XII.

Paappa oli jo paikalla ja tervehti meitä iloisella kädenlyönnillä.

— Hyvää ja tervetultuanne takaisin kotiin. Monta kertaa olen jo
tähystystornista etsinyt purjettanne. Aika laillahan te olette
miehistyneet!

— Mikäpä siinä miehistyessä, kun miehen toimissa on oltu. Hyvinpä
tekin olette säilynyt, näytätte nuoremmalta ja notkeammalta kuin vuosi sitten
.

— Ei notkeudessa ole kehumisen varaa. Mutta lämmittäähän henki vielä
näitä vanhoja luita. Ja on Luoja antanut terveenäkin pysyä, ettei vielä
menneenä kesänä tarvinnut hävetä jäämästäni muista niittäjistä jälelle.
Mutta suuria kantamuksia eivät enää minulle tahtoneet tytöt tehdä.

Ukon ylpeytenä oli pysyä heinämaalla ja leikkuutyössä toisten miesten
rinnalla.

Rupesimme purkamaan kuormaamme ja kantamaan aittaan, eikä ukko
pienempiä kantamuksia ottanut kuin me pojatkaan.

Ketään talonväestä ei sattunut olemaan paikalla tullessamme, joten
vältimme kaikki uteliaat kysymykset.

Vietyämme kaikki tavarat, yksin purjeenkin aittaan, läksimme tupaan, ja
paappa rupesi hommaamaan tuliaiskahvia.

Tavaroita aittaan korjatessa emme ehtineet juuri mitään puhua, ja nyt
tuntui istuminen paapan tuvassa meistä niin oudolta, ettemme tulleet
mitään sanoneeksi. Istuimme vain ääneti kuin säkki loukossa. Tämä ei
ollut arvatenkaan paapalle mieleen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt
tahtovan mitään suoraan kysyä, pelkäsi ehkä näyttävänsä vanhuuttaan
uteliaalta.

Kun oli kahvi pantu pannuun ja kiehahtanut, veti ukko pannun
hiilokselle syrjään ja istuutui Matin viereen penkille.

— Miksette puhu mitään, pojat, oletteko voin myyneet ja rahan
hukanneet?

Me vain ujoillen vastasimme, ettei ollut ostajaa, niin söimme itse.

Äänettömyys jatkui.

Ukko sai kupit kaapista pöydälle, kaatoi kahvia, toi sokeria, kermaa ja
ihan tuoretta jouluksi leivottua nisuleipää ja käski juomaan. Hyvältä
lemahti nenäämme outo haju. Tyhjennettyämme kupit kääntyi ukko suoraan
Matin puoleen, joka poissaoloaikanamme oli ruvennut näyttämään
miehekkäämmältä kuin minä, ja kysyi:

— Pääseekö päivässä Kalajoelle, kun on välillä yötä?

— Ei toki. Mutta olematta pääsee. Aamupuolella tulimme perille.

— Katsopas poikajunkkareita, kun uskalsivat läpi yön. Entäs nyt
tullessanne?

— Nyt matka kesti kuudetta päivää, kun on ollut huono tuuli.

— Olitteko keväällä tukinuitossa?

— Emme olleet.

— Missä olitte viime talven töissä?

— Patsassaarella.

— Patsassaarella? Rupeaako muistini pettämään, kun en voi tuota nimeä
muistaa?

— Se onkin uusi paikka.

— Minkälaiset päiväpalkat maksoivat? Onko yhtään jäänyt säästöä?

Matti otti esille rannerenkaansa ja muut kultakoristeensa, näyttäen
”säästönsä”.

Paappa tutki niitä hetkisen hyvin tarkasti ja kaatoi sitten lisää
kahvia itselleen ja meille. Juotuansa tutki hän ne vielä uudestaan,
katseli tutkivasti meitäkin ja sanoi lopuksi:

— En usko. Niin paljon ei muutu ihminen yhdessä vuodessa, että
olisitte semmoisilla retkillä kulkeneet. Eikö ole kaikki rehellisellä
tavalla käsiinne tullut? Ne ovat kultaa. Puhdasta kultaa kaikkityyni.

