ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Kaunis, hyvinkalustettu arkihuone. Takana laajat ikkunat ja ovi
lasiverannalle, jonka ikkunoista näkyy metsää ja kauppalaa. Oikealla
nurkassa pianiino, enemmän etualalla sohvaryhmä. Huoneen keskellä,
hiukan vasemmalla ruokapöytä tuoleineen. Vasemmalla kaksi ovea, joiden
välissä kaappi. Oikealla ovi. Vasemmassa nurkassa telefooni.

On kaunis kesäaamu.

I KOHTAUS.

APTEEKKARI JUSSI OLLENBERG (tullen oikealta, tervehtii vasemmalta
tulevaa Aina Zinckiä): Huomenta, neiti Zinck.

AINA ZINCK: Huomenta, apteekkari.

JUSSI: Ei kynnyksen yli, tulkaa tänne. (Ojentaa kättään, tervehtivät;
vetää Ainaa kädestä.) Uimaanko jo menossa — menkää vain rauhassa.

AINA: Uimaanko, apteekkari?

JUSSI: Uimaan. Mutta minä odotan. Kas, minkälainen teillä on uusi
pusero, enhän tätä ole ennen nähnyt. Kaikki teillä on sievää. Ja
käsivarsi — saanko suudella tuohon, tuohon pitsin rajaan?

AINA: Ette saa.

JUSSI: Saanhan. Kun on puhdas sydän, saa. Puhtaalle on kaikki puhdasta.

AINA: Ei saa. (Koettaa koketisti vetäytyä pois.)

JUSSI: Tiedättehän, että on minun syntymäpäiväni.

AINA: Toivotan onnea.

JUSSI: Ei niin. (Vakavasti.) Aina, minä tahdon toisin. (Tarttuu Ainan
vyötäisiin.)

AINA: Ei, ette saa.

JUSSI: Saa, kerran vain. Mitä se kehenkään kuuluu? Olenhan minä vielä
nuori, kolmenkymmenen vanha vasta ja onhan minulla sydän ja silmä
nauttimaan kauneudesta. Vai eikö saisi enää mitään nähdä, kun on
naimisissa? Ei saa enää mitään huomata, ei mistään nauttia,
yksinkertaisesti: ei enää elää. Luuletteko, että ihminen jaksaa
sillä tavalla kauankaan elää?

AINA: Miksi ei? Mikä on jaksaessa?

JUSSI: Ei, sanon, en jaksa. Minulla on vapauteni. Ja minkä minä taidan,
jos jostakusta pidän. (Koettaa tarttua Ainaan.)

AINA: Mitä te, mitä te nyt —

JUSSI: Minä — minä —

AINA: Vaiti! Ei mitään sopimattomuuksia. Sanon suoraan, minä en
sellaisesta pidä.

JUSSI: Oletteko kihloissa?

AINA: Jospa olisinkin — niin mitä se tähän kuuluu?

JUSSI: Sepä kuuluu, sillä minä —

AINA: Vaiti!

JUSSI: Tällainen kesäaamu — tulee hulluksi elämänilosta, kuvittelee,
että on vielä nuori, että onni tulee tuossa vastaan, tulee teidän
hahmossanne. Ja että on vapaa vielä avaamaan sylinsä sille ja
nauttimaan ja rakastamaan. — Sanokaa, onko synti tuntea kaikkea sitä,
mitä tuntee?

AINA: On, muita kohtaan paitsi vaimoaan kohtaan.

JUSSI: Vaimoaan, vaimoaan. Siinäkö on koko maailma?

AINA: Siinä se on, ja siinä sen täytyy olla.

JUSSI: Siitä näen, että ajatuksenne on jonkun luona. Kun mennään
kihloihin ja naimisiin, muututaan vanhanaikuisiksi, ahtaiksi ja
typeriksi, aivan mahdottomiksi enää elämään. Mutta minäpä en tahdo
kadottaa sydäntäni enkä haudata sitä yhden naisen ompelurasiaan.

AINA: Onhan se onni.

JUSSI: Kadottaa vapautensa? Ei minusta, eikä Ellistäkään. Elli ei sitä
tahdo. Hän on sivistynyt ja ymmärtää yhtä ja toista vapaudestakin. Hän
jättää minulle vapauden ja minä jätän hänelle vapautensa.

AINA: En usko. Niissä seikoissa ei nainen salli väljyyttä.

JUSSI: Vapaamielisyyttä, tarkoitatte. Naiset eivät tiedä mitään
elämästä.

AINA: Pelkäävät tietääkin, se kun särkisi heidän onnensa ja uskon
miehiin.

JUSSI: Ai, ai, minä kostan sananne. (Yrittää ottaa kiinni Ainaa, joka
juoksee ulos. Jussi juoksee perästä, vaan töytää ovessa Kinkkusta
vasten, joka on juuri sisään tulossa.)

II KOHTAUS.

TOPIAS KINKKUNEN: Ka, päivää.

JUSSI (kätellen): Mitäs Topiakselle kuuluu?

TOPIAS: Mitäpä sitä.

JUSSI: Istukaa. Terveenäkö ollaan?

TOPIAS: Ka, mitäpä sitä muutakaan viitsi, terveenähän sitä näin nuoret.

JUSSI: Sattuuhan sitä tautiakin.

TOPIAS: Ka, sattuu, sattuu. Jos oikein äkeisiinsä paneutuu, niin
potemaan heittäytyy, niinkuin se Riittastiina siinä mökillä, se akka.

JUSSI: Se Topiaksen emäntä?

TOPIAS: Se, se sama kapine.

JUSSI: Vai potemaan panihe. Onko se sairas?

TOPIAS: Kukapa hänet tiennee, kun ei ole niitä tietovehkeitä, niin
menepäs ja tiedä, siitä akkaväestä etenkin. Sanoihan ne siinä, jotta
sairas se muka, mutta menepäs sitten ja tiedä, mitä se on milloinkin,
se rouvasväki näet.

JUSSI: Mikä sille tuli?

TOPIAS: Mitä ne sanoi? Sanoivatkohan ne, jotta muka tämä kuumeko oikein
olisi tullut.

JUSSI: Vai kuume?

TOPIAS: Kuume, se keuhkojen kuumetus.

JUSSI: No, ja Topias tuli tohtoriin?

TOPIAS: Noo — maksaisiko tuo vaivan? Jospa se ei eläne enää.

JUSSI: Mutta pitää sitä siltä —

TOPIAS: Ka, jos pitänee, niin pitänee. Sitähän minäkin, jotta jos
pitänee, niin pitänee. Ja tämä atteikkari kun ne keitoksensa on
keittänyt ja ne tietää, niin jos sitten niille kuumille keuhkoille
joitakin tippoja, tippoja tiputtaisi vaikkapa kymmenisen pennin
edestä.

JUSSI: Ei se tipoilla parane enää.

TOPIAS: Vai ei parane. No, paraneisiko tuo ryypyllä? Jos koko ryypyn
ropsauttaisi?

JUSSI: Ei se enää.

TOPIAS: No, — minkäpä taisi. Johan minä, jotta jos on täältä pois
päästäkseen, niin pääseehän sitä ilman rohtojakin. Jos ei, niin eihän
sitä äkeissään jaksane äksykään koko ikäänsä maata.

JUSSI: Vai on äkeissään.

TOPIAS: Kukas hupsu se muuten kuumeeseen? Äksyyttähän se oli kaikki,
äksyyksissään se siinä potemaan panihe.

JUSSI: Vai äksyyksissään?

TOPIAS: Tuntenee tuo atteikkari tuon akkasen olion. Minkä se päähänsä
saa, et sitä sieltä pois ota. No, tämä oli saanut päähänsä sen, että
kuolla pois, kun ei kahvia kyllikseen saanut, ja hyppääpäs kiusoillasi
järveen. Märkäähän se on vesi, se on tietty, niin totta ne keuhkot
siitä itseensä otti. No, ovatpa, ovatpa akan keuhkot samaa maata kuin
akkakin. No, sitäpähän sieltä hakikin, kuolemataan.

JUSSI: Joudupas sitten tohtoriin.

