oli jo yli kuudenkymmenen. Hän oli niitä maailmasta
häviäviä, joissa näkyvät vielä luojan sormien jälet selvinä, ihanina,
luonnollisina kuin kirveen jälet karkeassa veistoksessa. Hän oli
luontoa kuten kääpä on koivuansa. Turkkipahanenkin, pieksut, kaikki oli
hänessä hänen omaaitseänsä, hyvänsuopaa, kuten aina on luonto. Lähes neljäkymmentä vuotta
oli hän elänyt avioliitossa Ieva Liisansa kanssa
ja koko sillä ajalla ei hän ollut vielä ehtinyt päästä hänen kanssansa
varsinaiseen riitaan asti. Olihan tosin sattunut jo useinkin yhtä ja
toista, mikä pyrki suututtamaan. Usein oli Ieva Liisa jo toraillutkin
hyvät tovit, mutta hän vaan ei ollut ennättänyt vielä koskaan päästä
torasanoihinkaan asti, kun jo suuttumisen aihe oli alkanut unehtua,
Ieva Liisa lauhtua ja elämänhuolet tai joku satunnainen pikkutapaus
kiinnittäneet mielen muuhun.
Niin oli hän siis elänyt mökkipahaisessaan parin kivenheiton päässä
järven rannasta. Koko avioliiton ajan oli Ieva Liisa kärttänyt häntä
kaivamaan kaivoa, jottei tarvitsisi noutaa vettä rannasta asti, eikä
hänellä itsellänsäkään ollut mitään sitä asiaa vastaan. Päinvastoin:
hän tunnusti että kaivo oli peräti tarpeellinen ja välttämättömästi
kaivettava, mutta työn alottaminen vain lykkäytyi vuodesta toiseen.
Vihdoin viime kesänä, neljäntenäkymmenentenä aviovuotenansa, oli hän
kerran ettonetta makaillessansa johtunut ajattelemaan, mahtoikohan olla
vesisuoni siinä aivan hänen allansa, keskellä pihaa, missä hän loikoi
mahallansa päivänpaisteessa, piippunysä ikenissä. Hän oli sitä tovin
aikaa miettinyt, ja kun ei päässyt muutoin varmuuteen, oli hän käynyt
uteliaaksi kuin lapsi ja arvellut:
”Ka, kaivaa häneen kaivon, niin sittepähän näköö, vettäkö hänessä on
vain muata.”
Ja oitis oli hän ryhtynyt kaivamaan. Saisihan Ieva Liisakin silloin
kaivon ja jättäisi kiusaamisen. Niin oli hän jättänyt kiireellisemmät
työt kesken ja alkanut painua maan sisään sitä mukaa kuin kaivo syveni.
Ja kun Ieva Liisa häntä silloin torui, muistuttaen että nyt, kiireenä
työaikana, ei sovi tuohon puuhaan puuttua, oli hän vain rauhallisena
arvellut:
”Ka, eipä sitä muuten tiijä, muako siinä on vain vesj pohjalla ... jos
ei kaiva kaivuu.”
Ja hän kaivoi, pääsi vesisuoneen asti, oli tyytyväinen, lopetti työnsä
ja arveli vaimollensa:
”Vesj siinä olj.”
Ieva Liisa ei tiennyt mitä sanoa. Hän murisi jotain kiireestä
työajasta. Mutta levollisena selitti silloin mies:
”Ka, ihehän sie sitä vatkutit jo neljäkymmentä vuotta ... sitä
kaivuu... Niin jotta nytpähän hiän sitte on.”
Niin oli valmistunut kaivo. Siitä puuttui nyt ainoastaan puitteet ja
kansi, ja ne siitä puuttuvat tänäkin päivänä.
⸻
Nyt oli talvi, tavattoman luminen olikin. Tammikuun kylmät tuiskut
olivat alkaneet. Tänäänkin tupruutti lunta niin, että ilma oli sakeana.
Ja juuri tänään oli heidän neljäskymmenes hääpäivänsä, muistopäivä
siis. Miten lie ollutkin, että Ieva Liisa sen sattui muistamaan, kun he
olivat lääväpahaisessa juottamassa lehmiä. Hän ilmoitti huomionsa
miehellensä ja arveli vielä, hetkisen aikaa mietittyänsä:
”Mitä häntä nyt oikein tekisj ... näin tuommoisena päivänä.”
Hän sillä mietiksi oikeastaan, olisiko keittää kahvit sekä nyt heti,
että myöhemmin, pitkin päivää, vai olisiko ehkä paistaa piiraat. Pekka Puavalj
sytytteli piippuansa, eikä oikeastaan vielä ajatellut mitään
aivan selvää. Siksipä ei hän ollutkaan valmis vastaamaan, kun
sa toisti arvelunsa kysyvästi, miten olisi juhlittava, vaan tokaisi
aivan umpimähkään: ”Ka, vaikka laskisj tuon hiehon ulos vähä
jalotjtelemaan... Niin sielläpään hiän sittä suap hyppii ja juosta ...
eikä tarvihe tänne tuuva sille vettä.”
Ja miten olikaan, päästi hän yhtäkkiä hiehon irti ja laski ulos. Eikä
Ieva Liisakaan ensin ehtinyt häntä kieltää, eikä sitte enää
viitsinytkään, sillä hän oli miehensä vastauksesta ikäänkuin hieman
nyreytynyt ja vaikeni kuin ajatellen ynseästi: ei suotta maksa
puhua ... mokomallekin.
Niin pääsi hieho vapauteen, pois läävärähjän pimeydestä. Ja miten se
riemastuikin! Se puhahteli, syöksähteli juoksuun, pyörähteli ja
hypähteli joskus kuin tuulen kanssa riemuiten, punalteli päätänsä ja
nautti lumipurun ja tuulen tanssista. Todellakin juhli se isäntäväkensä
hääiloa.
Juhli, niin, — mutta ei kauvan: innoissansa ei se huomannut avonaista
kaivoa, suistui siihen ja seisoi nyt sen pohjalla mahaansa myöten
kylmässä vedessä.
Mutta meidän tärkeään tehtäväämme ei kuulu ensimäisen hämmästyksen,
Ieva Liisan kiivastuksen ja ensi pelastustointen kuvaaminen ja
selostaminen. Turhaan oli siinä puuhailtu. Kaivo oli syvä. Ieva Liisa
oli hätäytynyt, mutta Pekka Puavalj oli arvellut hänelle rauhallisesti:
”Ka, tottapahan tuon yhen hiehon nyt jaksaa tuolta pois kettee.”
Niin hän ehkä uskoikin, mutta pettyi. Pahinta oli, että heillä ei ollut
niin pitkää nuoraakaan, joka olisi ulettunut kaivon pohjaan ja sieltä
hiehon mahan alitse takaisin. Hiehoa alkoi palella. Se ynisi, pää
kallellaan, happamen näköisenä. Ieva Liisa alkoi jo torailla. Hiehoa
säälien soimaili hän jo miestänsä kuin itsekseen nurkuen:
”Sen pitii se kaivosa siihen kaivoo keskelle pihoo! Eikä sillä ies sen
vertoo oo älyy, jotto panis kannen!”
Miehen ajatukset hidastuivat nyt hiehon kohtalon johdosta
verkallisemmiksi. Siinä hiljakseen touhutessansa puolustautui hän toki
kuin hökäisemällä:
”No kukas sitä nyt luul, jotta ihe pirukaan hyppevää auk olevaan
kannettomaan kaivoon ihtiisä hukuttamaan.”
Ja todellakin tuntui se hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut
petollinen, lahonut kaivon kansi silmänlumeena, niin siitä olisi vielä
voinut erehtyä. Mutta hypätä kaivoon joka aivan ammotti auki ja siten
ikäänkuin varotti turmasta! Ei ainakaan hän olisi moiseen pudonnut.
Niin puuhailtiin, Ieva Liisa touhukkaammin, Pekka Puavalj itse tyynenä,
vaimon hyvitellessä hiehoa surkutteluilla:
”Niin, Punikki-rukka... Ammuuko se Liisan Punikki... Yy-yy!” hyvitteli
hän lopuksi, säälitellen, hiehon ynisevää ammumista matkien, suuttui
samalla mieheensä ja äsysi sille viimein:
”Ja ala turistoo siinä sitä nokkoosj ja mää hai Viänäsen mökiltä lisäks
nuoroo, jotta suap nostoo!”
Jussi Viänäsen mökille oli matkaa puolen kolmatta kilometriä.
Pikemmin joutuaksensa oli Pekka Puavalj valjastanut tamma-rupukkansa
liistereki-pahasen eteen ja ajoi nyt purussa ja pakkasessa umpista
tietä myöten. Lyhyt turkki uumenilta vyötettynä, piippunysä hampaissa
oli hän asettunut polvillensa rekirähjänsä sevälle, josta hän paremmin
ylettyi lyödä räpsyttelemään tammaansa. Tämä koki pyrkiä eteenpäin
paksussa lumessa, pistäen vaivaloiseksi juoksun lönkytykseksi aina
räpsäyksen saatuansa, mutta oitis taas pysähtyen astua kopsuttamaan,
pää aina painuksissa.
Siinä kiireen touhakassa oli Pekka Puavaljkin ikäänkuin tullut hieman
kärsimättömäksi. Se oli ensi kertaa hänen elämässänsä. Kun matka tuntui
edistyvän liian hitaasti, nyhti hän tammaa ohjaksista, jopa joskus
ärjäsikin sille ja sadatteli hitaasta kulusta, soimaten:
”Tie ennättää siitä altasj hävitä siinä mualiman hävityksessä ennenkun
piäset toiseen paikkaan!”
El hän itsekään tajunnut tätä kiireellisyyttänsä ja siitä johtunutta
ärtymyksentapaista. Hän yritti imaista savuja, mutta kaivolla
puuhatessa olivat kädet kohmettuneet ja rukkaset jäätyneet. Piippunysä
putosi niistä liisteille. Häntä se suututti niin, että hän tiuskasi
tammalle:
”Prtuu!... Mitä siinä nyt hypit ja lennät kuin lintu!”
Se oli tammalle ilosanoma, tuo ”prtuu”. Se pysähtyi niin äkkiä, että
Pekka Puavalj menetti tasapainonsa ja nyökähti reen sepää kohti
nenällensä, miltei tuiskahtaen nurin ja lausui asiaan kuuluvan
”perhanansa”. Oitis kohosi hän kuitenkin taas, sai luuvartisen
piippunysänsä kopeloiduksi käsiinsä ja suututteli sille:
”Pahanhengen tynkä, kun ei enee koprassakaan kestä!”
Ja taas hän ärjäsi ja riuhtasi tammaansa juoksuun... Lunta tuiskusi
suut ja silmät täyteen. Hän tapasi piippuansa rukkaiskädellä ja taas
putosi nysä kankeasta rukkasesta, vierähti liisteeltä lumeen ja
sotkeutui siihen. Ajajan täytyi pysäyttää vetäjänsä. Hän kömpi alas
reen sevältä, ryhtyi etsimään ja hämmenteli kotvasen lumikinosta ennen
kun löysi nysänsä ja pääsi taas jatkamaan kulkuansa.
Mutta nämä hääpäivän monet vastoinkäymiset olivat nyt yhdessä kylmän ja
lumipurun kanssa, ihme kyllä, vaikuttaneet häneen niin, että hän unohti
koko varsinaisen asiansa: kaivossa ynisevän hiehon. Tai oikeastaan
juuri hieho — kiirehtiminen sitä pelastamaan — sai aikaan, että nämä
viivytykset, tamman hitaus, piipun putoomiset ja muut, häntä tavallaan
ärsyttivät, jotta hän unohti sen pääasiansa. Piippuunsa suuttuneena
manaili hän nyt itseksensä:
”Pahulainenko hänessä lienöökii, jotta imeisen ei kannata rikastuu ies
sen vertoo, jotta kannattasj ostoo lankvars piippu, vuan pitää koko
ikäsä imeksii tuata luuvarsnysee, joka ei käsissäkään kestä!”
Niin alkoi häntä suututtaa luuvarsinen piippunykerönsä, ja hänessä
heräsi lapsen mieliteko, joka joskus ennenkin oli hänessä jo hiljaa
kytenyt: halu saada pitkä letkuvarsipiippu.
⸻
Näissä turmeltumattoman luonnonihmisen ajatuksissa ajaa körötteli hän
edellensä, kun aivan pahimmassa lumiahteessa ajoi vastaan Ierikkä Pullinen
. Tämä oli menossa hakemaan Sarvi-Kaisoo kuppaamaan vaimoansa,
joka oli äkkiä kovasti sairastunut. Lunta tuiskusi niin sakeasti, että
vastaantulijaa ei erottanut ennen kun hevospahaset jo töksähtivät aivan
vastatusten. Vaikea oli siinä toisiansa sivuuttaa: tiepuoleen ajaessa
olisi hevonen uponnut nietokseen korviansa myöten. Ierikkä Pullinen
alkoi silloin siunailla:
”Onpaan tualle kohalle pahuus ajanna tuata lumen riesoo niin, jotta jos
hevonen putuisj tieltä tuonne hankeen, niin se siihen hautaatusj
korviisa myöten niin syvälle, jotta sitä ei saisj enee siitä pois ens kesänäkään,
vaikka häntä kaivais lapiimen kansa.”
