HÄRMÄLÄN TÄDIN NÄLKÄKIRJAT.

Kruunu-Anna oli Veronikan sairaana ollessa ollut kiivas työssä ja
toimessa, jakanut akoille ”puhtauspalkintoja”, ja moitesaarnoja ja
ollut heidän ”omanatuntonaan”, kuten Härmälän täti sanoi. Hänen
rehellinen, järeä naamansa loisti riemusta, kun Veronika ensi kerran
kotiin tultuaan meni hänen luokseen, ja Helmi punastui ihastuneena.

— Terveenä jälleen, siunatkoon teitä nyt kaikkivaltias ja varjelkoon.
Voi, voi neiti, että sen Härmälän maisterinkin nyt juuri piti joutua
pois täältä! Ei kukaan niitä nyt siellä talolla ohjaa. Suurisuisia
keropäitä tulee tänne joka sunnuntai vaununlastittain huutamaan ja
pauhaamaan, — valitteli Anna.

— Antaa heidän huutaa. Pauhaa koskikin vettensä paljoutta ja nousee
patojen ja sulkujen yli, — sanoi Veronika.

Helmin silmät loistivat ja työ lujui sylistä lattialle ja jalka polki
koneen hiukan syrjään.

— Kun kerran saisi oikein laulaa! — huudahti hän välittömästi kuin
lapsi.

— Jokos sinäkin alat kiekua! — nauroi Kruunu-Anna.

— Minä muistan aina, niin kauan kuin elän, Härmälän maisterin puheen
kerran nuorisojuhlassa. Voi, se oli niin kaunista. Kun voisi olla
sellainen! — Helmin punoittavia kasvoja kaunisti haaveellinen hymy ja
Veronikan hän voitti puhuessaan Mooseksesta.

— Kaunista. Kuka kauniista elää? Ei ainakaan täällä Hallimajassa.
Täällä on niin rumaa, että vallan hirvittää, — sanoi Anna.

— Onko mitään erityistä tapahtunut? — kysyi Veronika levottomana.

— Tietäähän neiti sen Manun muijapuolen? Sen niin — — —.

— Ulkotyöväen naisten komitean jäsenen, kyllä.

— No, sillä oli kaksoset. Ja niitä hoiti täällä eräs syöjätär, antoi
niille muka vahingossa livekiveä.

Veronika sulki silmänsä ja kääntyi akkunaan. Arpea käsivarressa kolotti
ja hän voi pahoin. Kruunu-Anna jatkoi:

— Sairaat lapset se muija toi hoitolaan ja siellä ne kuolivat.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Oven takaa kuului jalankopsetta ja Hely
ja Esa astuivat huoneeseen.

— Olemme sinua etsineet ja arvasimme, että olit täällä! — huudahti
Hely. — Mutta hyvänen aika, kuinka olet kalpea. Voitko huonommin
tänään?

— En. Anna vain kertoi niin ikäviä asioita, — sanoi Veronika jälleen
entisellään.

— Voi, kerroitteko nyt siitä? Se on tosiaan ruma juttu. Vaikka
kyllähän heidän lehdissään on niin paljon perustelematonta, ettei
niille tarvitse — — —.

— Onko heidän lehdissään ollut jotakin? — kysyi Veronika.

— Eikö Anna kertonut? — kysyi Hely.

— Nyt saamme tosiaan sanoa lopun, koska kerran sanoitte alun
aamenesta, — sanoi Esa. — Työväenlehdessä sanottiin sinun hoitolaasi
enkelintekijäksi, koska siellä kuoli kaksi lasta.

— Nekö Manun — — —.

— Juuri ne. Se nyt on sen mokomaa, ei kannata välittää.

— Ajattelen heitä itseänsä. Taistellessaan he lyövät tuhat harhaiskua
ja yhden oikean, — sanoi Veronika masentuneesti.

— Manun olisi pitänyt rikoksestaan saada oikeudenmukainen rangaistus.
Nyt hänen vertaisensa tekevät hänestä sankarin ja pahoittelevat, ettei
isku koskenut Marckia, — sanoi Esa.

Veronika katsoi Esaan suurin surullisin silmin, kohotti hitaasti
kasvojaan, joitten joka piirre ilmaisi tuskaa. — Mutta minulla oli
oikeus olla kostamatta. Minä en voi tuottaa kellekään kärsimystä.

Esa liikahti äkkiä valmiina vastaamaan kiivaasti Veronikalle, mutta kun
hänen katseensa sattui tuskaisiin kasvoihin ja Veronika nousi hitaasti,
ojensi hänelle kätensä ja hymyili hiukan, jäi Esa sanattomaksi, katsoi
Veronikaa kuin ilmestystä.

Sairaus oli vienyt hänen olennostaan lapsellisen sulon ja pehmeyden,
kehittänyt aikaiseen naiseksi, syventänyt sielunelämää ja luonut
ulkomuotoon uutta aateluutta. Hänen suuret tummat silmänsä olivat
nyt surunvoittoiset, täynnä älyä, ja herkimmätkin tunnevivahdukset
vaihtelivat niissä kuin pilven varjot lähteen pinnassa.

                                                  ⸻

Päivä päivältä karttui pettymyksiä, ihanteet säikkyivät ja lymysivät
sielun syvimpiin soppiin. — Hallimaja, sinä olet ruma ja typerä, mutta
rakkaus tekee rumankin kauniiksi ja sinun täytyy tulla kauniiksi, —
vakuutti Veronika itselleen.

Syksy tuli ruma ja sateinen. Työt tehtaassa ja sahassa vähentyivät,
piti erottaa väkeä. Veronika kohtasi retkillään sanattomia ja
vihamielisiä katseita. Hoitolassa ei enää ollut lapsia; keittokoulusta
hävisivät oppilaat ja ruokavieraat; kutomakoulussa kävi vain joku
maalainen. Yhä ahtaammiksi kävivät ajat. Keskitalvella täytyi sulkea
saha tykkänään. Taas istui lutoposkinen Puute hökkelien pöydän päässä,
katsoi uhkaavana verisillä silmillään aterioitsevia, heitti heille
niukat palat ja piiskoi heitä katkeruudella. Edellisenä talvena olivat
he itse Puutteen herroja, olisivat voineet sen karkoittaa, jos sen
hyväksi näkivät. Nyt oli toisin. Puute oli heidän herransa ja työnsulku
kamala arvoitus. Veronika ei enää uskaltanut mennä heidän luokseen.
Kruunu-Annalta hän kyseli:

— Kuinka heidän lapsensa nyt jaksavat?

— Äideillä on nyt hyvää aikaa hoitaa, kun ei tarvitse tehtaassa olla.
Kyllä lasten nyt on hyvä olla.

Veronika elostui ja huudahti: — He siis rakastavat lapsiaan!

— Sus siunakkoon, tuota neitiä! Vai ei ne rakastaisi. Tottahan nyt
lastaan, muutenhan ihmissuku olisi aikoja hukkunut.

— Voi, voi, Anna kulta, kuinka tekee hyvää uskoa siihen. Minä olen,
nähkääs, nähnyt niin paljon nurjuutta viime aikoina.

— Heillä on vaikeat ajat, ja tehtailija Marck — — —.

— He luulevat, että kaikki riippuu hänestä, ovat ehkä toivoneet minun
välitystäni ja siinäkin pettyneet.

— Jotakin hölmöyttähän se nyt lie ja sitäkin talolla saarnaamista.

Veronika näki Annan välttelevistä katseista, että hänkin luuli
tehtailijan tahallaan seisottavan sahaa.

— Kuinka tämä on raskasta. Olisipa Mooses täällä! Hän puhuisi heidät
lämpimiksi, loisi uskoa ja valoa mieliin. Ettekö usko, Anna?

— Uskon, sydänkäpyseni, uskon. — Annankin kasvot elostuivat.

Kotiin mennessään tapasi Veronika Esan.

— Kirjoita Moosekselle, että täällä on kaikki pimeätä. Olen seurannut
Ruhalan ja Hannulan Onnin puuhia. Aluksi he pysyivät Mooseksen
ohjelmassa, mutta nyt se on aikoja unohtunut. Maltti ja äly on mennyt
miehiltä. He seurustelevat epäilyttävien individien kanssa. Manun
kaveria kulkee talolla ja heidän kotonaan. Siellä haudotaan krokotiilin
munia ja särvitään liejuista pohjasakkaa. Olisipa nyt opisto ollut
tämän talven käynnissä ja Mooses täällä, niin totta tosiaan ei täällä
näin pimeätä olisi.

Veronika puristi kiitollisena hänen kättään.

Kotiin tultuaan hän näki tutun käsialan kirjeessä pöydällään ja avasi
sen sykkivin sydämin. Viime aikoina olivat kirjeet olleet tummia
väriltään läheten epätoivoa. Maanpakolaisuus alkoi murtaa koditonta
miestä, jonka sydänjuuret olivat kotimaan karuun maahan syvälle
kasvaneet. Veronikan sydän oli tästä itkevä, surullinen, sairas.

Nörregade 22, Köpenhamina.

Armaani.

Tulin tänne ajamaan pois koti-ikävää. Täällä on muka lähempänä
kotimaata, mutta ihmisen mieli on oikullinen kapine. Täällä
tanskalaisten iloisessa Baabelissa tuli kaksin verroin ikävä.
Olen juossut merkkipaikasta toiseen, päästäkseni irti itsestäni,
katsellut linnat ja kappelit, töllistellyt veistoksia ja
maalauksia, niin että niskaani särkee ja aivoissani vilisee pelkkiä
kipsihaahmoja, möhömahoja kuninkaankuvia ja ihania prinsessan
päitä. Täällä on taide jokapäiväistä leipää. Pitäisi tämän jo
jaksaman vaikuttaa ihmisten ulkomuotoonkin.

Eilen, syntymäpäivänäsi, ostin Amagermuorilta ruusuja, suljin oveni
ja aloin jumalanpalvelukseni kuvasi edessä, mutta en jaksanut
pysyä huoneessa, tuli liian vaikea olo, juoksin katuja kuin hullu,
palasin nääntyneenä kotiin. Emäntänikin huomasi tilani ja toi
punaviiniä ja käski vahvistamaan mieltäni sillä. ”De skal ik’
fortvivle”, sanoi hän pää kallellaan ja katsoi minuun surkutellen.
Mikään ei auta, kun tämä tuskan puuska tulee. Näen sinut aina
Kivistömäen laidassa, lähteen luona vuokkoja ympärilläsi, Suomen
haalea taivas ylläsi, mäntyjen kellertävät rungot takanasi ja pyhä
hiljaisuus metsässä. Sinä ja rannan puut kuvastutte lähteeseen.
Voi, jumalani, kuinka minä janoon sitä vettä sinun rinnallasi.
Supatan nimeäsi ja puhun suomea kahden kesken itseni kanssa. Tästä
voi tulla hulluksi, sen tunnen.

Väitöskirjani on tähän asti sujunut hyvin ja voit sanoa isällesi,
että olen muistanut hänen ystävällistä neuvoaan ja syventynyt
käytännölliseen elämään ja työhön. Vaikea liike-elämä jää minun
käsityspiirini ulkopuolelle. Missä vika lienee, siinäkö, että
olen liian paljon mietiskellyt, lukenut ja tunne-elämää elänyt,
tavallaan veltostunut elävästä toiminnasta, vaiko siinä, että
luonteeni on opettajan, haaveilijan, en osaa sanoa. Minusta
tuntuu, että minun puutteellisuuteni on meille suomalaisille
nuorille luontaista. Meillä on harvoja sellaisia selväjärkisiä,
perinpohjaisia käytännön miehiä kuin sinun isäsi on. Hän on kuin
maakotka, asuu aina huipuilla ja näkee kauas, katsoo alas meihin
pieniin maanpinnalla. Me laadimme ajatuksissa itsellemme Komeat
satuyhteiskunnat, puhumme niistä toisillemme, kerskumme omista
haaveistamme, ja kun joku lyö rikki tuulentupamme, suutumme
silmittömästi. Lyömme nyrkillä, puukolla ja paukutamme pyssyillä ja
pommeilla, kuin olisi kivinen linna meiltä hävitetty tai viljavat
vainiot sotajoukoin poljettu tai meidät maasta ajettu. Niin,
onhan maasta ajettu sen vuoksi, että on tahdottu järkeä, lakia ja
oikeutta noudattaa — — — Minä en voi puhua tästä. Se on liian
lähellä. Nykyään en jaksa ajatella muuta kuin teitä siellä kotona.
Monet tuliaiset olen jo ostanut ja säilytän niitä koulupojan
varmalla uskolla, että kerran piinakausi loppuu. Pukuni roikkuu
kuin variksenpelätteen yllä ja kahdenkymmenenneljän vanhassa
päässäni on harmaita hiuksia. Huomenna lähden Tukholmaan, onhan
siellä lähempänä Suomea ja tapaa ehkä jonkun maanmiehen ja saa
puhua — — — oi, kuin saisikin puhua suomea.

Omasi.

Veronika seisoi kauan aikaa kirje kädessä ja tuijotti lattiaan.
Avoimissa silmissä pusertui suru kyyneliksi, otsa kiristyi ryppyihin
silmien välistä ja ylpeä pää taipui, taipui yhä alemmaksi. Hän suuteli
kirjettä ja itki. Kyyneleet valuivat suurina ja kirkkaina paperille.
Hän pyyhki ne varovasti pois. Silmissä välähti ja kasvot silisivät
jälleen, pieni pään nykäys vaan — ja liikutus oli poissa.

Hän vei kirjeen isälleen ja pyysi lukemaan.

Isä luki.

— Pappa, neuvothan sinä minua matkustamaan!

— Teidän välinne näyttää olevan varma?

Veronika katsoi isäänsä vakavasti kyyneltyneillä silmillään. Isä
kääntyi akkunaan nypistellen Mooseksen kirjettä.

— Sinä voit matkustaa kolmen viikon päästä. Tai sitte, kun päästään
valmiiksi. Silloin voit jäädä.

Veronika juoksi isänsä luo. — Pappa, sinä olet suuremmoinen!

— Minulla on sinulle suuremmoinen velka, tyttöseni.

— Älä puhu siitä.

— Mene nyt, lapsi, sähköttämään Moosekselle. Minä kyllä kirjotan
hänelle ja pidän huolen muusta.

Kaikki oli muuttunut kuin taikasauvan kosketuksesta. Kun Veronika meni
Härmälän tädille ilmoittamaan asiasta, kääntyivät ihmiset katsomaan
häntä. Hyräillen ja kevyesti astuen, vaippa irrallaan hartioilla hän
riensi loistavin silmin ja voiton onnellinen ilme kasvoillaan pitkin
lumista, rähjäistä tietä. Kylmyys puri poskille punan ja huurre
tarttui vaipan vaaleanharmaisiin naalin-turkiksiin. Huolien painamat
ja puutteen ahdistamat hallimajalaiset unohtivat itsensä, jäivät häntä
katsomaan perunat säkissä hartioillaan ja puita kelkassaan. Lapset
töllöttivät sormet suussa ja itku pysähtyneenä.

Täti puuhaili ”kädenalaisessa”. ”Nälkäkirjoja” oli kerääntynyt koko
röykkä hänen eteensä.

— Voi, voi kun minä nyt olen tällaisissa pukeissa, — oli tädin
ensimmäinen huoli, mutta pian hän unohti kaiken, kun kuuli asian. —
Vai oikeen ryökinä menee Mooseksen tykö ja jää sinne. Monet ovat Herran
tiet. — Täti oli vanhentunut ja hyvin liikutettu. Toisesta huoneesta
kuului nyyhkytystä.

— Kuka siellä — — —? kysyi Veronika.

— Ruhalan vaimohan se. Karén tahtoo lainaamansa rahat takasin, kun
eivät ole jaksaneet korkoja maksaa, kun tehdaskin seisoo. Heillä ei ole
ollut ennen nälkäkirjassa mitään, mutta nyt täytyy panna merkit.

— Onko Karén lainanut Ruhalalle?

— On liikkeeseen antanut, mutta kun ne kävivät pyytämässä sulkemaan
sitä olvenmyyntiä ja Ruhala sen toimitti, niin sanoi Melu, että Karéni
suuttui ja kiristää nyt.

Melu tuli puodista heidän luokseen. — Tässä on saatavia tuhanteen markkaan
sellaisilta, jotka kyllä maksavat. Täti lainaa ne nyt minulle,
kyllä minä hankin pian rahat takaisin.

— Aiotko sinä tosiaan niillä maksaa Ruhalaisten velan?

— Mikäs tässä muukaan auttaa, ukko on häijy.

— Entäs Rolf? — kysyi Veronika, mutta katui samassa kysymystään,
sillä Melu punastui ja näytti tuskaiselta.

— Rolf ei puutu tähän.

Melu meni tädin kamariin jättäen oven auki, joten Veronika kuuli, mitä
siellä sanottiin.

— Siunakkoon hyvä Jumala teitä, rouva, te tulette omaan sukuunne. Ei
pitäisi myydä sieluaan pahoille ihmisille rahasta niinkuin minäkin
tein. Mutta minkäs sille mahtoi, Karéni tarjosi ja minä tarvitsin. Voi
rouva kulta, voinko minä nyt tätä ottaa, te joudutte itse kärsimään ja
ne voivat piinata teitä.

Melu tuli samassa huoneesta, sanoi hyvästi ja lähti punaisissaan
kiiruusti pois.

— Melu on niin äkkinäinen ja tuittupäinen. Otti taas kai nenäänsä.
Eihän se kärsi ollenkaan puhuttavan Karéneistaan. Jos moittii niitä,
niin Melu puolustaa ja suuttuu; jos muuten kysyy, ei vastausta saa.

— Melu kuuluu auttavan köyhiä.

— Herra tietää, että kyllä apua tarvitaan. Nälkäkirjat paisuvat,
niinkuin ryökinä näkee, — sanoi täti, osottaen mustia, pitkiä kirjoja,
mutta samassa hän säpsähti ja katsoi arasti Veronikaan. — Voi, täti
kulta, kyllä minä arvaan teidän ajatuksenne ja kaikkien noitten
nälkäisten. Te luulette, että pappa voisi kaikki muuttaa, jos hän vaan
tahtoisi, mutta hän ei voi. Tehtaan seisominen ei ole hänen vallassaan.
— Hän näki kuitenkin tädin kasvojen ilmeestä, etteivät vakuutukset
vähääkään auttaneet. Täti uskoi vahvasti hänen isänsä kaikkivaltiuteen
näissä asioissa, ja Veronikan sydäntä ahdisti se ajatus, että työväki
oli samassa uskossa. Tädin vanhat kädet vapisivat, kun hän selaili
”nälkäkirjojaan” ja koki laskea summia yhteen. — Mooses näitä aina
selvitteli, mutta kukas minua nyt auttaisi? Silmätkin tekevät kiusaa.

— Kyllä minä, täti sanoo vaan, mitä on tehtävä. Veronika alkoi laskea
pikkuannoksia yhteen ja sitten piti laskea koko summa, kaikkien
maksettavat. Työtä kesti pari tuntia.

— Tästähän tulee hirveä summa, yli kymmenen tuhatta!

Täti nyökkäsi. — Niin minäkin arvelin. Varasto alkaa ollakin lopussa.

— Luuleeko täti saavansa takaisin?

— Ei apua aina siinä mielessä anneta.

— Onko täti rikas?

— Olen aina ollut niin rikas, että olen voinut auttaa tarvitsevia.

— Täti on kaiketi auttanut nyt koko omaisuudellaan.

— Kai Jumala minusta sentään huolen pitää. Veronika ei voinut seista
suorana ja pystypäisenä heikon vanhuksen edessä. Hän painoi päänsä alas
ja jäi hetkeksi miettimään pöydän ääreen.

— Minä luulen, että jään Hallimajaan kevääseen saakka, eihän siihen
enää kestä kahta kuukautta. En voi nyt olla onnellinen.

— Enhän minä nyt vaan vanha haaska lie turmellut ryökinän iloa? Ei se
niin ollut tarkotettu.

— Miks’ei täti sano Veronikaksi?

— No, vanhan on aina vaikea tottua uusiin tapoihin.

— Mooseksen vuoksi! — Veronika tarttui vanhuksen käsiin.

— Minä nyt olen tällainen vanha haaska ja Veronika ylhäinen ja kaunis.

— Ei ylhäisempi kuin tätikään, olemme kumpikin ihmisiä. Ja jos siitä
suuruudesta puhutaan, niin lienee täti suurin Hallimajassa.

Täti ei onneksi ymmärtänyt Veronikan koreata puhetta, muuten hän olisi
läimäyttänyt sanoa jotakin leveätä ja sitten taas säikähtänyt ja
muistanut Veronikan ylhäisyyden.

                                                  ⸻

Oli jo pimeä ilta, kun Veronika palasi tädin luota. Ilma kiristyi yhä
ja lumi narisi jalkojen alla. Mökit olivat tiessä kiinni ja akkunoista
voi selvään nähdä huoneisiin. Äkkiä Veronika pysähtyi puhuttelemaan
kahta lasta Manun mökin portilla. Heillä oli ohuet hameet yllään,
jalat paljaina, helmoihin käärittyinä ja pellavatukka roikkui silmillä
suorissa suortuvissa.

— Palelluttehan te, menkää sisään! — Lapset tuijottivat Veronikaa
kuin ilmestystä ja lakkasivat itkemästä, mutta kumpikaan ei liikahtanut.

— Menkää sisään, lapset! — uudisti Veronika.

— Isä lyö, — sanoi isompi tyttö. Veronika ummisti silmänsä, näki
hengessään laajatakkisen miehen, kiiluvat silmät ja välkehtivän puukon
kohollaan, mutta hän karkoitti ruumiillisen pelon, tarttui tyttöjen
käteen ja vei sisään. Huone oli puoleksi pimeä sammuvan lieden
valossa. Pöydän luona seisoi ”ulkotyöväen naisten komitean jäsen” ja
penkillä äidin vieressä kaksi ahnasta tyttöä särpien kaljaa. Leveässä
puusängyssä loikoi mies ja hänen väljä takkinsa retkotti tuolin
selustalla hihat rentoina kuin koivet nyljetyssä raavaannahassa.

— Lapset paleltuvat ulkona, tuon heidät sisään, — sanoi Veronika.

Miehen pää kääntyi tyynyllä ja veristävät silmät murjottivat. Hän nousi
istumaan tuijottaen Veronikaa kuin unihaamua.

— Lapsenne paleltuvat ulkona, — sanoi Veronika jälleen. Tytöt
hiipivät kyyryisinä uunin eteen kuin kissat pakkasilmalla, kurottivat
kontistuneet kätensä kohti uunin lämpöä ja kyykkysillään muuttivat
jalkojaan yhä lähemmäksi uunia, pellavapäät yhdessä ja pienet ruumiit
väristyksessä.

— Minä lähetän heille vaatteita, — sanoi Veronika lähestyessään ovea.

— Ei ole tarvis almuja, — sanoi Manu. Nainen pöydän luona liikahti.
— Vai ei tarvis? Kyllä vaan kelpaa ottaa, kun annetaan. Niin se Manu
aina kojeilee, että ei almuja. Mitä almuja ne on? Jos rikas antaa, niin
antaa se omaamme, joka meille kuuluu. — Veronika hymähti. — Niin
juuri. Lämpöiset vaatteet kuuluvat paleleville lapsille, olkoon ne
kenen tahansa antamat.

— Sen minä vaan sanon, ettei enkelintekijöillä ole meille mitään
asiaa! — sanoi Manu uskaltamatta kuitenkaan katsoa Veronikaan.

— Niin te sanotte, vaikka toisin tiedätte ja tiedätte vielä erään
toisenkin asian, joka on jäänyt kohtalon rangaistavaksi. —

Liesi leimahteli viimeisiään kuin sammuva kynttilä ja valaisi Veronikan
leimuavan katseen ja rohkean ryhdin.

— Kyllähän sen tiedän ja tiedän senkin, että minä olen sellainen
käsi, jolla kohtalo syyllisiä rankaisee. — Manun viha iski säkeninä
silmistä, terästi juovaiset kasvot ja suoristi rennot jäsenet. Hän
kasvoi sisällisestä voimasta.

— Kosto on huono rakentaja!

— Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla. Tyrannit pois! — Mies
puristi nyrkkiään.

— Minä sanon: teitä autetaan rauhalliseen kehitykseen, rauhan
keinoilla, vaikka miten vastustaisitte. Hyvästi!

Veronika juoksi kiihtyneenä kotiinsa. Hän sulki silmänsä ja kuunteli
sydämensä rajua lyöntiä: ”Mitä ei anneta hyvällä, otetaan väkipakolla!”
— kaikui yhä hänen tajunnassaan, ja Manun uhkaava nyrkki, palavat
silmät ja leveä, paidanviilekkeestä paistava rinta ilmestyi elävänä
hänen suljettujen silmäinsä eteen. Hän haki isänsä.

— Minä en voi mennä Mooseksen luo ennen kevättä.

— Sinä olet kiihtynyt. Mikä nyt?

— Ei ole vaaraa, itsekkäistä syistä tahdon jättää kevääksi, silloin
kaikki hymyilee, nyt on niin kylmä. Teillekin tulisi täällä ikävä.

Marck katsoi tytärtään pitkään ja Veronika vältti hänen katsettaan.

— Kyllähän minä mieluimmin soisin, että häät lykättäisiin kevääseen.

Asia oli siis päätetty ja Veronika kirjoitti Moosekselle.

Rakas Mooses.

Kirjeesi sai minut epätoivoon ja tuskaan, tunsin voimattomuuteni
ja taivuin tekemään sellaista, mitä en olisi luullut voivani
tehdä, vetoamaan isäni myötätuntoon, ja hän piti sen kai
viittauksena siihen, mitä hänelle syksyllä tein. Sinä et tiedä,
kuinka suuremmoinen ja arka hän on tällaisissa asioissa. Meillä
on ollut kireät välit viime aikoina minun puuhieni vuoksi
lastenhoitolassa, työväenmajojen puhdistamisissa ja siitä, että
antaudun liian läheisiin väleihin heidän kanssaan, josta olen
sinulle jo kirjoittanut. Mutta kun hän sanansa antoi, antoi hän
sen täydestä sydämestä: siksi hän hämmästyi ja näytti epäilevän,
kun äsken hänelle ilmoitin tahtovani siirtää häät kevääksi.
Ajatteles, me voisimme nyt aivan pian tavata toisemme! Minä olin
voitonvarma, onnellinen, elämä oli ihanaa, kun lähdin Härmälän
tädille ilmoittamaan asiamme. Ihmiset tiellä katsoivat minua ja
hymyilivät. Ajatteles, he näkivät, että olin onnellinen! Tulin
tädin luo, sinun vanhan, suuren tätisi luo. Hän laski vaivalla
yhteen ”nälkäkirjojen” summia ja niistä sain minä karttumaan yli
kymmenen tuhatta eli kaikki, mitä täti omistaa. Täällä nähdään
puutetta, tehtaat seisovat, työväki katkeroittuu, juo ja räyhää.
Karén ei sulje kapakkaansa, vaan vainoo Ruhalaa siksi, että hän on
ottanut osaa mielenosoituksiin. Työväentalolla lietsotaan vihaa,
ja seurahuoneella tanssii nuoriso Vetehisen polskaa. Työväen
lehdet haukkuvat minua enkelintekijäksi lastenhoitolani vuoksi.
Minä en voi nyt paeta täältä sinun luoksesi, niin ihanaa kuin se
olisikin. Me emme voisi olla onnelliset, tuntisimme varastavamme
onnemme onnettomalta isänmaalta. Sinua täällä kaikki kaipaa, kaikki
huutaa. Ei niin, että he nimeltä sinua mainitsisivat, eivät he
edes ajatuksissaan sinua kiitä, eivät he edes muista, mitä olet
sanonut. Täällä on vain elämä sellaista toivotonta orjanpyörän
vääntämistä. Ihmiset ovat pimeässä, oman katkeruutensa kahleissa.
Työtä ei ole, tehtaat seisovat ja väki luulee papan tahallaan —
— —. Minä en voi sanoin kuvata, kuinka tämä on raskasta. Ja
muualla Suomessa on samanlaista. Kukin köröttää omassa nurkassaan,
tukkii suunsa ja sydämensä. Olisitpa sinä edes täällä, pitäisit
heille läpättävää kynttilää, ohjaisit pitkin pimeitäkin polkuja,
näkisit oikean tien satusilmilläsi, sinä maanpakolaiseni! Kun et
ole sinä, täytyy minun olla, tehdä minkä voin. Jos niin käy, että
sinun ainiaaksi pitää jäädä — — — voi, armaani, köyhää olisi
silloin elämä, mutta rikastakin se voisi olla, jos vain isänmaa
olisi, jos edes Hallimaja olisi onnellinen. Siksi minä jään nyt
kotiin. Tiedän, että hyväksyt tekoni. Isä aavistaa oikean syyn
lykkäykseeni, vaikkei hän kysy. Luulen, että voin kertoa sen
hänelle. Pää pystyyn, Suomen mies. Meidän voimamme ja onnemme on
toinen toisissamme.
Omasi.

Seuraavana aamuna Marck sanoi Veronikalle antaessaan tukun setelejä:

— Nämä saat käyttää varustuksiisi.

— Saanko nämä ihan omakseni?

— Ihan.

— Vaikka miten käyttäisin?

— Vaikka pitsiä ostaisit.

— Hyi, pappa. Härmälän täti on antanut meidän työväelle kymmenen tuhannen
edestä ruokavelkaa.

Marck siristi silmiään ja pisti kädet housuntaskuihin heittäen hiukan
päätään, niinkuin hänen tapansa oli, kun jokin ihmetytti häntä.

— Ja sinä annat minulle tällaisen tukun rahaa vaikka pitseihin. Minä
panen nämä kankaisiin. Olen sitä jo kauan ajatellut.

— Kankaita kai sinä nyt tarvitsetkin.

— Tästä se riemu nousee. Nämä setelit lepattavat maailmaan ja
lähettävät tänne pennilöitä, kultia, hopeita tukuttain ja sitten,
sitten minä pääsen Mooseksen luo. Nämä ovat lunnaat, lunnaat! En olisi
luullut koskaan rakastavani rahaa näin hirveästi!

— Olisitpa sinä mies, tyttöseni! — sanoi Marck silittäen hänen
päätään.

Veronika katsoi isäänsä suurin silmin käsi koholla, jossa setelit
olivat. — Niin, olisinpa minä mies, silloin loisin varallisuutta,
panisin rattaat pyörimään niin tuhannen tulimmaisesti, aurat kyntämään,
miehet raatamaan! Mutta olen vaan nainen ja täytyy tyytyä laittamaan
naiset kangaspuitten ääreen siksi aikaa, kun miehet torkkuvat. —
Veronikan silmät välkkyivät veitikkamaisuutta.

— Älähän nyt vanhaa isääsi nolaa, — sanoi Marck samalla sävyllä.

Nyt saivat poni ja Talli-Ville työtä. Veronika oli kululla koko
talvisen päivän, ajoi mökistä mökkiin, kirjoitti nimiä, kankaita,
numeroita ja lankoja muistikirjaansa, teki laskuja ja suunnitteluja.
Seuraavana päivänä hän esitti asiansa Helylle ja neuvotteluun
kutsuttiin Melukin, koska hänkin oli — pistänyt kätensä räsypyykkiin,
— niinkuin Melu itse sanoi.

— Älkää vaan panko minua käymään niitten mankujien luona; en minä
jaksa heidän kanssaan, — pani Melu ehdoksi.

— Sinä saat hoitaa tilit ja lähettää valmiit kankaat tilaajille ja
hankkia menekkiä. Se on paljo se, — sanoi Hely.

— Olkoon menneeksi.

— Hely ja minä johdamme työtä, opetamme kutomaan muijat ja tytöt,
hankimme aineet ja mallit.

Pian läiskyivät kangaspuut joka hökkelissä, missä hameenhelmat
heiluivat, ja Härmälän täti hykersi käsiään.

— Kolikot tulevat takaisin. Nyt minä laitan Moosekselle kapiota. —

Veronika loisti riemusta ja kirjoitteli joka ilmansuunnalle saadakseen
tilauksia. Lapset mellastivat päivällä hoitolassa, eikä kukaan heistä
kuollut, kukoistivat vaan entistä ehommin. Miehet murjottivat ja
kävivät talolla innostumassa ja kapitalisteista pauhaamassa. Paljon
meni vaimojen ansiosta miesten mukana kapakkaan, mutta jäi siitä
leipäänkin. Saha saatiin kaksi kuukautta seisottuaan käyntiin jälleen
ja samalla massatehdas.

Veronika kävi usein tädin luona kuulemassa, kuinka nälkäkirjat
lyhenivät. — Lyheniväthän ne.

— Se on siunattu asia, tämä kutominen. Vaimot eivät mene enää
tehtaaseen, — sanoi Hely.

— Sehän siinä taikana onkin. Mitä he siellä tekevätkään, tahrivat
sielunsa ja ruumiinsa, — sanoi Veronika. — Minun lunnaani tulevat
kohta maksettua. Härmälän tädin saatavat vähenevät joka päivä. Tämä
elämä on ihanaa!

— Vaikka pitää kuudelta nousta ja koko häärätä ja vaeltaa
mökistä mökkiin, — sanoi Hely nyreästi.

— Mooseksella on ikävä, siksi minä riennän!

                                                  ⸻

Taas alkoi päivänpaiste tehdä kepposia talven siivoojaneidelle. Se
nosteli valkoiset vaipat, heitteli ne lammikkoihin ja ihmetteli, kun ei
löytänyt vanhaa, tuttua lokaa. Hallimajan hyvä hengetär oli ajattanut
hiekkaa kaiken talvea käytäville. Sille kepposelle nauroi päivänpaiste
heleästi ja lämpimästi, houkutteli lehdet puihin ja ruohon maahan ja
soitti kesän kelloja.

— Kohta minä tulen, — kirjoitti Veronika Moosekselle. — Lunnaani
ovat melkein maksetut ja Hallimaja on kevätpukimissa. Haavat jo
kellertävät keväisessä ruskossaan; kuuset niitten rinnalla vakavasti
nuokkuvat tummassa vihreydessään ja koivut hymyilevät kevään suloa;
tuomet kukkivat, käet kukkuvat; metsässä soi, kukertaa, visertää ja
riemuitsee. Kivistömäen lähteellä käyn joka päivä ottamassa terveisiä
kolmannelle liittolaisellemme. — Ilmassa liitelee vapauden säveliä, ja
minä aavistan — — — en uskalla antaa sille nimeä, se on vielä niin
etäistä ja kuulakkaa.

Eräänä päivänä Veronika vei Härmälän tädille kutsukortin vihkiäisiinsä,
joitten piti tapahtua Tukholmassa.

— Mitäs minä vanha haaska sinne tulisin? Ja mitäs minä enää yllenikään
panisin ja kehtaisinko minä seistä patrunessan vieressä?

— Kruunu-Anna kyllä laittaa silkkisen hameen, — ehdotti Veronika.
— Täti saisi hiukan ajatella Moosestakin siellä vieraassa maassa. On
raukka ajettu pois kuin mikä pahantekijä. Ei ole ketään omaa.

— Voi, voi, niin kyllähän minä, jos Mooses kaipaisi.

Täti tilasi kaupungista kaikkein hienoimmalta neulojalta hameet ja
mantiljit, hatut ja hetaleet. Veronika oikein hämmästyi sitä komeutta.
Pieni kurttuinen naama hukkui hatun pitseihin ja luiset, ruskeat kädet
liian suuriin hansikkaisiin, ja outoihin, pitkiin hameisiin hän oli
kompastua.

Esa ja Hely lähtivät mukaan, mutta Melu jäi pois, kun ei Karéneja oltu
kutsuttu. Alma tuli Helsingistä ja joukko Marckin ystäviä. Se oli
loistava seurue. Aurinko paahtoi laivan kannelle, tuuli löyhytteli
Veronikan huntua ja kietoi tiiviisti vaatteen hänen voimakkaan ja
sulavan vartalonsa ympärille, kun hän seisoi kaukoputkella tähystäen,
laivan lähestyessä satamaa. Hän laski kätensä ja katseli leikkiviä
aaltoja, jotka mursivat vaaleanvihreät harjansa laivan kylkeen ja
ajatteli uneksien Moosesta sellaisena, kuin hän oli Hallimajan asemalla
erotessaan ollut: kukkia kuluneen kesätakin napinlävessä, hellä
katse ja hiukan hermostuneet sormet, jotka osasivat niin omistavasti
silittää. Veronika ummisti silmänsä ja heittäytyi ajatuksissaan hänen
syliinsä.

Laiva liukui yhä lähemmäksi ja etäinen kaupungin humu muuttui
kaikkinieleväksi pauhuksi. Pian saattoi erottaa tuttavat satamassa.

— Tuolla, tullihuoneen edessä, seisoo Mooses! — Veronika osoitti
häntä, ja hääseurue tarkasti hartevata, pitkää, nuorta miestä, joka
seisoi yksin, lähenevää laivaa tähystäen, keppiinsä nojaten. Kaikki
he asettivat hänet sankarikehään ja sadun valaistukseen. Hän oli
prinsessan voittaja. — Jossakin soitettiin.

— Sehän on ”Porilaisten marssi” ja kuuluu Strömparterrilta.

Jo Mooses huomasi Veronikan, astui ripeästi laivan suuntaa seuraten
pysäyspaikalle ja heilutti hetken hattuaan. Veronika riemuitsi ja
ylpeili hänestä sydämessään: — — On kuin outo ja kuitenkin oma,
kuin maailman mies korkeassa hatussa ja hansikkaissa, mutta kasvoilla
rakas hellä ja hyvä ilme. Nyt jo voi erottaa katseen. Silmät ovat
tummuneet ja syvenneet, saaneet jotakin uutta. — Veronikan ajatukset
keskeytyivät. Laiva saapui satamaan ja tullimiehet kiipesivät kannelle.
Heidän mukanaan ilmestyi Mooses äkkiä Veronikan eteen, tempasi hänet
tungoksesta mukaansa salonkiin. Siellä he seisoivat kahden, omistivat
toisensa katseissa. Kaikki uusi Mooseksessa oli Veronikalle mieluista,
miehekästä ja rakasta.

Joku kosketti Mooseksen hihaa. Täti siinä seisoi lyhyenä, kapeana,
vanhat silmät vesissä. Ensi kerran elämässään syleilivät Mooses ja
täti. Esa sattui sen näkemään ja lohdutti hämilleen joutunutta tätiä:
— Tämä kuuluu ihmeisiin ja on luettava maanpakolaisuuden syyksi.