo, niin sitä tästä maailmasta
mennään” — sanoi Olli tolkussaan:

”Noin turhaan olisi rahaa tohtorille mennyt ... eipä hänen mitään
auttanut. Mitä kuoleman edessä auttaa!” Kukaan ei sanonut siihen sitä
ei tätä. Olli luuli, etteivät mahdollisesti tiedäkään koko juttua.

”Kun raato otti 10 markkaa, mutta minä hain pois”, koetti hän
selvittää. Toiset rupesivat suhdittelemaan ”älkäähän nyt siitä puhuko”,
sanoivat. Olli sanoi, ettei hän puhukaan, sanoohan vaan.

Tässä tuli nyt puuhia. Molemmat tyttäret tulivat valmistelemaan rakasta
äitiä hautaan. Nyt vasta sattumalta saivat kuulla, että äiti oli heidän
lapsilleen testamentin tehnyt, heille ei itsille mitään tulisi. Siitäpä
suuttuivat. Menivät miehiänsäkin hätään hakemaan. Mutta asia oli kun
olikin sellainen. Päätettiin testamentti kumoon hakea. Kuka nyt
tuollaista sietäis!

Hautajaisista sitten riideltiin. Oli ensin aijottu aimolliset pitää,
kahden aterian kanssa. Mutta kun testamentti tiedoksi tuli, ei kukaan
enää ajatellutkaan. ”Yksi ateria vaan”, sanoi Suska. ”Ei yhtään!”
tiukkui Annikka. ”Ketä sinne kutsutaan?” uteli Olli. Ei sitä kutsuta
ainakaan, eikä sitä, luettelivat tyttäret useampia.

”Lakeerataankos arkku?” kyseli Olli. Siitäkin nousi kinaa. ”Kelpaa se
ilmankin”, väitteli toinen sisar. Toinen oli suostuvainen. Vielä
monesta muustakin asiasta riideltiin ja kinasteltiin, aivan pienistä
turhanpäiväisistä asioista. Pahin riita oli maahanpaniais-pidoista.
Toiset tahtoivat vieraille yhtä ateriaa antamaan, toiset eivät olisi
ollenkaan antaneet. Viimeiset voittivat.

Se testamentti se oli, joka riidan teki ja kiukkusuonia kutkutteli.
Testamentin todistajia käytiin usein tutkimassa. Arveltiin,
aprikoitiin: meneekö myttyyn? Myttyyn menee, päättivät vävyt lopuksi,
ei sellainen pidä: muori ei ollut täydessä järjessä, kun testamentin
teki.

                                                  ⸻

Miina täti tuli hautajaisista. Mennä hytysteli mökkiä kohden mäelle.
Tapasi matkalla poikansa lapsia, pikku tytön ja pikku pojan. Mummon
luokse menossa olivat. ”Äiti lähetti”, kertoivat, ”lämmintäleipää
tuomaan”. Olivat luulleet että mummo oli jo hautajaisista kotiin
ehtinyt. Tyttö otti esiliinasta leivän ja antoi mummolle. Leipä oli
kaunis, hyvin noussut ja hyvästä viljasta leivottu. Miina pisti leivän
povellensa, otti pojan toiseen, tytön toiseen käteensä taluttaaksensa
ja vei kotiansa.

”Tulkaa lintuseni”, sanoi taluttaessaan, ”tulkaa, mummolla on hyvää
viiliä, oikein hyvää. Saatte rääpiä koko pytyllisen. Eikös äitinne
lehmä ole nyt ummessa?”

Ummessapa kuului vielä olevan, mutta sitten kun kantaa, oli äiti
juustonpuseroa luvannut paljon, oikein paljon ja Liinu tahtoi tuoda
mummollekin ja Mikku myöskin tahtoi.

Tultiin mökin luo. Ränsistynyt se jo oli, eikä korea, mutta kyllä
laatuun käypä. Lapset juoksivat riemuiten sisään, menivät heti
kaivelemaan muorin komeroita. Hupaista oli ja kaikki paikat vanhoja
tuttuja. Muori valitsi kauniimman viilipyttynsä, nosti pöytään ja
asetti lapset syömään ... käski rääpiäkin.

Sitten vasta hän otti miniän lähettämän kauniin kyrsän poveltaan,
katseli sitä, suuteli sitä; pani sen hyllylleen ja pyyhkäisi
silmäkulmiaan.

1891.

Kreetaliisa ja Maijastiina.

Hyvässä sovussa olivat ennen eläneet Maijastiina ja Kreetaliisa.
Naapuruksia olivat mäellä ja molemmat melkein yhden ikäiset. Paljon he
olivat yksissä ja lainailivat toinen toiseltaan mitä milloinkin
tarvitsemaan satuttiin. Kreetaliisa oli hyvä hieroja ja oivallinen
kuppari sekä muutamia vuosia ennen Maijastiinaa naimisiin mennyt —
jotka seikat ehkä yhteensä olivat vaikuttaneet sen, että Kreetaliisa
oli hiukan varakkaampi miehineen, kuin Maijastiina miehineen. Tuo ei
kuitenkaan mitään epäsopua saanut aikaan, sillä Maijastiina ei
kadehtinut Kreetaliisaa, vaan arveli, että jahka mekin eletään yhtä
kauan ... ehkäpä sitä meillekin karttuu.

Mutta edellä näkyi pysyvän Kreetaliisa, sillä kupparin ammatti on
kerrassaan oivallinen, siitä saattaa panna kasallekin, kun on mies,
joka muuten pitää huolen jokapäiväisestä leivästä. Niinpä he olivatkin
jo useita vuosia sitten saaneet mökkinsä velattomaksi, jotavastoin
Maijastiinalla ja hänen miehellänsä oli velkaa.

Vaan sittenpä päättikin Maijastiinan mies mennä Ameriikkaan ...
mitenkäpä sitä mökkiä muuten saisikaan maksetuksi! Siinä oli tullut
vähän liiaksikin, kun oli saunakin tehty, pääasiallisesti vaan sitä
varten, että kun naapurissakin oli sauna. Naapurin emännälle se oli
viran puolesta tarpeellinen! ... ja siellä olisi kyllä saanut kylpeä
ihan tarpeeksensa.

Akat sopivat varsin hyvin sittenkin vielä, kun Maijastiinan mies oli
Ameriikkaan mennyt. Kreetaliisa puhui useinkin Maijastiinan kanssa
tämän miehestä ja toivotti sen matkalle Jumalan siunausta. Mutta sitten
tuli Maijastiinalle rahaa. Hän maksoi miehensä matkarahat sekä 25 markkaa
Kreetaliisalle, jotka oli tältä lainannut hätätarpeeseen
mieheltään rahoja odottaessa. Omituista kyllä: aivan kohta, kun
Maijastiina oli maksanut viisikolmatta markkasensa ja lähti pois
Kreetaliisan mökiltä, rupesi hän ajattelemaan, että hän on nyt yhtä
rikas kuin Kreetaliisakin ja ettei hän enää viitsi joka näkemä
Kreetaliisalle kahvia kyhöstää ja että hän ottaa itseänsä hieromaan
Jaakon Kaisan, kun sitä niin hyväksi kehutaan — sanokoon Kreetaliisa
mitä ikinä tahtoo!...

Kreetaliisa ajatteli että ”kovinpa se oli...”, vaikka ei Maijastiina
suinkaan ollut näkemältä sellaiseen ajatukseen mitään aihetta antanut;
päinvastoin tuvassa ollessaan vielä oikein siunasi ja kiitteli. Mutta
tuollainen ajatus nyt tuli vaan Kreetaliisan päähän eikä hän päässyt
siitä erilleen ollenkaan, ennenkuin jo ajatteli — yhä Maijastiinaa
tarkoittaen — että ”älä nuolase, ennenkuin nokahtaa! ... on niin
kovin...”

Ja huomaamattaan oikein missä mennään oli hän yht’äkkiä ruvennut
ajattelemaan vanhasta ystävästään oikein ilkeästi, ja hän olisi — hän
tunsi sen itsessään syvästi — sanonut Maijastiinalle, jos tämä olisi
sattumalta palannut, että ”ei sitä, kuule, nyt pidä kohta niin kovin
nenäänsä nostaa, ei sitä tiedä vielä maailmassa kuinka käy”. Hyvää
suoden vaan olisi niin sanonut ... aivan hyvää. Eihän hän ollut ikänä
Maijastiinalle pahaa tahtonut!... Mutta kun kahviakin on ruvennut
juomaan niinkuin ... kerrassaan aivan hulluuden päähän. Mitä sitä
köyhän ihmisen sillälailla kannattaa ... hui hai! Kyllä sitä ovat
muutkin maailmassa eläneet, ovat hyvinkin ... ja paremmatkin tässä
saavat kaikkensa koettaa ... saavat jo...

Aivan samana päivänä, kylässä kulkiessaan, tapasi Maijastiina Jaakon Kaisan
ja pyysi itseänsä hieromaan huomiseksi. ”No mutta onhan siellä”,
sanoi Kaisa, ”Kreetaliisa, mikset sinä sitä?”

”Onhan se, mutta en minä tahdo siitä ollenkaan tykätä, se on sen
hierominen sellaista nytyyttämistä, että kipeäksi siitä vaan
jälestäpäin tulee.” Sitten hän vielä kertoi, että oli aikonut jo
monasti ennen pyytää Kaisaa, mutta ei oikeastaan ollut uskaltanut, kun
se olisi kuitenkin Kreetaliisaa suututtanut ja hän on niin hidas
riitelemään. Mutta nyt hän ajatteli, että ”suuttukoon jos paikkansa” ei
hän elä Kreetaliisan armoilla...

”Kyllähän se ... en minä tiedä”, rupesi Kaisa sanomaan sivuillensa
hämillään tirristellen, ”mikä hänessä lie syynä, mutta kaikki ne ovat
ruvenneet mua hierojaksi hakemaan, joita se Kreetaliisa ennen tapasi
hieroa... Mutta vaikka mä sen itse sanon niin kyllä mä avun aina olen
saanut, jota mä olen hieronut... Jumalan avulla! Jumalan avulla sitä
saa aikaan. No koetaan nyt sitte sinuakin huomenna, jos Jumala voimia
antaa, ei suinkaan tässä itsestään ja omalla hyvyydellänsä mihinkään
mennä.”

Maijastiina sanoi, että se ihminen on niinkuin vesirakko Jumalan
kädessä.

”Niin se on ... niin se on.”

Tehtiin lopuksi päätös saunan lämmittämisestä y.m. seikoista ja
erottiin.

Samana päivänä sai Kreetaliisa jo kuulla kylässä, että Maijastiina oli
pyytänyt Jaakon Kaisan hieromaan.

”Noo”, sanoi Kreetaliisa, ”hyvin suotu ... kovin hyvin suotu.” Mutta
ihmiset luulivat huomaavansa, että hän oli tulla aivan hulluksi
harmista.

Mennessään kotiin, ajatteli itsekseen monta kummallista seikkaa
Maijastiinasta. Vihdoin hän lähti kylään, meni Moilaseen, jonka emännän
kanssa hän oli hyvänlainen tuttu, mutta joka kuitenkin enimmäkseen
hierotti itseänsä Jaakon Kaisalla. Kreetaliisa kutsui emäntää
huomiseksi heille tulemaan ja sanoi, että hän lämmittää saunan ja
hieroo emännän, jos emäntä vaan tarvitsee. Emäntä mielistyi heti
asiaan. Sanoi, että tuo Kaisa häntä on tavannut hieroa, mutta ei hän
tiedä mikä sen Kaisan on tullut, ei sen hierominen tahdo enään olla
mistään kotoisin.

”Niin ne tahtovat sitä valittaa ihmiset, että se on tullut niin
huolimattomaksi, vaikka en minä tiedä, mutta niinhän sanotaan”, virkkoi
varoen Kreetaliisa. ”Sitä täytyy jokaisen, joka kerta jonkun ammatin
ottaa, hoitaa sitä tunnollisesti, ei siihen auta.” He sopivat hyvin
sanoissa, Moilasen emäntä ja Kreetaliisa. Seuraavana aamuna aikasin
savusivat jo Kreetaliisan ja Maijastiinan saunat. Kaisa tuli myöskin
aikaisin.

”Näkyypä savuavan tuo Kreetaliisankin sauna.”

”Niin, niin se savuaa, mutta en minäkään tiedä ketä se sinne nyt on
hankkinut.”

”Joo ... jopahan sitä ihmiset tarvitsevat aina... Ei se monella ole se
terveyskään sellainen, ettei hieromista tarvitsisi aina väliin.”

Mutta nyt näkyi Kreetaliisa tulevan mökistään suoraan Maijästiinan
mökille päin.

”Tulee tänne nyt Kreetaliisa”, virkahti Kaisa.

”Näkyy tulevan... On nähnyt saunan lämpenevän niin tulee jo katsomaan,
saa nähdä mitä se nyt sanoo?”

Kaisa arveli, että sanokoon mitä tahtoo ja Maijastiina sanoi, että
niinpä hyvinkin, mitäs tuosta tarvitseekaan huolia.

”Hoh ... hyvää huomenta, tääläpä on virkaveliikin!” huudahti
Kreetaliisa jo ovessa niin ystävällisesti, kuin hän olis tavannut
parhaimman ystävänsä.

Maijastiina punastui ja katsahti arasti Kreetaliisaan, mutta Kaisa
istui vakavana, ruumistansa heilutellen penkillä, loi tulijaan pitkän,
tutkivan katseen ja virkahti:

”Joo, niin on ... niin on.”

”Istumaan”, kutsui Maijastiina.

”Joudakaan istua, minä oon lämmittänyt saunan ja pitäisi Moilasen
emäntää hieroa.” Tässä hän loi suloisen syrjäkatseen Kaisaan. ”Mutta ei
sitä emäntää ole vielä kuulunut ... tiedä missä se oikein viipyy. Eilen
kun olin sielläpäin kulussa, pyysi saunan lämmittämään... Hieromasauna
täälläkin varmaan lämpiää?

”Niin kyllähän se sitä varten...” Maijaliisa naurahti kuin anteeksi
pyytäen ja Kaisa katseli lattian rakoon. ”Kun tässä tapasin eilen
Kaisan kylässä niin pyysin tulla tänne, kun olemme vanhoja tuttaviakin
ja muuta... Pistin sitten samalla saunan lämpiämään, ajattelin että kun
sullakin aina tahtoo olla niin kiireitä, että...”

”Noo, mitäs kiirettä mulla nyt sitten on, ainahan minä olen ollut
valmis sinua hieromaan milloin vaan olet tahtonut, mutta ... mitäs
siitä nyt ... kaukaa vesikin parempaa...”

Mutta nyt hän purskahti niin korkeaääniseen ivanauruun, että toiset
oikein sävähtivät.

”Kaukaa vesikin on parempaa, sanotaan”, jatkoi hän yhä nauraen.

”Mutta kovinpa se nyt käy sun aatamilles...”

”Aatamilles? Älä usko jotta se mun aatamilleni käy, älä jo. Mutta minua
vaan niin kovin naurattaa.”

”Tottapa sun on niin kovin hyvä olla.”

”No mun on, kuule, niin hyvä olla, kuin olis pää taivaassa ja jalat
penkin alla ... vaikka ei olekaan mieheni Ameriikassa... Mutta soon
niin hyvä, kun on mies kotona, joka pitää huolen leivästä, että ei
tarvitse keneltäkään odottajaisia kerjätä...”

”No onko minun sullen velkaa ... ja mitä sulta on kerjätty?”

”Jos ei nyt ole niin on ainakin ollut... Eikös se ole hyvä kun on
sellaisiakin joilla on, kun hätä tulee. Mulla ei ole, Jumalan kiitos,
ollut hätää eikä taida tullakaan niin kauan kun on konsti... Ja se
onkin sellainen konsti, että ei tarvitse työn hakuun mennä, kotio vaan
tullaan ja tuleekin komeita talon emäntiä niin että keikkuu.”

”Tuo oli luultavasti mulle?” kysäsi Kaisa.

”Se oli sulle, eli muille, vaikka kelle.”

”Kyllä minä sen sulle sanon Kreetaliisa, ettei ikänä sun kyntes ole
kelvannut mun kätteni jälkiä parsimaan.” Hän nousi vihasta hehkuen ja
käveli uhitellen Kreetaliisan luo.

”Ka ihminen käsiä!” hän huudahti ja löi kämmenet yhteen että räjähti.
”Niillä käsillä on jo monta hierottu, mutta ei yhtään vielä sairaaksi
kahmittu.”

”Sys siunatkoon ... älä nyt vaan päälleni tule muutama!... Onpa kuin
kädetkin! niinkuin olis toukka kymmenen vuotta konttien välissä
toliansa kalunnut. Mutta katsos käsiä, ihminen ... ka: niinkuin pakarin
simpuloita, että oikein mieli tekee syödä.”

”En minä ole ikänä itseäni kehunut, minä olen aina antanut muiden...”

”Kehuako? ... muidenko olet antanut kehua? Mutta vähälle ne ovat sun
kehumises jättäneet, ryökäleet! En minä ole kuullut kenenkään sinua
kehuvan...”

”Yhtä vähän kuin minä sinua...”

”Kaikki mua kehuvat ja minä kehun muita, sinuakin seitsemässä
kestikievarissa, joissa ei ole kuin kissat kotona ja...”

”Mutta minä oon emäntä täs mökis, minä!” kiljahti Maijastiina ja
hypähti kohoksi, ”enkä minä kärsi tuonlaista helvetin melskettä”,

”Emäntä!? Mikä emäntä? Koturi sinä olet, et sinä ole vielä sitä
maksanut. Korkulaiselle on vielä velkaa puolitoista sataa. Katso vaan,
koska on mäntä katolla... Ja jos olisitkin, niin et ainakaan omalla
kunnollas...”

”Tuopa nyt pirunmoinen ihminen on!” tuumaili Kaisa, kun ei enää
tahtonut vuoroa saada.

”On se pirunmoinen ja ihmistenmoinen, ja aina se on aikaan tullut ja
tulee vastakin! Se tulee aikaan niinkuin linnan lehmä, eikä sillä ole
hädän uitua, vaikka ei se pakkaakaan toisen pellon pientareelle.
Kupattavia sillä vaan on niin, että väliin seisoo saunat ihmisiä täynnä
kuin sarapistoa. Ka tuollaisiakin! Tuolla tulee Moilasen emäntä.
Sellaisia sitä viitsiikin hieroa ja kupata, ei siinä kohta luut käsissä
kolaja niinkuin muutamain, että väliin luulee hierovansa jotain
kantoläjää, niin että sormet tahtovat tilaltansa nyrjähtää... Mutta
mitäs siitä, täytyyhän niitä sellaisiakin hieroa, kun ei ole muuta
työtä, eikä ansiota...”

”Ja itsekin hierot kun vaan pääset”, keskeytti Maijastiina.

”No armootullen, armootullen, hyvä ihminen ei suinkaan ansion tähden...
Ei, mutta nyt minun pitää mennä.” Ja hän lähti. Ovesta pisti vielä
päänsä sisään:

”Mulla kulkee niin komeita vieraitakin, että mua oikein hävettää, kun
on tällaisia naapureita. Mutta hiero sinä vaan Kaisa köyhiä, kyllä minä
hieron rikkahia ... sinä oot parhaan nolo siihen virkaan ... minä
meinaan, että tappamaan köyhiä pois rikasten jaloista. Prassai!”

Maijastiina sieppasi napallisen likavettä, juoksi perään ja viskasi
portailta, mutta yletti ainoastaan hameen helmoihin.

”Takka praa, takka praa!” huusi Kreetaliisa juostessaan. ”Kun on oikein
köyhä, niin täytyy likavettä heittää, kun ei taida haukkua. Mutta mitäs
mun siihen auttaa... Takka mykky praa! Voi tuhannen kun sinä ootkin jo
ruma ja kun Kaisa nyt vielä sun kyntää ja kraapii rotankynsillänsä,
niin oot sinä sitten elävä ... oot aivan mykky praa!”

Hän juosta lekotti kotoansa kohti minkä kintuista lähti, ja ehti
samassa pihaan kuin Moilasen emäntäkin ja kertoi tälle että Jaakon Kaisa
oli hänelle ruvennut haukahtelemaan, kun kuuli, että Moilasen
emäntä tänne tulee.

                                                  ⸻

Kumpasessakin saunassa toimitettiin päivän tehtävät, sekä
ruumiillisesti että henkisesti sangen perinpohjaisella tavalla. Ilta
läheni, pimeys saavutti, Kreetaliisan mies saapui päiväkunnalta kotiin
ja akkoja tuuditteli uneen muistelmat päiväntapauksista.

Mutta noin 11:n ajoissa yöllä heräsi Maijastiina ja synkeästä pimeästä
yöstä leimahti hänen silmiinsä omituinen valo. Hän kavahti siunaten
ylös, luullen sitä ensin noidan nuoleksi, mutta ikkunaan ehdittyään
huomasikin, että tulikieli kiikutteli naapurin saunan luukosta. Hän
siunasi uudestaan ja pelästyi niin kovasti, että oli vähällä valahtaa
lattiaan. Ensin välähti hänen mielessään käsittämätön ilon ja kauhun
sekainen koston tunne. Mutta se teki kohta takaperoisen ikäänkuin
oksettavan vaikutuksen ja hän joutui niin hätiinsä, että tuskin ehti
hiukan vaatetta päälleen heittää, kun jo juoksi kohti Kreetaliisan
mökkiä ja oitis ikkunan alle kopistamaan.

”Sauna palaa!”

Valkea ei sopinut näkymään Kreetaliisan ikkunaan. Mies nukkui eikä
kuullut huutoa, mutta Kreetaliisa kuuli.

”Hoo ... no anna palaa onpa sulla rikas mies Ameriikassa”, virkkoi
Kreetaliisa laiskasti haukotellen.

Eukko luuli, että Maijastiinan sauna se onkin, joka palaa.

”Häh?” huusi Maijastiina kun ei oikein kuullut mitä toinen sanoi.
”Sauna palaa!”

”Anna palaa, mitäs se niin rikkaille on!”

”Palakoon vaan sitte ... ei se mun asiani ole...” Hän jo aikoi poistua
ilkeä koston tunne taas sydämmessä, mutta jokin voima tuntui vetävän
häntä huutamaan vielä:

”Mutta se onkin sun, eikä mun saunani!”

Nyt hän kuuli, kuinka Kreetaliisa loikahti sängystä lattialle ja
kiljahtaen siunasi, niin että mieskin heräsi.

”Meidänkö sauna se onkin?” kiljui hän häiriössään mennen sille
ikkunalle, jonka takana Maijastiina oli.

”Meidänkö sauna se olikin?” matki Maijastiina Kreetaliisan äänellä.

”Sys minkälainen ihminen sinä olet!... Hermanni, joutuun! ... sauna
palaa... Härre... No menehän nyt, kuuletkos, ihmisiä hätään hakemaan
Maijastiina... Herra Jumala armahda!” Hermanni oli jo mennyt juosten
ulos ja Kreetaliisa seurasi perässä huutaen:

”Apuhun! ... apuhun! ... ihmis-kullat! ... apuhun, kun meidän ainut
sauna palaa!...”

Maijastiina jo silloin vei vettä Hermannin kanssa ja häneltä pakkasi
nauru ihan väkisten.

                                                  ⸻

Viikon kuluttua istuivat akat taas Kreetaliisan tuvassa yhdessä
kahvilla. Kreetaliisa itki ja sanoi, että kun hänellä on niin kovin
paha ja ilkeä luonto ... mutta kun ei hän voi sille mitään. Maijastiina
myöskin sanoi, että johan se on se aatami kaikilla, niin hänellä kuin
muillakin.

1892.

"Kyllähän minä jo meinasin, mutta..."

Tappuraisen äijä oli jo ollut kaksikymmentä vuotta leskenä. Nyt oli
ikää jo puoliväliin kuusikymmentä hartioilla. Varsikin oli jo koukkuun
käynyt, pieksun kannat alkoivat maata laahustaa, päälaki oli
paljastunut, kasvoille oli aika uurtanut puumerkkejään, — ainoastaan
nenä oli vielä täyteläinen ja lihava. Poskilla ja leuvassa törrötti
karhea valkoinen parran sänki ryppyjen pohjalla, sinne kun ei koskaan
veitsi osunut, saivat sänget siellä seista suloisessa rauhassa.