”No on sitä ahtanna lunta!... Ja vielä on pahulaisen hyväkäs osanna sen
ajoo ihan tähän vastaantulokohalle!” myönnytteli Pekka Puavalj lisäten:
”Tokkohaan tästä enee piäsöökään toissiisa sivu, vuan pitääköön jo
tähän jiähä tuomiopääivään asti.”
Niin alkoi heidän välillensä juttelu. Pekka Puavalj sai tietää Ierikän
asian ja voi hänelle ilmoittaa, että Sarvi-Kaisa ei ollut kotosalla,
joten oli parasta kääntyä takaisin, hakemaan Lopo-Leena, joka myöskin
oli hyvä kuppari. Puhelias Ierikkä Pullinen tuli hyvillensä tästä
tiedosta, joka säästi häneltä turhat ajovaivat ja hän ojensi Pekka Puavalille
tupakkakukkaronsa ja kehotteli, tavallaan leikkiä laskien:
”Ka paa tästä näitä pöllyymään, niin savustuuhan tok sielu ja ruumis
tuata purkuu ja pakkasjta vastaan.”
Naapuri oli valmis, ja nyt sattui taas tapaus, joka kiihdytti hänen
vastamainittua mielitekoansa: Ierikällä oli näet letkuvarsipiippu,
jommoista Pekka Puavalj oli niin kauvan ja viimeksi nyt äsken
himoinnut. Heti pisti tuo retvakka punaisesta sahviaaninahasta ommeltu
letku hänen silmiinsä, ja kun hän tiesi Ierikän kuuluksi piippujen
vaihtajaksi ja hevos-”parissiksaksi”, iski hänen päähänsä ajatus ryhtyä
hieromaan piippukauppoja. Siinä mielessä alkoi hän kehua omaansa,
arvellen:
”Ka suaphaan tuata panna... Vaikka paljokopas tässä luuvarspiipussa
mänöökään tupakkoo, kun tää on niin hyvä siästämään, jotta kunhaan
siihen vuan panoo yhen tupakan siemenen, niin siitä piisovaa jo savuu
ylj vuuven.”
Siitä se alkoi. Tottuneena kauppamiehenä haistoi lerikkä heti, mistä
oli kysymys. Hänellä oli nyt huonotapainen tamma: se luimisteli,
viuhautteli häntäänsä, iukasikin joskus, jopa potkasikin, jos niiksi
tuli. Kun se lisäksi oli yhtä huono ja vanha kuin Pekka Puavalin
”Piiju”, oli hän tavallista halukkaampi rupeamaan kaupantekoon,
johtuaksensa piippukaupasta hevoskauppaan.
Sillä siihen veti häntä luontainen taipumuskin: hän oli näet laajalti
kuulu hevosvaihtaja. Hän osti ja möi, vaihtoi ja huikki hevosia kuin
rukkasia. Eikä hän harjoittanut sitä kauppaa oikeastaan voitonhalusta,
ei pettääksensä. Hän vain piti voimassa hevosvaihtajamainettansa, joka
oli hänen ylpeytensä, hänen intohimonsa. Tosinhan siihen liittyi
pettäminenkin, mutta luvallisissa rajoissa, asiaan kuuluvana,
oikeastaan taitavuuden näytteeksi. Ei hän ollut sillä rikastunut
rahtuakaan, eikä pyrkinyt rikastumaan. Hyvä kunhan vain maine säilyi.
Niinpä hän nytkin alkoi heti hautoa hevoskauppaa ja johtaaksensa siihen
Pekka Puavalin, tarttui hän tämän piippukauppaan.
Hän alkoi keskustella, tosin välinpitämättömäksi tekeytyen, arvellen:
”Ka, polttaahaan sitä luuvarrellakii, kellä ei lankvartta oo... Vaikka
köyhän komennoltahaan se tuntuu tuo luutappi nenän alla.”
Niin jatkui. Ierikkä morkkasi luuvarsipiippuja ylimalkaan, kaikkia
yleensä, ja ikäänkuin ei olisi tiennyt, että oli kaupanteosta kysymys,
ja Pekka Puavalj kehui niitä kovasti, tosissaan, vaikka tapansa mukaan
leikkisin sanoin. Hän odotti ja toivoi, että Ierikkä kovana vaihtajana
olisi itse alkanut hieroa kauppaa, mutta turhaan. Ierikkä hillitsi
itseänsä harkitusti, tupakoi ja puhui joskus ynseästi. Se kaikki
kiihdytti vain toisen herttaista mielitekoa.
Ja niinpä ei Pekka Puavalj viimein enää malttanutkaan, vaan teki ruton
tarjouksen. Piippuansa kehuttuaan hän äkkiä ilmoitti:
”Vaikka pitäähän sitä lähimmäisilleenii suuva sen verta hyvee, jotta
nyt tuo yks luuvars... Niin jotta jos niin mielesj teköö vaihtoo, niin
kiännä hevosesj, ja sielläpähän Jussi Viänäsen mökissä sitte vaihtoo
rojautetaan tuvan lämpimässä.”
”No jos tuota ... kun siun mielesj niin teköö”, suostui Ierikkä,
epäillen toki asiansa eduksi:
”Vaikka tokkopa näistä kauppoja ilennöön tulla, kun on tään tavaran
välillä niin suur ero miun hyväks.”
II
Nyt he ajaa laskettelivat umpista tietä myöten, Ierikkä edellä
liisteillänsä seisoen. Pekka Puavalj koki nykiä tammaansa pysyttelemään
jälessä ja oli aivan tajuamattansa hyvällä tuulella, tietämättä
selvästi miksi. Mieliteon toteutuminen, joka oli nyt lähellä ja varma,
se sen oli vaikuttanut. Hyväntuulisena räpsäytteli ja nyki hän
tammaansa ja piti vireillä puhetta, huudellen edellä ajavalle
Ierikälle.
Ja yhtä perinpohjainen kuin hän oli töissänsä, oli hän myös
puheissansa. Jos sanat olivatkin leikkisät, oli niiden takana usein
syvä ajatus, ja maallisista asioista johtui hän usein aivan
huomaamattansa ijäisiin — niihin oloihin, siihen odotettuun hyvään,
jota hän, köyhä, kovassa työssä vanhennut mies oli juuri sen elämän
kovuuden johtamana vaistomaisesti toivonut, ja kun se toivo ei
toteutunut täällä ajassa, oli se aivan itsestään siirtynyt
tulevaisuuteen.
Niinpä nytkin. Hän alotti mietiskelynsä lumentulosta, huutaen
Ierikälle:
”On sitä tänä talavena tuota lunta!”
”No on sitä ruojoo!” huutasi toinen vastaan, ihmetellen, tosin asiasta
varsinaisesti välittämättä ja lisäsi:
”Mistähään sitä oikeestaan tulloonii, kun sitä vuan riittää joka
talaven osalle, jotta siihen on tää köyhä eläjä kuolla?”
”Ka, eikö tuota tulle sieltä yläältä taivaasta, josta tätä kaikkii
muutakii tuloo”, mietiksi siihen Pekka Puavalj, huutaen omasta
reestään, ja arveli:
”Siältä taivaastahan sitä tuloo kesällä sitää vettä!”
”Ka, sieltähän sitä vuan vuotoo löröttää sitää!” myönsi Ierikkä ja
Pekka Puavalj vahvisti:
”Ei suinkaan sitä mistä helevetistä luntakaa näin riihattomasti
tulisj!”
Ja niin olivat taas hänen ajatuksensa johtuneet järkeilemään korkeista
kysymyksistä. Hän huuteli edellä ajajalle:
”On se sillonj iso paikka se taivas!”
”Oonhan se!”
”O-on... Siinä tarvihtoo jo olla hotuu, kun on niin isot lumläjätii
siellä, jotta niistä nijatoksista räkkevää tätä lunta antoo joka talavi
tänne muan piälle liikenemäänii asti.”
Hän alkoi selitellä sitä kuvaa, mikä hänellä oli tavallaan — ajoittain
— taivaasta. Kaikki se hyvä, mitä hän, köyhä, ei ollut saanut
maailmassa, se tuntui odottavan häntä taivaassa. Se oli luonnollinen,
vaistomainen käsitys. Hänellä oli tosin tämän näennäisesti aivan
maallisen taivaskäsitteen alla ja pohjana toinenkin, oikea, henkevä
käsite siitä, mutta sitähän ei hän, jonka ajatukset olivat alati
pakosta olleet kiinnitetyt maahan, osannut selittää muutoin kuin
maallisin kuvin ja käsittein. Lisäksi oli hän ikänsä hoitanut
peltotilkkujansa kuin lastansa. Eläimet olivat hänelle usein suurten
vaivojen tulos. Hänelle oli siis se sadoin verroin kalliimpaa kuin
jollekulle muulle kaikki se, muodossa tai toisessa korkea, josta
puhuminen on usein tuottanut puhujalle niin paljon maallista hyvää,
ettei hän enää itse asiassa taivaallisesta välittäisikään muuksi kuin
puhuttavaksensa. Pekka Puavalj jo innostui ja toisteli tammaansa
ohjaksista nykien:
”On ... on siinä hotuu ... siellä yläällä, kun tätää lunta on siellä
näin rutosti.”
”Pitäähään siinä silloin olla tavaran pitopaikkoo”, tokasi Ierikkä.
Toinen siitä lämpeni selittelemään:
”Ois sitä siellä antoo tälle köyhällenii hyvän mökin muat ihan verosta
vapaana, niin jotta ei tarvihteisj näihen rikkaihen päivätöillä rehmee
ja kallista työaikkoosa vuan siellä kuluttoo!”
Siinä oli muotona köyhän elämän kultaista leikkiä. Oikea ajatus oli
syvällä sanojen sisällä, ja sen osasivat niistä hoksata ainoastaan he
itse, joilla tämä leikkisä puhetapa oli veressä, isien perintönä.
Toinen myönnytteli, piippu ikenissä, reessänsä pönäkkänä seisten.
Puhelu jatkui, ja mieli jo ikäänkuin alkoi yletä, alkoi herätä tiedoton
mieliteko. Pekka Puavalj järkeili, innostui kuin hyvä lapsi ja kuin
itseänsä ja Ierikkääkin lohdutellakseen miltei kehasten sanoi hän:
”Mutta tottapahaan sittä nähään, kun henk kerran riuhtautuu tästä
syntisestä ruumiista ja suap siivet ja lentää sinne korkeuteen, jossa
sittä alakaa pitee sitä ijäistä iluu... No, tamma! Tuosta suat ohjaksen
pohjukkoo pakaroillesj, jotta et jättäävy jälelle!” käänsi hän äkkiä
puheen, räpsäytti tammaansa, mietiksi hetkisen ja meni taas
pääasiaansa:
”Ja tottapa sitä onkii sittä tuota muata annettu niin papinnäpiltä
tänne mualimaan, jotta se tuo henk osois ikävöijä kituuttoo sinne,
josta se tää lum tuloo.”
”Ka, mitees muuta piruu vasten sitä ois niin itkiin tänne annettu”,
huuteli siihen Ierikkä myöntyvästi ja selitteli vielä:
”Sillä jos tiällä mualimassa ois kyllä muata mitä kyntee ja kuokkii,
niin se tää syntisen henk-halavattu kiintysj vuan siihen eikä viihtisj
ja kehtois ensinkään köijäytyy siihen parempaan iloon.”
Pekka Puavalilta oli jo unohtunut piippukauppakin. Mieli oli ylennyt
omalla luonnollisella, lapsen-luonnollisella tavallansa, ja hän
myönteli äskeiseen:
”Ka, lempuuko sinne sittä enee lähtis tyhjee koluumaan, kun ois tiällä
jo kaikkii iluu ja autuutta kyllä.”
Hän sylkäsi, näytti miettivältäkin ja arveli lopuksi:
”Onhan se kipperä kalu, tää syntisen henk-hyväkäs, kun se on niin ahne
tähän mualliseen kiini tarrautumaan!”
⸻
Kun linnunpoikaset iloitsevat tai kun vaikkapa porsas pirteänä
pyörähtelee, on siinä jotakin hauskaa, virkistävän puhdasta, sillä
siinä on luontoa, viatonta, jaloa luonnollisuutta. Niin on
luonnonihmisenkin toimi ja elämä. Miten säälittävän, surkean
naurettavilta näytämmekään heidän rinnallansa me, kun me tietoisina ja
korskeinakin nykäisemme oppinutta niskaamme, sitä niskaa, jonka
ylpeytenä on usein semmoisenkin mahtavan ijäisyyden kuin jonkun vuosikymmenen
kestäneet verkkaiset viisastumisvaivat — ja
omanaitsenämme, omintakeisuutenamme ainoastaan se luja usko että olemme
sitä miksi emme koskaan voi tulla.