Vakuutimme yksin suin, että ne saa vaikka viedä suoraa tietä
nimismiehelle. ”Ja nimismiehelle ne onkin vietävä”, lisäsi Matti, ”kun
ne ovat sellaista maasta löydettyä vanhan ajan tavaraa, jota kruunu
ostaa.”

— Vai aarnihaudankaivajia teistä on tullut. Ja minä kun olin teistä
ajatellut kunnollisia tukkipoikia, ajan ollen ehkä isäntämiehiäkin.

— Älkää, vaari kulta; sanottehan te itse, ettei sahapukilta saa
odottaa enempää kuin neljä luotia talia. Mitä me vielä, tämmöiset
poikajolpit. Mutta kyllä me olemme hyödyllisempääkin työtä tehneet kuin
salatuita aarteita käyneet etsimässä. Meillä on nyt oma tupa ja oma
sauna ja kaksi omaa venettä ja oma paja ja kaksi latoa heiniä ja toista
tynnyrinalaa maata, valmiiksi aidattuna ja ojitettuna —

— Ja kaksi hevosta ja kuusi lehmää ja lampaita, sikoja ja kanoja
määrättä ja kahden rikkaan talon tyttäret emänniksi katsottuna. Kyllä
minä puheenne uskon. Mutta uskon — valheeksi.

Paappa epäili, että olimme ruvenneet vanhalla tavalla ilveilemään ja
hän olisi jo tahtonut mieluummin ruveta kuulumisia kuulemaan.

Pian kuitenkin vanhuksen suuttumus suli pois, kun aloin juurta jaksain
kertoa kaikkia seikkailujamme ja ukko ymmärsi, että todella olimme
käyneet siinä paikassa, jossa usvapatsas oli, sieltä löytäneet uuden
maan ja asuneet kahden siinä maassa enemmän kuin vuoden ajan. Ukon ilo
uutisistamme ei ollut vähempi kuin oma ilomme onnellisesta
kotiintulostamme. Ja kun kerroimme tulevaisuudensuunnitelmistamme,
sanoi paappa heti tulevansa sinne meidän kanssamme asumaan ja
raatamaan.

— Eihän minussa enää täyttä työmiestä ole, mutta varaksi vanha
veneessä, arveli vanhus.

Ilolla ja riemulla otettiin tarjous vastaan ja kolmiliitto uudistettiin
vahvemmaksi kuin ikinä. Vielä kauan jouluillallisen jälkeen istuimme
rätisevän takkavalkean edessä pakisten, ja sikeästi nukuimme, kun
paappa kello puoli kolme herätti meidät. Yhdessä talonväen kanssa
lähdimme hevosella joulukirkkoon.

                                                  ⸻

Paljon minulla ei ole enää löytöretkestämme sanottavaa. Seurasimme
paapan neuvoja ja veimme löydetyt muinaistavarat vanhalle kamreerille.
Nuoresta nimismiehestä ei tosin puhuttu mitään pahaa, mutta paappa
luotti paremmin vanhaan. Ajaa hiisi hyvälläkin, lempo lautamiehelläkin,
sanoi hän.

Vanha kamreeri mittasi, punnitsi ja tutki koristeet tarkoin, kysyi myös
tarkasti, milloin ja mistä ne oli löydetty ja lupasi pyhästi säilyttää
salaisuutemme, mikäli sitä ei tarvinnut ilmoituskirjeessä kruunulle
ilmoittaa. Sitten hän laski omista varoistaan etukäteen pöydälle
kaksituhatta markkaa, otti Matilta laillisen kuitin ja sanoi, että
Matilla on vielä lähes tuhat markkaa saamista, jos kruunu tahtoo
lunastaa koristeet. Muussa tapauksessa saa Matti tyytyä siihen, mitä
hän nyt on saanut, ja kamreeri pitää itse koristeet tai myy ne kelle
tahtoo.