TOPIAS: Vaan jos se siitä elämään kuontuu, niin se ähittelemään, jotta
tulipas ukolle hätä. Ei, ehei, ei sitä tohtoriin toki. Ja voipipahan se
olla siellä selvinnyt jo ilman tohtoriakin.

JUSSI: No?

TOPIAS: No, mikäs, sitten ei siihen tohtoriloita kaivata, pappi vain.
Ei siinä sitten kupparikaan auta, jos se niille markkinamatkoilleen
läksi.

JUSSI: Etkö sure?

TOPIAS: Mitä se surulla paraneisi. Ja johan se ähitteleisi, jos sen
tietäisi.

JUSSI: Voisi ähitellä.

TOPIAS: Ja eipähän se maailma yhden vaimon varassa liene. Kovin tämä
oli terhakka, kovin terhakkata se oli. Ja äkeissään se kuolee, jos
kuolee, niinkuin se uhkasikin. Ja aina se on Riittastiina sen päänsä
pitänyt, ei se muita kuule.

JUSSI: Otatko sitten toisen?

TOPIAS: Tottahan sitä toisen. Se lehmäkin sen tahtoo.

JUSSI: Kenenkäpä otat?

TOPIAS: Jonkun, jonkun naiseläjän, mitäpä sitä muusta, naiseläjähän se
siksi olla pitää. Sitä kun se kangaskin siihen kesken jääpi, niin se
sitä kutojata.

III KOHTAUS.

AMALIA OLJANDER (tulee sisään): Katsos, eikös ole Topiastakin siihen
lennättänyt.

TOPIAS (hitaasti nousten, pyyhkii kätensä housunkupeeseen): Lennätti,
lennättihän se.

JUSSI (menee): Anna tupakka veljellesi. Kuului tällä vaimo potevan.

TOPIAS (hyvillään): He, vai jotta tupakka — hee. (Nykäisee hattuaan.)

AMALIA: Riittastiinako se? No, mikä sille tuli. (Antaa sikarin.)

TOPIAS: Mikäpä, äissään siinä sen keuhkot kuumeeseen lyöttihit.

AMALIA: Vie kiireesti lääkäriä.

TOPIAS: Hee — jos tuo paranee —

AMALIA: Niin, no, sitä varten.

TOPIAS: Antaa ihmisen kuolla rauhassa. (Vetelee tupakkaa.)

AMALIA: Ihanhan siitä lakikin rankaisee —

TOPIAS: Mistäpä se laki sen tietää, ei sano sille.

AMALIA: Ei se lääkäri paljoa — ottaisikoon tuo markan —

TOPIAS: Ei sitä markkaakaan toki yhdestä eukosta ja sen metkuista.

AMALIA: Minä maksan sen.

TOPIAS: Onpas liikaa rahaa maailmassa. Höö. Vaan sitten se akka kehuu,
kun paranee, että olipas ukolla hätä. — Ei, hyvä ihminen, anna olla.

AMALIA (kiirehtien): Lähde, hyvä veli, elä siinä enää viroittele.

TOPIAS: Kehuu, kehuu se pakana. Hee. Eikös tehnyt minulle viimeistä
tepposta, teki, tekipähän tepposet akka. (Menee Oljanderskan työntämänä
ulos.)

AMALIA (huutaa ovesta): Joutukaa, joutukaa, Tuomas.

IV KOHTAUS.

Tuomas Lukasson tulee kantaen kaksikorvavakkaa, jossa on
seppeleitä. Oljanderska hakee portaat, alkavat asetella
seppeleitä ikkunoiden yläpuolelle.

TUOMAS: Ottakaas tästä, Amalia hyvä.

AMALIA: Hyvä — sanoo: ”Amalia hyvä.”

TUOMAS: Sanoo, ja sanoo vielä, että oma Amalia.

AMALIA: Hee — ”oma Amalia”. Todellako?

TUOMAS: Todella. Omaltahan nyt kaikki tuntuu. Katsokaapas ulos Luojan
kaunista maailmaa. Kaikki on omaa, ei ole rajaa, mikä on minun, mikä
on toisen. Kaikki on minun — eikä kuitenkaan mitään minun. Sillä
tällaisena kesäaamuna en minä olekaan minä, en mikään Lukasson, vaan
jokin vain, jokin osa tuosta hyvästä ja ystävällisestä elämästä.
(Viittaa ulos.)

AMALIA: Ystävällistähän se on elämä, kun on itse vain ystävällinen.

TUOMAS: Miksi ei olisi?

AMALIA: Siinäpä se. Siinä koko vika. Tuomas tahtoo kaikkia hyvitellä.

TUOMAS: Kaikki kun hyvittelevät minua.

AMALIA: Miksi toisesta pitää enemmän pitääkin kuin toisesta,
sanokaapas, Tuomas, kun Tuomas on kouluakin käynyt.

TUOMAS: On koulut käynyt.

AMALIA: On lyseoita ja muita.

TUOMAS: Onko se hyvä vai paha asia Amaliasta?

AMALIA: Hyvä. Tietäähän Tuomas, että se on hyvä minusta.

TUOMAS: Etten pilalla ole siksi. No, hyvähän se on sekin.

AMALIA: Ja kuitenkin Tuomas tänne rengiksi joutui. Se entinen
apteekkari se oli mies, kun Tuomaan tänne otti. Sitä kun —

TUOMAS (jatkaa): Sitä kun samaa penkkiä koulussa uskolla painettiin ja
yhtenä toveruutta harjoitettiin. (On ryyppäävinään.) Niks — naks.

AMALIA (jatkaa): Ja kuoli sitten apteekkari ja tämä tuli sijaan.

TUOMAS (jatkaa): Vaan minä jäin tänne kauppalaan ja tähän. Ja nyt olen
raitis poika kuin kirkas vesi. Sanokaapa, enkö ole hyvä mies?

AMALIA: Hyvä. Olisi vieläkin parempi, jos ei olisi yhtä vikaa. Saanko
taas sanoa suoraan?

TUOMAS: Totuus, Amalia, totuus ennen kaikkea, vaikka olkoon karvas kuin
korpijunkkari.

AMALIA: Jos Tuomas ei olisi niin naisiin menevä.

TUOMAS: Ai, ai Amalia. Kuinka Amalia taas niin puhuu. Eikös siinä ole
erehdys. Minäkö naisiin menevä? Minä kun pelkään naisia.

AMALIA: Eihän Tuomas minuakaan pelkää.

TUOMAS: Enhän toki yhtä, enkä sitä, joka minua miellyttää. Mikä mies
minä olisin, jos mieluistani pelkäisin. (Putoaa alas portailta, joiden
päällä seisoo seppeltä kiinnittämässä, putoaa suoraan Amalian selkään.)

TUOMAS: Anteeksi, Amalia.

AMALIA: Tuomas on hyvä. (Ojentaa kätensä, piirittää niillä Lukassonia.)
Hee — kun kerta siihen putosi.

TUOMAS (nykäisee sormellaan Amalian suuta): Amalia!

AMALIA: Kyllästyisiköön Tuomas, jos Tuomas siihen luokseni iäksi jäisi?

TUOMAS: Tähän!? Ei, hyvähän tässä olisi.

AMALIA: Minä en olisi yksitoikkoinen. Minä pitäisin niin hyvänä, ettei
ehtisi kyllästyä. Entinen miesvainajani kuoli, ennenkuin kyllästyi.
Vaan ei Tuomaan tarvitse kuollakaan, ei ehdikään, annan minä sen verran
tekemistä itsessäni. (Ei laske pois Lukassonia, joka koettaa paeta.)

TUOMAS (surkeana): En minä kyllästyisi.

AMALIA: Sitähän minä. Ei Tuomas kyllästyisi. (Ottaa kiinni Tuomaan
nutun napista.) Ja kun ansaitseekin niinkuin minä. Minä kävisin
kylillä, tuskinpa minua paljon kotona näkyisikään. Laitteleisin pitoja
ihmisille. Ja mies vain makaileisi kuin makkara päivänpaisteessa ja
minä sitä rakasteleisin, että se olisi aina sulana sydänjuuriaan myöten.

TUOMAS: Olisipa, olisipa se elämää.

AMALIA: Mutta usein nykyään olen minä surullinen.