Muutenkin oli äijä rojuluontoinen: välitti hyvin vähän siivosta.
Piti enimmäkseen huonoja pieksuroukkosia ja kuluneita housuja
pyhäpäivinäkin. Harvoin kävi veitsen kanssa partansa kimppuun ja antoi
tupakanjäljen puutua suupieliinsä.

Sen lisäksi oli hän rikas ja kitsas kuin synti.

Ja kun lapset, — joista nyt nuorin, ainoa kotona oleva oli
kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joskus, kun äijän kanssa riitautuivat
perintöasioista ja tämä uhkasi ottaa nuoren, uuden vaimon ja näyttää
heidän perintötuumilleen pitkää nenää, — katsoivat tuohon nenään,
leukaan ja koko rakennukseen, purskahtivat he melkein aina nauramaan;
ei pelkokaan saanut heitä uskomaan!

                                                  ⸻

Talossa oli piika, kahdeksantoistavuotias iloinen Littu, isätön ja
äiditön orpotyttö, nätti ja sopiva siihen määrään, että vaikka olikin
pukenut luttinsa lainavaatteilla, siellä kuitenkin renkipojat kävivät
kopistelemassa.

                                                  ⸻

Eräänä sunnuntaina, kun talosta olivat muut hajonneet, tytär Miina
mennyt kirkkoon ja palvelijat mikä minnekin, että äijä yksin vaan oli
jäänyt kodin vartijaksi, näkyi hänelle yksinäisyys tuovan varsin
omituisia ajatuksia. Sillä kun oli aikansa istunut kessumaassa ja
poiminut kukkia kessun latvoista, sitten käynyt tarkastelemassa
humalistoa, kääntänyt tervattujen rekien ja kärryn pyöräin
kuivamattoman puolen aurinkoa kohti, ja korjannut tarharinnin, meni hän
tupaan, otti seinästä vanhan peilin ja rupesi tarkastamaan naamaansa.
Luultavasti tuo suorapuheinen kumppali hiukan loukkasi, koska hän niin
tyytymättömästi muristen pani sen paikoilleen, meni kamariin ja otti
hyvän viinaryypyn. Mutta siellä turvasi kohta toiseen samanlaiseen
kumppaliin, joka upeissa kullatuissa raameissa riippui seinällä tytär
Miinan palvelukseksi. — —

Ettemme tarvitsisi vanhusta loukata, kertomalla miten hän siinä
koetteli turhaan tavoitella muinaista ryhtiä, merkitsemme sen kohdan
vaan kahdella viivalla, jotka merkitsevät niitä kuluneita,
joiden menettämistä hän nyt niin katkerasti katui, että
meni taas kaapille ja otti viinaryypyn.

Se olikin varmaan parempi ystävä kuin tuo ulkokullattu kultapuitteinen,
joka seinällä riippui, sillä poskille alkoi nousta hieno puna ja
liikkeistä päättäen palautti se mieleen uuden elämantoivon. Hän meni
vieläkin kerran sitä suutelemaan ja vältti katsomasta peiliin, mutta
meni sen sijaan tupaan, teki valkeata takkaan ja asetti sinne
vesipannun.

Sillä aikaa kuin vesi kuumenee, hakee hän yliseltä verkahousut ja
saappaat. Pukee ne päällensä ja mustaa saappaat vielä nokitukolla.
Sitte vie veden kamariin suurella savivadilla, hioo partaveitsensä.
Löytää vielä jostain saippuan palasen ja asettuu tuon kullatturaamisen
eteen ja käy säilänsä kanssa urhoollisesti partansa kimppuun. Mutta
miehuullisesti pitää sekin puoliansa, johdattelee luontaisella
juonikkaisuudella surmaavan aseen ryppyjen selkään saaden siten aikaan
turmiollisen verenvuodatuksen. Äijä älähtelee tuskallisesti,
pullistelee poskiaan mitä luonnottomimmilla ponnistuksilla. Hän
kokoilee riepuun veritippaset ja kyselee kultapuitteiselta valloituksen
tuloksia. Se alkaa kehuskella, äijä riemastuu, käy uudella innolla
kalpaansa käsiksi... Veri vuotaa, tuskitellen väkättää vanha leuka
uhraten hurmettaan lihallisen uudestasyntymisenpeson alttarille.

Ja vähän ajan kuluttua seisoi hän siinä verkahousuissa ja kuivaneen
ravan päältä mustatuissa saappaissa, kasvot kuin suolahapolla
voideltuna vehkeillen ja pöyhistellen. Lähti vihdoin köpöttelemään
ulos, heitti kivellä Litun lutin oveen ja käski alas tulla. Littu
tulikin pikapuoliin unissa silmin ja löysi äijän tuvassa valkean
touhuissa. Äijä hymyili ja katsoi Littua sukkelasti silmiin, kun käski
kahvia keittämään ja rupesi sitten toimittamaan kauniista ilmasta,
kyselemään, pahoinko nyt nukuttaa ja että hän on tässä niin ikävissään
että...

Littu ei tahtonut ihmettelemästä lakata: millä se nyt on tuon naamansa
voidellut? mitä se nyt verkahousuihin on pukenut? saapaskohjaleetkin on
jalkaansa vetänyt ja noennut? ja kahvia sydänpäivällä keitättää ja noin
sukkeloita puhuu ja nauraa ja...?

                                                  ⸻

”Te olette niin vanha ja...”

”Vanha! No saamari katso nyt ... näytänkö minä niin kovin vanhalta, kun
partani ajoin?”

Littu purskahtaa nauramaan ja painaa pään käsiinsä.

He istuivat toinen toisessa ja toinen toisessa päässä kamarin pöytää,
jolla ovat kahviaseet levällään. Äijä joutui kovasti hämilleen: hänhän
oli kysynyt, eikö Littu tahtoisi tulla hänelle akaksi. Mitä sitä nyt
sitten niin nauraa tarvitsisi? Jos hän nyt onkin vähän vanha, niin onpa
hänellä rahaa ja rukiita ja...

Hän kiivasi pöydälle rahalompakkonsa ja piirongin laatikko, jossa oli
velkakirjoja ja sanoi, että jos hän nyt onkin vähän vanhempi, niin
hänellä on sellaista, jota ei ole renkinulikoilla. Kas tässä on rahaa
ja tässä on velkakirjoja...

”Niin, mutta kun minä olen niin nuori”, väitti Littu, mutta ei enää
niin nauranut. Herra isä! ... kun onkin paljo rahaa tuolla äijällä ja
velkakirjoja ... ja minäkö olisin emäntänä tässä ja...

”Nuori? Älä sinä siitä huoli, kun en minäkään huoli... Nuori sun
pitääkin olla ja korea ja iloinen, en minä mummoista huolisikaan. Ja
minäkin nuorennun... Mennään kaupunkiin ja ostetaan mullen uudet
trikoovaatteet. Mutta katsos: kun ei minusta ole kukaan välittänyt,
niin minä olen olla rojuuttanut, en ole siivostanikaan enkä vaatteista
välittänyt... Mutta nyt minä rupeisin kohta pitämään arkina niitä uusia
puolivillaisia housuja ja sullen ostaisin musliinia ja karttuunaa. Eikä
sun tarvitsisi muuta kuin vähän minusta huolta pitäisit, olla ja huutaa
ja narukengissä kävellä... Ei Miinaa tarvitse pelätä, se sais pitää
suunsa kiinni ja olla hiljaa, sinä emäntä olisit...”

”Voi Jumala siunatkoon!”

”Häh?” äijä kysäsi vaikka kyllä kuuli, mutta hänestä kuullosti, että
tuohon perään pitäisi oleman tulossa joku myönnytys.

”Mutta minä en osaa millään tavalla olla niin vakava, kuin te
tahtoisitte, ei vaikka...”

Äijä pamahti ylös kuin tulissa ja tauloissa ja alkoi hullunkurisesti
konkaroida ikäänkuin tanssien, että Litun täytyi taas katketakseen
nauraa. Äijä sanoi, että jos sä rupeaisit istua mörröttämään kuin
vanhat akat, niin siitä hän suuttuisi. —

Mutta oli jo aika lopettaa nämät vehkeilyt, sillä kirkosta tulon aika
alkoi lähestyä. Littu korjasi kahvitamineet ja karkasi puoliväkisten
äijän käsistä luttiin. Äijä meni taas kaapille, otti ryypyn ja kopautti
nyrkkiä pöytään virkahtaen leveästi nauraen:

”Saamari soikoon, olenkin vielä vanha Jussi!” Mutta siinä hän yht’äkkiä
muisti, että hänen olisi pitänyt sanoa Litulle, ettei sen saa enää
poikia luttiinsa laskea. Hän lähti perään aikoen kutsua Litun sieltä
uudestaan ulos ja sanoa sille ... mutta Miina tuli jo ovessa vastaan.
Äijä vähän säikähti ja nyreissään virkahti: ”No mikä saamarin hätä
sieltä kirkosta nyt oli kotiin!”

Miina katsoi pitkään ja matki:

”Hätä?”

Mutta äijä ei sanonut mitään, hämillään vaan itsekseen mutisten palasi
kamariin, pani oven lukkoon ja oikasi sänkyyn makaamaan.

                                                  ⸻

Äijä Tappurainen oli rakastunut todella korvia myöten, mutta sitä eivät
talossa tienneet muut kuin Littu. Kuitenkin heti ensi päivästä, kun
tunnustuksensa oli tehnyt, näkivät kaikki, että hänessä oli tapahtunut
kummallinen muutos: oli näetten niin epätasainen. Ennen oli tasaisen
hienoinen luonnostaan eikä juuri paljon puhellut. Nyt sitä vastoin aika
ajoin pälpätti ja laverteli oikein hullutuksia, toisinaan taas yhtäkkiä
ärhenteli ja karjui kuin raivoissaan. Palvelijat ja muu väki katsoivat
monta kertaa pitkään päälle ja kuiskuttelivat, että mikähän lempo tuon
äijän on tullut?

Miina luuli että se on hulluksi tulossa. Aikoi jo lähteä sisarten luo
kertomaan, mutta jätti vielä toistaiseksi. Ehkä oireet paremmin alkavat
näkyä, tuumaili.

Sitten eräänä päivänä tuli Tappuraisen äijälle vieraaksi toinen äijä,
vanha tuttu ja ”trastukampraatti”; leskimies muuten hänkin. Muulloin ei
Tappurainen paljoakaan välittänyt vanhoista tutuista, jopahan nyt
istumaan käski tuvan penkille, toi siihen kessupöntön ääreen ja käski
piippuun panna, harvoin niin pitkälle meni, että viinaryypyn antoi.
Vaan nyt meni jo pihalle vastaan naureskellen, huuti Litulle, joka
siinä jotain Miinan kanssa teki, että tois heiniä Rotevaisen vaarin
hevoselle. Koetti siinä jutuillaan Rotevaista pihalla viivytellä, niin
kauan kuin Littu tuomaan ehtisi ... näkishän siinä Rotevainenkin. Mutta
Rotevainen ei näkynyt mitään näkevän, — Tappuraisen täytyi huomauttaa:

”Eipä sitä Littua nyt yhtään laulata.”

Rotevainen jo katsoi, että mikäs se Littu nyt on, kuin sitä niin pitäis
laulattaa ja sitte hän katsoi Tappuraista. Mieleen vilahti: onkohan se
juovuksissa?

”Vai on tämä niitä laulaja-Littuja”, sanoi.

”On se sellainen laulaja-Littu, että ... ja hutikatti”, todisti
Tappurais-äijä hymyillen katsellen Littua, mutta vilautti samalla
katseensa vauhkasti Miinaan. Miina seisoi siellä joutilaana ja katseli
heitä, Äijä hiukan niinkuin säpsähti, kääntyi heti tupaan päin ja
kehoitti Rotevaistakin tulemaan.

Nyt mentiin oitis kamariin ja otettiin ryypyt suihin. Tappurainen tuli
kovin vierasvaraiselle tuulelle, meni porstuan ovelle ja huusi Miinan
ääreensä.

”Pitäisi tulla kahvia laittamaan”, sanoi, ”jos et sinä jouda tulla niin
käske Littu... Käske vaan Littu, saat olla touhuissasi sinä”.

”Littu?” Teräväsilmäinen tyttö tutki vanhus parkaa katseillaan luita ja
ytimiä myöten. Äijä rupesi hätäilemään:

”Littu, niin ... mä vain ajattelin, että jos sulla on kiirettä niin...”
Mutta siinä vasta äijä huomasi, ettei se ollutkaan Miinan työtä, vaan
talon. Mukavampihan sitä olisi kaikessakin tapauksessa ollut Littu
tekemään ja Miina taas kahvia keittämään...

Miina ryntäsi tupaan posket hehkuvina. Äijä lähti päätä kynsien perään:

”No keitä sinä, sama se mulle on kuka sitä...” Äänen väre oli surkean
epävarma. Äijä pelkäsi tarkoituksen tulleen ilmi.

”Ei sitä ole Littu meillä ennenkään keittänyt!” ärhenteli Miina, kun
pelliä aukoi. Äijä puikki käsistä kamariin. Kun Miina jäi yksin,
heittäysi hän uunin penkille istumaan, löi käsillä polviinsa ja
tuskallinen ilme kasvoissa ohahti:

”Sitäkö se hulluus olikin!”

                                                  ⸻

Ensin otti Miina Litun ”kirkkoon”. Kyseli, että onko teillä sellaisia
touhuja. Littu hämmästyi, ei osannut aavistaakaan, että siitä jo muut
tiesivät. Koetti kierrellä. Mutta eihän siinä pitkälle päässyt.

”Puhui se isäntä siitä”, sanoi vihdoin vaitoisesti, ”mutta en suinkaan
minä ole ajatellutkaan...”

”No olet sinä ajatellut! ... kyllä minä sen näen sun päältäsikin. Hyvä
isä sentään! ... ja sinä ottaisit tuollaisen vanhan kroosun?”

Littu ei tiennyt mitä sanoa; rupesi itkemään.

”Heitä nyt Jumalan nimessä sellaiset”, uudisti Miina.

”En suinkaan minä ole sitä niin ajatellutkaan”, ruikutti toinen.

”Onko se jo aikaakin ollut vireillä se juttu?”

”Kaksi viikkoa”.

Littu itki ja kertoa sopersi, että ei suinkaan hän sitä ollut niin
ajatellutkaan juuri, mutta kun se vaari oli sanonut että hän pääsee
emännäksi, eikä tarvitse mitään tehdä, niin oli hän ajatellut, että kun
se niin tahtoo, niin... Ja eikä Miinan sitä tarvitsisi peljätä, vaikka
hän tuliskin ... että hän rupeaisi häjynkuriseksi... Jumalakin sen
tietää ettei hän y hyy hyy yy...

Miinasta oli tuo kaikki niin verrattoman hullunkurista että asia
yhtäkkiä alkoi näyttää lasten leikiltä. Kun hän vertaili isäänsä ja
Littua toisiinsa ja ajatteli tuota Litun vakuutusta, ettei hänestä
tulisi paha äitipuoli, tahtoi hän pakahtua naurusta. Ja Littu itkeä
kollotti kilpaa, kun toinen nauroi. Naurunsa välistä sai Miina
sanottua:

”No elä nyt poraja, kyllähän minä ja Perttalan emäntä ja veli Juho,
Savion lautamies äitipuolen tarvitsemme”.

Toinen yltyi vielä kovemmin älättämään.

Miina jätti hänet heinälatoon itkemään ja meni itse tupaan. Kävi
heittämässä vaatetta yllensä ja lähti veli Juhon luokse.

                                                  ⸻

Vähän sen jälkeen kun Miina oli mennyt, lähti pois Rotevaisen vaari ja
oli hiukan toisella kymmenellä. Tappuraisen äijän ”kulmiin” niinikään
oli mennyt ja siinä lähdön hommissa pihalla äijät kaikellaisia joutavia
jaarittelivat. Mutta sitte vasta kun Rotevaisen äijä jo oli kärryillä,
äkkäsi hän kysyä:

”No mutta, Jussi, koska me lähdemme akkametsään?”

”Hääh? Mitäs saamaria... No mennään vaikka huomenna!”

”Huomenna?” naureskeli toinen.

”Niin, lempoako se viivyttelemällä paranee”.

”No niin, tule sinä meille, lähdetään sieltä. Kyllä tällaiset poijat
vaan kelpaa”.

Molemmat nauroivat.

”Kelpaa ne! Saat’ ei ainakaan tarvitsisi ’plikuskien’ nälkäkärryihin
istua”. Jo oli tulla ja tulla Tappuraisen äijältä, että hänellä on jo
täällä tämä ... ja korea onkin... Mutta jäi se kuitenkin sanomatta, kun
toinen äijä yhä jatkoi:

”Ei niitä vain joka oksalta putoile tällaisia poikia. Mutta kuinkas
vanha sinä nyt olet Juho?”

”Alanhan minä jo olla tuossa puoli välissä kuuttakymmentä”.

”No on sulla päiviäkin, mutta pahoin se on kanssa jo parkittu tuo sun
naamas”.

Se ei ollut Tappuraisen mieleen.

”Noo, jopa ... sinä oletkin pysynyt hyvänä”.

”Minä olen niinkuin simpula vaikka olenkin jo kuudenkymmenen. Katso, ei
ole ryppyjä poskilla”. Rotevainen taputteli poskeansa.

”Ei siinä pahasti ole, saamaristi sinä ootkin säilynyt”, tuumaili
Tappurainen kateellisesti katsellen toisen pullottavia poskia.

”Ei maar, mutta hyvästi nyt Juho. Kyllähän se taitaa meiltä jo jäädä se
akan touhu. Vanhat ovat meille liika rumia ja nuoret lukevat mieluimmin
ikävuosia kuin velkakirjoja”. Toinen lähti ja Tappurainen jäi lukemaan
”saamariansa”, että mistä sinä sen tiedät mitä ne lukevat!... Meni
sisään ja otti taas harmissaan ryypyn. Lähti sitten tyttöjä etsimään.
Tarhan puolesta löysi Litun, mutta ei Miinaa. Matkan päässä seisoen
kyseli Miinaa, oli niin aralla hengellä, ettei tohtinut likelle mennä.
Sai kuulla, että se oli jonnekin kylään mennyt. Vai meni, ajatteli.

”Mihinkähän meni?” kysyi. Littu vastasi tuikeasti, ettei tiennyt.

Äijän kasvoilla kuvastui harmi. Hän astui likemmäksi Littua ja vääntäen
suutansa teennäiseen hymyilyyn, kysyi kuiskuttaen: ”Puhuiko se sulle
mitään?”

”Puhui se... Johan minä sen tiesin!” Littu hyrskähti itkemään.

”Vai puhui. Mitä sanoi?” kyseli äijä tyhjänpäiväisen nolosti. Littu
kertoi itkien ja sinkuen, ikäänkuin äijä olisi siihen ollut syyllinen,
että se sanoi sitä ja sitä.

”Kuule saamaria...”

Yhtäkkiä nousi äijän luonto lovesta. Hän ryähti karskisti, sanoi että
hän on isäntä talossa ja...

”Tule tupahan Littu, keitetään kahvia... Minä näytän niille, että minä
olen meiltä, mutta muut ovat meidän krannista. Tule nyt Littu!”

”Kissa!”

”Häh?”

”Kissa!”

”No mikä sun on?”

”Ei mikään, en minä tule”.

”Et tule?”

”En, en!”

”No saamari...” Äijä astui likemmäksi, tarttui käsikynkkään ja rupesi
leikkiä laskien vetämään. Littu riuhtoi itsensä irti ja pakeni edellä.
Äijä kompastui rioon ja kaatui. Nousi sadatellen ylös ja huusi Litulle,
lakkiansa ylös hapuillen:

”Tule nyt! ... mikä sinun on?”

Mutta Littu luimisteli vaan vihoissaan nurkan takana ja katseli jostain
raosta, miten tupakan kura vaitonaisena juoksi suupielistä. Tyttöparkaa
jo puistutti. Se näytti muutenkin tuo äijä niin avuttomalta
kräkkylältä...

”Mihinkähän se meni? Tule nyt Littu!”

Ei näkynyt Littua.

”No ole sitten”, murisi äijä ja lähti tupaan.

Miina tuli iltasella, löysi isänsä nukkumasta. Veljeänsä ei ollut
tavannut, tämä kun oli ollut viikkokunnalla takamailla. Mutta emännän
kanssa oli asiasta nauranut, molemmat olivat tehneet johtopäätöksiänsä
ja tulleet vihdoin siihen, että ennen pitkää se äijän touhu siihen
kuolee. Eihän se Littu nyt saattaisi olla niin hassu ... ja eihän se
äijäkään nyt aivan täysi mieletön vielä ole, tuumivat. Ja vaikka asia
näytti olevan niin vakavaa laatua, eivät he saattaneet mitenkään olla
yhä uudestaan nauramatta.

                                                  ⸻

On varhainen sunnuntaiaamu. Tappurainen on kuitenkin jo noussut ja
kävelee pihasalla kaunista aamua ihaellen.

Yht’äkkiä: pitkä pojan vekara tulla roikkailee Litun lutista ja
puikkelehtaa tarhanpuolesta välysien kautta vainiolle.

”Mikäs saamari?” pääsee äijältä ääneen ja ilman aavistamatta löytää hän
siinä itsensä seisomassa mustissa sukissa korvia myöten. Ei saata olla,
vaan menee vielä nurkasta perään katselemaan, että kuka se oikein oli.
Se se oli sittenkin, joksi luuli, joku renkiroikale!

”Mahtoi olla lainahousutkin pitkäin säärien suojana ... ja olikin!”

Jo nyt saat Littu vasikannahkoja odottaa! Äijä tuntee sinut jo. Kun
kehtaatkin rakastaa ja paremmin pitää tuollaisesta roikaleesta, jolla
on lainahousutkin...

Äijä on kovasti suuttunut, menee sisään, ottaa hyvän ryypyn, ei hae
peiliä, ei saappaita eikä verkahousuja, vaikka onkin pyhäaamu.

Mutta Miina on lasista nähnyt hänen vehkeensä pihalla.

Hänkin innostui juoksemaan, juoksi ylös kamariinsa ja siellä hän nyt
vasta oikein nauraa.

                                                  ⸻

Päivemmällä tuli Poika-Juho, Savion lautamies emäntineen ja lapsineen
vieraiksi. Äijä oli vähän hämillään, kun pihaan vastaanottamaan
mennessään äkkäsi poikansa suusopissa juonikkaan hymynkierteen. Kun
vieraiden kanssa kamariin tuli ja sinne Miinakin ehti, rupesi Juho
tolkussaan juttelemaan:

”Tulimme tänne katsomaan, koska ne häät pidetään, että jos apuihin
pitäisi joutaa”.

”Älä nyt siinä”, ärähti äijä kärsimättömästä.

Miina ja Savion emäntä kamppailivat äärettömästi tukkivan naurun
käsissä. Juho oli vakava ja totinen.

”Saamari”, ähki äijä hämillään päätä kynsien.

”No mitä?” kyseli Juho.

Miina jo purskahti, mutta se olikin vaan yskä.

Äijä katseli lattiaan.

”Kyllähän se tässä tarpeeseen olisi äitipuoli tuolle Miinalle,
hoitaisihan edes tuota yskää ja saisinhan minäkin siltä aina jotain
neuvoja ja olishan siinä uusien veikkojenkin toi...”

Mutta nyt naiset jo nauroivat oikein huutamalla ja vatsojansa pidellen
eikä Juho saattanut olla mitenkään jatkamatta lausettaan tällä tavalla:

”— u-hu-huusien ve-he-heikkojen to-ho-hoivo ha ha hahahaa!”

Miina nojasi ryömällään vuoteen päänalusiin ja Savion emäntä turvasi
tuolin nojaan.

Äijä ei voinut vastustaa kohtausta: kun nousi tuoliltaan ja nosti
sulhaskasvonsa, nauroi hänkin että silmistä vedet juoksivat, lihakas
nenä kimmoili ja tärisi kuin kumipallo, taas pitkällä törröttävä parran
sänki tutisi syvien poskiryppyjen pohjalla ja harjalla...

Aluksi äijä rupesi nauramaan oikeastaan sillä, että ne toisetkin niin
nauroivat. Mutta sen ohessa joutui ajattelemaan Jussin puheita
äitipuolen tarpeesta, uusien ve-heikkojen to-hoivosta ja sitten vielä
sitä toissunnuntaillista parranajotouhua ja peilailemista...