Virkistävän näköisenä työntyi luminen Pekka Puavalj Jussi Viänäsen
mökkiin, puisteli turkki-töpiänsä ja löi sivuihinsa käsillä, joissa
riippui jäätyneet rukkaset. Viänänen itse paikkasi eukkonsa kenkiä ja
eukko, Heleka, leipoi leipää. Tupa oli lämmin kuin sauna, ja
talonväenkin elämässä oli jo purkuilman elämän omituinen leima.
Sillä sydänmaan purkupäivien elämällä on oma sävynsä. Ihmiset ovat
paenneet raivoavan ilman kynsistä tupien rauhalliseen lämpimään ja
tuvat ovatkin silloin tavallista kuumemmiksi lämmitetyt.
Ja miten kodikasta siellä on! Kodikkaampaa kuin koskaan muulloin. Mikä
nautinto on virua lämpöisellä pankolla tai uunin päällä, kun ulkona
raivoaa kylmä tuuli! Kahvi kiehuu, perunapaistikkaat kypsyvät uunissa.
Ollaan kotona. Monta viisasta sanaa puhutaan, monta syvällistä asiaa
pohditaan, eikä unohdeta lähimäisenkään sekä hyviä että heikkoja
puolia, ja kaikesta pulppuaa virkistävä leikillisyys usein aivan
ylipursuavan maukkaana ja mehevänä eikä semmoisena kuivana ja
mauttomana jommoiseksi tuo jalo aines tässä kirjassa on kuvattu.
No niin. Tulijat olivat jo kotiutuneet, puistelleet lumet turkeistansa,
niistäneet jäätyneen nenänsä, istahtaneetkin ja Pekka Puavalj hoksasi
tervehtiä tiedustamalla selvää asiaa:
”Leipeekös se vuan tääkii Viänäsen Heleka leipuu viännättelöö?”
”Leipeepähään tuota vuan pitää leipuu”, valitti siihen Heleka, ja itse
Viänänen lisäsi:
”Se tää köyhän henk ei kestä tässä ruumisröttelössä, jos se ei sua
leipee.”
Hän tarkasteli välillä työtänsä ja alkoi sitte laajentaa puheenainetta
mietiksien:
”Se on niin ahne leivälle tää imeisen henk, jotto se vuan sitä vuatii.”
Hyvä tovi puhuttiin hengen leipävaatimuksista ja oltiin yksimielisiä
siitä, ettei se henki leivättä elä ja että se — varsinkin köyhän henki
— on vuorostaan ahne leivälle. Kengänpaikkaustansa tarkastellen
toistelikin Viänänen kuin ajatuksissansa järkeillen:
”Ahne ... ahne on leivälle se henk.”
Samaa mieltä oli tietysti Pekka Puavalikin, hän jolla tämmöinen
purkuilma-järkeily oli veressä hyvälläkin ilmalla. Hän syventyi asiaan
selittäen:
”Vuan kun se henkkii suap kylläkseen tuata leipee ja särvintä, niin se
kestää tässä köyhänii ruumiissa kuin syötetty porsas pahnassaan ja onii
oloosa tyytyväine eikä pyri pois.”
”Ka, kestäähän se sittä henk ... kun suap syyväkseen”, toisteli siihen
Ierikkä, hautoen samalla miten päästä hevoskaupan alkuun.
⸻
Ja odottamattoman pian sattuikin puhelu johtamaan asiat sille tolalle,
tosin hitaasti, kuten näemme, mutta varmasti. Viänänen näet ryhtyi
hiomaan veistänsä ja kysyi silloin äkkiä:
”Vieläkö sitä ilikijää kuuluu muuta kuin tätä lumpurkuu?”
”Eipä sitä paljo muuta!” ilmotti Pekka Puavalj, imasi savut ja lisäsi:
”Ei ies kuulu rekeen asti hevosen tirjkellon kilikatuskaan... Niin
ilikiin kovasti tuulla myskyvää ja purkuvaa lum!”
Heleka oli saanut leipomisensa loppuun, tasotteli jo viimeistä leipää
ja tarttui asiaan, huomauttaen:
”No mitäpä näistä sittä on köyhän kuulumisista!... Piäsööhään vuan
syntii ja pahuutta korvanii kautta sisään, niihen kuulumisiin mukana...
Niin jotta paremp oisj vaikka ei kuuluisj sitäkään hevosen tirjkellon
kilikatusta.”
Pekka Puavalj oli koko siinä asiassa mukana. Hän myönsi Helekan olevan
oikeassa, mutta järkeili toki puolustellen:
”Mutta kun se tää imeisen korva kuitekii sitä kuulemista vuatii ja kun
hiän sekii iänj on kerran mualimaan kilikattamahan luotu, niin eihään
sitä mihin piäse kuuntelemasta.”
Aivan itsestään sukeutui siitä mitä luonnollisin asian pohdinta,
tavallaan väittely.
Pekka Puavalj puolusti omaa ajatustansa ja Heleka omaansa. Toiset
pitivät vuoroon yhden, vuoroon toisen puolta. Kerran selitteli Heleka:
”Kun sitä piäsöö korvaan kaikenlaista kilikatusta ja kalakatusta, niin
tuloo lähimäisestäänii sanomaan monta viäree sanoo, josta sittä suap
tehä tilii vimesenä tuomijopäivänä...”
Se käänsi väittelyn Helekan voitoksi. Vähä-vähältä alkoi Pekka Puavalj
myöntyä kokonaan. Hän jo taipui:
”Ka, eihään se oo hyvä männä sanuu hölöttämään lähimmäisestään ihan
viäree toistusta, jos aikoo piästä sinne oikiille puolelle, lampaihen
joukkoon.”
”Ei ... ei oo ... ei oo!” myöntelivät toiset miehet yhdestä suusta.
Viänänen takoa koputteli suutaroitavaa ja Pekka Puavalj mietiksi:
”Mutta se on tää mualiman reistaus semmoinen, jotta pitää olla niitää,
jotka lähimmäisestään valehtelemalla puhuvat ihtesä sinne vuohiin
joukkoon.”
Niin kääntyi puhe maailman rakenteeseen yleensä. Viänänen todisti
siitä, sen monipuolisuutta tunnustaen:
”Kipperäks ja ronkulisekshaan son luotu tää mualiman reistaus!”
Niin se oli toisistakin. Varsinkin Pekka Puavalj todisti sen
tutkimattomuutta, ihmetellen puheen edistyessä:
”Kun häneen on luotu synnit jos autuuvetii!”
”Niin on ... niin on!” myönsivät toisetkin.
Puhuttiin ja tutkittiin monet ihmeet ja Pekka Puavalj järkeili lopuksi
maailman rakenteen suuruutta ihmetellen:
”Onhan se tämä mualima kokonainen Konstantinuoppolj.”
Niin oli hän sotkeutunut asiasta toiseen ja syventynyt niihin aivan
huomaamattansa niin tyyten, ettei huomannut ajan kulumista. Tuntui kuin
olisi hän juur’ikään tullut tupaan eikä siis olisi vielä mitään niin
hengenhätää, vaikkapa hieho olikin kaivossa. Pitihän toki olla aikaa
huoahtaa ja sanoa välttämättömimmät.
III
Mutta kotona odotteli Ieva Liisa miestänsä. Aluksi oli hän hyvitellyt
ja lohdutellut kaivossa ynisevää hiehoansa, kuten äiti lastansa,
matkien sen ynisemistä maireasti, säälitellen ja rauhoitellen. Lopuksi
hän peitti avonaisen kaivon olilla, joita viskoi poikkiteloin
asettamiensa seipäiden päälle. Viimein hän rauhottuikin, lohduttaen
itseänsä sillä ajatuksella, että tottapahan sitte nostaa, kun Pekka Puavalj
tuo nuoran Viänäseltä.
Läpeensä kylmettyneenä palasi hän nyt tupaan, lämmitteli ja odotteli
aviomiehensä paluuta. Mutta se vain viipyi. Vaimo puuhaili hetken ja jo
arveli miehensä viipymisestä kärsimättömänä:
”Senkö hiiteen se nyt mänj, kun on koko päivän!”
Taas hän puuhaili. Yhä odotti hän. Ei kuulunut. Nyt hän jo kiukutteli:
”Pahanhengen ukko, kun jäi sinne tuomijopäivee vuottamaan!”
Hän laittoi rukkinsa kuntoon, pani pannun tulelle, mutta ei vain
kuulunut miestä. Hän katsahti jo akkunapahasesta ja kun ei näkynyt,
äsähti:
”Paholaisen Pekka Puavalj!... Istuu siellä lujassa kuin sarv pirun
piässä.”
Mutta viimein hän ikäänkuin alistui kohtaloonsa, kävi katsomassa
hiehoa, palasi ja ryhtyi kehräämään, toivoen, että apu sittekin tulee
ajoissa, ennenkun hieho paleltuu.
Ja silloin kuuluikin kolinaa eteisestä. Ieva Liisa luuli miehensä
tulevan, mutta pettyi. Tulija olikin näet sama Lopo-Leena, jota
hakemaan Ierikkä Pullinen äsken kääntyi. Vieras puisteli lumen
hameestansa, niisti nenäänsä ja lopuksi tervehti, kuin itseksensä
sadatellen:
”On tuota purkuu ja pakkasta, niin jotta kaikki kintut kylymettyy!”
”Ohan tuota!” äännähti siihen Ieva Liisakin puoliääneensä, polki
rukkiansa ja tiedusti:
”Vieläkös siulle mitä kuuluu?”
”Eipä tuota kuulu mitään... Tuo tuul vuan vinkuu ja uluvoo niin, jotta
luulis sillä henkhiän olevan”, vastasi Lopo ikäänkuin äkäilemälla ja
Ieva Liisa nyreksi siihen:
”Ka, mikäs hänellä on uluvoissa joutessaan... Ei tuolla silläkään oo
työt luita rasittamassa.”
Lopo lämmitteli kohmettuneita käsiänsä ja kadehti kuin toraillen:
”Kun sitä oisj muillaa niin joutavoo aikoo kuin tuulella, jotta ei
tarvihtesj muuta tehä kuin uluvuu, niin eläsjhään sitä vielä tässä
mualimassa tää köyhäkii.”
”Ka, eipä sitä oo annettu imeiselle enee semmoista uluvomisautuutta sen
koommin kun se Ieva usko sitä vanhoo matuu ja tek syntii”, nurkui Ieva Liisa
päivän vahingosta nyreytyneenä.
Hän ihan huokasi välillä ja jatkoi sitte miltei hartaana:
”Se on sen jäläkeen siäjetty, jotta sitä pitää tään köyhän syyvä sitä
jokapäiväistä leipee ohtasa hijessä kylymällä talavipakkasellaa, niin
jotta ei siinä sillonj jouten uluvomisaikoo jiä.”
Se oli pohjaltansa totista puhetta. Hänkin oli uskonsa asioissa koruton
kuten miehensäkin. Se mieliala tarttui Lopoonkin. Tämäkin myönteli
hieman jo lauhtuneena:
”Ka niinhään tuota vuan näkyy pitävän tämmösellä pakkasellakii tuata
ohtoosaa hijottoo, jotto saisj henkpahasesa tok talaven ylj elätetyksi.”
Sitä latua jatkui keskustelu. Puhuttiin synnistä ja köyhyydestä ja
päätettiin, että viimemainittu on synnin palkka.
”Mikä hiän sittä lie senii Ievan tuhmentanna, jotta se usko kiärmettä
ja tek syntii!” tuskitteli jo Ieva Liisa.
Syystä kyllä: siitähän johtui nyt hänenkin köyhyytensä. Ihmekö siis,
että hän soimaili Eevaa, arvellen:
”Kun oisj ottanna sillonj hyvän kepakon ja antanna sillä ruojalle hyvän
lähön ja sanonna jotta: ’vai jo sie tänne telläännyt!’ niin ei oisj
jäläkeentulevilla tätä tämmöistä purkuukaa, vuan elee kärötettäsj yhä
eilleen paratiisissa!”
Niin tuntui Lopostakin asia olevan, tai ainakin hän koetti uskoa sen
niin olevan ja selitteli huokaillen:
”Ka sepä niät ihe pahahenk sokasj Ievanii silimät, jotta se ei nähnyt
eikä osannut pitee varoosa.”
Mutta Ieva Liisa ei voinut suoda Eevalle anteeksi, vaan puheli:
”Eikö tuossa lie Ievassa ollut ihessäänii syytä: Ensin jo rupijaakii
kiärmeen kanssa puheisille, vaikka oljhaan hänellä jo oma vakituinen
aviomies.”
Miltei ynseäksi tuli hän koko Eevalle ja lisäsi kuin toraillen:
”Ja sittä vielä viettelöö oman miehesä siihen yhteen köyteen... Oisj
ies syönyt yksinään, nin mää tiijä jos hänestä ei ois mitään synti
tullutkaan.”
