VII.

Emme olleetkaan, kuten olimme luulleet, pitkällä niemekkeellä nevan
pohjoisrannalla.

Olimme saarella. Autiolla asumattomalla saarella. Tätä tosiasiaa en
voinut enää epäillä. Ennen kuin tämä kuitenkin ehti minua oikein
pahasti pelottaa, muistin onneksi, että olimme purjehtimalla tänne
tulleet. Purjehtimalla tulisimme myös pääsemään takaisin, ellemme
ennen, niin ainakin tuulen kääntyessä. Pohjoiseen päin katsellessani
valtasi minut tunne kuin tuo ääretön tasanko ylettyisi pohjoisnavalle
asti, jos se edes siihenkään loppui. Sinne päin en uskaltaisi enää
purjehtia. En lähtisi, vaikka minulle luvattaisiin vanhan kamreerin
rautainen rahakirstu.

— Matti, kyllä me täältä kotiin pääsemme.

— Pääset kyllä, jos kykenet jahtia yksin hoitamaan.

— Älä hulluttele. Yhdessä tänne on tultu ja yhdessä täältä lähdetään.

— Kyllä minä ensi talvena tulen sinua kotiin kyyditsemään, jos sinua
koti-ikävä rupeaa vaivaamaan, mutta tänä talvena en henno päiväksikään
täältä poistua.

— Älä puhu noin jumalattomasti. Vai aiotko sinä, kuten Roopinpoika,
viettää elämäsi asumattomalla saarella?

— Eihän se asumaton sitten ole, kun minä täällä asun. Eikä se
Roopinpoika mikään jumalaton ollut. Kristitty ihminen hänkin kuuluu
olleen.

— Hänen oli pakko jäädä saarelle asumaan, kun ei hänellä ollut alusta,
mutta meillä on hyvä jääjahti, joka päivässä tai kahdessa vie meidät
kotiin.

— On kun on. Ja kaksi hyvää pyssyä ja neljä uutta kirvestä ja ihan
uusi saha ja iso jauhokuli ja suolapussi ja paljon muuta hyvää, jota
Roopinpojalla ei ollut. Lähde jos tahdot, en minä ainakaan lähde.

— Minäkö jättäisin sinut yksin tänne karhun syötäväksi. Huomenaamulla
kun heräät, olet jo valmis lähtemään.

— No se nähdään huomenaamulla. Mutta minä luulen, että tämä
lappalaisen kultarengas on minut noitunut tähän saareen kiinni niin
kauaksi kuin se ranteessani on. Enkä minä karhua pelkää. Mitenkä tuo
sitten lie sattunut tänne saarelle joutumaan?

— Lähtenyt keväällä suolle karpaloita syömään ja sitten tänne eksynyt.
Ei sitä kesällä neva kannata, kun se ei ihmistäkään kannata.

— Ei luulisi kannattavan, ei muuten ainakaan ellei lappalainen ole
sitä tänne lähettänyt. Mutta tuli mitä tuli, ei se tule täältä
lähtemään, ellei sillä erinomaista kiirettä ole. Nahan olen aikonut
panna sänkyni pohjalle. Jos sattuu tulemaan kylmä talvi, eivät ehkä
sudennahat pidä lämpimänä.

— Vai nahan myyt, ennen kuin olet karhun ampunut.

— Enkä myykään, itse olen aikonut pitää. Mutta jos kohtuuhinnat
maksat, ehkä annan sinun ostaa toisen puolen, niin ei tarvitse
sinunkaan talvella vilua kärsiä.

— En minä porsasta pussissa osta. Tehdään kaupat sitten kun tavara on
tarkastettu ja hyväksi huomattu. Lähdetään nyt paluumatkalle.

Järven itäinen ranta oli samanlaista kuin läntinenkin. Ei siinäkään
näkynyt lunta missään, ja ruohokin oli monessa paikoin vielä niin
vihreätä, että olisi sopinut pitää karjaa laitumella. Tuskinpa
Etelä-Suomessakaan on maa marraskuun alussa niin vihreätä kuin täällä.
Ei ainakaan semmoisina vuosina, jolloin tulee talvi näin varhain kuin
tänä vuonna.

Järven eteläpäässä ammuimme kaksi hanhea. Aika isoja ukkoja ne olivat.
En ole koskaan ennen hanhea ampunut, mutta Matti on ampunut useampia.
Olisimme voineet ampua joutsenenkin, mutta kun sen liha kuuluu olevan
hyvin karkeaa, emme raaskineet.

