SISÄLLYS:

Hallimaja.
Veronika.
Nuorten juhla.
Kaikkien koti.
Rautatievaunussa.
Hallimajassa.
Vetehisen tanssi.
Taistelua.
Helsingissä.
Melun häät.
Isku.
Yksin.
Härmälän tädin nälkäkirjat.
Kotiin.
Myrsky.

HALLIMAJA.

Sisäveden rannalla harjujen piirittämässä laaksossa on Hallimajan tehdas
. Se on ollut laakson valtiaana vasta kolme vuosikymmentä. Sitä
ennen aaltoili laakson lakeilla pelloilla kellertävä vilja, ja apila
levitti huumaavaa tuoksuaan; ojat kulkivat suorina viivoina laakson
halki ja poikki ulottuen järven hiekkarantaan saakka. Hallimajan
kaksikerroksinen, punaiseksi maalattu talo oli seudun ylpeys, ja sen
tiloilla eli torppareita ja mökkiläisiä vuosikymmenet sovussa ja
rauhassa.

Laakson rauhan rikkoivat kumajavat paukkeet, kun sen etuvartiot, harjun
kovat kalliot, murrettiin ruudilla ja dynamiitilla. Rautatie leikkasi
pitkät sarat keskeltä poikki ja suuntasi reittinsä laakson niskasta
kauas sisämaahan. Junien vihellys kiljahti kallioitten välissä, kimposi
harjujen kylkiin ja takaisin rauhaisaan laaksoon.

Rautatie riisti ihmisiltä vanhat, perityt tanhuat, pakotti siirtymään
loitommaksi metsään, raivaamaan uutta asumusalaa. Rautatie oli aulis
auttaja, se toi aineita, rakentajia ja uusia asukkaita. Mäkien
rinteille ilmestyi mökki mökin viereen. Metsä pakeni ja harveni;
peltotilkkujen laidalla hohtivat vastaveistetyt tupaset, saunat ja
navetat. Ja tupasien akkunoissa keilerti monta pientä pellavapäätä.
Siitä nousi väkevä raatajajoukko, joka sitte pitensi sarat, syvensi
ojat, laajensi pirtit, rakensi kamarit ja esituvat, uudet navetat,
aitat ja meijerit.

Korpi on viisas saituri: se tietää, mistä suurimman koron saa, ja
antaa ihmisille lapsia, kasvattaa niitä rautaisin kourin tuntien omat
vaatimuksensa, ettei sen takkuiseen kamaraan pysty hellät kädet, eikä
sen villeyttä kesytä maitoiset mielet. Mutta kun korpi on kerran
kesytetty, muuttuu se leppeäksi, on ainaisesti uskollinen. Sen
kellertävät vainiot houkuttelevat luokseen, pyytelevät asumaan, jäämään
ja viihtymään, sitovat kodin pauloilla.

Korpi on saita, mutta sen rikkaus on ruhtinaallinen. Sen asukkailla on
suuret hongikot, ahot ja viidakot. Vieraan silmä ei vilkuile kateena
heidän tanhuillaan, ei kukaan outo tyrki heidän lapsiaan.

Tämän tajusivat Hallimajan asukkaat ja siirtyivät vanhoilta
tutuilta alueiltaan yhä kauemmaksi, ja kun Hallimajan isäntä möi
tanhuansa järven rannalla ja Hallinkosken vieraalle omistajalle, oli
viimeinenkin side katkaistu. Hallimajalaiset eivät vielä tajunneet oman
paikkakuntansa tärkeyttä, ihmettelivät vaan, mitä nuo uudet ihmiset
aikoivat tehdä ja millä elää tyhjillä mäillä. Mutta pian he oppivat
ymmärtämään. Metsistä kuului alituinen pauke ja ryske. Puita kaadettiin
kuin luokoa ja kuletettiin kaiken talvea. Ja kevään tullen oli koti
järven ranta ruskeanaan hirsiä selälle saakka ja Hallinkosken varrelle
rakennettiin vanhan myllyn tilalle saha. Sen vinkuva pärinä sirotteli
suuria lautatapulia ympärilleen ja juna kuletti ne maailmalle.

Rahaa liikkui kaikkialla. Köyhät mökkiläisetkin pitelivät viisiä markkoja
kuin ennen viisiä penniä. Olutta tulvi läheisestä kaupungista
maalaiskauppojen kautta, kahvi porisi alituisesti tulella, vehnäset
olivat ainaista herkkua, ja värjätty viina kellersi konjakkina joka
miehen pullossa.

Hallimajan talo sai metsistään satoja tuhansia.

Tätä menoa kesti kymmenkunnan vuotta, mutta silloin olivat metsät
lähiseuduilta myödyt. Joku harva, viisas isäntä oli omansa säästänyt.

Samoihin aikoihin joutui saha rappiolle ja myytiin omistajansa
veloista. Silloin sen osti insinööri Marck ja laittoi hyvään kuntoon.
Myöhemmin hän rakensi sahan yhteyteen massatehtaan. Sen pieniruutuiset
akkunat, paksut tiiliseinät, jykevät ovet ja yksitoikkoinen karkeus ja
rumuus masensi ja ahdisti katsojaa.

Hiukan myöhemmin rakensi Marck itselleen huvilansa Talvelan. Se oli
siro ja kaunis, mutta kurjien työväen hökkeleitten ja likaisten teitten
keskellä ja tuon tehdasmolokin vieressä se oli kuin silkissä kahiseva
ryökinä likaisten ja nälkäisten lasten joukossa.

                                                  ⸻

Työväellä oli päivällisaika ja ihmiset seisoivat ovissa, teillä
ja pihoilla, vetelivät veltosti jalkojaan, vääntelivät pitkissä
venytyksissä käsiään ja haukottelivat. Aurinko paahtoi oikein olan
takaa, kärpäset ja paarmat pörisivät verenhimoisina. Hieno pöly
karvasteli kurkussa ja pilveili tuulessa tuhkankuivalla maantiellä.

Kaksi nuorta ylioppilasta astui tietä tervehtien päännyökkäyksellä
työväkeä.

Erään mökin portaalla istui väljätakkinen mies, ja hänelle sanoi toinen
ylioppilaista:

— Voi tätä ilmaa, kuinka on kaunis!

— Kaunis on, — murahti mies.

Toinen mies seuraavan mökin ovella jatkoi: — Oikein sydämeen saakka
lämmittää.

— Lämmittää se, — vastasivat ylioppilaat pyyhkien hikeä otsaltaan.

Raitin varrella oli uusi puurakennus, jonka akkunassa näkyi
pienen pieni ruumisarkku, ja seinään oli kirjaimilla maalattu:
”Ruumisarkkuliike. Anna Ruhala”. Rakennuksen portailla seisoi mies
tupakoimassa. Hän oli pitkä ja harteva, sipasi usein käsnäisellä
kädellään tukkaa otsaltaan ja puhuessaan iski teräviä katseita
kuulijoihin.

— No, maisterit, tänään lasketaan työväen talon perustus. Eikö herra
Härmälä tahtoisi tulla puhumaan?

Toinen, vaaleampi nuorista ylioppilaista, punastui hiukan ja sanoi
sävyisästi:

— Voisinhan minä. — Samassa välähti hänen haaveilevassa katseessaan
valoisa into ja tahtomattaan suoristi hän hoikan vartalonsa rennosta
asennosta.

— Huomenna sinun pitäisi puhua nuorisoseuran juhlassa, — muistutti
toveri.

— Eihän se estä.

— Niin, Mooses, tämähän kuuluu sinun profeetallisiin tehtäviisi.

— Eikö hän teidänkin mielestänne, Ruhala, ole oiva profeetta. Viime vuonna
piti tuiki kiivaan puheen teille omasta talosta ja ennasti ja
manasi, että sen pitää nousta ja nyt se nousee.

— Älä nyt liioittele Esa, — sanoi Mooses pyyhkien lakkinsa lipusta
pölyä ja sen sisäreunasta hikeä. Tumma, ruskea tukka valahti otsalle
ja peitti runsailla poimuilla sen kaareuden. Silmien haaveellista
ilmettä vahvisti väreilevä, soma suu, viiksen alkujen varjossa. Hän oli
kehittymäisillään nuorukaisesta mieheksi, ja liian hoikka vartalo pyrki
taipumaan eivätkä leveät hartiat aina pysyneet suorina. Hänen pukunsa
oli moitteetonta kaupunkilaiskuosia ja hyvin huoliteltu, sujui somasti
taipuisaan vartaloon, mutta kulunut se oli.

Hänen toverinsa, Esa, oli suurikasvuinen, huolettomasti puettu, takki
liian pieni, housut lyhyet ja urheilupaita kiristetty tiukasti kaulaan.
Maalaisräätälin kuosi oli oikea kehys tälle mieheksi kehittyvälle,
jonka suun ympärillä aina väreili leikillisyys ja silmissä välkkyi
veitikkuus.

— Oletteko ajatellut, Ruhala, mistä työväelle puhuisin? — kysyi
Mooses.

— Olkoon se teidän asianne, — sanoi mies portailla yhä hymyilevänä
katsellen nuoria miehiä.

Suuri, väljätakkinen mies, jota Esa ja Mooses ensiksi olivat
puhutelleet, läksi omalta portaaltaan astumaan laakson toista harjua
kohti.

— Manu on paljon tehnyt päiviä talolla, melkein yksin hakannut kivet,
— sanoi Ruhala. — Muuten hän on aina riidassa koko maailman ja
itsensä kanssa.

— Niin ja muijansa kanssa, — lisäsi Esa.

— Muija on perin hyvä, vaikkei se estä häntä selkäänsä saamasta. Ei
maar, hyvästi nyt, pitää mennä sahaan.

Mooses ja Esa astuivat pölyistä tietä.

— Katsos tuonne! — huudahti Esa. Tiellä oli rattaat ja hevonen edessä
ja rattailla suuri sammio, josta tuuli toi sillin tuoksua. Heidän hyvä
tuttavansa, vanha, kuuro Homperi oli noussut pyörän kapalle, katseli
sivuillensa ja koppasi sillin hännästä hyppysiinsä. Hevonen seisoi
korvat niuhollaan ja potki äkäisesti paarmoja mahansa alta ja yritti
purasta Homperia hihaan, kun hän sivuutti.

— Kas, kas, aika vossin sainkii, hullu kun en ottanu kahta! — jutteli
ukko mennessään.

— En suuresti erehdy, jos sanon, että Homperi himoitsi luvattomalla
tavalla toisen tavaraa, vanhaan tapaansa, — sanoi Esa. Samassa tuli
omistaja maantielle, sieppasi sillin Homperilta ja roiski sillä ukkoa
poskille. — Tuoss’ on sinulle kaksi. Vai viet varkain! — Homperi
nuoli hyppysiään ja pyyhki kämmenin poskiaan hyvin tyytyväisenä ja
katseli silliä, kun se vaelsi oikean omistajansa kädessä sukunsa
pariin. Pojat seurasivat Homperia raitilla. Telefoonipatsaissa oli
kirjoitettuja ilmoituksia sunnuntain kokouksista ja juhlista. ”Kaikki
työväki mukaan!”

— Mitäs tää ailanseiväs täss’ lopuss’ merkittee? kysyi Homperi pojilta.

— Se huutaa Kivistömäelle kaikki Homperit ja Komperit, kupparit ja
kapparit, — huusi Esa.

— Ja Esat ja vesat, — sanoi Homperi sivulta muljauttaen poikiin. —
Mitäs siell’ mäell’ tehlään?

— Ollaan raittiita ja sivistytään, — huusi taas Esa. Ukon silmissä
kiilsi lystikäs veitikkuus, mälli siirtyi sukkelasti poskesta toiseen
ja samassa hän roiskautti pitkän ruskean syljen. — Mistäs rapakkokaa
kuivalle mäelle tulis? eihää tääll’ saa juolaksee eles kaunaist’ kaljaa
koko Hallimajass’!

— Kyllä pian saa, Karéni rakennuttaa oluttehtaan. Mitäs Homperi siihen
sanoo?

— Aprikoin vaa, että sopis mennä Karénille työhö.

— Silloin ette saa ikinä minulta tippaakaan karvasta, vaikka olisi
millainen polttava mato sisällänne!

— Minä menen vielä metsään, — sanoi Mooses katsoen kelloaan. Hän
astui valtatietä vainioitten keskellä ja saapui pian metsänrantaan,
jossa maantiestä erosi kapeampi metsätie. Veräjällä oli suuri, mahtava
koivu ja sen kuoressa monenmoiset halkeamat, rosot ja viillokset,
myrskyjen ja lemmettömien ihmisten kolhimat, jotka se oli vuosikymmenet
kestänyt ja yhä korkeammalle latvansa nostanut ja leveämmälle oksansa
levittänyt. Mooses istui sen varjoon ja mietti. Tästä oli hänet
löydetty pienenä pahasena sinä vuonna, jolloin kuumetauti oli kulkenut
kautta kylien ja kaupunkien, kaatanut paljon köyhiä ihmisiä. Arveltiin
jonkun sairaan äidin kuumehoureissaan heittäneen lapsensa hankeen ja
itse juosseen tietämättömiin. Näin oli Mooseksellekin kerrottu, eikä
kukaan hänen äidistään sen enempää tiennyt; ainoana merkkinä isästä
oli valokuva. Luultavasti oli äiti tuntemattomana kuollut jossain
sairashuoneessa. — Pukki sinut on pujahuttanut kalliolle, — oli
Esa kerran sanonut. Se sattui nyt Mooseksen mieleen. Hän hymähti
ja tunsi olevansa irtonainen, jota ei synnynnäinen nivel liittänyt
yhteiskuntaruumiiseen.

— Hei, Mooses! — kuului tytön ääni metsästä. — Tulehan auttamaan
minua. Tämä kivi on niin äärettömän painava! — Metsiköstä ilmestyi
nuori tyttö, jonka teerenpilkkuiset kasvot hehkuivat ponnistuksesta,
nykeröinen nenä nostautui käskevästi ja soma, pikkunen suu nyrpistyi,
kun ei Mooses heti totellut. — Tästä tulee kivi Tuhon haudalle, oikein
jykevä ja soma. Tule nyt! — Kivi saatiin puun juurelle, ja tyttö istui
kuumissaan siihen huohottamaan.

— Oletko nyt tyytyväinen? — kysyi Mooses.

— Etkö sinä muka ole? Oikeastaan sinun pitäisi, sillä eihän Tuho minua
löytänyt, vaan sinut. Vaikka ethän sinä Tuhosta ollenkaan pitänyt.

— Mistä sinä sen päätät?

— Jaha, suutuit taas, suutu vaan! — Tyttö nyökäytti päätään ja
mutisti suutaan.

— Ei sinun kanssasi kannata kiistellä.

— Kannattaisi kylläkin ja vielä parempi olisi, ellet olisi niin kopea!

— Älä nyt viitsi, Melu, mennään kotiin. Täti siellä odottelee
päivälliselle.

— Viitsi, kyllä minä viitsin, miksi sun tarvitsee ruveta muitten
komentajaksi. Karénin Rolfillekin häristit keppiäsi, kun hän mukamas
loukkasi roskajoukkoa. — Melu asetteli hattua päähänsä ja katseli
suurin silmin alta kulmain Moosesta.

— Sellainen ilkeä herrasnulikka kuin Rolf tarvitsisi viisi kertaa
päivässä keppiä!

— Rolf on komea poika ja nimensäkin kaikuu kauniilta. Se on hieno, ja
hän on itsekin hieno poika. — He astuivat maantielle, ja Melu sovitti
askeleensa samaan tahtiin kuin Mooses.

— Vaikka hän suvaitsee kutsua meikäläisiä roskajoukoksi.

— Meikäläisiä, ovatko nuo tehtaalaisnulikat meikäläisiä? Sinun ja
minun vertaisiani? Ei tule siitä mitään. Ja me, mitä me olemme oikean
herrasväen rinnalla? Kun minä kerran pääsen omiin valtoihini, menen
vaikka piiaksi patruunan huvilaan, silloin ainakin saisin olla oikean
herrasväen seurassa ja asua hovissa. Sinä et tiedä, kuinka siellä on
kaunista. Minä olen käynyt patruunan puutarhassa. Tietysti salaa, eihän
sinne ole lupa mennä. Siellä on ihania kukkia, kaikenvärisiä, suuria
ja pieniä, kokonaisia pyörylöitä kuin kaunista mattoa. Pilarien päissä
kimaltelee kirkkaita palloja ja on siellä kuvapatsaskin. Tiedätkös
— — —?

— No?

— Kun olen aivan yksin, niin minä haaveilen.

— Mitä sitte?

— Kuvittelen olevani patruunan tytär, Veronika, ja patruuna on
sanovinaan: Melusina, eikä Melu, niinkuin kaikki muut minua haukkuvat;
Melusiina, sanoo hän, sinä olet minun rakkain lapseni. Minä annan
sinulle oman kamarin, missä on silkkiset oviverhot, pehmoiset, taivaan
siniset, ja akkunauutimet niin hienot kuin hämähäkin seitti. Seinillä
pitää olla ihania tauluja paratiisista, ulkomaan kaupungeista, Romeosta
ja Juuliasta ja kauniista rakastavaisista. Vuoteeni kohdalla olisi
äitivainaani siunaava kuva ja enkeli. Sitten minä pukeutuisin vaalean
sinisiin, saisin samanvärisen hatun, päivän varjon ja kengät. Mikä
minut silloin erottaisi hänen omasta tyttärestään, sanoppas!

— Sinä olet hupakko! — tiuskasi Mooses.

— Ei sinulle pitäisi koskaan puhua mitään, — sanoi Melu pettyneenä.

Mooses katui tylyyttään ja sanoi lempeämmin: — sinä olet lapsellinen.

— Niin sinä aina sanot, kun en ole sinun mieliksesi. Mutta minäpäs
en tahdokaan olla kenenkään mieliksi, olen se kuin olen, vaikka minua
kuinka halveksisit. Sinä suurprofeetta Mooses!

He pysähtyivät kylän raitille ja menivät pieneen kauppapuotiin, jonka
otsikkoon oli suurilla kirjaimilla maalattu: ”Härmälän”.
Rakennus oli vanha ja matala, portaat kömpelöt ja huonossa kunnossa.
Huolimatta tästä vaatimattomasta, melkein kurjasta ulkoasusta näytti
liike olevan vilkas, sillä maantien laidassa oli monta hevosta
sidottuna paaluun ja puodista kuului aika sohinaa. Melu ja Mooses
pujottautuivat ahtaaseen puotiin ja katosivat kahden jättiläishyllyn
välisestä, kapeasta ovesta tädin ”kädenalaiseen”. Se oli jonkinlainen
liikekonttori, johon täti heitti puretut kangaspakat ja muut
kiireessä sekasortoon joutuneet tavarat, pistäysi mustaan ”kieleen”
kirjoittamassa sellaista, mitä kysyttäessä puuttui. ”Nälkäkirjaksi”
hän taas nimitti toista kapeata, mustakantista, johon velaksiotot
merkittiin. Kädenalaisesta Melu pujahti toiseen huoneeseen, missä hän
ja täti asuivat. Perällä oli kolmas huone, sali, jossa Mooses majaili.
Suurin huone oli mustunut tupa, ja siellä keitettiin, säilytettiin
tavaraa ja toisinaan majoitettiin pitkämatkaisia ostajia.

Melun isä, kauppias Härmälä, oli talon rakennuttanut ja mennyt
vanhoilla päivillään naimisiin. Melu oli pieni, kun hänen vanhempansa
kuolivat, ja Mooses kymmenen vanha. Härmälän sisar sai talon ja kaupan
hoitaaksensa ja lapset elättääksensä, sillä ei talo eikä kauppa olisi
mitään tuottanut ilman tädin puuhaamista. Hän oli lasten isänä, äitinä,
elättäjänä ja palvelijana. Mooses oli aina ollut hänen ylpeytensä,
ja mielellään hän kertoi, kuinka poika taloon tuotiin kuin muinoin
Israelin kansan Mooseskin.

— No, no, kun tullaan kuin tuulispäät sisään! Missä nyt olettekin
lotkotelleet kaiken päivää molemmat? Sinäkin, Melu, lennät kuin harakka
pitkin vainioita, hakistelet niitten poikien kanssa räkätellen! Onko
se nyt laitaa? Menekin hakemaan lautaset pöydälle! Ja sinä, Mooses,
katso niitä kirjoja, jos saisit harakan varpaani selville. Ja entä se
matkalaukkusi? — Täti oli olevinaan äkäinen, mutta sydämessään hän
nauraa hytkytti, kun Melu laittoi naamansa surkeuden ryppyihin.

— Menetkös siitä! — Täti hutaisi pyyhinliinalla. — Aina se lapsi
on metkuja täynnä; koska ihmistyykään? — Täti oli itkeneen näköinen,
eikä hän uskaltanut Moosekseen katsoa, sillä silloin alkoivat kyyneleet
herua. — Että sinun nyt sitte pitää taas lähteä maailmalle, — puhui
hän Moosekselle häärätessään ”kädenalaisessa”. — Herra tiesi, näemmekö
enää toisiamme! — Tämä oli tädin tavallinen hyvästijättöpuhe, ja sen hän
alkoi jo päivää ennen, kuin lapset kotoa lähtivät.

— Eihän tädin vielä tarvitse kuolemaansa ajatella.

— Ainahan ihmisen pitää olla valmis astumaan Herran eteen. Ja
olisinhan minäkin, mutta sitte aina tuppaan ajattelemaan tuota Melua.
Kuka senkin hoivaisi, jos minutkin vielä pois otettaisiin. — Mooses ei
yrittänytkään väitellä.

                                                  ⸻

Kun päivällinen oli syöty, touhusi Melu peilin edessä, asetteli
puseronsa poimuja, nyki hamettaan edestä alemmaksi, veti selkänsä
kenoon ja röyhisti rintaansa. Hattua sovitettiin suoraan ja vinoon,
otsalle ja väliin ihan niskaan. Niskassa se näytti somimmalta Melun
mielestä, ja sinne hän sen neulalla iski. Kellertävä letti heilahti
selässä, ja käherretty tukka tuprusi otsalla. Hän nyrpisti suutaan ja
irvisti kuvalleen, kääntyi äkkiä kantapäillään ja huusi Moosekselle
toiseen huoneeseen: — Nyt mennään jäähyväisvisiitille!

— En minä viitsi.

— Niin muutkin tekevät ja me menemme Melinille Esan luo.

— Eikä mennäkään.

— Sinä olet jörö.

— Vaikka vaan.

— Sinä olet mäyrä.

— Mieluummin karhu.

— Taikka vätys.

— Ohoh!

— Niin ja itserakas, olevinasi muita viisaampi. Mokomakin profeetta!

— Älä viitsi nalkuttaa. Voithan yksinkin mennä.

— Vaan minäpäs en mene yksin. Sinun pitää tulla mukaan!

— Mikähän siihen pakottaa?

— Minä!

— Sinä olet tosiaan nenäkäs.

— Ja sinä olet löytöläinen, sinä! — huusi Melu. Täti oli kuullut
viimeiset sanat ja riensi välittämään.

— Älä välitä Melun tiuskimisista. Antaa pahan saada, mitä se tahtoo.
Ei pahalle mitään voi. — Tämä oli tädin tavallinen selittely Melun
oikuista.

— Mooses aina ärsyttää!

— Mitä sinun tarvitsee kiusata toista! — tiuskasi täti Melulle.

— Mitä meillä tarvitsee olla löytöläisiä! — huusi Melu ulos
juostessaan.

— Häijy penikka! — ärjäsi Mooses tulipunaisena.

— Älä siitä tuulihatusta välitä. Ja mitä se nyt sitte, vaikka
sanoisikin löytöläiseksi, ethän sinä ole voinut määrätä synnyinsijaasi.
Eikö ole yhdentekevää, onko sinut löydetty hangesta vai synnytetty
ylhäiseen kehtoon. Sama lyhyt elämä meillä on täällä taivallettava.
Ijäisyys on kaikkien tasoittaja.

— Ei sitä aina jaksa ijäisyyttä ajatella. —

— Ei sinun ole tarvinnut paljoa tätä ajallistakaan ajatella.

Miinavainaa ja veikkonikin ylpeilivät sinusta aina, ja vasta kaksi vuotta
olet siellä sanomalehdessä ollut vieraalla työssä, mutta nythän
se vasta maailman taival alkaa, ja minun sydämeni on niin raskas. Kuka
tietää, näenkö sinua enää... — Tädin kyyneleet valuivat nyt virtanaan.

— Paljon vähemmällä olisimme päässeet kaikki, jos olisitte antaneet
räähkän kuolla! — huusi Mooses katkerana.

— Mikä sinut nyt noin? Aivanhan sinä pilkkaat kaikkivaltiasta.
Niinkuin ei ihmiselämä olisi suurempiarvoinen. Kaikkeahan hyvät ihmiset
hellivät, eläimiä, kukkasia, vielä itikoitakin, saati sitte lasta!

— Äidit heittävät lumihankeen!

— Mikä sinä olet tuomitsemaan? Anna kuolleitten olla rauhassa ja
katso, ettei itsestäsi tule elävien loukkauskivi. — Täti unohti
kyyneleensä ja muuttui ankaraksi. — Et ole vielä kokenut elämän
riemua etkä surua. Elämä ei ole ihmisten mukavuudeksi. Se on työtä ja
taistelua. Kyllähän te, Melu ja sinä, aina vaan vaaditte elämältä iloa
ja makean leivän päiviä, vaan ei makeisia eikä rieskaakaan leipomatta
saada.

— Ei, ei, vatsa niistä kipeäksi tulisi! — huusi Mooses, löi lakin
päähänsä ja juoksi ulos. Hän harppasi maantietä pitkin äkeissään, mutta
poikkesi pian Kivistömäelle lempipaikkaansa, mistä hyvin näki Marckin
huvilaan Talvelaan. Hän mittaili katsein viivojen kauniita suhteita
ja ihaili parvekkeita reunustavien kukkien värejä. Mieli olisi tehnyt
astua laajoja, kodikkaita portaita, taittaa kukka rintaan ja sitten
istuutua parvekkeen mukaville tuoleille ja ihailla auringonlaskua.
Hyvin saattoi nähdä laveista avatuista akkunoista, miten ilta-auringon
säteet kimaltelivat peilin laseissa ja taivaankaarena hohtivat
kattokruunujen kristalleissa. Mooseksen katse jäi ihailemaan
puhdasmuotoista Andromedapatsasta palmujen varjossa. Joku soitti ja
alkoi hiljaa hyräillä. Mooses antoi äänen hivellä korviaan ja ajatteli
tummasilmäistä, lapsekasta tyttöä, joka oli päätään korkeampi kaikkia
muita, saavuttamaton — — niin.

Nuorukainen otti kaksi valokuvaa taskustaan. Hän katseli niitä
vertaillen. Toinen kuva oli vanhanaikainen, kellastunut, esitti nuorta
miestä istumassa pöydän ääressä.

Hänellä oli pitkäliepeinen takki ja laveat ruudukkaat housut ja korkea
silkkihattu, joka oli pöydällä. Kasvot oli aika kellastuttanut, mutta
selvästi voi vielä erottaa tukan rajan. Se taipui keskeltä otsalle
jättäen ohimot melkein päälaelle asti paljaiksi. Kasvot olivat
pitkähköt, nenä hiukan kaareva. Silmistä ei voinut mitään päättää,
niistä oli kuvassa vaan pienet pisteet jäljellä. Hän katsoi toista
kuvaa. Se oli samalla tavalla otettu, istuvassa asennossa. Vartalon
pitkä harteva rakenne oli molemmissa sama. Uudessa kuvassa oli otsa
korkea ja hiusten rajalle painui hiukan aaltoilevaa tukkaa ja silmissä
viehätti haaveileva miettiväisyys. Mooses hymyili itselleen ja pani
molemmat kuvat samaan koteloon.

Hän katsoi kelloaan ja riensi työväen talon rakennukselle.

                                                  ⸻

Kivijalan kehyksessä seisoi ryhmä miehiä ja naisia. He tervehtivät
kaikki tuttavallisesti ja kerääntyivät hänen ympärilleen. Ruhala tuli
vastaan. — Täällä tuntuu oikein kotoiselta. Kyllä te olette sitkeitä,
omin käsin aiotte nyt rakentaa seinät aatteillenne. —

— Mitä niistä tyhjistä puheista paranee, kun ei ole edes, missä puhuu,
— sanoi Ruhala hymyillen.

— Onpa täällä Manukin. —

— No, se vanha rettelöitsijä on nyt saatu työhön, kun ei hänellä
muutakaan kuulu olevan. Täytyyhän niitä kurjiakin kannattaa
kainaloista. —

Manu olikin melkein yksin vääntänyt ja hakannut kiviä ja sen vuoksi
otettu sakkiin. Hänen vimmansa pyrki usein rimpuilemaan, mutta kun se
kohdistui yläluokkaa ja kapitalisteja vastaan, oli se luvallista. Sen
Manu pian oppi tajuamaan ja oli valmis tekemään, mitä ikinä häneltä
vaadittiin.

Mooses astui kulmakivelle ja puhui: — Katsokaa tuonne laakson pohjaan
tehtaalaisten majoihin, omiin asuntoihinne. Eikö selkänne koukistu ja
sydäntänne ahdista? Kapeat tiet puikkelehtivat kuin karjanpolut ristiin
rastiin, matalien rakennusten välitse. Aina on siellä surkeasti lokaa.
Ainoastaan tammipakkasessa tulee vikkelä siivojaneiti, talvi, hipaisee
valkoisilla helmoillaan, peittää kaikkialla loan ja rumuuden, koristaa
ja kiilloittaa kaikki silkosen sileäksi. Mutta kevät ja päivänpaiste
tekevät hänelle kepposia, siirtävät vallattomina lumivaipat
rapakkoihin, nauravat ja tanssivat kujeittensa onnistumisesta ja
houkuttelevat lapset ulos poroon ja lokaan. Muistatteko, toverit,
kuinka poikapahasina oli hauska antaa loan kurahdella varpaitten
lomitse, kun juostiin paljain jaloin jäitten ja lumen sekaan, huonoissa
vaatteissa, pitkät kynttilät nenässä?

Näin Mooses viritteli tunteitaan kuin viulunsoittaja soittimensa kieliä
ja ”toverit” katsoivat häneen kiiluvin silmin.

— Nämä ovat meidän valoisia lapsuudenmuistojamme. Sitten on muistoja
niin surkeita ja rumia näiltä kapeilta poluilta ja ahtaista majoista,
että ne hirvittävät meitä kuin veriset haamut! — Mooses huokasi
tuskaisesti ja jatkoi: — Mistäpä ne kauniit työt ja puhdas elämä
tällaiseen rumaan ja likaiseen soppeen? Mistäpä ne korkeat ajatukset
näitten matalien kattojen alle? — Hän nosti hartioitaan ikäänkuin
olisi jokin häntä painanut. — Mutta nyt alkavat nousta uhma-ajatukset.
Jospa ne nousisivatkin ja repisivät alas nämä kurjat hökkelit, vanhat,
rumat vankilat, joissa tukehtuu ja uupuu. Elävä sielu ei niihin mahdu.
Se huutaa valoa, ilmaa ja vettä! Huh, kuinka tuolla haisee pahalle kuin
likaisessa suossa. Kuolleet tuolla elävät varjojen maailmassa, yössä,
jossa ei valoa tunneta. Jos te pimeyden asukkaat valon näettekin,
särkee se teidän silmiänne. Te sokaistutte ja huudatte kostoa niille,
jotka uskaltavat elää valon yltäkylläisyydessä. Vaan vielä te heräätte,
ja nousee raivoisa taistelu, joka anastaa valon takaisin ryöstäjiltä,
ja tekee sen kaikkien omaksi!

Ylpeilkööt hovit valonsa rikkaudessa, polkekoot, halveksikoot
pimeitä! Laulakoot hovin neidot kukkaisia kaihojaan! Me laulamme
omaa sankarivirttämme, joka kerran vielä nostattaa aseisiin
matalamajain ritarit ja ritarittaret ja pukee heidät rautavarusteihin.
Varokaa itseänne, te töyhtöhattuiset leikkiturnarit! Vielä kerran
toitotamme teidät tosimelskeeseen. Vielä voi matalamajain ritari
viedä kukkaisimpyen vangiksensa. Hei, silloin orhit hirnuvat, miekat
kalskuvat ja vapauden laulut soivat! — Hän heilutti valkeata lakkiaan
ja hyvähuutojen kaikuessa sekaantui joukkoon. Tyytymättömyys omaan
puheeseensa painoi hiukan omaatuntoa, eivätkä hyvähuudot saaneet häntä
paremmalle tuulelle. — Miksi hän nyt oli puhunut kukkaisimpyestä?
Luulevat vielä tarkoittavan Marckin tytärtä! Luulkoot! —

— Kiitoksia! — sanoi Ruhala. — Tätä puhetta me ymmärrämme. Olen
usein samaa ajatellut, vaikken ole osannut sitä niin kohdalleen
selvittää. Noin, tuota, perinpohjin suoraan sanoa, niinkuin on
sanottava.

— Alas tehtailijat, alas verenimijät!

Kaikki kääntyivät katsomaan huutajaa. Manu huusi ja huitoi pitkillä
käsivarsillaan, ja tuuli heilutteli hänen väljää takkiaan. Joku tarttui
miehen käsivarteen ja veti joukkoon. Kukaan ei yhtynyt huutoon.
Moosesta seurattiin hehkuvin ja ihailevin katsein.

VERONIKA.

Veronika oli istunut kauan flyygelin ääressä, aloittanut monta eri
säveltä, selaillut vihon loppuun. Ei mitään, mikä tyydyttäisi, kaikki
väritöntä, ylimalkaista. Hän yritti itse, hyräili vanhaa kansansäveltä,
sovitti säestystä. Mutta äkkiä hän löi suuttuneena kätensä kieliin.

— Ei, tämä on typerää itsensä rääkkäämistä! — Äiti istui viereisessä
huoneessa.

— Kuule, mamma, minä en koskaan enää soita. Olen siihen mahdoton.

— Sinä olet aina niin liiallinen; ellet soita ammatiksesi, voinet
soittaa toisinaan huviksesi. —

— Ei se huvita minua rahtuakaan. Täällä ei mikään huvita.

Äidin vakavat kasvot kävivät vielä vakavammiksi.

Veronika meni huoneeseensa. Hän otti pöytälaatikosta avatun kirjeen ja
luki:

Rakas lapsi.

Sinä kysyt niin monta asiaa, etten voi niihin erikseen vastata. Sen
sijaan kerron omasta lapsuudestasi; se ehkä selittää, miksi nyt
kyselet ja ihmettelet.

Muistan sinut pienenä palleroisena valkoisissa vaipoissasi ja
pehmeissä untuvissa. Suloisempaa pikku kääröä ei voinut ajatella.
Minussa on aina ollut aika määrä vanhaapiikaa; en uskaltanut sinuun
kajota, enkä käsittänyt vähääkään äitisi salaperäisistä puuhista
sinun hoidossasi. Vasta sitte, kun aloit puhua ja tahtoa jotakin,
alkoi meidän ystävyytemme.

Muistan kerran kesällä. Sinä painoit nenäsi puutarhan aidanrakoon,
katselit suurin silmin kylän lasten leikkiä mäellä, kuinka he
hyppivät tasakäpälää, vierivät, huusivat ja ulvoivat riemusta. Sinä
pyysit: — Saanko minä riisua kengät.

Kovin sinua kävi sääli. Yritin kannattaa kainalosta, kun hiekka
pisteli hentoa jalkaasi. Sinä istuit ja pitelit niitä, yritit
jälleen astua. Itkuun se päättyi.

Seuraavana päivänä jaoit sinä heille marjoja ja kukkia aidanraosta.
He tulivat kaikki, kurottivat likaisia, palleroisia käsiänsä,
tuijottivat sinuun kuin kuvaenkeliin, olivat hiljaisia ja ahnaita.
Sinä tahdoit mennä aidan toiselle puolelle, mutta siihen emme
saaneet lupaa. Eräänä iltana kysyi äitisi:

— Voitko sinä käsittää, miksi Veronika rukoilee, että pappa ja
mamma tulisivat köyhiksi?

Sinä pääsit. Te katselitte toisianne sormet suussa ja silmät
pyöreinä. He tulivat kaikki, tarttuivat käsiisi ja hypistelivät
vaatteitasi. Sinä peitit kasvosi minun hameisiini ja tahdoit pois.

Olit jo suuri, kun kerran palasit joululomalta kouluun. Kotoa
lähtiessäsi olit kuullut tehtaan mökissä huudettavan: — Tulkaa
apuun, se tappaa! — Sinä tartuit ajurin käsivarteen ja vaadit: —
Menkää apuun, menkää! — Hän sanoi: — Juopuneet siellä räyhäävät,
— eikä hän mennyt. Sinä itkit ja vapisit etkä saanut rauhaa,
ennenkuin kotoa sähkötettiin, ettei ketään oltu tapettu.

Sinä sanot pelkääväsi ja kammoavasi omaa väkeänne ja kysyt, mitä
tehdä. Et viihdy, et voi hengittää kotiseudun ilmaa. Et tunne
siellä muita kuin pappilaiset ja viinanpolttajan. Olet käynyt
koulusi täällä pääkaupungissa ja lupa-ajat ollut kylpylaitoksissa.
Onko kumma, ettet viihdy?

Lapsi parka, minun käy sinua sääli. Sinä astut taas hennon paljaan
jalkasi karkeaan hiekkaan. Sinä itket.

Tulen pian teille, ehkä saamme valkeutta asiaan. Vanha
hengenheimolaisesi

Alma.

Veronika haki kiireesti paperia ja alkoi kirjoittaa:

Vanha tukeni!

Jospa sinä tietäisit! Minä vapisen vaaniessani valon välähdystä
ja polttava kaipaus kuluttaa voimiani. Minä luen kaikkea, mitä
käsiini sattuu, etsin kirjoista valoa, heitän ne pettyneenä pois.
Minä katselen kaikkia ihmisiä ja arvailen: mitähän tuo elämästä
tietää? En voi keltään kysyä, sillä sen salaisuuden, jota odotan,
täytyy tulla ilmestyksen tavoin. Sen täytyy tulla sielusta minun
sieluuni, elämästä, luonnosta. Sen täytyy näkyä ja tuntua. Minä en
uskalla kysyä. Ihmisten sielut ovat mustia ja tuskaisia kuin minun.
He vastaisivat katkerasti, tappaisivat haluni elämää voittamaan.
Ja se halu on, tunnen sen, elämääni kalliimpi. Vain harvoin kuulen
valorikkaan sanan. Se veistää vihlaisten sydäntäni ja synnyttää
sellaisen kaipuun kuulla enemmän, etten saa missään rauhaa, olen
tuskassa niinkuin nyt.

Oi, Alma kulta, tule pian tänne; minä kaipaan kiihkeästi
sinua! Olen täällä kuin juhannuskoivu pistettynä oven eteen
juhlan kunniaksi. En tunne kasvavani, en viihtyväni. Miksi he
istuttivatkin minut maailman metsään, kun aikoivat vaan oman
puiston kaunistukseksi?

Pulmusi.

Veronika vei itse kirjeen postiin soutaen pitkän mutkan asemalle,
päästäkseen kulkemasta tehtaan editse ja työväen asunnoitten sivutse.
Hän ei sietänyt nähdä noita matalia, toistensa kylkeen ahdettuja
tehtaalaisasuntoja. Ihmisten katseet siellä piinasivat, tarttuivat
vaatteisiin ja pistelivät.

                                                  ⸻

Viikolla tuli Alman kirje. — Mamma, — huusi Veronika, — huomenna
Alma tulee!

Rouva Marck oli keski-ikäinen, ryhdikäs nainen, tukka ohimoilta
hiukan harmaa, kasvot vakavat. Hänen sielunsa oli kaikilta, hänen
tyttäreltäänkin, tarkoin suljettu salaisuus. Jos hän kärsi, niin
ei siitä kukaan tiennyt; jos hän iloitsi, ei hän sitä mitenkään
osoittanut. Toisinaan liiti kylmä hymy hänen kasvoillaan vierasta
tervehtiessä tai kohteliaasti keskustellessa. Hänen talonsa oli
mallikelpoinen joka hetki.

— Minä sain jo eilen kortin.

— Etkä sanonut minulle mitään, mamma!

— Saathan sen kyllä aikanasi nähdä.

— Jospa minä olisin puoleksikaan niin järkevä kuin sinä, mamma.

— Kukin kohdallansa, — sanoi äiti sulkiessaan ruokasalin kaapin.

— Ei, mamma, en minä vaan voisi tyytyä itseeni sellaisena kuin nyt
olen. En tahtoisi elää päivääkään, ellen varmaan tietäisi, että elämäni
tulee muuttumaan tykkänään! — huudahti Veronika ja hämmästyi itsekin
omaa varmuuttaan ja kiihtymystään.

— Sinä olet koko lailla hermostunut. Istut liian paljon mietteissäsi
ja kudot turhia haaveita. Olisin jo luullut kodistuneesi ja kasvaneesi
kiinni tänne. Etkö tahtoisi ryhtyä johonkin työhön? Ehkä hoitaisit
taloutta?

— Ei, mamma kulta, säästä minua, se on kauhuni!—

— Puutarhaa — —?

— Siellähän on puutarhuri.

— Ehkä sinä sentään neuvottelisit hänen kanssaan, toisit kukkia
huoneisiin, valitsisit mieluisiasi?

— En minä, jos suinkin pääsen!

— Mikä tästä lopuksi tulee? Jos tahdot viihtyä, niin työ on ainoa
keino. — — —

— Sinä olet oikeassa, aina oikeassa, ja minä väärässä — — — aina
väärässä! — huusi Veronika toisesta huoneesta hermostuneesti.

— Tahtoisitko auttaa minua hiukan ja mennä käskemään huomisillaksi
pappilaisia meille!

— Kiitos, mamma, sinä olet sentään älykäs ja keksit hyvän keinon,
millä tuo inhottava sanakopu vältetään!

                                                  ⸻

Lähestyessään pappilaa Veronika kuuli tanssin säveliä salin avoimesta
ovesta ja näki ihmisiä parvekkeella. Ylimmällä portaalla istui Heikki,
lääkäriksi aikova papin poika, ja alempana vanha Homperi, joka
toimitti pieniä puusepäntöitä silloin tällöin ja Kruunu-Anna, koko
Hallimajan oikea käsi surussa ja ilossa. Hän oli viisas muija, osasi
pukea morsiamia ja ruumiita, parantaa sairaita ja opettaa terveitä.
Ammatiltaan hän oli ompelija.

Rovasti istui nojatuolissa sanomia lukien ja rovastinna kasteli kukkia.
Salista kuului iloista naurua ja tanssin askeleita.

— Niin ne herrasväet elävät kuin taivaassa joka päivä, — sanoi
Kruunu-Anna, kun Veronika oli asettunut istumaan.

— Ei niillä muuta taivasta sitte olekaan, — sanoi Heikki heittäen
lyhyeksi palaneen paperossinsa alas pihaan.

— Älä nyt jaarittele, — sanoi rovasti.

— Jaarittelenko minä, eihän niillä ole taivasta! — intti Heikki.

— Vai ei taivasta, siihen toiseen paikkaanko he kaikki menevät? —
kysyi Kruunu-Anna viekas hymy suupielissä.

— Eihän niillä ole sitä toistakaan paikkaa, — selitti Heikki.

— Minnekä ne sitte joutuvat? Sinnekö haatekseen? Pastori on sanonut,
että sinne otetaan vaan kastamattomat lapset, — puhui Kruunu-Anna.

— Kylhää herrasväk’ aina eteensä kattoo, niin se sano vankilan
opettajakii, kun nähkääs olen ollu siell’ niin monta löysiä, että yksi
vaa sillee puuttuu ja sitte jään sinne tykkänää, — sanoi Homperi.

— Sinnekö vankilaan? — kysyi Veronika kummissaan miehen
avomielisyydestä. Homperi ei sitä kuullut, vaan jatkoi:

— Niin se tuota minua pelotti, kun minä sanoin vuolen päästä tulevani
takasi, että kun se vankilan portti min takaallain viimeist’ kertaa
kiin’ louskahtaa, niin samall’ louskahtaa kiin’ taivaan portti. Niin
minä, tota noin, menin papin puheille tielustamaan, kuinka sen asian
laita olis.

— Mitä se sanoi? — huusi Heikki.

— Se sano, että kyll se taivaanportti aina auki on, kun vaa katuu. Ja
lupasinhaa minä katua, kunhaa vaa olsin saanu tulla vankilaa takasi.

— Oliko se olo siellä niin herkkua? — kysyi Kruunu-Anna.

— Aina parempaa, kun näin maantiellä. No, niin se opettaja sitte sano,
että kylhää pappi luvata voi. Mutta voishaa tot sattuu, ettei taivast’
olekaan.

— Aijai, niitä jumalattomia, vai ei enää taivastakaa, — siunaili
Kruunu-Anna. — Sepä se, kun on tarpeekseen saanut maistaa elämän
makeutta, niin miltäpä se enää taivaissa maistuisi.

Rovasti katsoi sivulta poikaansa ja sanoi ruotsiksi: — Koeta nyt edes
valita ihmiset, kelle puhut, eläkä eukoille jumalattomuuttasi tyrkytä.

— Se nyt on merkillistä, ettei saisi puhua asioista, joita joka
nulikkakin nykyään pohtii! — huudahti Heikki. Hän ja rovasti olivat
niin perin toistensa näköiset, ettei Veronika voinut olla naurahtamatta
verratessaan isää ja poikaa toisiinsa. Kummallakin oli vaalea
pystytukka, jonka läpi kuulsi punainen päänahka. Isän kookas vartalo
oli vaan turpeampi kuin pojan ja papin mustassa takissa arvokas.
Rovasti keräsi lehtensä, murahti jotakin ja meni kansliaan. Ruustinna
oli pujahtanut askareisiinsa jo ennen.

Homperi nauraa hihitti ja jatkoi puhettaan. — Niin se opettaja sitte
viel’ sano, että herrasväki ei huoli taivaast’. Ja minä olen kans’
ajatellu, että koskei siit herrasväki huoli, ei se mahla olla hyvä
paikka.

— Sus siunatkoon tuota vanhaa syntistä raatoa, kun pilkkaa kaikkein
pyhimpää! — Kruunu-Anna oli saanut kyllikseen ja lähti ruustinnaa
hakemaan.

— Oletko sinäkin, Heikki, aivan uskoton? — kysyi Veronika.

— Uskotko sinä itse?

— Uskon kai.

— Ahaa, jopa tuli ”kai”!

— Niin, olen kyllä soudellut uskonnollisten tunneaaltojen laakeilla
harjoilla, — selitti Veronika tahallaan käyttäen korusanoja.

— Siis uskonut ja uskova?

— Miksi en uskoisi? Mitään väärää taikka loukkaavaa itse totuuteenkaan
nähden ei siinä voi olla. Luultavasti sinäkin uskot, vaikka on niin
pirteätä olla toisenlainen ja omintakeinen muitten rinnalla. —

— Minä en usko mitään, mitä ei järkeni käsitä, vaikka tunnenkin, että
maailmani siten supistuu surkean pieneksi.

— Olet perin rehellinen, — sanoi Veronika katsellen Heikkiä suurin
mustin silmin.

— Niin on aikomus.

— En minäkään Jumalaa käsitä ja jos käsittäisin, lakkaisi Hän kaiketi
olemasta kyllin suuri. — Veronikan äänessä oli surunvoittoinen, vakava
sointu. Heikki vaikeni pidellen kelloaan.

— Kaikki on määrättyä, luonnonlakien mukaista, me emme voi niistä
poiketa. Sanottakoon sitä luonnon voimaa jumalaksi tai luonnonlaiksi,
asia on sama. Ihminen ei ole vapaa sielu eikä ikuinen ruumiiton henki,
enempää kuin mikään muukaan luonnossa.