He pohtivat sitäkin asiaa ja pääsivät tavallaan selville siitä kuten
kaikista muustakin. Kaikki oli heille niin yksinkertaisesti
ymmärrettävää ja selvää kuten lapselle. Päiviteltiin Eevaa ja ihmisen
syntisyyttä yleensä ja jo herahti selvempänä se oikea ajatus, se joka
oli jokapäiväiseltä tuntuvien sanojen henkenä. Ieva Liisa näet
surkutteli Eevasta:
”Kun oisj hiänii kuullut pyhee sanoo, eikä piästännä syntii syvämmeesä
niin ei oisj yks mato mitään osannut... Ihe oisj vuan häpiisen tullut,
koko kiärme.”
Se oli kun lapsen, tai uudestasyntyneen viisautta ja uskoa. Se oli
selvää, luonnollista ja korutonta.
He joivat jo kahvia. Lopo koki sitä juodessaan vielä puolustaa Eevaa,
syyttäen:
”Eikä ollut ies siinäkään Uatamissa sen vertoo miestä, jotta ois tuon
yhen akkasa pitännä aisoissa eikä piästännä sitä yksinään lentelemaän
pitkin mualimoo, jossa on jos minkälaista kiärmettä matelemassa.”
Niin sukeutui kysymys kysymyksestä, arvelu arvelusta. Pohdittiin asiaa
puolelta jos toiseltakin. Kuviteltiin minkälainen oli paratiisi ja
arveltiin, että olisi siinä pätinyt elää. Niin jouduttiin puhumaan
syntiinlankeemuksen omenoistakin. Ieva Liisa arveli:
”On ne mahtaneet olla hyvii omenii, kun Ievakaa ei jaksanna vastaan
seistä.”
Hyviä, sen tajusi Lopokin. He puhuivat siitä aiheesta, ihastuivat aivan
huomaamattansa, ja miten ollakaan: loppujen lopussa arveli Ieva Liisa,
koettaen peitellä sisäistä haluansa sillä, että tekeytyi kuin leikkiä
laskevaksi:
”Kunpa oisj nyt tuassa semmoiset herkut, niin vaikka heistä omenasopan
keittee höyräyttäsj ... nyt kun ei oo se Uatamkaa ... Pekka Puavalj
näkemässä.”
Mutta nyt he ikäänkuin heräsivät. Ieva Liisan viimeisten sanojen
johdosta kysyi näet Lopo:
”Vai ei se Pekka Puavalj ookkaan koissa!... Mänjkö se hirrenvetoon?”
Ieva Liisa miltei säikähti muistaessaan unohtaneensa hiehon. Puoli
hätäillen selitteli hän:
”Nuoroohaan se mänj hakemaan... Kun meillä niät on hieho kaivossa.”
Ja oitis alkoi touhu. Ieva Liisa sadatteli miehensä viipymistä,
morkkasi sen aina olevan juuri semmoinen kytys, joka, jos minne menee,
niin ainiaaksi unehtuu. Hän puuhaili, kiirehti, riiteli, avasi
touhutessa oven ja huusi ulos:
”Pekka Puavalj hoi!... Etkö sie pahanhengen vetelys jo tule!”
Mutta ei. Ei, niin ei. Vaimot kiirehtivät kaivolle. Vilun kohmettama
hieho värisi sen pohjalla. Sitä hyviteltiin ja rauhoiteltiin mairein
sanoin. Siunailtiin, päiviteltiin, sadateltiin kaivon kaivamista, Pekka Puavalin
viipymistä ja lopuksi miehiä yleensä, eikä tietty mitä tehdä.
Ensimäisen pahan puuskan ohimentyä alkoivat he toki selvitä ja miettiä
mitä tehdä. Nuorassa laskivat he heinätukon aivan hiehon suun eteen.
Kertasen haukkasikin se siitä suunsa täydeltä, mutta ei syönyt. Näytti
kuin olisi se jäänyt heinätukko suussa, kallella päin, happaman
näköisenä seisomaan uhalla, kostaaksensa maailmalle, joka ei häntä
auttanut. Se näky, kun hieho seisoa utvotti, heinävihko suussa, oli
hullunkurinen ja surkuteltava samalla. Vaimot jo pyyhkivät silmistänsä
kyyneleitä. Olihan Ieva Liisa kasvattanut hiehoa kuin lastansa, nähnyt
siitä vaivaa kaksi vuotta, noussut sen vuoksi joskus yölläkin. Vain se,
ken on itse niin tehnyt, käsittää millä siteillä on mökkiläisen vaimo
kiintynyt eläimiinsä.
Mutta turhaan he odottivat nuoran hakijaa. Suotta he huutelivat,
siunailivat. Viimein ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää Lopo pyrkimään
suksilla Viänäsen mökille, hakemaan hidasta nuoranhakijaa sieltä pois,
pelastamaan hiehoa ja tekemään ehkä tiliäkin viipymisestänsä.
tuvassa oli jo pohdittu monet asiat aivan perinpohjin,
syvennytty niihin, väiteltykin niistä.
Mutta nyt oli tullut jonkunlainen pieni lepoaika. Oli kuin olisi
väsytty ja levähdettiin nyt. Heleka puhdisti taikinaa ja miehet
tupakoivat äänettöminä.
Ja siinä vaiti oltaessa, kun Ierikkäkin hautoi hevoskaupan alkamista,
johtui nyt Pekka Puavalin päähän taas se piippukauppa. Salavihkaa
vilkasi hän Ierikän piippuun. Siinä oli aivan uusi letku. Sitä ei hän
voinut olla himoitsematta. Miten kauniit olivatkaan kureet letkun
nahassa! Miten mukava olisi noin pitkää vartta pidellä käsissänsä
kylmälläkin, rukkasinkin! Niin jatkui hautuminen, vaitiolo. Viänänen
itse seisoi selin lämpiävään uuniin, piippu suussa, kädet selän takana,
päässä joku laiska ajatus, selkäänsä tulen edessä paahdellen. Hänkin
mietti jotain, tietämättä mitä. Piippu aivan lerpatti suupielessä.
Ja silloin alkoi Pekka Puavalj juuri alottaa piippukaupan hieromisen.
Kädet polvien nojassa istuen hän jo sylkäsi suunsa puhtaaksi,
sanoakseen sanottavansa, kun Viänänen ehtikin ennen. Muistaen miesten
tuonnoisen puheen hevosen tiukukellon kilisemisestä, sai hän siitä
laiskasta ajatuksestansa kiini ja oudosteli, vaitiolon keskeyttäen:
”Vai niin siellä ulukona ulisoo tuul, jotta ei kuulu hevosen tirjkellon
kilikatustakaan!”
”Tirjkö?” muisti nyt Pekka Puavaljkin.
”Tirj”, myönsi Viänen, ja nyt vahvisti toinen:
”Ei sen kilinee kuulunna rekeen asti, vaikka onhaan miulla tarkat
korvat tavallista iäntä kuulemaan.”
Mutta tämä pieni tirikellopuhelu käänsikin nyt asian Ierikälle
edulliseen suuntaan. Siitä johtui näet Viänänen häneltä kysymään:
”Se entinen, mustalaiselta vaihettu tammako sinulla, Ierikkä, yhä vuan
on?”
”Ka, sehään se siinä vuan olla köpsöttää”, myönsi Ierikkä, koputellen
pieksun pohjilla lattiaa, tyytyväisenä, kun puhelu oli johtunut
hevosiin. Savut imaistuansa hän toisteli kehuen:
”Se ... sehään siinä on... Ja oniihaan siinä tammoo kerrakseen.”
”Mitenkä vanha tua vielä ilikijää olla?” osui Pekka Puavalj siihen
kysyä tokaisemaan.
”Ijältäänkö?” arvasi Ierikkä moisen kysymyksen johdosta jo suorastaan
ynseäksi tekeytyä ja kierteli:
”Lie tuolla nyt ikee sen verran, jotta omiks ilokjseen ... niinkuin
pappilan hienohelemalla mampselilla.”
Niin oli hän päässyt asiansa alkuun ja johti sitä hevosvaihtajan
taidolla. Hän kehui tammaansa, uhkasi pitävänsä sitä kuolemaansa asti
ja morkkaili muiden hevosia. Pekka Puavalj, jonka tamma oli huono
syömään ja huono juoksemaan — ja oli sillä vielä etujalassa pattikin
— alkoi jo kietoutua ansaan. Ei hän olisi vaihtanut entistä tammaansa,
sitä joka viime vuonna kuoli vanhuuttansa, palveltuansa häntä
kolmekymmentä vuotta, mutta tämä uusi oli hänelle kuin vieras henkilö
perheessä. Hän ei ollut ehtinyt, ei voinutkaan siihen kiintyä, ja siksi
ei hänellä ollut mitään varsinaista syytä vaihtoakaan vastaan.
Ja kun nyt oli häntä kotvanen sillä lailla kierrelty, ikäänkuin ajettu
ansaan, sattui Viänänen kuin ohimennen huomauttamaan:
”No, sittepä sie, lerikkä saisit vaihtoo tään Pekka Puavalin kanssa
tammoja. Kun tällä Pekka Puavalillakii on kerran imisä aisoissa.”
Navakasti alkoivat silloin miehet, varsinkin lerikkä, vastaan harata.
Hän ynseili:
”Vai vaihtoo!... Semmoinen tamma, joka on niin lauhkii luonnoltaanii,
jotta se on kuin Pekka Vimmatun henttu vihille viijessä!”
Hyvänen aika! Vai semmoisesta tammasta minä nyt luopuisin! — se ajatus
oli hänen äänensä ynseänä sävynä. Sillä peitteli hän tammansa vihaista
luontoa ja pahoja tapoja. Sillä kiihdytti hän Pekka Puavalin herkkää
mieltä. Hän innostui, löi jo polveensa ja kerskui:
”Siinä se on tamma, kuule, Pekka Puavalj, niin jotta se ihan mieltä
himauttaa, kun sen reissäkii suap vaan istuu ja kahtuu sen mänyy.”
Ja niin, loppumattomiin jatkoi hän. Ymmärsihän Pekka Puavalj tosin,
että siinä tulvassa pii totta korkeintaan pisara, mutta siitä
huolimatta tehosi se häneen, kiihdytti mieltä ja sotki hänet asiaan.
”Ka, eipähään tuota nyt piä mää, vaikka tuota vaihtoo sujauttaisi!”
mukasi hän jo, kun Viänänen taaskin kehoitti häntä rupeamaan kauppaa
hieromaan. Se myöntyminen oli Ierikälle tervetullut. Kaupastansa
varmana vannoi hän entistä lujemmin, että hän ei luovu tammastansa,
vaikka siitä tarjottaisiin kaksi samanlaista varsoinensa.
Tyytyväisenä, voitonvarmana oikoi hän pieksujensa varsia, nosti oikean
jalan vasemman polvelle ja alkoi sitä heilutella, virkkaen jo jonkun
sanan poislähdöstäkin. Se pani Pekka Puavalin kiirehtimään. Hän muisti
nyt vielä lisäksi, että hänen tammansa oli aitimus ja alkoi hiljakseen
hiivittää asiaa kauppaa kohti. Viänäsen Jussi puuhaili jo välimiehenä,
suostutteli Ierikkää ja kehui vuoroon toisen, vuoroon toisen tammaa,
mutta ynseänä torjui Ierikkä vielä nekin yritykset.
Vihdoinkin huomasi hän ajan tulleen taipua. Piippuansa kopistellen
myönnytteli hän:
”No jos nyt niin suorastaan kiusoomaan rupiit, niin voihaan tuota nyt
sen verran, jotta käy ulukona sitä siun tammoo silimätä sukasemassa.”
Niin alkoi asia sujua. Miehissä lähtivät he nyt kartanolle tarkastamaan
hevosia. Himmeästi lienee Pekka Puavalj muistanut nuoranhakemisasiansa
ja hiehon, mutta hänen mielessään väikkyi samalla joku sen tapainen
epämääräinen ajatus, että eipähän tuo muutama minuutti muuta asiaa
sinne, ei tänne, eikä tapa hiehoa kaivoon.
Kun he tulivat ulos, oli purku pahimmillansa. Ilma oli sakea lumesta,
tuuli ulvoi, ränstyneet ovet paukkuivat sen käsissä ja väkkärä pyöri
vinkuen ja huristen. Ei siis ihme, että Viänänen semmoiseen luojan
ilmaan tultuansa ensi sanoiksensa vahvisti:
”No, kylläpä on toillaa ilima! Ei oo kumma, jos moisessa möryssä ei
kuulu hevosen tirjkellonkaan kilikatusta!”
Hevospahaset seisoivat aivan käppyrässä, vilusta väristen, ja se seikka
vaikutti, että Ierikän tammakaan ei ollut niin ärhäkkä iukumaan ja
häntäänsä vihaisesti viukauttelemaan. Tuskinpa se olisi voinutkaan sitä
tehdä nyt, kun vilu kangisti lihaksia.
Mutta jos se olisi sittekin iuaissut ja pilannut asian! Hyvä oli pitää
varansa. Ierikän hevosvaihtajaluonto oli oitis kunnossa. Ajaakseen
tammaansa kauhua, alkoi hän kavalasti, sitä muka kehuessaan, taputella,
lyödä mojautti nyrkillä lautasille ja ärjäsi samalla, muka kehusanana:
”So, tamma!”