”Kyllähän minä taisin olla niin hullu ja jo meinasin ... mutta...”
pääsi häneltä kuin itsestään.

Toiset löivät käsiä yhteen ja alkoivat oikein ulvoa. Jo olisi äijä ulos
mennyt, mutta pelkäsi, että jos siellä tuvassa on joitakin niin näkevät
nekin tämän pulan. Lapset ymmärsivät jo, että tässä oli vasikannahat
valmiiksi naurettu.

                                                  ⸻

Äijän ”mutta” havaittiin pian niin todelliseksi että lapset ymmärsivät
jutun saatavan sulkea perhesalaisuuksien joukkoon. Se suljettiinkin
niin tyysten, ettei kukaan vieras sitä saanut tietää. Kerran Miina ja
Littu asiasta sitten vielä keskustelivat ylikamarissa. Littu nauroi
niinkuin hupsu, kun selitti Miinalle kosioimapäivän merkilliset
tapaukset.

                                                  ⸻

Äijä sattui vielä näkemään, kun tuo ”lainahousu” taas muuanna
sunnuntai-aamuna yritti takapihalle puikkia. Mutta nyt huusi äijä
perään ja otti kiinni. Vei kamariin ujostelevan pojan ja tarjosi ryypyn
naureskellen ja puhellen: ”Otas ryyppy, vävymies... Ota vaan meidän
Littu, se onkin sulle saamarin sopiva”. Hän katseli sukkelan
juonikkaasti nuorta miestä, joka hämillään ja punasissaan laitteli
piippuaan ja ajatteli, että tämäpä on jotenkin sopiva äijä.

1893.

Konkurssi.

Pesänhoitajat hiljentävät hiukan käyntiänsä, kun lähenevät konkurssin
tekijän asuntoa. Puhelu laihtuu hajanaisiksi huomautuksiksi ja
jonkunlainen arkuuden värähdys äänissä ja epävarma katse silmissä
astuvat he eteiseen.

Ovi saliin on raollaan. Epävarmana katsahtaa vanhempi heistä
toveriinsa, kumpaseenkin oveen, ja seisahtaa. Käy vihdoin kurkistamaan
raollaan olevasta salin ovesta. Siellä sisällä näyttää kaikki olevan
jonkunlaisessa epäjärjestyksessä. Ikäänkuin siitä rohkeutta saaden
vetää hän oven hiukan enemmän auki ja kurkistaa sinne.

”Tule pois, mennään sisään”, virkahti hän toiselle ja kumpainenkin
astuu saliin.

Vastaisesta ovesta tulee keski-ikäinen mies.

”Jassoo!” huutaa hän teeskennellyn iloisesti, rientää tulijoita
vastaan, toivottaa tervetulleiksi ja kehoittaa istumaan, pyytäen
samalla anteeksi, että täällä on hiukan epäjärjestystä...

”Vaimoni, näetten, on hiukan väsyksissä tänä aamuna”. Hän naurahtaa
väkinäisesti, ikäänkuin velvollisuudesta ja katsahtaa molempiin
vieraisiin, jotka tavoittavat mitä ystävällisintä hymyilyä ja
vakuuttavat kahden kilpaa, että epäjärjestystä ei ensinkään huomaa.

Saadaan tupakkaa. Päästään käsiksi keskustelemaan pääasiasta.

Konkurssin tekijän nimi on Hernström, nuori virkamies. Nuoruuden
syntien ja nyt sattuneen rahapulan hedelmä on konkurssi. Vasta äsken,
vuosi sitten meni naimisiin.

Hän puhelee konkurssiasioistaan aivan kuin olisi kysymyksessä
tavallinen kauppa-asia. Huolen painoa tuskin nimeksikään huomaa.
Pesänhoitajainkin ujous vähitellen poistuu. Saattavat jo tehdä
ehdotuksiansa, eivätkä turhia arkaile...

Pesän luettelot ovat käsissä. Vanhempi pesänhoitajista nousee.

”Ehkä alamme tarkastuksen?”

”Aivan oikein. Odottakaas. Ehkä alamme tuosta kaapista. Avaimet lie
vaimollani”.

Hän poistuu sivuhuoneeseen. Viipyy kotvasen. Alkoi vihdoin sieltä
kuulua kiivasta kuisketta. Kohta sitten tuli nuori rouva, lapsi
sylissä. Käveli, vieraisiin katsahtamattakaan, heidän ohitsensa
kaapille ja avasi sen ovet, poistui nurkkaan ja jäi selin vieraisiin
sinne seisomaan.

Vanhempi ei tahtonut saada katsettaan pois rouvasta: hän olisi niin
kovin mielellänsä tahtonut tietää: itkikö se. Nuorempi oli
loukkautunut: mitä pahaa olen tehnyt, ettei tuo edes tervehdi?...

Hernström tuli vähän jälkeen sivuhuoneesta, astui kaapin luo, jonka
oven rouva oli avannut.

”Tehkää niin hyvin”...

Molemmat nousivat epäröiden ja silmäilivät tuonne loukkoon, missä rouva
yhä seisoi ja lapsi hänen sylissään yksinään jokelteli.

Luetteloa alettiin tarkastaa. Mutta se rupesi kohta käymään kovin
vaikeaksi ilman rouvan apua.

”Kuuleppas Elli!” virkkoi Hernström.

Rouva ei päätään käännä. Mies menee luokse, laskee kätensä vaimon
olkapäälle.

”Elli, autappas meitä hiukan”, kuiskaa ja naurahtaa. Hyvä ystävä,
tämähän on ohi menevää laatua, pitäisi naurun sanoa. Mutta isä saa
pienen jokeltelevan tyttösen ja äiti kiirehtii toiseen huoneeseen.
Hernström luo kysyvän katseen hänen peräänsä ja alkaa kauniin lapsen
kanssa leikkiä.

”Katsokaas tätä tytärtä, se tukistaa niin hirveästi”, hän sanoo ja
menee vieraiden luo, jotka tupakoiden, kiirehtimättä odottavat.

”Kas”...

Tulevat molemmat lähelle. Tahtovat kättä lapselta. Se nauraa, yrittää
partaan. Yks, kaks: se on vanhemman ”sedän” sylissä ja nuorempi ”setä”
melkein kadehtii... Hernström menee sivuhuoneeseen...

Sedät huvitteleivat tytön kanssa, mutta ajattelevat sen ohessa yhteen
jaksoon: miksikähän ei se rouva tervehtinyt?... Nyt se varmaan jo
hymyilee, kun tulee ja näkee, että me otamme asian näin
perheelliseltä kannalta...

Miksi hymyilee? Mitä he rouvan hymyilystä? Ovathan he ”pesän
hoitajia”!...

Ne tulevat taas peräkkäin, rouva edellä, mies perässä.

Nyt ... nyt se... Molempain vierasten katse, samalla kun lapsen kanssa
vehkeilevät, seuraa rouvaa.

Ei silmäystäkään!

Nuoren, kauniin rouvan tukka on hajalla, kasvot pesemättä, vaatteet
epäjärjestyksessä, — tämän kaiken huomaavat vieraat tarkoin. Rouva ei
siis välitä heistä, ei rahtuakaan!

Yht’äkkiä nuorempi, joka on lapsen saanut, toivoo, että rouva tahi itse
Hernström tulisivat ja ottaisivat lapsen, kun häntä pitävät lapsen
piikana. Onko tämä loukkausta vai huomaamattomuuttako?...

Hernström on mennyt rouvan luokse kaapin tykö, ja kuiskuttelee jotain
sen korvaan...

Pesänhoitajista alkaa tuntua, että olisi varsin erinomaista, kun
keksisi syyn, jonka perusteella voisi tämän lykätä toiseen päivään.

”Antakaa anteeksi”, tulee Hernström nöyrän näköisenä pyytäen, ”vaimoni
on hiukan pahalla tuulella... Kultuseni”, alkaa hän lapselle, joka on
nuoremmalla sedällä, ”oletko jo tukistanut setää? Tukistappas, kas
tällä tavoin ... noin?... Ha haa! ... se osaa jos jotain”...

”Onko se vanha?” kyselee vanhempi hymyillen.

”Kuuden kuukauden. Kas noin se tekee... Se on hyvin hauska veitikka”.

Nyt nosti rouva esiin piirongin laatikosta vaatteita.

”Tehkää niin hyvin. Kas tässä on”...

Rouva läheni kuin tuulessa nuorempaa, otti lapsen, mutta ei puhunut
mitään ... aivan kun se olisi vaan jokapäiväinen tapaus, että lasta
näin pidellään! — —

Siinä oli lakanoita, hienoja, isoja, sirosti ommellut nimet nurkissa.
Molemmat pesänhoitajat joutuivat ajattelemaan, että nämät ovat hyvin
uusia ja tehtyjä morsius-aikana...

Senhän nyt siitäkin arvaa, kun niissä on muutamissa molempain
nimikirjaimet!

Vanhempi on onnellisessa avioliitossa, nuorempi kihloissa. — —

”Kultakello”, ääntää Hernström. Ääni oudosti vavahtaa. Vanhempi katsoo
kädessään olevaa luetteloa, mutta silmät varastauvat väkisten rouvaan,
joka irroittaa sitä rinnoiltaan.

— Jos olisin rikas, en seisoisi tässä! Hyvä Jumala, siihen jättäisin,
se on katkeraa, hirveätä, ajattelee vanhempi.

”Rouva on hyvä ja antaa olla vaan päällä”, sanoo nuorempi.

Mutta rouva laskee sen pöydälle sanaakaan sanomatta...

”Hopeakello ... neljä ... kultasormusta”.

Pariskunta riisuu niitä päältään.

”Antakaa, antakaa olla”, pyytää vanhempi. Nuoremmalla on kova kiire
ulos.

Rouva laskee kultasormukset pöydälle, miehensä sormuksen rinnalle...

Mutta, mitä? Yskähtikö hän?... Hän rientää toiseen huoneeseen. Sieltä
alkaa kuulua vaitonainen, äänekäs itku...

”Oh, hoh, pappa tanssittaa Lilliä!” Ja totta puhuen, hän pyörähtää
lapsen kanssa polkantahdissa, mutta — kyyneleethän hänen silmistään
juoksevat!...

Vanhempi pesänhoitaja sytyttää paperossiaan kakluunin luona ja pyyhkii
nenäliinallaan hikeä otsaltaan, vaikka huoneessa on lämmintä vaan 11 astetta
.

1893.

Naapurukset.

Sitä ei kukaan tahtonut kieltää, ettei Tuomilahden Esko olisi yleensä
ollut hyvin kelpomies, vieläpä varsin oivallinenkin. Sen muuten
oli seurakunnan enemmistö jo tunnustanutkin asettamalla hänet
lautamies-ehdokkaaksi, kunnallislautakunnan jäseneksi, y.m. Kyläläiset
häntä pitivät varsinaisena syöttö- ja ojansyynimiehenä j.n.e. Esko oli
siis ”ylösotettu mies”. Ja tottapuhuen: huonompiakin sitä ylösotetaan!

Esko ei olekaan joka tuulen ajeltavana, ei omista kohta kaikellaisia
uusia aatteita, joita nuorten hulivilien toitottamana joskus hänenkin
korvaansa saapuu. Hän sanoo itse olevansa miehuullinen mies ja myöskin
vanhoillinen mies.

Siis — kerrassaan oiva mies!

Niinpä, kun raittius-asiasta ruvettiin Eskon kotipitäjässä puhumaan,
arveli Esko, että se on kyllä hyvä niille, jotka ovat juoppoja.
Mutta kun sanottiin, että Eskonkin pitäisi esimerkin vuoksi ruveta
raittiuden harrastajaksi, rupesi Esko nauramaan:

”Vai hänenkin!” Onko hän mikään juoppo? Ja jos joskus maistaakin niin
siihen ei tule kenenkään mitään. Omaansa hän ryyppää, sanoi Esko.

Niin perin viisaasti ja järkevästi hän haasteli. Eskolla oli naapuri,
Mikko, se Tuomilahden Mikko. He olivat aina eläneet hyvässä sovussa,
saaneet riitelemättä toisensa raja-ojille, eivät kumpanenkaan koskaan
kadottaneet metsänrajoja, eikä toinen rikastunut juuri paremmin kuin
toinenkaan. He istuskelivat iltasin toistensa tuvissa, jaarittelivat
kaiken maailman asioista ja tilasivat yhteiset sanomalehdet. Eskon ja
Mikon nimipäivinä he yhdessä ryypiskelivät toistensa kunniaksi ja
terveydeksi, tulivat iloiselle tuulelle, rallattivat poikana-olon
aikuisia laulunpätkiä, naureskelivat ja iloitsivat elämästä ja hyvästä
naapuruudesta.

Se oli hauskaa, oikein hauskaa naapuruselämää. Niin Esko kuin Mikkokin
pitivät siitä. Mitä kumpasenkin emännät siitä sanoivat silloin, kun
miehet nimipäiviä ja kaupunkituliaisia pitivät, se ei oikeastaan
miesten mielestä saa muuttaa asiaa, sillä se on vaan akkain puhetta.
Mikko ja Esko sanoivat sen monta kertaa, että akat nostavat melua
turhasta. Ja kun se on miesten puhetta, niin sitä kai meidän uskoa
täytyy.

Mutta sitten... Mikä lie Mikon päähän pistänyt, kun hän erään kerran,
Eskon kanssa siitä neuvottelematta kirjoitti nimensä raittiusseuran
kirjoihin. Siitä päivin oli naapurusten välillä jotain niinkuin
sumuista ja sakeaa. Kun ensi kerran sen jälkeen tapasivat toisensa,
sanoi Esko suoraan että: ”Jopa naapuri nyt rupesi lapsittelemaan”.

Mikko oli hiukan hämillään. Tunsi, että Esko asettui hänen suhteensa
isälliselle kannalle. Muistui ehdottomasti mieleen, miten silloin kun
hän oli ollut ensikertaa yökulussa, isävainaja oli aamulla sanonut:

”Jassoo, Mikki se meinaa ruveta akantouhuihin”.

”Akantouhuihin”, oli Mikko silloin matkinut, oli hiukan suuttunut, kun
isän huomautus oli niin pureva. Mutta ei sentään suuttunutkaan kovin
pahoin, vaan meni pihalle, päästäkseen pois isän käsistä sillä kun oli
niin ivallinen hymy suupielessä.

Nyt, kun Esko sanoi hänelle, että ”jopa naapuri nyt rupesi
lapsittelemaan” teki hänen mielensä jättää naapuri siihen, kun ei
oikein löytänyt mitään puollustuskeinoa teolleen ja Esko näytti niin
rehevältä ja miehuulliselta.

Esko tarjosi sitte ryyppyä ja sanoi ilkeästi kikattaen:

”Ota ryyppy naapuri, äläkä turhaile”.

”En otakaan”, sanoi Mikko, ”kyllä minä nyt ainakin puolen vuotta olen
ottamatta. En minä sentään niin lapsi ole, että heti rikon”.

Ja niin he erosivat. Siitä lähtein rupesi Esko jokaisessa sopivassa
tilaisuudessa tekemään ilvettä Mikon raittiudesta. Mutta siitä Mikko
ehti jo suuttumaan siksi, että toisinaan janttina muodostui
pisteliääksi väittelyksi.

Toistensa luona käynnit harvenivat. Esko otti silloin tällöin Mikon
uhallakin pitempiä ryyppyjä kuin ennen. Vaan Mikollepa tuon johdosta
selvisikin vähitellen kantansa. Eskon esimerkki sai hänet ajattelemaan:
se oli totta tosiaan viisas teko, että hän aikanansa luopui alituisesta
Eskon seurasta.

Eräänä päivänä sitten levisi huhu, että Mikko oli ottanut ryypyn, yhden
ryypyn jossain, se nyt on sama missä. Esko sai sen kuulla. Niinkuin hän
olisi saanut suuren lahjan, otti hän heti puolen päivää haltuunsa ja
lähti naapureihin kiertämään ja kertomaan:

”Jopa se on mennyt naapurin Mikonkin raittius, mennyt on. Luuli
olevansa sellainen siveyden apostoli ja niin se nyt on mennyt. Ei sitä
pitäisi ryhtyäkään sellaisiin, kun ei kerran ole miestä pitämään.”

Tuota Esko kulki kuuluttaen. Mikkokin sai sen kuulla. Lähti Eskon
luoksi.

”Mitä sinä sellaisia juoruat”, sanoi Mikko nyreissään, ”lakaise ensinnä
oman ovesi edusta ja tule sitte vasta meille. Sinä olet levittänyt
hävytöntä valhetta. Minä en ole ottanut ryyppyä, enkä ota.”

Esko häpesi ja rupesi leikiksi lyömään. Mutta Mikko ei tyytynyt siihen.
Jatkoi vaan, että ei se ole mitään miehuullista levittää toista
alentavia juoruja.

Mikko laittoi muuten todistetuksi, että tuo juttu hänen
raittiuslupauksensa rikkomisesta oli väärä. Mutta Esko se nauroi
asialle vielä jälkeenpäinkin ja koko Mikko pilasi arvonsa hänen
silmissään yhä enemmän, mitä useamman kerran hänen täytyi jäädä pois
Mikon kaupunkituliaisilta.

Vaan erään kerran teki Esko itse kaupunkireisulla pieniä hullutuksia,
pudotti laukkunsa ja matkavakkansa y.m.

Kun asia piikain kautta aamulla naapureihin ehti, tulivat isännät
pienessä kiusanhengessä itse Eskolta asiaa kyselemään. Esko häpeissään
ja kohmelossa vielä sängystä kurkisteli.

”Olitko juovuksissa?” kyselivät toiset. Esko koetti kiertäin kaartain
selittää:

”No ei, en minä juovuksissa ollut, mutta saatoin nyt vähä liikutettuna
olla, kun siinä lähteissä join pullon olutta ihan syömättömään
ruumiiseen. Mutta kun olin koko vuorokauden valvonut, niin olin niin
väsyksissä ja rupesi nukuttamaan...”

Toiset kun tulivat pois, naureskelivat:

”Ei vaan sekään tunnustaisi juopottelemistaan, silloin kun vahinkoja
tulee. Mielellänsä nyt olisi kävellyt Mikon housuissa, kun se olisi
vaan laatuun käynyt, väittänyt ettei hän ollut ottanut olutlasiakaan.”

Niin ne naapurit arvelivat. Mutta Esko hautoi kotona kohmeloista
päätänsä, muisteli menetettyä laukkua ja matka-arkkua ja kuunteli
emännän pistopuheita.

”Naapurin Mikko”, sanoi emäntä muun muassa, — ”se se kulkee reimasti
kaupungissa, eipähän pudottele laukkujaan, eikä eväsvakkojaan.”

”Tuki sinä!” — huusi Esko, ”en suinkaan minä nyt ainakaan ryyppäämisen
tähden niitä ole pudottanut, en jo.”

”Hoo”, sanoi emäntä, ”no selvällä päälläkö sinä tavaroitasi vierittelet
reestä maantien ojaan, rakas Esko?”

Eskolta tahtoi jo oikein kärsivällisyys loppua. Ja totta puhuen ei se
mikään kumma ollutkaan. Vähemmästäkin pistelemisestä ja kiusanteosta on
jo monta kertaa tukkanuottasilla oltu. Eihän se nyt mikään Egyptin
kumma ole, jos riski ja reima mies joskus niin paljon ryyppää, että
laukkunsa ja arkkunsa pienessä ilonpuuskassa heittää maantielle muiden
ihmisten korjattavaksi! Ja varsinkin kun on sellainen mies kun Esko,
joka on maailmassa ollut jo monessa paikassa, on saanut kätellä
kuvernööriä ja mitä kaikkea onkaan saanut tehdä...

Eskon täytyi kuunnella akkansa pistoksia koko pitkän, kun ei
ilennyt kyläänkään mennä. Iltapäivällä seisoskeli pihalla, katseli
kaupungista tulevia ja toivoi sydämmensä salaisuudessa, että joku nyt
tulisi sieltä oikein rääsyllänsä, aika sikana. Hän aavisti, että
sellainen tapaus tuottaisi hänelle jotain omantunnon rauhaa ja iloa:
kun muutkin juopottelevat. Eipä aikaakaan, hän näkee vähän etäämmällä
tulevan naapurin Mikon. Aikoi ensin piiloon pistäytyä, vaan äkkäsi
sitten paremmin ja puheli itsekseen: ”Katsonpahan, eikö ole ryyppyä
ottanut. Kummapa on, jos ei ole!”

Vaan kun Mikko tuli portin kohdalle, kampasi alas reeltään ja nosti
kuormaltaan Eskon arkun ja laukun, niin Esko meni punaiseksi ja
valkoiseksi.

”Mitäs saamaria”, murisi hän, ”mun jälkiänikö se nyt korjaamaan
rupeaa?” Sitte lähti Mikon luoksi saapastamaan.

”Jassoo”, sanoi Mikko, kun Eskon näki, ”katsos täällä on sun arkkusi ja
laukkusi.”

Esko tutkii ja tuijottelee eikö tuo vietävä ole vähääkään juovuksissa.

Mutta ei se ollut.

”Onko nämät sinun?” kysyy Mikko ja hymyilee.

”Ky-ky-kyllähän ne vis-vissiinkin.”

Mikko ei tahdo saattaa nauruansa pidättää, kun toinen niin äkältelee ja
hämillänsä on.

”Mihinkä sinä ne jätit?” kysyy tuo kurillinen Mikko.

”Häh?” tuumii Esko...

”Mihinkä sinä ne jätit?”

”Häh? tuota noin, noo ... mistä sä oot ne saanut?”

”No tottahan sinä tiedät, mihinkä sinä kapineitas heittelet?”

”Tuota, tuota”, panee Esko, ”se nyt oli sellaista, tuota...”

Mikko rupeaa nauramaan ja selittää, mistä hän on ne saanut.

Jopa tulee siihen Eskon emäntäkin.

”Siinä se oli!” huutaa jo matkan päästä, kun isäntänsä kapineet näkee
kotiin tulleiksi. ”Mutta meidän isäntä olis nyt mielellään naapurin
isännän housuissa, olis jo!” jatkoi vielä.

Eskon pistää oikein hartaasti vihaksi, kun akka ja naapurin Mikko
molemmat hänelle nauravat, eikä hänen auta muuta kuin kuunnella ja
päätä kynsiä. Eikä se olekaan, suomeksi sanoen, miehelle mitään
leikkiä, kun kaksi raavasta ihmistä vastasilmiä nauraa. Mutta pään
kynsimisestäkään ei lähde apua. Hämillään Esko tuijottelee pitkin
nenänsä vartta, kun Mikko nousee rekeensä koirankurisesti kehuen ja
lohdutellen että:

”Noo, miehelle sitä vahinko tulee ei vasikalle”.

Mutta tämän erän perästä ei Esko enää laskenut leikkiä Mikon
raittiudesta. Jopa kuuluvat naapurukset taas toisissaankin käyvän ja
kehuvat välin olevan entistä paremmankin.

Muutamat tietävät, että Esko jo on omannut niin paljo Mikon
mielipiteitä, ettei hänkään muka olisi enää viime jouluksi tuonut
pisaraakaan viinaa; — josko hänessä sitten perää lienee, minä en
tiedä, enkä mene takaamaan.

1893.

Tuttava.

Monista tuttavistani, kertoi muuan ystäväni, on Heikki Nierulainen,
eräs omavarainen talonmies paikkakunnallamme, omituisimpia. Hän ei käy
luonani usein, selvällä vesipäällä tuskin koskaan, mutta milloin vaan
ryypähtäneenä sattuu ohi kulkemaan, silloin poikkee hän aina sisään.

Hän kertoo olleensa isävainajani kanssa oikein erinomainen ystävä ja
puhuu aina eräästä hevosesta, jonka hän oli isälleni myynyt; ja minä
luulen, että koko ystävyys perustuikin tuohon ainoaan hevoskauppaan,
pysyen sittemmin samallaisena, kuin nyt on minun ja hänen välinen
ystävyys.

Aina kun näen hänen tulevan, pistää vihakseni ja ajattelen: ”senkin
pölhö, käyt tässä tyhmyyksilläsi ihmisiä kiusaamassa!” Mutta
välttämättömyyden vuoksi koetan ottaa asian hupaisemmalta kannalta ja
minä en koskaan voi oikeastaan häneen suuttua. Sillä minua niin kovin
huvittaa, kun hän luulettelee itsellään olevan etuoikeuden isäni kanssa
olleen ”ystävyytensä” perusteella minua kiusata ja härnäillä ja pitää
minuakin kesti-ystävänään.