Matin ilo oli rajaton. Kun paapan kanssa menimme kotiin, rupesivat
Matin sarkavaatteet ahdistamaan niin pahoin, että hänen täytyi poiketa
räätäliin tilaamaan uudet verkavaatteet. Kolmen päivän perästä oli
lautamiehen komea musta ori Matin oma ja hän lähti heti lautamiehen
Marin kanssa ajelemaan. Minä kyllä tarjouduin kannoillaseisojaksi,
kuten Matti oli ehdottanut, mutta hän selitti, että kun lähtee juuri
ostettua hevosta koettamaan, ei ole hyvä ottaa kannoillaseisojaa
mukaan, ja niin he lähtivät kahden.

Kaksi viikkoa myöhemmin lähdimme Matin hevosella Ouluun muita
kalleuksiamme myymään. Kultaseppä, jolle menimme helmiämme tarjoamaan,
maksoi Matin helmistä seitsemänsataa markkaa, joka oli Matin mielestä
kultasepälle konkurssikauppaa. Minun isoa helmeäni hän punnitsi ja
tarkasti usealla suurennuslasilla, mutta sanoi lopputulokseksi, ettei
uskalla ryhtyä niin suureen kauppaan. Hän kehotti minua lähtemään
Helsinkiin, jossa useat kultasepät voisivat ehkä lyöttäytyä yhteen
tehdäkseen hyvän kaupan, mutta kielsi minua kuitenkin myymästä
vähemmällä kuin kahdellakymmenellätuhannella.

— Sen hinnan minäkin uskaltaisin siitä maksaa, hän sanoi, mutta en
tahdo teiltä sitä niin vähällä ostaa. Helsingissä saatte monta vertaa
enemmän, jos siellä uskaltavat siihen kauppaan ryhtyä.

En muista enää, mihin paikkaan Matti ja minä istuuduimme. Me
pelästyimme kultasepän puheesta. Panin helmeni pois laatikkoon, missä
minulla oli pikkuhelmetkin ja otin sen sijaan esille pienen
palttinapussin, jossa minulla oli kilo kultahiekkaani. Kultaseppä taas
tarkasti, mittasi ja punnitsi, sanoi kullan olevan parasta Lapin kultaa
ja tarjosi minulle siitä lähes kolmetuhatta markkaa. Tätä kauppaa ei
hän kuitenkaan tehnyt, ennen kuin olimme molemmat näyttäneet hänelle
sekä papinkirjamme että nimismiehenpassimme, joissa jälkimmäisissä
sanottiin, että olimme juuri palanneet matkoilta Lapin puolesta ja
olimme täysin luotettavia nuorukaisia.

Huomattuani kultasepän kunnialliseksi ja hyväntahtoiseksi mieheksi
tarjosin hänelle kourallisen kultahiekkaa, jos hän suostuisi tulemaan
mukaan Helsinkiin minulle avustajaksi. Muuten en uskaltanut sinne
lähteä. Siihenkin kauppaan hän suostui. Matti ei tahtonut sinne
seurata, vaan lähti kotiin kertomaan paapalle matkastamme. Hän taisi
myöskin vähän epäillä, tokko tuo kultaseppä osaisi kultaa pinspakista
erottaa.

Helsingissä kävi niin kuin uusi ystäväni oli sanonut. Hän itse ja kolme
muuta kultaseppää ostivat yhdessä ison helmeni hinnasta, jota minua on
kielletty ilmoittamasta. Kovin minua hävetti, kun sanomalehdissä
kerrottiin Lapin puolesta kotoisin olevasta pojasta, joka oli löytänyt
helmen, jonka ostamista varten täytyi muodostaa osakeyhtiö ja joka oli
Helsingin kultasepille myynyt viisitoista kiloa hienointa kultahiekkaa.

Muistaen kirjallisen sopimukseni Matin kanssa Pylväskoskesta, panin
puolet kultahiekan hinnasta Matin nimelle pankkiin.

