XIV.

TAMMISEN ENSIMMÄINEN KORVO.

Eräänä sunnuntai-iltana, joulun lähetessä, kuhisi taas Tervasmäen sepän
tupa. Kylän miehinen sukupuoli oli siellä eri ikäluokkiensa kautta
edustettuna. Uteliaisuus oli jo käynyt niin yleiseksi, että
puolikasvuiset poikaviikaritkin, jotka illan virallisen tarinan ajaksi
joutivat pihanpuolen mellastuksista sepän oviloukkoon sähisemään,
asettuivat oman uteliaisuutensa valtaamina hiljaisiksi.

Herastuomari, joka oli pitänyt pyhäkoulua parikymmentä vuotta, oli jo
ehtinyt tähän ilmiöön kiinnittää kasvattajahuomiotaan.

— Kas niitä junkkareita! ihmetteli nytkin, kun Tamminen alkoi
kakistella kurkkuaan ja pojat jo nyrkeillään toisiaan tölmien alkoivat
suhdittaa ja keskinäisellä kurinpidolla vaatia hiljaisuutta.

— Yrittäkääpä niitä juupeleita vain pyhäkoulussa saada tuolla lailla
rauhoittumaan!

Tamminen aloitti:

— Siihen aikaan kun minä olin vielä mustalaispojan kokoinen, taisin
olla siinä 12-13 iällä...

Mutta nyt alkoi ovensuussa joku itkeä tillittää. Toinen oli antanut
niin kovan muistutuksen, että luonto puhkaisi porun.

— Mitäs siinä tirskut ja rähäjät!

— Itse sinä rähäjät ja töytit niin kipeää, jotta...

Ja hammasten välistä:

— ... mutta odota, poika!

Tamminen jatkoi:

— Siihen aikaan oli kaikilla, niin meillä miespuolisilla kuin
naisillakin kovat puhdetyöurakat. Joka ei saanut urakkaansa ennen joulua
valmiiksi, juhlatiijuun joutui. Vaikka ei sinne vietykään, niin
koko pitkän talven se muistettiin. Aina kun vain suinkin sopi, siitä
pisteltiin. Jos hameväeltä ei tullut määräsumma vyyhtiä tuvanorteen tai
miehiltä määrätyt astiansa, rekensä tai riihipinonsa, niin kyllä
tarkeni. Tämä kannusti kelvottomimpiakin niin, että siinä todella
yritettiin. Siitä oli seurauksena, että vaikka yleensä mentiinkin
makuulle siinä 8 aikaan illalla, joulun edellä nuoret joskus
pinnistivät päivänsä jatkumaan 10-11 yöllä tienoille. Isäntäväki oli
monesti vähän harmissaankin ja vastusteli, kun poltettiin niin paljon
päreitä ja sitten myöhemmin jo öljyäkin, sekä kun eivät saaneet nukkua.
Eihän ne muuten olisi välittäneet; se niillä vain oli.

Minä olin jo niinä vuosina tehdä kokastellut yhtä ja toista,
kaikenlaisia pikkuastioita, kelkan ja lusikoita ja mitä sellaista
lienen tehnytkään. Isäukko aina vastusteli, kun yritin ottaa isompia
töitä. Sanoi, että siinä kokastelee liian suuria ja vaivalloisia,
värkit vain haaskaa; tekee nyt ensin pienempiä, kun on niin itsekin
pikkupuinen, sanoi, minua tarkoittaen. Väliin pisti hyvinkin vihakseni,
kun siitä minun pikkupuisuudestani aina puhuttiin. Pikkupuinenhan minä
siihen aikaan vielä olin. Mutta metsäajossa kyllä vastasin miestä,
vaikka sen nyt itse sanon. Ja vaikka mun pitikin höyläpenkin ääreen
vetää jalkaini alle kimpipuita, niin puun minä höyläsin sellaiseksi
kuin oli meininkikin. Alulla oli hyvä kurssi, ja kun muut vielä
kehuivat, nousi se vain.

Siinä paria viikkoa ennen joulua katselin itselleni korvon kimmet.
Muistan vielä, kun isä istui pöytäpenkillä, tavallisella paikallaan ja
poltti piippua, kun minä rupesin uunin päältä purkamaan kimpipuita
alas. Olin odottanut, että äijä olisi lähtenyt Toiskaan, kun pelkäsin,
että hän taas pelehyttää minun touhuni. Mutta ei lähtenyt. Minä purin
luontoni, joka ei paljon puremista sentään kaivannutkaan. Ajattelin,
että sanokoon mitä tahansa, nyt se korvo tehdään.