Tamma aivan hätkähti, pelästyi. Kun nyt siis Pekka Puavalj lähestyi ja
nosti sen häntää, ei se tohtinut iuaista, ei viuhauttaa. Ierikkä toisti
vielä äskeisen temppunsa kuin ohimennen, touhutessansa, ja niin
sai Pekka Puavalj katsoa hännän alle rauhassa ja tekikin sen
perusteellisesti. Hän ei tosin siitä mitään ymmärtänyt, mutta tiesi sen
kuuluvan asiaan, oli nähnyt aina hevoskaupoissa niin tehtävän ja tahtoi
vaistomaisesti esiytyä asiantuntijana. ”Silloinpahan ei Ierikkäkään
yritäkään pettee”, niin kuvastui himmeä ajatus hänen aivoissansa.
Hevoskauppa alkoi vetää hänen herkkää mieltänsä kuten leikki vetää
lapsen mieltä. Hän joutui kaupan pyörteeseen aivan tajuamattansa.
Ja sitte, — sitte hän muisti kuin ulkoa muut hevosvaihtajien tavat.
Ymmärtävän silmäyksen loi hän hevoseen, kun kahlasi sen sivuitse
lumessa häntäpuolelta pääpuolelle, avasi suun ja tutki hampaista ikää,
vaikka hän ei sitäkään oikeastaan osannut. Mutta se kuului asiaan, ja
viisaan näköisenä ilmoitti hän tarkastuksensa tuloksen, kuin itseksensä
puhellen:
”Oohan siinä jo ikee ... hyvä tov vuotta kolomattakymmentä.”
”Kolomattakymmentäkö!” oli Ierikkä kauhistuvinansa ja huudahteli:
”Se nyt on helevetin pitkä vale, jotta kolomattakymmentä.”
Nyt hän jo löi tammaansa lautaselle tosi innostuneena ja vannoi
Viänäsen puoleen kääntyen kovaäänisesti:
”Se on niin pitkä vale kuin tästä helevettiin tuonne Muaningan kirkolle,
jotta tällä oisj kolomattakymmentä!”
Mutta rauhallisena kopeloi Pekka Puavalj vuohisista patteja ja toisteli
kuin itseksensä puhuen, olematta Ierikkää kuulevinansakaan:
”Kolomatta ... kolomattakymmentä sillä vasta on...”
Se jo nosti Ierikän luontoa. Innokkaana vannoi hän:
”Sillä tammalla jos on mikä ylj kymmenen vuuven, niin sen suap jo
ilimaiseks ottoo kuka vuan ilikijää.”
Ei hän kyllä toivonutkaan, että Pekka Puavalj uskoisi hänen valansa
kymmenvuotiaasta, mutta se semmoinen puhetapa oli hänellä nahassa. Ja
jouduttaaksensa Pekka Puavalia pois tamman luota, ennen kuin se ehkä
suuttuu, iukaisee ja siten pilaa asiat, alkoi hän ynseillä, piippu
hampaissa riippuen:
”Jos tuosta siun tammasta kuka sanuu sujauttaasj, jotta sillä on
kolomattakymmentä ja siitää ylj ikee, niin se ei tekis ihtiisä
valehtelemisen syntiin syypiäks.”
Ja niin alkoikin hän kahlata Pekka Puavalin tammaa kohti, touhusi ja
morkkaili, samalla kun Viänänenkin suinaili hevosia, pää väärässä,
värjötellen vilussa. Pekka Puavalj niisti rukkaiskädellä nenänsä ja
kömpi kinoksen halki tammaansa puolustamaan. Hän kohenteli sen länkiä,
veti jouhet niiden alta vapaiksi ja puheli kuin tammaa hyvitellen:
”Siinähään se on tamma!... Niin jotta sillä ei oo tuota ikeekää
senkään vertoo kuin uasintammalla on jo syntyissään... Ei oo iesj
rippikouluikeekään.”
Hän oli aivan tyytyväinen itseensä, kun voi näin rehdisti esiytyä jo
hevosvaihtajana, jossa toimessa hän itse asiassa oli ensikertalaisia.
Ierikkä katsahti nopeasti tamman suuhun ja ilmoitti kuin ivaten:
”Vai rippikouluikee ... ruamatun Metusalemilla!”
Hän keskeytti, kääntyi käppyrässä värjöttävään Viänäseen ja vihjaili
tälle Pekka Puavalista ynseästi:
”Mutta sitä vuan näkyy olevan imeisii, jotka ilikiväät valehella niinii
vakavassa asiissa kuin tässä hevoskaupassa, jossa voi männä jutkahtoo
sekä sielu, jotta ihe ruumisii!”
Mutta turhaan. Ei antanut Pekka Puavalj itseänsä säikäyttää.
Rauhallisena pyyhki hän lunta laihan tammansa selästä ja puheli kuin
itsekseen kehuen:
”Semmoinen Piijuhaan siinä on ... niin jotta se ei kehumista kaipoo.”
Hän kääntyi nyt Viänäseen. Puhuakseen näet Viänäsen kautta Ierikälle
selitteli hän edelliselle:
”Mie en ilikii tässä hevosjkaupassakaan valehella, vuan sanuu sujautan
sen totuuven niin ilikoalastomana, jotta se on kuin vastasyntynyt
mustilaisen laps.”
”Eihään se Luoja oo älynnä antoo tälle Pekka Puavalille sitä
valehtelemislahjoo”, surkutteli Viänänen hänen kohtaloansa,
vahvistaaksensa siten äskeisen väitteen. Eikä siinä oikeastaan
liioiteltua ollutkaan, sillä Pekka Puovalin puheissa ei ollut koskaan
varsinaista valetta. Niissä oli vain liioittelua, kuten maantapa vaati.
Niissä oli hänen omaaitseänsä, viatonta, hyvänsuopaa, mehevää. Hän
vahvistikin taas:
”Ka, mitäs se tää oikii asii tarvihtoo koristeluja ... kuin mikä
vanhapiika rimpsuja ja muita hempsuja, jotka tätä syntistä silimee
ilauttoo himauttasivat!”
Ja taas hän koetti olla hevosmies, morkkasi Ierikän tammaa
hankurareitiseksi, sanoi semmoisten olevan huonojuoksuisia ja ilmoitti
omaansa kehaisten:
”Mutta tää miun Piiju se kun panoo juoksuksikii hyvällä tiellä, niin
sen pitää juosta rimpsutella niin kepiijalakasesti ja niin silimee
ilauttavasti kuin tään Pieksänmäin pappilan mampselj käyvä rimpsutteloo
kirkkotiellä.”
Ierikkä oikeastaan tunsi Pekka Puavalin tamman. Hänhän tunsi koko
pitäjään hevoset, oli ne tutkinut ja kopeloinut moneen kertaan. Mutta
tämä tutkiminen kuului asiaan ja hän oli ammatissansa perusteellinen.
Niinpä hän nyt alkoi kopeloida Pekka Puavalin Piijun vuohisia, puhellen
samalla:
”Onkohan niissä monta hevoskuormoo niitä pattija, näissä polovissa!”
Eihän niitä oikeastaan ollut muualla kuin oikean etujalan vuohisessa.
Ja sitä riensi nyt Pekka Puavalj peittämään. Hän nosti kipeän jalan,
kopistaaksensa siitä muka pois tieron. Silloinhan ei voisi Ierikkä sitä
tunnustella. Hän kopisteli kartulla tieroa ja puheli kuin itsekseen:
”Vai oikein tässä pitäisj olla patit!... Piiju, joka ei oo pattipolovii
nähnytkään!”
Eikä hän sitä pattia oikeastaan salannut pettääksensä Ierikkää. Hän
peitteli sitä kuten lapsi salattavaansa. Kuuluihan kaikki sekin asiaan.
Jos hän näet olisi itse nyt tuon vian ilmaissut, olisi häntä maan
käsityskannan mukaan pidetty tuhmana. Ierikkä olisi sille vielä kylillä
nauranut, ja menepäs silloin!
Eikä Ierikkäkään tahtonut hänen salaisuuttansa paljastaa. Hänhän
ensiksi tiesi sen patin, oli viime vuonna sitä kopeloinutkin, ja hän
oli niin todellinen hevosvaihtaja, että hän hyvänahkaisesti soi
toisenkin harjoittaa asiaan kuuluvaa pikku vilppiä. Hän nauttikin siitä
joskus, kuten oikea urheilija nauttii vertaisensa kilpailijan taidosta,
ja usein hän sanoikin aivan oikein, että ”ei sitä ihan tuhmoo miestä
ilikiikää pettee, ei hevoskaupassakaan”. Niinpä hän nytkään ei Pekka Puavalin
peittelemää pattijalkaa kopeloinut, vaan äänteli vain
ylimalkaan:
”Ka, eihään tuolla nuoita oo järin monta tusinoo ... niitä isompii
pattija.”
Mutta sittenkin! Ei hän malttanut toki olla hienokseltaan
huomauttamatta yhdestä Piijun viasta: että se, kuten hän tiesi, oli
aitimus. Tietämättömäksi tekeytyen kysyi hän äkkiä:
”No, entäs miten paha tää on aijan ylj piäsemään?... Niin jotta onko
tuo niin aitimus, jotta vanklinnassakaan ei kestä, jos ei järkijään
rautoin paa?”
Se olisi ollut paha kysymys, jos ei asia olisi koskenut hevoskauppaa.
Mutta nyt selvisi Pekka Puavalj siitäkin eheällä omallatunnolla.
Tapansa mukaan selitteli hän:
”Ka, niinkuin sanoin, niin valehella en osoo, enkä oppiskaan, vaikka
kävisin papinkoulun.”
Ja sitte hän ilmoitti kaksimielisesti:
”Jos on vuan sillä Piijulla hyvä ruokamua, niin aijan ylj ei siitä pois
hyppee, vaikka ei ois aitana muuta kuin kepillä veitty viiva.”
Tämä aitimuskohtaus joudutti toki kaupantekoa. Estääksensä Ierikkää
siihen kysymykseen syvemmälle tarrautumasta, ilmoitti näet Pekka Puavalj
äkkiä:
”Ka, nytpä sie ootii jo tuon tammasj ennättännä liika hyväks
valehella... Niin jotta jos paat sata markkoo piällisii, niin antaa
häntä siunii suoha kerran tuon kunnollisen Piijun!”
Ierikkä oli aivan selälleen lentää ja huudahti ähmissään:
”Vai piälliset oikein!”
Roimasti löi hän hevostansa kämmenellä lautaseen ja pitkitti rennosti,
kehuen:
”Jos oisit tarjonnut sata markkoo sitä väljrahoo, niin sittä tuota jo
ilikiis alakoo sen tinkimisen!”
Ja nyt se tinkiminen alkoi. Asiassa kärkkyvä Viänänen oli jo paleltua
turraksi. Sarkanutun kaulus pystyssä, kädet hihoihin pistettyinä
värjötteli hän pää kallellansa, kauluksen sisään vedettynä, polvet
yhdessä, ja koko mies-pahanen käppyrässä aivan. Hän oli niin surkean
näköinen kuin olisi siinä pakkaspyryssä seistä törröttänyt jotain
rangaistusta kärsimässä. Siksi koki hän jouduttaa kauppaa. Pekka Puavalj
läiskytteli rukkaskäsiänsä sivuihinsa ja liikuskella ketterehti
lumessa, siten pitäen itseänsä lämpimänä, ja Ierikkä touhusi ja kehui
minkä ehti. Tuuli ulisi, lumi tuprusi ja pakkanen pureksi ihan syötävän
terävästi. Kumpikin vaati tinkimisen aluksi sata markkaa välirahaa.
Mutta edistyi se asia sittenkin. Nyt oli jo väliraha laskeutunut
molemmin puolin kymmeneen markkaan. Ierikkä riuhtasi tammaansa
ohjaksista ja ärjäsi sille, niin että tamma hätkähti, ja hän alkoi
kerskua:
”Se tamma se kun juosta pyyhkäsöökii, niin virstapahtaitakaan ei ennätä
lukii, jos ei oo kaks miestä niistä vuarii pitämässä.”
”Ka, eipä niitä jaksa huomata kakskaan miestä tiällä saloteillä, jossa
näitä toloppii on niin anj harvassa”, älysi Pekka Puavalj tokaista
vastaan.
Ja taas tingittiin. Taas kehuttiin. Jo valitteli Viänänen:
”No jos panisitta vaikka huikkokaupaks!... Tässä muuten jo köntistyy
imeinen tähän ylettömään kylymään!”
Se edistikin asiaa aimo askeleen. Pekka Puavalj alkoi suostua
huikkokauppaan. Hän selitteli:
”Ka, sitähän sitä miekii oon aina ajatellut, jotto oikeus ja kohtuus se
pitää olla kaikessa... Niin jotto mie en ilikiiskään toista
peijauttookaan... En hevoskaupassakaan ilikiis lähimmäistä pettää,
vaikka sais palakinnoks kaikki ne ijäiset ilot ja autuuvet... Ennen ihe
häviin kaupassa, ennen kun annan toisen hävitä.”