Heikin tätä sanoessa kiinnitti Veronika häneen tuskaisen, ihmettelevän
katseen ja poskille vierähti kirkas kyynel. Heikki ei mitään huomannut;
hän piteli ja katseli kelloa puhuessaan. — Kaikki elo kehittyy
elollisesta luonnosta, mutta elo on eri ihmisissä hetkellistä, ei
jatkuvaa. Tämä tapahtuu kaikki määrättyjen sääntöjen mukaisesti, mikään
ei jää sattuman varaan, jokainen poikkeaminen on kiertotietä luontoon,
se on: järjestykseen palaamista. Tämä järjestys on se voima, jota me
palvelemme jumalana.

Veronika ei tahtonut näyttää, kuinka tuskaisen vaikutuksen Heikin sanat
häneen tekivät. Hän meni tyttöjen luo saliin.

— Veronika kulta, kuinka sinä olit kiltti kun tulit. Mutta nyt
et saa olla juhlallinen! — rupatti toinen tytöistä ja tarttui
hänen käsivarteensa ja valloitti hänet pikkutytön kissamaisella
leikillisyydellä. Toinen sisar soitti hyvin, eli ainaisessa laulun
hyminässä, oli samoin kuin edellinenkin pehmoinen, valkea kissa. Silmät
suuret, hiukan vihertävät, iho valkea ja pehmeä, ohuilla huulilla
ainainen väreily. Häntä piti hyväillä, puhua hänelle hauskoista
asioista ja laulaa, yhtyä yhä uusiin ja uusiin liverryksiin.

Veronika väsyi pian sisarusten meluun ja lähti kotiin. Maantiellä
astuessaan soi korvissa yhä pappilassa laulettu sävel:

Kun liekki leimahtaa,
sen alla hehku on,
on sydän rauhaton.

Taivas oli pilvetön, ja kiuru lauloi, nousi yhä korkeammalle. Sävelet
tulivat puhtaina ja eheinä vahvasta pikku kurkusta. Veronika istui
Kivistömäelle ja antautui laululle. Miksi kiuru laulaa? Ihmisillekö,
luonnolleko vaiko oman elämänsä tunnosta? Vai siksikö, että sen on
pakko laulaa, ilman vapaata valintaa? Se ei voi olla laulamatta, enkä
minä voi olla miettimättä.

Heikin sanat, oma valonkaipuu, levottomuus, kaikki syöksyi herkkää
tunnetta kuohuttamaan. Sydäntä pakotti, rintaa ahdisti, ja kyyneleet
putoilivat, ensin kaksitellen, sitten virtana valuen. Hän itki omaa
mitättömyyttään, omien tuskiensa pakkoa, itki itkeäksensä. Maailma oli
kurja ja matala, ahdas ja tuskaa täynnä. — Miksi minun sitte pitää
ajatella, kun ei sillä ole mitään tarkoitusta. Mutta sillä on, on
varmaan. Minun tuskanikin on suloista, ja elämä on itkemisen arvoista!
Olkoon Jumala tai ei, minä elän, ja elämä on riemua, tuskanikin on
nautintoa. Olkoon kaikki määrättyä pakkoa, minä tunnen olevani vapaa.
Rajani ovat niin laajat, etten voi niitä saavuttaa, ja ne siirtyvät
elämäni edellä yhä kauemmaksi, laajemmiksi, ja ijäisyyden, täytyy olla
kohtaloni! — Kyyneleet kuivuivat, ja silmät loistivat sisällisestä
riemusta. Hän katseli sattumalta ruohoa maassa istuessaan, näki lyhyen
heinän juurella mullassa liikkuvaa eloa; tuhansittain liikkui siinä
hiljaista, äänetöntä eloa. Kaikilla oli oma määränsä, kullakin tiensä.

Veronika katsoi puita, pensaita, järveä, maisemaa edessään. Hän oli
nähnyt nuo kaikki ennen — — ei, nyt vasta hän ne näki. Nyt niillä oli
oma olemuksensa, samoin kuin hänellä itsellään oli, ja hän itse siirtyi
kaikkea tuota lähemmäksi. Ne olivat hänen elämänkumppaniaan. Iloisena
hän nousi maasta. — Nyt on uusi akkuna elämässäni, sitä en anna tukkia.

Kotiin päästyään hän kuumissaan työnsi akkunansa auki, heittihe
lattialle pitkäkseen ja pujotti kädet pään alle. — Nyt saatte tulla
mietteet, kaikki syvät ja matalat, hyvät ja pahat. — Mutta ne eivät
tulleetkaan, pakenivat, lymysivät ja hymyilivät hänelle, ravistellen
miettiviä päitään.

                                                  ⸻

Veronika meni seuraavana päivänä asemalle Almaa vastaan.

— Oletpa sinä aikavustunut! — huusi Alma heti hänet nähtyään.
— Minulla on niin paljon kimpsuja. Parasta on jättää ne tänne ja
lähettää noutamaan. No, pulmuseni, annappas nyt, kun katson sinua!
— Alma heitti kätensä Veronikan olalle. Se oli tavallinen hyväily
heidän kesken. — Ohoh, en minä enää ole sinua pitempi. Entäs silmät?
Kas, tuohon kuoppaan silmäkulmaan on tullut mustuutta. Se tietää
miettimistä. Jaa, jaa, aika tulee, lapsukaiseni.

Alma muistutti hiukan rouva Marckia, oli tumma ja äänessä sama sointu.
Muutamat pään nykäykset myöskin muistuttivat. Heidän erilainen elämänsä
ja aivan vastakkaiset luonteensa olivat antaneet kummallekin leimansa.

Eveliina rouva liikkui aina omassa tunnetussa piirissään, teki
määrättyä työtään omassa kodissaan, piteli runsain käsin suurta
omaisuutta. Hänen olennossaan oli kaikki varmaa, tukevaa, hiukan
hallitsevaa. Hän ei koskaan tinkinyt itseltään, päätti ja teki, ja
päätös oli aina kohtuullisessa sopusoinnussa ympäristön, tarkoituksen
ja mahdollisuuden kanssa. Työ tehtiin muitten huomaamatta, ihan kuin
itsestään, onnistui aina. Tekijät eivät siitä saaneet emännältään edes
hyväksymisen hymyä. Se piti niin tehtämän, siinä kaikki.

Hänen nuorempi sisarensa, Alma Borg, oli vilkas, mielialojensa
vallassa, matkusteli paljon, tutustui helposti ihmisiin ja solmi
ystävyyden liittoja. Vaikka hänellä oli ystäviä ”kaikissa maan
äärissä”, niinkuin hän itse sanoi, eivät hänen liittonsa silti lämmön
puutetta kituneet. Laajassa kirje vaihdossaan hän osasi asettua
heidän kannalleen. Hänen tuntehikas ja herkkä sielunsa kuvasti
ystävien ominaisuudet, loihti esiin parhaimmat puolet, herätti omalla
sytyttävällä vilkkaudellaan heidän toimintahaluansa. Sen hän suuntasi
omien aatteittensa puitteisiin, opasti ja neuvoi, elähytti rikkaalla
olennollaan ja piti ystävät lämpöisinä.

Hänen tarvitsi vaan katsoa toiseen, sanoa pari sanaa. Ne koskivat
arinta ja pyhintä sielussa. Hän teki sen suorasti ja luonnollisesti,
antoi haaveillekin todellisuuden leiman, loihti ne eläviksi ja
mahdollisiksi. Näin hän veti ihmiset omien sielujensa loukosta päivän
valoon, käänteli ja katseli, mihin mikin kelpaisi, ja pani työhön.

Vastalahjaksi hän usein sai noiden sielujen ensimmäisen rakkauden,
ihmisen kauneimman ja arimman tunteen, joka syttyy sille, ken voi sen
melkein väkisin omalla taiallaan anastaa.

— Tunnetko sinä Hely Hallimajaa? — kysyi Alma.

— Ainoastaan nimeltä, ja se sointuu kuin olisi hän meidän
herttuattaremme.

— Kyllä hän onkin. — Olen kutsunut hänet luokseni illaksi.

— Lupasiko hän?

— Riemulla, kertoi olevansa ihastunut teidän Talvelaanne. Se on hänen
lapsuutensa satulinna.

Veronika katsoi kummastuen Almaan.

— Aivan niin, — nyökkäsi Alma. — Onhan se hyvin luonnollista, jos
sellainen linna olisi sattunut minun kotini läheisyyteen, olisin ihan
varmaan tehnyt siitä ihanteitteni majan.

— Tänä iltana tulee meille vieraita. Mamma oli käskenyt ennenkuin
tiesi sinun tulostasi. Olet kai hyvin väsynyt.

— Olenhan minä. Kuinka teillä jaksetaan?

— Mamma on aina terve, sen sinä tiedät; pappa aina työssä tai
matkoilla. Tänään hän tuli aamujunalla kotiin.

— Jaa, jaa.

He astuivat tehtaan editse, ja työstä tuleva työväki tervehti heitä.

— Tahtoisitko olla heidän sijassaan?

— En, sanoi Veronika varmasti. — Minä kammoan heitä!

— Uskotko olevasi korkeammalla heitä?

— Tietysti minä olen.

— Oletko ihan varma siitä?

— Olen.

— Millä voit sen todistaa? Ethän edes tunne heidän elämäänsä. Et
tiedä, kuinka kestäisit kohtalosi, jos kaikki ulkonainen etusi sinulta
riistettäisiin. Täytyyhän sinun myöntää, että etevämmyytesi on sen
varassa.

— Sitä en minä myönnä. — Veronika irroitti käsivartensa Almasta ja
heitti uhmaten päätään.

— Oletpa sinä varma itsestäsi. — Alman kasvonpiirteet veltostuivat,
ja viivat suupielissä syvenivät.

— Etkö sinä tunne mitään velvollisuuksia ja suhteita näihin tehtaan
ihmisiin? Ovatko he aivan vieraita sinulle? — kysyi Alma.

— Mitenkä minä voisin tuntea muita suhteita kuin outoa kammoa? Olenhan
aina oppinut pitämään heitä vieraina, toisena rotuna, ala-arvoisina
itseeni nähden.

— Voit olla oikeassa.

— Alma, sinä näytät niin surulliselta. Koskeeko se sinuun? Sano,
olenko mielestäsi sydämetön? — Veronika tarttui uudestaan Alman
käsivarteen.

— Olet vielä nuori ja itsekäs. Et voi tietää mitään elämästä etkä
tajua, mitä on köyhyys.

— Ihminen ei saa olla köyhä. Pitää olla niin vahva ja suuri,
ettei tarvitse nähdä nälkää, eikä asua tuollaisissa hökkeleissä ja
liejulätäköissä, mitä tuo rakennusten rytäkkö tuossa on. Minä en sille
mitään voi, etten heitä sääli, vaan halveksin!

— Kuule! Etkö sinä tahtoisi sanoa heille itselleen tuota, mitä nyt
sanoit?

— Sinä olet suuremmoinen, Alma! Minäkö rupeaisin heitä herättämään,
isäni työväkeä?

— Se olisi itsellesi elämän koulua. —

— Voi, ei! Täällä on niin ahdasta ja tukehuttavaa, en jaksa mitään
nähdä enkä kuulla. Minä tahtoisin pois muualle oppimaan ja lukemaan.

— Jaa, jaa. Se on välttämätöntä. Kas, tässähän sitä jo ollaan. Kiitos,
lapsi, että tulit vastaan. Teki oikein hyvää saada sinut taas elävänä
ja pyristelevänä syliini. — Alma heitti taas käsivartensa Veronikan
olalle Talvelan portilla. — Sinun sydämesi tykkii, seppo siellä takoo
uutta salaperäistä ihmettä. Syksy tulee pian, ja silloin tulet minun
luokseni lukemaan yliopistossa.

Veronika nojautui luottavasti vanhaan ystäväänsä, tunsi levollisen
sydämen lyönnin ja suli itsekin turvallisuuden ja hyvän tuntoon.

Eveliina rouva tervehti sisartaan levollisesti kuin olisi eilen hänet
viimeksi nähnyt, mutta Alman silmä hiukan kastui.

— Tämä on sentään suuri palanen minusta, tämä Talvela. Tänne tulen
halusta ja lähden pakosta.

— Tervetuloa! — huusi ruokasalista miehen iloinen ääni. — Kas, nyt
vasta meille kesä tuli, kun sinä tulit, muuttolintu! — Hän ojensi
molemmat kätensä Almalle.

Tehtailija Marckin kookas, harteva vartalo, suuret, tummat silmät,
musta tukka ja voimakas leuka puhuivat miehen tarmosta ja muistuttivat
hänen saksalaista syntyperäänsä. Hän oli kotoisin läheisestä
tehdaskaupungista, saksalaisen tehtaanisännöitsijän poika, Suomessa
kasvatettu, mutta ulkomaalla saanut ammattisivistyksensä. Jo aivan
nuorena insinöörinä hän oli alkanut uransa paperitehtaan johtajana.

Hallinkoski, jonka kautta pohjoisesta päin tuleva vesi ahtautui
virraksi ja laski pienen harjanteen poikki koskena toiseen veteen,
oli Hallimajan talosta myyty, ja siihen oli rakennettu saha. Tämän
sahan insinööri Marck osti ja laajensi sen sekä rakensi sen yhteyteen
massatehtaan. Pääomaa hän sai isältään ja osaksi vaimonsa, rikkaan
Eveliina Borgin kautta. Sittemmin, kun syntyi riitoja työväen kanssa,
hän oli muodostanut liikkeestä osakeyhtiön, joten hänen suorat välinsä
työväkeen muodollisesti lakkasivat ja hän esiintyi vain yhtiön
edustajana.

Hän vaati väeltään ehdotonta järjestystä, piti muukalaisia työnjohtajia
ja pysyi itse vieraana työväelleen.

Isän jyrkät piirteet olivat tyttäressä muodostuneet viehättäväksi
säännöllisyydeksi. Leveää otsaa varjosti mustan tukan runsaat poimut,
mutta ilmeen loivat hänen kasvoilleen tummat, älykkäät ja hiukan
surunvoittoiset silmät. Hänen verenalansa, suomalaiselta äidiltä
peritty, oli vaaleampi kuin isän, ja suun ympärillä oli hellä, suloinen
piirre. Silmien surunvoittoisuutta ja suun hellyyttä laimensi hiukan
leveä, voimakas leuka. Voiman tunne olikin sekä isän että tyttären
kasvoissa tuntuvin ilme. Se saattoi muuttua iloksi, hellyydeksi,
haaveiluksi, vihaksi, suruksi: aina oli siinä tuo sama voiman leima.

— Paha kyllä, sinua ei saa kauan pitää. Tulet ja tuot raittiin
tuulahduksen mukanasi, mutta pian menet, ja mentyäsi tuntuu täällä
kahta ahtaammalta, — jatkoi Marck.

— Henrik, sinä olet lievimmin sanoen — ritarillinen! — huudahti
Alma. Alma meni omaan huoneeseensa yläkertaan, jossa vierashuoneet
olivat, peseytymään ja lepäämään. Hän heräsi soittoon alhaalla ja
riensi sinne. Salin ovella hän tapasi muodikkaasti puetun nuoren
miehen, joka tuttavallisesti ojensi hänelle kättään ja kiskasi rillit
nenältään ollakseen kohtelias.

— Kas, Ora, täälläkö tekin — — —?

Ora kumarsi moitteettoman sulavasti kuin salonkimies. — Täällähän minä
asun, — sanoi hän likistäen rillit sirittäviin silmiinsä.

— Täälläkö Talvelassa?

— Ei, isäni oli täällä ennen pappina, ja äitini asuu vieläkin, on
rakentanut oman Lepolan.

— Jossa tekin lepäilette. Kuka tämä nuori herra on? — kysyi Alma
kääntyen Oran toveriin.

— Ylioppilas Rolf Karén, — esitteli Ora. Rolf oli hentorakenteinen,
ylen hienosti ja taitavasti puettu nuorukainen, kasvoilla naisellinen
pehmeys, huulet turpeat, hiukan veltot.

— Täällä Hallimajassa on paljon nuoria, näen mä, — sanoi Alma
tähystäen kukoistavia kasvoja salissa.

— Nuoria ei täällä ollenkaan olla. Ovat kaikki hurskaita, ajattelevat
omaa autuuttaan, — sanoi Ora halveksivasti.

— Teillä ei siis ole heihin vaikutusvaltaa, muuten he ajattelisivat
vain tämän maailman ihanuutta, — sanoi Alma nauraen.

Kaikkien silmät kääntyivät ovelle. Siellä seisoi Hely Hallimaja. Oran
musta silmäys iski häneen rillien takaa ja seurasi ihaillen tulijaa.
Helyn valkoinen puku poimuili pehmoisena kuin untuvat hänen kauniilla
vartalollaan ja valahteli suorissa, keveissä laskoksissa valkoisille
kengille.

— Kyyhkynen! — kuiskasi Ora Rolfin korvaan.

— Katso silmiä, — kuiskasi Rolf. Ora likisti rillit nenälleen
hellittämättä katsettaan Helystä, kun tämä astui pöydän luo Veronikan
seurassa. — Hiivatin kopea, — kuiskasi Rolf.

— Hänen silmissään ei paljoa piile verrattuna — —. Tytöt tulivat
heitä kohti, ja Ora keskeytti lauseensa. Alma kehoitti nuoria
leikkimään.

— Mitä leikitään? — kysyi Veronika.

— Vapaata ajattelemista, — ehdotti Ora.

— Väitellään, — sanoi Heikki liian kovalla äänellä.

— Aine, aine! — huudettiin.

— Kuulkaa, — sanoi Alma. — Näen, että tyttöjen on vaikea pysyä
paikoillaan. Voitte tanssia, jos todistatte, että tanssi on jaloa.

Nuoret liikahtivat kaikki paikoillaan.

— Siis, se on todistettava! Ora, mitä te väitätte?

— Minun väitökseni on: tanssissa voi kuvastua ihmisen sielu.

Seurue sävähti.

— Pikemmin sieluttomuus, turhamaisuus ja heikkoudet, — sanoi
ruustinna äidillisesti.

— Tahtoisitteko sanoa turhamaisuudeksi sitä hartauden hengetärtä,
joka liitelee maalaistuvassa. Tanssijain jalka polkee pyhää tahtia, ja
ruumis nytkähtelee voiman kömpelyydessä, tottelee sisällisen soinnun
lakia.

Taikka loistavan salin lattialla liitelevät sulavapukuiset neidot ja
nuorukaiset hiljaisen lumoavan soiton tahdissa, hymyillen, hillityin
liikkein, kuin tuulessa nuokkuvat kukat.

Taikka itämaisen kulttuurikansan papitar tanssii temppelin pyhäkössä
lumoavan soiton siivillä. Hänen pukunsa on valkoinen kuin lumi,
jalkansa puhdasmuotoinen kuin kreikkalaisessa veistoksessa. Kasvoilla
asuu tuhatvuotisten oppien salaperäinen sielukkaisuus. Hän ei tanssi,
hän puhuu ruumiinsa liikkeillä, ylistää jumalaansa ihanuudellaan,
paljastaa kasvojensa loihtuisessa kirkkaudessa sielunsa. Eikö hän
ole sukukuntansa jaloin kukka, inhimillisesti ihanteellinen sielun
ja ruumiin sopusointuisuus? — Puhuja katsoi kaiken aikaa Veronikaa
silmästä silmään. Veronika unohti ympäristön, omisti jokaisen sanan ja
huudahti, silmä vielä runoilijan silmässä:

— Tanssienkin voi palvella jumalaa, ylistää ijäisyyttä! —

Se oli iloinen ihastushuuto, ja seurue lujui kuin vauhdin saanut vene
kivettömälle rannalle, kunnes tuli nykäys. Heidän oma arkiminänsä
tarttui pohjaan.

— Eihän toki, — sanoi ruustinna ja samalla, seurue veti henkeään
vapautuen lumouksesta.

Alma istui erillään ja seurasi tarkoin Veronikan kasvojen ilmettä.
— Itse tanssiminen, olkoon se kuinka ihanaa hyvänsä, ei vielä ole
jumalan ylistämistä, — sanoi hän, ja kaikki kääntyivät häneen. —
Minä sanoisin, että papittaren elämän täytyy samalla olla jumalalle
pyhittymistä puhtaudessa ja kauneuden lakien noudattamisessa.
Papittaren täytyy tuntea luonnon suuret voimat itsessään ja tahtoa,
että ne ilmenisivät hänen kauneudessaan ja liikkeissään; silloin vasta
on hänen tanssimisensa jumalan palvelemista. —

— Oh, olisipa se jotakin! Vai tanssien jumalaa palveltaisiin? Ja mitä
herra Ora puhui kansan pyhästä tanssimisesta, on kaikkea muuta, vaan ei
pyhää. Kaikki tämä uudenaikaisuus tulee vaan siitä, että paremmatkin.
ihmiset tekevät itsensä tykö ja menevät kaikenlaisiin seuroihin ja
raittiuksiin ja työväenyhdistyksiin. Sen minä vaan sanon, että minä
haen aina itseäni ylhäisempien seuraa. Niin minä teen! — Puhuja oli
Karénin rouvan tuttava kaupungista ja puhui ruotsin voittoisesti.

— Voi sinua, Erika parka, et sinä nyt oikein asiaa käsitä, — sanoi
rouva Karén. — Eihän nyt enää ole parempia eikä ylhäisempiä ihmisiä,
kaikki ovat yhdenvertaisia. Siinä vaan on ero, kuka tulee enemmän
huomatuksi ja sanomalehdissä ylistetyksi. Ja sitä varten täytyy
sivistää kansaa ja parantaa maailmaa, että kuuluisaksi tulisi.

— Olisi hauska kuulla, mitä neiti Borg tähän sanoo? — sanoi
kaupunkilainen.

— Mitä minä siihen sanoisin? Se on elämän karua proosaa. Kai
ne maailman parantajat ja sanomalehdet ovat hiukan kiusallisia
yhteiskunnan kilpikonnille. Ne kun nykivät konnaparkoja päästä ja
jaloista.

— Olisi hauska tietää, keitä ne konnat ovat? — kysyi ruustinna
viattomasti.

— Minä olen hyvin suvaitsevainen ja luen heidän joukkoonsa ainoastaan
isänmaan petturit, viina- ja olutpatruunat. — — —

Ruustinna polki Alman jalkaa; silloin Alma vasta huomasi, että rouva
Karén oli harmaa kasvoiltaan, ja keskeytti.

— Huomaan joutuneeni väärään seuraan. Neiti Borg näyttää olevan
täysverinen sosialisti, ja sellaisia minä mieluummin kartan. — Hän
nousi arvokkaasti ja sanoi emännälle hyvästi. Rolf seurasi äitiään.

— Oliko hän viinapatruunan rouva? Sitä en tiennyt, — sanoi Alma.
Seurueessa oli syttynyt vihamielisyyttä Almaa kohtaan. Keskustelu
laukesi ja sivuhuoneesta kuului herrojen väittelyä.

— Sen vaan saatte nähdä, että meidänkin kulmalla on välttämätöntä
saada oma äänenkannattaja. Nuo suunpieksijät tuolla raittius- ja
työväenyhdistyksissä hyppivät nokalle, — sanoi Karén.

— Luuleeko veli, että me täällä kaipaisimme kynäsankareita? — sanoi
tehtailija Marck. — Sanomista luen päivän uutisia ja politiikkaa,
mutta tehtaani hoidan itse.

— Tsaa, tsaa, tehtaani minäkin hoidan, mutta kun opinjooni käy
vastaan, on se pirun paha seikka.

— Kyllä Karén on oikeassa, — puuttui kaupunkilainen sahanomistaja
puheeseen. — Rahvas rääkyy ja soittaa suutaan meitä vastaan. Lyötäköön
heitä omilla aseillaan.

— Sinähän kuuluit antaneen puita työväentalon rakennukseen. Kuinka
tämä on ymmärrettävissä? — sanoi Marck.

— Niin, ja minä olen antanut rahaakin. Voisit itsekin hiukan
hellittää, antaa perään. Roskajoukolle on tehtävä mieliksi. Anna heidän
kutsua itsesi kunniajäseneksi ja ole kolme neljännestä sosialisti,
niin pääset tarkoitustesi perille kaikessa rauhassa. Katsos, minulla
on heidän kunniadiploominsa; kun tulevat rähisemään, näytän sitä ja
pitkää kieltä. Kyllä he silloin luikkivat. — Viinatehtailija vilkutti
tervettä silmäänsä, ja toinen kuivettunut oli pelkkänä viivana.
Pöhöttyneillä kasvoilla ja hymyilyssä kuvastui ilkeyttä.

— Jos kansa ahdistaa viinan valmistajia, on se otollinen työ, — sanoi
rovasti.

— Rovasti tahtoisi kai maahan jaoittaa kaikki väkiviinatehtaat?

— Hyvin tiedetään, että kansan aikomus on sellainen, — sanoi rovasti
hartaalla äänellä.

— Minne meidän kalliit koneemme joutuisivat? Niissä on paljon rahaa
kiinni.

— Minne ihmisten sielut joutuvat? Ne sentään mielestäni ovat
kalliimmat?

— Hemmetti niistä sieluista tietää, onko niitä olemassakaan, mutta
koneet ovat olemassa. Ja ne maksavat rahaa!

Soitto upotti keskustelun, ja emäntä tuli käskemään illalliselle.

Kun vieraat olivat menneet, kertoi Alma Henrikille Karénin rouvasta.

— Se oli ikävä juttu. Nyt Karén varmaan laittaa tänne oluttehtaan.
Olen saanut hänet estetyksi pysyttelemällä hyvissä väleissä.

— Ellei kunta myönnä, yritti Alma sanoa.

— Se on myöntänyt. Ja nyt se kyllä tulee. Henrik oli pahalla tuulella
ja harppoi huoneensa lattiaa.

— Jos hän rupeaa pahaksi, niin ruvetaan me koviksi. Laitetaan
raittiusseuroja ja — — —.

— Taivas varjelkoon! Se villitys olisi vielä pahempi kuin olut. Siihen
en minä puutu! — huusi Henrik heitellen käsiään ikäänkuin torjuakseen
kaikki.

— Eihän sinun tarvitsekaan. Minä lupaan sen tehdä Veronikan kanssa.

— Veronika ei saa puuttua näihin asioihin!

— Sepä merkillistä!

— Veronika saa lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi.

— Ja sitten mennä naimisiin mieluimmin jonkun herra von kanssa, —
jatkoi Alma.

— Veronika on vielä lapsi.

— Ei aivan. Hän alkaa olla nainen.

— Olen ollut huomaavinani, että sinä kouluaikana olet istuttanut
häneen omia aatteitasi, — sanoi Henrik heittäen hermostuneesti
paperiveitsen pöydälle.

— Ellei hänessä olisi terästä, ei hän kilahtaisi lyödessä. —

— Sinä kai tarkoitat, että hän on alulla kehittyä maailman
parantajaksi?

— Tarkoitan!

Syntyi äänettömyys. Alma istui Henrikiä vastapäätä toisella puolella
suurta pöytää.

Alma alkoi sävyisästi:

— Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky
nuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän
sydäntään ja sieluaan?

— Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon
kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka
ihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on
tehtaassa.

— Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja
orjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä.
Et tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja
kuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja
Veronika — -- hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää
eikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä
jonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän
soittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja
sillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja
esiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun
yhteiskunnallisesta asemastasi.

— Kuinka sinä voit omasta sisarestasi — —.

— Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään
muutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee
paksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan
tahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen.
Se näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän
kalpeassanne.

Henrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.

— Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. — Hän ponnahtihe pystyyn
istumaan. — Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten
elämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut
enemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten
jumaloiminen.

— Kuka tässä nyt yli-ihmisistä — —?

— Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu,
nietzscheläisen yli-ihmisen alku.

— No, mutta Henrik — —.

— Ja oletko sinä sitte oma herrasi? Päiväsi ovat kuumeista
rauhattomuutta, itään ja länteen huutamista. Katseessasi palaa
jännitetty kiihko ja lietsottu tuli. Suusi ympärillä väreilee
pettymysten ja sieluntaistelujen juovat. Unesi on päivän jännityksen
hourailua. Toisinaan on sielusi ja ruumiisi niin väsynyt, ettet voi
jalkaa, et kättä nostaa. Mutta rauhattomuutesi ja taistelun vimma
piiskaa armottomasti, ja sinä syökset uudestaan tuleen. Minä en
tahtoisi elää sinun ”tummassasi”! — Henrik nauroi nähdessään, miten
Alman kasvoille ilmestyi tunnustusta siitä, mitä hän sanoi.

— Ymmärrätkö nyt, etten tahtoisi Veronikan kohtaloa sellaiseksi?

— Voi, Henrik! Sellaista on tienraivaajien elämä aina. Me olemme kuin
muurahaiset, vedämme itseämme suurempaa kortta. Usko pois. Täälläkin
tarvittaisiin sellaisia muurahaisia.

Alma nousi ja viittasi avoimesta akkunasta tehtaalaisasuntoihin.

— Katso, tuolla olisi suuria korsia! Sinä olet täällä
jättiläisvoimilla, noitten ihmisten kera, koonnut kultaa, yhä vaan
kultaa suuret aarteet ja lähettänyt ne maailmalle. Itsellesi ja noille
tuolla olet jättänyt — kiviä! —

Alman syyttävä katse kietoi Henrikin. Hänen kasvoilleen sävähti
hetkeksi säikähdys. Mutta se laukesi samassa.

— No, no! Sinä olet tosiaankin traagillinen! Veronika tuli hiljaa
sisään, asettui Alman tuolin taakse. Hänellä oli kädessään pieni,
sininen nauharusetti, jonka oli irroittanut tukastaan.

— Pappa, minä tahtoisin oppia paljon. Enkö saisi lukea vielä ja asua
Alman luona?

— Ajattelin, että lähtisit ensin ulkomaille — —.

— Ei, en minä. Siellä tulee niin äärettömän ikävä, en minä opi siellä,
mitä tahtoisin oppia. — Veronika nykäsi päätään pikkuvanhasti.

— Mitä sinun tahtomiseesi tulee — — —.

— Voi, Henrik, älä sano! — huudahti Alma torjuen käsillään kuin
jotakin uhkaavaa lyöntiä.

— No, ei nyt lapsi saa määrätä tällaisissa asioissa. Veronika oli
siirtynyt kirjoituspöydän päähän ja sitonut sinisen nauhan hopeaiseen
kynätelineeseen. Isän sanat pysäyttivät hänen sormensa, ja jotakin
uhkan tapaista välähti hänen tummissa silmissään.

— Niin, mutta minä tahdon!

Isä katsoi häneen pitkään ja vaieten. Veronika painoi päänsä alas
hiljalleen. Kaksi suurta kyyneltä valui pitkin poskia. Hän vapisi ja
huudahti:

— Kun en minä tiedä mitään, en osaa mitään, en voi mitään. Minä
tukehdun täällä! — ja riensi ulos.

Henrik istui. Tuli pitkä äänettömyys. Oudolla, hiukan särähtävällä
äänellä Henrik aloitti:

— Miks’et sano mitään?

— Veronika on itse sanonut kylliksi.

— Yhden asian sinulle sanon. Sen johdosta, mihin äsken viittasit.
Minä en siedä mitään sekaantumista työväkeni oloihin! — Henrik heitti
tämän vaatimuksen sellaisella järkähtämättömällä voimalla, että Alman
silmäluomet värähtivät. Samassa hän ponnahti ylös ja lasisilmien takaa
iskivät katseet.

— Minun työni tarkoittaa kaikkia ihmisiä ja työväkeä varsinkin.
Milloin ikinä velvollisuuteni kutsuu, olen valmis! — huudahti Alma.

Henrik hillitsi kiihtymyksensä ja lähti huoneesta.

NUORTEN JUHLA.

Härmälän herramaisuuksiin kuului puutarha, vaikka ei se oikeastaan
mikään puutarha ollut. Olihan siihen joskus maailmassa istutettu
muutama marjapensas, joku omenapuu ja syreeni. Näitä oli sitte luonto
saanut hoitaa omien taipumustensa mukaan, kasvattaa köynnöskasveja,
nokkosia ja orjantappuroita pensaitten sydämiin. Syreenit lähettivät
vaaleanvihreät lapsensa omenapuitten juurille, mutta unohtivat
kukkimisen. Marjapensaat kurottivat avuttomina pitkiä laihoja oksiaan
kuristajiensa keskestä ja kantoivat laihoissa tertuissa pieniä,
mehuttomia marjoja. Parhaiten viihtyivät vadelmat, kiipesivät tarhasta
ylös mäelle, tuikkivat päitään joko kivenkolosta ja pensaan juuresta
ja kurkistelivat uteliaina jalosukuisia heimolaisiaan Talvelan komean
puutarhan aidan rakosista aivan kuin kylän lapset, joitten teki mieli
mehuisampia marjoja, kuin nämä matoiset mäenlaidalliset olivat.

Puutarhassa istui Mooses miettien puhettaan juhlaan, mutta ajatukset
harhailivat menneisiin, ja paperi hänen edessään jäi tyhjäksi. Tässä
samassa puutarhassa hän oli keskiluokilta alkaen lukenut kyläläisten
kanssa sanomalehtiä, opettanut heille tiedon aakkosia. Ja sitte
myöhemmin he olivat yhdessä harhailleet mutkaisilla aatepoluilla, usein
kompastuneet tai harhaan joutuneet, mutta silloin aina lapsellisen
vallattomasti hypelleet yli kivien ja kantojen, nousseet korkealle
innostuksen kalliolle ja siellä laulaneet ja ylistäneet. Ketä, mitä?
Eiväthän he sitä tienneet.

Nyt oli kaikki toisin. Vaikka vielä vakuuteltiin toisilleen, etteivät
ulkonainen pakko, kiellot ja rajoitukset saa vaikuttaa, vaan täytyy
pyrkiä eteenpäin, huomasi Mooses kuitenkin, miten vieraannuttiin
entisiltä aatepoluilta. Nuoret tanssivat ja leikkivät joutohetkinään.
Useat pojista olivat siirtyneet työväen piiriin, jossa harrastus oli
entistä terävämmin kärjistynyt aineellisiin.

Mooses oli lähettänyt kuvernöörille puheensa kaavan, mutta nyt hän
tahtoi luoda siihen elävän hengen, saada vanhan vapaussävelen soimaan.

”Puutarhassa” nuoret sunnuntaisin kesällä vanhan tavan mukaan
leikkivät, lauloivat ja lemmenpauloja virittivät. Kun he tänäänkin
tulivat, läksi Mooses kävelylle puhettaan miettimään. Tiellä hän tapasi
Ruhalan, työväen johtomiehen. Ruhala pyysi häntä luokseen tarkastamaan
kauppaosuuskunnan sääntöjä, jotka piti kuvernöörille lähetettämän.

Ruhala avasi asuinhuoneensa oven, ja Mooses astui kynnykselle.
Vastaan tuulahti tukahduttavan kitkerä haju, ja mustat ruumiskirstut
telineillään kammottivat. Lasten kutriset päät ja uteliaat katseet
vilkuivat kolkkojen lepokammioitten takaa. Vaimo askaroitsi uunin luona
nuorin lapsi käsivarrella.

Mooses soimasi itseään vastenmielisyydestään. Miks’ei hän voisi
hetkistä olla täällä, olivathan nuo toiset aina. Kun hän tuli ulos,
soivat kellot vitkaan, juhlallisesti. Oli sunnuntain hautaushetki, ja
kirkkoväki saattoi ruumiita.

Esa huusi, ja Mooses pysähtyi.

— Sinä olet juhlallinen kuin suntio sunnuntaina, sanoi Esa.

— Nyt on sunnuntai ja jos tahdot, voin olla suntiosi. Kuuletko, mitä
meiltä kuuluu?

— Piirilaulua.

— Entäs hautuumaalta!

— Virsi.

— Ja Ruhalassa leikkivät lapset ruumiskirstuilla.

— Kuuluuko tämä jurottaminen sinun profeetalliseen virkaasi?

— Älä herjaa!

He tulivat Härmälän portille ja näkivät Hannulan Onnin lakki kallellaan
päässä piirin keskellä. Hän tähysteli läiskiviä käsiä, joita lyötiin
vuoroin yhteen vuoroin toisten käsiin tahdissa ja laulettiin:

Kukat nuokkuu nurmikolla;
tääll’ on meidän hyvä olla.
Kaikki piiriin rientäkää,
leikkiin kilvan kiitäkää!
Ketjumme kallis
liitto on valmis;
sormus se kiitää
käsissä kiiltää.
Etsijä, onnesi vangitse!

Katso tänne, anna kättä,
vangitse jo empimättä;
rohkealle lempi hymyy,
typerältä onni lymyy.
Kiitävät hetket,
riemumme retket
päättyvät varmaan
ehkä jo varhaan.
Etsijä, onnesi vangitse!

Onni tähysteli vinosti sivulleen ja syöksyi kuin nuoli tavoittamaan
sormusta erään punoittavan tytön kädestä.

— Täällä on sormus! — huudettiin piirin toisesta laidasta. — Ei se
ole Helmillä!

Mutta Helmi juoksi heleästi nauraen portista maantielle ja huusi: —
Minulla on! — Onni kiersi häntä vastaan, hyppäsi aidan yli juuri
kun Helmi oli kahden vaiheella, seuraisiko Onni vai ei. Taas kajahti
Helmin nauru, ja Onni sai hänet kiinni, katsoi läheltä kullanruskeisiin
silmiin.

— Sormusta et saa! — ärsytti Helmi.

— Onko sinulla? —

— Ei, kuka minulle sen olisi antanut, enkä huolisikaan.

— Etkö keltään?

— Ei se kysy, joka antaa tahtoo.

— Minä en päästä ennenkuin sanot, onko sinulla sormus.

— Tuolla tulee Mooses ja Esa Helin, päästä irti! — Onni totteli
ja Helmi juoksi portille, kääntyi poikiin ja nosti kätensä näyttäen
sormusta.

— Täällä se on kuitenkin!

Pojat katsoivat nauraen tyttöä, jonka loistava kasvojen väri, kullan
ruskeat silmät, kellertävä tukka ja vaaleansininen puku hohtavassa
auringon paisteessa lumosi heidät.

— Mooses, — sanoi Esa lyöden toveriaan olalle. — Heitä pois mustat
kirstut mielestäsi ja juhlapuheet aivoistasi. Tuossa seisoo Helmi kuin
muinoin Eeva paratiisin portilla.

Onni juoksi uudestaan tavoittamaan Helmiä, mutta Helmi pujotteli kuin
kärppä vikkelänä ja notkeana toisten joukkoon. Onni ei kursaillut,
heitti kovin kourin estelijät tieltään ja saavutti viimein kiihkeänä
ja kuumissaan Helmin, tarttui häneen täysin sylin ja puristi rajusti
luisevilla käsivarsillaan. Vahingossa hän survasi Helmin jalalle ja
polki samalla hänen helmansa rikki.

— Hui, sinä raakalainen, niinhän sinä hehkut ja puhkut kuin
massatehtaan uuni. Luuletko sinä minua haloksi, joita uuniin viskelet?
— Onni oli tehtaassa lämmittäjänä.

Helmin pilkallinen hymy ärsytti Onnia. Hän olisi uudestaan rutistanut
tyttöä, mutta Helmi turvautui toisiin.

— Syö, syö, raakalainen, jos uskallat! — Onni kiristi hammastaan
mutisten: — Vielä sinut opetan. —

Esa ja Mooses olivat katselleet tätä rajua leikkiä ja yrittivät
riitapuolueita sovittaa.

— Lauletaan jupakan päälle, niin unohtuu vihat, — ehdotti Esa.
Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, ja lauluharjoitus juhlaa varten
alettiin.

Illaksi vaimentui auringon helle, tuulikin uinui ja sunnuntain
lepoisa juhlallisuus hymysi Hallimajassa. Kaikki kesäjuhlat ja
kokoukset vietettiin Kivistömäellä, joka oli toisella harjulla laakson
laidassa vastapäätä sitä harjua, jolle työväentaloa rakennettiin, ja
Kivistömäen laakenevassa laidassa, maantien vieressä, oli Härmälän
puoti. Vanhat ja nuoret vaelsivat juhlaan sunnuntaipukimissa. Vaimot
taluttivat lapsiaan, isät kantoivat pienempiä; tytöt astuivat
kiiruusti naureskellen ja tuuppien toisiaan. Pojat kulkivat maalaisten
tapaan eri joukkona kujeillen ja sukkeluuksia puhuen. Kivistömäellä
istuivat Härmälän täti ja Kruunu-Anna lähinnä herrasväen penkkiä, Melu
heidän lähellään katsellen ihailevin silmin Veronikaa, joka hiukan
taaempana Alma Borgin kanssa seisoi puitten varjossa. Veronikalla oli
kapealaitainen hattu työnnettynä taakse hiusten varaan. Kevyenä kuin
höyhen se varjosti tummaa, poimuisaa tukkaa.

— Täällä on kaunista ja juhlallista, — sanoi hän Almalle. Ihmisten
uteliaat katseet häiritsivät häntä, ja hän pujottautui puun taakse
kivelle istumaan.

Kuoro kaikui sointuisasti ja heikosti luonnon suuressa juhlasalissa,
viritti tunteita, irroitti ihmiset arkiajatuksista. Sen vaiettua
kuului nuori, sointuisa ääni lavalta. Veronika kääntyi katsomaan, ja
hänen kasvoilleen levisi vaalea puna. Solakkana kuin nuori, sorea
mänty taustanaan tumma metsä seisoi Mooses lavalla lakki kädessä.
Tuuli ulapalta liehutti hänen kiharaista otsatukkaansa, kasvojen
jännitetyissä piirteissä, siristyneissä silmissä kuvastui ajatukset
suunnattuna siihen, mitä hänen piti puhua, ja soma suu hentojen
viiksien varjossa värähteli. Veronika oli aina nuoria puhujia
kuunnellessaan pelännyt, että he joutuvat hämille ja unohtavat
sanottavansa, mutta nyt hän olisi tahtonut katsella tuota nuorta miestä
edessään ja lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, katsoa suoraan
noihin valoisiin, haaveileviin silmiin ja omaksua — — —.

— Te olette omia kaikki täällä, — keskeytti nuori, sointuisa ääni
Veronikan ajatukset. — Enkä minä osaa puhua teille muista kuin omista
asioistamme. —

Hymyily ja iloinen odotus kuvastui kaikkien kasvoilla. Alma katsoi
Veronikaa ja näki hänen kasvoillaan saman ilmeen.

— Te tahtoisitte, että puhuisin teille kauniisti rakkaudesta ja
taisteluista. Niistä minäkin tahtoisin puhua. Niistä haastaminen on
kuin kirkasta, huumaavaa viiniä, joka kristallimaljassa väreilee ja
auringonsäteet taittaa. Se on kuin sadussa vaeltamista ja suloisen
prinsessan suutelemista yrttitarhan siimeksessä!

Kivistömäellä oli hiljaista kuin tyynessä vedessä airon siihen
laskeutuessa. Veronika unohti kaiken ympärillään, nojasi mäntyyn ja
upotti katseensa nuoren miehen kasvoihin.

— Minä tahtoisin puhua nuorisosta, joka punaposkisena,
kirkassilmäisenä ja valo-otsaisena laulaen työhön menee, hartaana kuin
Herran temppeliin.

Sen työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa
kuin sininen taivas.

Toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous, ja sielu
niin suuri kuin Jumalan ajatus, ja työ niin pyhää kuin luomistyö.

Ja rakkaus, rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä.
Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin
perhonen ihanan kukan.

Taikka rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset
aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään
ihanteita, joilla elämän suuret, ihanat sadut toteutettaisiin, ja
sitten joskus onnen aalloilla leikkien laulettaisiin.

Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien
ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin
saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja
rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus, ja
palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan!

Kiuru visersi korkealla ja kirkon kellot kumahtelivat syvään ja
rauhaisasti; nuorison ajatukset lauloivat ylistysvirttä.

Mooses jatkoi:

— Mutta minä en uskalla näistä puhua, kun näen teidän tuttavat
kasvonne, kalpeat ja kulmikkaat, väsyneet ja rumat. Sellaisina me
olemme rakkaat toisillemme. Emme huolisi liittoomme uusia ja loistavia.
Näin me kuulumme yhteen, elämme, kärsimme, rakastamme ja vihaamme. Ja
ennen kaikkea, te omat, taistelemme! Vaikkeivät aseemme ole paljoa
paremmat hiilihankoa!

Liikahdus aaltoili nuorison parvessa. Nyt he jälleen tunsivat
seisovansa jaloillaan ja hengittävänsä Kivistömäen ilmaa.

— Niin kömpelö, puoleton ja musta on oma henkinen minämme. Korkeintain
voisimme sen avulla kohennella hiiliä sen raudan ympärille, jota
nykyaika ahjossa paahtaa.

Mutta lietsokaamme, niin että tuli kipinöinä ilmoille suitsuaa ja
rauta sulavana ahjosta temmataan ja kovemmilla pihdeillä kuin meidän
pidellään ja valmiiksi aseeksi taotaan, jaloksi ja puhtaaksi aseeksi.

Lietsokaamme, se on meidän tehtävämme, meidän nuorten, joilla ei kovia
aseita ole.

Lietsokaamme niin, että matalien, ahtaitten ja likaisten komeroittemme
seinät hajoavat ja liekkiin leimahtavat. Lietsokaamme niin, että
rintamme paisuu ja kättemme jänteet vahvistuvat ja kirves kädessämme
huimasti heilaa ja aatoksemme suunnittelee suuret honkaiset majat,
laajat akkunat, sirot istuimet ja puhtaat lattialaudat!

Lietsokaamme niin, että työmme on kerran omaa ja se oma on kuin
uskonto, joka itselleen kirkon rakentaa.

Vaan ei synny työn kirkko eivätkä korkeat majat, ellei sielumme ole
suuri ja voimakas!

Te omat ja nuoret!

Kasvonne ovat kalvakkaat, hartianne kapeat ja koukkuiset ja askeleenne
hoippuroivat. Majanne on matala, työnne orjuuttava, katseenne samea ja
sielunne asuu sumussa.

Lietsokaa, jotta ahjosta kipinät kirpoavat ja liekki hulmuna valaisee
työpajan ahtaat sopukat. Silloin katsokaa ja oppikaa, kunnes voitte
takoa uuden, avaran pajan! —

Puhujan viimeiset sanat ”avaran pajan!” kajahtivat Kivistömäen
kalliosta metsään ja metsästä kuuli jäin sydämiin, joissa puhe oli
sytyttänyt hehkuvaa tulta.

Veronika laskeutui jyrkkää polkua alas Talvelan puutarha-aitaan saakka
ja pujahti pikkuportista sisään. Kotona hän sulkeutui huoneeseensa
tahtoen säilyttää sielussaan kaikuvan äänen, kuunnella sen sointuja,
neuvotella ja kysellä. Mutta mitä hän kyselisi? Hän tunsi, miten sydän
elämän riemusta löi ja suloinen tunne täytti sielun: — elämä on
ihanaa, sillä on suuret satunsa! — Rakkaus antaisi kuuman, suloisen
tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi
sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret sadut
toteutettaisiin. — Nuori, sointuisa ääni kaikui hänen korvissaan. —
Mitä hän lienee tarkoittanut sillä, että vain joskus onnen aalloilla
laulaen leikittäisiin? Sitte joskus! — Veronika punastui ja salamana
välähti hänen sielussaan ajatus: olisiko se rakkautta, jota tunnen?
Hän hymyili omaa rohkeata miellettään. Olkoon, päätti hän, on niin
somaa ajatella häntä. Kuinka hän sanoi? — Rakkaus olisi kuin valkoinen
enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia
huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.