Niin kävi kuin olin arvannutkin. Tuskin olin puuloukkoon pudotellut
muutamia kimpiä, kun isä hieman ääntään kiristäen kysyi:

— Mitä sinä nyt aiot tehdä?

En ollut kuulevinani, käänsin ja kolistelin vain kimpiä yhä rajummin ja
rupesin ähkymään, kun luonto alkoi nousta.

— Kuulitko sinä, poika? huusi isä.

— Hääh?

— Mitä sinä meinaat tehdä?

— Korvon.

Odotin henkeä pidättäen, mitä isä sanoisi. Hän oli vähän aikaa vaiti.
Minun mielessäni jo välähti, ettei se nyt ainakaan ehdottomasti
kiellä. Sillä jos se sen tekisi, olisi ärjäissyt kohta: »Pane hiiteen,
kimpiä vain kämmäät.» Vihdoin kuulin lattialta harvakseen:

— Et sinä korvoa enää juhlaksi saa valmiiksi. Vie sun vain
juhlatiijuun.

Siinä oli jo myöntävä sävel ja lopussa leikillinen vivahdus. Sydämeni
löi iloisesta yllätyksestä: nyt siitä tulee korvo varmasti! Huusin:

— Ei vie juhlatiijuun ... pianko minä sen teen!

Isä oli sillä välin tullut lähemmäksi, katseli alasheittelemiäni
kimpipuita hetkisen. Sanoi sitten:

— Tuossa orsilla on hyvä laudanpala, josta minä aioin ... mutta saat
tehdä siitä pohjan.

— Mulla on jo pohjavärkki varattuna tuolla höyläpenkin takana.

Isä heitti kimpipuun kädestään ja sanoi:

— Noo, koeta sitten.

Kuulin kun hän kopisti piippuaan halkoon, täytti uudestaan, asteli
takan luokse ja sytytti sieltä. Sen tehtyään lähti ulos, arvasin, että
meni Toiskaan.

Niin aloin tehdä ensimmäistä korvoani.

Kun ihmisellä olisi vielä sellainen työinto! Mulla on aina ollut hieman
kiukkuinen luonto. Mutta sen korvon teon aikana muistan akkaväen
erityisesti morkanneen. He eivät, muka, saaneet tulla luutineen eikä
rakkineen aivan lähelle. Kun akoilla oli hallussaan koko uuninloukko,
niin mitäs he tulivat miesten puolelle!

Olin tehnyt jo koko joukon pienempiä päkkänöitä, joten pidin itseäni
ikään kuin vanhana mestarina. Pohja syntyikin hyvä. Kimpiä veistäessäni
innostuin jo siitä, kun ne sattuivat olemaan suurin osa niin lauskaa ja
suoraa puuta. Sitä oli oikein mukava ensin kirveellä veistää ja sitten
höylätä.

Meille oli juuri tuotu kaupungista uusi kimpihöylänterä. Ja se sattui
olemaan niin mato, että aivan leikillä minäkin sain koko kimmen
pituisia lastuja.

Eräänä iltana, kun olimme päässeet kotiin metsästä, rupesin uurtamaan.
Siinä ei sattunut olemaan ketään, joka olisi mulle näyttänyt
pärevalkealla. Päre paloi »matin» huulissa, kun minä piirsin
ensimmäisen kimmen uurreviivan. Kun ei nähnyt, täytyi luottaa siihen,
että puukon tutkain kulki pohjanreunaa myöten virheettömästi. Kun
tarkastin viivan, näytti se suoralta. Olin myöskin niin polttavassa
kiihkossa päästä pian uurtamaan, etten niin tarkoin tuota viivaa
sentään tutkinutkaan. Hivasin puukkoni vielä kerran ja sitte alotin.

Kun uurre oli valmis, koetin sitä pohjaan. Vavahdin. Se oli niin väljä,
että hädin tuskin pysyi kiinni. Keskikimpeen jäi huomattava rako.
Ajattelin heti tehdä uuden kimmen. Mutta renki-Iisakki vastusti. Sanoi,
että kyllä se siitä paisuu. Kun joulu pakkasi päälle, uskoin häntä ja
aloin sovittaa kiinni toista. Nyt olin vähällä vintilöidä salavaarnan
reijän puhki kimmen. Jäinkin siihen epäilykseen, että puhkee se, kun
päältä höylään. En kuitenkaan nytkään hylännyt kimpeä. Salasin vain
vian Iisakiltakin. Aloin kuitenkin käydä kovin levottomaksi,
sovittaessani kolmatta kimpeä.