TUOMAS: Miksi?

AMALIA: Jos Miina ottaa ja viepi — minun omani.

TUOMAS: Kunhan teidän omanne ei ota ja vie Miinaa.

AMALIA: Kun Tuomas on ruvennut välttämään minua ja käy tohtorilan
kyökissä joka ilta.

TUOMAS: Miina kutsuu. Eikä sen mieltä voi pahoittaa Miinankaan,
sovinnossahan ne asiat selviävät.

V KOHTAUS.

Miina Salokannel tulee samassa. Hän on puettu ahtaaseen,
lyhytselkäiseen röijyyn ja erinäköiseen kirkkaaseen hameeseen.
Päässä vanhanaikainen hattu, jossa on punainen rusetti edessä.

MIINA: Hyvää huomenta, Tuomas, ja huomenta, Amalia. Pistäysin
katsomaan, joko seppeleet on saatu.

AMALIA (harmissaan): Saadaanhan ne tässä omin joukoin.

MIINA: Ostin apteekista hajuvettä. (Panee sitä Amalian rintaan.)
Ja neiti pani parasta. Ja kun olen tohtorin emännöitsijä, niin
kannattaakin.

AMALIA: Elä usko. Tohtorilla on omat juttunsa, ei se apteekkineidistä
välitä, vaikka kyllä kelpaisi. Mutta teidän tohtorinne se on koko vötys
mieheksi.

MIINA: Olisipa saanut vaikka apteekkarskan ennen, jos olisi ottanut.

AMALIA: Ähää. Meidän apteekkarskan? Ei kuuna kullan valkeana. Ei
apteekkarska sellaisesta miehestä viittä penniä maksaisi, olkoot vaikka
kuinka rakastuneita.

MIINA: Meidän tohtori rakastunut? Ja teidän rouvaanne muka?

AMALIA: Kun mies ei välitä ruoasta, on sydämessä vika. Laitoin niin
hyvää lohta, mutta ei kelvannut. Tietää sen jokainen itsestäänkin mikä
on, kun ei ruoka sydämeen sovi.

MIINA: Vaan kun minä laitan lohen, syöpi se.

AMALIA: Vaan jos minä laitan sapuskan sydäntunteiden juurista ja annan
Tuomaan sitä hämmentää, ettei kesken pohjaan pala, ja syötän sen
sinulla, niin eronkyyneleet silmistäsi tipahti, usko se. Niin katkeran
keiton siitä saapi, kun toisten pataan hierimensä työntää. Mutta minäpä
näytän, että nainen saapi omansa, jos nerokas on.

MIINA: Tuomas, kuunnelkaapas tätä ihmistä, kun suuttuu suotta.
Miellyttääkö tämä teitä, Tuomas?

TUOMAS: Mitä, mitäpä — miksikäpä se ei miellyttäisi?

MIINA: Vaan muistaakos Tuomas, mitä Tuomas eilen minulle sanoi ja
vannoi?

TUOMAS: Mitäpä, mitäpä minä —

AMALIA: Ha-ha-haa. — Ei mitään. Mitä se Tuomas olisi sinulle vannonut.
Kun on vanha, niin höpsii. Näkee näkyjä ja unissa elää.

MIINA: Eikö Tuomas muista, mitä eilen sanoi?

TUOMAS: Sanoin, sanoinhan minä — että on niin kauniit ilmat.

AMALIA: Ah-hah-haa. Ja kärpäsiä paljon.

TUOMAS (pakenee): Ja sanani kokoinen olen.

MIINA: Odottakaahan — (Tuomas koettaa pujotellaida pois.)

AMALIA: Odottakaahan. Emmehän me elävältä teitä syö. (Ottaa kiinni
takin liepeestä.) Odottakaapas. (Tuomas pääsee irti.) Selvitetään tämä
asia nyt ensin. Kahta ei yksi mies tarvitse, ei Aatamillakaan kahta
ollut. Jaksan minä tässä yksiksenikin yhtä miestä tarpeeksi rakastaa.
(Ryntää Tuomasta kohti, joka pääsee pakoon.)

VI KOHTAUS.

MIINA: Ha-ha-haa. Sinähän pelotat ihmiset pakoon — ha-ha-haa —
Säikähtipä se sinun rakkauttasi — ha-ha-haa —

AMALIA: En minä joka miehen syliin juoksekaan, omani syliin jos juoksen.

MIINA: Kainous kaunistaa. Ja kainot ihmiset saavat kauniita jälkeläisiä.

AMALIA: Niinkö kauniita kuin isäsikin sai?

MIINA: Niin, isäni? Sai jälkeläisikseen kaupunkilaisia kuitenkin.
Meidän suku on vanhaa porvarissäätyä, tiedä se. Minun isäni oli
suutarimestari ja sen isä suutari ja isänisä suutari.

AMALIA: Jos kaikki teidän suvussanne ovat olleet suutareita, niin
Aatamikin on ollut suutari ja sehän se on minunkin esi-isäni. Että yhtä
vanhoja ne ovat kaikki suvut ja sama on kaikkien kristillisten sukujen
esi-isä. Vai eikö Aatami olekaan sinun esi-isäsi?

MIINA: Tiettävästi.

AMALIA: Vaan tiedätkös kukas oli sitten?

MIINA: Näiden Salokanneltenko?

AMALIA: Niiden kannelten ja muiden kannelten.

MIINA: No se Pekka Parviainen, joka nimensä suomensi.

AMALIA: Ei, Noak se on varmin esi-isä. Pekasta ei raamattu mitään
puhu. No, kun on yhtä vanhat esi-isät, elä kersku. Vai kauneudellasiko
ylpeilet?

MIINA: Olenkos minä ruma?

AMALIA: Et, et. Thyh! Kaunis on harakkakin, kun harvoin näkee. Johan
olen sanonut, pysyisit kauempana etkä toisen kalavesille verkkojasi
laskisi.

MIINA: Tuomas on minun sulhaseni.

AMALIA: On, jos ei ole minun.

MIINA: En minä sinun miestäsi rahoillani elättäisi ja vaatettaisi.
Uuden puvun nytkin tilasin.

AMALIA: Tarpeen se onkin. Saapipa siten vihkivaatteet, kun tästä
vihille käydään.

MIINA: Niin, eihän sinulla olisi miehelle housujakaan antaa.

AMALIA: Annathan sinä, mitä se kaksilla tekee. Pue pois siitä mies
minulle.

MIINA: Voipi pukea. Joillakuilla onkin rahaa enemmän kuin muuta paperia.

AMALIA: Pieniä ne ovat noin pienen linnun munat, usko se.

MIINA: Ahaa, taisipa harmittaa rikasta kun köyhän tasku on pullollaan.
Mies se kurkistaakin ensin taskuun ja sitten vasta sydämeen. Vaikka
tokkopa sinusta sydäntä löytyisikään, kun olet mahana koko ihminen.

AMALIA: Itse olen vielä mahani kantanut. Vaan eipähän sinun mahassasi
liene kantamista. Thyh! Kapahauki. Ei tuota mahaa sinulla liene
nimeksikään.

MIINA: Vaan sydäntäpä on. Ja niin lämmin onkin, että vaikka nauris sen
kohdalla paistuisi.

AMALIA: Miestä ei vain ole tullut siihen nauriita paistattamaan.
Eikä niin hulluja taida ollakaan, jotta tulisivat.

MIINA: Hullu onkin se mies, joka ei ymmärrä tulla. Hullu on Tuomaskin,
vaikka sillä onkin niin viisas järki.

AMALIA: Vaan mitä sinä miehellä teet, kun et osaa sitä kurittaa. Tokko
sinä edes miehen tukkaan ylettyisit. Vaan näin minä miestä kuritan.
(Yrittää tarttua Miinaan.)

Kinkkunen tulee samassa.

VII KOHTAUS.

TOPIAS: Ka-ka — akat tappelevat — sö-sö — Mikäs se tämä elävä on?
(Katselee Miinaa, jonka tukka on päässyt irti.)

AMALIA: Mitäs sinä siihen tulet?

TOPIAS: Tämän kylän eläjöitäkö se tämä — he-hee? Somia, somiapa ovat.