Kivistömäellä laulettiin ja lempeänä sointuna se säesti Veronikan
sunnuntaista mielialaa. Ulapan tuuli leyhytteli akkuna-verhoja, ja
raittiina, ruusun tuoksu siivillään, se suuteli uinailevan tytön
huulia. — Se hedelmöittää kuin perhonen ihanan kukan, — ajatteli
Veronika. — Mooses Härmälä, — kuiskasi hän sydämensä syvimmässä
sopessa.

KAIKKIEN KOTI.

Vuosikauden oli Veronika ollut kotona, kun hän syksyllä sai isänsä
taivutettua ja pääsi Alman luo. Hänen aikomuksensa oli käydä
kutomakoulua ja oppia käsitöitä, mutta sen ohella hän toivoi pääsevänsä
selville monesta asiasta vanhan ystävänsä Alman avulla.

He astuivat käsitysten vilkkaasti jutellen aivan kuin olisivat kahden
kulkeneet pääkaupungin katua.

— Kuinka sinä tulit ensin ajatelleeksi rakentaa ”kotia”? Siitä et ole
koskaan kertonut, — sanoi Veronika.

— Katsos, ihmisellä on toisinaan tilinhetkiä, ja minulla on ollut
niitä monta, mutta niin vaikeaa kuin se, joka minut pakotti tekemään,
mitä sitte tein, ei minulla ole ollut.

— Kerro, hyvä Alma!

— On oikein nautinto saada joskus sanoa, mitä on täytynyt vuosikausia
pitää omana salaisuutenaan, ja minä olen onnellinen, että sinä olet
olemassa. —

— Alma kulta, — Veronika puristi hänen käsivarttaan.

— No niin. Minä jouduin taas kerran tilin hetkeen. Nuoruuteni oli
mennyt hapuilemiseen, joukon mukana kulkemiseen, olin ollut sokea.
Ensimmäiset harmaat hiukset pysäyttivät kulkuni; minä katsoin taakseni
ja huomasin, että elämäni oli ollut tyhjä. Tyhjä rakkaudesta, työstä,
ystävistä. Olin vanha naishupakko, jolla ei ollut ketään oikein omaa,
ei mitään jalansijaa; ei kukaan kaivannut — — ei tarvinnut minua.
Vertasin itseäni muihin ja silloin huomasin kauhistavan yhtäläisyyden
kaikkien minun tapaisteni naisten elämässä. Kaikkialla sama ammottava
tyhjyys. Oli katkera hetki huomata, kuinka paras elämä oli tyhjiin
rauennut ja tuntea jäsenensä usein uupuneiksi, ajatukset nukkuneiksi,
sydän haluttomaksi. Tuli sitten muuan sysäys. Minä jouduin erääseen
oikeusjuttuun. Se koski sellaista siveellisyys-asiaa ja lapsen
salaamista ja muuta sellaista — — — sinä tiedät. Silloin avautui
elämän suuri synkeä puoli silmäini eteen, uusi kärsimysten maailma,
ja minä huumaannuin ja kauhistuin. Elämä heitti vaikeita arvoituksia
sieluparkani ratkaistavaksi ja uhkasi tuhota henkisen minäni, tuomita,
murskata ja kirota, ellen kykenisi vastaamaan. Silloin aloin lukea,
kirjoittaa, toimittaa lehteä; tulin hyvin tunnetuksi, huusin itään ja
länteen, sain hengenheimolaisia; pidin paljon melua ja nostatin —
pölyä. Lopulta se puhuminen ja pauhaaminen alkoi itseänikin ellottaa.
Lakkasin. Olin oppinut uuden totuuden: puhu vähän, tee kaikki, mitä
voit elämälläsi. Mutta miten, miten? Jumalan nimessä! Se tuotti minulle
polttavaa tuskaa, sillä huutavat vääryydet, rumuus ja kehnous huusivat
minulle: tule tänne, jos uskallat, käy taistosille! Missä on sinun
elämäsi voima, sielusi valo, jolla meidät tukehutat? Mitä voit sinä
yksin meitä vastaan? Me tukehutamme sinut. Silloin syntyi minussa uhka,
ja minä huusin pimeyteen unettomina öinäni sieluni syvyydestä: minun
täytyy, kuulkaa te näkymättömät henget, minun täytyy! Sitten tapasin
eräänä päivänä koulusta tullessani nuoren, itkevän naisen. Kysyin
häneltä: — Mitä te etsitte? Sillä hän katseli rakennuksia, ihmisiä ja
näytti hätääntyneeltä.

— Minä en tiedä, minne menisin, sanoi hän. Tulin tänne palvelukseen,
mutta kun menin sinne ilmoitettuun paikkaan, ei siellä otettukaan, ja
nyt en tiedä, minne menisin. Ei ole rahaa eikä tuttavia, enkä pääse
täältä pois. Kun olisi koti! — sanoi hän niin haikealla surulla, että
sydäntäni vihloi. ”Kun olisi koti.” Se lause soi minun korvissani monta päivää,
ja tyttö pienessä keittiössäni oli aina muistuttamassa samaa
asiaa. Silloin minulle selvisi. Se tuli eräänä sunnuntaiaamuna auringon
säteitten mukana. Se oli kodin aate, sellaisen kodin, johon kaikki
saisivat tulla, jotka tahtoivat valoa, puhtautta, hilpeää mieltä,
— niin, aatteiden koti! Ja silloin alkoi elämäni. Minä puuhasin
aamusta iltaan, tunsin voimieni kasvavan työn mukana, näin kotini
seinien nousevan ja uskoin, uskoin ihanteeni toteutuvan, ja kun se oli
toteutunut, kiitin pimeässä yössä näkymättömiä henkiä ja itkin ilosta.
Se ilo muuttui elämäni soitannoksi. Mutta minä olin vieläkin yksin.
Minun täytyi taas puhua. En enää toreilla enkä suurille joukoille,
vaan yksitellen, valituille. Näytin julmuutta, pimeyttä, vääryyttä
ja kurjuutta, koko mustan synkän kuilun kansankerrosten välillä. He
näkivät minun silmilläni, kuulivat minun korvillani, ja nuoriso syttyi,
tuli avukseni, toi eloa, iloa ja toivoa, kultaseni, toivoa! Minun
toivoni on heissä!

— Alma kulta — — — minä — — —.

— Älä sano mitään. Minä olen taas puhunut sellaista, mitä ei saisi
oikeastaan julkilausua, ehkä vaan ajatella, tehdä.

— Alma!

— No!

— Minäkin olisin onnellinen, kun saisin tehdä työtä niin paljon kuin
jaksaisin, oikein raataa ja aamulla kiireesti nousta ja pukeutua ja
vasta illalla iloisena mennä nukkumaan. Sellainen elämän täyteläisyys
on vaan sinun luonasi. Kotona — — —.

— Missä tahansa. Elämä ei tosiaan ole helppoa; varani ovat sulaneet
sangen vähiin. Usein en tiedä, miten vekseleistä ja koroista
selviydyn. Kun puhun ”ystävilleni” rahamiehille, näes, hymyilevät he
ja kohottavat hartioitaan. Vihamieheni ja pärjääjäni keksivät juttuja
toinen toistansa kummempia minusta ja ”kodistani”. Kaupungilta saan
kannatusta. Mikä tässä muuten valaisisikaan? Kaikkein pahinta on
kuitenkin tämä meidän pimeä aikamme. Jaa, jaa, kuka tietää.

Ystävykset kääntyivät rantakadulle ja poikkesivat laajaan pihaan,
jonka taustalla oli koruton puurakennus ja sen portaitten otsikossa
”Kaikkien koti” suurilla kirjaimilla. Laajat akkunat ja leveät ovet,
aurinkoinen kutsuva tunnelma hymyili ”kodin” ympärillä. Hanki käytävien
välillä oli puhdas ja eheä. Ei ainoakaan ilkivaltainen jalka ollut
sitä rikkonut eikä talvineiden puhdasta vaippaa tahrinut. Koivut
pihassa olivat pukeutuneet valkoiseen huntuun ja rautaiset tikapuutkin
upeilivat hienoissa hepenissä. Taloillakin voi olla sielu, luonne;
tämän rakennuksen luonne oli hymyilevä, vapaa, hiukan leikkisä.

Alma ja Veronika menivät sivukäytävästä, joka vei Alman omiin
huoneisiin toisessa päädyssä.

— Ah! — huudahti Veronika, kun he astuivat Alman huoneisiin. —
Täällä on sinun sävelesi, luulee saaneensa siivet, ei tunne seiniä,
vaan avaruutta, merta, valkoista merta! — Veronika heittihe vanhaan,
leveään kiikkutuoliin rennosti, kädet niskan takana, silmät ummessa.
— Täällä on hyvä olla. En ole milloinkaan tuntenut tällaista elämän
keveyttä!

Alma nyökkäsi.

— Niinhän ne sanovat, jotka täällä käyvät. Nyt en minä joudu
juttelemaan. Tässä on suuri läjä postia, ”Valon” korehtuuria ja
käsikirjoituksia, tilauksia ja senkin seitsemän tiliä!

Alma istui lavean pöytänsä ääreen ja hukkui papereihinsa.

Veronika lähti kotia tarkastamaan. Hän nousi uteliaana salin
parvekkeelle ja oli hämmästyksestä huudahtaa.

Siellä istui punaposkinen, hyvän näköinen mies paikaten tallukkaa. Mies
hymyili ja sanoi:

— Jooseppi, — ja käänteli tallukkaa. Veronika näki tyynyn ja
olkipatjan lattialla.

— Jooseppi asuu täällä? — sanoi Veronika ja naurahti.

Joosepin toinen jalka oli paljas ja toisessa oli tallukka. Housun
lahkeissa hepsutti risoja, mutta karvalakki päässä oli ehyt.

Veronika laskeutui alas jyrkkiä portaita ja nauroi sydämessänsä.
Jooseppi oli tosiaan onnellinen mies, osasi hymyillä ja paikata
tallukoita juhlasalin parvekkeella, missä muuten kuunnellaan, miten
sieluja paikataan. Hän meni kirjaston kautta pihaan, jossa aurinko
kimalteli valkoisella hangella.

Pitkä mies hakkasi polkua pienellä leikkilapiolla, totisena ja synkkänä
kuin olisi rakkaansa hautaa umpeen luomassa. Veronika hymähti taas
itseksensä. Tuo synkkyys, miehen kalpeus ja huikea pituus oli niin
hullunkurisen muodotonta tällä kapealla, aurinkoisella polulla.

— Oletteko tekin kodin ihmisiä? — kysyi Veronika.

— Minä pidän kunnossa pihaa ja teitä, — sanoi mies suoristuen entistä
pitemmäksi ja luoden korkeudestaan Veronikaan värittömän katseen.

— Lieneekö tuo viisaskaan, — ajatteli Veronika ja raotti ovea
pujahtaakseen sisään.

— Nyt olen tavannut kaksi merkillistä ihmistä,— sanoi Veronika Almalle
.

— Joosepin ja Mandan, — sanoi Alma päätään papereista nostamatta.

— Ei, vaan Joosepin ja pitkän miehen.

— Pitkäksi häntä sanotaan.

— Miksi he ovat niin kummallisia? Toinen minua naurattaa, toinen
säälittää.

— Joosepista en tiedä, mistä hän on tullut, eikä hän itsekään ole
siitä selvillä. Hän vaan kerran ilmestyi tänne hymyilyineen ja
tallukoineen. Hän on hyvä ja rehellinen. Pitkä on traagillinen henkilö,
palveli eräässä maatalossa renkinä pienestä pojasta saakka ilman
palkkaa, luotti isäntäväkeensä, rakasti heitä kuin omiaan ja luuli
saavansa olla heidän luonaan vanhaksi jouduttuaankin. Hän sairastui ja
ajettiin maailmalle. Se koski häneen kovasti.

— Sinä olet ottanut hänet suojaasi.

— Kyllä hänestä vielä mies tulee. — Meneppäs nyt katsomaan, onko
Manda pessyt salin tuolit ja asettanut ne paikoilleen.

Manda ryömi polvillaan tuoliensa keskellä, ja Jooseppi seisoi puita
sylissä hänen edessään ja hymyili niin, että valkoiset hampaat
loistivat.

— Kuis sie kykkysill’? Jalka kipeeks’ tulemas —, sanoi hän
venäläisesti suhauttaen.

Manda heittihe nilkoilleen istumaan, ja hänenkin naamansa levisi.

— Aina Jooseppi puhuu niin kauniisti minullekin. —

— Kaikki on hyvin, — kertoi Veronika.

— Nyt me syömme päivällistä. Illallista emme kerkiä tänään laittamaan,
— sanoi Alma.

— Onko täällä illalla juhla?

— Täällä on juhla joka ilta ja joka sunnuntai. Saatpa nähdä. Tänään
puhuu — — — arvaa!

Veronika lensi punaiseksi.

— Puhuuko hän — — Mooses?

Ovelle koputettiin.

— Noo, nyt se alkaa. Luulin ehtivämme syödä. Sisään purjehti Manda,
lavea keltainen kaapu yllään ja kasvojen ympärillä säteili leikattu
keltainen, kankea paperi. Manda piteli kourillaan kaapuaan ja
pompahutti niiata.

— Kelpaakos?

— Katso nyt oikein lempeästi! — kehoitti Alma nauraen. — Lempeämmin,
hyvä, hyvä!

Mandan suu levisi korvia kohti, ja silmät pyörivät nauravina.

— Me laitamme illalla kuvaelman, ja Manda on aurinko, — selitti Alma.

— Ihana aurinko.

He olivat juuri ennättäneet syödä, kun pappilan tytöt ja Heikki tulivat.

— Me tiesimme sinun tulevan! — huusivat tytöt yhdestä suusta.

— Kuulkaahan nyt, neiti Musiikki ja Lemmenleimu, mitä te nyt olette,
— sanoi Alma. — Viekää kaikki nuo hynttyynne Veronikan huoneeseen.

Pieni huone täyttyi harsoista, joita leikeltiin ja poimuteltiin.

Alma kuiskasi Veronikalle: — Älä puhu Mandasta mitään. He eivät tiedä,
kuka on aurinko.

Neiti Musiikki, kuten häntä kodissa sanottiin, meni laulukuntaa
harjoittamaan. Pian kuuluivat miesten karmivat ja naisten kimakat äänet
urhoollisesti vetävän

”Voi äiti parkaa”.

Alma huusi:

— Veronika, menehän alas kysymään, voiko arkkitehti Allas vielä ensi viikon
opettaa piirustusta! —

Veronika ei tiennyt, että siellä alhaalla oli muita kuin laulajat.
Hän juoksi uteliaana alas rappusia ja näki ovien lasista salin täynnä
kumaraisia hartioita ja ahkeraan työhön painuneita päitä. Harpit
pyörivät hitaasti ja kömpelösti paksuissa hyppysissä. Leuat ja kielet
seurasivat kynien liikkeitä, koko jäntterä ruumis näytti olevan vaan
harpin hienoa kärkeä varten.

Nuori mies seisoi luokan edessä. Hän tuli varpaillaan Veronikan luo
kirjastoon.

— Kyllä minä opetan heitä koko talven. Koko ikäni opettaisin, jos
tuollaista intoa riittäisi, — vastasi arkkitehti.

— Minä en tiennyt täällä ketään olevan. Tämä on kuin taikaa. Täällä
sykkii! — Veronikan sydän sykki.

Nuoret löivät kättä.

— Tekin vielä sykitte, — sanoi arkkitehti puoliääneen.

— Alan aavistaa.

Toinen opettaja tuli ja alkoi laskentoa. Miehet tarkkasivat
jännitettyinä, kuinka vaikeat kysymykset, joita he kömpelöillä
keinoillaan olivat itsekseen yrittäneet selvittää, nyt kevyesti kuin
leikitellen, ratkaistiin. Leveä tyydytyksen hymy levisi jännitetyille
kasvoille. Helpotuksen ilme vaihtui pian innoksi, kiihkeäksi kiireeksi
saada ratkaista ja selvitellä yhä uudestaan ja uudestaan koetella
voimia, taistella aina voitto mielessä.

He olivat kaikki irti maasta, ottivat kiinni jokaisesta sanasta,
erottelivat, sommittelivat ja sulattivat yhteen. He eivät nähneet
opettajaa. He näkivät vaan numerot, kuulivat sanat ja ne painuivat
mieliin kuin kynän piirros vahatauluun.

Se into tarttui opettajaankin, nosti hänet siivilleen. Hän ajatteli
nopeaan, elävästi ja selvästi, sai kuvia ja esimerkkiä siinä tuokiossa,
antoi ne välittömästi, rakensi varmasti ja johdonmukaisesti ja näytti
lopullisen tuloksen.

Veronika haettiin yläkertaan. Hänen piti keittää teetä. Jotakin
lämmintä, uutta ja voimakasta pulppuili hänessä. Hän ei itsekään
tajunnut — — — mutta hänen piti hypähtää yhdellä jalalla ja hyräillä.

Tee höyrysi tarjottimella, ja voitokkaana hän vei sen Alman huoneeseen.

Sinne olivat tulleet opettajat alhaalta salista ja lisäksi Ora ja
Veronikan koulutoverit Eliel ja Uriel.

— Hurraa! — huusivat pojat meluten ja anastivat häneltä tarjottimen.

— Nytkö sinä vasta suvaitset tulla, kun me olemme rakentaneet tänne
kodin? — sanoi Uriel, pitkä, kaunis nuorukainen.

— Tervetuloa! — Eliel kumarsi.

— Mistä te olette tänne eksyneet? Teistä ei kukaan ole mitään puhunut,
— ivasi Veronika.

— He ovat hyvin tärkeitä. Heidän pitää huutaa ja taputtaa käsiään, —
sanoi Ora.

— Me olemme yhtä tärkeitä kuin Jooseppi ja Pitkä, — väitti Eliel.

— Erehdys. Jooseppi kantaa puita ja Pitkä sytee polkuja. Te olette kai
vaan tiellä.

— Ei, me olemme kaikki Mandan hyvässä suosiossa.

— Äläppäs nappaa, — ärähti Heikki. — Jooseppiahan Manda rakastaa.

— Olisitpa sinä ollut täällä kodin vihkiäisissä, niin et kysyisi, mitä
me täällä teemme. Katsos, me olemme vaan sen joukon vaahtoa, emmekä
sentään ole tyhjiin lauenneet, —: sanoi Eliel vakavissaan.

— Ei suinkaan Alma Borg ole teille ensinkään kertonut, miten täällä
ensimmäiset sunnuntait elettiin kodin vihkimisen jälkeen, — puhui
nuori tohtori. Täällä oli väkeä aamusta iltaan salit ja portaat täynnä.
Olka olkaa vasten ja kylkimyyrää tungeskeltiin, kuunneltiin, puhuttiin
ja pohdittiin, hikoiltiin ja huudettiin eläköötä. Silloin ne laitettiin
kurssit jos jonkinlaiset, perustettiin osuuskaupat, keittiöt,
kirjastot, seimet ja tarhat! —

— No, älähän nyt, et sinä kaikkea voi luetellakaan. Tämä koti on paras
kaikista kodeista. Ellei nälkä ajaisi välillä kaupunkiin, makaisin
yönikin Pitkän ja Joosepin kanssa lehterillä, — puhui Eliel.

Arkkitehti naurahti. — Minä olen ollut täällä monta sunnuntaita
syömättä.

— Niin, mutta Veronika, oletko sinä kuullut, että Moosesta on
vedetty koville. Hän on kehoittanut Hallimajan poikia jäämään pois
asevelvollisuuskutsuista, — sanoi Uriel.

Veronika sävähti punaiseksi halusta saada kuulla enemmän. — Hän on
ollut toista vuotta poissa Hallimajasta. Kuinka hän — — —?

— On lähettänyt paimenkirjeitä. —

— Aijai, sitte on paras pysyä poissa Hallimajasta, — sanoi arkkitehti.

— Se on vietävän poika, se Mooses. Osakunnassa hän puhuu kuin mies, —
kiitteli Eliel.

— Kuin mies, et sinä aivan oikeaan osannut. Hän puhuu niin, että päätä
huimaa ja korvat humisee! — intoili Uriel.

— Ja niin, että katto nousee ja lattia notkuu, — jatkoi Ora
ivallisesti.

Neiti Musiikki syöksyi sisään.

— Herran nimessä, tulkaa kuulemaan, kuinka hän puhuu!

                                                  ⸻

Salissa oli kansaa ja kuumuutta. Lamput tuikkivat sumun sisällä
hikisessä lämmössä. Ihmiset tuskin hengittivät, ja sydämet vavahtelivat
puhujan sanojen iskuista. Pää pään vieressä he siinä seisoivat, vanhat
ja nuoret, ylhäiset ja alhaiset tuntien toinen toisensa sydämen
lyönnit, unohtaen oman ahdinkonsa, kuunnellen nuoren miehen ihanteita,
joissa löysivät ikävöimiänsä yhtymäkohtia.

Puhuja seisoi korokkeella juhlallisena kuin nuori kuningas
yksinkertaisessa arkipuvussaan. Otsalla loisti naisellinen puhtaus ja
suuta ympäröivät pehmeät viikset. Lumous oli silmissä, lapsellisen
avoimissa haaveilevissa silmissä.

— Henkinen pakko ihmisyyden sielussa janoo valoa, rakkautta ja elämän
ihanuutta. Siksi me seisomme täällä käsi kädessä, sydän sydäntä vasten,
tunnemme kohoavamme ja etsimme aatemaailmaa, tavoitamme sitä punaista
lankaa, joka väikkyy ja häämöittää ja meidän kulkuamme ohjaa. Mutta me
emme ole vielä kyllin väkevät. On meitä voimakkaampia, jotka meiltä
riistävät onnemme ohjat. Siksi liitymme ja kasvatamme voimiamme. Me
olemme kuin jättiläinen, joka vuoren loukossa istuu ja kasvattaa
voimiaan, kunnes tuntee olevansa kyllin vahva heittämään paadet
hartioiltaan, seisomaan vapaana ja tarttumaan onnensa punaiseen lankaan.

Jokaisessa silmässä kuvastui puhujan pyhä usko. He tunsivat tuon voiman
itsessään, he olivat tuo jättiläinen vuoren rotkossa ja kerran he
siirtävät paadet hartioiltaan ja seisovat vapaina. Ja se punainen lanka
— —?

— Meidän pitää tahtoa yhtenä miehenä, tarttua siihen yhtenä kätenä
kuin jättiläinen vuoren rotkosta ja kulkea yli ammottavien kuilujen.
Siellä vaanivat hirviöt janoovat viattomien verta, puhtauden
tahraamista, heikkojen sortamista ja kauneuden katoamista!

Se on niin hento, se punainen lanka, sitä täytyy varoen pidellä, astua
vakaasti, suoraan, ei kiistellen kulkea, ei vetää sitä eri puolille.
Muutoin se kädestä luisuu, ja me itse syöksymme kuiluihin, joissa
hirviöt vaanivat.

Ihmisyyden sielu janoo valoa, rakkautta ja elämän ihanuutta. Se tahtoo
kulkea omaa punaista lankaansa myöten rakkauden, oikeuden ja totuuden
teitä!

Puhuja hävisi. Jännitys laukesi, mutta sydämet sykkivät sitä rajummin.
Polttava totuuden jano ja ärjyvä vapauden kaipuu puhkesi lauluksi, joka
kattojen kautta ja seinien halki kuului kauas, pysäytti kulkijat ja
sytytti sydämiä. Se oli kuin sepän ahjossa tuli, joka pimeässä yössä
kipeninä ilmoille nousee.

Veronika seisoi ovella. Puheen loputtua hän yhä kuuli äänen väräjävän
itsessään. Se soi, soi kuin ääniraudassa hiljaa, puhtaasti. — Jospa
hän olisi puhunut enemmän siitä punaisesta langasta!

Veronika kulki kuin unessa Moosesta kohti, kuuli yhä hänen äänensä.
Tämä oli jatkoa siihen syyskesän päivään, jolloin hän ensiksi hänen
äänensä kuuli.

Alma puhui Mooseksen kanssa, piteli takinnapista tuttavallisesti.
Veronika hiipi hiljaa lähemmäksi, pelkäsi säikyttävänsä pois sen, mikä
kutsui luokseen, ja haihduttavansa puhtaan sävelen, joka sydämessä
helähteli.

— Voisitteko alkaa nyt kohta? — kysyi Alma.

— Kyllä.

Veronika kuuli jälleen äänen. Siinä oli sama kaiku kuin äsken. Nyt se
oli todellisempi, arkipäiväisempi, somempi. Itse hän oli lähempänä,
tutumpi. Arkitakki oli kulunut, eikä kauluskaan aivan moitteeton. Niin,
ei

— — — mutta Veronika rakasti tuollaista kulunutta takkia ja
viallista kaulusta.

Hän painautui Alman sivulle, tarttui käsivarteen ja katsoi Moosesta.
Heidän katseensa yhtyivät kysyen:

— Uskallammeko?

— Kätten puristus ja uudet katseet riemuitsivat:

— Oi, uskallamme!

— Mistä on puhe? — kysyi Veronika.

— Herra Härmälä tulee kirjastomme hoitajaksi. Kaupungin asettama
johtokunta sen kyllä määrää, mutta minun sanani merkitsee paljon.

— Tervetuloa! — huudahti Veronika.

Laulua seurasivat runot ja uudet laulut, kunnes esirippu nostettaisiin.

Siellä verhon takana sitä oli kuhinaa. Kaunottaret asettuivat
paikoilleen. Siinä loistivat kirkkaat silmät ja hohti hieno hipiä ja
valkoiset kaulat.

— Mutta missä on aurinko? Kuka on aurinko? — huudettiin.

Alma juoksi rauhoittamaan.

— Minä lupaan, että aurinko tulee ja on niin hyvä, että te kateudesta
halkeatte!

Kaikki asettuivat paikoilleen, katsoivat eteenpäin. Silloin Alma
talutti Mandan kirjakaappien välistä, jossa raukka oli kauan aikaa
istunut hupussa, sijoitti hänet korkealle telineelle toisten taakse ja
kuiskasi:

— Muista hymyillä! Esirippu nousi. Hämmästystä.

Naurua, hillitöntä naurua. Yleisö huutaa, raivoaa. Esirippu unohtuu
laskematta. Ihanat luonnottaret ihmettelevät, kääntyvät taakseen
katsomaan, näkevät auringon ja nauravat.

Manda on viaton, tekee niinkuin oli käsketty, hymyilee.

Tulihan siitä naurusta loppu, kun Jooseppi lopulta älysi laskea
esiripun.

Iloisuuden into nousi yhä laulaessa, ja nuoriso alkoi piirileikin.

Elielit, Urielit, koko joukko kodin elämän oppilaita ja opettajia,
kaikenlaista kansaa pyöri suuressa piirissä.

Veronika ja Mooses kulkivat käsi kädessä, seurasivat katseillaan
Jooseppia ja Mandaa, joista Veronika oli kertonut Moosekselle.

Jooseppi hyppi tallukoissaan ja rikkinäiset housunlahkeet repsottivat.
Manda oli illan sankaritar, nauraa hörötti ääneen ja pyöri hiki päässä
kapeassa kirnuhameessaan.

Pitkäkin haettiin piiriin. Hän hoippi kuin hiilihanko, jalat kankeina
harallaan. Mutta kasvoilla oli nyt väriä ja silmissä eloa.

Veronika pujotti pienet kätensä työmiesten koviin kouriin, upotti ne
sinne ja oli mukana leikissä koko olennollaan. Mooses haki hänet yhä
uudestaan ja uudestaan. Aina he tunsivat toinen toisensa läheisyyden.
Salainen lanka ei hetkeksikään katkennut sen jälkeen, kun heidän
ensimmäiset katseensa olivat liiton tehneet.

Täällä oli kukin sellainen kuin sydän vaatii silloin, kun tuntee
olevansa rakastettu ja itse rakastaa.

Manda ja Jooseppikin olivat löytäneet toisensa ja istuivat autuaina
penkillä, kun leikki oli loppunut ja kansa virtaili ulos salista.

— Tulkaa katsomaan kirjastoa, tulevaa valtakuntaanne! — huudahti
Veronika ilosta loistavana.

Neiti Musiikki soitti pianolla masurkkaa ja Mooses ojensi kätensä
Veronikalle.

— Tehän tanssitte jumalallisesti, riemuitsi Veronika. — Eikö tämä
elämä täällä ole ihanaa?

— Me elämme heräämishetkeä, — sanoi Mooses kirjastossa.

He katsoivat toisiaan silmiin avonaisesti, tutunomaisesti.

— Veronika! — huusi Alma salista.

— Kiitos ja hyvää yötä! — Samassa hän oli hävinnyt. Mooses oli yksin,
heittäysi pöydän ääreen ja peitti kasvonsa.

Illalla riisuessaan sanoi Veronika: — Tiedätkö sinä jotakin
Mooseksesta? — Äänessä oli Almasta uusi sointu, hellä ja utelias.

— Hänellä näyttää olevan erinomainen lumousvoima. Kaikki hänestä
pitävät. —

— Oikein onnen prinssi. —

— Häneltä puuttuu vaan prinsessa. — Veronikan sormi osui vahingossa
neulaan.

— Siitä, kuinka hänet lapsena löydettiin, on kummallisia juttuja, —
jatkoi Veronika.

— Onko hänet löydetty? No, se vaan Tuhkimosta puuttuikin.
Kuninkaallisuutta on hänessä kylliksi. —

— Kerran, myrskyisenä talvipäivänä hänet löydettiin tienvierestä.
Kerrottiin, että sudet olivat ryöstäneet lapsen jostakin ja sitten
hätääntyneinä heittäneet. Härmälän koira oli ulvonut ja hyppinyt
ihmisten kimppuun, vetänyt vaatteista ja taas juossut maantielle.
Lopulta Härmälän emäntä meni katsomaan ja löysi suurisilmäisen pojan
lumihangesta. Emäntä uskoi, että Jumala oli hänelle lähettänyt lapsen,
otti sen omakseen ja hoiti. Mamma on minulle tästä kertonut. Hänkin
olisi ottanut Mooseksen, mutta eihän mammasta — — —.

— Silloin olisi hänestä tullut ylimys! —

— Olenko minä ylimys? — kysyi Veronika tosissaan.

— Mieti itse. Hyvää yötä.

Veronika heräsi yöllä kauheaan räminään, hyppäsi unisena vuoteeltaan ja
huusi:

— Mikä nyt on?

— Etkö kuule? ”Sua tervehdän”.

Torvet vetelivät haikeata, pitkää säveltä. Veronika tajusi täysin
herättyään, että se oli serenaadia.

— Voi, torvilla! Ja keskellä yötä!

— Voi, sinua, pikku ylimys, siellä on minun ritareitani!

Keskustelu oli kuiskausta, ja Almaa nauratti.

— Otappa kynttilään tulta. Kello on neljä, sanoi Alma.

Ovelle koputettiin, ja Veronika riensi tarttumaan ripaan.

Alma nousi vuoteestaan ja kysyi:

— Keitä?

— Työmiehiä. Tuomme kiitollisuuden osoitteeksi kodin emännälle pienen
lahjan.

Alma pisti kätensä ulos oven raosta ja sai siihen esineen. Veronika
riisui siltä silkkipaperit ja paljasti soman, hopeaisen kahvikannun.

Koputettiin uudestaan ja Alma ojensi kätensä ja sai kaksi myttyä. Ne
sisälsivät sokeri- ja kermamaljan.

Alma sulki oven ja kiitti lahjasta. Soitettiin vielä ”Sä kasvoit neito”.

Alma silitteli esineitä, nauroi ja itki.

— Lapsi kulta, mennään nukkumaan. Tulee kylmä.

                                                  ⸻

Seuraava oli sunnuntai. Veronika heräsi myöhään uneksien jotakin
valoista ja kaunista. Mitä se oli, ei hän voinut tajuta. Lopulta hän
pääsi selville.

Jossakin soitettiin koraalia torvilla. Silloin hän hyppäsi vuoteestaan
ja kurkisti Alman huoneeseen. Se oli tyhjä ja siistitty.

Hän pääsi pian vaatteisiinsa ja riensi alas. Siellä oli pidetty
hartaushetki, ja luokat olivat täydessä työssä.

— Sinä saat opettaa tänään kaunokirjoitusta ja pitää sen aineen
vastakin hallussasi, jos haluat, — sanoi Alma hänelle.

— Jos vaan osaan.

Veronika oli aikonutkin kysyä, eikö hänkin voisi jotakin tehdä.
Ilokseen hän huomasi, että Mooses opetti sisälukua.

Veronika kulki miehestä mieheen, otti valkoiseen, pieneen käteensä
kankeat kourat ja ohjasi koukeroita vetämään. Monet teräskynät siinä
katkesivat, ja väliin puinen varsikin risahti poikki kovien hyppysten
välissä. Mutta nuoren tytön kevyt kosketus sai raskaat kourat varovasti
tarttumaan heikkoon aseeseen ja piirtämään siloisia viivoja.

Mooses seisoi samassa huoneessa hajamielisenä luokkansa edessä,
kuunnellen yksitoikkoista lukemista kuin kaukaa tulevaa ääntä.
Oppilaat, nuo suuret miehet ja naiset, olivat hänelle kuin varjoja.
Hänen sielunsa liikkui muualla.

Selvästi hän tunsi Veronikan itsessänsä, jokaisen hänen liikkeensä
ja hiljaiset sanansa oppilaille. Lopulta Mooses riuhtasi itsensä
irti lumouksesta, luki itse luokalle ja kertoi mukaansa tempaavalla
elävyydellä.

Veronika kulki äänettömin askelin Mooseksen sanojen soidessa. Hänen oli
hyvä olla sen äänen siivillä. Kaikkien kasvoilla heijastui hymy.

Iltasin jatkettiin työtä kokouksissa, yhdistyksissä, iltamissa ja
kirjastossa.

Alma istui puheenjohtajana ja Mooses tai Veronika kirjurina. Usein oli
Esakin mukana.

Työmiehet olivat väsymättömiä, tulivat pitkät matkat työstä päästyään
ja istuivat puoliyöhön asioita jauhattamassa.

— Emmekö voi jättää huomiseen, — pyysi Alma uupuneena.

— Ehkä neiti vielä hetkisen jaksaa, niin saamme osuuskunnan säännöt
valmiiksi, — oli miesten kehoittava vastaus.

Alma ja Veronika olivat valvoneet jo monta iltaa.

— Mene sinä, Veronika, nukkumaan. Olet ihan keltainen väsymyksestä.

— Enkö saa vielä olla? — pyysi Veronika katsoen Moosekseen.

— Ei, — sanoi Mooses. Äänessä oli huolehtivaa käskyä. Lämpöisenä
laineena se huuhteli Veronikan väsynyttä olemusta.

Esa tarkasti lakimiehenä säännöt. Työmiehet piirsivät nimensä alle.

— Niin tämä raivaaminen käy kuin tanssi! — huudahti Esa. — Kuulehan,
Mooses. Tässä nyt olisi kaavaa hallimajalaisillekin.

Miehet hymyilivät.

Veronika oli alakuloinen, toisinaan iloinen, toisinaan hajamielinen.

— Mikä sinua vaivaa? Etkö tahtoisi lähteä kotiin lepäämään? — kysyi
Alma.

— Minä en voi mennä kotiin nyt.

Alma katsoi häneen pitkään.

— En voi olla samoin kuin ennen, toimeton ja vieras omassa
kotiseudussani. Olen täällä oppinut — —.

— No, voithan sielläkin. Se olisi jotakin!

— Kotonako? En, siksi olen vielä puolivalmis. Minä en tiedä, voinko
tositeossa sietää köyhiä ja raukkoja. Täällä kaikki ovat toisenlaisia,
parempia, kehittyneempiä.

— Luulottelua. Lähdeppäs vaan heidän koteihinsa.

— Minua pelottaa.

— Aina vieläkin — — —.

— Niin, toisinaan täälläkin, kun tunnen heidän vaatteistaan leviävän
ilkeän likaisuuden hajun, voin pahoin, innostukseni tukehtuu, tekisi
mieleni juosta pakoon.

— Aristokraatti.

— Minä en voi sietää rumuutta, en likaisuutta enkä huonoutta, vaikka
tuhat kertaa ylimykseksi sanottaisiin. Sitte minä olen ylimys, koko
olemukseltani ylimys!

— Etkö sinä ymmärrä, etteivät kaikki köyhät ole syypäät omaan
huonouteensa? Etkö sinä usko sortoa, vääryyttä maailmassa olevankaan,
heikkoja ja hyviä poljettavan, konnia ja tyranneja käsin kannettavan?
— Alma alkoi tulistua.

— Myönnän ja uskon, mutta samalla vaadin jokaiselta sen verran omaa
voimaa, ylpeyttä ja älyä, että heittää sortajat edes omasta niskastaan,
ellei ulommaksi ulotu!

— Jaa, jaa! Tekisi mieleni melkein sanoa, ettet sinä ymmärrä sitä
soittoa, jonka mukaan täällä liikutaan.

Veronika vastasi sävyisästi:

— Ehken ymmärrä, tai ehkä kuuntelen siinä jotakin salaista, uutta
sointua. Sinä käsität sen vakavan, hartaan, virren tapaisen sävelen.
Minä kuulen siinä jotakin muuta.

— Mitä se muu olisi? — Alman äänessä oli väsymystä. Se seurasi
hänessä usein kiivastusta. Hänestä oli vastenmielistä keskustella
näistä asioista kaikkein lähimpiensä kanssa. Hän eli aatteissaan, teki
työtä, tarttui hyviin vaikutelmiin, milloin ikinä ne ilmestyivät, vei
muut mukanaan, sytytti ja lietsoi, kunnes tuli oli täydessä liekissä.
Silloin hän sen jätti muitten hoidettavaksi, vetääntyi syrjään, kärsi
tuskin kuulla siitä, mitä oli tehnyt tai miksi oli tehnyt.

Syynä tähän oli sekin, että hän jo silloin eli uusissa vaikutelmissa,
toimi toisissa yrityksissä, jotka tykkänään veivät hänen huomionsa
ja työnsä. Hän eli koko olemuksellaan siinä hetkessä, joka oli
kulumassa, ei katsonut taakseen eikä ennättänyt hetkeksikään jähmettyä
suolapatsaaksi.

— Se muu, jospa sen tietäisin! — sanoi Veronika. — Minä en sitä
tiedä, vaan tunnen hämärästi. Siinä uudessa sävelessä on iloa ja voiton
vaatimusta, voimaa, ei alistumista.

— Niin sitä laulaa niin kauan kuin on vahva ja nuori. —

— Sinä olet itse nuorista nuorin!

— Kuulehan Veronika, lähdetään heidän koteihinsa. Se olisi sinulle
terveysjuomaa.

Veronika kävi tuskaiseksi. Posket paloivat ja sydän löi kuin ahdistetun
linnun. Alma katsoi häneen.

— Siinä se nyt on sinun rohkeutesi ja iloisuutesi. Et jaksa nähdä
kurjuuden vaipasta edes kulmaa nostettavan, saati sitte repäistä koko
verhoa syrjään, katsella pahaa ja rumuutta vasten naamaa. Pelkäätkö sen
tarttuvan vai miksi kammottaa?

— Se pistelee minua, tekee kipeäksi, se on — — — inhottavaa!
— Veronika tunsi niin elävästi mitä sanoi, että vedet kierielivät
poskille.

— Voi, lapsi parka, olet sama kuin pikku tyttönä. Sinä tahdoit
käydä paljain jaloin, mutta hiekka pisteli, istuit polulle ja itkit.
Sinä tahdoit leikkiä ryöttäisten pikkuvillien kanssa, mutta kun ne
katselivat sinua likaisin naamoin ja punareunaisin silmin, kauhistuit
sinä ja kätkit kasvosi minun hameeseeni.

— Jotain sellaista tunnen nytkin, mutta nyt minun täytyy leikkiä
heidän kanssaan. Nyt minä tahdon! — Veronika puhui hiljaa, mutta
varmasti.

Hän oli säteilevän kaunis vaalean harmaissa turkiksissa. He astuivat
esikaupungin pääkatua ja kääntyivät kasarmimaiseen rakennukseen, jonka
akkunat ammottivat mustina ja verhottomina. Porras oli lautakomeron
sisällä ja johti välihuoneeseen, josta useat ovet veivät kamareihin.
He avasivat yhden oven ja olivat vähällä töksähtää tunkioläjään oven
edessä. Nuorekas nainen hieroi perunoita kivivadissa pöydän ääressä.
Lapset syöksivät tulijoita vastaan ja huusivat:

— Päijää! — ja hypistelivät Veronikan hienoja vaatteita likaisilla
sormillaan.

— Antakaa viispenniä!

Alma karkoitti heidät luotaan, mutta Veronika ei voinut. Hän väitteli
levottomana ja tyhjensi heille kukkarostaan pikkurahat.

— Minulle on sanottu, että elätte sen Hallimajan Manun kanssa, vaikka
teillä on mies ja hänellä vaimo, — sanoi Alma.

Nainen heitti perunavadin pöydälle, nykäsi vyötäreille käärityt helmat
alas ja alkoi puhua vinhaa vauhtia:

— Tietäähän neiti, että minä kuulun ulkotyöväen naisten ammattiosaston
komiteaan, eikä sinne kaikkia hulttioita oteta. Niitten pitää olla
siivoja ja luotettavia ihmisiä ja semmottia, jotka jotakin ymmärtää ja
tekee eikä kaikenmaailman — —. Mutta se on sellaista laitaa, että
sitä kateutta on niin monenlaista. Ja sitä saa palkaksensa sellaisesta
työstä, kun toisten eteen tekee. Vai rupeisin minä tässä huonosti
elämään, niinkun se Mäkiskä elää ja syöttää livekiveä lapsilleen ja
sitte syyttää — — —.

— No, no, eihän kukaan syytä, — katkaisi Alma. Veronika näki sängyssä
likaisen, kalpean lapsen.

Se katseli häntä suurin, suruisin silmin kuin ilmestystä, silmää
räpäyttämättä. Veronikaa kouristi ja hävetti. Hän häpesi itseään,
Almaa, naista, koko ympäristöä.

— Tässä on teille viikkorahanne, — sanoi Alma.

— Jos huone ensi kerralla on siistimpi, samoin lapset, saatte pitää
viikkorahanne, muuten ei. Hyvästi nyt, pikku mettiäiset!

Mettiäisten äiti istui nyreänä perunoitaan hieromaan.

He astuivat vinosti poikki välihuoneen ja pujahtivat toiseen kamariin.

Laiha, tummiin puettu nainen istui sängyn jalkopäässä sylissään
peitteissä lapsi.

— Vieläkö se elää? — kysyi Alma.

— Eläähän se. Aili jo pääsi, — sanoi äiti haalein silmin seuraten
Veronikan joka liikettä.

Veronika tunsi sen ja lamautui. Se katse kuristi häntä, ja vaikka hän
kääntyi selin naiseen, ei hän sittenkään lakannut sitä tuntemasta.

— Onko täällä käynyt lääkäri? — kysyi Alma.

— Kävihän se.

— Mitä hän sanoi?

— Sanoihan se, että se pian kuolee.

Veronika olisi tahtonut lyödä tuota naista, joka puhui lapsestaan kuin
kissasta.

— Mutta kuinka te voitte jättää livekiviliuosta avonaiseen astiaan
niin, että lapset sen saavat? — sanoi Alma.

Naisen olennossa oli samaa, mitä näkee piiskatussa koirassa, kun se
heittää katseen herraansa.

Hän laski lapsen sänkyyn, mutta se alkoi valittaa, kurotti käsiään ja
huusi. Se painui äidin rintaan, itki, vääntelihe. Äiti torui hempeästi,
äreästi, veti luokseen, irroitti itsestään. Mikään ei auttanut.

— Näin se huutaa vähä väliä, yötä ja päivää. Ei se Aili näin.
Hiljaisena se kuoli.

Vaimo oli yhä tyyni, ääni aina tasainen. Siinä hän istui kuin arvoitus,
kuin kysymys: Missä on syy, että näin on?

— Siinä hän istuu taipuneena taakkansa alle kuin hoikkavartinen koivu
lumen painamana, — ajatteli Veronika. — Voisiko hän nousta, jos
kevät sulattaisi jäisen taakan, vai onko ydin vialla? — Veronikaa
pöyristytti se viittaus, jonka toinen nainen oli tehnyt.

Lapsi rauhoittui jälleen. Veronika säpsähti.

Sillä oli sama surullinen, suuri katse kuin äsken toisella. Sama
läpikuultava laihuus ja kalpeus.

Veronika ei ymmärtänyt, että se oli kuolema. Häntä se vaan kouristi
kuin kylmä, luiseva koura.

Alma antoi viikkorahat, ja hiljaa he poistuivat.

                                                  ⸻

Veronika oli entistään alakuloisempi monta päivää.

— Minä en mielelläni puhu näistä asioista, — sanoi Alma eräänä
päivänä, — mutta tuntuu siltä kuin täytyisi nyt puhua. Sinä takerrut
muuten umpisolaan. Kuule, mitä sinä nykyään ajattelet?

— Minä vaan ajattelen, että elämä on koraalia, syvää ja valittavaa.
Minä alan kuulla, sen sointua. — Veronika puhui kuin itselleen.

— Tahtoisin langeta polvilleni ja pyytää anteeksi, enkä tiedä
kuitenkaan, mitä pahaa olen tehnyt. Minä häpesin heidän luonaan
kaikkea, itseänikin, olin kuin kahleilla sidottu. Kaikki se uusi ja
voimakas, josta olin niin varma, jota luulin kuulevani — — ehkä se
nyt vaikenee.

He istuivat Alman pienessä sohvassa, ja Alma painoi Veronikan pään
olalleen, silitteli hiljaa päätä ja puhui kuin äiti.

— Sinun sydämessäsi herää rakkaus monine sointuineen, naisen suuri ja
pyhä tunne elämän lapsia kohtaan. Sinä tunnet tuskaa, itsekkäisyytesi
väistyy. Kohta unhotat oman elämäsi soitannon, alat kuunnella lapsen
sydämen lyöntiä, laskea hänen valtimonsa nopeaa tai heikkoa tykytystä.
Sinä vedät sen povellesi, alat hoitaa sitä sielusi lämmöllä ja
nuoruutesi tulisuudella. Sinä heräät.

He istuivat hetken vaiti. Alma jatkoi:

— Olen usein ajatellut ja surkutellut niitä naisia, joitten sydän ei
koskaan herää, vaan nukkuu omassa nupussaan. Minusta tuntuu kuin en
voisi hengittää, en hetkeäkään elää, jos pitäisi jäädä siihen, missä
on, ei saisi olla auringossa, ei hedelmöittyä sisimmässä olennossaan
yhä uudestaan ja uudestaan, vaan pitäisi nuppuna mädätä ja mennä
tyhjänä ijäisyyteen! — Veronika nosti päätänsä, asettui päin Almaan ja
nyökkäsi.

— Sinun nuppusi avautuu aikaiseen, siksi tunnet kipua. Sydänlehtesi
ovat vielä liian hennot keskipäivän polttavan auringon suudeltaviksi.

— Puhu vielä, — sanoi Veronika lapsellisesti. Sinun sanoillasi on
parantava voima. Tiedätkö, minun elämäni seinään on taas ilmestynyt
akkuna. Kerran ennen tapahtui minulle samoin!

— No?

— Se oli vaan kerran Kivistömäellä.

— Mooseksen puhe?

— Ei, vaan kerran, kun pappilassa olin Heikin kanssa väitellyt
Jumalasta.

— Niin silloin? — huudahti Alma ja nousi sohvalta.

— Silloin sortui jotakin minussa, olin tuskassa kuin äsken, vaan
aivan odottamatta, itkettyäni avautui suuri akkuna elämäni seinään. En
enää oikein osaa kertoa, kuinka oli, mutta äkkiä huomasin iloitsevani.
Olin suuren, ijäisen Jumalan pienen pieni hiukkanen. Niin olen aina
vastedeskin.

                                                  ⸻

Joulu oli jo lähellä, kun Esa eräänä iltana tuli Helyn kanssa
kirjastoon.