Hän on muuten varsin kelpo mies, niin hidas ja vakainen liikkeissään,
että äkkinäinen voisi hyvin helposti laskea hänen tarvitsevan
elääksensä vähintäin kaksisataa vuotta, jos luulisi hänen ehtivän
suorittaa noin tavalliselle talonmiehelle aijotun elämäntehtävän. Ja
kun hän, erittäinkin selvällä päällä ollen, rupee jotain juttelemaan,
loppuu kuulijalta kärsivällisyys kesken melkein aina ja on pakotettu
kiirehtimään: ”no-no, mutta mitäs lopuksi?”

Mutta kun hän on juovuksissa, silloin juoksee hänen kielensä hiukan
vilkkaammin, sillä hän on hirveän epäluuloinen ja paha haukkumaan.
Kaikki muutkin sanovat hänestä sitä samaa. Vaan kaikki antavat hänelle
sen anteeksi, sillä eipä hän selvällä päällä, herra paratkoon, liiaksi
huvita itseään puhumistaidollaan.

Sitten kertoi ystäväni erään tapauksen Nierulaisen käynnistä hänen
luonaan ja sanoi että tämä on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin
käynnit, ainakin pääpiirteissään, että mahdollisesti satunnaiset seikat
kyllä hiukan voivat muutella yksityisyyksiä. — Tässä suvella, sanoi
hän, näin ikkunasta, että Nierulainen ajaa pihaan. Hän ei aja koskaan
kovasti; nytkin käveli hevonen kuin unissaan. Itse hän istuu rattaitten
etupuolella. Viime syksyisessä rasvassa olevat saappaat heiluivat
alhaalla varattomina kuin kellon heiluri. Ruumis etukumarassa nojailee
hän kyynäspäillään polvia vasten pitäen huolimattomasti suitsista.
Notkovarsinen raskas kollo rötköttää hampaissa vääntäen muutenkin
omituisesti vääristynyttä suuta toiselle sivulle. Ylähuuli on muuten
vajonnut alahuulen sisään ja silmät tuijottavat hevosen häntään
älyttömästi ja laiskasti. Hevonen kävelee itsestänsä tallin eteen
tavalliselle paikalleen. Siinä se saa seisoa jonkun aikaa, ennenkuin
Heikki ryhtyy rattailta alas tulemaan. Tuo kaikki kuitenkin tapahtuu
vihdoin: hän tulee alas, sitelee hevosen renkaaseen kiinni, panee
heiniä eteen, pistää sitte kädet housun taskuihin ja jää miettien
katselemaan hevosen syöntiä.

Olin jo jättänyt hänet omiin puuhiinsa ja ryhtynyt muihin tehtäviin,
kunnes kuulen hänen koplailevan oven takana ja näen vihdoin astuvan
sisään.

”Hyvä-ä päivä-ä.” Hän jää seisomaan oven suuhun omituisesti suutaan
vääristellen ja muljautellen sivuilleen.

”Päivää, päivää!” sanon, ”käykää istumaan Nierulainen.”

Hän ei katsahdakaan minuun, vaan yhä omituisesti kyräillen ja suutansa
vääristellen virkahtaa vihdoin vaatimattomasti:

”Seisoakin saa juuri ... ole istumisesta lukua juuri.”

”Noo, käykää istumaan.”

Vähitellen alkoi hän epäröiden lähestyä muuatta tuolia oven puolessa
ja istahti siihen varovaisesti kuin petosta peläten ja rupesi
tuijottamaan yhteen kohti lattiassa juuri kuin jotain pulmaa oikein
periaatteellisesti miettien.

Yht’äkkiä hän nousi, astui epävarmasti minua kohti käännellen päätään
ja katseitaan puolelta toiselle kuin tuuliviiri, seisahtui eteeni,
ojensi minulle kätensä, joka oli ylt’yleensä niin paksussa kärryn
piessä, että minä en mielelläni olisi antanut hänen käsiinsä
käytettäväksi lapiotanikaan.

”Kättä lämmintä ... köyhäll’ on lämmin käsi. Vai pelkäättekö
tahrautuvan?”

Vasta tuota kysyessään vilkautti hän jonkunlaisella salaisella
vahingonilolla silmiini — ainoa ymmärrettävä ilme, minkä olin vielä
hänen silmistään saanut. Sillä välin oli hän jo tuhrinut kättänsä
takkinsa rintapieleen, ojentanut sen uudelleen minulle yhä tuo
pilkallinen vahingonilonilme silmissä. Hämilläni pistin kääppäni hänen
pikilapioonsa ajatellen saipuan ja veden hyötyä. Hän jatkoi jutellen ja
pitäen minun kädestäni:

”Rupesivat kärryt niin sianporsaita kauppaamaan, että oikein täytyi
maantiellä ruveta rasvaamaan. Renki oli jättänyt rasvaamatta, mutta saa
nyt selkänahallaan maksaa...”

Hän päästi käteni, mutta katsahti siihen vielä yhä tuo ilkeä
vahingonilo silmissä.

”Suttaantui nyt kätes, mutta anna anteeksi ... vaikka teiksikin nyt
sais sanoa, mutta en mä juuri viitsi, kun sinä oot niin paljoa
nuorempi... Isäsi kanssa me oltiin hyvät tuttavat, hevoskauppojakin
tehtiin, mutta ei me ole oikein tutuiksi päästy... Sin’oot kans niin
komia ja iso päältäs jotta... Mutta ei se nyt tähän kuulu...”

Hän kaiveli pulloa povitaskustaan. Minä tiedän, että hän alkaa minulle
tarjota ryyppyä vaan sitä varten, etten siitä huoli, sillä hän muuten
ei koskaan tarjoo kenellekään, jonka tietää ryyppäävän. En viitsi hänen
syytökseensä tällä kertaa vastata mitään, sillä minä olen niin monasti
hänelle sanottavani siinä suhteessa sanonut, että olen kokonaan
toivoton, uskallanpa sanoa välinpitämätönkin, ajattelin. Hän otti
tulpan pullon suulta, ryyppäsi, pyyhkäsi pikisellä kädellään suun
”puhtaaksi” ja ojensi sen minulle.

”Eikös nyt passaa ryyppy? Ei siellä ole myrkkyä ... vai vieläkö sinä
oot niin komia, ettei sovi ottaa multa ryyppyä?”

”En huoli, tiedättehän tuon ennestäänkin”, virkahdin kärsimättömästi.

”No se on punssia ... kyllä sä sitä itsekin kuitenkin joka päivä
viljelet”. Hän vilkautti silmiini tuo entinen ilme silmissään vielä
selvempänä.

”Piruakos tuossa”, pääsee minulta kuin vahingossa.

”Noo ... suutu jos tahdot, eli saisin mä nyt teiksikin sanoa, mutta en
mä sano kiusallasikaan ... suutu siitäkin, jos tahdot... Ainakin minä
ryyppään, vaikka sun kuinka pistäis vihaksesi...” Ja hän oli ottavinaan
oikein pitkän ryypyn, nauttien siitä, että hän erehdyksissään luuli sen
minua harmittavan. Mutta hän ei päästänyt paljoa suuhunsa, vaan piti
kieltänsä pullon tulppana. Pullon pisti hän vihdoinkin poveensa,
vääristeli suutansa ja muljotteli silmiään ajatuksissaan. Ja minä
kuvittelen hänen ajattelevan sitä, että mitähän hän nyt sanoisi?

”Missäs teidän emäntä on? ... sopii mun nyt teiksikin sanoa, ei
suinkaan siinä suu väsy... Onko emäntä kotona vai? ... olisin sillekin
ryypyn antanut, ... vai ryyppääkö sekään?”

”Ei hän ole kotona.”

”No missä nyt on?”

”Kylässä on.”

”Soo ... vai niin... On meilläkin emäntä, mutta ei se jouda kylässä
kulkemaan ... vaikka en mä sitä nyt sen päälle sano, mutta sanon mä
vain, jotta roiskuu meillä paikat, kun isännälle vierahia tulee. Ja on
sitä nyt varojakin juuri, Jumalan kiitos, niin paljon että kestää
kahvipannun keittää...”

Tässä en voinut pidättää nauruani, vaan iloisesti kaklattaen pyysin
anteeksi, ettei nyt sattunut olemaan vaimoväkeä kotona, enkä itse ollut
koskaan saanut vähintäkään kokemusta kahvin keitossa.

Nyt hän nähtävästi suutahti, sillä hän kallisteli ison aikaa äänetönnä
päätänsä kuin palokärki ja minä katselin tahallani hymyillen, vainuten
hänen jokaista silmänluontiaan.

”Naura mitäs naurat, mutta se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa”,
hän alkoi sanella loukkaantuneella äänellä harvakseen ja rupesi
astelemaan ovea kohti.

”Jokos te nyt olette vanha?” kysäsi hän ja kääntyi vitkallisesti
takaisin. Kun olin tehnyt siitä selvän, kuulin hänen puhelevan
ollenkaan minua kuuntelematta:

”... Sopii ... sopii kyllä teiksikin sanoa, vaikka en mä juuri
viitsisi, kun en mä ole kovin paljoa köyhempikään, mutta...” (Hän sanoi
tuota siitä syystä, että tiesi olevansa monta vertaa rikkaampi).
”Isäksi kyllä kelpaisin, mutta mitähän niistä... Ei meiltä ole koskaan
emäntä kadonnut... Ka kun en mä havaitse hyvästikään sanoa.” Hän tuli
vitkalleen jälleen luokseni, kun seisoin selin häneen.

”No hyvästi nyt ... eikä riidellä”, hän sanoi ja tarjosi kättä
takapuoleltani. Minä käännyin ja annoin hänelle käteni.

”Ollaan miehet kahden puolen, mies isäskin oli.” Hän puristi kättäni
armottomasti. ”Sun isäsi oli siivo mies, eikä me koskaan riidelty,
vaikka hevoskauppojakin tehtiin, mutta riita meille sun kanssasi pakkaa
tulla ... mikä hänessä on syynä. Oletkohan sinä niin paljon parempi
kuin minä, vai?”

”No heretkää jo tuosta.”

”... Ei sinusta tulekaan koskaan sellaista miestä kuin isäsi oli, usko
jos tahdot... Ja vaikka mä sen itse sanon, niin miehen housuissa
minäkin aina olen kulkenut...”

”Mutta mitä te nyt oikeastaan kaivelette riitaa?”

Hän ei välittänyt vähääkään minun puheestani, vaan jatkoi:

”Ole niin hyvä kuin olet ja niin raitis kuin tahdot ... vaikka
teiksikin juuri sais sanoa, mutta... No hyvästi nyt vielä kerran. (Hän
tarttui uudestaan käteeni). Käy panemassa piippuun, kun kuljet ja on
siellä meillä kamarikin, missä istua sopii. Tehkää nyt niin hyvin...
Täytyy sanoa teiksi, jos sitten paremmin tulisitte.”

Nyt hän vihdoinkin näytti päättäneen mennä, mutta vielä kerran hän
kääntyi ovessa:

”Paljon me olimme yksissä isävainajasi kanssa, vaikka ei se suinkaan
tähän kuulu, mutta on se niin paljon että... No ei me sillä riitele,
hyvästi nyt vain ja käykää kautta, kun passaa.”

Ja hän menee vihdoin ulos, syrjäytyy hetkiseksi huoneitteni taakse,
mistä sitten ilmestyy hevosensa luo. Siinä alkaa panna piippuun,
nojaillen aisaa vasten ikäänkuin jotain odotellen.

Minua kovin huvitti hänen käytöksensä. Asetuin akkunapieleen salaa
tarkastelemaan. Jokainen ruumiin liike ja käännös, jokainen äännähdys
ja askel — ne kuvaavat häntä niin omituisesti. Jospa voisin tätä
kaikkea kertoa, mutta en voi.

”Soo siinä!” Se on hiljainen, mutta samalla painava nuhde hevoselle,
joka hiukan liikahtaa, horjuttaen samalla aisaa vasten nojailevaa
isäntäänsä. Viime mainitun pää kohoo vitkaan ja kääntyy hevosen päätä
kohti.

”Soo siinä! ... ei sulla ole kiiruumpi kuin mullakaan.”

Mutta hän alkaa nyt kuitenkin liikkua rattaille päin, ja kömpii sinne
istumaan, ottaa suitset, nostaa nenäänsä hiukan pystymmäksi ja katsoo
pitkin hevosen selkävartta.

”Noh, lähde nyt”, hän virkahtaa, nykäisee hiukan suitsista ja jää
rauhallisesti odottamaan hevosen lähtöä. Hevonen tekee yrityksen, mutta
pidättyy kohta, sillä marhaminta on jäänyt kiinni seinärenkaaseen.

”Jassoo.” Nierulainen nousee levollisesti, vähääkään suututtelematta
ottamaan sitä irti. Päästyään onnellisesti taas maahan, on piippu
sammunut ja hän rupee sitä sytyttelemään.

Mutta juuri siinä, kun jo osoittelee tulitikulla valkeata piippuunsa,
älähtää:

”Mutta vaikka mä sen itse sanon, niin aina meidän padas on mäntä ollut,
jumaliste!” Piippu jäi sytyttämättä ja hän alkoi uudestaan astua tupaa
kohti. Minä pakenin kuin nuoli toiseen huoneeseen ja suljin oven
perääni. Kuulin sieltä, miten hän itsekseen jutteli etuhuoneessa ja
teki mitä kummallisimpia ja aiheettomimpia, mutta väliin myöskin
erinomaisen teräviä ja sattuvia johtopäätöksiä, niin että minun
väkistenkin täytyi nauraa.

Vihdoin hän lähti samaa nuottia jatkaen pihalle ja venyteltyään siellä
noin puolen tuntia, lähti. Mutta juuri portissa mennessään hän
huudahti:

”Roiskuu meillä paikat, kun meille vieraina tulee, vaikka mä sen itse
sanon, mutta...”

Hän oli kovin vihoissaan siitä, ettei ollut kahvia saanut ja minä olin
aivan varma, että hän tulee uudelleen pian takaisin purkamaan samasta
asiasta, sillä hänellä näyttää pysyvän kaikki kärsityt vääryydet
mielessä ijankaikkisesti. Mutta tuo, mitä hän emännästään sanoo, se on
vaan pelkkää suun pieksämistä, sillä hän, harvasanainen miesrukka, on
niin perinpohjaisesti tohvelin alla. —

1892.

Kelvottomat.

Sekin on luultavasti järkähtämättömän luonnonlain seurauksia, kun
nuorissa renkipojissa maalla herää heti, kun ovat pikkuleivän suuhunsa
saaneet, vakava ajatus naimisiin menosta. Tuommoinen, mielestäsi
joutava miehen pala, jota olet taipuvaisempi pitämään talon
elättipoikana kuin renkinä, jolle et mielelläsi uskoisi piippukoukkua
suuhun ja jonka varmemmin uskoisi pyhä-illoin tapaavasi lasten joukossa
häränpyllyä heittämässä eli vareksen pesillä kulkemassa, — löydätkin
hänet käsikoukussa kävelemässä täysikasvuisten tyttöjen seurassa tahi
”polkkaamassa” maantienristeyksellä ensimäisenä miehenä. Naurat tuota
katsellessasi. Luulet, että nuo tytötkin pitävät häntä mukanansa vaan
leikin vuoksi, jonkunlaisena narrattavana narrina. Naurat yhä makeammin
tuota pilaa, jonka tytöt ovat keksineet antamalla tuon miekkosen
esiintyä joukossaan täysiarvoisena tanssittajana. Sinusta tuntuu kuin
joku hivelisi lauhalla jalkapohjiasi, kun katselet miten se nulikka on
veikeä, pitää itseänsä jonakin ja luulettelee että tytöt hänestä
hyvinkin pitävät, — ja sinä ymmärrät, että he eivät voi pitää, että se
on aivan täysi mahdottomuus. Ajattelet, ettei koko avarassa maailmassa
löydy ihmistä, joka tuon kanssa naimisiin menisi.

Mutta vähän ajan kuluttua kerrotaankin, että hän meinaa ottaa akaksensa
sen tahi sen...

                                                  ⸻

Kun näki Rompan Iikan ensi kertaa ”joukossa” tanssipaikalla, olisi
mieluisammin uskonut hänetkin paimenpojaksi kuin rengiksi, joka
palvelee vuosipalkalla ja ryypiskelee saamansa rahat suuhunsa. Sillä
pikkuinen hän oli, niin mitättömän vähäinen että...

Mutta vuoden kuluttua siitä, kun Iikka oli ripille päässyt, rupesi hän
jo hommaamaan naimisiinmenoa Hiirosen Matin tyttären Leenan kanssa.

”Kuka hyvä ihminen senkin ottaa?” kyselivät kummastellen ihmiset, jotka
Iikan tunsivat.

”Ja jo sekin raukka on, joka tuostakin huolii”, toiset arvelivat, jotka
Leenan tunsivat, mutta ei Iikkaa.

Kun yhdessä vihdoin heidät molemmat nähtiin, lyötiin käsiä yhteen,
naurettiin ja huudettiin:

”Voi maailmassa! Ainapa se näkyy vakka kantensa valitsevan.”

Oli samanlainen se Leena kuin Iikkakin. Taisi olla vielä lapsuuden
aikuisia variksensaappaita säärissä ja korvantaustat nesteät, — oli
sellainen tolppasäärinen, möllöhuulinen tytöntynkkä. Vasta viime kesänä
oli ensi kertaa viikatteen kanssa nolastellut ja nyt talvella töikseen
teki puolia emännälle ja joskus, niinkuin leikin vuoksi, nolasteli
kehrätä vanhemman piian hurstinkude-rukilla.

Kun emäntä toisinansa haukahdellen ja pilkaten taivasteli, että kun
sellaiset kelvottomat yhteen menevät ... ja hänen kanssansa samaa
köyttä nauraen veti muu väki, — silloin Leena itki ja ajatteli, että
köyhyyden tähden heitä halveksitaan. Ei suinkaan emännällä nyt ole
muuta pärmänttäämistä... Mutta ylönkatsottu mätäs monasti kuorman
kaataa! Kertoi siitä Iikalle, ja niinkuin kaksi tuhman näköistä
varpusta he sitten yhdessä livertelivät, että ”jos vaan meill’ on
rakkautta, niin Jumalall’ on rikkautta” j.n.e. Eikä siitä usein paljon
puuttunut, ettei Iikankin miehekäs sydän heltynyt vesittelemään. Mutta
mies on aina mies, hän röyhisti rintaansa uhallisesti ja teki kamaloita
valoja siitä, että hän näyttää vielä ihmisille, miten ylönkatsottu
mätäs kuorman kaataa! Puheli Leenalle urakoista ja summatöistä,
rautatientöistä ja sen semmoista, vieläpä Amerikastakin ja sanoi, että
vaikka hän on pikkuinen, niin — maasta se pienikin ponnistaa,
ponnistaa jo!

Eikä Leena enää itkenyt. Rupesi vaan sanomaan, että ihmiset niin kovin
kadehtivat, ja että se emäntäkin vaan sentähden sellaisia pauhaa, kun
ei päästäisi häntä pois palveluksesta. Iikka luuletteli, jopa ihan
varmana sanoi, että hänen isännällänsä ja emännällänsä on juuri
samanlaiset syyt.

Mutta eihän sitä kukaan ihminen elämä-ikäänsä palvella jaksa, eikä
viitsikään. Entä sika, kun ei ole mikään pakko! Mäkirannassa häämötti
mökinpaikka, Leena näki jo itsensä lypsämässä omaa punankyytiäänsä ja
puskemassa ruskeata hampputukkaansa sen kupeeseen. Iikalla oli hyvät
saha- ja höylärustingit, Kallion sepän tekemä veistinkirves,
kierunavari ja kamaloota ja hyvä kolmineuvoinen tuppi, jossa oli
timpermannin pännä ja passari...

Lapset nukkuivat tuuditellen näissä unelmissa lutin sängyssä päitä
yhteen puskien. Olkipatja oli alla, kun ei Leena ollut vielä ehtinyt
rydinpäitä laittaa. Mutta elämä tuntui niin syöttävältä kuin hyvä
lämminleipä. Toivo hymyili jalkopäässä väännellen kummallisen
salaperäistä kameleontti-naamaansa muka sopivaan ja hyväksyvään,
vakuuttavaan hymyyn ... narraili lapsia liukkaalle jäätikölle,
jättääkseen heidät kohta, jahka vaan saisi perässään niin pitkälle,
etteivät enää palaamaan pääsisi. —

Hyvät ihmiset ja kylänmiehet nauroivat ja pilkkasivat heitä, mutta
vakavalla sanalla ei kukaan ottanut neuvoaksensa ystävällisesti. Neuvon
tapaisissa puheissa oli aina ilve kärjessä ja sen tähden ei se
pystynyt. Opettavaiset akat näkyivätkin neuvoillansa tarkoittavan sitä,
että vaan saisivat tuota nuorta paria härsytetyksi kiivaammin
yhteenpäin yrittämään, että sitten kuin kaikki niiden toiveet ja
luulottelut maahan romahtaisivat saisivat täyttä kurkkua,
viisaannäköisinä huutaa: ”No enkö minä sitä sanonut!” ”Minähän juuri
sanoin, että niin käy, juuri niin minä sanoin.”

Iikka ja Leena aavistivat että ne juuri sitä ajattelivat, mutta he
tahtoivat näyttää pitkäänenää ämmille ja antaa palttua kaikille... He
koettelivat käsivarsiansa, jotka jo alkoivat vahvistua niin ihmeesti,
muistelivat mitä osaavat tehdä ja — kas kummaa: he varmaankin
tulisivat osaamaan tehdä mitä ikänä tahtovat, jahka vaan ehtivät oppia!

Leenakin ihastui tuosta ajatuksesta perinpohjin. Rakkautta oli kuin
sumua. Kun Leena Iikkaa katseli, tuntui kuin olisi nähnyt aavan meren
rannassa laivan, joka oli varustettu häntä viemään tanssien elämän
kareikkojen välitse, pilkan ja ylenkatseen käsistä tyyneeseen satamaan,
jossa arvosteltaisiin perin toisella tavalla, kuin ihmiset nyt
tekivät... Ja toivo yhä hymyili kameleontti-naamoineen ja pysytteli
todellisuutta koreasti piilossa selkänsä takana.

Mikkelin aikana kuulutettiin ensi kerta ja pyhäinpäivä-viikolla
ajateltiin häät pitää, oikein rahahäät. Mutta häistä ei tullut mitään,
kun ei kukaan niin paljoa luottoa antanut, että olisi häävarat kokoon
saatu. Pappilassa he kävivät kahden vihillä. Iikan mieleen painui
syvästi papin sanat, kun hän sanoi, että mies on varustettu vahvemmalla
järjellä ja suuremmilla luonnonkirjoilla kuin nainen. Hänen rintansa
paisui jalosta oman arvonsa tunnosta, tuli ehdottomasti ajatelleeksi,
että kyllä se pastori sen tässäkin paikassa oikein tietää, miksei se
sitä tietäisi! Leena se rupesi pehmenemään, kun pappi sanoi, että Iikan
pitää kohdella häntä kuin heikompaa astiaa. Hän ymmärsi sen
vertaukseksi, sillä tunsi oikein todellisuudessa olevansa
vantteratekoisempi kuin Iikka, niin että siltä puolen ei hän nyt
mielestänsä ollut mikään heikko astia. Mutta lahjat ovat moninaiset,
hänellä on huonommat kuin Iikalla...

Niin he astuivat rohkeasti pyhään aviosäätyyn ja näyttivät pitkäänenää
ihmisille. Tosin sisälsivät ”torpankirjat”, joiden avulla asiaa
vastustava lakipykälä saatiin tyhjäksi kirjaimeksi, vaan paria syltä
paksua rahkanevaa, johon ei itse rahamiehetkään olleet uskaltaneet
ryhtyä. Vaan Iikka melkein ajatteli, että ei sitä tiedä vaikka hän
ryhtyisi.

Ensin rupesivat elämään koturina. Mutta ihmeen huonosti oli ansioita
syystalven mittaan, että yritti jo joulun alla tulla leivän väli.
Silmäkulmat alkoivat ryppyyn käydä ja leuka painua rintaa vasten,
toivon kameleontti-naaman päälle oli jotain harson tapaista, omituista
väriä vetäytynyt.