”No, en sitä miekää kehtois tuota toisen omoo viäryyvellä ottoo, vaikka
ihe Sana sitä käskis ja vuatis”, vannoi Ierikkä touhuissansa, ja
Viänänen vahvistaa tokersi:
”Eihään tää Ierikkäkään petä toista iltikseen ... iliman muallista
etuu!”
Ja niin loppumattomiin, kunnes taas Viänänen kiirehti, ja silloin oli
Pekka Puavalj valmis. Hän ilmoitti äkkiä:
”No, jos kerran ilikiit ottoo näin vanhalta mieheltä Piijun
huikkokaupalla, niin ota!”
Hän varustautui jo kättä lyömään, ja nureksi samalla:
”Jos tää nyt yks hevonen mänöö, niin mitäpä hänestä suroo, kun tok
siästyy sielu... Ainahan sitä sen verhoks suap sitä ruumiillistakii...
Niin jotta lyö kättä ja Viänänen erottaa väljmiehenä!”
Hän oli huomaamattansa innostunut asiaan kuin lapsi — olisi ollut
valmis maksamaan välirahojakin, ja kypsä oli jo Ierikkäkin. Asiaan
tosin kuului vielä katuminen, lerikkä tekeytyi sen näköiseksi kuin
näyttäisi asia hyvin arvelluttavalta. Päätänsä pudistellen päivitteli
hän:
”Kyllä tää on nyt vähä arvelluttava asii ... luopuu tuommoisesta
tammasta.”
Miten arvelluttavasti hän osasikaan pudistaa päätänsä! Pekka Puavalin
herkässä mielessä alkoi jo kuvastua pahin: että Ierikkä peräytyisi. Hän
koetti sitä estää, tavallaan ärsyttävällä kutittelemisella:
”Ka, jos sinuu rupijaa jäniistyttämään, niin...”
Mutta silloin tekeytyi Ierikkä rutoksi ja ilmoitti omaansa jatkaen
yhtäkkiä:
”Mutta kun tua on näin purkuilima kerran, niin antaa häntä siun pettee
pujauttoo... Suathaan sittä tok kerran istuu kunnon hevosen reessä ja
ajoo niin jotta suat tok tuon ruummisrähjäs viijyks piruu pakoon.”
Ja hän löi kättä, jotta rojahti, ja käski:
”Eroita, Viänänen, niin jotta lak on täys!”
Ja Viänänen erotti kädet. Hevoset muutettiin toistensa rekien eteen.
Ierikkä valjasti omansa valmiiksi Pekka Puavalin reen eteen, jottei
tamma ehtisi näyttää pahoja tapojansa, ja niin lähdettiin tupaan, jossa
Heleka olikin oivaltanut keittää harjakaiskahvit.
V
Mutta levottomana oli Ieva Liisa puuhaillut sillä aikaa kaivon
reunalla. Mairein sanoin rauhoitteli hän hiehopoloista. Se seisoi yhä
heinätullo suussa, pää laiskasti kallellansa, kuin ynseänä elämälle,
ihmisille ja kaikille, ne kun näkivät hänen olevan vaarassa, eivätkä
auttaneet.
”Punikki-rukka! ... Ievan oma kulta”, surkutteli Ieva Liisa sille.
Ei hievahtanut hieho. Ei katsahtanutkaan. Ei edes heittänyt suustansa
heinätulloa. Ei ihme, jos Ieva Liisa hätäytyi, sadatteli Pekka Puavalin
ja hoihki: etkö sinä, kuhnus, jo tule!
Mutta ei. Ei tullut mies. Viimein keksi Ieva Liisa hädissänsä keinon,
millä pitää hiehoa lämpimänä. Hän varisti ison kattilallisen vettä ja
kaatoi sen kaivoon. Arveli, vaimo-parka:
”Kun nyt vesj siellä lämpijää, niin tottapahaan ei tok jiävy!”
Ja alussa se auttoikin. Hieho tunsi veden lämpenevän. Miten hyvältä,
suloiselta se tuo haalea vesi nyt tuntuikaan! Aivan jo ilostui mieli.
Kiitollisena katsoi se syvyydestänsä ylös Ieva Liisaan ja ynisi kerran
laiskasti:
”Y-yyyyyy!”
Se koski Ieva Liisan sydämeen. Heltyneenä rauhoitteli hän, matkien:
”Niin ... niin!... Yy ... yyy, oma armas!... Auttaa Ieva Punikkiisa.
Auttaa se Ieva Liisa omoosa.”
Ja hieho tuntui hänestä nyt omalta lapselta, jota on hoitanut ja
kasvattanut ... tai niinhän se oli aina ennenkin tuntunut. Nyt se
tuntui apua tarvitsevalta lapselta. Hän laskeutui polvillensa kaivon
reunalle ja puheli taas:
”Ei oo Ievalla nuoroo, jolla nostoo kultasjtaan kaivosta... Niin!” —
muutti hän äänensä maireaksi, ”ei oo nuoroo, Punikki-rukka... Niin,
Ievan ystävä!”
Niin lohduteltiin ja toivottiin. Hän lupaili:
”Mutta kunhan Pekka Puavalj tuop nuoran, niin sittä nostaa Ieva omasa
kaivosta pois... Niin ... niin, Ievan kulta!”
Ja taas hän hoihkasi. Ei vastausta. Kaivosta nousi vesihöyryä. Se
sakeni pian, tippui sateena hiehon selkään, kasteli sen ja pilasi siten
asian. Vaimo alkoi hätäytyä. Hän huusi keskellä pihaa raivoissansa:
”Pekka Puavalj hoi! Etkö sie ala joutuu!... Tahi siut paha perii, kun
tulet!”
Hädissänsä ei hän edes tullut ajatelleeksi sitä, että hänen huutonsa ei
moisessa ilmassa kuulunut veräjällekään asti. Hiehon selkään alkoi
muodostua vaalea huude ja sitte jääkerros. Vaimo menetti malttinsa ja
vannoi näyttävänsä, kunhan vain Pekka Puavalj palaa ja hieho saadaan
ensin pois kaivosta.
⸻
Päätettyänsä hevoskaupat, työntyivät miehet Viänäsen tupaan lumisina.
Kohmettuneena puisteli Viänänen lunta vaatteistansa ja ilmoitti
eukollensa:
”Ei siellä toillakaan kuule hevosen tirjkellon kilikatusta... Niin
siellä tuo Luojan ilima tuulla lasketteloo.”
Kukaan ei siihen puheeseen sattunut tarttumaan, sillä kukin oli omissa
puuhissansa. Heleka touhusi paistoksinensa, miehet lumiansa
puistelivat. Viänänen niisti nenänsä, kopisteli piippuaan pankkoon ja
toisteli itsekseen:
”Ei ... ei siellä kuulu nyt tirjkellon kilineekään enee!”
Nyt jo heräsi Heleka ja tarttui asiaan, kysyen:
”Vieläkös se on tällä Pekka Puavalilla se puikkulais-vainoolta ostettu
helii-iäninen hevosen tirjkello?”
Vastaus oli myöntävä. Heleka pesi kahvikuppeja ja huokaili:
”Siellähään on sekii Puikkulais-vainoo muan povessa... Olj sekii tiällä
muan piällä vaeltaissaan sille akalleen niin pahailikinen, jotta ei
ollut yön lepuu, ei päivän rauhoo koko akalla.”
Niin myönsi Pekka Puavaljkin asian olleen. Ierikkä puolestaan taas
arveli:
”Määppä sitä tiijä, jos oisj akassa ihessäänii ollut pirun verta... Se
tavallisesti syyvetään aina akanii pahuus tään miehen niskaan.”
”No, johan sitä nyt syyvetään!” kivahti Helka oman sukupuolensa
puolesta, vei kupit pöydälle ja jatkoi:
”Ikäänkuin ei ois miehissä ihessään pahuutta iliman muuvalta
syytämättä!”
Hän aivan vilkastui puuhaillessansa selittämään, soimaillen miessukua:
”Kun on täänii Pieksänmäinj miehillä piällä niin paksu se synninnahka,
jotta siitä sais jo ihe pimeyven ruhtinasii ihelleen vahvoo
kengänpohja-nahkoo!”
Ja niin sukeutui väittely miesten ja naisten paremmuudesta ja
pahemmuudesta. Heleka puolusti sukupuoltansa, miehet omaansa; Pekka Puavalj
koetti kulkea keskiväliä, sillä hän ei ollut pikkuasioissa
aivan jyrkkä. Puhuttiin yhden ja toisen akan kovuudesta ja lopuksi
kysäsi Viänänen Pekka Puavaljilta:
”No, mitenkä tuo siun akka on luonnoltaan?... Ottaako tuo toisinaan ja
riitelöö?”
Tyytyväisenä imeksi Pekka Puavalj savuja ja myönteli:
”Ka, onhaan se tainnut toisinaan sitää ilivettä pitee, mutta miteepä
vahinkuu hänen riitelemisestään ja puasoomisestaan on, kun mie en siitä
kuitenkaan tule tään paremmaks.”
”Ka, eihään tuosta silloin oo vahinkuu ... kun et sen siitään parane ja
muutu”, pääsi Viänäseltä. Keskusteltiin aivan tosissaan. Se oli
purkusään tavallista elämäntarkastelua. Heleka lämpeni asiansa puolesta
ja uhitteli:
”Niinkö hyvii sittä luuletta olevanu jotta että akkoinj parantamista
enee tarvihe!”
Hän touhusi tosissaan, miltei jo riitelyäänellä, nuhdellen:
”Mutta kun se synt suop syvämmessä vallan niin sitä puatuu mies
akkasakii opetukselle, vaikka ihe ois sen tarpeessa!”
Työtkin menivät hänen käsissänsä nyt kuin talkoissa, kun hän naissuvun
asiasta innostuneena ja naisia kehuen morkkasi miehiä ynseillen:
”Kunhaan ei oisj jo näillää Pieksänmäinj miehillä akkoja, jotka tok
pitäät kurissa, niin tokkohaan monj joutusj kapiille tielle. Ja kunhaan
sittä vaeltaisivat sitä omoo leviitä tietään myöten siihen lämpimään
paikkaan, niin näkisiväthään, eivätkö luut paistu.”
Oli aivan tavallista, että tämmöiset keskustelut lopuksi kallistuivat
syvällisiksi, ja nytkin johduttiin pohtimaan helvettiä, sen hirmuja.
Heleka uhitteli sillä uhkaillen:
”Mutta kuhaan piäsettä sinne ... niin etteköhään älähä, kun että
akkanukaan opetuksesta ottanna ajassa vuarii!”
Todellakin! Heleka tuntui olevan voiton puolella. Miehet eivät
löytäneet sopivaa vastasanaa ja niin sai hän jatkaa. Voitokkaana
uhitteli hän:
”Siinä lähtöö hik piästä, kun siihen jouvutta!”
Ja purkuilman mielialaan tarttui siitä uusi vaikutin.
”Ka onhaan siinä tulta ... siinä pätsissä!” pääsi jo voitetulta
Viänäseltä arvelu. Niin johduttiin pohtimaan helvettioppia, tai
oikeastaan helvetin ulkonaista rakennetta. Pekka Puavalj arveli:
”Kyllähään siihen kun imeinen joutuu niin siinä suap tuntii...”
Viänänen vetäsi sieramiensa valmisteet peremmä nenän sisään ja Ierikkä
sylkäsi ajattelevan näköisenä. Perinpohjin, lapsenuskolla tutkittiin
koko helvettioppi. Lopuksi järkeili Pekka Puavalj sen tulesta:
”Onhaan sitä siinä pimeyven valtakunnassa tulta ja valuu niin, jotta ei
tarvihe pimeyvessä vaeltoo.”
Omituista oli se kaikista, mutta mihinkäpä siitä pääsi.
⸻
Mutta vieläkin osui pikkuinen tiukukello lähtökohdaksi uuteen asiaan.
Juotiin näet harjakaiskahvia. Siinä oli syntynyt tovin vaitiolo. Kukin
hörppi kahviansa ja oli tyytyväinen. Äänettömyyden keskeytti taas
Viänänen. Hän pani kahvikuppinsa pöydälle ja arveli, kuten konsanaan
jotain äskeistä asiaa muistellen:
”Vai siltä Puikkulais-vainoolta sie, Pekka Puavalj, ostit sen
tirjkellon!”
”Ka, siltä”, myönnettiin tietysti. Viänänen ruopi lonkkaansa, ryhtyi
panemaan tupakkaa ja muisti nyt, piipustansa asiaan johtuen:
”Se Puikkulais-vainoo se muuten olj kuulu piippuvaihtaja... Tiällä
ajallisuuvessa vaeltaissaan, tarkotan.”