— Nyt on Hallimajassa paha merrassa ja pitää siellä julmaa mölyä, —
sanoi hän heti kun Mooseksen näki.

— Niin, sinne ovat Karén ja Halen laittaneet seurahuoneen kansaa
varten, missä ihmiset saisivat oppia hyviä tapoja ja sivistyä, —
hymyili Hely.

— Paholainen on lahjakkain kaikista henkimaailman olennoista, —
jupisi Esa. — Se panee ihmiset nuolemaan siansaparoa karamellina.
Väliin se kultaa helvettinsä ovet ja laittaa sinne taivaalliset
musiikit soimaan. Ja juuri näin on Karénkin tehnyt. Eikö hän ole
lahjakas paholainen? Häh!

Mooses huomasi Esasta, että leikki oli kaukana. Helykin oli alakuloinen.

— Mitä nyt sitte olisi tehtävä? — kysyi Mooses.

— Kysytkö sinä, Mooses, minulta, Esalta, mitä olisi tehtävä? Minä
sanon, että jätä sinä muille rotille tämä kirjaston nuuskiminen ja
lähde oppimaan Karénilta parempaa!

— Ettäkö me alkaisimme sodan? — Mooseksen silmät suurenivat ja
sieramet levisivät.

— Niin, Mooses, sitä varten minäkin tulin tänne Esan kanssa. Isä on
luvannut antaa maan ja kannatusta kansanopistolle, jos vaan kunnassa on
kylliksi harrastusta, — sanoi Hely itsetietoisesti.

— Tässä se on johtaja. Eikö niin, Mooses? — sanoi Esa, lyöden häntä
olalle.

— Miksikäs ei, vaan en minä ole vielä valmis.

— Noo, ennen sinä siksi ehdit kuin Helyn papan opisto kurkihirteen.
Mutta se harrastus, se niin sota itse paholaista vastaan, se sinun
pitää aloittaa nyt jouluna. Me tulemme kaikki Hallimajaan ja pidämme
siellä sellaisen helkkarinmoisen metelin, että pappa Karén hyppää
niskaamme ja unohtaa oman viisaan varovaisuutensa.

Alma hyväksyi Mooseksen lähdön, ja Veronika päätti myös liittyä seuraan.

— Viekää Pitkä mukaanne, — pyysi Alma. — Hän on ruvennut syömään
niin hirveästi, että kyllä minä köyhdyn, ellei hän pääse laveammille
laitumille. —

— Tulkoon hän meille. Siellä se Homperikin majailee. Tuleehan yksi
lisää kokoelmaan, — sanoi Esa.

Kun Manda kuuli, että Pitkäkin lähtee, tuli hän itkien pyrkimään mukaan.

Hänen lemmenjuttunsa oli päättynyt suruun.

Kun hän ja Jooseppi menivät pappilaan, ei sulhasen kirjoja siellä
ollutkaan. Sitten niitä haettiin kautta maan ja Alma kysyi ja
kuulusteli kaikilta ilman suunnilta. Viimein huomattiin, että Jooseppi
oli kreikanuskoinen eikä hän osannut lukeakaan. Mandan rakkaus oli
suuri, mutta Joosepin saamattomuus oli vielä suurempi.

Manda taisteli itsensä kanssa kovat taistelut ja nyt hän oli päättänyt.

— Ennen minä lähden vieraille maille ja jätän sen, muuten vielä
langetaan syntiin ja se olisi häpeä tälle talollekin.

Alma syleili Mandaa ja ylisti hänen siveyttään ja lupasi toimittaa,
että hän pääsisi vieraille maille.

— En minä voi ottaa kokoelmaani muita kuin miespuolia, — sanoi Esa.

— Kyllä minä otan naispuolet, — lupasi Hely. Ja niin Mandakin pääsi
vieraille maille Hallimajaan.

Keltaisen kaapunsa ja aurinkopaperin hän tahtoi mukaansa.

RAUTATIEVAUNUSSA.

Hämärissä aamulla Veronika ajoi asemalle, osti lipun toiseen luokkaan
ja haki itselleen paikan. Hän tuli liian aikaiseen ja odotteli toisia.
Lähtöaika tuli yhä lähemmäksi eikä ketään kuulunut. Silloin hän äkkiä
lensi punaiseksi.

— He ovat tietysti kolmannessa luokassa, — sanoi hän itselleen
melkein ääneen, kokosi tavaransa ja kiirehti vaunujen läpi.

— Hei tänne, tänne! — huusi Hely vaunun nurkasta, jonne he olivat
tungoksessa tilansa saaneet. — Tule pian, kun ei kukaan tahdo uskoa,
että meitä on neljä. — Hely oli iloinen ja kukoistava ruskeassa
turkissaan, veti kaikkein katseet itseensä ja heijasti oman olentonsa
raittiutta ja kauneutta ympäristöönsä. Häntä katsellessa tuli hyvä
olla ja teki mieli hymyillä. Pieninkin seikka hänen puvussaan ja
matkatamineissaan sai värityksensä ja oman hauskan leimansa hänestä.
Naiset ihailivat hänen lakkiaan ja kaulustaan ajatellen: juuri
tuollaiset minäkin hankin. He eivät tahtoneet myöntää, että juuri
sellainen oli Helyllä kaunista. Kellä tahansa muulla se olisi ollut
pelkkää ruskeata nahkaa.

Veronikaa hyristytti. Hän veti päänsä hartiain väliin ja pujotti
kätensä pehmeään puuhkaan.

— Voi pikkusta, kun on uninen! — sanoi Esa ja jäljitteli Veronikan
hyristystä. Veronika naurahti ja oli tyytyväinen.

Ovia läiskittiin, käytävällä tungettiin ja likistettiin, kiisteltiin
paikoista ja heitettiin tavaroita hyllyille.

— Katsokaa, kuinka Pitkä tekee itsensä kapeaksi kuin onkimato ja Manda
itkeskelee nurkassa, — kuiskasi Esa Veronikalle.

— Tuntuu niin erikoisen hauskalta nyt mennä Hallimajaan. On kuin
kotiseutu olisi laajennut, kun sinäkin olet mukana, Veronika, — sanoi
Hely, kun juna läksi liikkeelle ja vaunussa oli rauhoituttu. Veronika
hymyili.

— Kuules, mies, sinähän olet vaiti kuin kala. Rutistetaan, eiköhän
ääni lähde, — sanoi Esa Moosekselle ja ravisti hartioista.

Mooses istui Veronikan vieressä uneksien ja unohtaen ympäristönsä.

Juna kulkea kolkutti, lämpö nousi vaunussa ja matkustajien piti heittää
pois päällysvaatteensa.

Hely heitti kätensä Mooseksen polvelle.

— Heitetään arpaa kenen pitää aloittaa rynnäkkö Hallimajassa. Olkoon
se, jonka käsi on yhdeksästoista päällimmäisenä.

Esa laski leveän kämmäkkänsä Helyn kädelle. Mooses veti oikeansa
povestaan ja Veronika laski kätensä viimeiseksi. He sävähtivät
punaisiksi kumpikin. Veronika seurasi vaan hämärästi käsien vetoa
alimmaisesta ylimmäiseksi ja heräsi vasta kun huudettiin:

— Mooses!

— Mooses, pelasta nahkasi!

Hely hymyili tyytyväisenä Esalle.

— Oikein laskettu.

— Jaa, se oli hienosti tehty, — nauroi Esa niin, että valkeat hampaat
loistivat.

— Ei hyväksytä, — sanoi Mooses.

— Vedetään pitkää tikkua sitte, — ehdotti Esa, otti neljä tulitikkua
ja laitteli niitä selkänsä takana.

— Vedäppäs, mies!

Mooses veti ja sai pitkän tikun.

— Näytäppäs muut tikut, — sanoi Mooses.

— Eikö yksi pitkä riittänyt? Tässä on kolme lisää.

— Kolmas kerta toden takaa. Veronika saa tunnustaa, — sanoi Hely.

Liina sidottiin Veronikan silmille ja kukin sai koskettaa hänen
kämmentään.

Hely ja Esa koskivat yht’aikaa.

— Liian monta. Yksi kerrallaan, — sanoi Veronika. — Mooses! —
huudahti hän samassa, kun Mooses puristi omaansa koko käden. Veronika
oli hämillään, sillä nyt hän oli ensi kerran maininnut häntä nimeltä.

Moosekseen se vaikutti kuin taikajuoma. Hän loi Veronikaan kiitollisen,
loistavan katseen. Neljä nuorta ihmistä säteili onnea ja nuoruuden
suloa. He elivät hetkessä, iloitsivat toinen toisistaan, unohtivat
ikävän ympäristönsä, kuuman, kolisevan ja likaisen rautatievaunun.

— Me piiritämme vihollisen linnan heti, tutkimme sen varustukset ja
sitten ensi sunnuntaina teemme rynnäkön ja otamme kaikki sotajoukot
vangiksi ja panemme ne vannomaan uskollisuuden valan toiselle
hallitukselle. Tämä on minun suunnitelmani, — puhui Esa.

— Hyväksytään! — huusivat toiset.

— Minä tuon vartiojoukoksi kaikki meikäläiset, — lupasi Hely katsoen
Veronikaan.

Veronika sävähti ja tunsi olevansa syrjäinen toisten innostuksessa,
ei niin lähellä sitä suurta yhteistä asiaa ja omaa maaperää, kuin nuo
toiset. He omistivat sen niin varmasti ja luonnollisesti kuin joku
omistaa puun hedelmät, kun itse on sen istuttanut, sitä hoitanut ja sen
juurella levännyt, haaveillut jo ennenkuin sen hedelmiä syönyt. Hän
muisti, mitä Alma oli sanonut, ettei hän vielä tajunnut sitä soittoa,
joka oli pohjasävelenä kodissa. Mutta ei, kyllä hän sitä jo tajusi ja
vielä lisäksi hän kuunteli sitäkin säveltä, joka soi kalpeitten lasten
silmissä.

— Veronika, — lausui Mooses hyväilemällä nimeä — ja Hely, te
keräätte kaikki nuoret tytöt, kehräätte, kudotte, laulatte, soitatte ja
opetatte viljelemään elämän kauneutta. —

— Sen me teemme! — huudahti Hely, ja Veronika punastui innosta.

— Kättä päälle! — Esa vaati tyttöjen kädet. — Mooses erottaa. Tästä
ette nyt pääse yli ettekä ympäri.

— Ei ole tarviskaan. — Hely heitti somaa päätään ja hymyili.

— Se on tehtävä ja paljon muuta, — sanoi Veronika. Hänen äänensä oli
vakava.

                                                  ⸻

Juna vihelsi kimakasti. Nuoret nousivat kaikki, pitivät toisiaan
käsistä, katsoivat silmiin hymyillen ja nyökäyttäen äänettömän
sopimuksen.

— Hallimajan asema! — kuului huuto ulkoa.

— Minä kuulun nyt heihin! — päätti Veronika, ja se päätös teki hänet
isänsä näköiseksi. Voiman leima säteili silmissä, väreili suupielissä
ja heijastui koko olennosta.

HALLIMAJASSA.

Veronikaa hyristi kylmä pakkanen kuumasta vaunusta tullessa, ja
kiireesti hän juoksi äitiänsä vastaan, joka odotti toisen luokan
kohdalla.

— Mamma! — huusi hän heittäen tavaransa sillalle ja syleili äitiään.
— Almalla oli niin paljon puuhaa, ettei hän vielä ehtinyt, käski
sanomaan terveisiä ja tulee vasta joulu-illaksi. —

He olivat tulleet pienen hevosen luo. — Kas, mikä otus tämä? Kuulehan,
Talli-Ville, kenen tämä on? —

— Patruuna sanoo, että se on ryökinän, — sanoi poika naurahtaen.

— Mamma, onko se minun? —

— Onhan se, pappa hankki sen sinulle joululahjaksi. Veronika halasi ja
taputteli ponia. — Voi, kuinka tämä on soma ja lysti, ja että pappa
joutuu ajattelemaan tällaista otusta ja minua, se on sentään kaikkein
sominta. On taas ihanaa tulla kotiin! Täällä on kuin kaupungissa,
loistavat sähköt ja voihkivat tehtaat. Tuntuu oikein kodikkaalta kuulla
sahan viuhumista ja särisemistä ja koneitten jymyä tehtaassa. Voi,
mamma kulta, kuinka minä olen iloinen!

Sinertävän valkoisena hohti lumi Talvelan puutarhassa ja sähkölamppujen
valo loihti salaperäisiä, häälyviä varjoja käytäville. Maassa, puissa,
ilmassa oli kimmellystä, kun pehmeät lumihaahtuvat tuprusivat alas
puista.

— Täällä on ihanaa! — huusi Veronika ja juoksi edellä sisään.

Äiti katseli uteliaana hänen outoa vilkkauttaan, mutta rauhoittui, kun
näki tyttärensä loistavat silmät ja terveyttä ja elämänhalua uhkuvat
kasvot.

— Täällä on laajaa ja komeata, äiti, oikein sellaista leveää ja
tukevaa, joka pysyy ja elää satoja vuosia.

— Veronika, niinhän sinä puhut, kuin jostakin oudosta linnasta, —
sanoi äiti moittivasti.

— Minkä minä sille teen? Se vaikuttaa minuun, kuinka sanoisin — — —
historiallisesti. Muualla, missä liikun, ei ole tällaista. Minä tulen
aina juhlalliseksi, kun pitkien aikojen päästä astun tähän saliin. Eikö
sinustakin, mamma, kaikki nämä rokoko-esineet, tuolit, pöydät, peilit,
kruunut ja seinämaalaukset manaa esiin haamuja menneisyydestä? Näitten
keskellä liikkuu kuin näyttämöllä. Ei muuta puutu kuin peruukki,
korkeat korot, leveäpoimuiset hameet ja puuteri.

— Kuinka sinä nyt tähän johdut?

— Älä suutu, mamma, tämä sali olisi monen mielestä taiteellinen
kokonaisuus, johon pyrkivät, mutta —.

— No, jätä nyt!

Veronika alkoi itsekin huomata liioitelleensa, ja iloisuus laukesi
hiljalleen. Omatunto soimasi hänen vieraantuneen äidistään, ja
rauhattomana hän juoksi huoneesta huoneeseen. Isän huone oli aina
ollut kielletty, pyhä paikka, ja nytkin tuntui juhlalliselta istua
kirjoitustuoliin.

— Ei, mutta tuleppas katsomaan, mamma, kun isän kynätelineessä on
minun vanha nauhani, juuri samanlaisena kuin minä sen kerran kurillani
siihen sidoin. Katsos nyt, kuinka hullunkuriselta se siinä näyttää!

Äiti ei katsonut, vaan käänsi päänsä pois. Veronika meni hänen luokseen.

— Mamma!

— Etkö sinä sitä ymmärrä? Tähän pöytään ei kukaan muu saa kajota
paitsi minä. Kerran yritin ottaa pois nauhan. Hän laski kätensä
kädelleni katsomatta minuun. Nauha on saanut olla.

— Voi, mamma, mamma! — Veronika heittäytyi äidin syliin ja itki, itki
pois oikullisen tuulensa. Nyt hän vasta oli kotona.

Vasta illallisella Veronika näki isänsä. Hän oli muutamassa kuukaudessa
muuttunut vanhaksi mieheksi, harmaantunut, ja kasvoille oli ilmestynyt
syviä ryppyjä.

— Miksi et tullut aikaisemmin kotiin? — sanoi hän melkein ankarasti.

— Olihan minulla lupa olla niin kauan kuin halusin.

— Lupa, enhän minä nyt sitä tarkoittanut. — Ääni oli jo lempeämpi. —
Ei tässä muuten joudu ajattelemaan eikä muistamaan omia asioitaan. On
niin yllin kyllin tekemistä työväestä ja sen rettelöimisistä.

— Mitä vaikeuksia teillä on ollut? — kysyi Veronika aivan
luonnollisesti.

Isä katsoi häneen pitkään.

— Mitä sinä niistä välität? Onhan sitä siinä, kun minä saan niiden
kanssa rähistä. Täällä on ollut sellainen helvetinmoinen sekasorto
sitte syksyn, kun oluttehdas ja nyt työväen talo valmistui. Työväki juo
itsensä köyhäksi, ja humaltuneina he tappelevat teillä ja asunnoissaan,
usein tehtaalla työssäänkin, ja työväen talolla ajetaan jos jotakin
hullutusta heidän päähänsä.

— Täällä täytyy saada aikaan vastaliike. Mooses Härmälä ja Esa Helin
ovat juuri sitä varten tulleet tänne, ja minäkin olen luvannut auttaa,
vaikka vähäistähän se on.

— Sinä! Raakojen työmiesten kanssa ei sinulla ole mitään tekemistä.
Ja se Härmälän ottopoika on juuri pahimpia; kuuluu jo toissa kesänä
niitä villinneen ja huutaneen mäellä hullutuksia polttamisesta ja sen
sellaisesta. Ihmettelen vaan, etteivät viranomaiset ole sekaantuneet
asiaan. Mutta täällä eletään kuin varis takatalvea paossa omissa
oloissamme. Eivät tänne muut osaa kuin työväen villitsijät.

— Ei suinkaan pappa toivoisi, että santarmit — —.

— Ei sitä tiedä, mitä tässä toivoo, täällä on sellainen sekamelska yöt
ja päivät, että taitaa olla parasta tehdä työnsulku.

— Sehän olisi kauheata! — huudahti Veronika.

— Lakko ainakin tulee — — —.

— Eikö voida sopia? — kysyi Evelina rouva säikähdys kasvoillaan.

— Heidän vaatimansa korotus nousisi viiteen kymmeneen tuhanteen markkaan
vuodessa. Me emme voi.

— He näkevät nälkää, tulee levottomuuksia, ehkä sotaväkeä, voi, pappa
kulta! Eikö ole mitään keinoa?

— On, jos he pysyvät kohtuudessa.

— Minä puhun huomenna tästä pojille. He varmaan keksivät keinon.

— Minä kiellän sinua sekaantumasta tähän asiaan eikä noitten
nulikoiden kanssa sinulla saa olla mitään tekemistä!

Veronika sävähti tulipunaiseksi, ja tummissa silmissä välähti uhka.

— Pappa unohtaa, että olen jo täyskasvanut ja ymmärrän itse kulkea
tietäni. Minä kuulun heihin ja heidän aatteensa ovat minun aatteitani
ja minä tahdon puhua heille tästä.

Marck nousi pöydästä, kääri ruokaliinan tyynesti kasaan, katsoi
musertavasti kerran Veronikaan ja lähti huoneesta. Äiti ja tytär
istuivat äänettöminä uskaltamatta katsoa toisiinsa.

— Vai semmoisena sinä tulet kotiin, uhka mielessä. Tiedätkö, että
papan sydäntauti on yltynyt viime aikoina ja käynyt vaaralliseksi, —
sanoi äiti matalalla äänellä.

— Sitä aavistinkin, hän on vanhentunut ja käynyt huonoksi.

— Ja kuitenkin sinä — — —.

— Niin, mamma, minun sydämeni on sairas tästä, mutta minä kuulun
heihin, minä en voi enkä tahdo peräytyä. Minun omatuntoni on heidän
puolellaan.

                                                  ⸻

Erottuaan toisista asemalla, harppasi Mooses matkalaukkuaan kantaen
jalan kotiin päin. Majat tien varrella olivat hänen mielestään
entistään matalampia ja tehdaskin vaan kohtalainen rakennus. Kuinka hän
olikin sitä pitänyt niin suurena ja nujertavana! Mooses hymähti omia
kiivastelujaan; tuntui kuin olisi siitä jo ollut kymmenen vuotta. Eihän
siitä kuin vähä toista...

— Joko sinä nyt jouduit? — huusi täti ja töksähti lyhdyn luona eteen.
— Luulin vielä junalle ehtiväni ja ajelin Melua mukaan, vaan eihän
se — — —. Mutta kuinka sinä olet kolistunut ja tullut mieheksi! En
olisi varmasti pimeässä tuntenut, ellen olisi nähnyt vanhaa kapsäkkiä.
Se on mennyt luttuun, näen mä. Ja palttoosi on sama musta. Kuinka se
enää mahtuu päällesikään? Voi sentään, voi, että sinä nyt taas olet
kotona! Vaan kuinka kauan?

— Mitähän sitä täälläkään?

— Kuinka sinulla rahat ovat riittäneet, kun et ole kotoakaan?

— Olen ansainnut lukujeni ohella.

— Jaa, jaa, tietystikin. Minulla on nyt pikkusen säästöä, — kuiskasi
täti, — vaan en ole virkkanut siitä Melulle mitään. Ei se antaisi
pahaakaan rauhaa, on ruvennut koreilemaan ja kulkemaan Karénin Rolfin
kanssa.

— Ja täti on antanut hänen...! Mooses kiivastui.

— Minkäs minä sille mahdan! Ne jaarittelevat kaiket illat, enkä
minä tule hullua harmaammaksi, vaikka kuinka kuuntelisin, mitä he
jaarittelevat.

— Kuinka paljon tädillä on säästöä?

— Viisi sataa, — kuiskasi täti.

— Melu voisi elää sillä noin viisi kuukautta Helsingissä tai jossain
muualla ja oppia jotakin. Hän ei saa jäädä tänne koko talveksi.

— Sitähän minäkin olen ajatellut, vaan en ole uskaltanut puhua Melulle
mitään. Se on niin tyranni ja omavaltainen. Kas niin, nyt ollaan
kotona. Pane tuohon minun kamarini nurkkaan kapsäkkisi. Tässä saat nyt
asua. Melulla on sinun kamarisi ja siellä on niin paljon kampsuja.

— Täällähän on uudestaan rakennettu ja suurennettu huoneita. Kas vaan
tädin kamaria! Vai mikä tämä nyt on?

— Minun nimellänihän tämä... Tules katsomaan Melun kamaria. Pirtin
seinää on siirretty, kaikki maalattu ja paperoitu ja vanhoista seinän
tyngistä laitettu jos mitäkin komeroita. —

Täti avasi oven, ja Mooses hämmästyi nähdessään hienon, uudenaikaisen
huoneen, sen vaaleanpunaiset seinät, samanväriset matot ja huonekalut.
Somat, ilmakkaat harsoverhot, punainen varjostin lampussa, kaikki
hiveli silmää, oli kodikasta ja somaa.

— Miten teillä on riittänyt näin suuriin laitoksiin? — kysyi Mooses
ihmetellen.

— Ei ole ketään koulussa. —

Mooses jäi seisomaan suu ammollaan, silmät leveinä.

— Ei ole ketään koulussa, — toisti täti.

Ei ole ketään koulussa! Siinähän se oli tuo vanha pöpö. Se oli
sittenkin suuri totuus, minkä täti oli kyynelissään vuodattanut heidän
nähtävilleen joka kerta, kun syksyllä kouluun mentiin. Täällä hän oli
penni penniltä haalinut kokoon ne rahat, joilla koulua käytiin, asunut
ruokahuoneen sopessa, ettei puita suotta kuluisi, nukkunut oljilla ja
syönyt suolaista sianlihaa ja perunoita ja juonut kahvi tilkan päälle.
Aina samaa matalamajan yksitoikkoista elämää elänyt. Hän olisi voinut
elää aivan toisin, ellei olisi kouluttanut häntä, löytölasta, ja
oikullista veljentytärtä.

Täti tarkasteli korkeata peilinlasia, laapasi sitä ruskealla kädellään
ja sai pölyä.

— Voi, voi sentään, kun ei se Melu opi pitämään siistiä huoneessaan.
Komeata pitää olla ja hankkia ja laittaa se osaa, vaan ei siivota.
— Täti meni omaan kamariinsa, ja Mooses istui hänen viereensä
kiikkutuoliin. Hänen teki mieli silittää tädin harmaata tukkaa, vaan
eihän sellainen tullut kysymykseen heidän kesken. Täti ei ollut
kertaakaan hyväillyt häntä taikka Melua, eikä Mooseskaan muistanut
koskaan tunteneensa hellyyden oireita jotka hyväilyä kaipasivat. Mooses
hymähti.

— Lieneekö tämä uusi komeus syynä herraskaisiin tunteisiin vai mikä,
mutta minun teki juuri mieli silittää tädin tukkaa, — sanoi hän
nauraen.

— Mitäs nyt vielä! — Täti meni kiiruusti keittiöön.

— Joko Mooses on tullut? — kuuli hän Melun kysyvän. Ääni oli tuttu,
vaan ei kuitenkaan sama kuin ennen. Sisään astui Melu. Se oli Melu,
vaan ei sama kuin ennen, pitempi, hoikempi, valkoisempi ja kauniimpi
Melu kuin ennen.

— Tervetuloa kotiin! Oletpa sinä miehistynyt. —

— Aina ajan mukana. Te olette ruvenneet täällä komeiksi ja
uudenaikaisiksi.

— En olisi mitenkään voinut maleksia vanhassa harakan pesässä enää
toista. Sinulla kai on ollut hyvin hauska tämä viimeinen vuosi.
Kuuluit esiintyneenkin ja ihastuttaneen pääkaupunkilaisia.

— Kuule, mitä sinä puuhaat täällä? — keskeytti Mooses.

— Kysy sitä, en itsekään tiedä, kuinka aikani liukuu. — Melun
silmissä välähti, kasvoille pulpahti puna, ja vartalo singahti suoraksi
kuin taipeesta päästetyn nuoren koivun. — Minä tahtoisin päästä
Helsinkiin! — huudahti hän heilutellen töyhtöhattua kädessään.

— Eihän se olisi hullumpaa. Sinun pitäisi oppia jotakin.

— Ei, minä tahdon elää, elää täysin siemauksin. Nauraa, laulaa,
tanssia ja — — —.

— No, sitähän voi täälläkin tehdä, — sanoi Mooses hymyillen.

— Täällä! Voi taivasten tekijä! Kenelle täällä itseään pukisi, olisi
kaunis ja — — —? Lehmille, lampaille ja ehkä tehtaalaisille!

— Sinä kai tunnet Rolfin? — Mooses heitti kysymyksen nähdäkseen,
miten se Meluun vaikuttaisi.

— Ei yksi pääsky kesää tee! — huudahti Melu niin keveästi, ettei
Mooses tullut viisaammaksi. Hän ei nähnyt, kuinka kyynel nousi
Melun silmään, kun hän kiirehti omaan kamariinsa, heitti hattunsa
huolimattomasti sohvalle, risti kätensä selän taa ja hyräili hampaitten
välistä.

Pitkät on päiväni,
raskahat on yöni,
kyynelet lohtuni,
murhe mulla työni.

Sävel katkesi, ja täydellä, heleällä äänellä hän lauloi niin, että
Moosesta vihloi:

Ennen soisin oman kullan
Vaikka alle mustan mullan...

Senkin hän katkasi ja juoksi Mooseksen luo.

— Kuule, sinä voit viedä minut Helsinkiin. Olisin jo aikoja sitte
mennyt viime talvena, vaan en oikein arvannut. Se on suuri kaupunki, ja
siellä on — —

— monenlaisia vaaroja, — lisäsi Mooses.

— Enhän minä ole lapsi, joka mörköjä pelkää. Ei, minä tarkoitan,
siellä on kai vaikea päästä hienon maailman mukaan eli oikeammin
sellaisten, jotka oikealla tavalla ymmärtävät päästä irti maasta.

— Sinä olet osaksi sama Melu kuin ennenkin ja lisäksi olet kai saanut
Rolfilta — — —. Minä en voi auttaa sinua. En ole irti maasta enkä
kuulu hienoihin.

— Ja sinä olet sama, vanha Mooses, suurprofeetta, joka et välitä
ylhäisistä etkä maallisista, tahdot elää hunajalla ja heinäsirkoilla,
kymmenistä käskyistä ja herran hengestä! — Melun silmät säkenöivät,
kuopat poskissa syvenivät ja heleä nauru soi. Se helisi ja liverteli,
kunnes Mooseskin siihen yhtyi. Melu tarttui tuolin selustaan, alkoi
tanssia wiener-valssia ympäri lattiaa, kevyesti, liitelemällä. Nauru
upposi valssin säveleeseen. Melu pysähtyi Mooseksen eteen ja heitti
tuolin.

— Osaatko sinä?

— Miksikäs en.

He tarttuivat toistensa käsiin ja tanssivat täydestä sydämestä, kunnes
hengästyneinä pysähtyivät, ja Melu jatkoi:

— Katsos, profeetta voi halveksia ylhäisöä, mutta mitä minun
tapaiseni voi? Ellen kuulu ylhäisöön tai siihen vapaaseen, täytyy
minusta tulla poroporvari. Sellainen, joka syö vatsansa ylen täyteen,
makaa höyhenillä, juo olutta ja rötköttää sohvalla, lyö täyteläistä
rahasäkkiään ja röhkii!

— Joku välimuoto sentään lienee olemassa.

— Välimuodoista en minä huoli. Minä tahdon ihanteeni ehdottomana
ja kokonaisena. Sen pitää olla ”joko — taikka”. Minä tahdon elää;
minun täytyy saada elää tinkimättä! Rolf on kertonut, kuinka pitää
elää ja nauttia. Kukkia silloin, kun aurinko paistaa ja terälehdet
ovat aukeamaisillaan; tuoksullaan täyttää ilma; huumata ja huumautua
kuin päiväperhonen; tehdä nuoruudestaan ihana kesä, jota vanhanakin
muistelee!

— Kuulehan. Melu, oletko sinä koskaan ajatellut, millaista elämää täti
ja nämä muut täällä elävät? — kysyi Mooses vakavasti.

— Ei minun asiani ole ajatella, miten muut elävät. Minä itken jokaista
päivää, joka valuu käsistäni. En viihdy siellä enkä täällä, juoksen
kyliä, etsin jotakin, en tiedä mitä, on aina kiire enkä kuitenkaan
toimita mitään. Kaikki on täällä ala-arvoista, ikävää ja pikkumaista!
— Melu kiihtyi omista sanoistaan.

— Sinä tavoittelet mielikuvien luomaa nautintojen maailmaa, jollaista
ei todellisuudessa ole.

— Todellisuuttahan minä juuri haenkin. Minä en jaksaisi enkä tahdokaan
hautoa mitään veretöntä mielessäni.

— Me emme ymmärrä toisiamme. Sinun maailmasi on kuin lasinen lelu
minun silmissäni. Kun auringon säteet siihen taittuvat, on se loistava
ja monivärinen, houkuttelee tavoittamaan. Sellaisena se pistää
silmääni, vaan tavoittaa sitä en halua.

— Mimmoinen on sitte sinun maailmasi? — kysyi Melu syvään huoaten.

— Minun maailmani on vielä hämärä ja monipoimuisten verhojen peittämä.
— Mooses nojasi molemmin kyynärpäin pöytään ja kannatti leukaansa
kämmenillään. — Päivät ja toisinaan yötkin etsin sen ääriviivoja,
hapuilen sen muotoja verhojen poimuissa. Joskus valahtaa poimu ja pieni
kulma kirkastuu silmiini. Silloin tartun siihen, sydämeni lyö; minä
tahdon nähdä lisää, revin ja kiskon verhoa, vaadin sitä väistymään,
mutta se on turhaa. Se verho ei siirry enempää kuin sen omat lait
sallivat sen siirtyä. Eikö se ole merkillinen, se elämän verho? —
Mooses muutti asentoa ja antautui tuijottamaan.

— Ei, kuules, heitetään tämä viisastelu! — Melu pudisti pois
raskasmielisyyden. — Muistatko, kuinka sinä opetit minulle aa’ta, ja
minä puin nyrkillä päätäni ja huusin aa, aa! ja niin se meni päähän.
Mutta silloin sinä pengoit kirjat ja hait kaiken näköisiä aita ja
vaadit minua oppimaan nekin. Minä en ikinä ole tahtonut oppia muuta
kuin yhdenlaisen aa’n.

— Tunnet kuitenkin jo useita eri aita.

— Minä en huomaa eroa ja merkitys on aina sama. Täti toi höyryäviä
vateja ja laski ne pöydälle.

— Melu taitaa syödä tänään ensi kertaa, — sanoi hän. — Olin
Melinillä suuruksella ja Karénilla päivällisellä.

— Käytkö sinä Karénilla? — kysyi Mooses.

— Käyn kuin käynkin, kutsun rouvaa tädiksi ja herraa sedäksi, — sanoi
Melu ärsyttelevästi.

— Ja poikaa sinuksi, — lisäsi täti nyreissään.

— Eipäs, se ei ole tavallista hienojen ihmisten kesken, — sanoi Melu.

— Ovatko Karénit sinun mielestäsi hienoja ihmisiä? — kysyi Mooses.

— Ovat kylläkin. Rouva on käynyt ulkomailla ja herra on ystävällinen
ja hauska. Ja se on aina hienouden merkki, — päätti Melu varmasti.

— Vaikkei hän olisi viinapatruuna, en sittenkään pitäisi häntä hienona
miehenä, — sanoi Mooses.

— Entäs sitten, on niitä muitakin viinapatruunoita, oikein maan
mahtavia. Täti, emmekö mekin osta Karénilta uutta olutta? Se on
erinomaisen hyvää. Minä olen juonut sitä.

— Emme sinä ilmoisena ikänä. Vai olutta! — Täti oli tavattoman varma.

                                                  ⸻

Aamulla oli mieto pakkanen, ja aurinko näytti talvista, kylmästi
hymyilevää naamaansa. Veronika riensi alas jäälle arvaten tapaavansa
pojat siellä, eikä hän erehtynytkään. Mooses sitoi luistimia jalkaansa
ja auttoi Veronikaa.

— Tuleeko toisia? — kysyi Veronika, kun he olivat kappaleen matkaa
luistelleet.

— En ole varma. Läksin vaan itsekseni koettamaan jäätä nyt, kun se on
puhdas ja pääsee vaikka kuinka kauas.

Ilma oli tyyni, ja auringonsäteet karkeloivat miljoonin hypyin
hohtavalla jäällä, hymyilivät, nauroivat ja hyppivät kimmellyksissä
toisiaan tavoitellen.

— Uskallammeko kauas?

— Uskallamme.

Selemmällä alkoi tuulla, mutta Mooses painoi Veronikan kädet lujemmin
itseensä, tuki häntä voimakkaasti. Rannat olivat jo kaukana ja suuri
selkä sinersi haaleana, paikoin hohti valkeana. Ei kuulunut ääntä, ei
näkynyt eloa.

— Nyt olemme kahden, — sanoi Mooses.

— Täällä on ihanaa, vapaata! — Silmissä kiilsi kosteus, kasvoilla
hohti puna ja voitokas onnen hymy. — Ei kaipaa mitään, ei toivo
mitään, vaikka aika seisahtuisi.

— Veronika! — Veronika siirsi katseensa hänen tulisiin silmiinsä ja
vapiseviin huuliinsa.

Miljoonat kimmellykset karkeloivat, tuuli soitti, ja rannat kaukaa
hymyilivät nuorelle lemmelle.

— Minusta tuntuu kuin olisin aina sinut tuntenut, vaikka ensi kerran
katsoin sinua kasvoihin toissa kesänä Kivistömäellä. Silloin kun sinä
puhuit.

— Minä näin sinun ihanat silmäsi ja puhuin niille, sinun avoimen,
suloisen suusi, sinun — — —.

— Mooses!

— On suloista paljastaa sinulle sieluni ja anastaa sinut omakseni,
omistaa, aina omistaa!

— Ja sinä olet ylhäisin kaikista ylhäisistä. Sinun lämmin sydämesi
minua rakastaa, voimakas älysi vallitsee minua. Niin, usko pois, sinun
täytyy voida vallita minua älylläsi. Silloin vasta hyväksyn tulisen
sielusi meidän molempien elämän johto voimaksi.

Lämpöisenä ja raukeana, silmissä onnen loiste ja valokehä kasvojen
ympärillä tuli Veronika kotiin rikkaana ja turvallisena. Hän meni
huoneeseensa, eli uudestaan ja uudestaan sen, mitä oli tapahtunut.
Onnensa huumauksessa tahtoi hän saada vanhempien suostumuksen ja sitten
tuoda hänet kotiin, heidän turviinsa.

— Mamma, onko pappa tänään kotona? — kysyi hän ruokasalissa.

— On, kuinka niin?

— Minulla olisi teille kerrottavaa. Mamma, se on niin suurta ja
meille kaikille — — — Veronika keskeytti nähdessään äidin kasvoilla
tuskallisen ilmeen. Se säikytti häntä ja onnen tunne haihtui hetkeksi.
Hän muisti isän sanat edellisenä iltana nulikoista. Samassa ilmestyi
uhka silmiin ja tumma pää heittäytyi ylpeänä taaksepäin.

— Sinun pitäisi nyt säästää pappaa ja jättää kertomatta, jos se on
jotakin sen tapaista kuin eilen.

— Ei nyt puhuta siitä. — Äänessä oli uusi, naisellinen ja pehmeä
sointu, joka herätti äidin huomiota. Hän katsoi äkkiä tyttäreensä
kysyvästi, odottaen.

— Näen, että jotakin on tapahtunut.

— Mamma, minä olen kihloissa. — Sanat tulivat hiljaa, onnellisilta
huulilta.

Rouva Marck vavahti, punastui ja vaaleni. Poskille jäivät punaiset
täplät, ja katseessa oli vapisevaa hämmästystä.

Isä tuli huoneeseen, pysähtyi pöydän luo ja katseli heitä hetken.
Veronika seisoi vapaana ja varmana, äiti tuskaisena ja hätääntyneenä.

— Veronika sanoo menneensä kihloihin, — sanoi rouva Marck oudolla
äänellä.

Isä loi Veronikaan suuren katseen.

— Olen kihloissa, pappa, Mooses Härmälän kanssa. Isku tuli liian
äkkiä. Tehtailija Marck sävähti kuin joku olisi lyönyt häntä vasten
kasvoja. Konemaisesti hän asettui paikalleen ja otti leipää. — Sitä
kihlausta ei julaista.

— Pappa, se ei olekaan tarpeellista. Meidän pitää kauan odottaa.

— Siitä ei saa koskaan tulla mitään! — Nyt hän vasta pani ääneensä
pelottavaa voimaa.

— Me emme ole lapsia, vaikka olemme nuoria. Meidän työmme ja aattemme
ovat samat!

— Minä kiellän kaiken lähentelemisen, ja sinä olet alaikäinen.

Veronika nousi pöydästä hiljaisena ja varmana.

— Meidän päätöksemme on tehty, eikä sitä peruuteta.

— Uskallatko sinä — — —? Isä nousi suuttuneena, vaan samassa
hän malttoi mielensä, istui jälleen, heitti aterian kesken ja astui
valkoisen salin läpi työhuoneeseensa. Veronikan tuskainen, kyyneltynyt
katse seurasi kumartunutta vartaloa, harmaantunutta päätä ja väsynyttä
käyntiä. Vedet putosivat poskille, ja nyyhkytys nousi tukehuttamaan.

— Mamma, eikö sinullakaan ole minulle mitään hyvää sanottavaa. Olenko
minä pahantekijä taikka huono teidän mielestänne?

Äiti ei jaksanut kauempaa; hän heltyi, tuli Veronikan luo ja silitti
hänen painunutta päätään.

— Mamma, sinä et ajattele samoin kuin pappa. Ethän?

Äiti kääntyi pois ja meni silmiään pyyhkien huoneeseensa.

Monta tuntia tuijotti Veronika eteensä, punnitsi uudestaan ja uudestaan
päivän tapahtumia. Kalvava pelko ja epäilyskin pyrkivät nostamaan
päätään. —

Ellei Mooses näin ollen — — — ei, ei. Hän rauhoittui sovittuaan
telefoonissa Mooseksen kanssa, että iltapuolella tavattaisiin. Tunnit
matelivat hitaasti, ja lyhyt talvipäivä oli aikoja sammunut, kun hetki
löi. Veronika tuli portille samalla, kun Hely, Esa ja Mooseskin sinne
saapuivat. He jättääntyivät Helystä ja Esasta jälkeen puhuakseen omasta
asiastaan.

— Olen puhunut vanhemmilleni. He eivät suostu, mutta eihän se meidän
päätöstämme muuta.

— Veronika, uskallatko sinä sittenkin? Arvaathan, mitä merkitsee,
ellei isäsi suostu. Elämämme tulisi olemaan ahertamista jokapäiväisen
leivän vuoksi. Siihen sinä et ole tottunut.

— Hylkäätkö sinäkin minut? — Veronika hoippui leveällä tiellä ja
tuijotti itsepintaisesti maahan.

— En koskaan! Kuinka sinä... Sinä olet nyt tuhat kertaa minua
lähempänä kuin aamulla. Älä koskaan sano, mitä äsken sanoit. Minä
pidän sinusta kiinni kuin omasta sielustani, tahtoisin tehdä sinut
onnelliseksi vaikka kuinka kalliista hinnasta.

— Vaikka minusta luopumalla?

— Älä kiusaa minua. Veronika, sinä olet onneton, epätoivoinen. Mitä
minä voisin — — —.

Pimeys peitti heidät, suru hiipi kädestä käteen, sydämestä sydämeen ja
hukkui voiton riemuun.

— Minä en ole enää suruinen. Oletko sinä?

— En, minä olen julman rikas!

VETEHISEN TANSSI.

Valot välkkyivät pitkän rakennuksen akkunoista maantien varrella. Se
oli Karénin rakentama seurahuone. Toisella puolella tietä oli hänen
oluttehtaansa ja syvemmällä metsässä hänen asuntonsa. Esa ja Hely
olivat menneet sisälle, kun Mooses ja Veronika tulivat portille.

— Täällä on huonoa elämää; tuskin sinä tahdot sitä nähdä?

— Me katselemme elämää yhdessä suoraan silmiin. Eikö niin? — He
seisoivat hetken ääneti, lähetysten. Lumihaahtuvat putoilivat hiljaa,
taukoamatta. Metsä humisi ja valot akkunoista heittivät pitkiä varjoja
jäiselle tielle. Sisältä kuului valittava valssin sävel ja voimakasta
jalanpoljentaa. Kun he avasivat eteisen oven, tuoksahti heitä vastaan
paha tupakan käry, oluen haju ja äänten sorina. Veronika tarttui
Mooseksen käsivarteen ja yhdessä he tunkeutuivat perähuoneeseen joukon
lävitse. Siellä oli kyllä väljempää, mutta oluen ellottava haju
vahvempi. Penkillä retkotti paksu mies, ja häntä herätteli akka. Esa ja
Hely olivat myös pujahtaneet tänne.

— Mikäs roive tuo on? — kysyi Esa eräältä akalta, osoittaen miestä.

— Se on meirän!

— Mitä se teirän täällä makaa?

— Häh? — hönähti akka.

— No, herättäkää se ja viekää — — —.

Akka nuiji ja ravisteli, minkä jaksoi, ja lopulta nousi paksu mies
istumaan. Tuskin hän oli saanut silmänsä raolleen, kun akka innostui ja
alkoi:

— Voi, rahjus, tääll’ sie roikut ja rähjäät. Missäs piirurahat on?

— Piir — — ru-rahatko? — mörräsi mies.

— Anna rahat!

— Rahat män’ mänöjää! — sammalsi mies.

— Män’ mänöjää, kurkust’ alas, häh! Onkos nyt sitte parei ollakses,
kun on kuormalliin piiruja mahassas — —?

Hely ja Veronika punastuivat ja käänsivät päänsä pois avioparista. Esa
nauroi:

— Aijai, vai piiruja koko kuormallinen?

— Sellaihaa se on tää meirän. Syksyll’ ikää toi tänne kaikki kalat ja
ajoi ne omaa nahkaasa, niin että nyt saan hakea niit’ täält’ takasi.

— Äijän nahastako? — ivasi Esa.

— Häh! — hönähti akka ja reuhtoi äijää mukaansa.

— Piirujenko joukosta ne ongitte? — huusi Esa.

— Selkänahasta, — ivasi joku. Akka ei kuullut, pulasi vaan ukkoa
rekeen.

Nuoret tunkeutuivat tanssihuoneeseen ihmismuurin lävitse. Kuumuus
helmeili hikenä otsilla, ja tytöt läähättivät vavisten ponnistuksesta
tanssittuaan nääntymään saakka. Parit pyörivät kuin myllynkivet yhdessä
kohden, lensivät siitä tuiskuna joukkoon tölmäisten toisia pareja, niin
että sisälmykset tärskähtivät. Notkeammat parit pysyivät väljemmillä
aloilla, noudattivat soiton valittavaa säveltä, liitelivät ja keinuivat
sen aalloilla kalpeina, jännitettyinä, tanssin intohimon pakottamina.

— He tanssivat kuin henkensä edestä, — kuiskasi Veronika. Hän tunsi
kuinka kostea hiki tunki tyttöjen vaatteiden läpi, ja toisinaan kylmä,
märkä käsi sivuutti hänen kättään tungoksessa. Hän sääli ja inhosi
heitä. — Minua puistattaa, — kuiskasi hän Helylle. — He värisevät
kuin leikattu kala, — sanoi Hely.

Silmät palavina tanssin kiihkosta, sieramet leveinä, kasvot kalpeina
heittivät pojat tyttöjä käsistään, ottivat uusia ja pyörittivät
raivoisasti.

— Minua tukehuttaa, — valitti Hely.

— Mene ylös lehterille yrittämään, etkö saisi soittoa taukoamaan, —
pyysi Mooses Esaa. Hetken kuluttua soitto lakkasi, parit hajaantuivat,
ja keskelle lattiaa jäi vapaata. Mooses astui siihen, sivalsi tukan
otsaltaan, heilutteli lakkiaan ja alkoi:

— Oli kerran, — hänen äänensä pysäytti kaiken liikkeen, ja ihmiset
katsoivat häneen. — Oli kerran veden väen nuoriso vangiksi otettu
ja viety talven syvään veteen, sullottu paksun jään alle, jonne
ei mikään auringonsäde pilkistänyt. He olivat aina ennen vapaina
ollessaan kuunnelleet Ahdin ihanaa soittoa, karkeloineet kesäisillä
vesillä ja laulaneet taivaan sinen ylistystä ja kuulleet aaltojen
kotoista loisketta. Nyt he ikäväänsä itkivät, suruunsa nääntyivät ja
tuskaansa valittivat. Silloin tarttui Vetehinen rumaan päristimeensä,
soitti epätoivon polskaa, joka pakotti vangit tanssimaan liejuisissa
onkaloissa. He tarttuivat toisiinsa rajuina, kiitivät villinä kaarissa
ristiin rastiin ahtaissa vesissä, polkivat tahtia, huusivat vauhtia
jäisen kannen alla.

Minusta tuntuu kuin pyörisimme täälläkin Vetehisen syvissä onkaloissa,
kahleet jaloissa, käsissä, ja polttava suru, tuska ja valonkaipuu
sydämessä. Mutta älkää antako ruman pärinän itseänne lumota!
Uneksikaamme keväästä, ihanasta vapaudesta, jolloin taas saamme
seppeleitä punoa ja voimme laulaa taivaan sinen ihanuutta! Outo mies
astui puhujan luo, kuiskasi hänelle jotakin korvaan ja poistui.

— Minua kiellettiin puhumasta, kun ei ole esivallan lupaa. Tästä
näemme, että olemme talvisten jäitten alla. Vielä kerran sanon:
Uneksikaa keväästä, sillä ellemme jaksa kevättä toivoa emme sitä
saavuta!

Veronika tuli levottomana häntä vastaan. — Mitä tästä vielä tulee?

— Ne riivatun nuuskijat ovat saaneet sinut mustaan kirjaan ja sinun on
oltava nyt tuppisuuna, ellet tahdo pistää käpäliäsi ketunrautaan. Mutta
ei vielä hätää, — puhui Esa.

Kansa hajaantui, ja tytöt jäivät kahden, sillä Esa ja Mooses häärivät
kansan joukossa.

— Nepäs vasta hienoja lintuja, — sanoi joku miehistä.