Iikka oli jo syksyllä sanonut jäähyväiset rengittämiselle ja katsellut
jonkunlaisella riemulla menneisiin kurjuuden päiviin taaksepäin. Vaan
jo jouluna rupesi jälleen ajattelemaan, että jos tässä rengiksi
rupeaisi? Leena yhytti Iikkaa mietiskelemässä ja sanoi että hänkin
kyllä piiaksi menisi, jos vaan sattuisi paikkoja saamaan.

Joulun jälkeen Iikka saikin paikan, mutta Leena ei. Vaan eihän sillä
suurta väliä. Iikka kun sai talosta ruoan, niin Leenan sopii syödä
Iikan palkkaa. Sitä hän kävikin sitten ahkeranlaisesti poimimassa joka
mielitekoon kuin lapset vitkaan kypsyviä karviaismarjoja.

Vaan pian rupesi Iikka muikeasti katselemaan, kun akka niin usein kävi.
Leena oli mielestänsä liian hyvä syömään — söi Iikan palkan niin
tyysten, ettei tahtonut enää tupakkarahoiksi riittää. Siitä rupesi
nurisemaan Leenalle ja kyselemään, että etkö sinä nyt mitään saisi
tehdyksi, että edes vähän ansaitsisit? Leena karvautui: miksei hän
tehdyksi saisi melkein vaikka mitä, kun vaan sais tekemistä! Siinä
oltiin, eikä se siitä parantunut. Iikka ajatteli, että kun Jumala antaa
kesän, niin kylläpä tuo sitten työtä saanee, että itsensä elättää,
vähän säästöllekin panee ja hän, Iikka, säästää niinikään.

Jumala antoi ensin keväimen ikäänkuin suun avajaisiksi, sitten kesän
täydessä runsaudessaan. Mutta murusia siitä vaan varisi Leenan osalle,
kunnes tuli leikkuuaika. Silloin sitä sai syödä ja herkutella
leikkuukekkereissä, ja mieli ihastui. Vaan vaatteet olivat jo siksi
kuluneet, että leikkuupalkoilla välttämättä täytyi nyt saada uudet,
ristiraitaiset vaatteet ja karttuunahuivin. Kun sitten vielä rahoja
riitti pieneen panokseen kahvia ja sokeria niin... Ja totta puhuen,
tyhjän säästäminen ei maksa vaivaansa!

Tuli vielä riihiaika. Kaikki tiesivät, että kyllä se Leena riihityössä
on täysi ihminen. Sai ”riihimiehen” paikan samassa talossa, missä
Iikkakin oli. Mutta sekin oli niin lyhytaikaista ansiota, että jo ennen
lokakuun loppua oli Iikalle ruinuttamassa että pyydä nyt isännältä yhtä markkaa,
kun aivan mun kenkäni hajoavat jalkaan. Nyt Iikka julmistui ja
sanoi, ettei hän pyytäisi, vaikka et ikänä kenkiä näkisi! —

Siitä on jo muutamia vuosia kulunut. Jumala on siunannut heidän
avioliittonsa kahdella perillisellä. Mutta tässä, kun tuli köyhävuosi,
ei Iikka sattunut saamaan rengin paikkaa, kätevämpiä kun oli kyllä
menemään alennetuilla palkoilla. Nyt ei auttanut muu, kuin istua
tyhjäntoimittajana murjottaen, koturina, syödä kun oli, olla syömättä
kun ei ollut. Aina kun oli vaivais-avun antopäivä, lähetti akan sinne
evästettynä muistutuksilla, että pitäisi enempi antaa... ”Eihän niin
vähällä voi mitenkään neljä elävää ihmistä toimeen tulla. Pitää sanoa,
että lapset ovat kipeinä ja mulla on sydänalustatauti.”

Ja herra ties eikö hänellä edes lie ollut jotain sellaista, kun oli nuo
ennen niin paksut posket ohkaisiksi käyneet ja ääni kähisi, kuin olisi
ollut viime viikkoja elävä keuhkotautinen. Ihmiset osoittivat viisaan
näköisinä sormillaan ja sanoivat: ”Kas nyt, enkö minä sitä sanonut?
Minä sitä samaa sanoin, muistattehan? — että kerjuu siinä on edessä
ennen pitkää, kun kaksi kelvotonta yhteen menee.”

Tuota sanoessaan tuntuivat eukot ikäänkuin huokuvan omasta hyvinvoinnin
tunnostaan ja omistavan itselleen kunnian siitä, että olivat ”juuri
niin sanoneet”. Vaan jos he sen sijaan, että härsytellen noille,
mielestään kelvottomille ”niin sanoivat”, olisivat silloin ottaneet
äidillisesti Leenan hampputukkaan ja vieneet makaamaan tuvan yli
sänkyyn, olisivat sitten antaneet Iikalle ympäri korvia, niin molemmat
varmaankin olisivat vähän lauhtuneet halussaan pyhään aviosäätyyn
päästä.

Jos heillä nyt, kun itse kykenemättöminä kunnon tavalla leipäänsä
ansaitsemaan, kun nälkäiset lapset voivotellen itkevät viattomina
ihmiskunnan leväperäisyyden uhreina, kyselisi: ”mitä sanoisit
nyt, jos silloin kun sinä pihisit rakkaudesta kuin kumipallo ja
kiirehdit tulisella vauhdilla avioliiton satamaan, olisi joku ottanut
sinun otsatukkaasi ja sanonut:

”Hiton kakara, etkö ymmärrä huuttia, taikka minä annan, että tuntuu!”

Iikka ja Leena ihan varmaan huutaisivat yhteen suuhun:

”Ah, hyvä isä, kunpa joku hyvä ihminen oliskin sen tehnyt!”

1893.

Isäntä, hevonen ja koira.

”He-voi-nen!”

Se lentää kuin ihme, katkaisee kolkkoa talvista taivalta. Kuuvalossa
näkee valkean huurun nousevan hevosen ruumiista ja haihtuvan hitaasti
tyvenessä pakkas-yössä. Tilanomistaja Kouttinen, ”hän itse”
istuu reen perässä, paksun turkin sisässä ja huutaa tuon tuostakin
hevoselle, kiirehtii sen kulkua, kun on niin kylmä ja kiire. Hevonen
juoksee, taival lyhenee. Jo häämöittää kuuvalossa tuolla taloinen
ryhmä. Yhä kovemmin juoksee hevonen, senkin on niin kylmä, menis
mielellään kotiin, ottais loimen selkään ja appeita eteen. Niitä kai se
nyt muistaa, niiden perään juoksee...

”Tpruu!” Isäntä tempaa suitsista; on tultu kestikievarin tiehaaraan ja
sinne käännytään. Kummallista: musta tekee pientä tenää, se tahtoisi
vaan kotiin rientää. Juuri kuin edellyttäen sitä, mitä otaksuu mustan
ajattelevan, äännähtää Routtinen:

”Nooh, pian siellä käydään ... mene vaan.”

Juuri kuin järkevälle, ajattelevalle kumppalille! Ja musta, ikäänkuin
ymmärtäen puhelun, menee, mutta hienosti huomattavaa vastenmielisyyttä
osoittaen. — — —

On niin kylmä. Musta värisee selkä koukussa kestikievarin pihassa. Jo
kaksi tuntia on Routtinen itse sisällä ollut. Porstuan kamarin
ikkunasta tuikkaa valkean valo. Yhtämyötään mustan pää sinne kääntyy ja
kummallisesti odottelevan näköisillä silmillään tuijottelee valoa
kohti. Taivaslaella heloittaa kuu täysimmillään. Sen valossa sopii
katsoa mustan silmiin, kun se tuonne akkunaan tirkistää! Huomio kiintyy
yhä enemmän hevoseen: sen kyyryyn vetäynyt selkä, koukistuneet
etupolvet, nuo ripuksissa olevat korvat, jotka pienenkin äänen, tahi
rahinan kuullessa luppoutuvat tarkalla huomaavaisuudella kuuntelemaan.
Mikä kärsimys, mikä tuskallinen odotus, mikä ihmisellisen järkevä
tunnelma sen silmistä luistaa! Ja se on vaan eläin, rääkätty, opetettu
ja kilpa-ajoissa palkittu. — — —

”Minulla on sellainen hevonen, että pois siitä olla pitää!” huutaa
hän itse siellä porstuan kamarissa ja lyö nyrkkiä pöytään
kestikievarin nenän edessä.

”Hyvä se hevonen on”, kehuu toinen, ”eikö sille vilu mahtane tulla
siellä, kun näin kylmä on?”

”Viluko?” Hän rupesi kiroilemaan. Vai vilu! Ja jos tuleekin niin
tulkoon, kyllä hän itse lämmittää... Koni on hänen omansa, eikä
siihen tule kenenkään mitään. Hänen hevosensa pitää oppia kaikkeen, hän
on isäntä, hevosmies ja kyllä hän tietää hevosten ”vääsingin.” Hänen
hevosensa pitää olla niinkuin ajatus. ”Sillä on lihaa päällä, ei sitä
ole opetettu näljällä elämään!”

Nyrkki taas läjähti pöytään — ja musta vavahti, katsoi ikkunaan.

Vihdoin Routtinen tuli ulos. Kun hän portaille astui, höristeli musta
jo vastaan. Se oli niinkuin nuhteen ja anteeksiannon tapaista
ystävällistä mutinaa.

Routtinen oli juonut ja hoiperteli. Musta katseli tarkoin tutkien, kun
hän hoiperrellen läheni. Isännän likelle tultua musta yht’äkkiä
kuorsasi, heilautti voimakkaalla heitolla päätä, pudisteli sitä,
kuopasi jalallaan lumista pihaa ja kiinnitti vauhkat, pelkoa osoittavat
silmänsä isäntäänsä.

Yhä valaisi kuu mustan silmiä, joissa hurjistunut ilme aste asteelta
tuli yhä selvemmäksi. Tuuli, joka oli alkanut hiukan henkiä, toi jo
portailta asti oluen hajua mustan sieramiin. Kun isäntä pääsi ääreen,
kurotti se päätänsä häntä kohti, kuorsahti rajusti ja alkoi
levottomasti muutella jalkojaan.

Kievarin isäntä tuli Routtisen kanssa. Selitettiin jalkoihin
sekautuneet suitset. Musta riehui ja tahtoi paeta jokaista isäntänsä
lähestymisen yritystä. Routtinen huusi ja karjui. Sai vihdoin kievarin
avulla itsensä lähtökuntoon.

Musta lähti kuorsaten hyppäämään kuin hirmua pakoon. Routtinen ei
tahtonutkaan sitä kiinni pidellä vaan huutaen ja rähisten lisäsi sen
vauhtia.

Kotipihaan saavuttiin klo 12 yöllä. Kontistuneena oli mies rekeensä
nukkunut. Hevonen seisahti rauhallisesti tallin eteen, hirnahti,
tallista vastasivat toiset... Renki jo tulee ulos porstuan ovesta ja
lähenee hitaasti, unisin silmin ja myrryisenä rekeä.

Tarkastettuaan ja saatuaan selville, että isäntä siellä vielä sentään
elävänä kuorsailee, tyrkkää hän tätä kylkeen ja murahtaa:

”Eiköhän olisi paras nousta.”

”Häh?” Routtinen unentöpperössä kysyy.

Renki jo silloin mustaa valjaista päästelee ja sieltä sanoo:

”Te olette nyt jo kotona.”

”Hääh?” tutkii isäntä vielä mutta alkaa kuitenkin jo nousta. Pääsee
vihdoin oikein seisomaan ja kompuroi reestä pidellen hevosen ääreen
tämän lautasia vasten käsillään nojailemaan. Siinä halli alkaa häntä
ystävällisesti lähennellä, hyppii ulisten rinnoille, kiertelee sinne
tänne ja heiluttaa mielihyvissään häntäänsä.

”Halliko se on?” tuumii Routtinen ajatuksiinsa vaipuneena ja
ystävällisesti. Mutta samalla musta liikahtaa, käsi luiskahtaa sen
lautaselta ja isäntä kaatuu... Musta pelästyi, halli alkoi haukkua ja
renki riensi auttamaan isäntää. Tämän sappi oli jo ehtinyt paisua
kovasti ja puhisten koperoitsi hän reestä jotain.

Musta jo oli asettunut, se höräili ystävällisesti rengille, haisteli
sitä ja turpaansa sen kaulalle pani ja siihen puhalteli. Matti päästeli
valjaita, olisi jo mielellään jonkun ystävällisen sanan sanonut
mustalle. Mutta jostain syystä ei hän nyt tahtonut ääntään ilmoittaa,
hiljaa vaan oli kuin myyrä.

Muut eivät sitä huomanneet mitä hän itse aikoi, ennenkuin ruoska
läimähti mustan lautasille yhden ... kaksi ... kolme ... useampia
kertoja.

Syntyi yleinen epäjärjestys. Musta hyppi kuin hullu. Matti sitä koetti
kiinni pidellä ja kieltää sekä isännälle karjua... Meniskin muuten ja
ottais ruoskan pois, mutta musta yllättelee karkuun, se riehuu niin
vietävästi, että ajokalut jalkoihin sekautuvat ja Matinkin aatami jo
tahtoo nousta.

”Mi-minä olen itse minä!” Samassa sai Matti ruoskasta ympäri korviaan
kihelmöivän läimäyksen. — — —

On aamu. Routtinen on jo noussut, pukenut housut ja saappaat
jalkoihinsa. Halli pistäytyy kamarin oven raosta sisään ja juoksee
häntää heilutellen isäntänsä luokse viisailla silmillään tämän katseita
etsien. Mutta Routtisella on pää kipeä ja koiran ystävyys tuntuu
tunkeilemiselta ja härnäämiseltä. Hän potkasee sitä jalkaan
armottomasti, kovasti ja älähtää:

”Ka hullunako se on tuo koira?”

Kiljahtaen juoksi koira sängyn alle, korvat luimussa, ruumis matalana
ja häntä koipien välissä asettui sieltä sitten kummallisen kysyvänä
tutkimaan isäntänsä synkeitä silmiä.

Tuossa olisi Routtisen pitänyt osata katsoa vähän syvemmältä hallinsa
silmiin! Mutta hän vaan haukotteli väsyneesti, tuijotteli yhteen kohti
ja paneusi vihdoin uudelleen makaamaan. Silloin koira tuli sängyn alta,
katsahti luihusti vielä isäntäänsä ja meni oven luo, vingahti, raapasi
ovea ja näkyi tahtovan kaikella muotoa pois kamarista. Ovi avattiin
tuvasta päin ja koira puikahti nähtävällä riemulla pois isännän
seurasta — jonka kanssa hän hyvin usein sängyssä makasi.

1894.

Isä on Ameriikassa.

Samoin kuin tuhansille muille, talollisille ja mökkiläisille, oli
Vareslahden Mikollekin ensin ”pistänyt päähän” ajatus Ameriikkaan
menosta. Siitä se rupesi tehomaan ja paisumaan, kunnes se
sydäntalvella, tuossa tammi- ja helmikuun aikoina tuntui jo vieneen
miehen auttamattomiin. Se ei ollut enää kalvea ajatus, jota saattaa
sietää, se oli paisunut mokottavaksi sydämmen tuskaksi. Ajatus jo eli
aivan Ameriikan ”toiveiden vuorilla” ja kaakerteli siellä etsien tuota
ikuisesti etsittyä elämänkiveä.

Ensin se oli ollut vaan yksityinen salaisuus, Mikko kärsi ja iloitsi
vaan itse ajatuksistansa. Mutta erään kerran kun vaimo tuskitellen
vaikerteli, että ”kun ei tämä kitu näy meidän mökistä koskaan
loppuvan”, silloin Mikko puhkasi paiseen ja sanoi: ”Loppuu se, kun
lähden tässä kevätpuolella Ameriikkaan.”

”Sinäkö?” kysäsi vaimo, ja kummallinen, ilon ja omituisten aavistusten
tapainen loisto värehti silmistä.

Sinä ei vaimo enää tuskitellut. Hän kohteli vaan jonkullaisella
suuremmalla huomaavaisuudella miestänsä.

Lähtöpuuhista tulikin tosi kevätpuoleen. Mikko sai matkarahat
panttaamalla kartanonsa niiden vakuudeksi.

Vaan mitä lähemmäksi tuli lähdön ajat, sitä ajattelevaisemmaksi kävi
vaimo. Kun mies toisinaan kyseli, että ”mikä sinua vaivaa?” ei sanonut
juuri mitään syytä.

Lähtöpäivä tuli. Vaimo itki aamusta alkaen — eikä se suinkaan
parantanut hänen hiukan kipeitä silmiään...

”Älä nyt itke”, sanoi mies usein. ”Jos kaikkivaltias onnea suo, niin
eihän tässä nyt ijäksi erota.”

”No ei suinkaan, mutta...”

”Mitä mutta?”

Miehen mielestä piileili tuossa jotain epäluuloista. Vasta sitten kun
eronhetki löi, vaimo hyvästellessä kavahti kaulaan haikeasti itkien ja
änkyttäen:

”Älä unohda, isä, minua ... muista lapsia...”

”Unohda! Mitä sinä ajatteletkaan... Sinä puret sydäntäni
epäluulollasi.”

”En, Mikko rakas, en sitä tarkoita. Mutta kun maailma on niin
kavala ... ja minulle hoidettavaksi jää nuo kolme pienoista. Tupa on
matkarahoistasi pantattuna ja... Älä pahastu, isä, mun sydämmeni on
niin täysi...”

Mikko oli jo ollut sanomaisillaan kovan sanan, mutta sydän pehmisi, kun
vaimo yhä kaulassa riippui. Sitten otti hän lapset vuorotellen
syliinsä, suuteli, suuteli, vuorotellen yhtä ja toista ja sitten vielä
äitiä...

Hyvä Jumala! Mikko ei ollut koskaan luullut olevan niin vaikeata jättää
niitä. Ja niinkuin tulva tuli päälle ajatus: jos tulisi joku ja
tarjoisi työtä, niin en menisi, en.

Mutta lähteä täytyi.

Vaimo itkeskeli pari päivää. Se oli haikeata, mielikuvitusten tuottamaa
sydämmen tuskaa. Vaan sitten ne alkoivat vähitellen kuivaa ”tollareita”
ajatellessa. Lapsetkin niitä ajattelivat, kertoivat kylässä: ”Ameriikan
taaloja isä lähettää makeisrahoiksi.”

                                                  ⸻

Ensimmältä Mikko kirjoitti usein. Lähetteli rahojakin, vähän silloin,
vähän tällöin. Lupasi aina tuonnempana isompiakin summia lähettää, pani
nyt aluksi vaan niin kuin maistiaisiksi.

Kului vuosia. Kirjeiden välit harvenivat harvenemistaan, rahakirjeiden
vielä arveluttavammin. Oli huonot ajat, piti muutella ja sairastaakin,
kertoi. Mutta kehoitusta parempaa toivomaan riitti aina.

Vaan äidin katseet rupesivat jo surullisiksi käymään: leipä alkoi tehdä
yhä kiinteämmin tiukkaa.

                                                  ⸻

Jo on Mikko ollut poissa viisi vuotta. Toista vuotta on siitä, kun on
kotiinsa kirjoittanut.

Tulee kevät.

Pääsky palaa Pohjolaan, rakentaa pesänsä myöskin Vareslahden matalan
mökin räystään alle. Päivät pääksytysten se kertoo lapsille etelän
hedelmällisistä maista, missä rusinat kypsyvät ja pulleat, komeat
viikunat notkistavat emäpuiden mahtavia oksia. Lapset eivät ymmärrä
mitä pääsky kertoo, mutta että se on jotain ihanaa, jotain, josta
kannattaa riemuita sen he ymmärtävät: taputtavat ihastuneina pieniä,
laihoja kätösiänsä.

”Onkohan tuo pääsky nähnyt isää?” virkahtaa eräänä päivänä keskimmäinen
lapsista, tyttö.

”Voi kun tietäis!” vanhin sanoo. Ja nuorin, johdatettuna ajattelemaan
isästä, jota ei hän ensinkään muista, kysäsee:

”Oliko isä väkevä?”

”Oli”, vanhin vakuuttaa.

”Kun isä tulis kotiin!” sanoo keskimäinen. —

Mutta isästä vaan ei kuulu mitään.

Mökin ympärys vähitellen ruohistuu, marjapensas multipenkin vieressä
alkaa kukkia. Äiti kääntää perunamaatilkut kivenkoloissa ja kätkee
sinne siemenen, lapset innokkaina apulaisina. Kesän tullen, alkaa
lasten kalpeille poskille nousta hiukan punakampi ruso... Niinhän se on
kuin ruokaa tuo ihana kevätilma! Äidinkin sydän kevenee hiukan, suven
armaus sitä sivelee toivon hienoisella pensselillä ja antaa
tulevaisuudelle hiukan vaalakamman värin. Hän vetää perunamaan seipään
nenään tuulettumaan Mikon karvalakin, levittää turkit ja huivin
aidalle, — näkeehän kotiin tullessa, ettei täällä ole unohdettu, eikä
annettu koin vaatteita raiskata.

Siihen tulee juuri isäntä, jolta Mikon matkarahat ovat lainatut.

”No, kuuluuko siltä Mikolta enää mitään?” kyselee.

Vaimo vähän hätäilee. Paha sanoa niin, paha näin. ”Noo, ei siltä nyt
aivan hiljan ole...”

”Koko lurjus sekin! Jollei siltä nyt pian tule rahoja, niin mun täytyy
myydä tämä mökki ja nuo peltotilkut. Vähän ajan kuluttua ei ne enään
riitäkään.”

Vaimon sydän tahtoi ehtyä, eikä voinut keksiä juuri mitään sanottavaa.
Vasta sitten, kun mies lupaa tulevaan kevääseen vielä odotella, vasta
sitten alkaa henki helpommin kulkea. Tulee syksy.

Äidin silmässä on yhä useammin kyynel. Hänen painava mielialansa puhkee
toisinaan nurpeaksi, tuskalliseksi purkaukseksi lapsia kohtaan. Silloin
kyyristyvät he penkin loukkoon, pimeään soppeen ja yksi kolmesta
kuiskaa:

”Kun ei se isä tule kotiin!” Siihen toinen virkkaa: ”Niin kotiin! kun
sillä on uusi akka.” Lapset eivät täysin tajua koko laajuudessaan, mitä
se merkitsee, kun kerrotaan, että isällä on uusi akka. Mutta
katsellessa äitiä, jonka silmästä ei kyynel enää katoakaan, joutuvat he
vaistomaisesti käsittämään, että isä on hyvin, hyvin häjy, että äidin
on paha olla ja heillä on nälkä...

Mutta isästä vaan ei kuulu mitään!

1893.

Ennen ja nyt.

(Ote Janne Eerosen päiväkirjasta.)

Minä olen ollut miehen iässä jo muutamia vuosia, miehen reiässä
niinikään. Olen toisinaan istunut elämän kiikkurattaissa ja menestyksen
virkut varsat ovat lennättäneet minua suvi-illan vienossa hämärässä
lumoavia lehtokujia pitkin. Sellaiset tiet ovat suoria, hyvästi
hiekotettuja, kivistä puhtaaksi haravoittuja. Vahinko vaan, että niitä
on ollut niin lyhyitä palasia matkani varrella. Tulee tuon tuostakin
äkkikäänteitä, aivan aavistamatta. Loppuu hyvästi hoidettu tie ja
lehdot. Aukiaa erämaan kaltainen aavikko eteen. Saattaa toisinaan
tapahtua, että tiekin loppuu kokonaan ja rattaat vajoavat aksilaa
myöten liejuun, jopa joskus nurinkin keikahtavat. Silloin onnettaren
virkut varsat pudistelevat valjaansa ja karkaavat, katoavat kepeänä
sumuna silmistäni.

Sellaisissa tapauksissa olen tukalassa tilassa: suo siellä, vetelä
täällä. Monesta kokemuksesta olen jo tottunut, että silloin ei auta
muu, kuin itse hypätä liejuun, vääntää kukistuneet rattaat pystyyn,
tarttua aisoihin ja ruveta vetämään. Tämä on tukalaa työtä, se käy
raskaaksi, kun vajoo lokaan, pehmeään suomutaan itse ja kuorma. Mutta
ei auta, eteenpäin täytyy pyrkiä vaikka etanan lailla. Palaaminen ei
tule kysymykseenkään. Tie takana on suljettu menneisyyden
kukistamattomalla rauta-aidalla.