AMALIA: Elä toimita! Mitä se tohtori sanoi?

TOPIAS: Mitä lienee sanonut.

AMALIA: Etkös sinä käynyt?

TOPIAS: Ei tullut käydyksi. Kallista lystiä se on, jos hautajaisetkin
siinä vielä tulevat, niin mikäpä häntä monenlaista virkamiestä sinne
kulettelemaan.

AMALIA: Ala mennä.

TOPIAS: Tulin kysymään, että oliko siinä perää, jotta sinä sen markan
niinkuin maksat —

AMALIA (antaa markan): Tuossa. Voi sun vempelettä. — Vie, Miina, tämä
sinne teille tohtorin puheille.

MIINA: Mikäs tällä miehellä on vaivana?

TOPIAS: Akkahan sen on vaivana.

AMALIA (työntää veljeään): Menetkö, juntsikka.

TOPIAS: Vaan ähittelee se, pakana, jos paranee. (Menevät.)

VIII KOHTAUS.

Apteekkarska tulee oikealta. Hän on puettu uuteen aamupukuun.
Asettaa nuotteja pianiinolle.

ELLI: Missä apteekkari on?

AMALIA: Rannalle näkyi menevän, tuon neidin kanssa tuolla kävelevät.
Tohtori näkyy tulevan. Eipä se Topias tavannut sitä. No, odottakoon.
Tuodaanko kahvi sisään jo?

ELLI: Tuo vain. Tahi odotahan, kunnes apteekkari tulee.

IX KOHTAUS.

Amalia menee.

Tohtori Yrjö Kallio tulee verannalta.

YRJÖ: Saako tulla sisään?

ELLI: Ei, ei. Odota vähän, minä juoksen ensin pakoon.

YRJÖ: Elä minun tähteni, Elli. Olenhan minä sinut ennenkin noin nähnyt.

ELLI: Jussin läsnäollessa.

YRJÖ: Oletpa sinä pikkusievä tyttö.

ELLI (nyrpeissään): Pikkusievä.

YRJÖ: Se Jussi on poika.

ELLI: Ei Jussi minua enää huomaa.

YRJÖ: Ketäs? Tottahan, kun sinut sai. Kauanhan hän sai sinua
tavoittaakin.

ELLI: Silloin olin nuori.

YRJÖ: Vuodessakos sinä nyt olet vanhentunut?

ELLI: Vuodessa elää paljon ja kokee paljon, kun sattuu.

YRJÖ: Sehän kuulostaa joltakin. Mitä sinulta nyt puuttuu?

ELLI: Sanonko?

YRJÖ: Sano.

ELLI: Rakkautta.

YRJÖ: Puhutpa sinä kuin pienet tytöt ainakin.

ELLI: Soisinpa, että Jussistakin olisin pieni tyttö vielä. Vaan ei,
vanhahan minä olen jo hänelle.

YRJÖ: Sinä hupsu, sinä tyhmä.

ELLI (naiivisti): Sano, olenko sinusta tyhmä, Yrjö. Sano, ethän pidä
minua tyhmänä, Yrjö.

YRJÖ: Sinä, sinä, sinä olet niin — rakas.

ELLI: Hyi, Yrjö. Hyi sinua! Kun minä sinulle leikilläni puhelen, niin
sinä olet niin tahditon, että sinä toimessasi —

YRJÖ: Enhän minä toimessani, leikillänihän minä —

ELLI: Ha-ha-ha-haa, sinä vekkuli! Leikkiähän se oli. Vaan elä vasta
sellaista leikkiäkään. Minä voisin erehtyä. Ethän?

YRJÖ: En, en koskaan. Missäs Jussi viipyy?

ELLI: On uimassa.

Amalia tulee.

X KOHTAUS.

AMALIA: Tohtorilassa on kaksi miestä. — Sillä toisella, vieraalla,
tuntuu olevan kiire. (Menee.)

YRJÖ: Hyvästi, tulen pian.

ELLI: Oh, niitä sairaita aina.

XI KOHTAUS.

Yrjö menee. Elli asettautuu soittamaan.

XII KOHTAUS.

Apteekkari ilmestyy ovelle, kuuntelee Ellin soittoa ihastuneena.

JUSSI: Soitatpa taas sievästi.

ELLI: Huomaatko sen? Kun ajattelen sinua, lämpenee rinnassani — ja
paremmin soitan. Sinä olet minusta nykyään niin kaukana, en tavoita
sinua, kuin mikä väikkyvä ajatus, joka tahtoo karata luotani.

JUSSI: Elli rakas, eihän toki —

ELLI (alakuloisena): Rakastatko sinä minua vielä?

JUSSI: Kuinka sinä puhut.

ELLI: Niin, kun pelkään, ettet enää —

JUSSI: Oma, pieni vaimoni. Ketä minä sitten, ellen omaani ja ainoaani?
Ja toivon, että minäkin sinun ainoasi olisin.

ELLI: Olethan nyt. Mutta aina et ole ollut, senhän tiedät. Olen monesti
sanonut, ettet ole ollut ainoa etkä ensimmäinen. Ensimmäinen suuri
kyllä.

JUSSI: Se riittää minulle.

ELLI: Ja mitäpä niistä toisista.

JUSSI: Tiedän ne, enkä ole mustasukkainen.

ELLI: Siinäpä se ikävä. Et ole mustasukkainen. Tahi onhan tavallaan
hyvä, että luotat uskolliseen vaimoosi. Olenhan onnellinen siitä.

JUSSI: Sitä toivoisin.

ELLI (harmissaan): Vaan sinä et saa luottaa, siinäpä se. Minä voin
vielä rakastuakin. Mitä silloin teet?

JUSSI: Jos vakavasti rakastut, annan sinulle vapauden.

ELLI: Annat vapauden, annat vapauden minulle. Voi, voi minua onnetonta!

JUSSI (saamattomasti): Mutta, Elli, sitähän sinä silloin kaipaat.
Sinun parastasihan minun pitää ajatella.

ELLI: Ei, sinä et saa silloin ajatella minun parastani.

JUSSI (samoin): Näet, jos todellakin vakavasti rakastuisit, jos
itse niin tahdot, jos se on elämänehto.

ELLI (hermostuneena): Et sittenkään. Sinä et saa antaa vapautta. Etkä
anna, jos rakastat. Sinun velvollisuutesi, aina, aina, on pitää minusta
kiinni, ymmärrätkö, sinun velvollisuutesi on pitää minusta kiinni.

JUSSI: Minähän pidän sinusta kiinni. Minä olen aina täyttänyt sinun
tahtosi, ja minähän siitä nytkin kärsimään jäisin.

ELLI: Et ajattele minun kärsimyksiäni.

JUSSI: Sinähän minut ensin hylkäisit ja sinullahan olisi toinen.

ELLI: Vaan että sinä sen hyväksyisit ja laskisit minut kylmin sydämin
luotasi. — Oh — kuinka se koskee. Minä olen uhrannut sinulle koko
elämäni. Minä en koskaan ole ajatellut muita kuin sinua. Kaikkeni minä
olen antanut saadakseni sinun rakkautesi — ja nyt annat sinä minun
mennä.

JUSSI: Enhän minä anna. Leikilläsihän sinä kysyit, ja pitihän minun
jotakin vastata.

ELLI: Siitä näen, ettet enää rakasta minua. Et ole sitä koskaan
tehnytkään.

JUSSI: Sehän oli leikkikysymys tuo sinun kysymyksesi. Eihän sinulla
ole, kestä pidät — Vai olisiko? — Eihän ole?

ELLI: Olisiko se sinusta niin mahdotonta? Olenko minä jo niin ruma ja
vanha mielestäsi?

JUSSI: Et, et suinkaan. (Käy totiseksi.)

ELLI: Ja luuletko, että tähän tyydyn? Kun sinä et välitä minusta, olen
pakotettu muualta etsimään rakkautta. Olen nuori vielä ja kaipaan.
Syytä itseäsi — jos jotakin sattuu, jos kiinnyn toiseen.

JUSSI (istuu synkkänä): Elli, puhutko totta?

ELLI: Puhun.

Äänettömyys.

JUSSI: Voi minua onnetonta!