Niin alettiin lähestyä sitä asiaa, joka oli Pekka Puavalin sydäntä
lähinnä. Hän katsahti Ierikän piippuun. Miten retvakka, notkea olikaan
sen letku! Se oli ihan uutta punaista sahviaania, ja poimut olivat
ylettömän säännölliset ja sirot. Onneksi sattui Viänänen vielä
lisäämään:
”Sie sitä, Pekka Puavalj, et oo tainnut näissä piippukaupoissa
autuuttasj vielä myyvä?”
Oli Pekka Puavalj useita kertoja vaihtanut piippua, mutta häntä oli
silloin aina petetty, eikä hän nyt tahtonut sitä ilmaista, sillä sehän
olisi voinut vahingoittaa kauppaa. Ierikkä olisi luullut hänet kovin
halukkaaksi ja kiskonut. Siksipä hän kiertelikin:
”Ka, eipä sitä... Ja mitäs tää hyvä vaihtain paraneiskaan!” Ja hän
muljautti taas samalla salavihkaa Ierikän piippuun.
Vaikea oli nytkin päästä alkuun. Siinä kierreltiin ja kaarreltiin,
soudettiin jos huovattiinkin. Päästiin toki niin likelle asian ydintä,
että Pekka Puavalj näön vuoksi ja kauppansa eduksi vastusteli:
”Ka, eipä miusta oikiistaan oo kaupantekiiks.”
Hän imasi savut ja selitti syynkin:
”Kaupassa pitäsj toista aina pettee jymäyttee, ja miulla kun on tää
rehellisyys jo veressä ihan perjsyntinä, niin se ei tuo luonto anna
pettee.”
Samaa vakuutti Ierikkäkin, ja taas kierreltiin. Päästiin askel
eteenpäin, mutta taas väitti Pekka Puavalj:
”Ja toisekseen, kun tää on miulla niin hyvä piippu, jotta ei sitä sen
parempoo tupakkamyöpelii oo kaikissa herraspaikoissakaan ... niin jotta
mitäpä tää just vaihtain paranoo!”
”Onhaan siulla hyvä luuvarspiippu”, myöntää äännähti Viänänen, mutta
huomautti samalla, asiaa edistääksensä:
”Mutta tällä Ierikällä on sen sijaan lankvars.”
Niin. Siinäpä se. Mieli sitä teki, hiljakseen, mutta sitä varmemmin.
Vielä hän esteli hetkisen, mutta sitte jo myönnytteli:
”Vaikka mitäpäs tuosta siks toisekseen suris, jos niinkun kaupakskii
sattusj tulemaan!”
Ja niin päästiin varsinaiseen alkuun. Tarkasteltiin jo piippuja. Pekka Puavalj
puhalsi Ierikän piippuun niin että posket olivat pullollansa ja
morkkaili:
”Ahashenkinen se on... Niin on tuo hikreikä ahas ja tukossa kun tään
syntisen autuuven tie.”
”Ka, eipä se oo paljo seleväreikäsemp kuin tääkään siun piippu”, moitti
Ierikkä vuorostansa hänen piippuansa.
Mutta miten pehmeältä ja notkealta tuntuikaan Pekka Puavalista tuo
letkuvarsi, nyt kun hän sitä käsissänsä piteli ja taivutteli! Hänen
mielitekonsa kehittyi herttaisimmillensa. Mutta hän yritti toki olla
mies, jota ei petetä, mies, joka ymmärtää miehen asiat. Hän kehua
väännätteli omaa piippuansa, tai luuvarsipiippua yleensä ja arvosteli
letkuvartta:
”Ne ovat yleesä nämä lankvarret ronkelisii... Kun vuan vähäkää polttaa,
niin jo rupijaa kerääntymään sitä hikii savureikään ja kohta haisoo
koko vars piipun ihvelle... Piipun, piipun ihvelle haisoo koko
myöpelj!” lopetti hän siivota tuherrellen piestikalla piipunperää ja
kun Ierikkä kehui letkuvarren retvakkuutta, sen notkeutta, vänkäsi hän
vastaan, väittäen:
”Ka, miteepäs hyvee siitä on tässä tupakan poltossa siitä paljaasta
varren viäntymisestä... Ihe savuhaan se on siinä se piäasii.”
Ja taas hän tuhraili, piipunvartta puhdistellen ja letkuvartta piippua
soimaillen, ja kun Viänänen siihen huomautti, että savuahan sitä tulee
letkuvarrestakin, tenäsi hän tuhertaessansa:
”Ka, eropa sillä on savullakii, jos se tuloo puhtaasta luuvarresta,
tahi siitä ihvisen langin läp.”
Mutta silloin tarttui asiaan Heleka, tokaisten ynseästi:
”No mikähään välj tuolla nyt on!... Savu kuin savu, tuljpa häntä vaikka
kissan hännästä!”
Tämä rutto puhe pani kaikki vähäksi aikaa vaikenemaan. Mutta kohta
selvisi toki Pekka Puavalin äly, ja hän äännähti:
”Ka, eipä ne akat ymmärrä savun piälle mitään!”
Siitä saivat toisetkin miehet rohkeutta ja alkoivat puolustaa omaansa.
Ensiksi murahti vielä Pekka Puavalj lisäksi äskeiseen:
”Sillä on sillä tok savulla välj.”
”O-on ... on sillä välj!” vahvisti Viänänenkin innokkaasti ja Ierikkä
ihan lämmiten huudahti:
”No ilimankos se oisj ero maulla, jos ei ihellään savulla ois mitään
välii, vaan kaikki ois vuan yhenlaista kitkeree ... jotta vetjpä häntä
henkeesä vaikka puun savuu!”
Siitä sukeutui omituinen välikysymys, onko yhden tupakan savu parempaa
kuin toisenkaan. Väiteltiin aivan tosissaan. Asia rupesi jo ottamaan
niin kovalle, että Viänäsen käski vaimoansa:
”Oo joutavoo kinoomata... Eivät ne akat kuitenkaan ymmärrä tupakan
piälle mitään, enemmän kuin piru autuuven.”
Mutta Heleka koki sitä lujemmin pitää yksinään puoliansa kolmea miestä
vastaan. Tiukasti väitti hän oman kantansa puolesta:
”No, sillä nyt ei oo mitään eruu, palopa siinä nokan eissä mitä rutoo
hyväsä ... kunhaan vuan tuloo piipun vartta myöten savuu suuhun, niin
sillä hyvä... Ei sitä piäse yhellä savulla enemmän autuvaaks kuin
toisellakaan.”
Sillä tavalla alkoi inttely laajeta. Pekka Puavalj selittää tökersi
Helekaa vastaan:
”Vaikka nyt ei järkijään autuvaaks asti tulosta oo välii, niin on siitä
tok oikiiulle tupakan tuntijalle tässä muallisessa suhteessa toisen
tupakan savusta etuu enemmän kuin toisen.”
”O-oon ... on siitä”, puolustivat toiset yhtenä miehenä omaansa ja
tupakka-asian kunniaa, ja Pekka Puavalj vielä lujitti:
”Ka, sanoohan sen jo tääkii seleva järk.”
VI
Tämä välikysymys oli keskeyttänyt varsinaisen asian, mutta pian siihen
taas onnistuttiin palaamaan. Väiteltiin yhä, kierreltiin ja kehuttiin.
Viimein muisti Pekka Puavalj asiansakin, tosin himmeästi, tajusi jo
ajan olevan kiirehtiä ja myönsi rutosti:
”Ka, kun oot kerran pettee jutkauttanna hevoskaupassa, niin pettee
jysäytä yhellä tielläsj tässä piippukaupassakii... Sittepähään on
sinullaa jo helevetin molemmat avaimet vyötäisilläsi ... niin jotta
piäset kolokuttamatta sinne sisään!”
Niin se alkoi kauppa valmistua. Tingittiin vain välirahoilla. Markasta
lähdettiin, mutta loppujen lopuksi tuli siitäkin huikkokauppa. Kun
kaupat oli tehty, järkeili Pekka Puavalj:
”Yhellä tielläpähään suop nyt akka soimata minuukii molemmista
kaupoista ... tään piipun ja hevosen, niin ei tarvihe kahteen erään
riijellä.”
Miten tyytyväisenä polttelikaan nyt Pekka Puavalj uutta piippuansa! Ei
hänellä ollut elinikänänsä vielä ollut näin komeaa piippua. Väkisinkin
veti se aina silmäyksen puoleensa, ja aivan vaistomaisesti taivutteli
hän sen notkeaa vartta.
Ja lopuksi alkoi kauppojen jälkiarvostelu. Siihen johtavan puhelun
alotti Pekka Puavalj, tyytyväisenä leikkisästi järkeillen: ”No, nytpä
se onii tää imeinen niin täyvellisesti uuvessa mynstingissä, jotta ei
oo enee jälellä muuta vanhoo kuin ijäisyyven toivo ja sittä se
perjsynt.”
Siitä sukeutui juttelu. Puhuttiin kaupan eduista yleensä. Lopuksi
vahvisteli Ierikkä:
”Ka, paljasta etuuhaan sitä on kaupasta, kun sitä teköö niin
rehellisesti, jotta ei jiä sitä pahoo omootuntuu.”
”Etuu ... etuuhaan siitä kaupasta on”, myöntelivät toisetkin, ja
lämpimässä tuvassa vallitsi purkuilman sula sovinto.
Mutta sitte syntyi taas vaitiolo. Heleka teki kuontaloa. Viänänen
leikkeli tupakkaa äänettömänä. Asiat tuntuivat jo loppuneen. Pekka Puavalj
muisti nyt taas asiansa ja varustautui pyytämään lainaksi
nuoraa, jota hakemassa hän oli. Tarpeellinen puheen alkukin oli hänellä
jo valmiina kielellä. Hän aikoi vain imaista vielä savut ja sitte
sanoa.
Mutta silloin sotkikin Viänänen alun. Tämä näet muisti jotakin ja
katkaisi äänettömyyden, oudostelemalla äkkiä:
”Vai et sitä siekään, Pekka Puavalj, parane akan riitelyistä!”
Siitä kehittyikin vilkas pohdinta, joka toki onneksi johti Pekka Puavalin
asiaan: hiehon kaivossaoloon ja nuoraan. Siinä pohdittaessa
selitteli Pekka Puavalj kerrankin:
”Ka, eipähään tuota oo tullut miullakaan kallistetuks korvoo niille
akan torille senkään vertoo, jotta ois suanut selevän, onko se oikiita
riitoo, vaiko vuan erityistä rakkautta.”
Heleka oli jo aikoja tarrannut puheluun. Hän puolusti sukupuolensa
oikeuksia ja äänsi nyt äskeisen johdosta hieman jo suuttuneena ja kuin
moittien:
”Kyllähän työ miehet ootta hyvii kaluja!... Ensin otatte akan ja sittä
piettä vuan pilikkanannu... Vaikka toisella oisj kuin tärkii asii
riijeltävänä!”
Mutta miehet puolustivat tosissansa Pekka Puavalia, vaikka sanat
olivatkin maan tavan mukaan leikkisät. Ja Pekka Puavalj itse selittää
jauhoi:
”Mitees siitä on sittä hyötyy, jos niille kallistaa korvasa...”
Hän sylkäsi suun puhtaaksi ja selitteli edelleen:
”Niinkuin nyt sekii ukko Uatam, kun kallisti korvasa akkasa, sen Ievan
lirkutuksille, niin...”
Se oli aivan lyövä todistus. Miehet olivat voitokkaat, tosissaan, aivan
innostuneina. Heleka oli voitettu, ja hän selvittäytyi koko asiasta
ynseällä äännähtämisellä:
”Kyllähään työ ootte yksii Uatamloita koko tään Pieksänmäin miehet!”
Miehet olivat aivan kuin lämmenneet keskustelusta. Pekka Puavalj oli
itse tyytyväisyys, ja ikäänkuin selittääksensä, että hänen
väitteellänsä oli perustus nykyoloissakin, alkoi hän kertoa
kaivonkaivustansa ja kuvailla siitä johtunutta hiehon onnettomuutta.
Rauhallisena alotti hän:
”Niinkuin nyt tääkii miun akka ... tää Ieva...”
Ja hän kertoi nyt, miten Ieva Liisa oli neljäkymmentä vuotta, aivan
häistä asti kiusannut häntä kaivontekoon, miten hän oli pysynyt sille
kiusaukselle kuurona, ei ollut kuulevinansakaan, kunnes nyt viime kesänä
oli erehtynyt, ja mikä oli seurauksena. Hän lopetti:
”Mutta kun se vatkutti ja vatkutti, jotta ei hänelle kelepoo tää
järv-vesj, vuan pitää suoha kaivo, jossa on muavettä, vaikka
Muavettähää tää on koko tää puolj Pieksänmäkii” — hän näet asui
Pieksänmäen Maavedenkylässä — ”niin mie kaivoinj, ja nyt on hieho
kaivossa, kun tottelin akkoo.”
Nyt se siis alkoi selvitä Pekka Puavalin varsinainen tehtävä, se jonka
vuoksi hän oli täällä piippua ja hevosta vaihtamassa sekä pohtimassa
syviä asioita. Kohta se valkenikin koko väelle aivan juuriansa myöten,
ja Heleka siunaili:
”No herraisä varjelkoon!... Johaan mie ennustin, kun kiärme viime kesänä
tulj pihaan, jotta tässä kylässä tapahtuu kerran vielä
onnettomuus.”