Mutta levätä saa. Toisinaan pidätyn lepäämään, istun suosta ylenevälle
mättäälle. Mättäät hyllyvät, painuvat alemmaksi eivätkä tunnu
turvalliselle. Mutta sellaisissakin tiloissa saattaa kyllä levähtää,
kun vaatimukset eivät ole korkeammalla kuin mättään nenässä.

Siinä silmä vaistomaisesti tähystelee näköpiirin etäisimpiä kolkkia
myöten, etsien onnettaren tulisia, vauhkoja varsoja. Huulet supistuvat
viheltelemään: kuulla jos sattuisivat ja palaisivat aisoihinsa. Mutta
aavan suon omituinen kaiuttomuus karkoittaa heti kutsumishalun.

Kun on tottunut tällaisiin kolttosiin, ei sentään epätoivo valtaa,
sillä mielessä on vaistomainen vakaumus: kylläpä he palaavat, kun
tietkin paranevat.

Pyyhkäisen rauhoittuen hikeä otsaltani, päätän todella hetkisen
levähtää ja unohtaa.

                                                  ⸻

Mutta muisto ei tyydy levähtämään. Se luikertelee takaisin entisyyden
rauta-aidan taakse. Se viilettelee siellä mielin määrin ja tuo viestejä
minulle. Kykenemättömänä persoonallisesti murtamaan menneisyyden
rauta-aitaa, istun mättäälläni ja suloisella nautinnolla otan vastaan
menneisyyden muistoja.

                                                  ⸻

Muistoni palaa erinomaisen usein takaisin kylään, kotiin missä synnyin.
Siellä se askartelee, nuuskii jokaisen kivenkolon, jokaisen soppelon;
pälyilee lymysillä talollisten kartanolla, viilettelee pitkin
monimutkaisia metsäpolkuja, joiden poukamat ja monet omituiset
merkillisyydet vielä himmeästi tuntee. Mihin liittyy tuhansia, jos
jonkinlaisia syrjämuistoja, merkillisempiä ja vähemmän merkillisiä,
mutta kaikki omituisesti viehättäviä.

Minulla oli tovereita, kasvinkumppaneja, Jaskoja, Miskoja, Jusseja,
Kalleja. Useimpain kanssa minä muistoissa elän, mitä minkin kanssa
teen. Sitten on vanhoja mummoja, ikäloppuja hampaattomia ukkoja.
Keski-ikäisistä, toimellisista ihmisistä ei muistini paljon välitä.
Meillä ei ollut mitään tekemistä sellaisten kanssa. He olivat liian
jokapäiväisiä ... eivät ymmärtäneet meitä. Olivat vaan melkein
alituisella sotakannalla kanssamme. Meillä oli eri tarkoitukset, heillä
taas erilaiset. Mutta nuo vanhat ukot ja vanhat mummot, heistä me
pidimme. He elivät paljon kanssamme. He kertoivat meille verrattomia
juttuja omasta lapsuudestaan, meistä ne tuntuivat muinaistaruilta,
mutta sitä viehättävämpiä ne olivat.

Varsin hyvin muistan suven, kun olin 8 vuotias. Silloin opin minä
uimaankin. Kotini lähellä oli isonen oja. Siinä me pojat päivät
pääksytysten räppäilimme. Siinä oli kolmen kyynärän pituinen allikko,
missä eivät kädet ulottunet pohjaan. Siinä opeteltiin, uitiin kilpaa.
Vesi sekautui polskaroidessamme savivelliksi, harmaaksi, kuraiseksi.
Mutta se oli lämmintä. Oltiin ojassa viisitoistakin kertaa päivässä.
Eikä vesi koskaan ehtinyt välillä selkenemään. Siitä vihdoin uskalsimme
jokeen. Silloin oltiinkin jo miehiä, ainakin olevinansa.

Väliajat askarreltiin hiekkakoloissa, tehtiin pieniä kärryteitä,
kaivettiin ojat kahden puolen, jopa poikittainkin. Poikkiojain ylitse
rakennettiin kivisiltoja. Ajettiin pienillä ja suurilla puuhevosilla,
joilla oli perässä asianmukaiset rattaat. Oli meillä pienet lapiot,
pienet aurat. Peltoja raivattiin mäkeen, kynnettiin, kylvettiin,
ojitettiin ja aidattiin. Hevoskauppoja tehtiin, ostettiin, myytiin,
vaihdettiin. Maksun välikappaleina oli ruostuneita rautanauloja,
vanhoja nappeja ja mitä milloinkin. Meistä nähden olivat sellaiset
arvokasta tavaraa, vaikka ikä-ihmiset niitä pitivät hylkyroskana.

Me olimme ahkeroita, päivät ei mitenkään tahtoneet riittää, aina tuli
kesken ilta. Monasti olin yötä toisten luona. — Minun kotonani oli
taas yksi ja toinen vuorostaan. Emme tulleet ilman toveritta yötä
toimeen, emme edes unta saaneet. Vanhemmatkaan eivät lopulta
vastustaneet, hekin tottuivat tähän.

Ja minulle on jäänyt sellainen ajatus, että vanhempanikin lopulta
kaipasivat noita minun yövieraitani.

Se oli autuasten aikaa, lasten aikaa. Jos näimme itkeviä, elämän
huolissa huokailevia ihmisiä, saatoimme ottaa osaa, jopa
sankarimaisesti uhrautuakin. Mutta joskus lankesimme pilkkaamaankin
sellaisia. Mitäs itkee? sanoimme, raukka, porukontti! Ei me itketä, ei
me surra!...

Me emme koskaan haikeasti valittaneet puutteitamme, kun saimme olla
omia olojamme. Kun vaan rakennuksemme saivat olla rauhassa, kun ei
teitämme ja siltojamme rikottu, kun ei mitään kapineitamme varastettu,
niin — silloin emme kaivanneet mitään, en ainakaan muista mitään
sellaista. Mutta jos joskus jotain kaipasimmekin, jota eivät
vanhempamme, eikä kukaan suostunut hankkimaan, niin me lohdutimme
itseämme: kun kasvamme, niin itse hankimme, oikein omituiseksi...

Väliin näyttää minusta siltä, kuin tämän aikaiset lapset olisivat
tyhmempiä, vähemmän kehittyneitä ja saamattomampia kuin minun
aikaiseni. En tiedä miksi se näyttää sellaiselle, enkä minä taida sille
mitään. Mutta sellainen ajatus on minussa melkein pysyvänä
vakaumuksena.

                                                  ⸻

Minä en ole enää moneen vuoteen ollut lapsi. Minä olen nähnyt tuulta ja
tyventä. Olen vaihtanut ja ostanut oikeita hevosia, olen tehnyt oikeita
siltoja, aitoja, peltoja ja teitäkin olen tehnyt. Olen ollut
poismuuttaneena syntymäkylästäni parikymmentä vuotta - _kaksikymmentä vuotta, -
.

Kun onnettaren virkut varsat väliin pillastuvat ja heittävät minut, kun
istun käsi poskella ja muistelen lapsuuteni aikaa, kotikylää,
tovereita, huoletonta elämää ja ajatustapoja, silloin minä jään kauaksi
aikaa käsi poskelle. Minulta saattaa kyynel vierähtää, ja minut valtaa
sanomattoman haikea ikävä.

                                                  ⸻

Joskus käy entisiä lapsuuden tovereita luonani. Useat heistä asuvat
siellä kotikylässä; kaksi on muuttanut pois, niinkuin minäkin. Monen
kanssa en ole enään muuta kuin tavallinen hyvänpäivän tuttava. Minulla
on jo kymmeniä myöhemmin saatuja, paljon likeisempiä tuttavia.

Mutta milloin yksikin heistä, noista lapsuuden ystävistäni sattuu
tienoilleni, helähtää sydämmeni kantelossa omituisen hellä kieli. Minä
kutsun hänet, lapsuuden ystäväni, tieltä tupaan, tarjoon tupakkaa ja
käsken kahvia toimittamaan. Ja, omituista sekin, miten eukkoni
menettelee, vaikka hän on kotoisin kokonaan toiselta haaralta. Huomaan,
että hänkin erityisellä tavalla kiirehtii kahvia lapsuuden ystävilleni.

Minä haparoin kiinni jutun päästä, kyselen sitä, tätä, ja vienosti
hätäillen vien jutun melkein väkivallalla niihin ”entisiin aikoihin.”

Mutta minä en saa häntä innostumaan, tuota Jaakkoa, Kallea, mikä heistä
milloin lieneekin, joka asuu vielä siellä syntymäkylässäni. Kun minä
kaivan esiin jonkun muiston, puhdistelen sitä, silittelen sitä ja
esittelen hänelle: ”muistatko?” Hän saattaa hymähtää kylmästi: ”siitä
on jo niin pitkä aika, ettei niitä kaikkia muista.”

Tuo tavallisuuden mukaan tekee minuun tuskallisen vaikutuksen. Minun
tulee paha olla. Tuo lapsuuden ystäväni alkaa näyttää kovin puisevalta,
jäykältä koko mies. Hänen muistamattomuutensa, kylmyytensä,
puisevuutensa melkein äköittää minua. Hän ikäänkuin vetää repaleista,
ikävän näköistä esirippua noiden, minulle niin ihanain muistojen eteen.
Minä tarkkailen häntä pettyneen katseilla kiireestä kantapäähän asti.
Koko mies muuttuu vähitellen silmissäni: ei hän olekaan tuo entinen
Kalle ... hän, jonka kanssa _silloin niin monta monituista
kertaa... Minulta melkein tunkee itku. Minä kun aina kuvittelen nuo
synnyinkyläni ihmiset aivan toisenlaisiksi kaikkia muita ihmisiä.
Noinko se onkin? Ovatko nekin muuttuneet?

Surkea todellisuus laskee päälleni kuin sumu: ne ovat muuttuneet,
nekin!

Mutta minä en ota sitä vähällä uskoakseni. Minä alan uudestaan, vien
hänet jutuillani yhä syvemmälle lapsuuteen. Minä varoen vältän enää
kyselemästä muistatko. Tahdon panna kaikkeni elähyttääkseni hänen
muistiaan. Ehkäpä lämpenee! ajattelen.

Minä lopetan viisaasti valiten sellaiseen kohtaan, johon hänen
ehdottomasti pitäisi jotain liittää, jota hänellä täytyy olla
muistissaan. Silloin saattaa hän ruveta sanomaan esimerkiksi: ”kun
tuohon nyt vähän heittäisi lunta, niin nyt olis täysi rekikeli”.

Sellaisessa tapauksessa minun sappeni paisuu ja minulla on täysi työ,
kun pakotan sitä ohenemaan.

Kun hän lähtee, surkuttelen minä häntä. Useimmiten taivun hänelle
anteeksi antamaan vasta noin vuorokauden kuluttua. Sillä välin
aprikoitsen asiaa monipuolisemmin. Minulla on siellä vaan
lapsuuden muistot, hän on siellä vetänyt elämän kuormaa. Hän on
jo ehtinyt sataan kertaan umpeen ajaa silloin hiihdetyt, lapsuuden
aikaiset ladut. Hän on ne unohtanut jokapäiväisyyksien joukkoon.
Minä olen vetänyt täällä elämäni kuormaa. Minulla on siellä
auki lapsuuden aikaiset ladut. En ole siellä koskaan mitään
huolehtinut; kaikki semmoiset asiani tiloittuvat tänne. Mutta joka
kerta kun tapaan heitä, syntymäkylässä asuvia lapsuuden ystäviäni, teen
minä uudestaan samalla tavalla: koetan heistä urkkia esiin lapsuuden
muistoja. Harvoin se hiukankaan onnistuu. Useimmiten menee yritys
myttyyn. Silloin minun täytyy aina tehdä äskeiset johtopäätökseni
uudestaan. Ja se, että niin saan tehdä, se elähyttää minua, se auttaa
minua vireillä pitämään omia muistojani.

Kun saan jommankumman niistä lapsuuden ystävistäni käsiini, jotka
sieltä syntymäkylästä ovat myöskin pois muuttaneet, silloin on minulla
verratonta. Erittäinkin toinen heistä säilyttää muistonsa tarkoin.
Kun hän käy luonani, tahi minä hänen luonansa, jaarittelemme
loppumattomiin. Meillä kyllä on erilainen yhteiskunnallinen asema.
Mutta me emme kaiho toistamme. Sydämmemme saattavat sulaa yhteen
lapsuuden muistoissa. Ja kumpanenkin meistä pitää arvossa sitä,
että niin saattaa tapahtua.

                                                  ⸻

Joskus käyn katsomassa syntymäkylässäni. Minulle ilmestyy väliin sinne
niinkuin asiaa, vaikka ei olekaan mitään semmoista. Viimeaikoina on
mielitekoni kuitenkin vähitellen laimentunut. Vanhoista, minun
aikaisistani rakennuksista katoaa yksi toisensa jälkeen. Aika ja
uudistushalu kuluttavat sieltä muistoni esineitä kuin ahmatit. Nuo
vanhat rakennukset, jotka eivät vielä ole kokonaan kadonneet, ovat
saaneet kuitenkin korjausten kautta jotain vierasta itseensä. Vanhat
ladot katoavat sukupuuttoon. Eräskin talo, minkä kartanolla aina oli
varsinainen piilosillaolo paikka, sekin on melkein kokonaan muuttunut.
Silloin oli siinä vanha, erinomainen leskiemäntä. Hän oli äitini
tuttava ja minun suosijani. Nyt asuu siinä aivan vieraita ihmisiä.
Kartano on kokonaan mullistettu, ainoastaan sikoläätti ja sauna ovat
vanhallaan. Vaan niihin, niihinkin liittyy monta, monta muistoa.
Sikoläätin nurkan takana olen tuhannen kertaa seisonut piilossa
piilosilla oltaessa, jokainen halkeama sen seinähirsissä, omituinen
oksa, tahi piinlohkioin, — kaikki ne ovat vanhoja tuttuja. Saunassa
taas olen kymmeniä talvisia sunnuntaipäiviä satuja kertonut ja kuullut
kerrottavan. Kun pakkanen tuikeasti nurkissa paukutteli, kun
talollisten isot tuvat olivat kylmänhörneitä, silloin saunassa lämmin
suloisesti hyväili ja teki tuon mustan huoneen kodikkaaksi ja
hauskaksi...

Minun tekee toisinaan mieli jäädä seisoskelemaan näiden huoneiden
patinoille. Mutta minä en oikein uskalla, häpeen tuota vierasta väkeä.
Jos huomaisivat, ajattelen, ja tulisivat kyselemään, seisoskelemiseni
syytä tiedustelemaan, niin mitä sanoisin heille? Olen vaivannut
päätäni, keksiäkseni jotain tekosyytä. Mutta minä en ole löytänyt
pätevää. Sanoa taas suoraan, että katselen tuota sikoläättiä ja
uudistan lapsuuteni muistoja, sitä en ilkiäisi. Se näyttäisi minusta
itsestäkin kovin hullulta ja naurettavalta. Vaikka eivät nuo ihmiset
olekaan minulle koskaan puhuneet luotua sanaa, tunnen minä kuitenkin
melkein vihaavani heitä; pidän heitä nenäkkäimpinä, uteliaimpina
ihmisinä koko maailmassa.

Yhä harvemmin käyn syntymäkylässäni. En tahdo siihen tutustua
sellaisenaan kuin se nyt on. Tahdon mielikuvituksissani säilyttää sen
vanhallaan. Tahdon muistella sitä sellaisenaan. Se, se on minulle
nautintoa.

Kun nousen mättäältä, jolla olen levännyt, on joskus tapahtunut, että
muutaman askeleen päässä saavutan, löydän tasaisen tien. Onnettaren
varsat tulevat silloin kuin leipurit, itsestään. Minä asetan ne
aisoihin ja lähden vakavasti ajellen eteenpäin. Silloin muistuvat
lapsuuden ajat harvemmin mieleen. Silmät tähtäilevät uteliaina
eteenpäin, tutkien ja aprikoiden edessä olevaa matkaa. Ajatus
askartelee olevaisissa oloissa. Muistot tulevat tuomituiksi
lapsellisuuksien joukkoon. Etsin ainoastaan tämänaikaisia ystäviäni,
nykyisiä henkiheimolaisiani; olen mielestäni enemmän käytännöllinen...

Mutta sittenkin pidän enemmän itsestäni silloin, kun saatan istua
alallani, unohtaa päivän harrastukset ja muistella entisiä aikoja.
Kuvittelen silloin aina mielessäni, että minulla on kokemusta.
Luultavasti kuvittelen kokemukseni suuremmaksi kuin se onkaan. Siitäpä
syystä en siitä kerskaa. Mutta sitä en voi auttaa, että kokemukseni
panee minut vähän väliä huokailemaan: ”voi kun olisin vielä
kahdeksanvuotias!”

1891.

Himojensa herra.

”Ähäh! ... tphyi!... Se on tottatosiaankin inhottavaa, kerrassaan
eläimellistä! Istua ja kävellä tässä päiväkaudet ja imeä posket
lontossa juuri kuin olisi henki kysymyksessä. Piru itse lie ollutkin
mukana, kun tupakka keksittiin ... ihan epäilemättä! Mitenkäpä voisi
muuten käsittää tätä himoa, tätä ... tätä ... hm, sanalla sanoen,
tätä elämistä tupakan savussa... Kun piippu pitää olla aina,
i-han a-li-tuiseen ham-paissa kuin mikäkin koukku eli keppi, tahi
sikari kuin mikä tulppa... Hyvä isä! Olenko minä sitten vasikka, joka
en kykene luopumaan siitä, mitä inhoon!”

Herra Sukanen viskasi piipun, jonka varressa öljy korahteli, pöydälle.
Häntä niin kovin inhotti, tupakka maistui niin ilkeälle, kieltä poltti
ja suu tuntui olevan kuin parkittu. Ei yksinään tuo piippu inhottanut,
sillä se oli oikea, tavallisen hyvä piippu, olipa sieväkin. Hän oli sen
ostanut hiljakkoin ja piti siitä ensi päivinä oikein paljon, s.o.: hän
poltti sillä ihan yhtä myötään. Se ei siis nyt enään ollut uusi, siitä
oli sen ensi viehätys kadonnut, mutta siltä oli se kuitenkin piippu,
oivallinen piippu. Siihen ei hän siis ollut erittäin suuttunut, vaan
koko järjestelmään, pitkävartisiin, lyhytvartisiin piippuihin,
sikareihin ja paperosseihin — kaikkiin! Hän, näetten, oli ensi luokan
tupakan polttaja... Ei hienointa eikä karkeaintakaan laatua, mutta
sillä tavalla ensi luokan, että hän poltti melkein ihan lakkaamatta.

Sukanen oli polttanut koko pitkän päivän. Sitten illalla lie hänellä
ollut vähän ikävänlaista kynätyötä, niin hän koetti sitä saada
hupaisemmin kulumaan polttamalla tupakkaa oikein ihmeesti.

Hän herkutteli tupakalla, tämä miekkonen, poltti sikareja ja kun
niihin kyllästyi, niin paperosseja ja paperossien perästä seuraa
järjestyksessä pitkä- ja lyhytvartiset piiput, yksi toisensa perään ja
Rettigin kasakat.

Mutta joskus sai oikein kyllikseen niinkuin nytkin. Silloin ei enää
mieli tehnyt! Tietäähän sen mitä se on, kun ensi luokan tupakan
polttaja saa kylläkseen tupakasta? Kyllä se on hyvin kumma tapaus. Hyvä
isä sentään, kumpahan ei olisi tuohon vaivaiseen tapaan tullut ikänä
itseänsä totutetuksi! — tulee silloin ajatelleeksi. Tuo toivo saattaa
olla niin sydämmellinen, että saattaa sylkäistä inhosta... Tosiaankin,
jospa tupakka olisi silloin niin kaukana kuin pippuri kasvaa!

Ja herra Sukanen sylkäsi todella inhoten, päätti ajatuksistaankin
poistaa koko tupakan ja syventyä työhönsä ilman tupakkaa.

”Olenhan minä ihminen, mies, hän ajatteli, mies, jolla on omaa tahtoa?
Jumaliste! minä olen Matti, jos en vielä kerran luovu tupakasta!”

Hän innostui tuosta ajatuksesta niin, että herkesi työstään.
”Tupakastahan on niin tuhatta laatua vahinkoa: ruokahalu katoaa,
työnhalu katoaa, niin ainakin sanotaan ja miks’ei se niin olisi, —
aika kuluu hukkaan, terveys turmeltuu ja rahan häviö sitten!”

”Jaa, rahan häviö, sepä se juuri onkin ... noin kaksi, kolmesataa markkaa
vuodessa... Tuhat tulimaista!”

Tuota miettiessään hän yhä enemmän innostui asiaan, mutta sen ohessa
alkoi taas uudestaan tehdä mieli tupakkaa.

”No menköön nyt sitten yksi piipullinen vielä ... yksi piipullinen
sinne eli tänne... Minä luulen, että se nyt taas jo sentään maittaa.”

Piippu alkaa pölytä ja työ sujua. Vaan yht’äkkiä valloittaa koko miehen
tuskallinen tunne. ”Herran ihme tätä siivoa tässä pöydällä! Kaksi
tuhka-astiaa kukkuroillaan kaikenlaista tupakan roskaa. Papereillekin
on tupakan poroa varissut, ja uh!” piippukin kaatui ja luonnollisesti
oksensi tuhkansa papereille!

Sukanen asettuu ivallisena syrjästä tarkastelemaan tuota
epäjärjestystä, ikäänkuin perinpohjin kukistettua kilpailijaa. Sitten
hän suurellisesti, juhlallinen katse silmissä kokoilee kaikki
tupakkavarat pöydältä ja kätkee ne piironkinsa alimmaiseen laatikkoon.

Istuu sitten, tyytyväinen ja päättäväinen sävy kasvoilla, uudestaan
työhön. ”Se on päätetty asia!”

Mutta päätös, teko, on niin suurellinen, mieli pysyy niin aaltoilevana,
että vakava työnteko ei onnistu. Hänen täytyy saada asia muillekin
tiedoksi. Lähtee kertomaan talonväelle, että nyt ne on sanottu
jäähyväiset tupakalle ihan kerrassaan. ”Kuinka, miten?” kyselivät.
”Mitenkö? No siten tietysti, että olen lakannut tupakoimasta. Kaikki
tupakkatamineeni järjestin piirongin alimaiseen laatikkoon. Olkoon
siellä ijänkaiken. Minä tahdon näyttää, että olen mies, jolla on oman
tahdon voimaa.”

Kaikki rupesivat yhteen suuhun ihmettelemään, jopa epäilivätkin: saa
nähdä kuinka kauvan tuota kestää.

Sitten hän näki nuoria miehiä piiput suussa niitä oikein hartaasti
imemässä.

”Hyi”, sanoi niille, ”nuoria miehiä, kakaroita ja poltatte tupakkaa.
Ottakaa piiput pois suustanne, sillä minä en ilkiä puhua, en,
katsellakaan sitä, kun tuollaiset imevät, että posket lontossa. — No
kas niin! Nähkääs, minä olen ollut suuri tupakan polttaja, minäkin,
piippu piti savuta ihan yhtenään. Mutta nyt, juuri tänään, tuli siihen
loppu. Rupesin sydämmestäni inhoomaan tuota jumalatonta raakalaistapaa.
Piiput heitin hiiteen. Niin minä tein ja jokaisen tulee tehdä niin.
Miehen pitää olla himojensa herra! Ja te kun olette nyt vielä niin
nuoriakin...”

Sillä tavalla hän jatkoi. Mutta he polttivat vaan, nuo pojat, suu
tuhmassa hymyssä. Piippukoukut ja notkot ne rötköttivät heidän
suupielissään kuin mitkä rangaistuskappaleet.

Voi kun Sukasen pisti vihaksi, kun kaikki sellaiset kakarat, kennot,
jotka tuskin vielä kykenevät mitättömän itsensä yli lattian saamaan,
niin piipunkollo vaan pitää olla hampaissa kuin vasara, taikka kuten
aiturin hanko, niin että toisinaan irvillä hampain, selkäkenossa
kulettavat tuota vietävän tulitornia nokkansa alla.

Jo teki mieli lyödä kitaan. Nielköön sinne koko kapineen! Onko se nyt
ihmisten tapa, tuo!