— Suunne kiini! — huusi Manu. — Ettekös hölmöt näe, että patruunan
tytär katselee, kuinka nälässä tanssitaan?

— Hah, hah! — naurettiin. Mooses ja Esa tulivat.

— Kas Härmäläistä! Herrat herroja hakee. Härmäläkin on kapitalistien
tuttu. Hunsvotti! — Mies sylki ja jonkki pois kädet taskussa.
Veronikaa puistattivat villit katseet.

— Nyt se vasta tanssitus alkaa. Me olemme hiljaa kuin myyrät,
vikisemme koloissamme, kaivamme kuoppia ja maanalaisia käytäviä,
että kun esivallan herrat jalkansa maalle astuvat, niin kyllä heidän
kompastuman pitää!

Veronika huomasi Mooseksen muuttuneen. Entisestä valoisasta katseesta,
joka aamulla vielä iloisena loisti kirkkaalla jäällä, oli kaikki
lapsellinen kaiho poissa. Hän puristi Veronikan kättä kovasti ja katsoi
häneen tulisesti. Voimakas tunnevirta sitoi heidät ja pakotti astumaan
lähetysten. — Nyt, Veronika, on hyvä, että meitä on kaksi.

                                                  ⸻

Esan ja Helyn seuraan oli liittynyt Ruhala ja hänen vaimonsa.

— Härmälä puhui pakottavasta voimasta, mutta tuskin hän sillä
tarkoitti työväen luokan pyöveliä, — sanoi Ruhala.

— Eikö meillä kaikilla ole sama pyöveli? — kuuli Mooses Esan
vastaavan.

— Tietääkös herra Helin, mikä on meidän pyövelimme? Se on raha, ja
se komentaa polvilleen joka nulkin. Rahasta me rukoilemme yläluokkaa,
kerjäämme työtä ja olemme ylen onnelliset, kun saamme valmistaa heidän
vaatteensa, ruokansa, istuimensa ja astuimensa, palvella heidän
palvelijoitaan ja elukoitaan. Me voisimme olla omia herrojamme, jos
tahtoisimme. Tuolla huutaa viljelemätön maa meidän voimiamme ja lupaa
meille luonnollisen palkkamme, mutta me olemme kahleissa, rahan
kahleissa.

— Oppikaa rahan hankkimisen taito, ja silloin olette herroja.

Veronika näki sivulta Ruhalan hurjistuneet katseet, kun hän puristi
molemmat kätensä nyrkkiin aivan kuin olisi tahtonut ryhtyä tappeluun.

— Olemmeko me juutalaisia, verenimijoitä, jotka ahmivat ja nielevät
kultaa kuin rahapajan sulatusuuni. Meistä on koetettu tehdä julmuria,
on tyrkytetty meille juutalaisten hirmuista jumalaa, joka ei koskaan
naura, ei edes suutaan viistoon vedä, vaikka hänen luomakuntansa on
tökerö tekele.

— Kristushan on itse lempeys, — yritti Veronika sanoa. Hän huomasi,
kuinka Ruhalan vaimo katsoi häneen ystävällisesti ja nyökkäsi. Veronika
liittyi häneen.

— Kristus ei olekaan jumala, vaan ensimmäinen kansan ystävä.

— Kristus ei ollut sosialidemokraatti, — sanoi Esa.

— Sosiaalidemokraatti — —! — Ruhala joutui sileälle jäälle. —
Olkoon, mitä oli, mutta meidän täytyy nyt saada osamme; ellemme saa
hyvällä, otamme väkisin.

— Mitä pakolla otetaan, se pakolla viedään. Jos kerran väkivaltaan
turvataan, niin kovaa vastaan täytyy panna aina kovempi, — sanoi
Mooses.

— Mikä meitä muukaan auttaa? — kysyi Ruhala.

— Kehitys, — sanoi Veronika.

— Kehitys! Kun kukin saa vatsansa täyteen kolmasti päivässä, hyvän
asunnon ja vähän huvia, silloin vasta voimme puhua kehityksestä.

— Onko teidän mielestänne esimerkiksi Karén kehittynyt mies. Hän on
ainakin rikas? — kysyi Mooses.

— Karén on itse paholainen!

— Ja se on kehityksen huippu sekin, — sanoi Esa. He olivat tulleet
Ruhalan portille.

— Minä tulen katsomaan pikku Irjaa, — sanoi Hely. — Tiedätkö,
Veronika, Irja on koko Hallimajan lemmikki, pikkunen enkeli taikka
untuinen kananpoika. Tule sinäkin katsomaan. Tyttöraukka on nyt
sairaana. Pikku Irjan kutrinen pää oli likomärkä ja rinta huohotti. Hän
ei kärsinyt lähellään muita kuin äitiä, huitoi pois luotaan. Itkeä hän
ei enää jaksanut.

— Mitä lääkäri sanoo? — kysyi Veronika.

— Ei meillä ole ollut lääkäriä, — sanoi äiti.

— On vaikea saada kaukaa kaupungista saakka ja tulee liian kalliiksi.
—

— Näytätte itsekin väsyneeltä, — sanoi Hely.

— Olen monta yötä nukkunut huonosti. Irja on kovin levoton. —

Kamari, missä Irja makasi, oli pieni siniseinäinen, ruskealattiainen,
akkunan edessä pöytä ja pöydällä pienen pieni, valkoinen ruumisarkku
telineellä, jotta se näkyi hyvin ulos. Veronika silitti sen sileätä
pintaa ja hymyili sen somuudelle.

— Nuo suuret, mustat tuolla etuhuoneessa eivät enää ollenkaan kammota,
kun katselee tätä pikkusta, — sanoi hän. Kello naksutti, vanhemmat
lapset nukkuivat tuvassa säännöllisesti hengittäen, lamppu paloi
unisesti pöydällä.

— Eikö neidit tahtoisi mennä katsomaan Kivistömäen laitaan? Siellä
kuuluu olevan hyvin kurjaa, — sanoi Ruhalan vaimo.

— Mennäänkö huomenna? — kysyi Hely. — Olisi paras neuvotella ensin
Härmälän tädin kanssa. —

He lupasivat seuraavana päivänä poiketa Ruhalaan ja sopivat poikien
kanssa tulostansa Härmälään.

Yksin jäätyään Veronika antautui ajattelemaan päivän kirjavia
tapahtumia. Aamulla loisti hänen onnensa kirkkaana kuin auringonsäteet,
mutta se oli yhtä lyhyt kuin talvinen päivä, synkkeni aikaisen hämärän
tullen, ja illalla, — niin, illalla hän sai vilkaista yöhön. Yöhön
tanssi tilaisuudessa ja Ruhalan kodissa. Siellä tuijotti elämän
vakavuus häneen mustien ruumiskirstujen haahmossa ja pikku Irjan
sammuvassa olennossa. Mitä huomenna tulee? Näitä ajatellessaan hän
nukkui.

Härmälän puodissa oli ahdinkoa, tupakansavua ja hälinää. Miesten
kasvoilla kiilsi hiki ja kiihko saada yhä uudestaan ja uudestaan
vakuuttaa, että heitä kuristettiin kurkusta, imettiin heidän verensä
ja nujerrettiin. Levottomina vilkuiltiin Härmälän tädin ”kädenalaisen”
oveen, kuin olisi pelastus ollut sieltä odotettavissa.

— Tää on hulluutta! — kirkui eräs nainen, joka istui kumoonkäännetyn
padan pohjalla imevä lapsi rinnoillaan. — Te miesroikaleet tapatte
muijat ja lapset nälkään. Patruuna ei koskaan anna perään!

— Älä huoli! Kyllä myö ollaa sikkeähenkisiä, ja vielä se mölyki
piletää, ennenku kuollaa, — sanoi karkeanaamainen mies.

Ruhala tuli ”kädenalaisesta” ja huusi Onni Hannulaa. Sisällä
neuvoteltiin, mistä lakonajaksi elonpidikettä saataisiin. Kassa oli
niin pieni, ettei se riittänyt viikoksikaan.

— Voisiko neiti Härmälä antaa velaksi? Pelkään, että tapahtuu
onnettomuuksia, ellei — — —.

Täti keskeytti Ruhalan puheen.

— No, no, ei niille pidä huutaa, että minulta saa velaksi, silloin ne
tulevat suin päin. Kyllä ne tänne tiensä löytää, kun hätä käskee. Ei
siinä mitään ilmoittamisia tarvita. — Täti heitti neuvottelut sikseen
ja meni puotiin, mittasi, punnitsi rahasta ja rahatta. ”Nälkäkirjaan”
tuli paljon ronkeloita sinä päivänä, ja Mooses pudisteli päätään.

— Jos näin jatkuu, täti, ei viikon päästä ole mitään antamista.

— Mitäs me siitä, annetaan kaikki, mitä riittää, katsokoot eteensä
sitte.

— Täti ei luultavasti saa heiltä koskaan takaisin.

— Ei jumalakaan takaisin tahdo muuta kuin sielun, kaikkihan ne tänne
jää maalliset.

Työväen talolta oli tuotu lippuja, ja pitkässä kulkueessa alettiin
mennä patruunan luo neuvottelemaan. Mutta juuri kun kulkue oli päässyt
astumaan, tulivat ratsupoliisit vastaan, ottivat liput pois ja
hajoittivat joukot. Hely ja Veronika sattuivat samaan aikaan Härmälän
kohdalle ja sekaantuivat joukkoon. Tytöt turvaantuivat toisiinsa käyden
käsitysten ja yrittäen jouduttaa kulkuansa. Jyrkät ja vihaiset katseet
seurasivat heitä, ja Hely kuiskasi ruotsiksi:

— Joudutaan, Manu vaanii meitä; hän on ihan takanasi.

— Minne ryökynöillä kiire on? Eikö sovi katsoa, kuinka papan piiskurit
kansaa kurissa pitää? — sanoi Manu, ja joukko nauroi.

— Tiedätte hyvin, ettei isälläni ole mitään tekemistä noitten
piiskurien kanssa! — Veronika nosti ylpeästi päätään osoittaen
ratsupoliiseja ja pysähtyi. Hely juoksi sisään noutamaan Moosesta.
Veronika piiritettiin miesten keskelle; järeät kasvot ja tuijottavat
katseet sakenivat yhä hänen ympärillään. Katseissa oli ahnasta
uteliaisuutta näkemään heidän käsityksensä mukaan onnellista ihmistä,
sen miehen tytärtä, jota he pelkäsivät, kadehtivat ja josta heidän
aineellinen kohtalonsa riippui.

— Mitä me roskaväki tietäisimme! — huusi Manu.

— Herrat kehuvat, että heitä ahdistetaan, mutta koska olette nähneet
heidän kulkevan nälkäisinä ja repaleisina? Ei kotka toisen kotkan
silmää ronkkase, eikä herrat herroja sorra!

Hehkuvat ja tuijottavat silmät ärsyttivät Veronikaa. Hän kangistui
jäykäksi, voimakas leuka nousi ja silmistä säkenöi uhmaava ylpeys. —
Jos te kotkia olisittekin, ei teitä poljettaisi, eikä repaleet ja nälkä
teitä rumentaisi!

Miesten silmät kiiluivat yhä kiihkeämmin, ja joukosta kuului huuto:
Hyvä, hyvä! — Se kasvoi jyriseväksi ja tempasi mukaansa nekin, jotka
eivät tienneet, mille huudettiin.

— Mitä he huutavat? — kysyi Mooses päästyään Veronikan luo.

— Neiti kehoitti meitä rupeamaan kotkiksi, — sanoi joku mies.

Härmälässä ympäröivät kaikki Veronikan udellen, paitsi Melu, joka
seisoi vaaleassa tanssipuvussaan jutellen Oran kanssa.

— Nuo unikukat korvanjuuressa pukevat teitä erinomaisesti. Te olette
kuin nuori pihlaja syksyn punervissa marjoissa. Eivätkö nuo toiset
neidit tule tanssiaisiin? — kysyi Ora matalalla äänellä, joten se ei
kuulunut toiseen huoneeseen. Oran imartelu miellytti Melua ja rohkaisi
puhumaan.

— Katsokaa nyt Marckin neitiä. Oletteko koskaan nähnyt sileämpää pukua
kuin hänen, aivan kuin pelastusarmeijan upseerin, sininen ja raskas,
ei ainoata laskosta, ei poimua, ei nauhaa missään. Olisinpa minä noin
pitkä ja solakka ja leveähartiainen! Totta tosiaan tietäisin pitää
huolen puvustani! Hänessä ei huomaa pukua ollenkaan. Hän on liian
luonnollinen.

Oran suupielissä oli hieno hymy. — Mutta teissä, neiti, yhtyy luonto
ja taide suloiseksi sopusoinnuksi.

— Lähdetään nyt. Onhan hevonen jo odottamassa ja Karénille pitää aina
saapua ajoissa. Täti on niin hermostunut odottamisesta. — Melu aavisti
Oran sanoissa ivaa.

— Menettekö Karénille tanssiaisiin? — kysyi Hely hyvästellessä.

— Ettekö tekin tule? — kysyi Ora seurueelta.

— Olemme menossa muuanne, — sanoi Veronika vakavasti katsoen Oraan.

— Leben und leben lassen! — huudahti Ora ovessa.

— Tulimme kysymään tädiltä, mitä niille raukoille siellä Kivistömäen
takana tehtäisiin, — sanoi Hely.

— Mitäs minä osaisin neuvoa. Ne ovat sellaisia kuin ovat, eihän niitä
— — —.

— Täti on ihan litistynyt mitättömäksi Veronikan vuoksi, — kuiskasi
Esa Helylle.

— Ruhalan vaimo sanoi siellä olevan puutetta, — sanoi Veronika
katsoen tätiin.

— Voi, herra paratkoon, kyllähän sitä aina on!

— Täti alkaa lämmitä, — kuiskasi Esa.

— Mitä niille tekisimme?

— Antaa olla ja vähän auttaa, — neuvoi täti.

— Jos menisimme katsomaan?

Täti vaan salavihkaa katseli Veronikaa, oli hämillään ja kömpelö.

— Eikö täti usko, että heitä voisi auttaa? — huudahti Veronika
innolla.

— Voi, herranen aika, tottahan te voitte, jos vaan tahdotte! — pääsi
tädiltä luonnollisesti, ja kaikki kankeus valahti hänen vanhoilta
kasvoiltaan.

— Nyt on täti saanut sielunvirkistystä pitkäksi aikaa Veronikasta, —
kuiskasi Esa.

                                                  ⸻

Kivistömäen kupeella, kivikossa oli pahoja lautahökkeleitä, joissa
asui pullonpesijöitä, yövahti ja muita työväestön kurjimpia.
Kinokset ulottuivat matalaan akkunaan ja jäähän hakattu porras johti
lautaeteiseen, jonka rakosista tuuli vonkui, ja lumi tuprusi sisään.

— Minua kammottaa, — sanoi Veronika pilkkopimeässä. He avasivat oven.
Vastaan läikähti vinkevä, ellottava haju ummehtuneesta liasta. Nainen
tuuditteli sylissään räsykääröä, jossa vikisi ja valitti. Hän nosti
harmaat kasvonsa, tuijotti tulijoihin.

— Mikä lapsen on? — kysyi Veronika.

Heidän oli vaikea hengittää, olisivat tahtoneet heittää oven auki,
mutta naisen katse osoitti, ettei se ollut luvallista.

— Mikäkö on? Häi toinen taitamaton — nainen katsoi pientä tyttöä
uunin vieressä ja vähän suurempaa poikaa — kantoi eilen kuumaa
tuhkaa tän helmaan, kun tää istui tuutussa, ja vatsa paloi, — puhui
vaimo kääriessään lasta kehtoon. Siinä oli eheät vaatteet jyrkkänä
vastakohtana kaikelle repsuvalle, likaiselle ja savuttuneelle.

— Eikö teillä ole hoitajaa, kun itse työssä olette? — kysyi Hely.

— Onhan niitä toi poika hoidellut, mutta nyt on sekin niin
villiintynyt, että uhkasi puukolla tappaa itsensä ja toiset, jos vielä
telkeisin huoneeseen.

— Ehkä hän hoitaisi hyvällä puheella paremmin, — yritti Veronika
neuvoa.

— Kukahan tässä hyvällä ... sutenahan kaikki juoksevat. — Lapsi
valitti ja äiti silitteli, tuuti, kääri ja puhutteli lempinimellä.
Järeä ääni heltyi ja kimeni kyyneleiseksi ja roima olento pehmeni
naiselliseksi. — Se kuolee, nyt justiisa se kuolee! — puhui hän
valittaen tuskassaan.

Juhlallinen vakavuus sykähytti nuoria sydämiä ja kolkon vieraan
läsnäolo kouristi. He unohtivat kurjuuden ympärillään, polvistuivat
kehdon viereen ja tahtoivat katsoa kuolemaa silmästä silmään. Veronika
silitteli äidin päätä ja katsoi lasta, jonka suu oli vääntynyt ja
lasimaiset silmät tuijottivat häneen, kunnes sammuivat, peittyivät
ikuisen verhon taa. — Tämä lapsi ei enää valita, — sanoi Veronika
lohduttaakseen vaimoa.

— Eihän se valita. Jumalan tiet ovat monenlaiset. Näin hän usein
taivaan valtakuntaa lisää.

Tytöt katsoivat toisiinsa.

— Oletteko tekin Karénilla työssä? — kysyi Hely.

— En, minä olen Marckin sahalla.

Veronika tarttui rääsyillä täytetyn sängyn tolppaan. Häntä ahdisti
ja pyörrytti. He jättivät vaimolle rahaa ja poistuivat masentuneina,
tuskaisina.

                                                  ⸻

Kotona oli hiljaista ja synkkää, kuin olisi kuolema sielläkin käynyt.
Palvelijat liikkuivat hiipaillen ja sanattomina; rouva samoin.
Talvela oli kuin harmaa seinä, jolle pilvet heittävät tumman varjonsa
painostavina, tukehuttavina.

Telefooni soi eteisessä reväisten kipeästi hermoja jurottavassa
hiljaisuudessa. Mooses soitti Veronikaa kävelemään.

Seuraava aamu oli jälleen kirkas ja haihdutti illalliset painajaiset.
Mooses odotti portilla, ja yhdessä he suuntasivat kulkunsa maantietä
pitkin ja poikkesivat veräjästä metsätielle suuren ikikoivun ohitse.

— Millaista oli Kivikolla eilen? — kysyi Mooses. Veronika painautui
lähemmäksi häntä.

— Älä sitä kysy. Ellei sinua olisi, tahtoisin hukkua, hävitä, unohtua.
Mutta sinä olet ja me elämme, uhallakin elämme ja kuulumme toinen
toisillemme, vaikka — — —. Kaksi lujaa käsivartta kohotti hänet irti
maasta ja lämmin suu sulki hänen suunsa.

Lumihaahtuvat putoilivat, liittyivät entisiin hangella, puitten oksilla
ja aidoilla. Talvipäivän harmaus peitti heidät vaippoihinsa, ja puitten
hellä humina säesti sydänten lyöntiä. Eteenpäin kahden, maailmasta
irti, pyhässä metsässä he astuivat.

— Täällä on hyvä olla. Kerro jotakin kaunista, tähän metsään sopivaa.
Minä tahdon kuulla ääntäsi, tuntea sieluasi. —

Mooses mietti, ja hiljaisina he kulkivat.

— Nyt me istumme tälle kivelle ja sinä kerrot.

— Oli niinkuin nyt, — alkoi Mooses. — Lumihaahtuvat putoelevat,
liittyvät entisiin hangella, puitten oksilla, kivillä ja aidoilla.
Ne käärivät pehmoiseen vaippaan kulkijanaisen metsätiellä, kattavat
päälaen, satelevat käsivarsille, olalle, syliin pitkähkön käärön päälle
ja koteutuvat harmaan vaipan poimuihin. Hiljaa, aivan hiljaa ne siihen
laskeutuvat, kartellen, varoen, ettei käärössä nukkuja heräisi. Kantaja
ravistaa tungettelijat maahan.

Ne tulevat uudestaan, yhä rohkeammin, yltyvät, yhtyvät tuuleen, joka
puitten latvoissa laulaa ja viskoo lunta kulkijanaiselle vasten
kasvoja. Hän painaa päänsä alas, etsii suojaa vaipoista, astuu vuoroon
nopeaan, vuoroon vitkaan. Toisinaan hoipahtaa hoikka olento ladulta
syrjään ja jalka kompastelee. Eteenpäin, aina vaan eteenpäin.

Ajatukset ne tulevat kuin lumihiutaleet hiljaa, kiertoteitä, kyselevät,
piinaavat, uhkaavat. Muistot kerääntyvät kintereille, ilkkuvat ja
haukkuvat. Lopulta ne tuulessa ulvovat, inuvat ahnaasti kuin pedot.
Mitä ne ajatukset ilkkuvat ja ahnaina ulvovat?

Poika hänen sylissänsä nukkuu.

— Jospa saisikin nukkua, on niin väsynyt. Ei, silloin ne vainoojat
vievät pojan!

Metsä harvenee, tie puikahtaa veräjästä aukealle. Tuuli karkaa repimään
vaippoja ja hakkaa jäiset hameet sääriin. Kulkijanainen taistelee
tuulen kanssa, kietoo ja kietoo harmaita vaippoja kääröönsä ja katsoo
hätääntyneenä ympärilleen.

Nyt nauraa.

— Mikä nauroi?

— Hah, hah, haa! — Kulkijanainen uupuneena vaipuu puunjuurelle,
käärii ja käärii, kätkee lasta ja torjuu — — —.

— Anna tänne, sinä kulkijaäiti, anna pois poikasi! — Se oli
myrskyraivotar, piiskoi valkoisin hapsin kulkijaäitiä.

— Sinä kurja kulkija-äiti, minun on poikasi, minun! Myrskyraivotar
ryöstää pojan, kietoo valkohapsiinsa ja kiidättää. Äiti tavottaa,
juoksee, nääntyy tielle, juoksee uudestaan tavottaen ilkkuvaa
raivotarta, ja joutuu kaupunkiin, missä tuhannet valot tuikkivat.

Sairaalassa hän huutaa myötäänsä myrskyraivottarelle: — Anna pois,
sinä siivellinen peto! Kuuletko piiskuritukka, päästä kynsistäsi,
muuten sinut kuristan!—

Valkoinen lepo käärii hänet hohtaviin vaatteisiin ja antaa ikuisen
rauhan.

Veronika kätki kasvot käsiinsä ja nyyhki: Kulkijanainen oli sinun oma
äitisi. — Hän itki raskaan sydämensä kevyeksi Mooseksen sylissä.

TAISTELUA.

Mooseksen piti mennä jatkamaan lukujansa, mutta Veronika jäi kotiin.
Hän kirjoitti Almalle aikovansa ryhtyä työhönsä Hallimajassa. — Täällä
on niin huutavaa hätää ja törkeätä kurjuutta, ettei omatuntoni salli
minun seurata omia mielitekojani, — kirjoitti hän.

Härmälän täti oli nyt Veronikan hyvä ystävä ja Veronika hänen ”sielunsa
virkistys”, niinkuin Esa sanoi. Vielä kolmaskin oli heidän liitossaan.
Se oli Kruunu-Anna.

Kruunu-Anna oli kookas, vanhahko nainen, puhtaassa, lämpöisessä
puvussa. Ruskeista silmistä loisti eloisuutta ja leveistä kämmenistä
näki, että niillä oli tartuttu kiinni. Järeissä kasvoissa oli älyn ja
päättäväisyyden ilme.

— Nyt on Ruhalan Irja raasukin päässyt maahan, — kertoi hän
Härmälässä tädille ja Veronikalle. — Se Ruhala, jumalaton, vei lapsen
yleiseen, avonaiseen hautaan, jätti sinne eikä antanut vaimonsakaan
mennä sunnuntaina papin kanssa sitä siunaamaan. Vieraat ihmiset saivat
papille tehdä tiliä, missä Irjan kirstu oli. Onkos tää nyt enää!

— Hän ei usko Jumalaan eikä tahdo teeskennellä, — sanoi Veronika.

— Antaisi sitte vaimonsa mennä eikä estäisi.

— Kiihkeät ihmiset ovat suvaitsemattomia.

— Neitikin vielä puolustelee niitä. Tää lakkokin oli vielä tullakseen;
ei saa enää penniä irti mistään noitten raukkojen hoitoon. Onkos niillä
kellään säästöjä, vaikka kopeasti sanotaan, ettei työhön. Nälkää,
pelkkää nälkää ja alastomuutta. Nuo jumalattomat vielä juovat ja
pyllyilevät mäillä ja teillä ja räyhäävät kotonansa, vaikka kuolema
seisoisi joka sängyn päässä.

— Onko mitään erityistä tapahtunut? — kysyi Veronika levottomasti.

— On kuollut kolme lasta kurkkumätään, ja tulirokkoa on liikkeellä.
Sunnuntaina oli vaan kaksi haudassa, ensi sunnuntaina on kymmenen
vähintäin ja seuraavana kaksikymmentä, ellei apua tule jo tänään,
huomenna, aivan heti.

— Täytyy saada apua! — huudahti Veronika tuskin malttaen kuulla
loppuun. — Sanokaa, mistä nuo taudit niin äkkiä — — —.

— Kysykää sitä. Kun ei ihmisillä ole ton vertaa — Kruunu-Anna
mittasi puoli kynttään — lähimmäisen rakkautta. Tehdään niinkuin
Karéni teki. Sinne tuli vieras akka lapsi käsivarrella, pyysi suojaa
ja apua, ei jaksanut kauemmaksi. Palvelijat kysyivät Karénilta, minne
akka oli vietävä. — Heittäkää ulos! — huusi Karéni. Mutta eihän
Miina, vanha ihminen, sellaiseen suostunut. Ukko talutti itse vaimon
lapsineen mäelle. Se raukka rukoili: — Älkää jumalan tähden, olemmehan
me veljiä ja sisaria Jeesuksessa Kristuksessa ja edesvastuussa
toinen toisistamme. — Siihen se raukka olisi pihaan kuollut kovassa
kuumeessa, mutta tallimies otti huoneeseensa ja minä häntä hoidin. Se
muijaraasu oli tartuttanut lapsensa. Se kuoli ja kaksi muuta lasta.
Manun vaimo kuuluu tänä aamuna sairastuneen.

— Jaa, jaa. — Veronika lähti kotiin kiihoittuneena. — Nyt minun
täytyy puhua, en saa, enkä voi enää vaieta! — päätti hän itseksensä.

Tiellä hän tapasi Melun, Rolfin ja Oran, nyökkäsi heille
hajamielisesti. Heidän iloinen naurunsa ja vilkas, äänekäs puhelunsa
suututti häntä. Hän melkein vihasi heitä tuon huolettomuuden vuoksi.
Sydän löi rajusti; oli mahdoton ajatella tyynesti, punnita sanoja, olla
viisas ja varovainen.

— Mamma, kuinka pappa jaksaa? — kysyi hän ruokasalissa.

— Hän on ollut virkeämpi entistään. — Äiti huomasi Veronikan
levottomuuden ja lisäsi: — Hän tahtoo levätä ehtoopäivän.

Iltapäivän tunnit olivat pitkät, ja Veronika alkoi rakentaa
suunnitelmia. Hänellä oli jo sairastupa valmiina, Kruunu-Annan tytär
Helmi sen hoitajana ja pappilan Heikki lääkärinä. Lastenhoitajakin
oli selvillä. Kutomakoulusta he jo Helyn kanssa olivat päättäneet.
Aika unohtui ja ilta oli käsissä, kun suunnitelmat olivat huipussaan.
Silloin tuli korkea seinä eteen: — Mitä sanoo pappa?

Isä oli illallisella hilpeällä mielellä, ja se rauhoitti Veronikaa.

— Me olemme ajatelleet nyt laittaa tänne. Helyn kanssa kutomakoulun.

— Se nyt ei olisi hullumpaa, — sanoi Marck. — Mutta se työväen
yllyttäminen ja sen kanssa seurusteleminen teidän pitää heittää. Te
ette ymmärrä hölynpölyä siitä, kuinka korkeita palkkoja voidaan maksaa.
Meidän pölkkypäitä työmiehiä ei voi saada kunnollisiksi ammatissaan.

— Luuleeko pappa, että Suomen kansa on huonolahjaisempaa kuin muut
kansat? — Veronika tunsi sydämensä rauhattomaksi.

— Luulen.

— Eiköhän siihen ole syynä se, ettei sen älyä ole viljelty — — —.

— Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä. Suomalainen työmies, olkoon
ammatiltaan mikä tahansa, on ammatissaan yhtä typerä viidenkymmenen
vanhana kuin oli kolmenkymmenen. Eikö hän sillä ajalla ole ennättänyt
viljellä älyään?

— Hän on elänyt sumussa nuo vuodet, ei ole viljellyt älyään, on
lapsesta saakka ollut sitä viljelemättä, — huudahti Veronika.

— Sellaisille sumusankareille ei voi maksaa suurempia palkkoja kuin
nyt maksetaan.

— Voi, pappa, minä en tosiaan ymmärrä, kuinka suuria palkkoja heille
voidaan maksaa, mutta heidän elämästään näen, että heidän pitää saada
suurempia palkkoja. Ajatelkaa, pappa, leskeä, joka koko päivän tekee
voimiensa takaa työtä, aina huoli mielessä, että työ kelpaisi ja hän
saisi pitää paikkansa, niukan tulonsa. Ja tällä työllään hän ei voi
ansaita muuta kuin huonon, kurjan asunnon, niukan leivän, räsyiset
vaatteet. Hänen lapsensa kuolevat onnettomuuteen, hoidon puutteesta,
villiintyvät ja kasvavat roistoiksi. Ja kuitenkin hän on antanut
kaikkensa, ihan kaikkensa. Tämä on julmaa ihmisen kohtelemista,
se on hänen sielunsa ja ruumiinsa tappamista. Minä en voisi enkä
tahtoisi hetkeäkään elää, jos noin tylysti työnnettäisiin ulkopuolelle
ihmisyyden rajoja. Jos kaikki eläisimme niin, tai jos olisi todistettu,
ettemme voi elää muulla tavalla, silloin vielä voisi mukaantua, mutta
nyt ärsyttää häntä ja hänen laisiaan joka askeleella parempi elämä. He
ojentavat kätensä sitä tavottamaan, heidän sielunsa janoo sitä. Tyly
oikeus nauraa heille pilkallisesti ja katkaisee käden, joka ojentui
anastamaan sitä, mikä ei hänelle kuulunut. Sanokaa, pappa, eikö tämä
ole orjuutta, julminta orjuutta!

— Sinusta on tullut oivallinen maailmanparantaja!

— Voi pappa kulta, etkö sinä usko? Uskotko kun kerron, että tämä
leski on sinun työssäsi, ja minä olen sulkenut hänen palaneen lapsensa
silmät ja nähnyt hänen poikansa, joka uhkasi puukolla tappaa itsensä ja
siskonsa, jos äiti vielä kytkisi hänet päiväkaudeksi heidän kanssaan
huoneeseen?

— Työnjohtaja on taas, kuulen ma, vastoin kieltoa ottanut sellaisen
naisen työhön, jolla on lapsia.

— Mitä, ellei tätä naista olisi otettu työhön? Sehän on siunattu
asia, että hän saa työtä, voi elättää perhettään. Kerronpa vielä
kuinka käy, kun ei heille anneta työtä. Tänne on tullut kulkurinainen
lapsi käsivarrella, uupunut sairaana Karénin tallimiehen asuntoon,
tuonut kurkkumädän, johon kolme lasta on kuollut. Sunnuntaiksi, sanoo
Kruunu-Anna, voi kuolleita olla kymmenen, seuraavaksi kaksikymmentä,
ellei apua pian saada, aivan heti. Tulirokko on tullut kaiketi samalla
tavalla ja leviää kuin kulovalkea.

— Sinulle on uskoteltu — — —.

— Ei, ei, pappa, mene itse katsomaan ja kuulemaan, ota selvä heidän
elämästään!

— Sinä olet tosiaankin vaatelias, ikäänkuin en minä tietäisi — — Et
puhuisi näin, ellet olisi nainen!

Veronika kalpeni, nousi pöydästä ja heitti päätään.

— Miksi pappa aina puhuu naisesta halveksivalla paatoksella ja
alentavalla ritarillisuudella. Ellen olisi nainen, en voisi tuntea
niinkuin nyt tunnen, en uskaltaisi sanoa, mitä nyt sanon. Sinä et
koskaan jalallasi astu heidän asuntoonsa, näet heissä vaan koneita,
välikappaleita. He kuolevat nytkin tauteihinsa. Sinun oma tyttäresi
puhuu heidän puolestansa, mutta ei, hän on vaan nainen, hänkin
ala-arvoinen! Kuka on se korkea olento, mikä se absoluuttinen oikeus ja
järki, johon pitää vedota, jotta sitä kuultaisiin, ymmärrettäisiin ja
uskottaisiin?

— Veronika, varo sanojasi, ja muista, kelle puhut! — huusi Marck
tulistuneena.

— Minä muistan sen liiankin hyvin ja itken heidän ja sinun vuoksesi.
He kuolevat nälkään ja tauteihin; etkö sinä näe, etkö sinä usko!

— Riittää —! — Marck heitti tuolin kolisten paikoilleen. Äiti torjui
käsillään Veronikan sanoja.

— Ole vaiti, sinä onneton, etkö näe, että tapat hänet, — huusi hän
osottaen miestään. Veronika nosti itkuiset silmänsä ja katsoi isänsä
harmaita kurttuisia kasvoja.

— Oi, pappa, pappa, Jumalan tähden, anna minulle anteeksi! Teenkö
sinulle kipeää? — Hän nyyhki isänsä rinnalla kuin tuskaansa nääntyvä
lapsi. Isä silitteli hänen päätään ja kasvoilla muuttui ilme lempeäksi,
ja hätäisellä äänellä hän lohdutteli:

— Älä itke, tyttöseni, sinä olet raju ja tulinen kuin minäkin.
Katsotaan, katsotaan. Älä itke. Minä en jaksa nähdä kyyneleitä. No, no,
älä vaan itke!

Myrsky oli asettunut ja ukonpilvet lauenneet, mutta uhkaava synkkyys
painosti yhä.

                                                  ⸻

Aamulla herätessä palasi illallinen kiista elävänä mieleen ja ahdistava
tunto siitä, ettei ehkä mitään ollut voitettu.

— Enkö voi mitään, en mitään? — hän kysyi itseltään. — Minä menen
itse heitä hoitamaan, tänä päivänä menen, ellei pappa anna heille
lääkäriä ja hoitajia. — Hän oli juuri pukeutunut, kun äiti tuli
huoneeseen.

— Pappa kutsuu sinua.

— Heti tulen, mamma!

— Oletko nyt tyytyväinen? Olen saanut aikaan osittaisen sovinnon
työväen kanssa. Toiset alkavat työn entisillä ehdoilla, toiset pysyvät
vaatimuksissaan. Sinä saat mielesi mukaan järjestää sairaitten
hoitamisen. Olen puhunut heille siitäkin. Tuolla konttorihuoneessa
odottavat miehet sinua, — sanoi Marck.

— Minuako?

— Niin, niin. Nyt saat tahtosi. Minä annan sinulle vapaat kädet.

— Jumalan kiitos! Sinä olet aina suuremmoinen, pappa. — Veronika
hypähti ja syleili isäänsä rajusti.

— Ole varovainen, tyttöseni, varovainen, varovainen! — Ne sanat
kaikuivat Veronikan korvissa, kun hän jätti isänsä ja meni valkean
salin poikki, sitte isänsä huoneen läpi konttorihuoneustoon, missä
miehet odottivat.

Samat kulmikkaat, luisevat kasvot ja ahnaat silmät, jotka olivat
piirittäneet hänet Härmälän edessä, ympäröivät häntä nytkin. Kysyvinä
ja outoina he siinä seisoivat, toiset pilkallisesti hymyillen, toiset
epäilevästi mutisten.

— Mitä sairashuonetta me täällä tarvitsemme! Ei rutto rupee eikä tauti
tartu...

— Niin, patruuna uskoo, että sairaus menee pois sairashuoneilla. Me
nyt tuota...

— Ei ne sellaiset auta, emmekä me anna lapsiamme niihin rääkättäviksi.

Veronikan valoinen mieli ei vieläkään tajunnut, että vastustettiin
hänen kiihkeästi toivomaansa parannusta.

— Niin, neiti, me emme huoli sairashuoneesta! — huusi eräs mies, joka
näki Veronikan hämmästyksen. Nyt vasta Veronika heräsi, tajusi koko
vaaran.

— Oletteko kuulleet, kuinka Karénin tallimiehen lapset saivat
kurkkumädän ja kuolivat?

— Olemme.

— Ettekö vieläkään usko, että tauti tarttuu?

— He, he, ei!

— Ensi sunnuntaina on haudassa ainakin kymmenen lasta ja seuraavana
kaksikymmentä. Ne ovat teidän omia lapsianne!

— Kuolevat ne sairaalassakin.

— Kuolevat, ehkä parantuvat, mutta he eivät siellä levitä tautia
toisiin.

Miehet katsoivat toisiinsa.

— Kun tietäisi, mikä siinä myrkyssä tarttuu?

Veronika mietti — Tahdotteko tietää sen?

— Kyllähän se olisi tiedettävä.

— Ensi sunnuntaiksi toimitetaan siitä selonteko. Ehkä sopii työväen
talolla?

— Sopiihan se.

— Mutta sairashuone?

— Maksaako se mitään.

— Tehtailija, isäni, maksaa kaikki.

— Ottaako neiti sen sitte hommakseen?

— Otan, mutta määrätkää tekin joku joukostanne.

— Sehän se Härmälän maisteri lienee paras apulainen.

— Niin, ja Kruunu-Anna on niissä askareissa kulkenut.

Miehet lähenivät ovea ja pujahtivat ulos toinen toisensa jälkeen.

— No? — sanoi isä, kun Veronika tuli takaisin.

— Ei se ollutkaan niin yksinkertaista, kuin minä luulin.

                                                  ⸻

Hallimajan isäntä luovutti pienen kesävieraitten huvilan rannalta
sairastuvaksi, ja sen laittoivat kuntoon Veronika ja Hely, pitivät
ompelutalkoita, taivuttivat vastahakoiset vaimot kahvilla ja
vehnäsillä. Näin saatiin pian kaikki vaaralliset sairaat hoitoon.
Manun vaimo yksin jäi kotiin, sillä Manu oli uhannut tappaa sen, joka
uskaltaisi tulla häntä hakemaan.

Manda oli taas päässyt ”kodin” lattioita pesemään ja siitä hänen suunsa
venyi kaikkein leveimpään hymyyn. Hän oli heti Jooseppinsa unohtanut
ja säälistä rakastunut Pitkään. Pitkä oli uskollinen kuin kulta sekä
rakkaudessa että poliisin toimessa, vaikkei häntä kukaan totellut eikä
kavahtanut.

— Mitenkä Manda viihtyy sairaalan lattioilla? kysyi Veronika Kruunu-Annalta
Härmälässä.

— Kyllähän sen hevosenpuolikkaan kelpaa. On se ollut koko lailla
siistikin, mutta eilen sitä vanha perisynti riivasi. Olin juuri
laittanut sille lautasen ja veitset pöytään, mutta niitäkös se käytti,
kuori perunat sormillaan, heitteli kuoret nurkkaan, roiski samaa tietä
sillin päät ja hännät. Satuin juuri tulemaan keittiöön, kun Manda
oikein nautti vapaasta aterioimisestaan. — Mitäs Manda nyt? — Ei nyt
pidä suuttua, kyllähän ne korjaan. — Osasi hevosenpuolikas hävetä.

Veronika nauroi makeasti, ja Kruunu-Anna yltyi kertomaan. — Näkisipä
neiti niitten sairaitten puhtautta. Hanna, joka otettiin sinne kuolevan
Vanninsa kanssa, voivottelee: — Voi, voi mitäs täällä saa muuta kun
pelkkää kylmää ja laihaa ilmaa ja sitä tyhjää puhtautta. Siunakkoon,
kun sisälmyksiäni hiukasee. Ei taila enää olla sylen tippaakaan
suussani. — Samassa se hylky lossahutti lattialle aika syljen. — Voi,
voi, olihan siellä. Mistä se nyt sinne?

— Mistä nyt saamme Vannille arkun? Ruhalan emäntä ei ole Irjan
kuoleman jälkeen kyennyt työhön, — sanoi Veronika.

— Pannaan Homperi tekemään, — ehdotti Melu.

— Kai niitä puita aina saa, mutta kuka ne säälii ja koristaa?

— Kaikille näille vielä koristettaisiin! — huudahti Melu.

— Tahtoisitko itseäsi haudattavan kuin koiraa? sanoi täti.

— Hoo, en minä olekaan Hannan Vanni!

                                                  ⸻

Kevättalvi mateli hiljaa ja uhkaavana Hallimajassa. Hökkeleissä istui
lutoposkinen puute pöydän takana, tuijotti isää ja äitiä verisillä
silmillään ja säästeli viimeisiä paloja lapsille nälkäisen ärtyisällä
tuskalla.

Marck oli ottanut tehtaaseen vierasta työväkeä ja tyytymättömät
lakkolaiset vainosivat heitä, pieksivät toisinaan pimeän aikana,
heittelivät kivillä ja estivät työhön menemästä. Vainon alaiset
vetosivat isäntäänsä, ja Marck tuotti poliiseja läheisestä kaupungista
järjestystä valvomaan.

Ruhala, joka oli sahuri, ja lämmittäjä Onni Hannula sekä väliaikaisesti
rakennustöissä ollut Manu olivat tyytymättömien kiivaimpia yllyttäjiä.
Työväen salaiset, suljetut kokoukset tähtäsivät nyt kaikki Marckia,
ja miesten viha kyti poliisien tuottamisesta ja sivullisen väen
käyttämisestä.

Joka päivä kävi Veronika Kruunu-Annalla antamassa rahaa ja uusia
määräyksiä.

— Kävin tänään Ruhalassa, — sanoi Anna. — Se emäntä rukka on ihan
kuin sekaisin siitä, ettei mennyt Irjaa saattamaan, tuijottaa aina vaan
kirstuihin ja sanoo näkevänsä Irjan niissä ja Irja kutsuu häntä aina
saattamaan.

— Hänen pitäisi päästä kotoa pois lepäämään. Minne me hänet veisimme?

— Vaikka tulisi tänne minun luokseni.

Veronika meni kutomakoululta Helyn kanssa Ruhalan emäntää katsomaan.
Siellä oli siivotonta ja köyhää, niinkuin on nääntyneen vaimon kodissa.
Itse hän makasi vuoteessa ja lapset leikkivät törkyisellä laattialla.
Ruhala istui uunin vieressä perunoita paistaen. Kruunu-Anna tuli
heti tyttöjen jäljestä, ja yhdessä he tahtoivat taivuttaa Ruhalaa
lähettämään emäntänsä Annan luo.

— Nyt minä vien tämän teidän emännän meille lepäämään, — sanoi
Kruunu-Anna.

Ruhala hymähti kylmästi ja katsoi vieraisiin tiukasti.

— Ei ole ennenkään oltu säätyläisten armoilla.

Kruunu-Annan silmät iskivät tulta, ja järeät kasvot värähtivät.
— Tiedättekös, Ruhala, missä minä tänä aamuna olin. Olin Manun
vaimovainaata hoivaamassa. Täytyihän sen maailman hylyn lopultakin
tulla minua hakemaan. Ja millaista siellä oli? Voi, ei luulisi
ihmismajassa — — —. Ovi piti jättää auki en voinut muuten, olla,
ja olenhan minä sentään tottunut jos johonkin. Se muijaparka vasta
oli laiha. Luut kelluivat koossa kuin lankaan pujotettuina, ja nahka
oli kuin homehtunut vanha vaate. Pelkällä lautapohjalla, haisevissa
rääsyissä se raukka makasi. Voi, voi, että ihmisen, jolla on sielu,
pitää sillä tavalla loppuman, kun ympärillä on muitakin ihmisiä. Ja
niin hyvä ihminen!

— Mitä Manu sanoi? — kysyi Hely.

— Manu? Manu pelkää ruumista, hongottaa pitkin maailmaa. Vai saisi
siltä sanaa suusta, kun pahat työt häntä itseään lyövät. Ja sen nyt
jokainen Hallimajassa tietää, että Manu piinasi vaimonsa kuoliaaksi ja
ajoi hyvät ihmiset pois hänen luotaan. — Kruunu-Anna katsoi tiukasti
Ruhalaan.

— Missä Manun lapset ovat? — kysyi Ruhalan vaimo raukeasti.

— Aikojahan minä ne vein Mäki-Maijalle salaa Manulta, eikä se hylky
uskaltanut...

— Kyllä meiän Anna saa levätä kotona! — sanoi Ruhala painavasti,
nousten seisaalleen. Hän oli kookas, roteva mies, kasvot neliömäiset
kuin kirveellä veistetyt ja poskista hiukan ontoiksi lohkaistut ja
silmät tuimat.

Tulijat nousivat lähteäkseen, ja Ruhalan katse iski Veronikaan.

— Minä olen huomannut, että patruunan neidillä on täällä Hallimajassa
yhtä ja toista hommaa, mutta sen minä sanon, ettei tämä vanha
yhteiskuntarämä paikaten parane!

— Väsynyt, väsynyt! — valitti emäntä sängyssä. Ruhala hiukan värähti,
mutta ilkkuva katkeruus ei silmästä sammunut.

Veronika hymähti. — Olisimme ihmisinä tahtoneet auttaa ihmistä, emme
säätyläisinä.

— Kukahan niistä Ruhalan kielloista välittää! Emäntä tulee ja sillä
hyvä. — Kruunu-Anna auttoi emäntää istumaan.

Ruhala astui uhkaavasti pari askelta, mutta hänen vaimonsa sekava,
hurjistunut katse ja kimakka huuto pidätti hänet.

— Irja! Irja! Muista!

Ruhala vaipui istumaan pää käsien nojassa muurin viereen. Perunat
pannussa käristyivät ja huoneessa hajusi ellottava rasva.

Veronika ja Hely poistuivat alakuloisina ja Kruunu-Anna vei sairaan
luokseen.

                                                  ⸻

Emäntä parani hyvin hitaasti, ja Kruunu-Anna alkoi kyllästyä.

— Voi, hyvä neiti, niin tämä auttaminen on kuin seulalla vettä
kantaisi. Heidän kotinsa ovat niin siivottomat ja tautia, tautia...

— Minä tiedän, — huudahti Veronika. — Me paperoimme ja maalaamme
joka mökin!

— Saisimme paperoida joka vuosi, — murahti Kruunu-Anna.

— Entäs sitte?

— Neiti puhuu leikkiä.

— En ollenkaan. Aloitetaan heti. Tämä on niin perin turhaa, mutta me
voimme sen tehdä. Ilmaa, valoa ja vettä heidän pitäisi saada! Se, se
jotakin olisi!

— Jumala teitä siunatkoon. Aletaan vaan. Kyllä minun vanha raatoni
kestää.

— Ettehän te voi maalariksi ruveta.

— Eikös neiti tiedä, että minulla on toinenkin arvonimi paitsi
Kruunu-Anna. Sanovat minua ”akkamaalariksi”. Katsokaa tätä asuntoani.
Itse olen joka sormenlevyn maalannut.

Veronika katsoi ympärilleen. Lattia kiilsi lujassa, ruskeassa värissä.
Pöydän, rahien, tuolien ja akkunain puna oli nähnyt monet vuodet ja
syöpynyt puun sisään. Tiilestä tehty muuri oli vedetty kellertävällä
öljy värillä. Huoneessa oli Kruunu-Annan oma puhtauden ja järjestyksen
leima, järeä, mutta turvallinen ja lämmin. — Täällä viihtyy aina
hyvin, ei raaskisi mennä pois. Tuo on varmaan teidän aateliskilpenne,
— sanoi Veronika osottaen kultakruunua nurkkahyllyllä.