Apinasilmistä kultasepät eivät voineet varmuudella muuta sanoa kuin
että ne eivät olleet helmiä, vaan jonkunlaisia jalokiviä, kuitenkin
hyvin outoa laatua, ne kun eivät olleet hiotutkaan jalokivien tapaan,
vaan helmien muotoon. Tämä kuuluu olleen kaikkein vanhin jalokivien
hiomistapa. Yksi kultasepistä, jolla oli suuri kaappi täynnä omaa
ammattiaan koskevia kirjoja, otti suuren vanhan kirjan esille ja rupesi
siitä toisille suomentamaan:

”Neljätuhatta vuotta sitten on Intiassa ollut epäjumalankuva, joka
esittää maan sisustassa olevien vesien jumalaa. Sillä kuvalla on ollut
silminä kaksi ihanaa helmenmuotoista jalokiveä, josta ei ole useampia
löydetty kuin nämä kaksi. Itse kuvakin on ollut puhdasta kultaa
ja se on esittänyt istuvaa jumalaa. Kuva on ollut kokoonpantu
yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä osasta, jotka on hyvin tarkasti
toisiinsa liitetty, ja kuhunkin osaan on kaiverrettu sen papin nimi ja
viisausoppi, joka sen osan on tehnyt ja jumalankuvaan liittänyt. Kuvan
vatsassa on ollut kätkettynä esine, jota sanotaan viisasten kiveksi ja
jota kaikki maailman viisaimmat ovat kaikkina aikoina turhaan etsineet.
Kuvan ylimmäinen pappi yksin on tämän salaisuuden tuntenut, ja siitä
on ollut säilytetty kokonaista salaista kirjastoa kahdeksassa
eebenpuisessa kaapissa. Pyhimmät näistä kaapeista ovat olleet lukitut
eräällä salaisella sanalla, joka löytyy samasta rasiasta, missä
viisasten kiveäkin säilytetään. Tätä rasiaa avattaessa noudatettakoon
erinomaista varovaisuutta, koska rasia, sadun mukaan, sisältää myöskin
kaksi aina elävää, pientä, mutta äärettömän myrkyllistä käärmettä.”

”Tämän kuvan pyhine kaappeineen on ryöstänyt ja sotasaaliina mukanaan
vienyt eräs pohjoisesta päin tullut hurja kulkurikansa. Siitä lähtien
ei ole mitään tietoa säilynyt tuosta epäjumalankuvasta ja sen pyhistä
kaapeista.”

Minä en puhunut tuosta sadusta sanaakaan, vaan kiitin onneani, etten
tutkinut sen enempää tuota iljettävää apinan kuvaa ja että annoimme
lappalaisen yläkaappien olla rauhassa. Enkä aio myöskään semmoisiin
asioihin ryhtyä, niin kauan kuin on kuokkamaata yllin kyllin
Patsassaarella. Ryhtykööt viisaammat miehet sotaan intialaisia
käärmeitä ja epäjumalten taikoja vastaan.

Kultasepät panivat jalokiveni säilytettäviksi pankkiin ja lupasivat
sodan loputtua lähettää ne Ranskaan erään kuuluisan asiantuntijan
tutkittaviksi. Sitten he veivät minut mukanansa paikkaan, jossa
sanoivat tavallisesti vietettävän tämmöisten suurten kauppain
harjakaisia. Siellä oli pöydälle katettu niin monia ruokia ja juomia,
etten kehdannut niitten ääreen istuakaan. Mutta kultasepät pitivät
hauskaa. Minulta he kysyivät, minkälaiset ruoat minun mielestäni
tämmöisissä kemuissa olisivat sopivimmat, johon omasta puolestani en
juuri osannut mitään selvitystä antaa. Sanoin vain, että kun meilläpäin
vanhat miehet joskus tahtoivat huvitella, niin sianlihaa ja sillinkalaa
ja pirttiviinaa ja mahorkkitupakkaa pidettiin parhaimpana ruokana.
Kultasepät naurahtivat Pohjanmaan ukkojen ruokalistalle ja jatkoivat
lystiään. Söin muutamia hyviä voileipiä ja lautasellisen lientä, jonka
jälkeen kultasepät hurrasivat minua kattoon asti. Mutta kun he nyt
rupesivat laulamaan ja ruotsia rupattelemaan, lähdin kortteeriini,
jossa nuo intialaiset käärmeet kauaksi aikaa ryöstivät unen silmistäni.