Hän ajatteli nyt jalosti ja osasi ajatella ... mitenkä hän nyt haukkuu
kaikille pojille, kun tapaa heitä piippukynä suussa ja olipa hänellä
pari kovaa sanaa täysikasvuisillekin. Ei hän ollut pitkään aikaan ollut
niin innostunut, mutta eihän sitä aina ole sellaisia syitäkään... Oli
saanut suuren voiton lihansa ylitse, himoistaan, oli nyt himojensa
herra täydellisesti... Jaa’a, täy-del-li-ses-ti! Se merkitsi jotain se.
Sellaisen miehen puhe, sekin maksaa jotain ja painaa vaa’assa.

”Pääkin jo tuntuu selvemmälle ja raittiimmalle, niin että... Mutta
hulluja ne, kerrassaan hulluja ovat, jotka polttavat tupakkaa: Minä en
polta, en!”

Kohta oli yksi päivä lopussa, yksi kokonainen päivä. Yksi päivä — se
on jo hyvä alku.

Jos olisin polttanut tämänkin päivän, hän mietti, niin nyt olisi
menneenä ... vähintäin, keskimäärin:

5 sikaria à 5 p. 25 p.
15 paperossia à 2 p. 30 p.
Piipputupakkaa ja tulitikkuja 10 p.
Summa 65 penniä.

Päivässä säästöä kuusikymmentä viisi penniä! Ja vuodessa? Hm ... hm ...
hm ... se tahtoo sanoa kolmessasadassa kuudessakymmenessä viidessä päivässä
? ... hm ... hm ... se tahtoo sanoa kaksisataa kolmekymmentä seitsemän markkaa
ja kaksikymmentä viisi penniä! Ja tämä summa on vuosi vuodelta,
markka markalta haihtunut ilmojen kautta, lintujen teitä
tyhjään äärettömään avaruuteen! Niistä kai on suuria pilvikasoja
muodostunut... Kaksi kokonaista sadan markan seteliäkin!

                                                  ⸻

Siitä on kulunut kaksi vuorokautta, kun Sukanen viimeiset haikunsa
veteli. Hän oli tuimalla tuulella, Ruoka ei maittanut, työ ei sujunut,
hän oli kuin luulosairas, joka ei tiedä, mistä oikein on kipeä.

”Mitäs, yhdeksäntoista! ... minä en osaa ajatella mitään. Jos mitä
koettaa, aina on vaan tupakka mielessä”.

Hän tuskitteli, ärhenteli syyttömille ihmisille, teki tikusta
riita-asioita. Illemmalla jo rupesi huokailemaan.

”Se tupakka, se on vähän ihmeellistä ainetta”.

Siinä yksin istuessa muistui mieleen, miten ennen hyvässä
toveriseurassa nautinnolla haikuja veteli, miten kieli silloin luisti
ja mielikuvitus eli. Nyt tuntui kuin olisi äsken puusta pudonnut, kuin
olisi käsiä palellut, taikka housut olleet märät.

”Kun nyt olisi yksi sikari ja saisi sen imeä tässä hämärässä!”

Paljas ajatus jo selvitti huumaantunutta päätä, sormen päihin virtasi
lämpöä.

Mutta se oli vaan ajatus, mielikuvitus, joka heti raunioiksi
luhistui, kun muisti koko maailmalle saarnanneensa, että oli jättänyt
tuon ihanan nautinnon.

”Ihanan!” Hän itsekin nauroi, kun se sillä lailla mieleen tuli. Tuntui
mielestään niin omituiselta vertailu, kun oli äsken tuota nautintoa
eläimelliseksi sanonut.

”Yksi sikari... Mikä taivainen nautinto se olisi nyt tässä... Eikä sitä
näkisi kukaan, kun puhaltaisin savutkin uuniin.”

Itseänsä rupesi mies morkkaamaan. ”Mikä panikin mun sitä kaikille
veisaamaan, että minä nyt niin lakkaan! Olisin hiljakseen vaan lakannut
koetteeksi.”

”Mutta minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi, jos en saa muutamaa
savua. Herra auttakoon, en voi kieltää itseltäni sitä nautintoa, joka
nyt mielikuvituksessani elehtii. Yksi ainoa sikari!”

Hän nousi kuin kuumeessa, etsi sikarin, sytytti ja vaipui hurmautuneena
sohvan nurkkaan. Hän ei ajattele mitään, ei välitä mistään. Sinertävä
savu tuoksahtelee, muodostuu pään ympärillä paksuksi, sinertäväksi,
runolliseksi pilveksi. —

Huomisin Sukanen ajatteli illan hämärtäessä, että sikari päivässä, ei
enempää ei vähempää, se se vasta olis nautintoa. Otti, sytytti ja
vaipui taas sohvan nurkkaan sinertävän savun helmoihin.

Muutaman päivän päästä jo teki mieli useamminkin, eikä sitä enää voinut
salassa harjoittaa. Joku sattui huomaamaan.

”No, rupesi muistuttelemaan, kuinkas sen asian kanssa nyt on oikein?”

Sukasen katse kulki ensin pitkin nenän vartta, mutta sukkela mies
keksii aina pian, mitä kussakin tilassa tehdä.

”Niin sen tupakkaraittiuden? Nähkääs, en minä nyt oikeastaan aijo ...
mutta huvin vuoksi silloin tällöin... Sitä nyt ei auta sentään niin
ehdottomaksi, ajattelen, että mies tienaa, mies täärää”.

”Joo, jopa”, toinen vakavana tuumi, oli olevinaan aivan samaa mieltä,
mutta jo selän takana ilkkuen silmää iski ja sormellaan osoitti:

”Katsokaa ihmistä, itsensä kieltäjää, lihansa kiduttajaa, himojensa
herraa!”

1893.

Katovuoden kevät, kesä, syys.

Toukokuun loppupuolella v. 1867 peitti vielä paksu jää Pohjanmaan jokia
ja lumi makasi rauhallisesti vankkoina kinoksina kylvöpelloilla. Samaan
aikaan muina vuosina jo toukojen oras pilkisti pilviä kohti hienoa
turpaansa ja rukiin oras oli toipunut talven väkevistä runtelemisista
reippaaseen, iloiseen kasvinintoon. Ja vedet, joissa tavallisissa
oloissa näinä aikoina jo venoset kiitelivät ja kalastajat kokosivat
verkkoihinsa Ahtolan lipoista karjaa, ne lepäsivät nyt rauhassa alla
paksun kannen, joka vielä hyvin kesti miehet, hevoset ja kuormat. Tuuli
asusti pohjoisessa ja palelsi kuin sydäntalvella. Aurinko kyllä kohosi
taivaanlaelle, tavalliselle paikalleen, mutta sitä toisinaan peittivät
harmaat lumipilvet, toisinaan se surullisesti tirkisteli ikäänkuin
oudostellen, ettei maan pinnalta lumi kadonnut, ettei siellä elollisuus
herännyt ja ettei saanut nähdä tuota iloista luonnon heräämisen
kevättanssia.

Ja ihmiselämä, se oli ihmeellistä tähän aikaan maalla! Talvella oli
toimitettu talven työt, nyt varustauduttu kesää avoimin käsin vastaan
ottamaan: rakentamaan kunniaportteja ja mielenkiihkolla ryhdytty
riemullisiin tervetuliaispuuhiin.

Mutta kesää ei tullutkaan. Näytti siltä, kuin se etelässä,
varsinaisilla asuinpaikoillaan olisi viehättynyt siksi asumaan, että
oli unohtanut karut, kolkot Pohjolan seudut ja siten jättänyt
tavalliset vuosivierailunsa tuleviin, kenties ikuisiin aikoihin.
Viehätti kai sitä silloin etelän kuumaveristen lasten riehkeä, pinnalle
näkyvä ilakoiminen — miksi olisikaan halunnut Pohjolaan, missä
leikkikin on totta, missä ilollakin on vakavat, surumieliset
piirteensä! Miksi kaipaisikaan kesä meitä, kun pintamme on kolkko kuin
Pohjolan luonto tammikuulla ja sydämmemme — olisikohon sydän kuin
Kuusamon kesä? Mutta mitä sydämmestä, eihän sen tahto muutenkaan tule
niin usein täytetyksi...

Jo monta viikkoa oli odotettu kesän tuloa — tuli muutamia
peipposiakin. Nekin näkyivät ajattelevan kanssamme samalla tavalla,
eivätkä unohtaneet meitä. Mutta kesä viipyi armaammilla mailla, meillä
vaan pohjoinen puhalteli kylmää ja lumipyryä. Me pukeuduimme uudestaan
turkkeihin toukokuun lopulla — samoihin turkkeihin, jotka jo saman
kuun alulla oli yliselle ajan vuoksi viety. Ja kun me turkit päällä
katselimme miten peippo hangella aristellen ja vilusta väristen
kyyristeli, niin me mielellämme olisimme vieneet villahuivin sen siron
ruumiin ympärille, tahi avannet ovemme ja kutsuneet sisään
lämmittelemään. Mutta kun me avasimme ovemme ja kutsuimme sisään,
lensivät ne surullisesti valittaen tiehensä. Ja kun vaimoväki riihten
luota haki viimeisiä olkilyhteitä elukoille syötettäväksi, löysivät he
niitten välistä peipposraukkoja, jotka sinne olivat tunkeuneet vilua
pakoon ja vartomaan kesän tuloa. Olivat nukkuneet sinne niin, etteivät
enää koskaan heränneet vaikka lapset koettivat niitä hellävaraisesti
vaalien asetella hehkuvain hiilustain äärille.

Jo meni toukokuu ja kesäkuu alkoi, mutta mitään muutosta ilmoissa ei
näkynyt. Vaikka ei ihmisillä ollutkaan mitään kiireitä töitä, nousivat
he kuitenkin aamuisin vuoteiltaan tavallista aikaisemmin. Astuivat
paitasillaan katsomaan ulos ikkunoista, eikö jo näkyisi kultaiset
sadepisarat pirahtelevan lumikinoksiin. Kun ei näkynyt mitään
pirskeitä, pistettiin vaatetta ylle, käytiin ulos katsomaan vieläkö
tuuli vaan asuisi pohjoisessa. Ne olivat, nuo aamuiset ylösnousemiset,
niinkuin arpauurnalla käyntejä. Ja kun pihalle tultua huomattiin asiain
olevan entisellään, pääsi raskaat huokaukset ahdistetuista rinnoista ja
palattiin takaisin tupiin. Perheen isät useinkin kätkeysivät uudestaan
vällyihin, jos uni sattuisi tulemaan ja hetkiseksikin rinnasta
poistamaan kalvaavan pettymyksen tahmeata palaa. Mutta uni ei ollut
houkuteltavissa, kun sydän oli niin levoton, että se oikein ruumista
liikutti, oudosti vapisutti ja vilutti, Monissa taloissakin oli jo
viimeiset viljat viikkoja sitten myllyllä käytetty ja saattoi hyvin
laskea viikot, miten pitkälle ne tarkoin viljellen riittäisivät...
Tuosta johtunut mielikuvitus ajoi ylös jos kenenkä, kädet laskeusivat
ikkunalaudalle ja silmä uudelleen tutki tarkoin taivaan rantaa.
Rinnasta pääsi taas kumiseva huokaus ja ilmoille pyrki värähdellen ja
valittaen:

”Mitähän hyvä Jumala tällä tarkoittanee?”

Kerjäläislaumoja, monista perhekunnista yhdistettyjä, miehiä, vaimoja,
lapsia, nuorukaisia ja vanhuksia kulki talosta taloon. Ne voivat
mielestään ruhtinaallisesti oloihin nähden, kun saivat yönsä maata
lämpimällä takkakivellä. Poikaviikarit ne keksivät vielä sopivamman
keinon: konttasivat, kun niin sattui, talokkaiden leivinuuneihin, ja
kun niissä usein vielä oli suuruksen haju leipomisen jälkeen,
niin väittivät kiven kovaan, että tuo paljas haju monasti poisti
nälkää ja täytti tyhjää vatsaa. Talokkaat kun tunsivat omain
leipävarainsa niukkuuden, koettivat monasti haukkumalla karkoittaa
vieraista pitäjistä olevia kerjäläisiä, sanoivat, että on tässä
omanpaikkaisiakin, joille saa tarpeekseen jakaa. Mutta kerjäläiset
olivat tottuneet kuulemaan emäntiä kuin rakkikoiria, eivät piitanneet
paljon sen enempää. Kun uhattiin viedä vankikulettajalle, käskivät
viedä vaan, sanoivat, että kuluuhan siinäkin aika ja saa kerjäämättä
leivän. Silloin useinkin luetuista leipäkannikoista murunen murtui ja
kerjäläiset saatiin pois. Kun joukko poistui ja oven peräänsä kiinni
pani, pillahtivat nuo julmat emännät toisinaan itkemään ... mitä
lienevätkin ajatelleet!...

Mutta kun kesäkuu tuli viikon vanhaksi, silloin kääntyi jo
tuuli etelään. Isännät reipastuivat, rupesivat katselemaan
maanviljelyskalujansa, eivätkä aamusilla menneet toiskertaan maata. Ja
se toi sieltä pian sadettakin, joka huuhtoi jäitä ja lumikinoksia
sellaisella mahdilla, että lumi nöyristyi kuin lapsi, kokoutui uriin ja
ojiin, riensi pauhinalla voittamaan vesistöjen jäitä. Jäät ottivat
ihmetellen vastaan noita purojen tervetuliaisia, alkoivat ryskyen ja
paukkuen liikahdella ja jäivät lopuksi tahdottomina kappaleina vesien
liikuteltaviksi. Noin viikkoa ennen Juhannuksen sanoivat ne etelän
lämpöisen puhallellessa jäähyväisiä Pohjanmaan jokirannoille. Kohta
kuin lumi pois meni, riensivät ihmiset pelloilleen, koettivat auroilla
murtaa kirren kamaraa. Vaikeaksi se kyllä kävi, mutta oli lukemattomia
Saarijärven Paavoja, jotka puolivaossa, kun laihtunut hevonen seisahti
hengähtämään, pyyhkivät nutun hihalla hien otsastaan, taputtelivat
hevosparkaa lautasille ja lohduttelivat: ”Jaksahan vielä, saat appeita
tulevana syksynä!” Niinkuin laihtunut koni olisi puheen ymmärtänyt,
lähti se uudestaan ponnistelemaan. Juhannuksen alla tehtiin kylvöjä.
Ilmat olivat tosin kolkonlaiset sen ajan ilmoiksi, mutta sentään
laatuunkäypiä kylvön teolle. Mutta Juhannuksen aikana tuli muutamina päivinä
ihmeen lämmin. Lehti kasvoi puissa, niin että se muutamissa päivissä
korvasi myöhästymisensä, ja pari päivää jälkeen vihoittivat
metsät, maat ja — ihmissydämmet.

Kylläpä nyt oli kylvöjen kanssa kiirettä. Jolla ei itsellä siementä
ollut, hankki sitä muualta hinnalla millä hyvänsä. Kalliita ne olivat,
mutta muokattu maa odotti niitä paahtuen suloisessa kuumuudessa. Ja
tuleehan syksy, ehkä korvaa kymmenkertaisesti! Ei tarvinnut hävetä
koronkiskurien, kun ei juuri kukaan kaksinkertaista hintaa kalliksunut.
Mutta kun viimeiseksi velaksi otetut ohran siemenet vakoista peltoon
pirahtivat, silloin meni kylväjän mieleen monien edellisten vuosien
kohtalot. Karvas pala nousi kurkkuun ja mieleen johtui synkeä kuva.
Tuntui siltä kuin noiden siementen velkakirja riistäisi kulmakiveä
tuparakennuksen alta. Vaan saihan sen mielen taas tasautumaan, kun joku
ohikulkeva onnea toivotti ja sen kasvoista tyytyväisyys loisti.

Perunoissa oli jalan pituiset idut, niiden istuttaminen vaati vaivaa ja
työtä. Se kestikin niin, että vielä heinäkuun alulla tätä kylvöä
tehtiin. Mutta ilma oli silloin vielä kaunis. Kyllä peruna aina ehtii
kasvaa! Ruis, se tahtoi pahoin vitkastella...

”Herra armahda, ettei vaan tulisi syyshalloja!”

                                                  ⸻

Tuli syyskuun 4 päivä. Pohjoinen puhalsi kuin tuhansin palkein, se
möyrysi ja vinkui väliin uhottelevan jylhästi, väliin valittaen
vaikeasti, ikäänkuin sen jättiläiskeuhkoista olisi ollut voima
loppumaisillaan. Viheriäiset tähkäpäät tuulen mukana heiluessaan
näyttivät hurjassa paossa olevalta lapsijoukolta, jotka jo ovat äänensä
langenneiksi itkeneet ja kohta uupuneina ovat kaatumaisillaan sutten
raadeltaviksi. Eikä nuo ennen ahkerat kädet sinä päivänä juuri työhön
pystyneet. Isät liikuskelivat peltojen pientareilla kädet
housuntaskuissa, seisoskelivat toisinaan tavattomia aikoja ja
katselivat tähkäpäiden pakoyrityksiä. Otsat olivat rypyissä ja kasvojen
ilme itkettävä, Kun näkivät naapureita tuolla loitommalla, melkein
juoksujalassa riensivät kohti: siellähän on surukumppani, eihän
tarvitse yksin tätä kovaa kestää! Ehkäpä jos naapurilla olisi jotain
lohduttavaa, jotain jota ei vielä voi aavistaakaan... Mutta naapuri
tuli ääreen, henkäsi ensin ikäänkuin lapset itkusuonta tutkiessaan ja
äännähti sitten:

”Voi veli kulta!”

Toivo oli pettänyt. Naapurilla ei ollutkaan mitään lohdullista. Ja
ikäänkuin vielä jotain odottaen kääntyi hän naapurin puoleen ja pani:
”Hmm.” Teki oikein mieli kysyä, että etkö sitte mitään muuta tiedä?
Äidit kotona huokailivat ja toisinaan itkuun pillahtivat. Lapsilla oli
tuota paha nähdä, he pakenivat ulos, koettivat leikkiä saviastian
palasilla ja kivillä, joita olivat lautasille asetelleet päivän
puoleiselle tuvan seinälle. Vaan siinä tuuli niin kylmä, että täytyi
koettaa muuta. Hiekkaläjällä tomotti tuuli hiekkaa silmiin ja kun
muutenkin oli ikävä olla, niin siitä tuli kohta itku ... mentiin äitien
luo silmiä nuolettamaan ja hyväilyttämään.

Tuli ilta, tuuli aleni. Tähtiä ilmestyi tuhansittain taivaan laelle, ne
räpyttelivät, ikäänkuin niiden silmiä olisi huikaissut tuo puhtaus
tähtitaivaan ja maan välillä. Kukapa nukkuisi sellaisena yönä!
Maanmiehistä olivat tähdet, kuin tuhansia rosvojen ja varkaitten
väijyviä silmiä, jotka ilkeästi tirkistelivät viheriäistä, lupaavaa
viljavainiota. Sydän sykertyi niitä katsellessa, niin hirveästi ne
pelottivat, mutta niitä täytyi kuitenkin katsella — poistuvatko vai
yhäkö väijyen uhkaavat leipää ja henkeä...

Kun aurinko nousi aamulla, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi
uhittelevat silmät. Mutta se äkkäsi kohta tulleensa myöhään — maassa
oli ehkä puoli tuumaa paksulta härmää, ojat ja lammet paksussa jäässä.
Tähkäpäät olivat väsyneet pakoyrityksessään, ne nyt lepäsivät, sirot
päät rintaa vasten kallistuneina ja harmaatakkinen mörkö istui
hartioilla, raskaana kuin kivi, kylmin kourin kuristaen voitetuista
viimeistä elonmehua. Aurinko näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta.
Mutta kohta se alkoi kohota korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat
möröt tähkäpäiden niskassa hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen
ylös tuota verivihollistaan. Pakoon! Möröt nyykistivät uhrejaan
viimeisen kerran, laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä
järjestyksessä maahan, ilkkuen mennessään ja pitäen ilkeätä, lotisevaa
sähinää. Tähkäpäiden köyristynyt, pikkuniska suoristui, painon paettua,
luonnolliseen kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä ja laihtuneilta ne
näyttivät! Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vaan paksua tuskan hikeä
kuin elukan kyljiltä, jolla ”mara” on ratsastanut.

Pilviä nousi lännestä. Olisivat tulleet muutamia tunteja ennen! Mutta
nyt ne vasta tulivat, hiljaa, kiiruhtamatta, ikäänkuin ei olisi kellään
oikeutta tehdä muistutusta heidän virkatoimiaan vastaan. Ne kulkivat
laiskasti kuin virkamies ainakin ja monien tervehdysmutkain perästä
saapuivat viimein ”virastoonsa.” Mutta se oli kylmä. Paksut takit
selässä ja kalossit jaloissa asettuivat ne kankeina, kylki kylkeä
vasten lämmittelemään auringon eteen, jota näkyivät virastonsa
lämmityslaitoksena pitävän. Hyvin laiskoja näkyivät tänä
olevan, nuo pilviherrat, uudet tulokkaat asettuivat toinen toisensa
kylkeen ja selkä aurinkoon.

Maassa oli kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset vilusta väristen ja käsiänsä
hykerrellen loivat rukoilevia silmäyksiä lieteä kohti — koska aukeaisi
ja lämpö pääsisi virtaamaan takaseinille, heillekin asti. Mutta pilvet
lämmittelivät selkiänsä melkein katkeamatta koko päivän. — Ja hiki
kylmettyi kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin hiuksiin ja
rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.

1890.

Miska pantiin kansakouluun.

Miska oli jo kolmentoista, mutta lukemisen kanssa oli vähän niin ja
näin. Ja kun rippikouluvuosi alkoi jo arvelluttavasti lähestyä, rupesi
äidillä toisinaan olemaan jonkunlaista ennakkoluuloista pelkoa
siitä, ettei Miskan asiat rippikoulussa tulisi kulkemaan oikein
asianmukaisessa järjestyksessä.

Kylän lukukoulussa oli hän käynyt aina kahdeksan vuotiaasta. Mutta
muutamia ensivuosia meni sillä tavoin, että kun Mikku (hän oli silloin
vielä Mikku) äkkäsi laskettelemisen hauskemmaksi, kun istua
koulunpenkillä sitä ajattelemassa, tuli pää kipeäksi ja Mikku makasi
ensin aamusta pari tuntia enempi. Nousi sitten ylös, mökötteli
paitasillaan takan ääressä, hynkkäsi itkua, eikä lakannut, ennenkuin
äiti nuristi kahvipannusta kupillisen. Sitte meni vielä hetkeksi
vällyjen alle. Mutta tavallisesti hän pian unohti siihen määrään
kipunsa, että alkoi pitää aika jytyä sängyssä. Äidin täytyi vihdoin
ajaa hänet pukemaan. Kun ei nyt enää viitsinyt puoliltapäivin kouluun
mennä ja Mikku oli tuvalla akkaväelle alituisena kiusan kappaleena,
laskettiin hänet kelkkaperässä Luoman rantaan. Sieltä palasi vasta
iltapäivällä terveenä ja punottavana nälkäänsä valittaen.

Tästä elämästä oli seurauksena, että kinkeripäivät alkoivat olla
hirvittäviä. Eikä Mikun äiti enää oikein pitänyt. Provastiukosta, joka
hänen mielestään vaati ”tuollaisilta, ymmärtämättömiltä mukuloilta”
kerrassaan liian paljoa.

Mikun kasvaessa ja muuttuessa Miskaksi, rupesi äiti ikäänkuin
aavistamaan, että pojassa on jotain laiskuuden oireita, ja alkoi
viljellä luudan tyveä ja mitä milloinkin sattui käteen, kun poikaa
kouluun ajoi. Vaan nyt Miska jo uskalsi julkisesti vastaan panna ja
meni hevosenajoon mieluisammin kuin kouluun, saaden siten tuumilleen
kannatusta isäukolta, joka ei juuri lukemisen päälle paljoa
perustellut.

Isä oli toimeen tuleva Tapanilan isäntä. Hänen mielestään se nyt
oli melkein sama, jos poika osasi lukea hyvin taikka vähän
huonommasti ... eipähän tuota lukemisella suuria kokoon panna. Arveli
muuten, että oppineehan tuo vähitellen sen verran, että ripille pääsee.

