SIELU

Pyhä Pietari istui taivaan portilla. Oli tavaton kiire, sillä kuolleita
tulvi tulvimalla. Herra oli lähettänyt maahan ruton ja kaikkinaisia
tauteja rangaistakseen ihmisiä heidän lihallisesta menostansa.

Kaikista oli selvä saatava, kaikkein elämät tutkittava.

”Mihinkäs jäimmekään sinun kanssasi? Niin, sinä varastit ne kirkon
rahat ja elit sitten synnissä.”

”Minä kaduin sitten sitä”, sanoi sielu.

”Katso kirjasta!”

Ja apulainen etsi ja katsoi.

”Niin se on, mutta on täällä vielä paljon muutakin törkeätä. Tämä mies
on ollut suurimpia konnia maan päällä.”

”Kuinka sinä menit elämään niin, ihmisraukka! Etkö sinä tietänyt, että
hänen pyhä vihansa tulee kohtaamaan väärintekijöitä?”

”Tiesinhän minä, tiesin, mutta ihminen on syntinen raukka, joka omin
voiminsa ei jaksa autuaaksi tulla.”

”Ymmärsitkö sinä sen?”

”Ymmärsin, ymmärsin, hyvinkin ymmärsin, ja minä kaduin kuollessani ja
nautin Herran pyhän ehtoollisen.”

”Katso kirjasta, onko niin!”

Apulainen katsoi.

”On, niin on, hän on katunut syntinsä ja tehnyt parannuksen.”

”Kaduinhan, kaduinhan minä toki.”

Pyhä Pietari hykersi käsiään yhteen. Hänellä oli niin hyvä mieli. Ei
hän olisi puolestaan enää kenellekään pahaa tahtonut, niin vanha kun jo
oli, hän puolestaan olisi kaikki taivaaseen laskenut. Ihmisraukat,
samanlaisia kaikki. Mutta virka näet!

Hän korotti äänensä ja sanoi:

”Pelastettu olet sinä, ihminen, iankaikkisesti. Katso, joka anoo, sille
annetaan, joka kolkuttaa, sille avataan.”

Ja hän kolkutti taivaan portille, joka ylistyshymnin kaikuessa kätki
sielun iankaikkiseen kirkkauteensa.

                                                  ⸻

Mutta taivaan portilla kasvoi tungos, jokainen olisi tahtonut tietää
sijansa, sillä epätoivo kalvoi heitä kauheasti.

”Kenen vuoro nyt!”

Pyhän Pietarin ääni kähisi väsymyksestä, mutta hän ei joutanut
levähtämään, joukot olivat selvitettävät ja uusia tuli, aina uusia ja
uusia, kyllä riitti, väki kun oli lisääntynyt maassa niin tavattomasti,
ja synnit olivat samat, aina samat ja samat, mutta ei Pyhä Pietari
sitäkään ihmetellyt, hän oli tottunut siihen, seistessään siinä
iankaikkisesti.

”Kenen vuoro?”

”Minun, minun”, pieni sielu tunkeutui sieltä esille. ”Minä kuolin
melkein samalla kuin edellinenkin. Olin hänen päivätyöläisensä.”

”Katso hänen elämäänsä!”

Apulainen katsoi.

”Tämä näyttää nuhteettomalta.”

”Minä olin köyhä ja elin Herran pelvossa.”

”Mutta sinulla on syntiä siltä. Kaikkiin synteihin olet sinä siltä
vikapää, sillä ei ketään, paitsi hän, synnitöntä ole. Ei synnitöntä
ole!”

Pyhä Pietari oli saanut toistaa sitä samaa niin lukemattomat kerrat
kaikille niille ihmisraukoille, jotka elämällänsä luulivat jotakin
ansainneensa. Ja hän jatkoi:

”Tunsitko sinä edes syntisi?”

”Minä tunsin ne ja minä rukoilin aina Herralta apua.”

”Ja hän se auttoi sinua elämään oikein, mutta sittenkin teit sinä aina
syntiä salassa, sillä ihmissielu on syntien pesäpaikka. Kaduitko sinä
kuollessasi ja etsit pelastusta, ennenkuin iankaikkisen tuomion eteen
astuit?”

”Minä en ehtinyt katua enkä anteeksi pyytää, sillä minä kuolin
tapaturmaisesti.”

”Voi, ihminen! Sinä olet kadotuksen oma!”

Pyhä Pietari oli epätoivoissaan, sillä hän tiesi, että huonommatkin
olivat taivaaseen menneet.

”Katso edes, mitä hän ajatteli vähää ennen kuolemaansa?”

Apulainen katsoi.

”Hän oli edellisen päivätyössä, ja kun hän kuuli, että isäntä oli
kuollut, iloitsi hän sydämessään, sillä hän ajatteli, että nyt hän
saisi irti päiväpalkkansa, jotka kauan olivat maksamattomina olleet, ja
silloin tapahtui, että —”

Pyhälle Pietarille selvisi.

”Voi, sinä syntinen! Sinä olet helvetin tuleen vikapää.”

Sillä minkä taisi hän! Hän oli vain ase korkeimman kädessä.

Ja Pyhä Pietari osoitti ja enkelit tarttuivat sieluun, mutta sielu
riuhtaisihen irti ja ensi kertaa kirosi, kirosi koko Jumalan
taivaineen.

Ja se sattui kuulumaan taivaaseen, ja Jumala kutsutti miehen eteensä,
ja kaikki sielut vapisivat, sillä he tiesivät, että Hänen vihansa on
pyhä ja vanhurskas.

Mutta sielu päätti kerrankin olla luja ja sanoa, että taivaan järjestys
oli väärä, ja ettei hän sellaisesta taivaasta, eikä sellaisesta
Jumalasta välitä. Hän päätti, sillä totuus —

Mutta hyvä Jumala tunsi ihmisensä. Hän hymyili.

Ja enkelit hymyilivät.

Ja Jumala ojensi kätensä sielua kohti ja sielu lankesi polvillensa
Herran jalkojen juureen, ja katso, samassa kirkastui sielu ja muuttui
enkeliksi.

Ja koko taivas kaikui ylistystä Hänen rakkaudelleen, ja siitä sielusta
tuli sitten nöyrin ja uskollisin palvelija Herran jalkain juuressa.