YKSIN.

Sairashuoneen salaperäinen hiljaisuus kätki Veronikan syliinsä,
viihdytti suloiseen lepoon lievässä kuumeen uupumuksessa ja loi hämäriä
unia, joissa todellisuus verhoontui haaveellisuuden poimuihin.

Äiti istui tyynenä ja lempeänä hänen vieressään tarkasti noudattaen
lääkärin määräyksiä sairaan hoidossa.

— Olemmeko vasta olleet täällä päivän? — kysyi Veronika.

— Tuntuuko aika pitkältä? — sanoi äiti huolestuneena.

Kirkas kyynel putosi Veronikan poskelle. Äiti huokasi syvään ja
tyttären kyyneleet putoilivat ja kirvelivät hänen sydäntään. Ne
kyyneleet saattoivat kaukana vieraassa maassa harhailevaa. Sen hän
tiesi.

— Outona ja ujona hän vaeltaa suuren kaupungin katuja, hukkuu kuin
pisara mereen, minun omani, ainoani koko maailmassa ja etsii halpaa
asuntoa syrjäisissä seuduissa. Sydämessä hänellä on aarre kallis ja
raskas. Se painaa hänen hartioitansa, uurtaa juovia puhtaaseen otsaan.
Hän murtaa suuta, hän hoippuu. Se sydämen taakka on niin raskas ja hän
janoo lähteemme vettä — oi armas! — Veronika nyyhki lohduttomasti. —
Vasta päivä, yksi ainoa päivä, eikä hän tiedä, emme tiedä, päättyykö
kohtalomme oikku koskaan, voiko hän koskaan astua lähteellemme!

Marck astui huoneeseen suuri vihko ruusuja ja kieloja kädessä.

— Mikä nyt on? Onko Veronika kovin sairas? Pakottaako haava? Lapsi
kulta, älä nyt itke noin! Onko mitään uutta tapahtunut? Sano nyt
jotakin, Eveliina, istut mykkänä — — —.

— Hänen on ikävä, — sanoi äiti suruisena. Puolisot katsoivat
toisiinsa neuvottomina.

— Pappa kulta, niin paljon kukkia, suloisia, raittiita! — Veronika
painoi niitä polttaviin kasvoihinsa, kirveleviin silmiinsä ja sanomaton
halu saada puhua hänestä, jota kaipasi, valtasi hänet. — Missä Mooses
nyt lienee? Arvaatko sinä, pappa? Mitä hän sanoi sinulle viimeiseksi?

— Et sinä nyt saa ajatella ikäviä asioita, pitää tulla terveeksi ja
reippaaksi tytöksi. On maailmassa vielä paljon iloa ja ihanuutta,
tyttöseni. — Isä silitti hellästi tummaa tukkaa ja piti vasenta kättä
omassaan. Se levoton pikku käsi oli kuin haavoitettu lintu. Se poltti
ja räpytteli, ei ymmärtänyt suojelevan kouran hyväntahtoisuutta, kuinka
halusta se tahtoi parantaa, tehdä hyvää, olla hellä. Niin se pikkunen
lintu räpyttelee siipiään ja pieni nokka tokasee tuskissaan raskaita
sormia.

Veronikan kyyneleet kuivuivat, mutta sydäntä kolotti entistä kovemmin.

— Voi, minun on liiankin hyvä, — äännähti Veronika. — Kaikki
hellivät ja huolehtivat, antaisivat tähdenkin taivaalta. — Äänessä oli
kuitenkin katkeruutta ja vanhemmat katsoivat neuvottomina toisiinsa.

— Etkö tahtoisi nähdä Almaa? Hän tulisi — — —.