ELLI (käy neuvottomaksi kun näkee Jussin onnetonna. Kiihkeästi): Ei,
rakas. Elä ole pahoillasi. Ei siinä ole perää. Kuka se olisi? Ei kukaan.

JUSSI: Yrjöä pelkäsin.

ELLI: Yrjöä — ha-haa. Otaksumahan se oli, leikkipuhetta kaikki.
Tiedäthän, etten muista pidä.

JUSSI (riemuiten): Tiedän.

ELLI (syleillen): Ja jos olisi jotakin — tämäkin on otaksuma, huomaa
se — jos olisi, olisi se viatonta lajia, pieni ihastus vain. Ethän
sinä siitä välittäisi? Sinähän olet vapaamielinen ja sivistynyt ja
tiedät, että sellainen pieni ihastus, viaton syrjäajatus, voisi olla
mahdollinen kenelle tahansa. Ymmärräthän?

JUSSI: Ymmärrän, hyvin ymmärrän.

ELLI: Ymmärränhän minäkin, että sinullakin voisi olla sellainen. Enkä
minä ollenkaan siitä välittäisi? Voisihan jossakussa ihastuttaa jokin
mitätön seikkanen enemmän kuin sama seikka omassa vaimossa.

JUSSI: Nyt sinä puhut taas järkevästi kuin viisas vaimo ainakin.

ELLI (iloissaan pyörähtäen): Sano, että olen viisas, hiukan viisaampi
ja vapaamielisempi kuin moni muu.

JUSSI: Olet, olet, rakas.

ELLI: Olen. Kiitos, oma mies.

XIII KOHTAUS.

Jussi ottaa Elliä vyötäisiltä ja pyörähyttää korkealle. Samassa
tulee Amalia kahvitarjotinta kantaen ja Ellin hame humahuttaa
kuppeja maahan.

AMALIA: Sus siunatkoon — kun ilmassa lennetään.

JUSSI: Ei se ole kun häiksi. Amalian häiksi.

AMALIA: He-he-hee, mistäpä ne minulle sulhaset.

JUSSI: Eikös kaupat jo ole päätetty?

AMALIA: No, koska apteekkari tietää, niin — tavallaan, minun
puolestani ne ovat päätetyt, mutta, mutta ei käy sitä asiaa
yksipuolisesti päätteleminen, kun on kahden kauppa. Ja se viivyttelee
päätöstään se vastapelaaja.

JUSSI: Pitääpä sanoa pojalle kova sana.

AMALIA: Jos apteekkari on hyvä. Ja sanoo, että älköön peljätkö, en minä
puraisematta kuitenkaan häntä nielaise. On minulla ollut mies ennenkin
käsissäni ja siihen asti eli, kunnes kuoli. (Menee, tuo toiset kupit.)

JUSSI: Sanotaan, sanotaan.

AMALIA: Ja ettei uskoisi naisten vehkeilyihin, naisväki, se koettaa
kiehtoa miestä jos miten saisi verkkoihinsa, vaan ettei uskoisi. Se tuo
tohtorilan näet, se kummitus, se kun kummittelemaan panihe. No,
hyi kuitenkin, millä hänet irroittaisi.

JUSSI: Minä irroitan.

AMALIA: Kiitoksia, apteekkari. Kun on noin hyvä isäntä, eipä pitäisi
omaa miestä kaivatakaan. (Menee.)

XIV KOHTAUS.

ELLI: Elä sotkeudu heidän asioihinsa, jos heistä ei tule onnellisia.

JUSSI: Ei onnellisia? Mikä heitä estäisi onnellisina olemasta? Kun
tahtoo, onhan sitä onnellinen.

ELLI: Jospa ilmaantuu suuria vaaroja, jospa vaikka ihastuu toisiin.

JUSSI: Menettelee viisaasti aikanaan. Estää itsensä ihastumasta.
Hullujahan ne ovat.

ELLI: Hulluja. Niille voi nauraa ja niistä voi puhua. Mitättömiä ne
ovat olleet minunkin ihastukseni. Minäpä kerron.

JUSSI: Tiedän ne.

ELLI: Kerron sittenkin. Niin näet, ettei niissä mitään ole ollut.
Alfredia minä rakastin koulusta päästyäni vain siksi, että hänen
kravattinsa oli aina väärässä. Se liikutti minua. Ja valkeita rihmoja
riippui hänen nutussaan. Hänen äitinsä näet ompeli kylille. Se saattoi
minut kyyneliin. Sillä minun tunteeni olivat platoonista laatua.

JUSSI: Tiedän sen. Eihän hänellä, köyhällä ylioppilaalla, olisi ollut
varaa naida sinua.

ELLI: Miksi ei? Minä olisin antanut varoja naida. Mutta en rakastanut.
Kertapa hän suuteli puutarhassa. —

JUSSI: Tiedän, tiedän.

ELLI: Mutta en sittenkään syvemmin rakastanut. En rakastanut häntä
enempää kuin niitä nutussa riippuvia rihmoja voi rakastaa ja sitten
samaan aikaan rakastuin hänen veljeensä oikein kovasti. Mutta ethän
loukkaannu?

JUSSI: Kerro vain — tahi jätä.

ELLI: Enkä jätä. Minä kerron, niin näet, että olen vapaa niistä. Ei
niissä ole mitään, ei tuon näppösen vertaa perää.

JUSSI: Ei ole, tiedän sen. Katsos, kun sinun kätesi on pieni ja sievä.
Onpa se totta tosiaan sievä.

ELLI: Hauska. Etkö ole sitä ennen huomannut?

JUSSI: Olen, ennen naimista, mutta sitten ei ole tullut katselluksi
niillä silmin. Pienet, pienet kätöset.

ELLI: Niin, Jussi. Kätöset ovat sinun. Ja minä olen sinun, en kenenkään
muiden. Tahdotko sinäkin olla minun? (Silittelee Jussin tukkaa.)

JUSSI: Tahdon.

ELLI: Hullua, kun täytyy olla mieheensä niin rakastunut. Tyhmää, niin
tyhmää. Vaan kun on sellainen tukka ja sellainen suu. (Suutelee.)
Tunnen, että sinun täytyy olla minun. Ja jollet ole, sinun täytyy tulla
omakseni.

JUSSI: Mutta Elli.

ELLI: Ymmärrän, näetkös, että sinulla on ollut pienet ihastuksesi, enkä
ole niille mustasukkainen.

JUSSI: Tietysti on ollut.

ELLI: Ja tiedänhän ne kaikki, enkö tiedäkin?

JUSSI: Tiedät.

ELLI: Vaikka voi olla, etten tiedäkään ihan kaikkia. (Viehkeillen.) En
aivan pienimpiä, en niitä ihan vaarattomimpia.

JUSSI: Sinä velho, mistä sen tiedät?

ELLI: Kun olen velho. On eräskin pieni pitäminen sinulla ollut, aivan
mitätön, siitä et ainakaan ole mitään maininnut.

JUSSI: Ei, mutta sitäpä en tiedä. Mikäs se olisi?

ELLI: Arvaa itse.

JUSSI: Meijerin konttoristineiti?

ELLI: Ei se.

JUSSI: No, se opettajatar?

ELLI: Siitähän olet puhunut.

JUSSI: Ai, sisäkkö Manda?

ELLI: Ei.

JUSSI: Mutta muitahan ei ole. Meijerin konttoristineiti, opettajatar,
sisäkkö Manda —

ELLI: Mandasta elä puhu. Se oli erehdys. Ethän häntä olisi voinut ottaa
kuitenkaan. Ja olihan se Mandankin syy, että antoi asian kehittyä niin
pitkälle. Ai, kirjakaupan Eeva.

JUSSI: Mutta eihän se ollut mitään. Ostin sieltä vain kirjekuoria
suuret ko’ot — ja oli vielä serkkusi Iida —

ELLI (harmissaan): No, ei se ollut mitään. Se oli tyhmyyttä. Köyhä ja
ruma. Ethän toki olisi ollut niin yksinkertainen, että hänet olisit
nainut.

JUSSI: En toki. Vaan muita ei ole.