Hän touhusi ja lopetti voitokkaalla:
”Ja niinpäs käv... Niin käv kuin olj ennustettu.”
Näin oli Pekka Puavalj saanut asiansa toimitetuksi, oli saanut nuoran
ja varustautui tyytyväisenä lähtemään, uusi piippu hampaissa.
Mutta juuri silloin saapui häntä kiirehtimään lähetetty Lopo. Lumisena
työntyi hän tupaan, puisteli itseänsä, siunaili ja sadatteli ilmaa.
Viänänenkin yhtyi siihen purkuilman sättimiseen, myönnytellen:
”Onhaan siellä nyt ilima... Niin jotta ei siellä kuulu tavallinen
hevosen tirjkellon kilikatuskaan...”
Sen myönsi Lopokin, siunaillen:
”Ei tuolla nyt enee kuulusj vaikka alakasj ihtesä kuoleman iso
tirjkello kalakattoo ja kumista tuolla Pieksänmäin tapulin tornissa!”
Ihan sitä vaiettiin ajatellessa, että ei satuttaisi senkään kellon
moiketta kuulemaan. Vaiettiin kunnes Pekka Puavalj oikasi huomauttaen:
”Kyllä sen tok sen kellon kilikatuksen kuuloo...”
Toisetkin miettivät samaa ja Vienänen vastasi vakavana:
”Kuuloohaan sitä sen...”
Kuulee ... kuulee... Se oli varma. Ja se kello voi kilahtaa
purkupäivänäkin, keskellä sen rauhaisaa tuvanlämpimää...
Semmoiseksi oli nyt äkkiä muuttunut mieliala. Ja siksipä kiirehtikin
Pekka Puavalj lähtöänsä, auttaakseen hiehoa pois kaivosta. Mutta nyt
viivytti Lopo, joka oli uneuttanut kuppasarvensa Pekka Puavalin
mökille, eikä siis voinut lähteä Ierikän vaimoa kuppaamaan, ennenkuin
nouti sarvensa. Pekka Puavalin reessä lupasi hän lähteä niitä
peräämään, mutta joi nyt kahvia, ja siksi täytyi Pekka Puavalin
vieläkin hetkinen odottaa.
Lopultakin oltiin jo lähdössä. Pekka Puavalj haparoi hattua päähänsä,
yhä toki penkillä istuen, ja varustautui jo viisastelemaan leikkisiä
jäähyväisiänsä.
Mutta silloin tunkeutuikin tupaan Mikko Suruton. Tämä oli ajanut Pekka Puavalin
mökin ohi. Ieva Liisa oli kertonut asian ja käskenyt
ilmoittaa, ettei tarvinnut tuoda nuoraa, sillä hieho oli jo kuollut
kaivoon.
Apu olisi siis tullut liian myöhään.
Hetkinen vaiettiin. Äänettömyyden katkasi nytkin Viänänen arvellen:
”Ka, se sitte kilikaht hänelle se kuoleman iso tirjkello!”
Heleka siunaili, Lopo päivitteli ja Ierikkäkin nyt vahvisti:
”Niin jotta näkyy se toillaa se tirjkello osoovan kilikattoo niin,
jotta hiän kuuluu purkuilimallakii.”
Se oli panna muut jo miettimään Pekka Puavalia kohdannutta vahinkoa, ja
ehdittiin olla pikku tovi ääneti, kunnes Pekka Puavalj huomautti
rauhallisena:
”Ka, sittäpä tässä ei oo enee mitään niin tulista kiirettä ... kun se
hieho jo kuitenii kuolj!”
Eikä hän siis ruvennutkaan lisäämään surullansa pituuttansa.
Maallisessa kuten hengellisessäkin asiassansa hän oli niitä
kadehtittavia luonnon ihmisiä, jotka eivät tarvitse uudesta syntyä
tullakseen siksi — lapseksi — joiden on taivaanvaltakunta. Hän ja he
kaikki oli aina valmis kuulemaan kuolemankin tirjkellon kilahdusta.
VII
Lopultakin ajaa lasketteli hän kotiin. Itse hän kökötti rekipahasensa
sepipuolella polvillansa, ja Lopo istui kantapuolella. Hevosparka
kahlasi kinoksissa vaivaloisesti ja rekivaivainen souteli joskus niiden
selällä kuin venerämä aalloilla. Siinä näyssä oli jotakin hauskaakin,
vaikka samalla hyvin pienen ja vaivaisen näköistä.
Ja siinä ajaa körötellessänsä alkoi hän nyt Lopo Leenalle puhella
asiasta. Ensiksi hän ihmetteli:
”Vai herkesj ja kuolj se hieho!... Ei ois luullut, jotta ilikijää tehä
semmoisen pillan taloon, jotta hyppevää kaivosta kuolemoo ehtimään!”
”Ka, tottapa se hänellekii pist piähän, jotta pois sitä pitää
mualimasta lähtii”, arveli siihen Lopo. Pekka Puavalj tarkasteli uuden
tammansa menoa, mietiksi ja puheli taas kuin jostain puhuaksensa:
”Kun saikii se kaivo kaivetuks siihen keskelle pihoo... Ikäänkuin tätä
eto heroo, kuin nyt tätä vein-joutavoo, ei oois suanut avannostaa sen
vertoo, minkä tää köyhä tarvihtoo sitä juuvakseen ja vuatteihen
pesuveiks!”
”Ka, siihenpään tuon kaivotj!” sanoa tokaisi Lopo. Pekka Puavalista
tuntui kuin olisi Lopo noilla sanoilla syyttänyt häntä, ja hän alkoi
puolustautua, selitellen:
”Ka kunpa se tää Ieva Liisa jo riijellä räkätti aina hiäpäivästä asti,
elikkä siis jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun ei oo kaivuu, vuan pitää
vesj kantoo talavellakii avannosta asti, niin mie lopulla sittä tässä
jo arvelin jotta: ka, kaivaa hänet kaivon, niin ei oo tok sittä akalla
enee asiita niistä riijellä!... Ja sillä lailla se sittä tulj
kaivetuks.”
Hän oli siis mielestänsä syytön. Lopokin sen myönsi, mutta huomauttaa
tokaisi toki:
”Kas, kun et pannut silloin järkiään jo kantta!”
Siis se aamullinen Ieva Liisan syytös. Vaistomaisesti etsi hän sillekin
seikalle taas selitystä, ei niin suuresti puolustusta, vaan ei löytänyt
kiireessä parempaa kuin:
”Ka, eipä meillä vielä sillonj ollut tätä hiehuukaan, kun tää olj vasta
vasikka ... niin jotta mistäs sen eiltäpäin näk!”
Se selitys tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän jatkoi
valaistukseksi:
”Ja kun ei siks toisekseen kerran sekään emälehmä oo siihen hypännyt,
niin kukas sitä luul, jotta se tää hieho on emeesä tuhmemp ja mänöö
kylymään talaviveteen kuolemaan.”
Niin hän järkeili, rauhottui ja lohdutteli Lopoakin selittämällä:
”No, jos hiän kuolj, niin suophaan tok nahkan ja lihat... Ja ainahaan
emälehmä pitää uuvesta hiehosta huolen.”
Jo mieli rohkaistuikin oitis aivan ennallensa. Hän nykäsi ohjaksesta ja
selitteli: ”Sitä tää imeinen aina kestää hiehon kuolemat ja muut
mualliset asiit kun teköö vuan kovasti muatyötä ja uskoo.”
Siinä siis hänen elämänviisautensa. Kun me ylpeät henki-ihmiset
liikuttavan nöyrinä ja toimeliaan liikemiehen taidolla etsimme
kansanvallanaikoina kultaa kansan karkean kuoren alta, etsi hän sitä
maan kovasta kuoresta. Ja siksi maata pötköttääkin hän nyt Aabrahaamin
helmassa, sielläkään omia ihailtavia luonnontapojansa, omaaitseänsä
ujostelematta.
Niin: Siellä hän makaa ja anteeksiantavasti hymyilee hän meille
kuivuneille hengille, meille joilla on tärkeämmät hiehot kaivossa,
meille jotka väärästä paikasta kultaa etsiessämme hävitämme maailmasta
luonnonhelmen, Pekka Puavalin, hänet jonka sieluelämä oli arkipäiväisen
koruton, viaton haluissansakin, hänet jonka henki oli aina,
onnettomuuksissakin, terve, luonnontuore ja mehevä kuin keväisen
pihlajan tyvi.
Niin: Hänen hävittyänsä on maailma köyhä ja kuiva kuin mauton ja
pihkaton puu ja sairashenkinen kuin kultakuumeisten ja spitaalisten
lohduton maa.
⸻
Mutta menemme asian loppuun.
He lähestyivät jo kotimökkiä. Eräässä alamäessä, suojapaikassa, jossa
oli vähimmin lunta, oli tamma alkanut juosta lökötellä. Pekka Puavalj
siitä innostui, muisti hevoskauppaansa, piteli jo tammapahaista
ohjaksista kuin kelpo juoksijaa ja jo kehuksi:
”Vaihonj kansa tässä tammoja niin jotta piäsj nyt irti siitä
aitimuksesta riesasta, jolta ei enee säilynnä mikää, vaikka oisj ollut
kirkon tornin korkuinen aita sen ympärillä!”
Ja herkässä mielessä kuvastui oitis kuin olisi hän kaupassa voittanut
ja se voitto korvaisi nyt hiehon menetyksestä tulleen vahingon ja
kaiken muun. Hän puheli ja kehuksi ja oli kuin lapsi, joka on saanut
lelunsa. Ei hän vielä aavistanutkaan, että tammalla oli pahoja tapoja;
että se iukui ja potkikin, joten hän ei siis ollut voittanut, jos ei
hävinnytkään. Innostuneena kehui hän:
”Siinä on nyt tamma, jolla ei oo pattii polovessa eikä oo pahoja
iliveitä, mutta sen pitää olla niin siivoluonteinen elävä, jotta se on
kuin syntiinlankiimaton pienj laps joka ei ies itkiikään osoo.”
Ei se Lopoa innostuttanut, mutta kuunteli hän kuitenkin ja myönnytteli,
pyyhkien karvavantuulla nenänsä aluksen. Yhä innokkaampana ylisteli
Pekka Puavalj:
”Ja juoksemaanni se on semmoinen lintu, jotta jos sille ruoskoo antaa
ja ärjäsöö, niin nuokii mehän puut mänöö silimissä ihan yhtenä
vilinänä, josta ei sua enee mitään selevee!”
Hän innostui siitä niin, että riuhtasi tammaa ohjaksista, lyödä sukasi
ja karjasi:
”Häh!”
Tamma läksi juosta könttyyttämään ja oli jo kerran tupertua turvallensa
lumeen. Ajaja äyskäsi uudestaan ja antoi ohjaksen perillä minkä
ennätti, tahtoen Lopolle näyttää tamman juoksun. Nyt tamma jo nelistää
könttyytteli ja reki-rähjä reuhkasi perästä. Tuntui aivan mahtavalta se
meno. Oli kuin olisivat todellakin puut vilisseet silmissä. Hän piteli
ja sosotteli hevosta, ärjäsi joskus ja antautui siihen menoon
kokonansa, ja sitä kyytiä porhalsivat he mökin pihalle, Pekka Puavalin
yhä kehuessa:
”Kyllä se on miulle niin eullinen kauppa, jotta ei tarvihe pelätä
Ierikän puolella olevan siinä tulevassa elämässä vastuuta siitä, jotta
muka ois hiän onnistunna kaupassa minuu pujauttamaan.”
⸻
Ja entäs kotona? Siellä odotti Ieva Liisa rippisanat valmiina, ja nyt
niitä alkoi tulla. Mutta rauhallisena kuunteli mies. Tyynenä riisui hän
hevosensa, ei ollut riitaa kuulevinansakaan, kehasi vain Ieva Liisalle
uutta tammaansa ja kehotti tulemaan katsomaan.
Mutta ei Ieva Liisa tullut, ei välittänyt koko hevosesta, vaan hääri
kaivon luona. Pekka Puavalj aherteli yksin, taputteli ja tyynnytteli
uutta tammaa, pyyhki sen selästä lunta ja aikoi viedä sen suojaan.
Mutta sitä ennen päätti hän koputtaa sen takajaloista tierot.
Turvallisena kömpi hän sen taakse ja tarttui takajalkaan, aikoen sitä
nostaa.
Mutta silloin! Tamma oli päässyt pelostansa. Se iukasi, potkasi ja
luimisti. Potkaisu sysäsi Pekka Puavalin pehmeään lumikinokseen kumoon.
Hän hämmästyi, kömpi nietoksesta jaloilleen, raapasi niskaansa, oli
hämmästyksestä kuin pilvistä pudonnut ja pökertynyt ja huusi
torailevalle Ieva Liisalleen ihmeissänsä:
”Ieva hoi! Tää uus tamman pahulainen onii iukujoo sorttii!”