Sillä välin tuli höyläpenkin ääreen istumaan Toiskan vaari. Sellainen
koiransilmä. Minun pisti vihakseni. Jos tuo äijä huomaa, niin...

— Korvoako se tekee?

En puhunut mitään. Tyhjäsin vain viimeistä purua uuden kimmen uurteesta
ja aloin sovittaa tilalleen.

— Korvoa se siinä kokastelee, vastasi isä, joka istui takkapaisteella.

Painoin kolmannen kimmen tilaansa. Pelästyin. Sen uurre oli vino ja
jätti rakoa puukonhamaran verran. Tuijotin tuskanhiessä rakoa ja
tunsin, vaikka en nähnyt, miten Toiskan vaari katsoi samaan paikkaan.

— Nooh, kyllä se kiviä pitää, kuului silloin vaarin ilkkuva ääni.

Silloin mun silmissäni maailma musteni. Riipaisin kaikki kolme kimpeä
ja löin ne tolppaan kuin salamanisku.

— — sus siunatkoon tuota poikaa! pelästyi Toiskan vaari.

Silloin jo pieksin kirveellä kimpiä.

— Poika lempoo! huusi isä ja tuli minua kohti.

Heitin kirveen siihen ja pillahdin itkemään ja lähdin pihalle. Menin
talliin, ryskytin ja riehuin siellä niin kauan kuin luontoni laski.
Iisakki tuli sinne mun perääni ja rupesi lohduttamaan:

— Tee uudestaan, minä näytän tulta.

— Näytätkö?

— Näytän.

Kun olimme antaneet hevosille, tulimme takaisin tupaan. Ei kukaan
puhunut mitään. Isä ja Toiskan vaari vain juttelivat takkavalkealla
eräästä suuresta tappelumiehestä, jota siihen aikaan kuljetettiin
käräjillä.

Otin uuden korvakimmen. Tunsin oikein ruumiissani, miten saatu kokemus
oli minua opettanut. Niitä samoja virheitä en ainakaan enää tekisi.
Iisakki näytti päretollolla, joten nyt ei ollut pimeän vikaa. Kun
ensimmäinen kimpi tuli kiinni, valtasi minut vahva ylpeydentunne.
Vaikka sen itse sanon, oli sen uurre hyvä. Teki mieleni näyttää Toiskan
vaarille, mutta en ilennyt. Vaan sepä tuli katsomaan.

— Kas tuota poikaa, sanoi, ja pani teelmykseni höyläpenkille.

— Kyllä se saa, kun ei olisi vain niin hotales, sanoi isä.

Sillä kertaa ei asiasta enempää puhuttu.

Illalla kun puhdetöitä korjattiin syrjään, sanoi isä:

— Minä menen huomenna metsään... Saa tuo poika tehdä sitä korvoansa.

— Kyllä minä sen juhlaksi muutenkin saan.

— Saat niinkuin saat... Jos vieläkin tulee särkemähorvi päälle. Minä
menen muutenkin. Saat tehdä huomisen päivän.

Taivuin enempää inttämättä.

Seuraavana iltapäivänä, kun isä ja Iisakki tulivat metsästä, panin jo
vöitä.

— Tuliko kaltto? kysyi herastuomari.

— Oli se vähän kaltto, mutta minä olin kiinnittänyt kimmet niin
paksuina, että sain sen päältä höylällä puhdistaessa jotenkin suoraksi.

— Ja juhlatiijusta pääsit?

— Juhlatiijusta pääsin. Mutta Toiskan vaarin reki siirtyi
puolitekoisena latoon piiloon. Löysin sen sieltä Tapaninpäivänä ja
menin niiden tupaan vaarille ilkkumaan:

— Minkälaista siellä juhlatiijussa on olla?

— Häh? kysyi vaari, joka oli vähän ryypähtänyt ja juuri itsekseen
veisata hyräili.

— Juhlatiijussa...

— Olitko sinä junkkari ladolla?

Meitä oli koko lauma poikia ja aloimme tirskua.

— Kyllä minä teille junkkareille juhlatiijun näytän...

Vaari nousi, aivan kuin aikeissa tulla antamaan meille selkään. Mutta
silmissä nauroi jo veitikka samalla, kun me suurella saapaskopinalla
siirryimme ulos vapauteen juhlien iloja omalla tavallamme nauttimaan.