— Onhan se, mitä on. Tällaista ei enää näe. — Anna silitteli
metallipapereilla koristettua kruunua, joka helisi ja välkkyi
monenmoisissa väreissä. — Tämä on minun muorilleni tehty. Äitini ja
minä olemme sama kruunu päässä vihityt. Minä olen sitä lainannut ennen
muinoin morsiamille ja siitähän ne sen nimen ovat antaneet. — Kruunu
pantiin kunniapaikalleen nurkkahyllylle.

HELSINGISSÄ.

Mooses tuli Helsingistä kotona käymään ja aikoi mennä Heikin ja Esan
kanssa työväen talolle, jossa piti luennoittaman tarttuvista taudeista,
mutta työväki oli joutunut asiasta kiistaan, eikä luennosta tullut
mitään, vaikka kuvernöörin lupa oli saatu. Vielä samana päivänä sai
Mooses tiedon Helsingistä, että hänet oli ilmiannettu yllytyksestä ja
jottei ”kodille” tulisi rettelöitä, neuvottiin häntä heti eroamaan sen
kirjastonhoitajan toimesta.

— Näin se leikki alkaa, — sanoi Esa. — Ei muuta kuin pussi selkään
ja värvinkii, siin’ on leipä kuin särvinkii.

Mooses käveli kiivaasti lattialla, huitoi käsillään ja mutisi
ääneen: — Minua tukehuttaa se, mikä nyt on tulossa. Eivät he lakkaa
vainoamasta ennenkuin saavat minut maasta pois tai linnaan!

Toiset olivat poistuneet Mooseksen huoneesta ja jättäneet hänet
Veronikan kanssa kahden.

Veronika kiersi kätensä hänen kaulaansa. — Eihän sinun koskaan
tarvitse olla yksin. Meidän pyhättömme ulottuu kaikkialle ja sen kirkon
huippu on niin korkealla, ettei mikään tässä maailmassa voi meitä
siellä häiritä.

He unohtivat maanpaot, vankeudet ja pakkovallat eläen hetkisen toinen
toisilleen.

— Minä lähden huomenna takaisin Helsinkiin, — sanoi Mooses
illallisella tädille ja Melulle.

— Minä tulen mukaan! — huudahti Melu vilkkaasti.

— Nyt on huonot ajat, — yritti täti estellä.

— Sen kyllä tiedän. Te ette kumpikaan välitä, vaikka paita päältänne
menisi, kunhan nuo tehtaan rotat vain elävät. Nyt olemme kauniisti
kiikissä, mutta heidän tähtensä minä en ole kotona, en vaikka! Täti saa
hankkia rahaa vaikka silmästään. Taikka minä menen lainaamaan.

— Kukahan sinulle uskoisi? — sanoi täti.

— Kun lupaan hankkia itselleni rikkaan miehen, niin uskovat.

— Älä aina hulluttele. Et sinä Helsinkiin pääse, ellet tahdo siellä
mitään oppia.

— Tahdonhan minä oppia, nähdä teatterit, käydä konserteissa,
tanssiaisissa, tuntee ihmisiä, juoda elämää!

— Sen ohella voit muutakin oppia, sanoi Mooses.

— Voin oppia olemaan nainen, viljelemään kauneutta, pukeutumaan,
puhumaan, seurustelemaan, arvostelemaan ja kietomaan sen tulevan
mieheni noin, noin sormeni ympärille.

— Miehet vaativat nyt jo vakavampaa, ei se vanha keino tepsi, — sanoi
Mooses.

— Uskokoot sitä narrit. — Melu rallatti täydellä äänellä iloista
tanssilaulua, ja toisten täytyi hymyillä.

— Antaa pahan saada, ei pahalle mitään voi, — sanoi täti
masentuneena. — Mene Helsinkiin, mene!

Sitten tuli kiista rahoista, ja Melu urkki ja saikin selville tädin
viidensadan säästön. Nyt ei häntä pidättänyt mikään. Melu sanoi: —
Minä menen!

— Tuleeko se Karénin keppulikinttu kanssa? — Täti ei voinut olla
pistelemättä, niin häntä kiukutti.

— Ei Karénin keppulikinttu tule, mutta ylioppilas Rolf Karén tulee.

— No, sellainenhan se on, aina silmät kirnapillaan ja jalat housuissa
niinkuin mänttä kirnussa.

— Ei suinkaan täti tahtoisi, että hän hameissa kävisi?

— Kulkee se nyt sellainen hameissa tai housuissa, aina se on kuin
lankavyhti.

Mooses tahtoi tehdä lopun kinastelusta.

— Minä soitan siis Alma Borgille, että Melu tulee. Ehkä sinä pääset
hänen luokseen asumaan.

— Laita vaan, ettei minun tarvitse ruveta maailmaa parantamaan.

                                                  ⸻

Melu seisoi peilin edessä sovitellen punaista silkkiunikkoa korvallensa
kellertävään tukkaan, pehmeisiin hiuspyörylöihin. Hän hymyili ja
viehkeili itselleen, katseli hoikkaa, hiukan eteenpäin kumartuvaa
vartaloaan peilissä. Tummanvihreä samettipuku liittyi vartaloon
tiiviisti kuin patsaan ympärille kiedottu vaate solmittuna povelle.
Kellertävä harsopilvi ympäröi hohtavan valkoista, pehmeätä kaulaa kuin
keltaiset lehdet neitseellisen koivun runkoa.

Ovelle koputettiin.

— Sisään!

Ora astui sisään kumartaen ylen syvään ja pysähtyi matkan päähän
arvostelevin silmäyksin mittaillen Melua.

— Taideteos. Jos olisin maalari, ikuistaisin teidät kevätmetsän
hengettärenä. Syvä havunvihreys, synkän viehkeästi houkutteleva,
kellertävät lehdet pään ympärillä ja koivun hohtavuutta,
neitseellisyyttä ja kevään ihana, salaperäinen sulo. — Ora astui
puhuessaan lähemmäksi, kietoi käsivartensa Melun olalle.

Melu seisoi kuin patsas liikahtamatta nojaten peiliin takanaan ja
siristi katseensa intohimoiseksi viivaksi. Nuori mies horjahti häntä
kohti, kohotti toista kättään. Silloin Melu vavahti, katsoi hänen
ivallisesti nauraen.

— Demooni! — puristi Ora vihamielisesti hampaittensa välistä.

— Ehkä, olen sen lainannut teiltä. — Melu nauroi.

Komean samettipuvun päälle vedettiin ohut, kulunut nuttu. Vastakohta
oli liian räikeä. Runollisuus katosi, ja hytistelevä sievistelijä istui
reessä.

Ylioppilastalon salissa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja tummat
värit. Rolf tuli heitä vastaan ovella ja yhteen he asettuivat istumaan.
Melun tulipunainen unikukka herätti huomiota.

Mooses istui heidän lähellään.

— Antakaa minulle tuo kukka korvanne juuresta, — kuuli Mooses Oran
sanovan.

— Vaivaavatko teitä ihmisten silmät? — kysyi Melu.

— Täällä rakastetaan tummia värejä; maassa on suru.

— Minä suren punaisella unikukalla. —

— Keinotekoisella. Teille sopisi sitäpaitsi paremmin pihlajanmarjat.

— Hyi, olette runoilija ja kehoitatte koristamaan syötävällä.

— Liian kirpeliä syötäviksi.

Melu kääntyi puoleksi selin Oraan ja puhui Rolfin kanssa.

— Täällä on kuolettavan ikävää. Minä tahtoisin tanssia.

— Hei, sitä ette tarvitse kahdesti pyytää, tunnin päästä vien teitä
ensimmäistä valssia, — huudahti Rolf vallattomasti.

Mooses tiesi Melun kertomuksista Rolfin tanssiaisten merkitsevän
samppanjakestiä ja rohkeata leikkiä aamuun asti ravintolan
sivuhuoneissa.

— Nyt minä hengitän jälleen, — sanoi Melu. Ora hyräili hiljaa,
intohimoisesti Melun korvaan:

Mun vereni syttyy ja sieluni juo,
Juo viinin ja lemmen tulta...

Mooses valvoi aamuyöhön juhlasta tultuaan ja kuuli Melun ja hänen
saattajainsa äänet portaissa. Ora hyräili ja puhui hiukan sammaltaen:
— Herranen aika, vai menisi nykyajan ihminen naimisiin! Se olisi
he-helvetti; rakkaus on helvetti nykyajan ihmiselle.

— Teidän rakkautenne ehkä, — sanoi Melu.

— Meidänkö?

— Niin, niin teidän!

Ora hyräili, ja Rolf yhtyi häneen.

— Eläköön!

— Mikä sitte?

— Te, te ihana neito. Hurraa!

Pojat nostivat Melun portaiden johteelle ja hänen täytyi pitää heitä
käsin kaulasta, ellei tahtonut syöstä alas. Rolf työnsi Oran syrjään ja
kantoi Melun sylissään portaita ylös.

Mooses avasi oven Melulle ja näki eteisen himmeässä valossa hänen
kasvojensa velton ilmeen.

— Hyvää yötä, Mooses, älä ole pahoillasi, vaikka tulen näin myöhään.
Usko pois, minun täytyy saada elää, elää. Sitte myöhemmin...

— Alma lähti matkalle ja käski meitä hankkimaan sinulle toisen asunnon.

— Voi, se on totta. Minä unohdin. Hän puhui siitä jo aikoja sitte.
Mihin minä nyt menen?

— Hallimajaan.

— Ei, ei, viikon kahden kolmen, tai päästä, ei nyt.

— Tädillä ei ole rahaa lähettää sinulle.

— Voi, ne kurjat rahat! Niin, onhan se pahasti, että olen ottanut
sinunkin rahasi, Mooses rukka, ainoat rahasi.

— Älä puhu niistä!

— Hyvää yötä! Ei, kuulehan, kenties en tapaa sinua huomenna. Jos
tuodaan — — — ei, hyvää yötä! Minä muutan huomenna.

— Minne?

— Saamme nähdä.

Seuraavana päivänä tuotiin Melulle lasku. Mooses avasi sen ja säpsähti.
Se oli viidensadan markan lasku Melun puvuista.

— Neiti ei ole kotona.

— Niin täällä aina sanotaan, — väitti velkoja, soma, nuori neiti.

Melu ei ollut ilmoittanut, missä asui.

— Eihän tässä ole järkeä. Miksi sinä lymyilet? — sanoi Mooses, kun
tapasi Melun kadulla.

— En saa rauhaa laskuilta enkä tahdo pakottaa sinua peliini.

— Kuinka paljon sinulla niitä on?

— Mistä minä tietäisin?

— Oletko kirjoittanut tädille?

— Kaikkea vielä!

— Minä hankin sinulle rahaa.

— Voi, hyvä Mooses, voitko sinä?

— Mutta silloin sinun pitää mennä kotiin.

— Minä näännyn ikävään siellä!

— Tule kolmen päivän päästä. Silloin luulen voivani antaa sinulle
seitsemän sataa.

Melu riensi kevyin askelin kaupungille.

                                                  ⸻

Mooses sai kotiin tultuaan kirjeen Veronikalta ja unohti kaikki
harminsa.

Hallimajassa.

Rakas ystävä!

Miten sinun nyt lienee siellä? Luet, luet aina vaan ja valmistut
pian. Olen ylpeä sinusta. Eivät ehätä meitä. Se musta,
suurikitainen peto lojuu käpäliään nuollen ja siristää silmiään. Me
pelkäämme joka kerta, kun se pahaa ennustavalla tavalla häntäänsä
heiluttaa. Ehkä se paneutuu maata, painaa päänsä käpälien väliin ja
me saamme rauhassa viettää onnenjuhlaamme.

Kansanopiston seinät kohoavat. Ja kesällä, oi, kesällä on meillä
— — — en uskalla sanoa sitä. Vereni pulppuaa rajusti. Silloin
olisimme omat herramme ja sinä kantaisit minut omin käsivarsin
kansan rakentamaan linnaan. Kuninkaallisempaa ei voisi toivoa!

Sinä opettaisit, voittaisit sydämet ja minä kutoa kalskuttaisin.
Ajattele, se voi toteutua, piankin. Niin, ja nyt täällä? Minä
lietson kaikin voimin. Sairaala on tehnyt työnsä vastoin heidän
tahtoaan. Kurkkumätä ja tulirokko ovat voitetut. Mökkilöitä
puhdistetaan ja pappa rakennuttaa uusia, laajempia pikkukoteja
väelle. Ruhalan emäntä paranee. Uusin ajatukseni on laittaa
lastenhoitola. Täällä täytyy, täytyy elämän parantua! Ei saa olla
kurjuutta eikä sairautta. Jospa he vaan itse oikein haluaisivat
parempaa, mutta he nukkuvat, ovat tyrmistyneet tai katkeroittuneet,
manaavat ja vihaavat silloin, kuin heidän pitäisi tarttua kiinni
elämänsä purteen ja laulaen auttaa se väljemmille vesille.

Kuule, lähettini tuo sinulle suuren mytyn. Arvaa, mitä siinä on!
Vaatteet sinulle. Merkilliset vaatteet. Olen ne omin käsin kutonut
ja Hallimajan hoviräätäli on vanhan pukusi mukaan neulonut ne
oikein kiinalaisella matkimiskyvyllä. Meitä on nyt kuusi morsianta
kutomassa ja kaikkien sulhot saavat puvun.

Kunhan meidän kotiamme valmistetaan, tahdon itse tehdä kaikki,
kaikki siihen ja sinulle. Vaikka eihän minun pitäisi puhua
tästä. Se on niin pyhää, ettei sitä saisi koskettaa muuten kuin
onnellisten hetkien yksinäisyydessä.

Suothan anteeksi, että sekaannun asioihisi. Hely tiesi kertoa
Melusta yhtä ja toista, mikä kuuluu oudolta. Tarjosin tädille
rahoja Melulle lähetettäväksi, mutta täti ei taipunut ottamaan. Te
olette liian ylpeitä, sinä ja täti. Kärsitte suotta pulaa. Täti on
ihan kuivunut kasaan surusta Melun vuoksi. Sinusta hän ylpeilee ja
ihmettelee, mistä olet niin paljon rahaa irti saanut.

Hän pyysi minua kirjoittamaan Melulle ja taivuttamaan häntä kotiin
tulemaan, mutta mitä minä osaisin hänelle sanoa? Moraalia hän
halveksii, työtä hän pelkää, totuus on katkeraa, säästäväisyys
on poroporvarillista, ja minä olen hänen mielestään kuin
pelastusarmeijalainen, ikävä maailmanparantaja. Tunnustan joutuvani
ymmälle hänet tavatessani ja tyhmistyväni hänelle puhuessani.
Kirjoittaa sellaiselle kauneuden ja elämänmakeuden papittarelle,
huu, minua värisyttää sitä ajatellakin. Ja kuitenkin pidän Melusta,
en vain sinun vuoksesi, sinun kasvinsiskonasi, hänen itsensä
vuoksi, suorasta ja itsenäisestä Melusta. Hän ei salaa mitään,
ei paheitaankaan, nauttii halusta ilojansa, ei halveksi niitä,
ei kärsi ristiriitaa. Jos hän halveksisi itseään, silloin tulisi
häntä sääli ja säälin mukana halveksiminen, silloin en enää pitäisi
hänestä. Ehkä sinä voit puhua hänelle. Jos hän pitää Rolfista
niinkuin luulen, ei tarvitse muuta kuin viitata halveksimisen
mahdollisuuteen Rolfin puolelta, silloin hän jättää elämän siellä
ja tulee kotiin. Tee se tädin vuoksi. Käy niin kovin sääliksi
kuihtuvaa eukkorassua. Hän on puhdasta kultaa, suuri aarre hän on.

Odotan iloisella kaipuulla sankariani kotiin julkisen tutkintosi
jälkeen. Tulevaisuus on meidän!

Veronikasi.

Mooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki
tärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.

MELUN HÄÄT.

Kevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana,
kun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään
tapaansa:

— Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä
olet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta
käy hullusti! — Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä
hänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.

— Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi
hullusti! — Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.

Tämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti
tarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi
nyrkkiään ja hoki: — Kuinka hän uskaltaa?

— Kuka nyt uskaltaa? — kysyi täti toisesta huoneesta.

— Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten
naamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka
olenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin
puolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! —
Siihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että
tädin sydäntä särki.

— Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, — sanoi täti arastellen.

— Pitääkö? Ei täti ymmärrä tällaisia asioita. Rolf on välitön, tunteen
ihminen, mutta arvaamaton ja kiduttaa toista aina, aina!

— Pysy erossa hänestä! Se on paras keino.

Melu näytti noudattavan tädin neuvoa ja vältti Karénilaisia. Rouva
lähetti sanoja ja tuli lopulta itse hakemaan. Melu ei mennyt. Mutta kun
Rolfin kirjeet tulivat, eivät Melun rakentamat muurit seisoneetkaan.
Hän meni vanhaan sovittuun paikkaan metsätielle.

— Tulihan puolukka, kiitos! — sanoi Rolf.

— Kiitä niitä, joilta olet jotakin saanut, älä minua.

— Jos rupeat juroksi ja kylmäksi, on meidän paras palata maantielle.

— Maantielle! — Melu nauroi. — Maantie on minusta mieluisempi kuin
mies, joka tekee sydämensä maantieksi.

— Punnitse sanasi! Jumaliste!

— Oletko sinä niitä punninnut?

— Minä olen mies ja minulla on oikeus sanoa ja sinulla pitää olla älyä
joko kuunnella tai olla kuulematta.

— Ahaa, minun pitää olla korkea siveyden patsas; tai sinulle parempi,
jos olen pikkunen typerä tyttöparka, jota voi polkea kuin nousevaa
vihreetä ruohoa jalkaimme alla.

— Sinua ei ole helppo polkea, ei turkanen olekaan!

— Puolukka on sitkeänahkainen. — Melu naurahti sovinnollisesti ja
Rolf pujotti kätensä hänen kainaloonsa.

Metsä humisi hiljaa ja Melun katseet seurasivat rattaan kuuroa kapealla
tiellä, ja Rolfin silmät lumoutuivat Melun kasvoihin. Niin he kulkivat
hetken ääneti toisiinsa vaipuneina.

— Mitä ajattelet, Melu?

— Sinua.

— Mitä minusta?

— En hyvää.

Rolf irroitti äkkiä kätensä; vihainen ja intohimoinen silmäys välähti
ja hän puristi Melua syliinsä rajusti. Melu huumaantui, sulki silmänsä,
mutta samassa hän ehti tajuihinsa, ponnisti irti ja katsoi mieheen.

— Sinä olet — — — Rolfin kädet irroittuivat — — kuin puolukka
houkutteleva, sileä ja korea, tekee mieli puraista. — Katse oli yhä
musta ja pyytelevä.

— Ja sitten sylkeä ulos?

— Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui
uudestaan Melun käsivarteen.

Melu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.

— Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.

— Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu — —?

— Älä puhu siitä! — ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti
itsensä irti.

— Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä
sorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan
sinut! — Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti
hattuneulansa.

— Ellet päästä, isken sinua silmään.

— Villikissa! — Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista
selkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi,
seurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.

Melu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana
ja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan
huolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema,
piti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa
hemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti
jälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.

— Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa
Kuulehan, miksi emme menisi kihloihin?

Melu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.

— Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? —
Katseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia,
sitoi yhä uudestaan ja uudestaan.

— Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on
vahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja
viimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!

Lopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf
uhkaavana ja katse palavana.

Rolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton
kaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja
kepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti
puolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti
olla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.

— Onko pappa itse niin tehnyt?

Isän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli
terävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi
saavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen
kuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.

Melu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään
pidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi,
virrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki
oli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.

                                                  ⸻

Melu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja
hyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä
pukeutua morsiameksi.

— Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.

— Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?

— Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi
taivaan väri.

— Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen,
hienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on
valkoinen.

— No, mistä sinä sellaisia mietteitä —?

— En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan
valkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo,
minun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin
haluni. — Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja
onnellisena.

— Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.

Melu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja
tarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.

— Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne
voisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.

— Melu, sinähän ihan väriset!

— Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! — Hän ponnisti kyyneliä
vastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: — Morsianta pitää
itkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.

Päivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä
morsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta
mielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja
ihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi
varmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut
halveksivansa.

Täti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.

ISKU.

Mooses oli suorittanut loistavan kandidaattitutkinnon, ja miehestä
mieheen kuiskailtiin Hallimajassa hänen ja Veronikan onnesta. Opiston
seinät kohosivat yhä ja syksyllä piti sen valmistua ja silloin
toteutuisi se, mitä Veronika niin kiihkeästi toivoi. Mooses saisi
kantaa prinsessan omaan linnaansa, jonka kansa oli rakentanut hänen
hallittavakseen. Mutta Mooses aavisti, ettei hän saisi siellä olla.
Damokleen miekka roikkui hänen päänsä päällä.

Esan isä, vanha nahkuri Helin, oli hiljan kuollut, ja Esa kertoi
Moosekselle: — Olen myynyt isäukon vanhat nahkasammiot, talorähjän
ja muut vehkeet ja saanut sievän summan rahaa. Sitä paitsi tiedät,
että ukolla oli kirstun pohjalla. Niin että, mitä meidän välillä on
raha-asioita, saa jäädä tuonemmaksi.

— Kiitos! — Mooses oli yhä synkkä ja tuijotti eteensä.

— On minulla toinenkin uutinen. Mooses katsoi häneen hajamielisenä.

— Olemme nyt Hely ja minä aivan porvarilliseen tapaan menneet
kihloihin ja aiomme mennä vihillekin.

— Sinä onnen poika, — hymyili Mooses.

— Niin, minä aion hankkia itselleni kerran oikein rasvaisen
tuomiokunnan ja saada suuren Hallimajan vielä kaupan päälle.

— Laki ja oikeus on sinulle kovin suosiollinen.

— Olisitpa sinäkin vain ruvennut porvariksi ja heittänyt kaikki
profeetalliset hommasi, niin kyllä nyt kelpaisi. Ukko Marck antaisi
tyttärensä naurussa suin ja teidän välillänne vallitsisi sula sopu.

— Ja Suomessa olisi ollut yksi onnenonkija lisää, ilman vakaumusta
ja omaatuntoa. Sitäpaitsi ei Veronika ikinä olisi minusta sellaisena
huolinut.

— No niin, leikki sikseen. Mitä sinä nyt aiot?

— Suo siellä, vetelä täällä. Katkeraa on katsella, mitenkä täällä
Hallimajassa niinkuin muuallakin maassamme työväen ja isäntien välit
kärjistyvät ja katkeroittuvat. Juopa työkansan ja parempiosaisten
välillä laajenee. Mihin lopulta päättyneekään? Pimeää on kaikkialla ja
pimeyden töitä haudotaan, kiihdytään salaisissa kokouksissa, heitetään
syrjään järki ja oikeus. Tiedän, että voisin heitä nyt ohjata,
myöhemmin se on vaikeata, ehkä mahdotonta, mutta katkerinta on se,
etten saa heitä ohjata. Kaikki sellainen työ suistetaan tekijöineen
pimeyteen, ja minä tiedän yritykseni päättyvän vankeuteen tai
maanpakoon. Ja kuitenkin täytyy yrittää. — Mooses käveli kiihkeästi
lattialla, katse maahan tähdättynä. — Olen jo Ruhalan kanssa sopinut ja
pidän työväen talolla sarjan esitelmiä, ensin nykyisestä valtiollisesta
asemastamme ja sitten siirrytään siihen, mikä on heistä tärkeintä.

— Kunhan saisit heidät tajuamaan, ettei leipäkysymys ole kaikkein
tärkein.

Mooses pysähtyi Esan eteen, löi häntä olalle ja sanoi tyynesti:

— Se juuri on heille kaikkein tärkein. Se on kuin suuri, kirvelevä
palohaava. Se särkee ja pakottaa huutamaan. Sitä haavaa täytyy hoitaa.
Ellei sitä tehdä, joutuu yhteiskunta rappiolle. Mitä tästä sinulle
puhun? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka asia on.

Mooses katsoi kelloaan. — Minun pitää nyt lähteä työväen talolle.

Talo oli Hallimajan etelänpuoleisella, korkealla harjulla, josta
oli ihana, laaja näköala saariselle ulapalle ja kauas laakson
niskaan maaseudulle. Rakennus oli kiireessä ja pienillä varoilla
kokoon koperrettu, suuri, korkea sali, jonka seinän rakosista ja
akkunanpielistä tuuli puhalteli. Salin taka-alalla oli näyttämö ja
oviseinällä lehteri. Eteisestä mentiin keittiöön ja sen takana oli
huone talon hoitajaa varten. Kun Mooses ja Esa tulivat, oli sali täynnä
väkeä: miehiä, naisia ja lapsia. Kukin liikkui ja jutteli vapaasti,
joten hälinä oli yleinen. Miesten tupakka, epäsiistit vaatteet ja
lattiasta nouseva pöly pilasivat ilman. Keskustelun aiheena oli
osuusruokala ja siinä oltiin jouduttu karille velaksiantokysymyksessä.

— Joka tahtoo velaksi, hankkikoon oman ammattikunnan takauksen, —
sanoi Ruhala.

— Entäs ne raukat, joilla ei ole varaa kuulua mihinkään yhdistyksiin?
— kysyi eräs nainen.

— Hitto heidät vieköön! — sanoi Onni Hannula.

— Joka ei kuulu meihin, se on meitä vastaan, — päätti Ruhala.

— Niin kapitalistitkin sanovat! — huudahti nainen katkerasti.

Se oli kuin sähkösysäys. Ja nyt syntyi kiihkeä puhetulva, jossa nyrkit
puivat ja silmät paloivat.

Manu istui kasassa sivuseinällä puoleksi torkkuen, velttona kuin
uinaileva koira.

— Sen minä vaan sanon, — huusi Onni Hannula, — että kyllä työväki
kerran herää ja kostaa verenimijöille! —

Manu nosti päätään, nousi hitaasti seisomaan suoristaen suuren, luisen
vartalonsa. Halveksiva katse paloi syvissä silmäkuopissa ja nyrkki
puristui: — Suutanne osaatte täällä soittaa, vaan ette mitään tehdä!

Manu poistui huoneesta.

Esa ja Mooses olivat istuneet lähellä Manua ja vaieten seuranneet
keskustelua.

— Manun kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin! sanoi Esa.

— Pelkään, että hän luulee olevansa koston välikappale, — kuiskasi
Mooses.

Osuusruokala oli keskustelusta häipynyt ja nyt oteltiin tulisesti
palkoista.

Mooses pyysi puheenvuoroa, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.

— Te puhutte alimmista palkoista ja luulette sillä kohottavanne
hyvinvointia. Kuitenkin tiedätte, että samassa määrässä kuin
rahapalkkanne korkenee, kallistuvat elintarpeet. Raha ei voi luoda
järjestystä ja rauhaa piiriinne. Se on liian luistavaa, irrallista.
Vaatikaa kiinteitä etuuksia, hyviä asunnoita, maata, vettä ja ilmaa.
Vaatikaa lujaa, järkähtämätöntä järjestystä isäntienne puolesta ja
itseltänne.

Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi järjestää työnsä ja
elämänsä. Epäjärjestys on hänen suurin vihollisensa ja meidän pyhä
velvollisuutemme on se poistaa. Teidän silmänne palavat vihasta
niitä kohtaan, joitten otaksutte olevan syypäät epäjärjestykseen, ja
nyrkkinne ovat valmiit heihin iskemään.

Minä näen puheenjohtajan kädessä soman nuijan. Te tiedätte, ettei
sellaista voi valmistaa muulla kuin sorvilla. Puukolla saisimme ruman,
tökerön tekeleen, vinon, ryhmyisen kapineen. Ja kuitenkin se veisi
aikaa eikä tekijä saisi nauttia työnsä onnistumisesta.

Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi rakentaa järjestystä käyttämättä
raakaa eläimellistä voimaa. Meidän pitää kunkin hioa itsemme teräväksi
puraaksi, jotta kelpaisimme sorvissa käytettäviksi, kohtalomme aseiksi.

Työ on ainoa keino, jolla voimme omaa itseämme hioa. Kansat raatavat,
rakentavat, kaupunkeja kohoo ja yhteiskunta järjestyy, maa on viljeltyä
ja kaunista. Samalla on kansasta sen omalla, järjestetyllä työllä
kehittynyt sivistynyt kansa.

Tai pakottakaamme meistä kuka tahansa laiskana, toimettomana
maleksimaan. Pian alkaa kiukku nostaa päätään; viha, epäluulo, himot,
toivottomuus, kaikki pahuuden mahdit syöksyvät meihin käsiksi. Me
huudamme kostoa ja hävitystä muille ihmisille. Mutta kun pääsemme
työhön käsiksi, luikkivat pimeyden lähettiläät kuiluihinsa, ja me
olemme jälleen ihmisiä.

Pyytäisin, että palaisimme jälleen osuusruokalan sääntöihin, sillä se
kuuluu meidän työhömme!

Miehet unohtivat kiistansa, ja osuusruokala saatiin valmiiksi pohdittua.

— Nyt seuraa maisteri Härmälän esitelmä nykyisestä valtiollisesta
asemastamme, — ilmoitti puheenjohtaja.

Mooses asettui pöydän viereen, mutta ovelta kuului hälinää, ja outo
mies vaati kokousta keskeyttämään.

— Tämä on yksityistä laatua, omien jäsenten kesken, — selitti Mooses.

— Olen pakotettu hajottamaan kokouksen, — oli ainoa vastaus.

Miehet ovensuusta alkoivat purkautua ulos, ja pian oli huone tyhjä.
Viimeisinä poistuivat Mooses ja Esa, Ruhala ja Onni Hannula.

Mooses oli alakuloinen kuten päivälläkin.

— Voithan sinä, Mooses, selittää asioita Ruhalalle ja Onni Hannulalle
ja he taas vuorostaan muille, — ehdotti Esa.

— Niin, sehän kyllä käy päinsä, — sanoi Ruhala.

— Pelkään, ettei meille jää suuria aikoja siihenkään. Luultavasti
minun täytyy pian poistua.

— Se tulee olemaan suuri tappio meikäläisille, — sanoi Onni. Mooses
puristi ystävällisesti hänen kättään. — Olisimme maisterin avulla ehkä
päässeet selville monesta pulmasta.

                                                  ⸻

Juuri näihin aikoihin karkoitettiin kansalaisia; käsky käskyn perään
leimahti. Hallimajassa pelättiin pahinta.

Ruhala ja Onni kävivät nyt usein Mooseksen luona, mutta Mooses sai pian
pelätyn karkoituskäskyn.

Koko seutu oli kuohuksissa, ja monet kymmenet kädet ojentuivat häntä
auttamaan. Hän eli oman tuskansa ja ihmisten myötätunnon siivillä
tunnista tuntiin, ajoi tulevaisuudenajatukset luotaan, vältti niitä
kuin vihaisia koiria. Veronika auttoi häntä uskollisesti.

— Älä mieti, älä epäile, luota meidän onnemme tähteen, — sanoi hän.

— Minä olen väärää rahaa vieraalla maalla, vaikka täällä
tunnustettaisiinkin oikeaksi. En koskaan voi muuttua muukalaiseksi,
mennä heidän sulatusuuniinsa ja painattaa kylkeeni heidän leimaansa.

— Taivas varjelkoon, silloinhan en minäkään sinusta huolisi.

— Siis?

— Älä sano mitään enää. Tämän lähtöpäiväsi elämme vaan toisiamme
varten. Mennään lähteelle Kivistömäen juurelle ja siellä sinä lupaat
aina pitää pyhänä isänmaan vettä ja sitä janota. Tiedätkö, mitä minä
tarkoitan pyhänä pitämisellä? — Mooses veti hänet lähelleen heidän
mäenlaitaa astuessaan. — Sitä vain, että pitää toivoa, vaikki kuinka
synkkää olisi. —

— Toivoa, mitä?

— Voi, minä en osaa sanoa, mutta tunnen, että meidän täytyy, kuuletko,
täytyy uskoa ikuisuuteen ja totuuden voimaan, muuten emme jaksa toivoa,
emme elää!

He katsoivat kauan toisiaan silmiin, tunsivat eron hetkellä oman
heikkoutensa ja pienuutensa, ja siihen tuntoon yhtyi ikuisuuden siiven
suhahdus.

— Maailma on suuri ja me olemme pieniä. Se ottaa kaikki, ihan tyyni
meidät, jos vaan itsemme annamme. Se ei sääli ketään, ken ei itseänsä
sääli. Voi sinua, Veronika, voi minuakin. Me olemme ypöyksin. Hämärästi
vain tunnemme korkeamman voimaa, ei se meitä eläviksi tee. Lähemmin,
lähemmin meidän se pitäisi tuntea.

— Ei. Minä en pelkää elämää. Sinun kanssasi uskallan uhmata maailmaa.
Meillä on voimaa. Tahtoisin osoittaa sinua ja huutaa kaikille valon
vainoojille, noille nimellisille ja nimettömille pimeyden kätyreille:
Katsokaa, tuossa hän on, sankarini, johon luotan kuin totuuteen. Jos
teillä olisi omananne yksikään sielu, johon voisitte niin luottaa,
niin silloin vääryys ja sorto piankin hävittäisivät ihmiskunnan. Mutta
teillä ei ole, te petturit ja pelkurit! Mooses, meidän ei tarvitse
heitä pelätä!

He astuivat Kivistömäen laitaa alas lähteelle, kun Manu tuli
heitä vastaan. Miehen silmät kiiluivat sisällisestä, kuluttavasta
intohimosta, joka jäykissä juovaisissa kasvoissa oli kammottavaa. Hänen
polvensa notkahtelivat kuin väsymyksestä ja laaja takki roikkui rentona
luisilla hartioilla.

— Manu suree vaimoaan omalla tavallaan ja sekottaa katkeruutensa
maailman menoon. Minä pelkään hänen mieletöntä villiyttään. Hän voi
tehdä mitä tahansa, — sanoi Veronika ja painautui lähemmäksi Moosesta.

— Pelkäätkö häntä?

— En tiedä, tulee aina niin tukala olla, kun näen hänet. — He
astuivat hetken ääneti kuunnellen hiljaisuutta ympärillään metsäpolulla.

— Sinun käsivartesi tukee lujasti ja varmasti, Mooses!

— Veronika, minäpä kannan sinut lähteelle. — Mooses otti hänet
kevyesti syliinsä. — Sinä olet kevyt, ja täällä metsässä on suloinen
rauha.

— Minä olen sinusta ylpeä, armas, sinä olet niin hyvä ja vahva.

— Ja sinä olet — — — tahtoisin aina katsella kasvojasi ja janoan
huuliasi. — Hän laski taakkansa heidän yhteiselle kivelleen lähteen
rannalla.

— Suutele minua, Veronika!

Joka puussa sirkutti lintunen, joka mättäällä tuoksui kukkia ja
metsässä kuiski lempi.

— Tahtoisitko nyt olla mieheni, armas?

— En vielä. Tahtoisitko sinä olla vaimoni?

— En, en vielä. Tahdon vain silittää otsaasi, näin, ja upottaa sormeni
somaan tukkaasi, olla ihanteesi, olla kaunis sinulle.

— Kyyneleitä, miksi?

— Onnesta, sinä.

— Sinä olet suloinen, sinua jumaloin ja suutelen!

— Katso, Mooses, lähde nauraa meille. Tule, polvistu tähän rinnalleni.
Näin, katso sen syvää, surunvoittoista hymyä. Mitä näet?

— Näen kaksi tummaa silmää, syvät kuin lähteemme, kauniin, pehmeän
kaulan utuisen harson poimuissa.

— Ja minä näen kasvosi rakkaat, suusi väreilevän ja miehekkään
rintasi. — Veronika pisti kätensä veteen, antoi kirkkaitten pisarain
valua sormistaan ja painoi ne viileänä sulhonsa otsalle. — Nyt kastan
sinut Hallimajan rakentajaksi, oman elämäni haltiaksi.

Mooses kastoi sormensa veteen ja kosketti Veronikan otsaa. — Ja minä
kastan sinut Hallimajan haltiattareksi ja oman elämäni sieluksi.

— Minusta tuntuu, kuin olisi kruunu päässäni ja sen olet antanut sinä.

— Ja minusta tuntuu, kuin olisi valtikka kädessäni ja kuninkaan kaapu
hartioillani ja ne olet antanut sinä.

Kiurun ääni soi yli muitten lintujen, männyn latvat huminoivat ja
sirkka siritti ruohossa. Nuoret olivat polvillaan ja odottivat lähteen
pintaa selviämään.

— Hyvästi, Mooses, lähteessä! Tänne tulen sinua ajattelemaan, niin
kauan kun sen silmä kirkkaana pysyy.

— Tule, täältä saa sinua ajatukseni etsiä, pyhältä lähteeltämme.

— Tule! — Veronika hypähti ylös ja tarttui Mooseksen käteen. Vielä
kerran he nyökkäsivät toisillensa lähteessä ja astuivat käsi kädessä
sanattomina, hiljaisen onnen kantamina metsän pyhässä rauhassa.

Mäen päällä avautui Hallimaja heidän eteensä. He sykähtivät kumpikin.

— Erota, erota!

— Onko se tuskaista?

— Älä kysy!

— Ei puhuta, ei!

Pitkä, tuskaisa syleily, ja Veronika riisti itsensä irti, laskeutui
alas puutarhaan pienen portin kautta.

                                                  ⸻

Pihalla, konttorihuoneitten edessä hän kuuli melua ja miesten räyhääviä
ääniä. Hän oli huumauksissa eikä oikein tajunnut, mitä melua se
oli, meni vain ajatuksissansa sisään ja ikäänkuin vaistosta isänsä
huoneeseen, jonka akkunoista voi joukon nähdä.

Siinä kinasteltiin, räyhättiin, huidottiin olutpulloilla ja
häristeltiin nyrkeillä. Työnjohtaja, ehätti hillitsemään ja käski
miehiä pois ja kielsi juomasta olutta. Miehet kiihtyivät yhä
hurjemmiksi ja uhkauksia sateli juopuneitten suusta. Työnjohtaja
survaistiin sisään. Pitkä, jonka piti viran puolesta olla läsnä, hiipi
arkana tiehensä, eivätkä Hallimajan toisetkaan poliisit uskaltaneet
kiistaan sekaantua.

Joku uhkasi puukolla ja löi nyrkillä toverinsa maahan. Silloin
sekaantui työnjohtaja leikkiin uhaten työstä erottaa rähisijät. Hänet
ympäröittiin, ja miehet löivät häntä vasten kasvoja. Nyt Veronika
kuuli isänsä jyrisevän äänen portailta: — Laskekaa irti! — Kukaan
ei kuullut. Samassa hän näki isänsä tappelevain keskellä. Hän koppoi
miehiä kauluksesta ja paiskeli heitä kontilleen, seisoi koko joukkoa
päätänsä pitempänä pelottavan varmana, säihkyvin silmin. Humalaiset
alkoivat selvitä ja kömpivät häpeissään taas pystyyn. Mutta äkkiä
Veronika säpsähti. Toisten takana hän näki kissamaisen katseen, joka
tähtäsi hänen isäänsä, kierteli joukosta selän taakse. Veronika ei
kerinnyt ajattelemaan, syöksyi konttorihuoneitten läpi, alas portaita,
seurasi miestä silmin ja hänen kättään, joka tarttui suureen puukkoon
ja nosti sen ilmaan. Veronika kiljahti ja tarttui molemmin käsin konnan
käsivarteen isänsä selän takana. Liike oli äkkinäinen ja voimakas,
veti miehen puukon taaksepäin, joten se lyöjän käden taipuessa viilsi
Veronikan vasenta olkaa.

Marck ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut. Vasta kun naiset huusivat
etäämpää: — Ryökinän kädestä tulee verta! — otti hän Veronikan
syliinsä ja kantoi sisään.

— Ei saa sanoa kellekään, kuinka se tapahtui. Pappa kulta, älä sano!

— Älä kiihdy. Me teemme kaikki, mitä pyydät, kun et vain kiihdy.

Veronika makasi ruokasalin nahkaisella sohvalla ja äiti sitoi haavan.

Ehkä ensi kertaa elämässään oli rouva Marck suunniltaan, kulki
levottomana huoneesta huoneeseen, heitteli hermostuneesti esineitä,
etsi kiireesti Veronikan tavaroita ja hätäisesti komensi palvelijoita.
Hän soitti läheisestä kaupungista lääkäriä, mutta siellä luultiin
paraaksi, että Veronika tuotaisiin sairaalaan.

Äiti polvistui lapsensa eteen sohvan viereen, koetteli suonta ja
otsaa. Levottomuuden kyyneleet kostuttivat hänen silmiänsä, ja
Veronika hymyili äidin hellille sanoille. Hän ei ollenkaan kapinoinut
mielessään, vaikka haavaa särki: oli hyvä olla äidin hellässä hoivassa,
turvallinen ja lämmin. Sydämessään hän toivoi: jospa minulla aina olisi
tällainen äiti.

— Kuinka sinä olet hyvä, äiti!

— Älä puhu, ole aivan hiljaa.

— Tahtoisin tavata Moosesta.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun äidin kasvoilta hävisi hellyys, ja
suruinen, jäykkä ilme tuli sijaan. Hän oli jälleen ennallaan, huokasi
ja lähetti hakemaan.

Samassa Mooses jo tulikin, heitti lakkinsa eteiseen ja astui äänet
kuultuaan huoneeseen. Ja nyt hän vuorostaan oli polvillaan Veronikan
edessä.

Veronika nosti vasenta kättään.

— Hiljaa! — huudahti rouva Marck ja iski ankaran ja tuskaisen katseen
tyttäreensä.

— Älä liiku, Jumalan tähden, älä liiku, — kuiskasi Mooses henkeään
pidätellen, katseessa sellainen tuska, että Veronika hetkeksi sulki
silmänsä uupumuksesta ja kuiskasi:

— Ei ole vaarallista. Minä voin hyvin, vain hiukan särkee. — Hieno
puna levisi kasvoille ja uudestaan hän kuiskasi: — Nyt menemme samalla
hevosella junalle täältä. Sinä et saa jättää minua. Ei kukaan muu saa
kantaa junaan. — Hän uupui jälleen ja sulki silmänsä.

Mooses ei liikahtanut, nojasi toiselle polvelleen ja piteli hyväillen
Veronikan vasenta kättä.

— Kuka sinulle sanoi, kun niin pian tulit?

— Joku, en muista; onnettomuuden sanoma kulkee nopeaan. Tiedätkö, kuka
löi?

— Manu, — kuiskasi Veronika.

Marck tuli sisään. Mooses punastui ja tumma välähdys silmissä kohtasi
Veronikan isää, kun he kohteliaasti kättelivät.

— Elämä on toisinaan kovaa, — sanoi Marck. — Olisin toivonut
tapaavani teidät toisissa oloissa.

— Niin minäkin, — sanoi Mooses hätäisesti rientäen Veronikan luo,
kun näki tuskallisen ilmeen hänen kasvoillaan. Veronika antoi hänelle
vasemman kätensä.

— Junan aika lähenee ja hevoset odottavat, — sanoi Marck aikoen ottaa
Veronikan syliinsä. Mutta Veronika katsoi Moosekseen eikä hellittänyt
hänen kättään.

Mooses nosti hänet varovasti syliinsä kuin pienen lapsen makaavassa
asennossa ja kantoi vaunuun. Marck otti hänen lakkinsa eteisen
pöydältä ja painoi päähän, avasi ovet ja piteli itse hevosta vaunuun
astuttaissa. Hiljaa, jalasta jalkaan piti ajaa, sillä äidin sitoma
kääre oli tullut punaiseksi.

— Minnekä te aiotte siirtyä? — kysyi Marck. Hän istui vaunuissa
vastapäätä nuoria.

— Ensi vuoden olen ajatellut kerätä aineita väitöskirjaan
kansantalouden alalta. Jos näitä ahtaita, aikoja yhä jatkuu, mikä kyllä
on mahdollista, täytynee kaiketi asettua kansalaisten luo Amerikaan,
sillä vieraassa kansassa en löytäisi mitään yhtymäkohtia.

— Se olisi järkevää, saisitte uusia, terveitä näkökohtia, ehkä
häviäisi liikanainen haaveellisuus. Ja jos palaatte, voitte opettaa
työväelle parempia aatteita kuin nyt olette opettanut.

Mooses kävi tulipunaiseksi.

— Pappa, jos kaikilla meillä olisi niin ihanteellinen maailmankatsanto
kuin Mooseksella on, olisimme onnelliset.

Vaunut pysähtyivät. Veronika kietoi vasemman kätensä Mooseksen kaulaan
ja Mooses kantoi hänet junaan nuorison laulaessa kansanjoukon keskellä.
Hän asetti Veronikan vaunun sohvalle, suuteli hänen otsaansa ja
huuliaan kuin sairaan lapsen, nosti kaulaltaan vasemman käden sivulle,
siirsi jalat sohvalle mukavaan asentoon.

— Onko sinun näin hyvä olla? — kysyi hän levottomana. — Nyt
tahtoisin olla sinua lähellä, helliä, hoitaa, olla miehesi!

— Ethän ole epätoivoinen?

Juna vihelsi. Vielä kerran Mooses silitti armaansa poskea hellästi ja
omistavasti, painoi huulensa huulille, katsoi syvään tuskaisiin silmiin
ja poistui vedet silmissään. Veronika seurasi katseillaan hänen pitkän,
hoikan vartalonsa hiukan kumaraista käyntiä, näki hänet avoimesta
ovesta vaunun sillalla, miten hän liikutettuna lakki kädessä, kukka
napinlävessä seisoi hänen isänsä edessä.

— Lähettäkää minulle osoitteenne, missä kulloinkin olette, — sanoi
Marck.

Junan liikkuessa hyppäsi Mooses alas samalla kun hänen oma junansa
vastakkaiselta suunnalta puhkui asemalle.

Täti ja Melu olivat tuoneet tavarat ja odottivat häntä. Asema oli
kansaa tulvillaan aina maantielle saakka ja naisilla kukkia heidän
ihailemalle sankarilleen. Laulu oli tarttunut yleisöön ja kun ”Maamme laulu
” alotettiin, upposi junien melu kansan sydämen mahtavaan ääneen.
Juna ei seisonut kauaa asemalla, ja Mooses nousi vaununsa sillalle
paremmin nähdäkseen kaikki. Silloin puhkesi ilmoille jyrisevä ”eläköön”
huuto ja kukkia satoi hänen ympärilleen yksitellen, vihottain, ja
naisten kimakat äänet yhtyivät miesten painaviin ”eläköön, eläköön”!
huutoihin.

Täti nyyhki ääneen ja Melu piteli häntä sylissään itsekin itkien. Esa
ja Hely saivat viimeisimmäksi puristaa hänen kättään ja Hely sanoi:

— Minä menen ensi junalla hänen luokseen enkä väisty hänen
vuoteeltaan, ennenkuin hän on terve.

— Pää pystyyn! — sanoi Esa.

— Eläköön isänmaa! — huusi Mooses, kun juna jo liikkui.

Kansa lauloi liikutettuna, vesissä silmin: ”Mun muistuu mieleheni
nyt...”

YKSIN.

Sairashuoneen salaperäinen hiljaisuus kätki Veronikan syliinsä,
viihdytti suloiseen lepoon lievässä kuumeen uupumuksessa ja loi hämäriä
unia, joissa todellisuus verhoontui haaveellisuuden poimuihin.

Äiti istui tyynenä ja lempeänä hänen vieressään tarkasti noudattaen
lääkärin määräyksiä sairaan hoidossa.

— Olemmeko vasta olleet täällä päivän? — kysyi Veronika.

— Tuntuuko aika pitkältä? — sanoi äiti huolestuneena.

Kirkas kyynel putosi Veronikan poskelle. Äiti huokasi syvään ja
tyttären kyyneleet putoilivat ja kirvelivät hänen sydäntään. Ne
kyyneleet saattoivat kaukana vieraassa maassa harhailevaa. Sen hän
tiesi.