Saavuimme järven päähän niin hyvissä ajoin, että meillä oli hyvä aika
valita sopiva nuotiopaikka. Täällä oli muutamien pilvenkorkuisten
kuusien vieressä ryhmä pitkiä kelohonkia. Nuotio tehtiin ja sytytettiin
kuten edellisenäkin. Tämä oli kyllä Matin mielestä sopimatonta
ruudin haaskausta, ja olisimme ehkä ehtineetkin lähteä siihen paikkaan,
jossa jahti ja tulitikut olivat, mutta siinä tapauksessa olisi meidän
ollut pakko viettää yömme kylmällä nevanrannalla. Tämä paikka
korkeitten kuusien alla oli meistä niin kodikas ja sitä paitsi
erinomaisen hyvin suojassa kaikkia tuulia vastaan, ettemme tahtoneet
lähteä etemmäksi.

Illalliseksi haukattiin kuivaa leipää ja ”masiinaläskiä”, mutta Matti
lupasi aamiaiseksi paistaa toisen hanhen sillä tavalla, jota Amerikassa
miehet kämpässä käyttävät.

Olimme nyt varmat siitä, ettei ihmisiä ollut saarellamme. Niistä ei
siis enää pelkoa. Mutta sama hirvittävä kamala karjunta, joka
edellisenä iltana pani veremme hyytymään, uudistui tänäkin iltana, ja
sama vuorokonsertti meitä nukutti. Meitä rupesi jo suututtamaan, että
lappalaisukko, jonka laskelmiemme mukaan pitäisi olla jo ainakin sadanviidenkymmenen vuoden
vanha, täten yritti peloittaa meitä pois
paikasta, joka muuten kaikin puolin oli näin ihana ja miellyttävä.
Matti ei puhunut mitään, mutta hänen suuttuneesta katseestaan ymmärsin,
että jos hänen vihamiehensä olisi ollut käsin käsiteltävissä, olisi
tullut tuima tappelu.

Kun aamun sarastaessa heräsin, palasi Matti jo rannalta, kynitty ja
siivottu hanhi kädessään. Jalat sidottiin yhteen ja paisti ripustettiin
aika ison hiilikasan päälle. Lintu oli lihava kuin porsas, mutta kauan
kesti, ennen kuin se oli läpeensä kypsä. Eipä meillä myöskään kiirettä
ollut, vaan päätimme levätä tämän päivän, kun meillä oli sekä tulta
että valmista ruokaa: linnunpaistia kahden päivän varaksi. Sitä ei ole
talonpoikaselle miehelle joka päivä tarjona.

Syötyämme kaatoi Matti muutamia kelohonkia ja rupesi katkaisemaan
niistä kolmen sylen pituisia hirsiä. Ihmettelin miksi hän teki
tarpeettoman pitkät nuotiohirret. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan
otin pyssyni ja lähdin kävelemään pitkin järven rantaa. Useassa
paikassa oli lähellä rantaa lätäköitä, joissa kasvoi runsaasti
vesikasveja. Melkein kaikissa näkyi vesilintuja, parhaasta päästä
hanhia ja heinäsorsia. Kun maa ei ollut aivan tasaista ja monessa
paikassa lampien rannalla kasvoi pajupensaita, joista lehti ei ollut
vielä kokonaan lähtenyt, onnistuin hyvin hiipimään osuviin. Vaikeampi
oli saada ammutut linnut rantaan. Mutta kun rupesin ampumaan ainoastaan
semmoisia lintuja, jotka uivat lähellä rantaa, sain ammutut linnut
käsiini. Suuri oli iloni, kun täten onnistuin saamaan kaksi isoa hanhea
ja useampia heinäsorsia. En ruvennut niitä kantamaan mukanani, vaan
ripustin ne seipäisiin ottaakseni ne paluumatkalla mukaani leirille.

Olin täten jo kulkenut melkein järven keskikohdalle, kun äkisti tumma
varjo vilahti silmieni edessä. Suuri lintu heittäytyi suorastaan
ilmasta minun päälleni kuin saaliin kimppuun hyökäten. Salaman
nopeudella jännitin hanan ja ammuin, melkein tähtäämättä. Osasin niin
onnellisesti, että lintu putosi maahan jalkaini eteen. Se oli
peloittavan suuri huuhkaja. Ellen olisi todellakin ollut nopea ja
osannut näin onnellisesti, olisi minun voinut käydä hyvinkin huonosti,
sillä eläimen kynnet olivat terävät kuin neulat.