— En minä osaa sanoa. — Veronika katsoi suurin silmin isäänsä ja
hellä hymy valaisi hetkeksi polttavat kasvot. — Onhan minun hyvä
näinkin. Te huolehditte kovin. Mammakin on ihan kalpea. Vie hänet
mennessäsi kävelemään, pappa, — sanoi hän niin reippaalla äänellä
kuin taisi. Sairas käsi lepäsi tonkkana peiton alla ja vasen liiteli
levottomana tummissa suortuvissa ja kuumalla otsalla. Silmissä paloi
kirkas kiilto ja huulet punoittivat kuin veripisarat valkoisen
ruusun lehdillä. Isän silmä viihtyi ihaillen lapsen sielukkailla,
yliluonnollisen kauniilla kasvoilla. Hellä hymy valaisi järeät
piirteet. Hän nyökkäsi leikillisesti.

Äiti katseli heitä ja iloitsi puolisonsa ja lapsensa yhdennäköisyydestä.

— Huomenna tulen jälleen!

— Tule, pappa!

Askeleet vaikenivat eteisessä ja Veronika ummisti silmänsä. Oli lepoa
olla yksin, ajatella häntä, yksinäistä vieraalla maalla. Kuinka hän
kankeasti puhuu vierasta kieltä, kuinka hän — — — ei, ei. Entä Alma?
Tahtoisinko tavata häntä? Puhuako entisistä? Ne ovat niin kaukana.
Kaikki on nyt toisin, rikkirevitty, poikkimurskattu, pimeätä. Siellä
Hallimajassa hapuillaan, tanssitaan taas Vetehisen polskaa, ei kukaan
heistä välitä, ei helli, ei huolehdi. Manun — — — ah! kuinka pisti!
Hiljaa, hiljaa sydän. Se koskee, se polttaa. Ei, ei Vetehisen valta
saa, ei saa — — —. Hän makasi kalpeana, huohottaen, ajatukset tahdon
kahleissa, tuskan leima kasvoilla, luja leuka jännitettynä. — Niin,
hiljaa, hiljaa, sydän! — — — Se raukka, Manun vaimo, köyhä, kurja,
sairas, ”luut kuin lankaan pujotetut, nahka kuin likainen homehtunut
vaate, pelkällä lautapohjalla, haisevissa rääsyissä”! Oi, Jumala,
armahda meitä ihmisiä! Kuinka pieniä olemme ijäisyyden sylissä ja
kuinka itsekkäästi riistämme toisiltamme lyhyen elämän ilon, niin
ahnaasti ja raivoisasti kuin ijäti siitä eläisimme. Voi, kuinka olemme
pieniä! Koska tulevat maailmaan ne suuret ja vahvat, viisaat, hyvät?
Koska rakennetaan elämän pyhää iloa ja koska odotetaan loistavin silmin
ijäisyyttä, jossa tuntemattomat meidät syliinsä sulkevat. Heidän
täytyy tulla pian! Sinä satusilmäinen maanpakolaiseni, pian kasvakoon
ennustamasi nuoriso, joka kirkassilmäisenä laulaen työhön menee. Minä
uskon sinua, profeettani, sillä haaveesi antoivat hengelleni siivet ja
loivat minuun uuden sydämen ja kirjoittivat siihen uudet käskyt: ”Työn
temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa kuin
sininen taivas. Ja toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas
rukous ja sielu niin suuri kuin Jumalan ajatus ja työ niin pyhää kuin
luomistyö”...

”Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien
ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin
saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja
rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus ja
palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan”...

Hiljaisuuden hymnit lauloivat haaveilijan sielussa ja ajatukset
liitelivät tulevaisissa.

— Hallimaja, oma kotimme, sinun täytyy meidän kauttamme tulla
kauniiksi kuin häihin koristettu morsian ja iloiseksi! — Valoisa hymy
haaveilijan kasvoilla vaihtui ja ajatus liiti uutta latua. — Minun
täytyy, täytyy se toteuttaa ja sitten ehkä ainaiseksi jättää kotimaa.
Mooses parka, saisimmehan edes ajatuksissamme elää onnellisessa
Hallimajassa. Niin, jos voisin — — —.

Ajatukset häipyivät ja haaveksija uinahti armaaseen uneen.

Seuraavina päivinä kuume hävisi ja paraneminen kävi nopeasti.

— On kiire, — sanoi hän tohtorille. — Kotona on tuhat hommaa.

— Aijai, liian monta, — hymyili vanha tohtori.