Seuraavana päivänä oululainen kultaseppä neuvoi minua erään herran
luokse, jonka sanoi tutkivan kultakiviä valtion puolesta. Hänen
haltuunsa jätin kultakivimöhkäleeni ja sitten lähdin kotiin. Muutama viikko myöhemmin
sain postissa isohkon kultakappaleen sekä kirjeen,
jossa sanottiin, että jos minulla on makasiini täynnä tuota kiveä, niin
minulla on leipää ikäni loppuun saakka, koska muualla maailmassa ei
olekaan niin hyvää kultakiveä kuin tämä. Vastasin tuolle ystävälliselle
virkamiehelle, että minulla on kokonainen vuori tuota samaa kiveä ja
yhden makasiinillisen annan mielelläni hänelle vaivastaan. Hän kiitteli
suuresti ja on nyt jonkun asianajajan avulla toimittanut minulle
lailliset oikeudet kultavuoreeni.

Matti on vieläkin sitä mieltä, että minulla on vain pinspakkivuori ja
että Helsingin herrat ovat minua pitäneet lystinään. Enkä minä itse
myöskään paljon siitä kultavuorestani välitä, mutta onhan se hyvä
olemassa, ellei maanviljelys ota onnistuakseen. Ja jos onnistuukin,
kuten varmasti uskon onnistuvan, niin voihan huvikseen väliajoilla
ryhtyä kullankaivamistoimeenkin.

Koko Rimpisuo järvineen ja saarineen on nyt Matin ja minun yhteistä
omaisuutta. Isossajaossa oli ”viljelykseen täysin kelpaamattomana”
annettu kyläkunnalle yhteismaaksi. Kun kyläkunnalla ei ollut muuta
hyötyä yhteisnevastaan kuin mitä marjoja poimivat parpelot nauttivat,
ja mikä hyöty heille on yhä varmistettu, niin isännät katsoivat
tehneensä satumaisen hyvän kaupan, kun 100,000 markkaa puhdasta rahaa
pantiin pöydälle. Ellen olisi saanut isoa helmeäni myydyksi, emme olisi
kyenneet tämmöistä hintaa maksamaan. Mutta ei sitä myöskään olisi
pyydetty, ellei puhe pohjattomista rikkauksistamme olisi levinnyt
kaikkialle.

Ainoa, joka ei ole ollut täysin tyytyväinen asioiden kulkuun, on
isäntä, joka valitteli joutuvansa uudestaan holhoojantoimeen, josta jo
luuli olevansa vapaa. Muutaman vuoden perästä hän pääsee kuitenkin
toimestaan, emmekä me nytkään aiheuta hänelle suurta murhetta.

Ensi talvena muutetaan paapan ja Matin kanssa Patsassaarelle asumaan.
Olen kirjoittanut tämän kirjan sen varalta, että olisi toisia reippaita
poikia, jotka tahtoisivat seurata uudisasukkaina mukaan matkalle. Tilaa
on kokonaiselle kyläkunnalle.

Jos joku teistä sattuu omistamaan käyttökuntoisen kahdenlennettävän
lentokoneen, voimme jo tänä syksynä tehdä pienen huvimatkan
Patsassaarelle katsoaksemme, onko kaikki hyvin tallella. Mutta vasta
ensi syksynä muutetaan sinne miehissä. Postiosoitteeni on vain:

Jussi Paapanmäen
postitoimisto.