— Outona ja ujona hän vaeltaa suuren kaupungin katuja, hukkuu kuin
pisara mereen, minun omani, ainoani koko maailmassa ja etsii halpaa
asuntoa syrjäisissä seuduissa. Sydämessä hänellä on aarre kallis ja
raskas. Se painaa hänen hartioitansa, uurtaa juovia puhtaaseen otsaan.
Hän murtaa suuta, hän hoippuu. Se sydämen taakka on niin raskas ja hän
janoo lähteemme vettä — oi armas! — Veronika nyyhki lohduttomasti. —
Vasta päivä, yksi ainoa päivä, eikä hän tiedä, emme tiedä, päättyykö
kohtalomme oikku koskaan, voiko hän koskaan astua lähteellemme!

Marck astui huoneeseen suuri vihko ruusuja ja kieloja kädessä.

— Mikä nyt on? Onko Veronika kovin sairas? Pakottaako haava? Lapsi
kulta, älä nyt itke noin! Onko mitään uutta tapahtunut? Sano nyt
jotakin, Eveliina, istut mykkänä — — —.

— Hänen on ikävä, — sanoi äiti suruisena. Puolisot katsoivat
toisiinsa neuvottomina.

— Pappa kulta, niin paljon kukkia, suloisia, raittiita! — Veronika
painoi niitä polttaviin kasvoihinsa, kirveleviin silmiinsä ja sanomaton
halu saada puhua hänestä, jota kaipasi, valtasi hänet. — Missä Mooses
nyt lienee? Arvaatko sinä, pappa? Mitä hän sanoi sinulle viimeiseksi?

— Et sinä nyt saa ajatella ikäviä asioita, pitää tulla terveeksi ja
reippaaksi tytöksi. On maailmassa vielä paljon iloa ja ihanuutta,
tyttöseni. — Isä silitti hellästi tummaa tukkaa ja piti vasenta kättä
omassaan. Se levoton pikku käsi oli kuin haavoitettu lintu. Se poltti
ja räpytteli, ei ymmärtänyt suojelevan kouran hyväntahtoisuutta, kuinka
halusta se tahtoi parantaa, tehdä hyvää, olla hellä. Niin se pikkunen
lintu räpyttelee siipiään ja pieni nokka tokasee tuskissaan raskaita
sormia.

Veronikan kyyneleet kuivuivat, mutta sydäntä kolotti entistä kovemmin.

— Voi, minun on liiankin hyvä, — äännähti Veronika. — Kaikki
hellivät ja huolehtivat, antaisivat tähdenkin taivaalta. — Äänessä oli
kuitenkin katkeruutta ja vanhemmat katsoivat neuvottomina toisiinsa.

— Etkö tahtoisi nähdä Almaa? Hän tulisi — — —.

— En minä osaa sanoa. — Veronika katsoi suurin silmin isäänsä ja
hellä hymy valaisi hetkeksi polttavat kasvot. — Onhan minun hyvä
näinkin. Te huolehditte kovin. Mammakin on ihan kalpea. Vie hänet
mennessäsi kävelemään, pappa, — sanoi hän niin reippaalla äänellä
kuin taisi. Sairas käsi lepäsi tonkkana peiton alla ja vasen liiteli
levottomana tummissa suortuvissa ja kuumalla otsalla. Silmissä paloi
kirkas kiilto ja huulet punoittivat kuin veripisarat valkoisen
ruusun lehdillä. Isän silmä viihtyi ihaillen lapsen sielukkailla,
yliluonnollisen kauniilla kasvoilla. Hellä hymy valaisi järeät
piirteet. Hän nyökkäsi leikillisesti.

Äiti katseli heitä ja iloitsi puolisonsa ja lapsensa yhdennäköisyydestä.

— Huomenna tulen jälleen!

— Tule, pappa!

Askeleet vaikenivat eteisessä ja Veronika ummisti silmänsä. Oli lepoa
olla yksin, ajatella häntä, yksinäistä vieraalla maalla. Kuinka hän
kankeasti puhuu vierasta kieltä, kuinka hän — — — ei, ei. Entä Alma?
Tahtoisinko tavata häntä? Puhuako entisistä? Ne ovat niin kaukana.
Kaikki on nyt toisin, rikkirevitty, poikkimurskattu, pimeätä. Siellä
Hallimajassa hapuillaan, tanssitaan taas Vetehisen polskaa, ei kukaan
heistä välitä, ei helli, ei huolehdi. Manun — — — ah! kuinka pisti!
Hiljaa, hiljaa sydän. Se koskee, se polttaa. Ei, ei Vetehisen valta
saa, ei saa — — —. Hän makasi kalpeana, huohottaen, ajatukset tahdon
kahleissa, tuskan leima kasvoilla, luja leuka jännitettynä. — Niin,
hiljaa, hiljaa, sydän! — — — Se raukka, Manun vaimo, köyhä, kurja,
sairas, ”luut kuin lankaan pujotetut, nahka kuin likainen homehtunut
vaate, pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä”! Oi, Jumala,
armahda meitä ihmisiä! Kuinka pieniä olemme ijäisyyden sylissä ja
kuinka itsekkäästi riistämme toisiltamme lyhyen elämän ilon, niin
ahnaasti ja raivoisasti kuin ijäti siitä eläisimme. Voi, kuinka olemme
pieniä! Koska tulevat maailmaan ne suuret ja vahvat, viisaat, hyvät?
Koska rakennetaan elämän pyhää iloa ja koska odotetaan loistavin silmin
ijäisyyttä, jossa tuntemattomat meidät syliinsä sulkevat. Heidän
täytyy tulla pian! Sinä satusilmäinen maanpakolaiseni, pian kasvakoon
ennustamasi nuoriso, joka kirkassilmäisenä laulaen työhön menee. Minä
uskon sinua, profeettani, sillä haaveesi antoivat hengelleni siivet ja
loivat minuun uuden sydämen ja kirjoittivat siihen uudet käskyt: ”Työn
temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin
sininen taivas. Ja toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas
rukous ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus ja työ niin pyhää kuin
luomistyö”...

”Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien
ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin
saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja
rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus ja
palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan”...

Hiljaisuuden hymnit lauloivat haaveilijan sielussa ja ajatukset
liitelivät tulevaisissa.

— Hallimaja, oma kotimme, sinun täytyy meidän kauttamme tulla
kauniiksi kuin häihin koristettu morsian ja iloiseksi! — Valoisa hymy
haaveilijan kasvoilla vaihtui ja ajatus liiti uutta latua. — Minun
täytyy, täytyy se toteuttaa ja sitten ehkä ainaiseksi jättää kotimaa.
Mooses parka, saisimmehan edes ajatuksissamme elää onnellisessa
Hallimajassa. Niin, jos voisin — — —.

Ajatukset häipyivät ja haaveksija uinahti armaaseen uneen.

Seuraavina päivinä kuume hävisi ja paraneminen kävi nopeasti.

— On kiire, — sanoi hän tohtorille. — Kotona on tuhat hommaa.

— Aijai, liian monta, — hymyili vanha tohtori.

HÄRMÄLÄN TÄDIN NÄLKÄKIRJAT.

Kruunu-Anna oli Veronikan sairaana ollessa ollut kiivas työssä ja
toimessa, jakanut akoille ”puhtauspalkintoja”, ja moitesaarnoja ja
ollut heidän ”omanatuntonaan”, kuten Härmälän täti sanoi. Hänen
rehellinen, järeä naamansa loisti riemusta, kun Veronika ensi kerran
kotiin tultuaan meni hänen luokseen, ja Helmi punastui ihastuneena.

— Terveenä jälleen, siunatkoon teitä nyt kaikkivaltias ja varjelkoon.
Voi, voi neiti, että sen Härmälän maisterinkin nyt juuri piti joutua
pois täältä! Ei kukaan niitä nyt siellä talolla ohjaa. Suurisuisia
keropäitä tulee tänne joka sunnuntai vaununlastittain huutamaan ja
pauhaamaan, — valitteli Anna.

— Antaa heidän huutaa. Pauhaa koskikin vettensä paljoutta ja nousee
patojen ja sulkujen yli, — sanoi Veronika.

Helmin silmät loistivat ja työ lujui sylistä lattialle ja jalka polki
koneen hiukan syrjään.

— Kun kerran saisi oikein laulaa! — huudahti hän välittömästi kuin
lapsi.

— Jokos sinäkin alat kiekua! — nauroi Kruunu-Anna.

— Minä muistan aina, niin kauan kuin elän, Härmälän maisterin puheen
kerran nuorisojuhlassa. Voi, se oli niin kaunista. Kun voisi olla
sellainen! — Helmin punoittavia kasvoja kaunisti haaveellinen hymy ja
Veronikan hän voitti puhuessaan Mooseksesta.

— Kaunista. Kuka kauniista elää? Ei ainakaan täällä Hallimajassa.
Täällä on niin rumaa, että vallan hirvittää, — sanoi Anna.

— Onko mitään erityistä tapahtunut? — kysyi Veronika levottomana.

— Tietäähän neiti sen Manun muijapuolen? Sen niin — — —.

— Ulkotyöväen naisten komitean jäsenen, kyllä.

— No, sillä oli kaksoset. Ja niitä hoiti täällä eräs syöjätär, antoi
niille muka vahingossa livekiveä.

Veronika sulki silmänsä ja kääntyi akkunaan. Arpea käsivarressa kolotti
ja hän voi pahoin. Kruunu-Anna jatkoi:

— Sairaat lapset se muija toi hoitolaan ja siellä ne kuolivat.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Oven takaa kuului jalankopsetta ja Hely
ja Esa astuivat huoneeseen.

— Olemme sinua etsineet ja arvasimme, että olit täällä! — huudahti
Hely. — Mutta hyvänen aika, kuinka olet kalpea. Voitko huonommin
tänään?

— En. Anna vain kertoi niin ikäviä asioita, — sanoi Veronika jälleen
entisellään.

— Voi, kerroitteko nyt siitä? Se on tosiaan ruma juttu. Vaikka
kyllähän heidän lehdissään on niin paljon perustelematonta, ettei
niille tarvitse — — —.

— Onko heidän lehdissään ollut jotakin? — kysyi Veronika.

— Eikö Anna kertonut? — kysyi Hely.

— Nyt saamme tosiaan sanoa lopun, koska kerran sanoitte alun
aamenesta, — sanoi Esa. — Työväenlehdessä sanottiin sinun hoitolaasi
enkelintekijäksi, koska siellä kuoli kaksi lasta.

— Nekö Manun — — —.

— Juuri ne. Se nyt on sen mokomaa, ei kannata välittää.

— Ajattelen heitä itseänsä. Taistellessaan he lyövät tuhat harhaiskua
ja yhden oikean, — sanoi Veronika masentuneesti.

— Manun olisi pitänyt rikoksestaan saada oikeudenmukainen rangaistus.
Nyt hänen vertaisensa tekevät hänestä sankarin ja pahoittelevat, ettei
isku koskenut Marckia, — sanoi Esa.

Veronika katsoi Esaan suurin surullisin silmin, kohotti hitaasti
kasvojaan, joitten joka piirre ilmaisi tuskaa. — Mutta minulla oli
oikeus olla kostamatta. Minä en voi tuottaa kellekään kärsimystä.

Esa liikahti äkkiä valmiina vastaamaan kiivaasti Veronikalle, mutta kun
hänen katseensa sattui tuskaisiin kasvoihin ja Veronika nousi hitaasti,
ojensi hänelle kätensä ja hymyili hiukan, jäi Esa sanattomaksi, katsoi
Veronikaa kuin ilmestystä.

Sairaus oli vienyt hänen olennostaan lapsellisen sulon ja pehmeyden,
kehittänyt aikaiseen naiseksi, syventänyt sielunelämää ja luonut
ulkomuotoon uutta aateluutta. Hänen suuret tummat silmänsä olivat
nyt surunvoittoiset, täynnä älyä, ja herkimmätkin tunnevivahdukset
vaihtelivat niissä kuin pilven varjot lähteen pinnassa.

                                                  ⸻

Päivä päivältä karttui pettymyksiä, ihanteet säikkyivät ja lymysivät
sielun syvimpiin soppiin. — Hallimaja, sinä olet ruma ja typerä, mutta
rakkaus tekee rumankin kauniiksi ja sinun täytyy tulla kauniiksi, —
vakuutti Veronika itselleen.

Syksy tuli ruma ja sateinen. Työt tehtaassa ja sahassa vähentyivät,
piti erottaa väkeä. Veronika kohtasi retkillään sanattomia ja
vihamielisiä katseita. Hoitolassa ei enää ollut lapsia; keittokoulusta
hävisivät oppilaat ja ruokavieraat; kutomakoulussa kävi vain joku
maalainen. Yhä ahtaammiksi kävivät ajat. Keskitalvella täytyi sulkea
saha tykkänään. Taas istui lutoposkinen Puute hökkelien pöydän päässä,
katsoi uhkaavana verisillä silmillään aterioitsevia, heitti heille
niukat palat ja piiskoi heitä katkeruudella. Edellisenä talvena olivat
he itse Puutteen herroja, olisivat voineet sen karkoittaa, jos sen
hyväksi näkivät. Nyt oli toisin. Puute oli heidän herransa ja työnsulku
kamala arvoitus. Veronika ei enää uskaltanut mennä heidän luokseen.
Kruunu-Annalta hän kyseli:

— Kuinka heidän lapsensa nyt jaksavat?

— Äideillä on nyt hyvää aikaa hoitaa, kun ei tarvitse tehtaassa olla.
Kyllä lasten nyt on hyvä olla.

Veronika elostui ja huudahti: — He siis rakastavat lapsiaan!

— Sus siunakkoon, tuota neitiä! Vai ei ne rakastaisi. Tottahan nyt
lastaan, muutenhan ihmissuku olisi aikoja hukkunut.

— Voi, voi, Anna kulta, kuinka tekee hyvää uskoa siihen. Minä olen,
nähkääs, nähnyt niin paljon nurjuutta viime aikoina.

— Heillä on vaikeat ajat, ja tehtailija Marck — — —.

— He luulevat, että kaikki riippuu hänestä, ovat ehkä toivoneet minun
välitystäni ja siinäkin pettyneet.

— Jotakin hölmöyttähän se nyt lie ja sitäkin talolla saarnaamista.

Veronika näki Annan välttelevistä katseista, että hänkin luuli
tehtailijan tahallaan seisottavan sahaa.

— Kuinka tämä on raskasta. Olisipa Mooses täällä! Hän puhuisi heidät
lämpimiksi, loisi uskoa ja valoa mieliin. Ettekö usko, Anna?

— Uskon, sydänkäpyseni, uskon. — Annankin kasvot elostuivat.

Kotiin mennessään tapasi Veronika Esan.

— Kirjoita Moosekselle, että täällä on kaikki pimeätä. Olen seurannut
Ruhalan ja Hannulan Onnin puuhia. Aluksi he pysyivät Mooseksen
ohjelmassa, mutta nyt se on aikoja unohtunut. Maltti ja äly on mennyt
miehiltä. He seurustelevat epäilyttävien individien kanssa. Manun
kaveria kulkee talolla ja heidän kotonaan. Siellä haudotaan krokotiilin
munia ja särvitään liejuista pohjasakkaa. Olisipa nyt opisto ollut
tämän talven käynnissä ja Mooses täällä, niin totta tosiaan ei täällä
näin pimeätä olisi.

Veronika puristi kiitollisena hänen kättään.

Kotiin tultuaan hän näki tutun käsialan kirjeessä pöydällään ja avasi
sen sykkivin sydämin. Viime aikoina olivat kirjeet olleet tummia
väriltään läheten epätoivoa. Maanpakolaisuus alkoi murtaa koditonta
miestä, jonka sydänjuuret olivat kotimaan karuun maahan syvälle
kasvaneet. Veronikan sydän oli tästä itkevä, surullinen, sairas.

Nörregade 22, Köpenhamina.

Armaani.

Tulin tänne ajamaan pois koti-ikävää. Täällä on muka lähempänä
kotimaata, mutta ihmisen mieli on oikullinen kapine. Täällä
tanskalaisten iloisessa Baabelissa tuli kaksin verroin ikävä.
Olen juossut merkkipaikasta toiseen, päästäkseni irti itsestäni,
katsellut linnat ja kappelit, töllistellyt veistoksia ja
maalauksia, niin että niskaani särkee ja aivoissani vilisee pelkkiä
kipsihaahmoja, möhömahoja kuninkaankuvia ja ihania prinsessan
päitä. Täällä on taide jokapäiväistä leipää. Pitäisi tämän jo
jaksaman vaikuttaa ihmisten ulkomuotoonkin.

Eilen, syntymäpäivänäsi, ostin Amagermuorilta ruusuja, suljin oveni
ja aloin jumalanpalvelukseni kuvasi edessä, mutta en jaksanut
pysyä huoneessa, tuli liian vaikea olo, juoksin katuja kuin hullu,
palasin nääntyneenä kotiin. Emäntänikin huomasi tilani ja toi
punaviiniä ja käski vahvistamaan mieltäni sillä. ”De skal ik’
fortvivle”, sanoi hän pää kallellaan ja katsoi minuun surkutellen.
Mikään ei auta, kun tämä tuskan puuska tulee. Näen sinut aina
Kivistömäen laidassa, lähteen luona vuokkoja ympärilläsi, Suomen
haalea taivas ylläsi, mäntyjen kellertävät rungot takanasi ja pyhä
hiljaisuus metsässä. Sinä ja rannan puut kuvastutte lähteeseen.
Voi, jumalani, kuinka minä janoon sitä vettä sinun rinnallasi.
Supatan nimeäsi ja puhun suomea kahden kesken itseni kanssa. Tästä
voi tulla hulluksi, sen tunnen.

Väitöskirjani on tähän asti sujunut hyvin ja voit sanoa isällesi,
että olen muistanut hänen ystävällistä neuvoaan ja syventynyt
käytännölliseen elämään ja työhön. Vaikea liike-elämä jää minun
käsityspiirini ulkopuolelle. Missä vika lienee, siinäkö, että
olen liian paljon mietiskellyt, lukenut ja tunne-elämää elänyt,
tavallaan veltostunut elävästä toiminnasta, vaiko siinä, että
luonteeni on opettajan, haaveilijan, en osaa sanoa. Minusta
tuntuu, että minun puutteellisuuteni on meille suomalaisille
nuorille luontaista. Meillä on harvoja sellaisia selväjärkisiä,
perinpohjaisia käytännön miehiä kuin sinun isäsi on. Hän on kuin
maakotka, asuu aina huipuilla ja näkee kauas, katsoo alas meihin
pieniin maanpinnalla. Me laadimme ajatuksissa itsellemme Komeat
satuyhteiskunnat, puhumme niistä toisillemme, kerskumme omista
haaveistamme, ja kun joku lyö rikki tuulentupamme, suutumme
silmittömästi. Lyömme nyrkillä, puukolla ja paukutamme pyssyillä ja
pommeilla, kuin olisi kivinen linna meiltä hävitetty tai viljavat
vainiot sotajoukoin poljettu tai meidät maasta ajettu. Niin,
onhan maasta ajettu sen vuoksi, että on tahdottu järkeä, lakia ja
oikeutta noudattaa — — — Minä en voi puhua tästä. Se on liian
lähellä. Nykyään en jaksa ajatella muuta kuin teitä siellä kotona.
Monet tuliaiset olen jo ostanut ja säilytän niitä koulupojan
varmalla uskolla, että kerran piinakausi loppuu. Pukuni roikkuu
kuin variksenpelätteen yllä ja kahdenkymmenenneljän vanhassa
päässäni on harmaita hiuksia. Huomenna lähden Tukholmaan, onhan
siellä lähempänä Suomea ja tapaa ehkä jonkun maanmiehen ja saa
puhua — — — oi, kuin saisikin puhua suomea.

Omasi.

Veronika seisoi kauan aikaa kirje kädessä ja tuijotti lattiaan.
Avoimissa silmissä pusertui suru kyyneliksi, otsa kiristyi ryppyihin
silmien välistä ja ylpeä pää taipui, taipui yhä alemmaksi. Hän suuteli
kirjettä ja itki. Kyyneleet valuivat suurina ja kirkkaina paperille.
Hän pyyhki ne varovasti pois. Silmissä välähti ja kasvot silisivät
jälleen, pieni pään nykäys vaan — ja liikutus oli poissa.

Hän vei kirjeen isälleen ja pyysi lukemaan.

Isä luki.

— Pappa, neuvothan sinä minua matkustamaan!

— Teidän välinne näyttää olevan varma?

Veronika katsoi isäänsä vakavasti kyyneltyneillä silmillään. Isä
kääntyi akkunaan nypistellen Mooseksen kirjettä.

— Sinä voit matkustaa kolmen viikon päästä. Tai sitte, kun päästään
valmiiksi. Silloin voit jäädä.

Veronika juoksi isänsä luo. — Pappa, sinä olet suuremmoinen!

— Minulla on sinulle suuremmoinen velka, tyttöseni.

— Älä puhu siitä.

— Mene nyt, lapsi, sähköttämään Moosekselle. Minä kyllä kirjotan
hänelle ja pidän huolen muusta.

Kaikki oli muuttunut kuin taikasauvan kosketuksesta. Kun Veronika meni
Härmälän tädille ilmoittamaan asiasta, kääntyivät ihmiset katsomaan
häntä. Hyräillen ja kevyesti astuen, vaippa irrallaan hartioilla hän
riensi loistavin silmin ja voiton onnellinen ilme kasvoillaan pitkin
lumista, rähjäistä tietä. Kylmyys puri poskille punan ja huurre
tarttui vaipan vaaleanharmaisiin naalin-turkiksiin. Huolien painamat
ja puutteen ahdistamat hallimajalaiset unohtivat itsensä, jäivät häntä
katsomaan perunat säkissä hartioillaan ja puita kelkassaan. Lapset
töllöttivät sormet suussa ja itku pysähtyneenä.

Täti puuhaili ”kädenalaisessa”. ”Nälkäkirjoja” oli kerääntynyt koko
röykkä hänen eteensä.

— Voi, voi kun minä nyt olen tällaisissa pukeissa, — oli tädin
ensimmäinen huoli, mutta pian hän unohti kaiken, kun kuuli asian. —
Vai oikeen ryökinä menee Mooseksen tykö ja jää sinne. Monet ovat Herran
tiet. — Täti oli vanhentunut ja hyvin liikutettu. Toisesta huoneesta
kuului nyyhkytystä.

— Kuka siellä — — —? kysyi Veronika.

— Ruhalan vaimohan se. Karén tahtoo lainaamansa rahat takasin, kun
eivät ole jaksaneet korkoja maksaa, kun tehdaskin seisoo. Heillä ei ole
ollut ennen nälkäkirjassa mitään, mutta nyt täytyy panna merkit.

— Onko Karén lainanut Ruhalalle?

— On liikkeeseen antanut, mutta kun ne kävivät pyytämässä sulkemaan
sitä olvenmyyntiä ja Ruhala sen toimitti, niin sanoi Melu, että Karéni
suuttui ja kiristää nyt.

Melu tuli puodista heidän luokseen. — Tässä on saatavia tuhanteen markkaan
sellaisilta, jotka kyllä maksavat. Täti lainaa ne nyt minulle,
kyllä minä hankin pian rahat takaisin.

— Aiotko sinä tosiaan niillä maksaa Ruhalaisten velan?

— Mikäs tässä muukaan auttaa, ukko on häijy.

— Entäs Rolf? — kysyi Veronika, mutta katui samassa kysymystään,
sillä Melu punastui ja näytti tuskaiselta.

— Rolf ei puutu tähän.

Melu meni tädin kamariin jättäen oven auki, joten Veronika kuuli, mitä
siellä sanottiin.

— Siunakkoon hyvä Jumala teitä, rouva, te tulette omaan sukuunne. Ei
pitäisi myydä sieluaan pahoille ihmisille rahasta niinkuin minäkin
tein. Mutta minkäs sille mahtoi, Karéni tarjosi ja minä tarvitsin. Voi
rouva kulta, voinko minä nyt tätä ottaa, te joudutte itse kärsimään ja
ne voivat piinata teitä.

Melu tuli samassa huoneesta, sanoi hyvästi ja lähti punaisissaan
kiiruusti pois.

— Melu on niin äkkinäinen ja tuittupäinen. Otti taas kai nenäänsä.
Eihän se kärsi ollenkaan puhuttavan Karéneistaan. Jos moittii niitä,
niin Melu puolustaa ja suuttuu; jos muuten kysyy, ei vastausta saa.

— Melu kuuluu auttavan köyhiä.

— Herra tietää, että kyllä apua tarvitaan. Nälkäkirjat paisuvat,
niinkuin ryökinä näkee, — sanoi täti, osottaen mustia, pitkiä kirjoja,
mutta samassa hän säpsähti ja katsoi arasti Veronikaan. — Voi, täti
kulta, kyllä minä arvaan teidän ajatuksenne ja kaikkien noitten
nälkäisten. Te luulette, että pappa voisi kaikki muuttaa, jos hän vaan
tahtoisi, mutta hän ei voi. Tehtaan seisominen ei ole hänen vallassaan.
— Hän näki kuitenkin tädin kasvojen ilmeestä, etteivät vakuutukset
vähääkään auttaneet. Täti uskoi vahvasti hänen isänsä kaikkivaltiuteen
näissä asioissa, ja Veronikan sydäntä ahdisti se ajatus, että työväki
oli samassa uskossa. Tädin vanhat kädet vapisivat, kun hän selaili
”nälkäkirjojaan” ja koki laskea summia yhteen. — Mooses näitä aina
selvitteli, mutta kukas minua nyt auttaisi? Silmätkin tekevät kiusaa.

— Kyllä minä, täti sanoo vaan, mitä on tehtävä. Veronika alkoi laskea
pikkuannoksia yhteen ja sitten piti laskea koko summa, kaikkien
maksettavat. Työtä kesti pari tuntia.

— Tästähän tulee hirveä summa, yli kymmenen tuhatta!

Täti nyökkäsi. — Niin minäkin arvelin. Varasto alkaa ollakin lopussa.

— Luuleeko täti saavansa takaisin?

— Ei apua aina siinä mielessä anneta.

— Onko täti rikas?

— Olen aina ollut niin rikas, että olen voinut auttaa tarvitsevia.

— Täti on kaiketi auttanut nyt koko omaisuudellaan.

— Kai Jumala minusta sentään huolen pitää. Veronika ei voinut seista
suorana ja pystypäisenä heikon vanhuksen edessä. Hän painoi päänsä alas
ja jäi hetkeksi miettimään pöydän ääreen.

— Minä luulen, että jään Hallimajaan kevääseen saakka, eihän siihen
enää kestä kahta kuukautta. En voi nyt olla onnellinen.

— Enhän minä nyt vaan vanha haaska lie turmellut ryökinän iloa? Ei se
niin ollut tarkotettu.

— Miks’ei täti sano Veronikaksi?

— No, vanhan on aina vaikea tottua uusiin tapoihin.

— Mooseksen vuoksi! — Veronika tarttui vanhuksen käsiin.

— Minä nyt olen tällainen vanha haaska ja Veronika ylhäinen ja kaunis.

— Ei ylhäisempi kuin tätikään, olemme kumpikin ihmisiä. Ja jos siitä
suuruudesta puhutaan, niin lienee täti suurin Hallimajassa.

Täti ei onneksi ymmärtänyt Veronikan koreata puhetta, muuten hän olisi
läimäyttänyt sanoa jotakin leveätä ja sitten taas säikähtänyt ja
muistanut Veronikan ylhäisyyden.

                                                  ⸻

Oli jo pimeä ilta, kun Veronika palasi tädin luota. Ilma kiristyi yhä
ja lumi narisi jalkojen alla. Mökit olivat tiessä kiinni ja akkunoista
voi selvään nähdä huoneisiin. Äkkiä Veronika pysähtyi puhuttelemaan
kahta lasta Manun mökin portilla. Heillä oli ohuet hameet yllään,
jalat paljaina, helmoihin käärittyinä ja pellavatukka roikkui silmillä
suorissa suortuvissa.

— Palelluttehan te, menkää sisään! — Lapset tuijottivat Veronikaa
kuin ilmestystä ja lakkasivat itkemästä, mutta kumpikaan ei liikahtanut.

— Menkää sisään, lapset! — uudisti Veronika.

— Isä lyö, — sanoi isompi tyttö. Veronika ummisti silmänsä, näki
hengessään laajatakkisen miehen, kiiluvat silmät ja välkehtivän puukon
kohollaan, mutta hän karkoitti ruumiillisen pelon, tarttui tyttöjen
käteen ja vei sisään. Huone oli puoleksi pimeä sammuvan lieden
valossa. Pöydän luona seisoi ”ulkotyöväen naisten komitean jäsen” ja
penkillä äidin vieressä kaksi ahnasta tyttöä särpien kaljaa. Leveässä
puusängyssä loikoi mies ja hänen väljä takkinsa retkotti tuolin
selustalla hihat rentoina kuin koivet nyljetyssä raavaannahassa.

— Lapset paleltuvat ulkona, tuon heidät sisään, — sanoi Veronika.

Miehen pää kääntyi tyynyllä ja veristävät silmät murjottivat. Hän nousi
istumaan tuijottaen Veronikaa kuin unihaamua.

— Lapsenne paleltuvat ulkona, — sanoi Veronika jälleen. Tytöt
hiipivät kyyryisinä uunin eteen kuin kissat pakkasilmalla, kurottivat
kontistuneet kätensä kohti uunin lämpöä ja kyykkysillään muuttivat
jalkojaan yhä lähemmäksi uunia, pellavapäät yhdessä ja pienet ruumiit
väristyksessä.

— Minä lähetän heille vaatteita, — sanoi Veronika lähestyessään ovea.

— Ei ole tarvis almuja, — sanoi Manu. Nainen pöydän luona liikahti.
— Vai ei tarvis? Kyllä vaan kelpaa ottaa, kun annetaan. Niin se Manu
aina kojeilee, että ei almuja. Mitä almuja ne on? Jos rikas antaa, niin
antaa se omaamme, joka meille kuuluu. — Veronika hymähti. — Niin
juuri. Lämpöiset vaatteet kuuluvat paleleville lapsille, olkoon ne
kenen tahansa antamat.

— Sen minä vaan sanon, ettei enkelintekijöillä ole meille mitään
asiaa! — sanoi Manu uskaltamatta kuitenkaan katsoa Veronikaan.

— Niin te sanotte, vaikka toisin tiedätte ja tiedätte vielä erään
toisenkin asian, joka on jäänyt kohtalon rangaistavaksi. —

Liesi leimahteli viimeisiään kuin sammuva kynttilä ja valaisi Veronikan
leimuavan katseen ja rohkean ryhdin.

— Kyllähän sen tiedän ja tiedän senkin, että minä olen sellainen
käsi, jolla kohtalo syyllisiä rankaisee. — Manun viha iski säkeninä
silmistä, terästi juovaiset kasvot ja suoristi rennot jäsenet. Hän
kasvoi sisällisestä voimasta.

— Kosto on huono rakentaja!

— Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla. Tyrannit pois! — Mies
puristi nyrkkiään.

— Minä sanon: teitä autetaan rauhalliseen kehitykseen, rauhan
keinoilla, vaikka miten vastustaisitte. Hyvästi!

Veronika juoksi kiihtyneenä kotiinsa. Hän sulki silmänsä ja kuunteli
sydämensä rajua lyöntiä: ”Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla!”
— kaikui yhä hänen tajunnassaan, ja Manun uhkaava nyrkki, palavat
silmät ja leveä, paidanviilekkeestä paistava rinta ilmestyi elävänä
hänen suljettujen silmäinsä eteen. Hän haki isänsä.

— Minä en voi mennä Mooseksen luo ennen kevättä.

— Sinä olet kiihtynyt. Mikä nyt?

— Ei ole vaaraa, itsekkäistä syistä tahdon jättää kevääksi, silloin
kaikki hymyilee, nyt on niin kylmä. Teillekin tulisi täällä ikävä.

Marck katsoi tytärtään pitkään ja Veronika vältti hänen katsettaan.

— Kyllähän minä mieluimmin soisin, että häät lykättäisiin kevääseen.

Asia oli siis päätetty ja Veronika kirjoitti Moosekselle.

Rakas Mooses.

Kirjeesi sai minut epätoivoon ja tuskaan, tunsin voimattomuuteni
ja taivuin tekemään sellaista, mitä en olisi luullut voivani
tehdä, vetoamaan isäni myötätuntoon, ja hän piti sen kai
viittauksena siihen, mitä hänelle syksyllä tein. Sinä et tiedä,
kuinka suuremmoinen ja arka hän on tällaisissa asioissa. Meillä
on ollut kireät välit viime aikoina minun puuhieni vuoksi
lastenhoitolassa, työväenmajojen puhdistamisissa ja siitä, että
antaudun liian läheisiin väleihin heidän kanssaan, josta olen
sinulle jo kirjoittanut. Mutta kun hän sanansa antoi, antoi hän
sen täydestä sydämestä: siksi hän hämmästyi ja näytti epäilevän,
kun äsken hänelle ilmoitin tahtovani siirtää häät kevääksi.
Ajatteles, me voisimme nyt aivan pian tavata toisemme! Minä olin
voitonvarma, onnellinen, elämä oli ihanaa, kun lähdin Härmälän
tädille ilmoittamaan asiamme. Ihmiset tiellä katsoivat minua ja
hymyilivät. Ajatteles, he näkivät, että olin onnellinen! Tulin
tädin luo, sinun vanhan, suuren tätisi luo. Hän laski vaivalla
yhteen ”nälkäkirjojen” summia ja niistä sain minä karttumaan yli
kymmenen tuhatta eli kaikki, mitä täti omistaa. Täällä nähdään
puutetta, tehtaat seisovat, työväki katkeroittuu, juo ja räyhää.
Karén ei sulje kapakkaansa, vaan vainoo Ruhalaa siksi, että hän on
ottanut osaa mielenosoituksiin. Työväentalolla lietsotaan vihaa,
ja seurahuoneella tanssii nuoriso Vetehisen polskaa. Työväen
lehdet haukkuvat minua enkelintekijäksi lastenhoitolani vuoksi.
Minä en voi nyt paeta täältä sinun luoksesi, niin ihanaa kuin se
olisikin. Me emme voisi olla onnelliset, tuntisimme varastavamme
onnemme onnettomalta isänmaalta. Sinua täällä kaikki kaipaa, kaikki
huutaa. Ei niin, että he nimeltä sinua mainitsisivat, eivät he
edes ajatuksissaan sinua kiitä, eivät he edes muista, mitä olet
sanonut. Täällä on vain elämä sellaista toivotonta orjanpyörän
vääntämistä. Ihmiset ovat pimeässä, oman katkeruutensa kahleissa.
Työtä ei ole, tehtaat seisovat ja väki luulee papan tahallaan —
— —. Minä en voi sanoin kuvata, kuinka tämä on raskasta. Ja
muualla Suomessa on samanlaista. Kukin köröttää omassa nurkassaan,
tukkii suunsa ja sydämensä. Olisitpa sinä edes täällä, pitäisit
heille läpättävää kynttilää, ohjaisit pitkin pimeitäkin polkuja,
näkisit oikean tien satusilmilläsi, sinä maanpakolaiseni! Kun et
ole sinä, täytyy minun olla, tehdä minkä voin. Jos niin käy, että
sinun ainiaaksi pitää jäädä — — — voi, armaani, köyhää olisi
silloin elämä, mutta rikastakin se voisi olla, jos vain isänmaa
olisi, jos edes Hallimaja olisi onnellinen. Siksi minä jään nyt
kotiin. Tiedän, että hyväksyt tekoni. Isä aavistaa oikean syyn
lykkäykseeni, vaikkei hän kysy. Luulen, että voin kertoa sen
hänelle. Pää pystyyn, Suomen mies. Meidän voimamme ja onnemme on
toinen toisissamme.
Omasi.

Seuraavana aamuna Marck sanoi Veronikalle antaessaan tukun setelejä:

— Nämä saat käyttää varustuksiisi.

— Saanko nämä ihan omakseni?

— Ihan.

— Vaikka miten käyttäisin?

— Vaikka pitsiä ostaisit.

— Hyi, pappa. Härmälän täti on antanut meidän työväelle kymmenen tuhannen
edestä ruokavelkaa.

Marck siristi silmiään ja pisti kädet housuntaskuihin heittäen hiukan
päätään, niinkuin hänen tapansa oli, kun jokin ihmetytti häntä.

— Ja sinä annat minulle tällaisen tukun rahaa vaikka pitseihin. Minä
panen nämä kankaisiin. Olen sitä jo kauan ajatellut.

— Kankaita kai sinä nyt tarvitsetkin.

— Tästä se riemu nousee. Nämä setelit lepattavat maailmaan ja
lähettävät tänne pennilöitä, kultia, hopeita tukuttain ja sitten,
sitten minä pääsen Mooseksen luo. Nämä ovat lunnaat, lunnaat! En olisi
luullut koskaan rakastavani rahaa näin hirveästi!

— Olisitpa sinä mies, tyttöseni! — sanoi Marck silittäen hänen
päätään.

Veronika katsoi isäänsä suurin silmin käsi koholla, jossa setelit
olivat. — Niin, olisinpa minä mies, silloin loisin varallisuutta,
panisin rattaat pyörimään niin tuhannen tulimmaisesti, aurat kyntämään,
miehet raatamaan! Mutta olen vaan nainen ja täytyy tyytyä laittamaan
naiset kangaspuitten ääreen siksi aikaa, kun miehet torkkuvat. —
Veronikan silmät välkkyivät veitikkamaisuutta.

— Älähän nyt vanhaa isääsi nolaa, — sanoi Marck samalla sävyllä.

Nyt saivat poni ja Talli-Ville työtä. Veronika oli kululla koko
talvisen päivän, ajoi mökistä mökkiin, kirjoitti nimiä, kankaita,
numeroita ja lankoja muistikirjaansa, teki laskuja ja suunnitteluja.
Seuraavana päivänä hän esitti asiansa Helylle ja neuvotteluun
kutsuttiin Melukin, koska hänkin oli — pistänyt kätensä räsypyykkiin,
— niinkuin Melu itse sanoi.

— Älkää vaan panko minua käymään niitten mankujien luona; en minä
jaksa heidän kanssaan, — pani Melu ehdoksi.

— Sinä saat hoitaa tilit ja lähettää valmiit kankaat tilaajille ja
hankkia menekkiä. Se on paljo se, — sanoi Hely.

— Olkoon menneeksi.

— Hely ja minä johdamme työtä, opetamme kutomaan muijat ja tytöt,
hankimme aineet ja mallit.

Pian läiskyivät kangaspuut joka hökkelissä, missä hameenhelmat
heiluivat, ja Härmälän täti hykersi käsiään.

— Kolikot tulevat takaisin. Nyt minä laitan Moosekselle kapiota. —

Veronika loisti riemusta ja kirjoitteli joka ilmansuunnalle saadakseen
tilauksia. Lapset mellastivat päivällä hoitolassa, eikä kukaan heistä
kuollut, kukoistivat vaan entistä ehommin. Miehet murjottivat ja
kävivät talolla innostumassa ja kapitalisteista pauhaamassa. Paljon
meni vaimojen ansiosta miesten mukana kapakkaan, mutta jäi siitä
leipäänkin. Saha saatiin kaksi kuukautta seisottuaan käyntiin jälleen
ja samalla massatehdas.

Veronika kävi usein tädin luona kuulemassa, kuinka nälkäkirjat
lyhenivät. — Lyheniväthän ne.

— Se on siunattu asia, tämä kutominen. Vaimot eivät mene enää
tehtaaseen, — sanoi Hely.

— Sehän siinä taikana onkin. Mitä he siellä tekevätkään, tahrivat
sielunsa ja ruumiinsa, — sanoi Veronika. — Minun lunnaani tulevat
kohta maksettua. Härmälän tädin saatavat vähenevät joka päivä. Tämä
elämä on ihanaa!

— Vaikka pitää kuudelta nousta ja koko häärätä ja vaeltaa
mökistä mökkiin, — sanoi Hely nyreästi.

— Mooseksella on ikävä, siksi minä riennän!

                                                  ⸻

Taas alkoi päivänpaiste tehdä kepposia talven siivoojaneidelle. Se
nosteli valkoiset vaipat, heitteli ne lammikkoihin ja ihmetteli, kun ei
löytänyt vanhaa, tuttua lokaa. Hallimajan hyvä hengetär oli ajattanut
hiekkaa kaiken talvea käytäville. Sille kepposelle nauroi päivänpaiste
heleästi ja lämpimästi, houkutteli lehdet puihin ja ruohon maahan ja
soitti kesän kelloja.

— Kohta minä tulen, — kirjoitti Veronika Moosekselle. — Lunnaani
ovat melkein maksetut ja Hallimaja on kevätpukimissa. Haavat jo
kellertävät keväisessä ruskossaan; kuuset niitten rinnalla vakavasti
nuokkuvat tummassa vihreydessään ja koivut hymyilevät kevään suloa;
tuomet kukkivat, käet kukkuvat; metsässä soi, kukertaa, visertää ja
riemuitsee. Kivistömäen lähteellä käyn joka päivä ottamassa terveisiä
kolmannelle liittolaisellemme. — Ilmassa liitelee vapauden säveliä, ja
minä aavistan — — — en uskalla antaa sille nimeä, se on vielä niin
etäistä ja kuulakkaa.

Eräänä päivänä Veronika vei Härmälän tädille kutsukortin vihkiäisiinsä,
joitten piti tapahtua Tukholmassa.

— Mitäs minä vanha haaska sinne tulisin? Ja mitäs minä enää yllenikään
panisin ja kehtaisinko minä seistä patrunessan vieressä?

— Kruunu-Anna kyllä laittaa silkkisen hameen, — ehdotti Veronika.
— Täti saisi hiukan ajatella Moosestakin siellä vieraassa maassa. On
raukka ajettu pois kuin mikä pahantekijä. Ei ole ketään omaa.

— Voi, voi, niin kyllähän minä, jos Mooses kaipaisi.

Täti tilasi kaupungista kaikkein hienoimmalta neulojalta hameet ja
mantiljit, hatut ja hetaleet. Veronika oikein hämmästyi sitä komeutta.
Pieni kurttuinen naama hukkui hatun pitseihin ja luiset, ruskeat kädet
liian suuriin hansikkaisiin, ja outoihin, pitkiin hameisiin hän oli
kompastua.

Esa ja Hely lähtivät mukaan, mutta Melu jäi pois, kun ei Karéneja oltu
kutsuttu. Alma tuli Helsingistä ja joukko Marckin ystäviä. Se oli
loistava seurue. Aurinko paahtoi laivan kannelle, tuuli löyhytteli
Veronikan huntua ja kietoi tiiviisti vaatteen hänen voimakkaan ja
sulavan vartalonsa ympärille, kun hän seisoi kaukoputkella tähystäen,
laivan lähestyessä satamaa. Hän laski kätensä ja katseli leikkiviä
aaltoja, jotka mursivat vaaleanvihreät harjansa laivan kylkeen ja
ajatteli uneksien Moosesta sellaisena, kuin hän oli Hallimajan asemalla
erotessaan ollut: kukkia kuluneen kesätakin napinlävessä, hellä
katse ja hiukan hermostuneet sormet, jotka osasivat niin omistavasti
silittää. Veronika ummisti silmänsä ja heittäytyi ajatuksissaan hänen
syliinsä.

Laiva liukui yhä lähemmäksi ja etäinen kaupungin humu muuttui
kaikkinieleväksi pauhuksi. Pian saattoi erottaa tuttavat satamassa.

— Tuolla, tullihuoneen edessä, seisoo Mooses! — Veronika osoitti
häntä, ja hääseurue tarkasti hartevata, pitkää, nuorta miestä, joka
seisoi yksin, lähenevää laivaa tähystäen, keppiinsä nojaten. Kaikki
he asettivat hänet sankarikehään ja sadun valaistukseen. Hän oli
prinsessan voittaja. — Jossakin soitettiin.

— Sehän on ”Porilaisten marssi” ja kuuluu Strömparterrilta.

Jo Mooses huomasi Veronikan, astui ripeästi laivan suuntaa seuraten
pysäyspaikalle ja heilutti hetken hattuaan. Veronika riemuitsi ja
ylpeili hänestä sydämessään: — — On kuin outo ja kuitenkin oma,
kuin maailman mies korkeassa hatussa ja hansikkaissa, mutta kasvoilla
rakas hellä ja hyvä ilme. Nyt jo voi erottaa katseen. Silmät ovat
tummuneet ja syvenneet, saaneet jotakin uutta. — Veronikan ajatukset
keskeytyivät. Laiva saapui satamaan ja tullimiehet kiipesivät kannelle.
Heidän mukanaan ilmestyi Mooses äkkiä Veronikan eteen, tempasi hänet
tungoksesta mukaansa salonkiin. Siellä he seisoivat kahden, omistivat
toisensa katseissa. Kaikki uusi Mooseksessa oli Veronikalle mieluista,
miehekästä ja rakasta.

Joku kosketti Mooseksen hihaa. Täti siinä seisoi lyhyenä, kapeana,
vanhat silmät vesissä. Ensi kerran elämässään syleilivät Mooses ja
täti. Esa sattui sen näkemään ja lohdutti hämilleen joutunutta tätiä:
— Tämä kuuluu ihmeisiin ja on luettava maanpakolaisuuden syyksi.

KOTIIN.

Suomessa kuului ilonsanoma: — Maanpakolaiset saapuvat kotiin! —
Lähes kaksi vuotta olivat he ajelehtineet maailmalla kodittomina ja
juurettomina kuin puun lehdet irtireväistyinä omasta oksastaan, myrskyn
ajeltavina, tulevaisuudestaan epävarmoina.

Hallimajalaiset odottivat omiaan, valmistivat vastaanottoa ja ikävöivät
päivää ja hetkeä, jolloin maanpakolaiset saapuisivat. Kivistömäellä
seisoi valmiina kansanopisto kauniina ja vakavana kuin sankarilaulu
ja sen rinnalla maanpakolaisten koti somana kuin lemmenruno. Niitten
harjalla liehui nyt sinivalkoisia lippuja. Hallimajalaiset olivat
ylpeitä opistostansa, mutta se ei ollut yksin heidän. Se oli laajan
maaseudun rakentama. Kaikki he olivat siihen tuoneet hirsiä osaltaan,
keränneet rahaa ja lämpöisin mielin tulleet neuvotteluihin. Esa oli
heitä pimeimpinä hetkinä pitänyt lämpiminä ja viitannut tulevaisuuteen,
jolloin heidän opistonsa saisi kasteensa ja silloin samalla
Mooseksensa. Näin oli Mooseksen nimi liittynyt kirvesten kalskeeseen
opiston kohotessa, työn touhuun, kokousten humuun ja innostuksen
tuleen, tuon salaisen ja kytevän, joka ei saanut henkensä uhalla
liekkiin leimahtaa.

Nyt hymyili vapauden kuulakka kevät, täytti rinnat valoisan päivän
toivolla. Unohdetut olivat pimeyden painajaiset. Kuin Vetehisen
talviset vangit noustiin nyt lainehtivalle selälle.

Työväki oli saanut vapaapäivän ja kaikki riensivät junalle. Maalaisia
oli asemalla suuri joukko odottamassa tulevaa johtajaansa. Raskaissa
tamineissaan, rusokasvoin, jäykkinä ja totisina erottuivat he
heikkorakenteisesta tehtaan väestöstä, joka liikkui ja aaltoili
levottomana.

Soittokunta oli asettunut keskelle asemasiltaa ja sen ympärille joukko
kukoistavia, nuoria tyttöjä, jotka nauravien kasvojensa tasalla
kantoivat kukkavihkoja. Loistavin silmin he odottivat sitä paria,
jonka rakkauden tarina kauniina satuna kulki suusta suuhun, sydämestä
sydämeen ja ihanteellisena lemmen taivaana sai jokaisen nuoren mielen
hehkumaan. Veronika oli heidän prinsessansa, Mooses sankarinsa.