ELLI: Ha-ha-haa. Vaan näin minä nauran niille kaikille. Minä ymmärrän
miestä. Ja avio-onnen pääehto onkin keskinäinen ymmärrys, eikö olekin?
Ha-ha-haa. —

JUSSI: Ha-ha-haa. Vaan harvalla onkin sellaista vaimoa, joka osaa
nauraa noille mitättömyyksille. Rakentavat niistä ristiriitoja. Vaan me
emme, me nauramme. Ha-ha-haa —

ELLI: Ha-ha-haa —

JUSSI: Ja olihan minulla sitten tosiaankin aivan pieni, joutava
juttunen. Jokohan sinä sitä tarkoitit?

ELLI: Aivan äskettäin? (Odottaa.)

JUSSI: Äskettäin. Sanon sen vain siksi, että näet, kuinka puhdas olen.
En mitään peitä. Ja onhan se sillä kuitattu, kun sen sanon?

ELLI: On.

JUSSI: Ne toiset ihastukset ovat ennen naimista. Tämä on jälkeen.

ELLI: Jälkeen?

JUSSI: Jälkeen. Vaan ethän sinä suutu? En ensin ajatellut sanoa sitä,
mutta kun sinä olet niin hyvä ja niin järkevä — etkä loukkaannu?

ELLI: En loukkaannu.

JUSSI: Se oli tuo — tämä Aina Zinck.

ELLI: Tiesin sen.

JUSSI: Tiesitkö?

ELLI (hilliten raivoansa): No, onhan minulla silmät ja hermot myöskin.
Vaan kerrohan kaikki!

JUSSI: Ethän suutu?

ELLI: Kun sanon, että tiesin sen, pitääkö muuta sanoa?

JUSSI: Ei. No, minä kerron, koska olet noin järkevä. Kun hän tuli
Helsingistä — eikö sinustakin tunnu, että kaikki helsinkiläiset ovat
aivan toista kuin me maalaiset täällä —?

ELLI: Tuntuu.

JUSSI: Ja hän oli viehkeä ja nuori — vaan nyt sinä suutut?

ELLI: Kerro. Ja mainitse myös, mihinkä te ihmisessä yleensä ihastutte?

JUSSI (ei huomaa Ellin nousevaa raivoa): Kaikkeen voi ihastua, milloin
mihinkin. Siihenkin, ettei ole mihin ihastua. Miehet ovat sellaisia.
Mitä ne henkevyydestä tahi muusta. Kun on rahaa tahi kun on sievä ja
viehättää.

ELLI: Tahi kun ei ole mitään mikä viehättää —

JUSSI: Niin, kun ei ole mitään, mikä viehättää. Ensin pitää sievästä
jalasta tahi jostakin sellaisesta, huomaapa vaikka kauniit
lankkinahkakengät. Huomaa sitten kauniin lantioviivan — niin, muuta
ei tarvitakaan. Kenkä tahi lantioviiva. Sitten jo katsoo, miten se
nainen liikkuu. Ja niinkuin Aina — mikä hänessä kiehtonee — ei hän
ole mitään — mutta annas, kun häneen voi rakastua, mikä siinä lienee.

ELLI (katkerana): Nuoruus kai.

JUSSI: Niin, nuoruus. Ja se, kun ei tunne häntä. Niin leikkisi siksi,
kunnes oppii tuntemaan. Mies on sellainen.

ELLI (vaivoin hilliten raivoansa): Ja tietääkö hän rakkautesi?

JUSSI: Hän ei tiedä, se tahtoo sanoa, kyllä hän tietää kai —

ELLI: Olette puhelleet siis?

JUSSI: Vähän mitätöntä. En ole oikein uskaltanut, kun pelkäsin, että
puhellessaan voisi enemmän rakastua.

ELLI: Mitä puhelitte? Sano kaikki.

JUSSI: Pientä kohteliaisuutta vain.

ELLI (raivoissaan): Kohteliaisuutta, sitä sinun kohteliaisuuttasi.
Voi häpeätä!

JUSSI: Mutta sinähän kiivastut.

ELLI: En ehkä saisi?

JUSSI: Sinähän lupasit.

ELLI: Ja minä pidän lupaukseni, niin, etten lyö sinua, etten juokse
maantielle ja huuda kaikille, että sinä olet kurjin, kurjin ja
kelvottomin aviomies, petturi, uskoton raukka, konna —

JUSSI (saamattomasti): Elli, Elli, elä kiivastu!

ELLI: En, en minä kiivastu.

JUSSI: Tiesithän sinä sen ennenkin.

ELLI: Tiesin, vaan tahdoin yhtäkaikki urkkia ja kuulla sen omasta
suustasi.

JUSSI: Sinä siis äsken tekeytymällä tekeydyit vapaamieliseksi.
Halpamaista!

ELLI: Tekeydyin. Saadakseni kuulla sen, minkä aavistin. Urkin.
Miten muuten olisin saanut tietää. Urkin. Koska se ei ollut mikään
mitättömyys, vaan ratkaiseva elämänkysymys.

JUSSI: Ratkaiseva? Elli, minä vakuutan, ettei se ollut mitään? Kerroin
vain, päästäkseni vaarasta.

ELLI: Siinä oli siis vaara!

JUSSI: Kaikkialla on vaara, kuten näet.

ELLI: Kun ei ole, missä olisi kiinni.

JUSSI: Kehuit, että tunnet miehet.

ELLI: Alan tuntea.

JUSSI: Tiedät siis, ettei sellainen kiintyminen merkitse mitään.

ELLI: Oh — kuinka minä olen onneton, kuinka olen katkeroitunut, ja
pettynyt, kaikki, mihin uskoin, on mennyttä.

JUSSI: Sanoinhan ettei se merkitse mitään. Se ei saa merkitä, koska
mitään ei ole tapahtunut.

ELLI: Muuta kuin mielikuvituksessasi.

JUSSI: Niin, muuta kuin mielikuvituksessani.

ELLI: Haa — ikäänkuin se ei olisi sama kuin tapaus.

JUSSI: Se ei ole sama.

ELLI: Se on sama. Mahdollisuus on sama kuin tapaus! Jos sinulle on
mahdollista varastaa, vaan ei ole tilaisuutta siihen, etkö ole varas
tahi samanarvoinen kuin varas?

JUSSI: Enhän minä ole aikonut varastaa.

ELLI: Et. Vaan tehdä aviorikoksen ja törkeän. Se sinulle olisi ollut
mahdollinen.

JUSSI: Mutta, Elli rakas —

ELLI: Ei mitään rakkaaksi mainitsemisia, pyydän. En tahdo olla sen
yleisen rakkauden esineenä. Sanoithan, ettet henkisestä puolesta välitä.

JUSSI: Mutta oletko sinä sitten niin henkinen, Elli?

ELLI: Onhan minulla ainakin erikoisuuteni. Ja kuvittelin, että minun
erikoisuuteni sinua tyydyttäisi. Sitähän aina ennen vannoit. Ja minä
hullu uskoin. Uskoin, että juuri minä sinua tyydytin. Kuvittelin, ettei
muut pystyisi kilpailemaan sinun rakkaudestasi, kuvittelin, että aina
saisimme elää rauhassa noilta eroajatuksilta ja sivurakkauksilta.

JUSSI: Elli —

ELLI (itkee): Kuvittelin — kuvittelin —

Tussi: Rakas Elli.

ELLI: Kuvittelin, että iankaikkisesti saisimme olla naimisissa.

JUSSI: Kuulehan —

ELLI: Ja että minä olisin ollut siksi sieväkin, mutta oo-ooh — (Itkee.)

JUSSI (langeten polvilleen): Pyydän anteeksi. Olethan sinä sievä.

ELLI: Vaan katunainen on sievempi.

JUSSI (suuttuneena): Katunainen on sievempi, katunainen on halvempi.

ELLI (kauhuissaan): Katunainen on halvempi. Nytpä sen sanoit. Ikuisiksi
ajoiksi poltan ne sanat mieleeni. Nytpä sen näet, että ellei minulla
olisi ollut rahoja, et minua olisi nainut.

JUSSI: Sinäpä sen sanoit.

ELLI: Oo, nyt sen kuulen. Kun olet saanut apteekin rahoillani, viskaat
minut syrjään kuin käytetyn kappaleen.