Latasin uudelleen ja olin juuri ehtinyt painaa luodin ruutipanoksen
päälle, kun aivan lähelle korkean kiven nenään ilmaantui toinen
huuhkaja. Se tuijotti minuun tuimasti suurilla pyöreillä silmillään.
Melkeinpä tuntui kuin sekin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni ja siten
kostaa toverinsa kuoleman. Siihen en kuitenkaan suonut sille aikaa,
vaan heti kun sain nallin silinteriin, ammuin, tähdäten noitten suurten
silmäin väliin. Lintu kapsahti kiveltä maahan ja oli jo kuollut, kun
ladattuani uudestaan tulin kivelle.

Nostin molemmat huuhkajat kivelle, suuresti ihmetellen, miten huuhkaja
uskaltaa hyökätä ihmisen kimppuun. Muistan joskus lukeneeni, että
huuhkaja välistä päivänvalon sokaisemana tekee tämmöisen tempun. Mutta
uskoni on, että se päivälläkin näkee paremmin kuin yleensä arvellaan.

Kun iltapäivällä palasin leirille, oli lintukantamukseni kasvanut niin
suureksi, että olkapäitä pakotti. Kerroin Matille seikkailuni
huuhkajien kanssa. Matti ei ollenkaan sanonut epäilevänsä, ettei
tämäkin ollut lappalaisen konsteja. Itse sanoi kuulleensa kaikenlaisia
pelottavia ääniä välistä metsästä, välistä järvestä ja ilmasta. Kun hän
katkaisi hirren, niin juuri samassa kun kirveen piti iskeä puuhun,
kuului ilmasta niin kova ääni, että hänen täytyi pakostakin katsoa
ylös. Samassa luiskahti kirveen terä ja vei hyvän kappaleen ihka
uudesta pieksusaappaasta. Mutta, lisäsi Matti, verta ei pystynyt
vuodattamaan, ja kontissa on minulla hyvät paikkaamisvärkit. Taisipa
lappalainen erehtyä, kun napsautti tämän ranteeseeni kiinni. En minä
nyt enää yritäkkään saada sitä ranteesta pois.

Järvestä olin kuullut kuikan äänen ja ilmasta eteläänpäin lentävien
hanhien ääniä. Mutta koska Matti ei juuri välittänyt minun
selityksistäni, niin pian kuin lappalaisen taiat olivat kyseessä, en
viitsinyt puhua niistä.

Matti ei ollut laiskotellut poissaoloni aikana. Kahdeksan kappaletta
kuivia honkahirsiä parasta laatua oli edessämme maassa. Metsä oli niin
pitkäkasvuista, että kustakin puusta tuli kolme kolmensylen hirttä. En
malttanut olla enää kysymättä Matilta, miksi hän näin monta
nuotiohirttä yhdellä kertaa kaatoi.

— Alustahirret näistä tulee. Totta maar latvatkin nuotioksi kelpaavat.
Eikä me ollakaan nuotiolla kovin pitkää aikaa enää, kun vain saamme
tänne isot hakkuukirveet ja sahan. Eihän tämmöisellä pikku kränällä saa
mitään irti.

— Taas sinä, Matti, hulluttelet. Ansiotyöhön me olemme matkalla.
Emmehän me täältä saa penniäkään irti, vaikka miten ahkerasti kirvestä
heilutamme. Ollaan täällä vielä muutama päivä ja jatketaan sitten
matkaa, kunnes löydämme työpaikan.

— Tämä on työpaikkamme, ja yhdeksi vuodeksi se meille riittää. Minä en
ainakaan lähde tästä saaresta pois, ennen kuin olen sen niin
perinpohjaisesti tutkinut, että osaan sen sekä sisältä että ulkoa.
Johan olen sanonut, että olemme nyt rikkaita miehiä. Oletko kuullut,
että vanha komisarius tai kirkonkylän lautamies juuri lähtevät
ansiotöihin?

— Mutta ajattele toki paappaa. Kovat hänelle tulevat tunnonvaivat, kun
emme kesäksi tule kotiin. Hän uskoo, että meidän on käynyt pahemminkin
kuin hänen isällensä kävi.

— Ei paapalla semmoinen luonto ole. Kyllä hän meitä kärsivällisesti
yhden vuoden odottaa. Kun emme kesän alussa tule, hän ajattelee, että
olemme toisten tukkipoikien kanssa lähteneet tukinuittoon ja sitten
kesäksi ryhtyneet toisiin hommiin.

Paappa minua eniten suretti. Tiesin, ettei hän niin huoleton
kohtalostamme ole kuin Matti luuli. Mutta olihan meillä aina tilaisuus
lähteä keväälläkin takaisin, ennen kuin routa lähti nevasta. Ja
kevääseen asti paappa kyllä tulisi kärsivällisesti odottamaan. Sen
tiesin. Omasta puolestani olin yhtä utelias kuin Mattikin saaren
salaisuuksia tutkimaan. Ja vaikka tuo hirveä öinen karjunta peloitti
vähäisen päivälläkin, niin huoleton elämä täällä yksin metsässä
houkutteli erinomaisella voimalla. En yhtään ihmettele lappalaisukon
uhkauksia sille, joka uskaltaisi tänne lähteä. Että tämä saari oli
ollut pakana-ajan lappalaisten pyhä paikka, on selvä asia. Kumma vain,
että ovat onnistuneet pitämään asian niin hyvin salassa, ettei nykyajan
kansa siitä vähintä tarinaakaan tunne.

En puhunut siis mitään, kun Matti käski minun tulla pirtin paikkaa
katsomaan. Sekin oli hänellä jo valmiiksi haettuna. Ja sopivan
hän olikin löytänyt. Se oli ainoastaan parikymmentä syltä
nuotiopaikastamme. Paikka oli ruohoinen kukkula, josta oli kaunis
näköala yli koko järven aina sen pohjoiseen päähän asti. Sinne
kannoimme heti Matin kahdeksan hirttä. Ja tavallisen raskaita
kantamuksia ne olivatkin.

Seuraavana yönä ei kuulunut mitään vuorolaulua. Myöskään kamalaa
karjuntaa ei tänä yönä kuulunut, vaikka se kyllä myöhemmin monena yönä
häiritsi yörauhaamme. Iloisia olimme, että huuhkajat oli ammuttu, sillä
tuommoinen lintu tappaa suuret määrät metsälintuja, ja metsälinnut
tarvitsemme itse ruoaksi talven kuluessa. Omituista jyrinää kuulimme
kyllä sydänyön aikana, mutta kun olimme hyvin väsyneet illan raskaasta
kantamistyöstä, emme paljon siitä välittäneet.

Meillä ei ollut nyt enää muuta ruokaa jäljellä kuin hanhenpaistia,
minkä tähden heti noustuamme lähdimme jääjahdille tuomaan omaisuuttamme
sieltä pois. Kaikki oli siellä samassa kunnossa kuin kaksi sitten
paikalta poistuttuamme, mutta kylmää ja kolkkoa täällä oli
verrattuna siihen ilmanalaan, mikä järven rannoilla vallitsi. Täällä
täysi talvi seuraavina päivinä, siellä melkein kesäinen ilma. Emme sentähden viipyneetkään
siellä enempää kuin kantamusten tekemiseen oli tarpeen, ja päätimme
myöskin heti tuoda tavarat sieltä leirille.

Kämppään tullessamme huomasimme heti, että meillä poissaolomme aikana
oli käynyt vieraita. Huolellisesti valmistetut vuoteemme nuotion
vieressä oli heitetty huiskin haiskin, ja puussa, jossa ampumani linnut
riippuivat, näkyi syviä naarmuja. Kuokkavieras ei ollut kuitenkaan
ruoasta välittänyt, koska valmiiksi paistettu hanhenpalanenkin oli
jätetty rauhaan.

Laitoimme heti vuoteet uudestaan kuntoon ja menimme sitten katsomaan
pirtinpaikalle. Kaikki hirret, jotka niin suurella vaivalla olimme
kantaneet paikalle, oli vieritetty rinnettä alas ja kelluivat nyt
järvessä. Onneksi oli tuuli rannalle päin. Hetken perästä olivat ne jo
maalla kuivamassa auringon paisteessa.

Tähän asti emme olleet muuta puhuneet kuin mitä työ hirsien
korjaamisessa vaati. Mutta nyt Matti nousi paksuimman hirren päähän,
pui nyrkkiään metsään päin ja lupasi juhlallisesti, ettei ennen lepäisi
kuin lappalaisen viimeinen palvelija oli tapettu. Koirat ja kanat on
tapettu; kun karjukin saadaan tapetuksi, silloin taitaa ukon talo kohta
hävitä.

— Sillä pitää olla tulta suussa, joka lähtee hiisiä vastaan
tappelemaan. Ja millä aseella me karhun tapamme, kun luodikkomme ovat
siihen toimeen liian pienireikäisiä? Eikä tuo peto koskaan tule
näkyville. Pimeyden töitä vain harjoittaa. Jos se saa meidät kynsiinsä,
niin emme kirveilläkään paljoa toimita.

— Totta on. Mutta kuolee karhu pienireikäisenkin pyssyn laukauksella,
kun vain panee paljon ruutia ja ison luodin.

— No ruutia voit panna vaikka suun tasalle. Mutta miten aiot sen ison
luodin panna pienireikäiseen pyssyyn? Taitaa jäädä panematta, kunnes
pystyt pistämään omat koipesi kolmivuotisen pojan pöksyihin.

Matti ei vastannut mitään, etsi vain rannalta pari kuivaa koiranputkea,
joita hän tarkoin mittaili ja vertaili pyssynluotiin. Sitten menimme
nuotiolle, jossa Matti valoi koiranputkiin lyijypölkyt, jotka tulivat
noin kolmen senttimetrin pituisiksi. Molemmat pyssyt ladattiin nyt
kaksinkertaisella ruutipanoksella, jonka päälle lyijypötkyt
työnnettiin.

— Tuossa on kuusitoistavuotisen koivet kolmivuotisen pöksyissä, sanoi
Matti ojentaen minulle pyssyni.

Ymmärsin hyvin, että jos tuommoinen lyijypötky sattui oikeaan paikkaan,
niin ei karvat eikä nahka paljon estä sen tietä sydämen läpi.

— Mutta miten aiot saada karvahallin ammuttaville? Eihän häntä ole
vielä nähtykään.

— En minä tahdokaan tuota ruokotonta elävänä nähdä. Tyydyn siihenkin,
kun näen sen kuolleena maassa makaavan.

— Minäkin tyydyn erinomaisesti siihen. Pelkään vain pahasti, ettei
isokarju aiokkaan meidän lystiksemme paneutua kuolleena maahan
makaamaan.

— Mitä minä sen aikomisista. Minä se tässä aion. Ja aikomukseni on
panna karhu tekemään itsemurha ja omat sanomakellonsa soittamaan. —
Mutta ”päivä puolessa, nälkä suolessa”. Ei ainakaan minun
vatsarustinkini tyydy, ellei ruoalla lepytetä.

Syötyämme lähdimme kohta pirttimäelle. Tarkoin tarkastettuamme, mitä
tietä karhu oli tullut, laahasimme sinne raskaan pölkyn, johon sidoimme
molemmat pyssyt lujasti kiinni ja viritimme ne nuoralla siten, että jos
karhu kulki samaa tietä, se ei voisi olla pyssyjä laukaisematta.
Laskelmien mukaan pitäisi luotien osua sydämen kohdalle. Hirret
kannoimme kaikki uudestaan mäelle entiseen paikkaansa. Luulimme
varmasti, ettei karhu malttaisi olla edellisen yön lystiä uudistamatta.

Kirveet sänkytovereina panimme maata, ja vaikka jännityksemme oli
suuri, olimme päivän työstä niin väsyneet, ettemme kauaa jaksaneet
valvoa, ennen kuin silmät painuivat umpeen. Puoliyön aikana heräsimme
kuullessamme, miten jo ensimmäinen hirsi vieri mäenrinnettä alas ja
loiskahti veteen. Karhu oli siis tullut toista tietä kuin edellisenä
yönä. Kuulimme miten toinen hirsi toisensa jälkeen meni samaa tietä
kuin ensimmäinen. Tyytyväisellä mörinällä karhu säesti vierivien
hirsien jyrinää. Laskimme kahdeksaan asti. Silloin jyrinä päättyi, ja
karhu ikäänkuin voitostaan riemastuneena kiljaisi pari kertaa, että
metsä kaikui. Sitten oli kaikki hiljaista.

— Mitä sitten lauletaan, kun virsi loppui? kuiskasin Matille.

— Odota vielä hetkinen. Aamen aina virren päässä, tikku makkaran
nenässä. Ehkä se vielä aamenenkin laulaa, kun kerkeää.

— Eihän lisä pahaa tee muuta kuin maantien jaossa ja selkään
saannissa.

Mikä meihin lie mennyt, kun näin uskalsimme leikkiä laskea, vaikka
missä hetkessä hyvänsä karhun kynnet olisivat voineet olla niskassamme.

— Mutta jos tuo ruokoton ryhtyy samaan temppuun, kun huomaa
pyssypölkkymme; voi käydä niin, että karhu ampuu meidät emmekä me
karhua.

Samassa kuulimme karhun jo tulevan mäenrinnettä alas. Äkisti olimme
molemmat paksun kuusen takana. Tarpeeton oli kuitenkin pakomme, sillä
samassa paukahtivat laukaukset, ja päästäen hirveän mölinän syöksyi
karhu kuin myrskytuuli nuotiomme ohitse ja katosi metsään. En voinut
olla lähettämättä sen perään neuvoa: aja hiljaa ahtehessa, paremmin
reki pitää. