UNTAKO LIENEE

”Eihän ne Kolehmaiset mitä rikkaita ole. Pienihän se on se talokin
siinä.”

”Mitenkäs sinä sinne jouduit, sitä tässä usein olen mietiskellyt.”

”Mitenkäkö jouduin? Totta tuo lienee ollut minun kohtaloni.”

”Sitä et rikkautta katsonut.”

”En. Mentiin vain, kun mennä piti.”

”Piti. Sinnekö muka piti. Kun oli sulhastakin jos jonkinlaista. Valitse
paras. Vaan eipäs. Menepäs ulkopitäjäläiselle ja varattomalle vielä.”

”Niinhän sitä sattuu.”

”Ja sitten vielä, otapas miehen kuoltua vain renki ja muuta torppaan.”

”Niinhän sitä, niinhän se ulkoapäin näyttää.”

”Sitäpä tässä olen ihmetellyt. Joka näki sinutkin nuorena, ei sitä
uskonut. Mikä siinä, sanopas, mikä siinä sinut niille teille veti.”

”Kukapa tiesi. Ei tiedä edeltäpäin kohtaloistansa.”

”Niin se on.”

”Sitä kun mihin ryhtyy, hiljalleen sitä tietä sitten eteenpäin luisuu.
Kun yhden askeleen astut, astut kohta toisen ja niin se menee.”

”Niin se menee. Et ole tainnut tässä kotitalossasi pariinkymmeneen vuoteen
käydä?”

”Enpä ole käynyt.”

”Olihan tuo nyt somasti, että tulit. Ethän meille liene vihoja
kantanut, kun taloon tultiin. Itsehän sitä kaupaksi tarjoilit.”

”Itsehän sitä, kun ei muita perijöitä — ja jonkunhan sitä piti
tässäkin asua. Hyvä vain, että sain kaupaksi silloin.”

”Kun et miestäsi tänne tuonut?”

”En.”

”Päivittelin minä päivittelemästä päästyäkin, että myypäs vakainen
talo, ja muuta pois ja köyhälle talonmiehelle vielä.”

”Renkimiehellekös olisi pitänyt?”

”Eihän toki.”

”Sitä minäkin silloin, että eihän toki. Vaikka samahan tuo olisi ollut.”

”Eihän toki, ainoan tyttären ja perijän. Olisit kai saanut vaikka kenen
silloin.”

”Eipä sopinut ottaa. Toiset olivat olot silloin.”

”Mitkä olot?”

”Miksipä en voisi sanoakin. Sitä sinä oletkin ainoa tuttava, jolle
voi puhella. Mitäpä, jos sanon. Et sitä ehkä usko. Se oli niin, ettei
silloin enää sopinut katsoa, kenen otti. Oli pakkomenot.”

”Kun en aavistanut.”

”Kukapa sitä. Mitäpä minä pettämään rikkaita talon poikia, jotka
arvossa minua pitivät. Tämä oli köyhä ja tarvitsi rahoja, kun velkojat
hätyyttivät.”

”Älä nyt.”

”No, mitäpä tuosta, jos kerron sen vaikka alusta sinulle, kun olet
paras kasvinkumppani ja aina herttaisa. Sitä siinä ei ole mitään
sinulta salaamista.”

”Älä kerro, jos —”

”En minä enää siitä niin välitä. Ennen oli toista. Kun on nuori,
arkailee suotta.”

”Niinhän se on.”

”Huoletonnahan sitä tässä elin ja ylvästelin. Olihan sitä hyvyyttä
yhden osalle, vanhempiakaan kun ei ollut.”

”Sitä kun kirkkoonkin tulit, kääntyivät kaikki katsomaan. Ja
tanssipaikoissa olit aina ensimmäinen.”

”Lienen tuota ollut. Otan hyvän, ajattelin, en huonoa huoli. Jakelin
rukkasia, katsastan ja odotan, mistä se kylliksi hyvä tulisi.”

”Olihan niitä hyviä tarjolla silloin. Tämä meidänkin mies —”

”Oli. Vaan minäpä en kiirehtinyt ensin. Mikä minulla oli kotona
ollessa, hyvähän tässä oli elellä. Tämä se oli minun kamarini, niinkuin
nyt on tyttäresi kamari. Paras huone tämä oli talossa. Tapetit tässä
jo silloin oli ja ikäheinä seiniä kiersi. Istuin illoin ja aamuin
tässä ikkunan ääressä ja ompelin. Enpä tiedä vielä ketä varten. — Ei
ole kiirettä, katselen ulos. Siinä on lahti, siellä takana tuo metsä.
Ikkuna on auki. Kuuntelen linnun laulua. Tuo salo soi kuin kannel
aamuin. Ja mieli keveissä aatoksissaan askarteli. Siinä kuluivat
päivät. Elämä oli kuin yhtä unta vain.”

”Niinhän se siihen aikaan.”

”Tanssien sitä mentiin.”

”Tanssien.”

”No, olivat sitten talkoot kerran Hassilan talossa, siellä olivat
kaikki kylän nuoret. Oli kaunis elokuinen päivä ja kaunis tuli ilta.
Kuudan oli, vaan se kohta pilviin peittyi. Oli leikattu koko päivä
ja illasteltua keräännyttiin suureen tupaan tanssimaan. Tiedät sen
Hassilan tuvan, joka on suuri kuin kirkko. Tytöt olivat sitä vielä
oksilla ja puilla koristelleet, että se tuoksusikin kuin paras metsä.
Siinä tanssitaan ja jyrytään. Pimentyy siitä ilta. Pieni kattolamppu
palaa tuijottaa katossa ja heiluu tanssin humakasta. Mitäpä se paljoa
lienee valaissut, vaan eikös joku kurillaan ota ja sammuta sitä.
Soittaja soitti keskeyttämättä, pimeä tupa kajahti vain tanssin
jytinästä. Pojat nostelivat tyttöjänsä ilmaan ja kun tyttö väsyi,
istutti hänet syliinsä. Illan pitkään alkoi väki vähetä, katosivat
parittain toisten huomaamatta.

”Minut oli saanut käsiinsä meidän renki Juhani. Se oli kylän paras
tanssija ja tyttöjen mielitietty. Komea se oli ja pitkä kuin honka,
muistatko sen Juhanin?”

”Muistan toki.”

”Kenelle lienee Luoja hänetkin luonut? Sen Juhanin kanssa siinä
tanssittiin ja mentiin vinhasti kuin pahin tuulen pyörre. Huimasi se
ihan, vaan Juhani kannatti minua ja niin unohduin sen syliin. Vei siitä
viimein istumaan ja jäi seisomaan viereeni. Miksi se siihen jäi, en
tiedä. Jos se olisi mennyt, olisin huutanut takaisin. Minä hullu olin
kuin lumottu. Senkö tähden, että se oli niin kaunis ja ryhdikäs?

”’Lähdetään’, sanoin minä sille.

”’Lähdetään vain.’

”’Hyvästi, talonväki’, huusin minä.

”’Pannaan tulta’, sanoivat.

”’Ei, jatkakaa pois’, huusin minä vastaan.

”Niin sitä mentiin. Mikä lienee ollut taika siinä yössä, kaunis se
oli. Kuu oli mennyt kokonaan pilveen ja metsä oli kuin aaveita täynnä.
Kuljettiin oikotietä korven kautta kotiin. Suopuron yli tultaessa en
porraspuita siinä erottanut, vaan astuin hetteikköön. Silloin tempaa
Juhani minut syliinsä ja kantaa suon yli. Annoin kantaa, ummistin vain
silmäni. Tuntui kuin Juhani olisi ollut minun omani jo aikoja sitten.
Ja viimeisen kosteikon yli tultua ei se laske enää minua sylistään.
Nukuin sattumalta aitassa, sinne se kantaa, aukaisee oven ja panee
sänkyyn. Sitten polvistuu viereeni ja ottaa märät kengät jaloistani.
Annoin sen tapahtua, tuntui kuin sen niin pitäisi ollakin. Ei olisi
ollut minulla voimaa vastustaa. Mikä sen teki? Ehkä se tanssi siellä,
sitten äänetön korpi, se kesäyön tuoksu ja se sankka pimeys, sekö
se hurmasi minut ja saattoi hulluksi? Minä mieletön, minä rakastin
Juhania. Juhani oli kuin omani. Ja kun se kysyi: ’Lähdenkö’, niin en
minä mitään virkkanut. En saanut sanaa suustani. Tajusin kaikki, mitä
tapahtui. Tämä on nyt onnettomuuteni, tätä kadun minä ikäni. Kurjana
kuljen vielä kelvoton. Kaiken sen tiesin — vaan sanaa ei suustani
tullut. Ja niin se tapahtui.”

”Voi sinua onnetonta.”

”Pyysin Juhania sitten lähtemään meiltä. Ja hän läksi. Hän läksi
maailmalle, enkä tiedä, missä hän on. En ole mitään kuullut hänestä.
Mutta hän oli kuin omani, hän ymmärsi minut. Vai tuntuiko minusta vain
siltä? Olihan kaikki kuin unta vain.”

”Kuinka Kolehmaisen sitten tapasit?”

”Se oli sattuma. Ei hän minua aikonut. Sattui vain kerran olemaan
täälläpäin asialla, velkojiensa luona lienee ollut, ja minulla oli
ulkopitäjällä käyntiä. Kolehmainen tarjosi kyytiä ja mitäs, minä
otin ja yhdessä ajettiin. Lumi oli sinä talvena aikaista, oli jo
joulukuun alussa korkeat kinokset. Sillä oli hyvä hevonen Kolehmaisella
ja mentiin siinä aika kyytiä. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa
keskenämme. Mutta mikä lienee Kolehmaisen päähän yhtäkkiä pistänyt,
hän ottaa ja kosii minua. Kävimme molemmat vähän hämillemme, mutta
minä mietin ensin, ennenkuin vastasin. Tämä on kohtaloni, ajattelin.
Onhan tämä mies kuin minua varten. On köyhä ja rahoja tarvitsee.
Se hyvin sopii. Ehkei onnistunut raha-asioissaan, koska sen päähän
pälkähti onneaan koettaa ja minua kysyä. Kysyi, vaikkei luullut
saavansa myöntävää vastausta. Ja siksi se hämilleen tuli. Niin se oli.
Raha-asiahan se sille oli, ja raha-asiana minäkin sitä pidin.

”’Jos suostun’, sanoin, ’niin ei jäljestäpäin mitään muistuttamista?’

”’Ei muistuttamista, mistäpä sitä.’

”’Kaikesta. Vaan jos ei moitesanaa, vaikka mitä tapahtuisi, ei
selitystä, niin —’

”’Ei.’

”’Olkoon sitten päätetty.’

”Ja sillä se oli päätetty. Kyllä hän ymmärsi, mitä tarkoitin. Niin
menin Kolehmaiselle ja Kolehmainen piti sanansa. Moitesanaa en kuullut,
enkä liikaa, en hyvää en pahaa muutakaan. Ja kun keväällä pieni tyttöni
kuoli ja heikkona olin itsekin, hoiteli hän äänetönnä. Kaikki kävi
niinkuin olin tahtonutkin. Väärin olisi Kolehmaista mistään soimata.

”Mutta talon asiat menivät alaspäin. Ei Kolehmaisessa ollut talon
pitäjää. Se oli unelias, kulki metsissä, kulki syömättäkin pitkät ajat.
Suruko lienee hänen mieltänsä painanut vai mikä? Ei se mistään puhunut.
Liekö monta sanaa koko avioliiton ajalla vaihdettu.”

”Olisit sinä hoitanut asioita.”

”Minulta olivat kuin siivet katkenneet. En uskaltanut ryhtyä mihinkään.
Pelkäsin, että sen mieli pahenee. Olin talossa kuin vieras käypäläinen.
Sitä oli elämä kuin pysähtynyt kohdaltani. Odotin vain iltaa yötä ja
aina ja ihmettelin sitä ajan ja päivän pituutta. Ihan se jähmetytti.
Sitä olisi ennen vaikka onnettomuutta ja kurjuutta toivonut tahi muuta
elon merkkiä.”

”Se on ihmisluonto sellainen.”

”Sellainen se on. Mutta eikös vierineet siinä vuodet ja toisiksi ajat
vaihtuneet. Vaihtuivatpa, vaihtuivatpa. Kuoli siinä Kolehmainen. Otin
hallituksen omiin käsiini. Ja luistihan se. Talo muuttui. Nuorihan sitä
silloin vielä olin tavallaan. Olin puoliväliin neljättäkymmentä.”

”Parhaillaan sitä silloin vielä on.”

”Niin on. Sattui siihen silloin rengiksi tämä nykyinen mies, tämä
Eerikka. Menettelihän se miehekseen. Ja mitenkuten otin sen. Mitä?
Olethan siitä ihmisiltä kuullut?”

”Lienenhän tuota kuullut.”

”Kuuluuhan ne. Vaan kuulukoot. Otin sen. Ja teki se siinä työtä kuin
omassa talossaan pari vuotta. Mutta sittenpä tein tyhmästi. Annoin sen
itseeni vihityttää. Se olisi saanut jäädä tekemättä. Sen jälkeen alkaa
tämä juoda taloa kuin omaansa. Sitä ei ollutkaan sillä sitä ymmärrystä.
Hulluhan minä olin, kun en ennen huomannut, että renki on renki. Mitäpä
olisi hänen kanssaan tarvinnut pappilassa käydä? No, möin talon,
että jonkin pennin vielä sain ja muutin torppaan. Ja siinä on elää
retusteltu.”

”En sitä ole nähnytkään tätä miestäsi.”

”Mitäpä hänessä lienee näkemistä.”

”Kun yksinäsi kirkossakin käyt.”

”Minkä harvoin käyn. Mitäpä minä hänestä matkassani kuljettelemaan.
Mitä minä ihmisistä, vaan itseäni iljettää. Olkoon aloillaan ja
antakoon minun olla aloillaan.”

”Sitä sitä sattuu.”

”Sattuu. — Jos Juhanin silloin otin, ilkesi sitä näytelläkin, tai
kukapa hänet tiennee. Vaan kun mies on typerä, ei siitä ole mihinkään.
Koirakin silloin on rattoisampi. Mutta en nureksi. Sitä kun omantunnon
ääntä en kuullut, enkä ottanut sitä, joka minulle oli määrätty, kävi
näin. Parahiksi olikin. Sitä piti minunkin saada oppia se, ettei eletä
ihmisten nähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se
kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi,
häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se
sitä, vai untako lienee kaikki.”