JUSSI: Itsehän sinä viskaudut.

ELLI (kylmänä): Niin viskaudun. Muuta kun en voi. (Istuu synkkänä.) Ei,
muuta en voi. Ero, ero vain —

JUSSI (pelästyen): Ero, Elli? Elli, leikkiähän tämä oli.

Elli vaikenee.

JUSSI: Elli, mitä ajattelet. Olehan järkevä toki!

ELLI: Niin olenkin. (Katsoo synkkänä ja vihaisena.)

JUSSI: Hulluhan sinä olet.

ELLI: En tiedä, minäkö vai muutko lienevät. (Itku tahtoo pyrkiä, mutta
hän taistelee sitä vastaan.)

JUSSI (taas polvistuen): Elli, rakas Elli.

ELLI (kahdenvaiheilla, leppyykö vai ei): Niinkö sinä hänellekin sanot.
Rakas hän mahtaa sinusta ollakin. Onhan hän nuori, onhan hänellä
kiiltokengät, onhan hänellä lantioviiva. — Ei, ei, en luullut elämää
näin kammottavan kurjaksi —

JUSSI: Elli, minä tunnustan vikani.

ELLI: Vai tunnustat sinä vikasi. (Ivallisesti.) No, eihän sellainen ole
vika eikä mikään. Ainahan sellainen pienillä neularahoilla kuitataan.
Ehkä nytkin hyödyn neularahat edes.

JUSSI (keksien): Suo anteeksi, etten huomannut — (ottaa lompakkonsa)
— että tässä yhteydessä muistan. Sinä tietysti tarvitset (ojentaa
rahoja).

ELLI: Ei kiitos. Säästä ne vain uudelle vaimollesi.

JUSSI (pannen rahat pöydälle): Panen ne tähän.

ELLI: Elä minua varten. Maksa sitten virallisia teitä, kun ero on
tapahtunut. En koske niihin.

JUSSI: Jos kuitenkin koskisit.

ELLI: En koske. Koska niin kalliiksi tulen, koska katunainen tulee
halvemmaksi. Vaikka kyllä ansaitseisin ne. Tässä hoidan talouttasi,
katson, että mieliruokiasi saat. Eikö ole ollut nytkin kotletteja
melkein jokikinen päivä? Ja sittenkin sinusta kotirakkaus ei riitä.
Minä en riitä. Jokainen katunainen, jokainen lantioviiva korvaa minut.

JUSSI: Niin korvaakin, kun olet tuollainen.

ELLI: Niin, ja katunainen tulee halvemmaksi. Vaan ansaitseepa se
enemmän kuin minä. Se saa plyymin, se saa silkkipuvun, se saa
värjäämättömiä nahkoja. Vaan milloin minä saan? Joka neularahasta
pitää ensin käydä riita.

JUSSI: Ahaa, sinä paljastat nyt itsesi. Siitäkö ne huokaukset ja
ristiriidat ovat?

ELLI: Siitä. Etten ole tiennyt, millä miestä kiinni pitää, en tiennyt
mitään lantioviivasta, en kiiltokengästä —

JUSSI: Tästä lähtien —

ELLI: Ei, kiitos, säästä ne nuoremmalle vaimollesi.

XV KOHTAUS.

Lukassonin laulu: ”Minä narri, kun mä nain” kuuluu ulkoa.

AMALIA (tulee): Neiti pyysi apteekkarin olemaan hyvän ja tulemaan
apteekkipuolelle.

JUSSI (katsoo Elliin säikähtyneenä, sanoo sitten Amalialle äkäisenä):
Mitä sillä siellä taas?

AMALIA: Mistä minä heidän asiansa tiedän — paremmin tietänette itse.

JUSSI: Varmaan resepti. Hyvästi, Elli, siksi.

(Menee.)

AMALIA: Sen resepti se on heidänkin mielessään.

ELLI: Mitä, Amalia. Amalia pitää huolta vain omista resepteistään.
No, kuulkaa, Amalia (ottaa satamarkkasen pöydältä), — vaihtakaa
tämä satamarkkanen pieniksi ja tuokaa minulle, minulle kaikki, ei
apteekkarille yhtään, ymmärrättekö?

AMALIA: Hulluhan olisin, jos en ymmärtäisi. En minä ole ensi kertaa
pappia kyydissä. Tämän talonkin vihjeet kaikki tiedän, vaikken ole
tietävinäni. Ja tiedän, missä vihollinen piilee —

ELLI: No?

AMALIA: Hameessa — hameväkeä ne ovat — ja sanon suoraan, jos mies
olisi minulle uskoton, niin —

ELLI: Mitä!?

AMALIA: Minä miestä kurittaisin. — Mutta en minä asiaa niin pitkälle
laskisikaan. Pitää vain ajoissa huolta, että miehellä on paljon
kärsimistä vaimonsa tähden. — Silloin se ei jouda toisten perässä
juoksemaan. — Ruveta tässä kärsimään — hyh — Kun on kerran kärsinyt
sen vaivan, että on miehen ensin saanut, joutaa sen saada tuta, kenen
käsiin joutui, — niin se on. Pitää ymmärtää vaan elämää. Se ei tee
minulle muuta kuin oikeutta, jos minä teen sille vääryyttä. Pitää vain
pitää puoliaan eikä välittää muista.

ELLI: Niin se taitaa olla.

AMALIA: Niin se on. (Menee.)

XVI KOHTAUS.

ELLI (tarttuen päättävästi telefoonin kuulotorveen): Saanko 14? Kiitos!
Onko se Yrjö? Tämä on Elli. Ethän sinä tullutkaan. Sairasmatkalleko
lähdet? Ei. Minulle on jotakin vakavaa tapahtunut. Minä olen onneton,
hyvin onneton. Minun sydämeni on särkynyt —

— — — Ei, elä laske leikkiä, Yrjö.

— — — Enhän minä itke enää, vaan elämä on niin julmaa, niin julmaa.
Minua on petetty, tiedätkö. Petetty? Rauhoitunhan minä jo. Joudutkos
pian sairaskäynniltäsi? Minä tarvitsen sinua. Yrjö, minulla ei ole
ketään muita, kehen turvata. — Kyllä, hyvästi, hyvästi siksi. (Soittaa
telefoonin kiinni ja silmäilee ympärilleen voitonvarmana ja kun lähtee
liikkeelle, on törmätä yhteen Ainan kanssa, joka tulee ulkoa.)

XVII KOHTAUS.

AINA: Huomenta.

ELLI: Huomenko lie vai ylihuomen, minä olen jo niin vanha, etten
näekään.

AINA: Ettekö näe? Mikä teillä on?

ELLI: Kysy sitä, mitä minulla ei ole. Minulla ei ole lankkinahkakenkiä,
ei lantioviivaa.

AINA: Ha-ha-haa, oletteko te hullu, rouva?

ELLI: Rouva on se, jolla on mies. Minulla ei ole miestä — —

AINA: Neiti sitten.

ELLI: Neiti on se, jolla on hameensa takana toisen mies, minulla ei
sitä ole.

AINA (katsoo taakseen): Ha-ha-haa!

ELLI: Menkää, menkää ihanteenne luo.

AINA: Ha-ha-haa.

ELLI: Ja sanon teille. Hän ei ole rakkauden arvoinen. Jo aikoja olen
hänet hylännyt ja rakastanut jo aikoja toista, paljon parempaa.
(Uhaten.) Uh, minkälainen hän on! Pitäkää, pitäkää toki omanne.

AINA: En ymmärrä —

ELLI: Ette, siinä te oikein sanoitte. Te ette ymmärrä mitään. Siinä te
olette oikea nainen.

Aina menee pois jo vakavasti ihmetellen.

XVIII KOHTAUS.

ELLI (tarttuu kuulotorveen taas): Saanko kahdeksantoista? Kiitos. Tämä
on apteekkarska Ollenberg. Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle niitä uusia
kiiltonahkakenkiä — numerot 36 ja 37 koetteeksi. Kiitos. (Miettii ja
tempaa kuulotorven taas.) — Saanko yksitoista? — Onko se Lindströmin
muotikaupassa? Tämä on apteekkarska Ollenberg. Teillä on siellä
turkkilainen helmihuivi. Ovatko sellaiset varmasti muodissa Helsingissä?
Vai niin. Lähettäkää se sitten. Ja se silkkipusero, jota katsoin. Kyllä,
pyytäisin heti lähettämään. Kiitos. (Soittaa kiinni): Ah, kuinka
raskasta, kuinka raskasta tämä elämän taistelu.

XIX KOHTAUS.

AMALIA (tuo rahat): Kun kauppalaiset tulevat kohta kaikki tänne
syntymäpäiville ja apteekkarskalla ei ole päälläkään vielä.

ELLI: Ai, se on totta. Pianhan minä — (Lähtee, pysähtyy): Vaikka en
tiedä, jos minä olisin sairas?

AMALIA: Käyhän se päinsä, sairastuu vain, minä laitan kahvit ja viinit.

ELLI: Laita hyvin kaikki, ettei häpeää tule. (Osoittaa
ikkunanpäällysseppeltä, joka on pudonnut.) Ja laitata tuo paremmin
kiinni. (Menee.)

XX KOHTAUS.

AMALIA (huutaa ulos): Tuomas, Tuomas, tulkaahan tänne.

TUOMAS (tulee): Tuomaaksi sitä on minua kutsuttu, kun ei muuksikaan ole
osattu.

AMALIA: Ha-ha-haa. Tiesivätpäs parhaalle parhaan nimen antaakin.
(Ottaa pullon senkistä, kaataa viiniä.) Minäpä annan Tuomaalle mielen
virikettä. Onhan se tosin ihmisen vihollinen.

TUOMAS: Vaan sanassa sanotaan, jotta tulee rakastaa vihollistaan
niinkuin itseäänkin. Itseäni pidän omassa nahassani — (ryyppää) — ja
vihollisenikin pistän sinne — hihhei — ne siellä armaassa syleilyssä
myllertävät — näin — (ottaa Amaliaa kaulasta ja pyörittää) — ne
iloitsevat toistensa olemisesta niinkuin sulho ja morsian. Heh-helei.
(Pyöräyttää Amaliaa.)

AMALIA: Helei!

TUOMAS: Helei. Pyöri iankaikkisuus ja sulata nämäkin kaksi onnellista
kappaletta laajaan syliisi. Minä avaan sinulle köyhän ja nöyrän
sydämeni ja sulan syntineni sinun iki-iloosi. Hei, minua ei enää ole,
sinä vain — (katselee yhä ylös).

AMALIA: Minä vain. Nyt sinä olet avioon kelvollinen, kun sen tunnet,
että mies on mitättömyys naisen rinnalla, kuin hyypiö hävitetyssä.
Sopii nyt elämää alkaa. No — (tarjoaa suutansa).

TUOMAS: No, no, oma mamma. Prosit.

AMALIA: Prosit oma pappaherra. — Ai, kun on kiire. Pitäjäläisiä tulee
kohta. Pankaapas, Tuomas, tuo seppeleenpää ylös. Ja ollaanhan nyt
ystäviä elämän loppuun asti.

TUOMAS (lyö kättä): Ystäviä elämän loppuun, jos ei viha väliin tule
eikä elämä ole loppumaton.

Amalia menee.

XXI KOHTAUS.

TUOMAS (nousee ylös portaille ja korjailee seppelettä ja laulaa):

Niinkuin narri minä nain.
Vanhan kompuran mä sain.
Hän oli rikas, minä köyhkö,
vaikka työtä tein kuin löyhkö.

Hoki sitä päivät, yöt:
Kukas täss’ on tehnyt työt —
Tokko leivot, tokko paistat,
vaikka parhaat palat maistat.

XXII KOHTAUS.

MIINA (tulee, tirkistää ikkunasta): Ai, Tuomas, nyt Tuomas putoaa.
Ai, armias, minua ihan pyörryttää.

TUOMAS: Elkää pyörtykö, ennenkuin kerkiän syliini ottamaan.

MIINA: Arvatkaapas, Tuomas, mistä sain kirjeen?

TUOMAS: Postista, tiettävästi, sieltähän kirjeet tulevat.

MIINA: No, arvatkaapa, mitä siinä oli?

TUOMAS: Mitäs sitä nuorten tyttöjen kirjeessä on.

MIINA: Ei, ei. He-he. Siinä oli synkempiä asioita. — Oli, että tätini
oli sairastunut.

TUOMAS: Sepä ikävää.

MIINA: Ei se niinkään ikävää. — Hän voi kuollakin.

TUOMAS: Sepä hauskaa on.

MIINA: Hui, mitäs hauskaa se on se. Mutta se on hauskaa, että saan
silloin periä talon. Tulkaa, lukekaa itse, mitä tässä sanotaan.

TUOMAS: Minä lentää liihoittelen (hyppää) Oman kullan kaulaan.

MIINA: Oma Lukasson.

TUOMAS: Oma ruusunnuppuni.

MIINA: Oma enkelini Lukasson, itse lensi minun syliini.

TUOMAS: Itse, itse rynnistän paraikaa kohti kuolemaa.

MIINA: Ja kohti autuasta avioelämää, oman ruusunnuppunsa kanssa.

TUOMAS: Kohti onnen höyhenpolsteria.

MIINA: Onko siis todellakin totta, että Tuomas hyväksyy minut.

TUOMAS: Hyväksyn toki Miinan.

MIINA: Kiitos. En minä jokaista nyt enää ottaisikaan, mutta oman
Lukassonini minä toki otan. Sitäpaitsi onhan niitä toki maailmassa
paljonkin vielä miehiä, joita en ole kosinut.

Tuomas ottaa pullon pöydältä, tarjoaa Miinalle,
joka varovasti maistaa.

Miina katselee ihaillen Tuomasta.

TUOMAS (laulaa):

Pässille Luoja sarvet loi,
karhulle hirmuhampaat soi,
jänölle nopsat jalat.

Loi linnut pienet liitämään,
kuun, tähdet kilvan kiitämään
kaikk’ avaruuden alat.

Sai kukka puvun puhtahan
ja miehet mielen rohkean —
Vaan mitä naiset saivat?

He saivat katseen kiehtovan
ja poven tulta-liehtovan —
Sen tunnen poltteen vaivat.

XXIII KOHTAUS.

Amalia tulee luuta kädessä sisään.

AMALIA: Ai, ai tätä maailman lopun elämätä. (Ojentaa luudalla.)
Pääsettekö!

TUOMAS: Kun tuossa panin köyttä, putosin, niin jalkani ihan taittui,
niin Miinan syliin putosin, niin — minkäs minä sille taisin, että
Miina sattui siinä olemaan?

AMALIA (uhkaa Miinaa): Miina!

MIINA: Minkäs Tuomas sille taisi?

TUOMAS: Niin, minkäs minä sille taisin, että Miinan syli on Miinan
sylissä — ja minkäs minä, että minun iloni on olla ihmisten lasten
kanssa?

MIINA: Jos Amalia on vihainen, niin sydän halkiaa ja kuolema tässä ihan
tulee Tuomaalle ja minulle.

AMALIA: Pääsettehän yhdessä taivaan valtakuntaan.

TUOMAS: Jumala meitä siitä varjelkoon.

AMALIA (ottaa Tuomasta käsipuolesta): Ja nyt mennään.

TUOMAS: Ai, minun kipeä jalkani — (jalka ei näytä ottavan päälleen) ja
kipeä sydämeni — en minä ole luotu tällaista touhua varten.

MIINA: Voi Tuomas kultani.

AMALIA (vie ankarana Tuomasta käsipuolesta): Järjestys kaikessa. Kun
minä olen valinnut ja omani saanut, valitse sinä sitten vasta ja etsi
omaasi, elä ennen.

MIINA: Tuomaan kanssa on meidät kuin luotu yhdeksi lihaksi ja vereksi.

AMALIA (mennessään): Olkoon mitä on, vaan luuainespa sen määrää Luojan
laatimien sääntöjen mukaan. Kenen kylkiluusta olen, sen omaksi tulen,
vaikken rikkaa ristiin pane, saati sitten kun montakin rikkaa ristiin
panen.