Vaan eräänä päivänä, kun äiti taas väkisten oli saanut pojalle kirjan
käteen sattui isäkin olemaan tavallista paremmalla lukemisenharrastus
tuulella, hän kun oli jostakin syystä Miskaan suutahtanut. Hän meni
toimessaan pojan ääreen, otti tältä katkismuksen ja sanoi:

”Annas minä koettelen sinua, osaatko sinä mitään”.

Isä rupesi selailemaan katkismusta. Ei hänkään ollut mikään vahva
kirjamies, sen näki jo paljaasta kirjanlehtien koskettamisesta.

”No lueppa nyt seitsemäs käsky.” Miska painoi leukansa, rintaan ja
hivutteli siihen sekä kyräili lattianrakoihin.

”Noh, ’Ei sinun pi-’, no etpä sinä luekaan. Lue nyt! ’Ei sinun
pi-dä va-...’ no, etkö sinä osaa?”

”Ei sinun pidä valehteleman...”

”No, no, no älä nyt ... onko se niin!”

Miska venytti alahuulensa pitemmälle ja tunteli sattumalta piippua
taskussaan, muljotellen sivuilleen. Isä auttoi.

”Ei sinun pi-dä va-ras...”

”Varastaman”, jatkoi poika.

”Noh, lue nyt: ’Mitä se on? vastaus: Meidän...’”

Isä katsoi ankarasti Miskaan, joka, ehkä hiukan peljäten jo äänsi:

”Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman...”

Se jäi siihen.

”Rakastaman...” auttoi isä.

”No et sinä taida”, jatkoi isä ja käski lukemaan ensimäistä käskyä. Se
sujui jonkun verran paremmin. Vaan uskonkappaleissa taas istuttiin
kiinni eikä isä sen pitemmälle enää yrittänytkään, rupesi vaan
nuhtelemaan. Sanoi, että kun on koko ikänsä koulua käynyt, eikä ole
tuon paremmaksi oppinut.

”Muutama! Laiska!...” ärjyi isä. ”Annan selkään pian, niin että
tuntuu.” Äidille teki oikein hyvää, kun isäkin nyt yhtäkkiä noin näytti
ruvenneen pojan lukemista harrastamaan. Miska rupesi itkua hynkkäämään.

”Älä poraja, laiska!” ärjyi isä.

”Siihen poruunsa se aina turvaa!” tiuskui äiti.

”Tuki nyt suusi, elikkä minä panen sun kansakouluun, niin näet kissan
parkua!” jatkoi isä. Sepä olikin oiva pelotin, sillä poika rupesi heti
hellittämään. Isä kenties pitikin asiaa paljaana pelottimena, mutta
äiti tarttui siihen kiinni vakavammalta kannalta.

”Mutta mitähän se olisi”, alkoi sanoa, ”jos tuon panisi sinne täksi
? Sielläpä ne kehuvat niiden niin oppivan että...”

”Niin, laiskoiksi.”

”Mahtaisiko tuota nyt yhdessä niinkään laiskaksi oppia”, tuumi
äiti.

Isä kynsi korvantaustaa.

”Paha hänen tietää, mutta en minä luullut tuota poikaa noin huonoksi...
Lemmonlailla kova pää sillä taitaa olla.”

”Johan sillä taitaa, poikaparalla olla.”

”Mahtaisiko ne ottaakaan enää sinne kouluun, kun sanovat, ettei sinne
oteta muuta kuin lukukauden alussa ja että niiden pitää jo osata hyvin
lukea, jos sinne pääsevät”, jatkoi äiti.

”Riivattuakos sillä sitte tehdään koko koululla, jos sinne mennessä jo
pitää mestari olla! Ja kyllä minä niin paljo kouluihin maksan, jotta
mun poikani täytyy kouluun päästä jos se siksi tulee, täytyy jo, mä
vieläkin sanon.”

Äiti innostui. Alkoi sanoa:

”Mutta eiköhän me panna tuota poikaa sinne täksi talveksi, kuule? Etkö
sinä mene tänä päivänä katsomaan?”

”Minä en sinne mene”, mörähti isä. ”Ja mitä sinne tarvitsee katsomaan
mennä. Vie pojan sinne, jos vie. Vai katsomaan ja pyytämäänkö
etukäteen?... Vieläpä kun herrakin, jota tässä nyt pyytelemään.” Hän
nauroi halveksien.

”Noo, niin, mutta johan siellä nyt ensin katsomassa täytyy käydä, jos
on tilaakaan.”

”No menee, ja menee kohta.”

Tuo oli äreä käsky. Näki kyllä, että se tuli vasten tahtoa, vasten
syvää vakaumusta. Mutta siihen tuntui pakoittavan pelko siitä ettei
poika kenties pääsisi ripille. Toiselta puolelta kiihoitti ajatus, että
tuossa ehkä saattaisi tehdä pientä kiusaa ja näyttää mahtiansa,
pakottaa ”sen herran” ottamaan pojan puolilukukaudessa. Sillä hän
itseään lohduttikin.

”Vaikka kyllä mä pahoin pelkään, että se oppii siellä niin laiskaksi,
että...” murahti hän vähän ajan kuluttua.

”Mahtaneeko tuo nyt sentään...”

”Oppii siellä”, urisi poikakin myrryisen näköisenä istuen yhä penkillä.

”Ole sinä ääneti!” kielsi äiti, ”minä annan opettajalle luvan, että saa
sua, lyödäkin, jos et ole ahkera.”

”Se on vale”, sanoi poika hiljaa, suurella varmuudella.

”Hääh?” kysyi äiti hymyillen, ikäänkuin sisällisesti riemuiten pojan
sukkelasta vastauksesta.

Poika kuuli, että äitiä oli miellyttänyt hänen tuumansa, vilautti
salaisesti isää ja näki, että tämäkin hymyili. Miska sai yht’äkkiä niin
miellyttävän tunteen, että naurahti. Isäkin hörähti:

”Miska tuumii, että lyömäisillen ei pidä ruveta.”

”No lyömäluvan minä annan”, jatkoi äiti.

Isä kävi ulkona, tuli sieltä pian takaisin ja rupesi jo kiirehtimään:

”Etköhän sinä nyt ota ja mene sinne koululle... Jos tuon koettaisi
sinne panna. Ottaa pojan mukaan.”

”Mitä minä siellä nyt vielä teen”, tuumi poika.

”Tuki sinä suusi!... Ota ja pese silmäsi, minä haen pyhävaatteet
yllesi.” Miska rupesi itkua teettelemään. Vaan äiti otti ja jauhoi
tukkaa ja antoi päähän muutamia käsipaukkuja. Ja kun isä tänäpäivänä
näytti olevan kokonansa äidin puolella, näki Miska itkemisen turhaksi
ja rupesi kun rupesikin kasvojen pesun touhuilun.

                                                  ⸻

Tämä tapahtui marraskuun loppupuolella. Koulussa oli ennestään jo
viljalta oppilaita, eikä uusien, ei lahjakkaimpainkaan kouluun
ottaminen ollut enää kovin mahdollinen. Mutta Tapanilan emäntä puhui
koreasti opettajalle, sanoi, että hän puolestansa olisi Miskan jo
aikoja sitten, monta vuotta ennen pannut kansakouluun, mutta kun ei
pojan isä ole suostunut, kun se on sellainen, vanhanaikainen. Pyysi,
että opettaja nyt jollain keinoin katsoisi Miskalle tilaa — ”ei sen
tarvitsisikaan muuta oppia kunhan tulisi lukemisen päälle” — ja kertoi
että se heidän isäntä sanoi, että kun hän maksaa koulujen kannatukseksi
vuosittain niin paljo, niin... ”Meillä on 65 veroääntä, vaikka taitaapa
opettaja tietääkin.”

Opettajaa nauratti.

”Ei se nyt tähän kuulu”, sanoi, ”miten paljo te maksatte, ei kouluun
tarvitse puolilukukaudessa ketään ottaa. Ja kun tämä Mikki on niin
huonolukuinen, niin ei ole suuria toiveita siitä, että hän voisi toisia
seurata, jos olisi alustakin ollut, saatika nyt kun pitäisi joutua
toisten mukaan. Mutta kun hän nyt on jo noinkin ijällinen, niin taitaa
täytyä ottaa. Lupaisitko sinä olla ahkera?”

Miska pureksi lakkinsa keulaa eikä vastannut mitään.

”Ota se lakki pois suustasi!” Äiti tempasi Miskaa kädestä. ”Sano nyt,
kun koulumestari kysyy, eli opettaja piti sanoakseni.”

”Aikoisitko sinä olla ahkera?” uudisti opettaja.

”En minä tiedä.”

”Et tiedä, no sano että aikoisit. Ahkera koulussa aina pitää olla — ja
jos ei ole ahkera, niin opettaja saa lyödäkin.” Tässä emäntä loi
opettajaan sukkelan, salaperäisen katseen, jonka saattoi selittää
tarkoittavan: tämä lupaus oli vaan pojan pelotukseksi annettu.

Lopputuloksena oli, että Miska vietiin istumaan koulupenkkiin. Emäntä
istui ensimäisen koulussa ja seurasi hartaasti opetusta. Tunnin
loputtua, ennenkuin kotiin lähti, pistäysi vielä opettajan kamariin
selittämään:

”Minä vaan sanoin poikaa pelottaakseni, että opettaja saa lyödä, mutta
mahtaneeko tuo nyt sentään lyömistä kaivata, jos opettaja vaan
pelottelisi.”

”Jaa sen minä pidän omana asianani.”

”Niin, no johan se nyt niin onkin, mutta on se taas niinkin, että ei
suinkaan ne lyömällä opi, jos ei niillä itsellä ole halua.”

Opettaja hymyili.

”Siitä saattaa olla erilaisia mielipiteitä”, sanoi hän.

Emäntä lähti hyvästellen kädestä, ja sanoi vielä, että jos poika jotain
tarvitsee, niin saa sille antaa, kyllä maksetaan.

                                                  ⸻

Miska kotiintui pian koulussa ja mielistyikin siihen ensi aikoina niin,
että jo klo 6:lta ja 7:ltä aamusilla sinne kiirehti. Vaan jo viikon kuluttua
rupesi opettaja ottamaan häntä kotiluvuista lujalle. Sai
huomata sen kumman, että Miska ei osaa, ei kerrassaan mitään. Tuon
havainnon tehtyään sanoi parina päivänä jo, että jos ei kotiluvut ala
yhtään luistaa, saa ruveta jäämään iltasin laiskanluvuille. Kun
opettaja tuota sanoi luokan edessä, pälyilivät toiset ivallisesti,
kieli pitkällään Miskaa, jota kovasti harmitti. Tämä ymmärsi, että
hänen arvonsa tuon kautta laskeusi toisten silmissä, vaan hän päätti
sen hankkia takaisin ensi välitunnilla. Hän tekikin yrityksen. Kun
opettaja oli poistunut huoneeseensa, astui Miska luokan eteen, asettui
samallaiseen asentoon kuin opettaja ja sanoi honottelevalla äänellä:

”Jos ei sun lukusi ala yhtään luistaa, niin saat iltasin ruveta jäämään
läiskäin läksyille.”

Sepä olikin poikaa. Koko lauma nauramaan täyttä kurkkua! Opettaja tuli
huoneeseen.

”Mikä täällä on? — Mitä sinä tässä teet?” kysyi Miskalta ja otti
kiinni olkapäästä.

”Ei mitään.”

Opettaja töyttäsi hänet menemään edemmäksi ja poistui, mielessä Miskaa
kohti jonkunlainen epäluulo.

Illalla sai Miska ensikerran jäädä laiskanluvuille.

Sitten niitä seurasi kerta kerran perään. Opettaja tutustui yhä enemmän
oppilaaseensa, muun muassa siinä suhteessa, että Miska oli tavattoman
laiska ja kurillinen. Tähän aikaan rupesi hän jo kantelemaan koulusta
kotiin. Hän keksi sukkeloita valheita opettajan päälle. Vanhemmat
uskoivat niitä ja opettajaparka sai monasti kuulla nimensä.

Eräänä iltana karkasi Miska laiskanluvuilta ja varusti itsensä kotiin
tullessa ovessa heti täyttäkurkkua itkeä kollottamaan.

”No mikä nyt on? mikä sun on?” tutkittiin monella suulla.

Opettajan sanoi lyöneen, kun ei hän oikein hyvin osannut lukea ulkoa.

Isä julmistui: Vai sellainen tässä nyt mänttäämään ihmisten
lapsia!... Äiti sanoi, että sitä vartenhan se on opettaja, että pitäisi
opettaa... Ei suinkaan hänellä ole mitään valtaa hullun tavalla mäntätä
ihmisten lapsia...

”Hakee huomenna kirjat pois!” sanoa jyskytti isä.

”Helposti saakin hakea, kuka siellä uskaltaa poikaa pitää, mänttää pian
vianalaiseksi”, mietiskeli äiti.

”Jos minä viitsin mennä sinne, niin...” uhkaili isä.

”Ei sinne sovi sun mennäkään, suutut pian niin kovaa että ...
vahingolle”, muistutti emäntä.

Isäntä nauroi mielihyvissään emännän tunnustuksesta, sanoi että kyllä
hän pian näyttäisi sille...

Vasta sitte, kun mielet oli hiukan asettuneet, ruvettiin pojalta
tarkemmin tutkimaan, mihin se on lyönyt? — onko ottanut kipeästi, y.m.
Poika äkkäsi, että se koski vanhempiin kovasti tuo lyöminen. Hän rupesi
muistuttelemaan, ja löysi hampaankolostaan useita eri kertoja, jolloin
opettaja oli häntä töytänyt. joskus huitaissut karttakepillä, milloin
hiukan nipistänyt tukasta y.m.

”Ja etkä ole puhunut mitään kotona!” tiuskui äiti hirmustuksissaan.

Poika selitti, että hän oli luullut, että opettaja sentähden lyö, kun
äiti oli käskenyt.

”Niin minä vaan sua pelotin, mutta sitten kielsin minä opettajaa, ettei
se lyödä saa.” Äitiä alkoi jo itkettää, kun poika oli sillä tavoin
marttyyriksi joutunut. Isännän mielestä opettaja eli niinkuin leijona,
ja hän lähti naapuriin tuumimaan, että eikö sitä sellaista panna
viralta pois.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna meni äiti koululle. Hymyssäsuin otti opettaja hänet
vastaan.

”Mitäs emännälle nyt kuuluu?” kysyi.

”Minä vaan ... minä vaan tulin noutamaan sen pojan kirjoja, jos ei se
kerran täällä mitään opi, niin...”

Emäntä tunsi itsensä jotenkin epävarmaksi: tuon opettajan omatunto
näytti hänestä niin vapaalta, ettei edes hämmästynyt hänen tulostaan!

”Vai niin”, hymyili opettaja, ”parastahan se onkin.”

Opettaja haki pojan kapineet.

”Tässä ne ovat”, sanoi. ”Minä olen muuten hyvin mielissäni päästessäni
siitä pojasta, se on pahankurinen ja laiska.”

Emäntä joutui hämille, mutta luonto tahtoi nousta:

”Johan niissä poikamukuloissa aina tahtoo olla, mutta ... ei suinkaan
niistä järjettömällä mänttäämisellä ainakaan mitään tule.”

”Mitä emäntä sillä tarkoittaa? Onko poika kertonut, että minä olen
häntä lyönyt, vai?”

”Noo, itsepähän tuon tiedätte.”

”Kuulkaa, sanoiko poika, että häntä on lyöty?”

”Kyllähän se tiedetään, että täällä lapsia lyödään.”

Opettaja hillitsi itseänsä,

”Minä uskon teidän poikanne kertoneen teille, että häntä on täällä
lyöty. Mutta minä vakuutan, etten ole häntä lyönyt, en kertaakaan.
Olipa se oikein totisesti onni, että otitte hänet pois, sillä semmoinen
junkkari saa koululla paljon pahaa aikaan. — Nyt minun täytyy lähteä
tunnille. Hyvästi!”

”Mutta, tuota, eikös te ota pois näitä kirjoja, kun ei niitä nyt enää
tarvita?” kysyi emäntä, tarjoten niitä kirjoja, jotka opettajalta oli
ostettu.

”Vai niin”, sanoi opettaja, ”teillä ei siis tarvita kirjoja?”

”Mitäpä niillä sitten ... kun on kyllä kirjoja?”

”Se on tosin sitte hyvin ikävää, mutta kun minullakin on niitä
tarpeeksi asti, niin enpä taida minäkään näitä ostaa.” Hän meni
tunnille ja emännän täytyi lähteä pois.

Matkalla hän vasta oikein muisti mitä olisi pitänyt sanoa, ja
voivotteli kun ei ollut sille sanonut niin ja niin ... ettei
sen tarvitsisi olla siinä luulossa, että häntä kovinkaan suurena
herrana pidetään.

Painajainen.

Tämä tarina, jonka aijon tässä kertoa, on hyvin kummallinen, ensiksikin
siitä syystä, että se minusta näyttää ihan todennäköiseltä, mutta
kaikista muista se näyttää ”komppuneeratulta” jutulta; ainakin ovat
useimmat, joille sen olen kertonut, minulle suuta partaa vasten
sanoneet: ”Valehtelet, valehtelet kun raato!”

Mutta minä kerron tämän, kerron juuresta aikain. Päättäkää sitten itse
sen johdosta.

Minä olin joutunut tekemisiin ja siis tuttavuuteenkin työvouti
Lundferssonin kanssa. Hän oli rikas mies, totisesti oikein aika porho.
Perinnöillä oli rikastunut, ja saanut sitten suuria maatiloja
hoidettavakseen ja alustalaisia ja palvelijoita.

Hän oli kummallinen mies, tuo Lundfersson ja minä sen monasti hänelle
sanoin, että sinä olet kummallainen mies veli Lundfersson. Mutta hän
sanoi: ”eipähän, enpähän ole kummallinen, vaan sinä kummallinen olet.”
Ja niin me riideltiin monta monituista kertaa. Siinä nimittäin oli hän
niin kummallinen, että hän ei uskonut ketään muita ihmisiä, jotka vaan
puhuivat eli ajattelivat toisin päin kuin hän. Hän oli järjettömän
kovapäinen mies.

Mutta omituisimmalla tavalla vaikutti tuo hänen omituisuutensa hänen
omassa alustalais- ja palveliapiirissään. Sillä palvelijoiltaan ja
torppareiltaan vaati hän, että he eivät saaneet koskaan sanoa vastaan,
vaikka hän käskisi mitä tekemään. Hän tahtoi olla herra kaiken ylitse.
Ja hän saikin sen aikaan, etteivät palvelijat eikä torpparit puhuneet
hänen kuultensa mitään. Mutta annas mitä puhuivat takana päin! Puhuivat
ja arvostelivat kuin pojat, vieläpä naapurissakin sitä tekivät,
sanoivat, että jos meidän oikea herra tietäisi, mitä Lundfersson tekee,
niin...

Mutta kun Lundfersson sai tuon kuulla, suuttui hän silmittömästi,
rupesi kovistamaan alustalaisia, pitämään kerrassaan niinkun pihdissä:
kielsi puhumasta heitä keskenänsä mistään muusta kuin työasioista ja
naapurien kanssa ei saanut ollenkaan puhua, ennenkuin oli
Lundferssonille sanonut, mitä aikoi puhua. Muullakin tavalla hän
kovisti, teki alustalaisensa kerrassaan orjiksi.

Kyllä nyt koitti kummat ajat. Mutta Lundfersson oli mielissään.
Tukkivatpa suunsa mokomat! Kun hän nyt käveli pelloillaan ja työväkensä
keskellä, tunsi hän suloista viihtymystä, ettei kukaan uskaltanut
suutansa avata ilman hänen käskyänsä. Hätäkös on olla niin mahtavana
herrana. Hän luuli muuten, että työväki rauhassa tyytyi tuohon, eivätkä
ainakaan uskalla mennä valittamaan herralle. Mitä kollot, pelkopöksyt!
hän ajatteli.

Hän näki kyllä palvelijain kasvoista, että ei niiden hauska olla ole.
Mutta sen parempi! hän riemuitsi, kyllä siihen tottuvat, parempia
työmiehiä vaan tulee, lurjuksista!

Sitten eräänä yönä, kun hän oikein väsyneenä nukkui, pälkähti hänen
päähänsä yht’äkkiä hauska juoni (näetten tuo takanapäin puhumis-asia
häntä kiusasi): päätti pihdillä nipistää kielet suusta jok’ikiseltä
noilta kielittelijöiltä. Ja hän innostui siitä niin, että luuli jo
pitelevänsä pihtejä tulessa, mutta löysikin samassa itsensä ulkoa,
pihamaalta ja ihan paitasillaan, tulevia vieraita vastaan ottamassa.
Mutta mikä lie hassu sattuma päähän johtanut senkin, että hän alkoi
palvelijata käskeä hakemaan housuja sisältä. Vaan ensimäinen
palkollinen, joka käsille sattui, luuli kai unta näkevänsä ja alkoi
tyhmästi naureskella vaan koko asialle. Lundfersson suuttui hirveästi
ja paukutteli paljasta jalkaa kivitettyyn pihaan, että tuli veriselle.
Mutta tästäkös palvelija yhä vaan tyhmistyi ja alkoi omituisella
nuotilla laulaa: ”Ei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta sitoman
kiinni!” Toisia palvelijoita alkoi tulla kuin pilviä ja kaikki yhtyivät
laulamaan tuota yhtä ja samaa, suu verrattoman tyhmässä hymyssä. Siitä
kasvoi hänen ympärilleen satalukuihin nouseva joukko. Ne pihistivät
hänet yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, siksi ettei hänellä ollut enää
tilaa kääntyä ja yksitoikkoisella omituisella nuotilla semmoisessa
jättiläisköörissä yhä lauloivat tuota samaa. Kukaan ei häneen käsin
sattunut, vaikka olivat kylki kyljessä, poski poskessa kiinni.
Lundfersson raivosi kuin hullu, mutta kokonaan voimatonna. Vieraat
olivat ajaneet pihaan ja katsoivat ihmetellen tuota touhua. Yht’äkkiä
kaappasivat monet voimakkaat kädet hänet ylös, nostivat ilmaan
vierasten nähtäväksi, pilkattavaksi! Nämät alkoivat nauraa niin kuin
hullut ja köörin melu ja ääni paisui moninkertaiseksi, mutta — siihen
hän heräsi juuri ajatellen, että tietävätköhän perhanat, että pihdit
ovat kuumenemassa?

Tästä unesta ei hän aluksi välittänyt mitään. Mutta — ja se siinä
olikin merkillistä, ihan samallaisena, väliin paljon ilkeämpänäkin se
alkoi palata joka yö. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin todellisuus,
valveilla olo päivillä, olisikin unta ja nuo yölliset unet
todellisuutta. Se oli painajainen, joka häntä vaivasi, sen hän ymmärsi.
Häntä hierottiin, kupattiin ja lyötiin suonta, mutta aina vaan
samanlaisia unia!

Ja, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, niin kuitenkin on se totta,
että sitten kun hän antoi palvelijoillensa suuremman vapauden, sitten
hän pääsi painajaisestansa.

                                                  ⸻

Kun hän minulle kertoi tätä juttua, sanoin minä: ”Se on tulevaisuuden
enne.” Mutta hän sanoi: ”Ei, eipä ole, sinä erehdyt! Se on palvelijain
noituma painajainen.” Tuosta uskosta ei häntä saa kukaan taipumaan, hän
istuu siinä kuin tikka.

Mutta se tässä nyt on lopuksikin kaikkein omituisinta, että ihmiset,
joille olen tätä kertonut, ovat väittäneet, että minä itse olisin
nähnyt tällaista unta ja että koko asia on tuulesta temmattu ja he
kysyvät aina: ”No missä se on se Lundfersson?”

Siinäpä se juuri onkin kysymys! Sillä minä en kuolemakseni tiedä missä
Lundfersson nyt on. Minun siis täytyy pyytää anteeksi ja jättää asian
siveellisesti siten ratkaistavaksi, että kukin ajattelee sitä:
onko mahdollista nähdä sellaista unta?

Jos nyt joku luulisi tuntevansa Lundferssonin, niin älköön aivan heti
tehkö varmaa päätöstänsä, sillä huomioon on otettava, että niilläkin,
jotka väittävät sitä minun unekseni, on perusteita.

Mutta — kaikessa tapauksessa itse uni, nimittäin Lundferssonin uni, se
on hyvin omituinen, ensiksikin siitä syystä, että oliko se vaan
palvelijain noituma painajainen, vai oliko se tulevaisuuden enne...

1891.