Nyt syntyi hälinää. Juna voihki ja vihelsi kallioitten välissä.
Soittokunta viritti tervehdyksen ja tytöt kohottivat kukkiaan.
Rautahirviö porhalti asemalle puhkien ja rämisten. Tuolla, vaunun
sillalla, he seisoivat, Veronika syli täynnä ruusuja ja Mooses paljain
päin.

— Terve, terve, — kuului väkijoukon huuto. Se eteni ja kaikui
kauempana ”eläköön” huutona. Tytöt piirittivät tulijat kantaen kukkiaan
iloisten kasvojen tasalla. Soitossa ja laulussa puhkesi yleinen
ilo ilmoille, paisui riemuksi ja vapautti mieliä. Kaikki huusivat
huumaantuneina: eläköön! Kelle? Tuolle nuorelle parilleko?

Mooses katsoi heitä silmästä silmään ja hänen sydämensä vavahti.
Miesten silmissä oli jotakin uutta ja outoa, kiihkoista, — ahnasta.
Innostuksen koski nosti hänet hartioilleen, kantoi Veronikan rinnalla.

Se oli hetken vaikutus ja Mooses unohti sen jälleen. Riemu huumasi
hänetkin ja kantoi sylissään opiston ovelle, jossa juhlatulet,
juhlarunot ja juhlaiset ateriat odottivat.

Vasta myöhään yöllä he olivat omassa kodissaan kahden.

— Mooses!

— No?

— Mitä pidät meidän kodistamme?

— He sanoivat minua tänään Tuhkimoksi, joka on voittanut prinsessan ja
puolen valtakuntaa. Tämä on kuin satulinna.

— Oletko sinä onnellinen? — Veronikan ääni soi hellyyttä ja
vakavuutta, kun hän laski kätensä miehensä olalle.

— Ellei tämä ole onnea, silloin en tiedä, mikä olisi. — He katsoivat
toisiaan silmiin, niinkuin katsovat ne, joilla on avain toistensa
sieluun.

— Olet tosiaan onnellinen. Ja se tulee siitä, että olet sadun sankari.
Mutta satu on seikkailua ja ihmeitten maailmaa.

— Etkö sinä ole onnellinen?

— Tunnen liian selvästi, että tämänpäiväinen riemu on vaahtona
nousemista kuultavanvihreän myrskyaallon harjalle.

— Olet runollinen.

— Etkö sinä tunne samaa? Tiedätkö, minä en koskaan tahtoisi nousta
aallon harjalle, vaan pysyä aallon pohjalla, vesien vellojana, aaltoa
nostamassa.

— Sinä olet merkillinen tyttö, Veronika. Sinussa herää usein uutta
ja suurta. Olet kaunis kuin aamurusko etkä itse tahdo tietää siitä,
aina terve ja voimakas, etkä kuitenkaan ylly voimillasi tempomaan.
Sinussa ei ole vähääkään aikasi hermostusta, ei edes uhmamielisyyttä.
Kultaseni, sinussa on sitä voimaa, joka aaltoja nostattaa.

— Kun sinä sen sanot, uskon. Sinä rakastat minua sielullasi ja
ymmärrät minun sieluani. Minä olisin eloton, kuollut, ellei sinua olisi
ollut. Tunnen sen, sieluni tarvitsee sinua joka hetki, elää sinulle
ja sinun kauttasi. Minä en tahdo onnea, en tavota sitä, siirrän sen
yhä tuonnemmaksi, aina tuuma tuumalta etäämmäksi. Tahdon tehdä sen
suuremmaksi, ylevämmäksi, kuinka sanoisin: jumalalliseksi. Ja sitten
— — — niin, en minä sitä sittenkään tahtoisi anastaa, sillä sen
takana häämöittää totuus ja ijäisyys ja niitä janoon, en onnea!

— Niin, armaani, tulkoot myrskyt ja työ. Sinä teet minut vahvaksi.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna sanoi Veronika: — Nyt menemme Talvelaan. Ethän ole
kunnolleen tuttukaan papan kanssa.

— Luuletko, että me tulemme hyvin toimeen keskenämme? Hän
ehkä — — —.

— Voi, sinua, pistä nyt piiloon pelkosi.

— Ei se pelkoakaan ole.

— Mooses kulta, sinähän ihailet pappaa.

— Hän ja minä olemme niin erilaiset.

Marck oli vanhentunut, käynti oli raskasta, tukka kauttaaltaan harmaa,
silmätkin samentuneet. Keskellä ensi illan riemua Veronika sen huomasi.
Hän tiesi, että hän itse oli piirtänyt nuo syvät juovat isänsä otsaan
ja sirottanut harmautta hänen mustaan tukkaansa, ja hellä, ihaileva
sääli sai vedet hänen silmiinsä. — Kohtalo on armoton ja sokea, —
myönsi hän itselleen, — ja ihminen elää itsellensä, oman sisäisen
sointunsa mukaan. Hän tarvitsee työnsä jatkajaa. Pappa hyvä, kuinka
sinä olet pettynyt, työsi jää — — — ties kenen varaan.

Ja minä valitsin sen ainoan, jonka voin valita.

— Nyt me tulemme ja olemme koko täällä, — selitti hän
eteisessä. — Emme lähde, vaikka ajaisitte. Ah, täällä hengitän kodin
ilmaa, muu maailma saa hävitä.

— Moosekselle hän kuiskasi: — Tule katsomaan onko papan
kirjoituspöydällä sininen nauha kynätelineessä!

Marck istui pöytänsä ääressä ja siirsi paperit syrjään. Veronika nojasi
tuolin selustaan ja upotti sormensa harmaaseen tukkaan.

— Pappa, nyt vasta minulle on selvinnyt, että sinä olet hirveän tärkeä
henkilö minulle. Kun olin kotona, kaipasin Moosesta. Nyt kun sain
Mooseksen, kaipaan sinua.

— Kun kissanpoika kasvaa, niin se saa silmät.

Veronika ei malttanut olla paikoillaan. Hän hyräili ja kulki huoneesta
huoneeseen, väänsi laatikot mullin mallin ja kyseli äidiltään
taloudesta sellaisella innolla, että rouva Marck riipaistui irti
arkipäiväisestä tasaisuudestaan ja yhdessä he nyt neuvottelivat
kiivaasti, unohtaen miehet.

Marck ja Mooses puhelivat yleisistä asioista karttaen lähempiä välejä.
Kumpikin pelkäsi kompastuvansa.

— Kyllähän kapitalistin voitto on kansan voitto, — sanoi Marck.

— Epäilemättä, mutta sen rinnalla täytyy käydä kansan henkisen voiton.

— Mitä sinä sillä tarkoitat?

— Kaiken kansan pitää voida seurata maan lainlaadintaa ja ottaa osaa
siihen. Kunnallinen itsehallinto yleisen äänioikeuden perusteella olisi
erinomainen kasvattaja, — sanoi Mooses.

— Kun minä syvennyn omaan alaani, en joudu ajattelemaan muuta. —
Marckin kasvoilta hävisi valoisa ilme, joka nuorten tullessa oli häntä
elähyttänyt.

— Se juuri onkin suurta, voida kiintyä koko olennollaan omaansa, luoda
uutta ja raivata tietä muillekin. Juuri sellaisten miesten varassa,
kuin te olette, on Suomen tulevaisuus! — huudahti Mooses innostuneena.
Marck hämmästyi ja katsoi pitkään nuorta miestä, joka yhä kasvoi hänen
silmissään. Mooseksesta oli hävinnyt kaikki poikamaisuus. Ryhti oli
suora ja voimakas, katseessa varmuutta ja älyä; vain silloin tällöin
välähti lämmin, viehkeä silmänisku, joka antoi kasvoille niiden
lumoavan ilmeen.

Marck nousi tuoliltaan ja hymyili. Hän oli jälleen voitettu.

— Teollisuus ei vielä hallitse meillä, vaan merkitsee vähän. — Hän
katsoi vielä kerran vävyynsä ja sanoi ikäänkuin ohimennen: — Kuule,
etkö ole ajatellut mahdollisuutta siirtyä tähän minun tehtaaseeni? —
Marck katsoi nyt jännittyneesti Moosesta, jonka kasvoilla innostus
vielä väreili.

— En, ei minusta ikinä tule liikemiestä. Minä ihailen teidän
työtänne ja lasken riemulla, kuinka paljon hyötyä ja lisää onnea se
tuottaa kansalle ja uusia mahdollisuuksia henkiseenkin kehittymiseen.
Minä olen opettaja ja kasvattaja. — Mooses ei nähnyt pettymystä
Marckin kasvoilla; hän liikkui nyt vapaasti ja luonnollisesti omassa
ajatuspiirissään.

— Missä Eveliina ja Veronika lienevät, pitäisi saada jotakin
suunavausta!

— No, vieläkö sinä olet yhtä kiivas sosialisti kuin ennenkin? — kysyi
Marck pöydässä sellaisella huolettomuudella kuin soutaja, joka on
vetänyt airot veneeseen eikä aijokaan niitä käyttää.

— Olen kyllä. Pikkupoikana luulin, että kuu oli tarttunut Kivistömäen
männyn latvoihin, ja kiipesin tavottamaan. Nuorukaisena uskoin, että
maailman kurjuus on rikkaitten syy. Nyt tiedän, että kansa voi luoda
itselleen onnea, mutta ainoastaan sen verran, kuin se ansaitsee.

— Sinä tarkoitat, että ainoastaan siinä määrässä kuin kansa noudattaa
totuutta ja rakkautta, voi se tulla onnelliseksi, — sanoi Veronika.

— Meneppäs sanomaan se työväentalolla, — sanoi Marck.

— Se on siellä sanottava, — sanoi Mooses.

MYRSKY.

Opistoon oli pyrkijöitä toista sataa, ja työ piti juuri alettaman, kun
samana päivänä kaikki saapuneet junat jäivät asemalle ja nopea huhu
levisi yleisestä lakosta. Se sytytti ihmisten mielet kuin tulikipinä
tappurat. Kansaa tulvi Hallimajaan joka puolelta, uteliaana, pelokkaana
tai taistelun ja seikkailun haluisena.

Tulipunaiset liput liehuivat ensimmäiseksi ”talon” harjanteella ja
niitten varjossa luikersi pitkä, tumma ihmisvirta rinnettä alas, paisui
ja laajeni ja sulloutui seurahuoneen suureen, aidattuun pihaan.

Mooses, Esa, Ruhala ja hänen joukkonsa kulkivat rinnan punaisten
lippujen varjossa laulaen kansallislauluja ja työväen marssia. Kaikki
äänet yhtyivät oikean ja hyvän ylistykseen; kaikki kukkarot aukenivat
nälkäisten ruokkimiseen ja turvattomien matkustajien ylläpitoon
ja majoittamiseen. Ensimmäinen päivä oli ihanaa vapauden laulua,
tulevaisuuden kultaisia toiveita täynnä. Kaikki sydämet avattiin toinen
toisilleen; juotiin vapauden maljasta ihanaa innostuksen ja elon
nestettä.

Toisille oli vapaus huumaavaa väkiviinaa, teki miehet raivopäiksi,
villitsi väkivaltaisiin tekoihin ja loihti esiin heidän rumimmat
intohimonsa.

Toisena päivänä neuvoteltiin seurahuoneen suuressa salissa. Ruhala
asettui nyt joukkoineen viimeisille riveille. Manu hiipi heidän
taakseen laveassa takissaan, silmissä omituinen, villi hehku. Joukko
uusia, outoja naamoja muodosti muurin heidän kulmallaan, josta
usein kuului kovaääninen ”hyvä” tai ”ei” soinnuttomasti sorahtaen.
Silloin tällöin häiritsi Mooseksen puhetta järeä sana, jota säestivät
hyväksyvät katseet ja uhkaavat liikkeet syrjämuurissa.

Kun Mooses oli selvitellyt lakon valtiollista tarkoitusta, kehoitti
hän läsnäolevia valitsemaan väliaikaisen komitean lakkoajaksi
ylläpitämään järjestystä ja laatimaan oman paikkakunnan osalta ohjelmaa
tulevaisuutta varten.

Syrjämuuri liikahti levottomasti ja Ruhala pyysi puheenvuoroa: — Meitä
on tässä vain pieni joukko, mutta takanamme on suuri kansan paljous
ja me kysymme: Mistä saisimme kylliksi työtä ja kylliksi palkkaa?
Kaikki muut asiat ovat meille toisarvoisia. Tämä on otettava ensiksi
tutkittavaksi. Muuten sanon minä, että koko tämä himphamppu tulee vain
yläluokan hyväksi, on tyhjää kuun paistattamista meille köyhäläisille
sillä aikaa, kun muut auringossa loikovat. Yläluokka on nyt
näännyttänyt meitä niin, että olemme kuin kymmenes osa nälkäsankaria
ja koreesti nuolemme heidän rasvaisia sormiaan, kyykimme kuin hiiret
heidän nurkissaan. Mutta nyt minä sanon, että tästä täytyy tulla loppu!
— Ruhala notkisti polviaan ja painoi ruumistaan antaakseen pontta
viimeiselle sanalle. Syrjämuurista kaikui ”hyvä” huuto, ja Ruhala
innostui jatkamaan: — Yhteiskuntamme on kuin tunkioläjä. Tuleen kuiva
tönskä sen päältä, että hedelmällinen voima pääsee ruohoa kasvamaan!
Pois yläluokka köyhälistön niskoilta! Me tahdomme nähdä päivän!

— Juuri niin on tehtävä, — myönsi Mooses puheenjohtajana. — Minä
tahtoisin vaan jatkaa Ruhalan vertausta tunkioläjästä. Hän ei ole
maanviljelijä eikä tullut ajatelleeksi, että tunkio ajetaan pellolle ja
sekotetaan multaan. Silloin siitä on hyötyä. Kun sitä muuten huvikseen
penkoo ja jättää siihen paikkaan, levittää se inhottavaa lemua. Sen
mädännäisyys tekee ihmiset sairaiksi!

Syrjämuuri kuunteli murahdellen ja Ruhala tarttui taas puheeseen: —
Kuulen, että maisteriinkin on jo tarttunut kapitalistien oppi. Me
köyhälistö olemme löyhkäävää mädännäisyyttä teidän mielestänne. Ei
siitä ole kauan, kun maisteri itse huusi häviötä kapitalisteille, mutta
silloin te olittekin köyhä. Me emme tyydy enää koreihin lupauksiin, me
vaadimme oikeata johtoa. Me tahdomme nousta kapitalismin orjuudesta. Me
emme usko loruihin; me vaadimme tosityötä. Emme huoli paikkauksista,
kapitalistien hoitoloista ja parantoloista ja seinien paperoimisista
ja puoskaroimisista emmekä lattiaimme maalaamisista. Me tahdomme osan
johtoon ja työhön!

Ruhalan emäntä seisoi lähellä Veronikaa. Hän joutui aivan epätoivoon
kuullessaan miehensä puhetta, sillä parantumisestaan saakka hän oli
ihaillut Veronikaa ja ollut hänelle kiitollinen. Hän pujottautui
ihmisjoukon läpi miehensä taakse. Joku joukosta sanoi: — Rouva Ruhala
tahtoo puhua.

— Enhän minä, — — vaikka voinhan sen ääneenkin sanoa. Kyllä ne
hoitolat ja parantolat ja työväenasuntojen sivoomiset ovat olleet hyvä
asia. Ja pyydämme, että neiti — — rouva Härmälä jatkaisi samaan
suuntaan työ — — —. Sivumuurista kuului ankaraa murinaa, joka kasvoi
jalkojen ja keppien kolinalla valtavaksi meluksi ja hukutti heikon
äänen.

— Kopistakaa, minkä kopistatte! — huusi Kruunu-Anna. — Suunne on
täynnä rohkeita sanoja, mutta työnne ovat kurjia ja matalia. Perheenne
jätätte usein vaimoparkainne elätettäväksi, niinkuin Ruhala itsekin
on tehnyt. Lakon aikana se raukka itsensä näännytti ja ukko kulki
kokouksesta kokoukseen huutamassa — — —.

— Suu poikki akoilta! — huudettiin.

— Asiaan! — huusi puheenjohtaja, mutta melu yltyi. Kukaan ei saanut
ääntään kuuluville.

— Hiljaa! — huusi Mooses täysin voimin ja löi nuijan varren poikki
pöytään. Tuli hiljaisuus. — Täällä ulvotaan kuin sudet metsässä! —
huusi Mooses. — Tiedättekö, mitä Venäjällä on tekeillä?

— Vapaus, vapaus! — huudettiin.

— Mikä on vapaus? Minä sanoisin: vapaus on oikeudessa! Vaikka täällä
toisemme haukkumalla hävittäisimme ja veremme maahan vuodattaisimme,
emme pääsisi hituistakaan lähemmäksi oikeutta eikä myöskään vapautta.
Päinvastoin tulisimme heikoiksi, erottaisimme sydämet, surmaisimme
yhteistunnon. Te uskotte, että ikuinen oikeus hukkuu ja te sen mukana,
jos joku kansanluokka toista sortaa. Ei! Luonto, ikuinen oikeus
pakottaa omansa, se on vahvat, taistelemaan työllä ja toimella,
viisaudella ja kestävyydellä omien lakiensa mukaan. Ne, luonnon ja
oikeuden lait auttavat voittoon, ei vääryys, ei väkivalta! Meillä
on taistelu käsissä. Pitäkää puhtaina kätenne, noudattakaa
omaatuntoa — — —.

— Alas sellaiset puhujat! huudettiin joukosta, mutta se huuto ei
saanut voimakasta kannatusta ja kun Mooses lopetti puheensa, alettiin
taas neuvotella käytännöllisistä asioista.

                                                  ⸻

Veronika, Hely ja Melu olivat rientäneet asemalle hätääntyneitä
matkustajia auttamaan. He ruokkivat ja majoittivat kolmesataa ihmistä:
äitejä pienine lapsineen, epätoivoisia, joitten perhe oli turvattomaksi
kotiin jäänyt, sairaita, jotka olivat matkalla parantolaan,
kaikenlaista kansaa, joilla ei ollut muuta kuin matkalippu taskussaan.

Hannulan Onni ja Manu oli muitten mukana valittu järjestystä hoitamaan.
Aseilla varustettuina he kulkivat marraskuun hämärässä.

— Massatehtaan piipusta nousee savua! — sanoi joku.

— Se ei seiso!

Talvelan portit olivat kiinni, samoin tehtaan. Mutta miehet rikkoivat
portin ja tunkeutuivat Marckin luo hänen kotiinsa.

— Tehdas on suljettava, — vaati Manu.

— Se on suljettu! — sanoi Marck.

— Me tahdomme päästä sisään katsomaan.

— Tehdas ei ole mikään maantie, minne kaikki rosvot saisivat tunkeutua.

— Punnitkaa sananne, patruuna! Me tahdomme tehtaaseen; ja ellei muu
auta, niin tässä on avain! — Manu veti browningin taskustaan.

— On se minullakin, — sanoi Marck, nousi istualtaan ja asettui
ruokasalin kaappia vastaan seisomaan ase ojennettuna miehiä vastaan.
— Ase taskuun! komensi hän varmalla äänellä. Manu totteli. — Nyt
peräännytte ovelle kädet pystyssä! — Miehet seisoivat suu auki. —
Mars! — komensi Marck, — muuten, jumal’avita, minä laukaisen! —
Miehet lähtivät.

                                                  ⸻

Kylmästä väristen ja uupuneena palasi Veronika asemalta matkustavia ja
seudun köyhiä ruokkimasta. Hevosta ei saanut käyttää. Hän tuli jalan
kiireesti astuen lokaista ja kuoppaista tietä. Silloin tällöin ilmestyi
pimeästä joku ihmishaahmo ja katosi jälleen yön tummuuteen. Miesten
ääniä kuului kiihkeässä kiistassa ja pian hän oli heidän keskellään.
Silmät kiiluivat kiihkoisina pimeässä, mutta äänekäs puhelu vaikeni.
Veronika tunsi Manun laajasta takistaan ja muisti samassa, että hänen
ulkotyöväenkomiteanaisensa oli valittanut heidän kärsivän nälkää.

— Jos miehiä haluttaa syödä, on asemalla valmista ruokaa, — sanoi hän
ystävällisesti.

— Susi teidän ruokia syököön! — sanoi Manu katkerasti ja sylki
pitkään.

Veronikaa värisytti kiiluvat katseet. Hän pujahti äkkiä miesten ohitse
lokaisella tiellä ja lähti juoksemaan. Hän kuuli takanaan sadatuksia ja
vihaisia huutoja ja päätti poiketa Kruunu-Annalle ja pyytää Helmiä tai
Annaa mukaansa, mutta eteiseen tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta
sisältä.

— Sinä kuljet kuin rosvo kiiluvin silmin, ase kourassa vaanimassa
parempia ihmisiä ja olet olevinasi kuin sika menevinään. Minä en
ikipäivinä sinusta huoli, olet kuin mikäkin Manu! — Ääni oli Helmin.

— Ole sinä vait, herrojen orja ja pohattojen portto. Minä olen vapaa
mies ja teen mitä tahdon! — Ääni oli Hannulan Onnin. Huoneessa kolahti
ja sen jälkeen tuli hiljaisuus. Veronika värisi, ei voinut kauhulta
jäsentä liikuttaa. Samassa ovi työnnettiin sisältä auki ja Onni hiipi
ulos pimeään eteiseen ja hävisi marraskuun.

Veronika kuunteli vielä hetken ja meni sisään. Helmi virui lattialla,
hän oli kaatunut tuolinensa. — Helmi, Helmi! — huuteli Veronika ja
ravisti häntä. Helmi avasi hiljalleen silmänsä ja hieroi niitä nousten
istumaan.

— Mitä hän teki sinulle?

— Kuuliko neiti?

— Kerro nyt. Mitä hän teki?

— Ei hän tehnyt mitään. En ainakaan tajunnut. Hän vain ojensi
revolverin ja katsoi niin kauheasti. Sitte en muista. Taisin kaatua.

— Miksi hän sinua ahdistaa?

— Me olimme kihloissa ennen, mutta kun hän on yltynyt sellaiseksi
Manuksi, en minä voi kärsiä häntä.

— Oikein, Helmi! Nyt minä menen. Pane ovesi lukkoon.

Veronika painoi kätensä levottomalle sydämelleen, juoksi kuin henkensä
edestä. Päätä kivisti ja päivän moninaiset tapahtumat kiitivät hurjaa
nelistä hänen kuumeisessa mielessään. Mooses ei ollut kotona. Hän
heittihe pitkäkseen lattialle ylen uupuneena, nukkui, eikä nukkunut.
Hurjat hevoset ahdistivat häntä pimeässä, taivas salamoi ja ihmiset
lauloivat, kulkivat pitkässä jonossa pitkin harjua, kaarsivat yhä
lähemmäksi Talvelaa. Hän itse tuijotti pimeyteen ja oli tukehtua sen
painoon, huusi valoa ja rukoili: — Oi ikuinen Jumala, anna valoa! —
Hänen isänsä nousi ihmisjoukosta, kohotti aseensa ja laukasi. Valo
välähti ja Veronika heräsi. Palvelija toi lamppua huoneeseen.

                                                  ⸻

Aamulla he heräsivät hurraahuutoihin, jotka kuuluivat heidän asuntoonsa
seurahuoneen pihalta.

— Kuuletko, Mooses, noissa huudoissa on uhkaa. Minua ne sävähyttävät
pahasti, — sanoi Veronika.

He riensivät joukkoon ja saapuivat paraiksi kuulemaan Ruhalan puhetta.
— Toverit, — huusi hän täydellä voimalla, — me köyhälistö olemme
olleet yksinkertaisia ja luottavaisia, uskoneet parempien päivien
kerran koittavan ja nyt näyttääkin siltä, kuin niin kävisi, mutta
älkäämme uskoko parempiosaisten kädenlyöntiin ja yrityksiin eikä heidän
saarnatun jumalansa apuun. Siihen he eivät itsekään usko, tekevät
temppuja hänen selkänsä takana kuin vanhan raihnaisen ukon, nostavat
meille varottavaa sormea, ilkku mielessä ja sanovat: ”Hiljaa lapset,
ettei ukko suutu”. Me köyhälistö voimme luottaa vaan toinen toisiimme
ja liittyä vastustamaan yläluokan sortoa. Yläluokan liitto on rautainen
ja luja kuin vuoret. He turvaavat lakiin ja oikeuksiinsa ja sen nojalla
imevät meistä veren ja syöttävät puutteella ja kurjuudella. Meillä ei
ole muuta keinoa kuin: pois sellaiset lait, ja köyhälistö hankkikoon
itse itselleen lait ja oikeudet! — Ruhala oli tyyni ja vakava eikä
eläköön-huudot olleet kovinkaan voimakkaat. Kiihottuneet, jotka kaiken
melun pitivät, vaativat repäisevämpiä puheita.

Hannulan Onni nousi lavalle, ja hurjien parvi hänen edessään nosti
hyvä-huudon. Hän luki omatekoisensa runon nyrkkiä puiden ja huutaen
verta ja kostoa rikkaille ja mahtaville. Lopuksi hän turvautui suoraan
puheeseen: — Lietsokaa te voimakkaat väkivallan pauhaavaa myrskyä!

Mooses ja Veronika katsoivat toisiinsa. Onnin sanat ja sävy
muistuttivat nyt Mooseksen puhetta.

— Me tahdomme olla kuin ärjyvä koski, joka vetensä purkaa uuteen
uraan, allensa ruhjoo kaikki esteet. Ei oikeutta köyhä saa, ellei itse
sitä hanki!

Hän kiihtyi yhä, unohti sanottavansa ja syöksi kuin vallaton varsa
sokeasti edelleen.

— Jo kauan on meitä kidutettu, vertamme imetty, hiestämme lihottu.
Katsokaa noita kurjia majoja, — puhuja viittasi kylään, joka ei tänne
näkynyt, — niissä on meitä näännytetty ja orjiksi kasvatettu. Mutta
nyt me nousemme ja kaadamme esteet, sorramme sortajat, kahleisiin
lyömme heidät. Aseisiin, nuoret, reimat miehet! Kellä rohkeutta on,
se etummaisena kaartiimme tulkoon. Ei aikaa saa tuhlata, nyt on hetki
meidän!

Mooses oli tunkeutunut lähemmäksi puhujalavaa aikomuksessa nousta
puhumaan, mutta joku tarttui hänen käsivarteensa: — Onko maisterilla
lakkokomitean lupa puhua? —

— Vieläkö täällä sensuuria pidetään? — kysyi Mooses tulistuneena.

— Kyllä meidän täytyy, — sanoi Onni punaisena puheestaan. — Muuten
emme voi vastata, mitä kansa tekee. Se on nyt niin hurjistunut.

— Teidän puheenne oli kumouksellinen. Sitä juuri sanoisin kansan
yllyttämiseksi.

Joukko outoja miehiä kerääntyi Mooseksen ympärille kuulemaan. — Mekö
kansaa yllytämme? Se on itse niin kiihtynyt, että on täysi työ sitä
hillitä, ettei se repisi kappaleiksi teitä kapitalisteja ja porvareita,
— väitti Hannula.

— Jos niin kävisi, en luulisi teidän kovinkaan surevan, — sanoi
Mooses hymyillen. Miehet nauroivat.

— Maisteri menee vaan puhumaan, sanoi Ruhala. Mooses seisoi hetken
ääneti joukon edessä katsellen järeitä kasvoja, joitten silmissä hehkui
kiihkoisa, ahnas halu saada kuulla uutta, nähdä onnen pyörän heilahdus,
koskettaa sitä kädellään ja sitten hurjaa, myrskyisää vauhtia
kiidättää: minne? — Kansalaiset! — sanoi Mooses. — Olette maistaneet
liiaksi kiihotusten ja hurjuuksien juovuttavaa, vaarallista viinaa,
mutta meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, emme saa erehtyä,
vaan selväjärkisinä käydä ohjaamaan Suomen kansan kohtaloa. Se hetki
on nyt juuri käsissämme. Teidän täytyy uskoa, ettei kukaan täällä nyt
ole sortaja eikä sorrettu. Olemme kaikki ihmisiä ja kansalaisia. Tällä
hetkellä ei voi luokkaedut — — —.

Alas, alas, alas! — ärjyi joukkue lavan edessä. Mooses seisoi kalpeana
odottaen myrskyn asettumista. Joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli
sama mies, joka oli estänyt häntä lavalle nousemasta. Mooses ravisti
miehen itsestään irti ja harppasi alas.

— Juna on tulossa! — huudettiin miehestä mieheen, ja ken vaan
jaloille kykeni, riensi asemalle kuulemaan ja näkemään ja saamaan
tietoja muilta seuduilta. Vihdoin se puhkui kallioiden välistä, tuo
kauan odotettu, kiihkeästi kaivattu. Se ajoi remuten asemalle täynnä
riemuista kansaa, miehet kukissa, naiset naurussa, soitoin, lauluin,
puhein ja huudoin vapaudesta juopuneena. Porvarillisten kasvoille
levisi pettynyt raukeus. Tuo kiihkeästi odotettu oli ”lakkojuna”, kulki
poikki Etelä-Suomen, kaarsi kohti pohjoistakin ja tavoitti itäistä
laitaa, kuulutti vapauden riemusanomaa ja köyhälistön suurta voittoa.
Se oli kuin auringonsäde pimeässä yössä, lämmitti ja sytytti. Se
kertoi kansan asettamasta väliaikaisesta hallituksesta ja ”punaisesta
manifestista”.

Viimeisessä vaunussa oli Mooseksen tuttava maanpakolaisajoilta, ja
hän painoi jotakin salavihkaa ystävänsä taskuun kuiskaten: — Se on
manifesti, vielä julkaisematon. He repivät sen palasiksi, jos näytämme.
Tiellä heitettiin junasta pois muuan mies, jolla näitä oli.

— Nyt neuvotteluihin, — sanoi Esa. — Tästä tulee kova ottelu. Heillä
on ihmeellisiä uutisia Helsingistä. Kaikki on punaisten hallussa: maat
ja mannut, kahvit ja pannut.

Kokouksessa oli pääkaupungista tulleita eläviä viestejä, ja Onni Hannula
jakoi punaista manifestia. — Nyt emme haikaile emmekä
kumartele ketään. Nelivaljakko riisutaan ja me, köyhälistö, säädämme
lakia.

— Ei nyt ole puhumisesta hyötyä, — sanoi Mooses Esalle.

— Ennen me saisimme kivetkin kiljumaan kuin punaiset luopumaan
hullutuksistaan.

Maltillisia oli lakkokomiteassa toinen puoli ja punaiset olivat
raivoissaan.

— Ellette hyväksy punaista manifestia, voitte saada tästä, — huusi
Manu hurjin katsein ojentaen revolverin Moosesta kohti.

Kaikki jähmettyivät kauhusta ja henkeä pidätellen seurattiin Manun
liikkeitä.

— Vaikka meidät kappaleiksi repisitte, emme rahtuistakaan poikkea
oikeudesta! — huusi Mooses suuttumuksesta kalpeana.

Manu piteli asettaan hermostuneesti, heilutteli sitä ja pisti laveaan
taskuunsa. Hengitettiin helpommin.

— Peto on nyt näyttänyt hampaansa, voi se vielä kynsiäänkin käyttää.
Parasta olisi panna lujat vahdit Talvelaan, — sanoi Esa.

— Se voisi ärsyttää heitä, — sanoi Veronika. — Manu on aina
tapaisensa, ei ne muut sentään — —.

                                                  ⸻

Sillä aikaa kun sisähuoneissa neuvoteltiin, puhui seurahuoneen pihassa
toinen toistansa kiivaampi toisten seutujen lähettiläs ja repäisevät
”eläköön” ja ”alas” huudot hermostuttivat Veronikaa. Hän oli Mooseksen
kanssa neuvotteluissa ja lähti sieltä pihaan puheita kuulemaan. Kun
hän tuli ulos, tapasi hän Melun, joka kalpeana seisoi oven vieressä
portailla. Joku puhuja oli juuri lopettanut ja nyt kuului jyrisevä
”alas” huuto. Seuraava puhuja ehdotti, että mentäisiin Karénille
mielenosotusretkelle ja samalla suljettaisiin olutpuoti. Tämän
kuultuaan liukui Melu alas portailta, sulloutui tungokseen, ponnisti ja
pujottelihe ominaisella notkeudellaan ja voimallaan joukon lävitse ja
riensi kotiin.

Karén harppoi levottomana työhuoneessaan. Rouvan päätä särki. Hän
ei ollut rahtustakaan nukkunut moneen yöhön, kirkasi pienimmänkin
kolauksen kuultuaan ja oli ärtyinen kuin riehaantunut lapsi.

Rolf poltti vimmatusti vahvoja sikaareja ja laski karkeata pilaa
roskajoukon räyhäämisestä. Melu kertoi, mitä seurahuoneen pihassa oli
päätetty.

— Olisipa täällä vain joku kasakka ja nagaikkoja! — huudahti Rolf
uhkaavana.

— Hurskaita toivomuksia. Tosiaankin, voisihan niitä riivatuita hiukan
pelottaa, — sanoi Karén kevyesti naurahtaen.

— Ootappas pappa, kyllä minä ne — — —!

— Jumalan tähden Rolf, jätä se tekemättä! — huudahti Melu. — Te
ette ole olleet siellä joukossa, ette tiedä, mitä nyt on tekeillä.
Siellä ei leikitä, kaikki on täyttä totta, pelottavaa ja hirvittävää
kaikessa pimeydessään. Mistään ei saada luotettavia tietoja, pelkkiä
ristiriitaisia huhuja.

— Melu, sinä liioittelet naisten tapaan. Manifestikin on tullut, —
sanoi Karén.

— Vahvistamaton toistaiseksi, — vakuutti Melu.

— No, mitä sinä niistä asioista tiedät?

— Enemmän tällä kertaa kuin te täällä kotona. Minä varotan ja pyydän,
älkää tehkö mitään hullutuksia, älkää ärsyttäkö kansaa. Verityöt eivät
voi olla kaukana, kun päiväkaudet lietsotaan mielettömillä koston ja
väkivallan huudoilla.

— Sinä alat olla yhtä hermostunut kuin mamma. Minä lähden ulos, ei
tätä ainaista jankutusta jaksa kuulla! — sanoi Rolf.

— Kuule, Rolf kulta, ole järkevä. Minusta tuntuu kun olisimme tehneet
heille väärin. Niin, emmehän me ole olutta valmistaneet, mutta
sentäänkin — — kun pappa — — —, — sanoi Melu pihassa.

— Älä puhu sillä tavalla papasta! — Rolfin huudossa oli uhkaa. Melu
tarttui miehensä käsivarteen.

— Hyödymmehän mekin siitä.

— Sinä puhut kuin roskajoukko.

— Voi älä sano roskajoukoksi. He ovat nyt oikeassa ja me väärässä.
Minä tunnen sen!

— Kuulehan, Melu, menekin sinä heidän joukkoonsa huutamaan alas pappaa
ja minua, vaan älä tule sitte enää minun pöytääni! — Rolf irroitti
kätensä tylysti Melusta.

— Rolf, sinä et ajattele, mitä sanot!

— Liiankin paljon. Ja minä heille vielä näytän! — Rolf jätti Melun
pihaan ja riensi Hallimajaan päin taaksensa katsomatta.

                                                  ⸻

Seuraavan päivän iltapuolella oli taas suuri kokous seurahuoneen
pihassa. Melu oli saapunut ajoissa ja seisoi levottomana tungoksessa.
Puheet lietsoivat tulta ja vihaa yläluokkaa vastaan. Melusta tuntui
kuin olisi ilma ollut täynnä veristä sumua, hätähuutoja ja tuskaa.
Tulipunaiset liput roikkuivat tangoissa suorina ja velttoina peittäen
valkoiset vaalilauseet, kuin olisivat tällä kertaa tahtoneet ne
unhottaa ja ampua pilvistä kultaisen kotkan. Tahtomattaan seurasi Melu
tungosta ja joutui yhä lähemmäksi lavaa, jonka kulmissa liput olivat.
Joukossa oli levottomuutta, kuiskailtiin, tungettiin sinne tänne.
Ahdinko oli kamala. Äkkiä kirkasi naisen ääni portilta: — Kasakat
tulevat! — Melua pyörrytti, silmissä musteni ja ihmiset hävisivät,
mutta samalla hän pääsi jälleen tajuihinsa, survasi itsensä lavan
portaalle, juoksi ylös ja sieppasi lavan kulmasta lipun käsiinsä,
heilutti sitä ja huusi luonnottoman kovalla äänellä:

— Kasakoita ei tule, se on pelotusta, valetta! Kasakoita ei tule! —
Huutoaan hän jatkoi siksi, kunnes ihmiset rauhoittuivat, alkoivat uskoa
ja kysellä.

Silloin Melu häpeissään lujui alas lavalta. Lippu liukui hänen
käsistään ja jäi portaille lojumaan. Hän itse hukkui väkijoukkoon,
kulki vapisevin polvin, sydän pakahtumaisillaan lyöntien nopeudesta
vanhaa, tuttua tietä Härmälän tädin luo. Siellä hän sanatonna ja
voimatonna lankesi tädin kaulaan ja itki hillitöntä tuskaa.

Täti silitteli päätä ja vei sohvalle lepäämään, jätti hänet yksin
rauhottumaan kyselemättä, utelematta. Itse hän lähti kylälle kuulemaan,
mitä oli tapahtunut.

Kun ihmiset olivat selvinneet oman pelkonsa huumauksesta ja päässeet
käsittämään, että Melu oli puhunut totta, alettiin kiihkeästi kysellä:
mistä sellainen huhu oli lähtenyt?

Onni Hannula nousi lavalle ja selitti sekavassa puheessa, kuinka
kapitalistit ennenkin olivat poliisien apuun turvautuneet ja niillä
työväkeään kurissa pitäneet. Hän kiihottui yhä selvemmin puhumaan
Marckista ja jyrisevä ”alas” huuto vahvisti hänen puheensa.

Talvellinen vihamielisyys lakkoajoilta puhkesi nyt ilmi tekoihin.
Ruhala, Hannula ja Manu olivat ensimmäisiä rivissä, kun liehuvien
lippujen suojassa marssittiin Talvelaan.

Kun Mooses näki kiihtyneen mielialan, ei hän yrittänytkään puhua
järkeä. Pieni joukkue lavan edessä oli varmasti päättänyt kostaa. Sen
hän tiesi. Hän riennätti Esaa mukaansa Talvelaan.

Mooses ilmoitti ensin asiasta Veronikalle, joka oli viimeisinä päivinä
asunut Talvelassa, sillä Marck oli ollut heikko revolverikohtauksen
jälkeen ”järjestyskomitean” kanssa.

— Mitä pappa sanoisi, jos nyt koko lakkojoukko tulisi tänne Talvelaan?
— kysyi Veronika hymyillen.

— Voihan täällä peeveleitten pesässä tapahtua mitä tahansa. Mooses on
nolona ja Esa punainen kuin koulupoika, jolla on huono omatunto. No,
pojat, tulevatko he?

— Tulevat, — sanoi Mooses silmäillen tielle.

Marck katsoi työhuoneensa akkunasta kansanjoukkoa, joka hajallisena
laumana seurasi pientä miesten ryhmää keskellään.

Ilta alkoi jo pimetä ja harmaina haamuina liikuttiin pihassa.
Konttorihuoneuston ulko-ovelle kolkutettiin, mutta Marck sanoi: — Ei
ketään saa päästää sisälle. Heillä ei ole tällä hetkellä mitään asiaa
minulle. — Hän otti laatikostaan revolverin ja antoi Moosekselle
toisen ja Esalle kolmannen. — No, pojat, pitäkää puolenne, jos
tarvitaan!

Ulkoa kuului epäselvää puhetta, melua ja naurua. Nyt puhui joku
Marckistä.

Mooses lähti keittiön kautta ulos väkijoukkoon.

— Se on Hannulan ääni, — sanoi Esa. — Sanoja en erota.

Samassa huudettiin ”alas Marck, piiskuri ja verenimijä!”

— Se oli Manun ääni, — sanoi Esa.

”Alas, alas!” kuului nyt sekavin äänin ja akkunaan jysähti kivi.

Marck seisoi kalpeana keskellä lattiaa asetta puristaen kädessään. Hän
sävähti kiven jysäyksestä kuin joku olisi lyönyt häntä vasten kasvoja.

— Voi, pappa, tule pois toiseen, huoneeseen! — rukoili Veronika.

Marck ei kuullut. Kun toinen kivi jysähti akkunaan ja täräytti ruudun
rikki, astui hän aukon luo ja ampui aseellaan ilmaan. Laukausta seurasi
hurja rähinä ulkona, ja Marck horjui käydessään valkoiseen saliin.

Veronika seurasi häntä levottomana, mutta ei ennättänyt luo, kun Marck
äkkiä kaatui lattialle.

Rouva Marck, Esa ja Veronika kantoivat hänet vuoteelleen ja
telefonoivat kaupungista lääkäriä.

— Henrik, Henrik! — huuteli hänen vaimonsa epätoivoisena. — Henrik,
Henrik, anna joku merkki, voitko kuulla? — He odottivat kaikki henkeä
pidätellen. Merkkiä ei tullut.

Esa koetteli suonta. Hän tiesi, että Marck oli kuollut.

— Pappa kulta! — puheli Veronika polvillaan hänen vuoteensa vieressä
ja nyyhki.

— Sinä olet niin hiljaa. Mamma, luuletko — — — luuletko sinä — —?

Äidin kasvoilla oli sanomaton tuska, ja Veronika hiipi hänen luokseen,
piilotti päänsä hänen povelleen ja kuiskasi: — Mamma, onko pappa
kuollut? — Äiti tuijotti yhä eteensä ja silitteli tyttärensä päätä.

— On, hän on kuollut, — sanoi hän soinnuttomalla äänellä.

Esa jätti äidin ja tyttären mennäkseen taivuttamaan räyhäävää joukkoa
jättämään vainaan rauhaan. Kun hän tuli pihalle, oli se tyhjä ja melu
kuului maantieltä.

— Mooses! — huuteli Esa. Häntä ei kuulunut. Esa meni naisten luo,
jotka sanattomina istuivat lähetysten kadotetun puolison ja isän luona
odottaen Moosesta ja lääkäriä.

Oli jo myöhä yö, kun lääkäri saapui hevosella läheisestä kaupungista
ja vahvisti, minkä kaikki jo tiesivät, että Marck oli kuollut
sydänhalvaukseen.

Mooses oli yhä poissa.

— Minä menen hakemaan Moosesta, — sanoi Esa Veronikalle.

Veronika tavoitti otsaansa. — Missä hän on?

— En tiedä, olen levoton, — sanoi Esa.

— Voi, lähdetään. Minä tulen mukaan!

— Eihän toki. Kyllä minä hänet löydän.

— Minä tahdon tulla mukaan. Voi, pappa parka! Hän ei enää minua
tarvitse. Mamma, minä menen Moosesta hakemaan. Tohtori on täällä niin
kauan.

Oli jo keskiyö, kun he kulkivat sokkeloisia käytäviä lyhtynsä heikossa
valossa.

— Manun täytyy tietää, missä hän on, — sanoi Veronika. — Tule!

— Sinä olet rohkea. Se minun täytyy tunnustaa.

Veronika astui puolijuoksua ja kehoitti Esaa seuraamaan. Manun mökki
oli tienvieressä ja Veronika astui nopeasti ovelle, heitti sen auki
ja seisoi hämärästi valaistun huoneen kynnyksellä. Esa katsoi hänen
olkansa takaa sänkyä kohti kumartuvaa miestä. Se oli Manu. Veronika
astui lähemmäksi ja näki tyynyllä kaksi lapsen päätä. Toinen nukkui
makeaa unta posket vaaleassa punassa. Toinen oli vahankeltainen,
silmät sammuneet ja syvälle kuoppiinsa painuneet ja huulet elottomina
hampaisiin kiristyneet. Mies sängyn vieressä lysähti polvilleen, kätki
kasvot käsiinsä ja itki, nyyhki kuin herraansa sureva koira pitkään
inuen.

Veronika peräytyi Esan luo ja kuiskasi: — Täälläkin on käynyt kuolema.

Tiellä he tapasivat Homperin. — Kyllä minä tielän, ketä herrasväki
hakee. Maisteri on teljetty putkaa ja minä olen juuri hakenu Pitkältä
avaimet ja nyt männää päästämää. Vai on patruuna kuollu, kuulin juur
Pitkältä. Voi, voi tät mänöö, tät mänöö!

— Onko siellä vahdit? — kysyi Esa.

— Minuahaa ne vannotti vahtimaa ja palokelloa soittamaa, jos jokuu
tulis. Ja minä lupasi. Mitäs niille hunsvoteille!

— Tietääkö Homperi, onko maisteria lyöty? — kysyi Veronika.

— Lyötykö? Eikös mitä! Nyt on ovi auki. Mooses kuuli äänet ulkoa ja
rynnisti raskaan oven selki seljalleen. Hänen kätensä olivat sidotut
selän taakse.

— Esa, päästähän tuo naru auki. Ne riivatut sitoivat niin kovaan, että
sormeni puutuvat, — sanoi Mooses. — Veronika, oletko sinäkin tullut?
— sanoi hän rientäen vaimonsa luo. — Sinä olet niin kummallisen
synkkä. Onko mitään tapahtunut?

— Marck on kuollut, — sanoi Esa soinnuttomasti. Mooses painoi
Veronikan povelleen. He seisoivat hetken ääneti ja astuivat sitte
vaieten Talvelaan.

                                                  ⸻

Marraskuun seitsemäs päivä valkeni hämäränä ja kaameana. Hallimajassa
oli suurlakon myrsky asettunut.

Mahtavan vainajan haamu väikkyi vielä kunkin sisäisen silmän edessä,
ja tulevaisuus ja sen kultaiset toiveet häipyivät sameaan hämärään. He
tunnustivat itsellensä, että Marck oli ollut suuri raivaaja, heidän
kaikkien tuki ja pohjan perustaja. Hän oli torjunut kuin kallio
ulkonaiset vaarat, seisonut ja jäänyt pystyyn siinä, missä muut
ympärillä horjuivat ja kaatuivat. Hän oli osannut tehdä ja teettää
työtä ja pitää koossa uppiniskaisia joukkoja.

Kansa ajatteli levottomana Hallimajan tulevaa kohtaloa, sillä se oli
heidän kohtalonsa. Vielä kerran vaelsivat he seurahuoneen pihaan
kuulemaan manifestia, jonka vahvistus nyt oli saapunut.

Kun Mooses astui lavalle, jännittyi hiljaisen kansan tarkkaavaisuus.
Hyvä- ja alas-huudot unohtuivat. Rautainen todellisuus karkoitti
kaikki punaiset toiveet kultaisen kotkan iskemisestä taivaalta.
Pingottuneet kasvot laukesivat punaisten riveissä alakuloisiksi ja
rajut haaveet saivat kuolettavan iskun. Vallaton leikki — — — oliko
se nyt päätettävä? Laimealla hyvä-huudolla otettiin vastaan Suomen
suuren ja ihanan voiton sanoma.

Pihan toiselta laidalta kajahti ”Maamme”, mutta toisella puolella
järjestyi vankka rivi tulipunaisten lippujen suojaan. Se kulki
työväen marssin tahdissa halki Hallimajan, nousi harjanteelle, jossa
sen lipputangot uhmaten kohosivat kohti taivasta ja laulun mahti
paisutti rintoja. He olivat kerran kuulleet kultaisen kotkan siipien
suhahduksen. Se oli sytyttänyt kuuman taistelukiihkon. Sen silmä oli
hehkunut ja ampunut tulisen nuolen. Se nuoli rinnassaan he kulkivat
riveissä harjua pitkin.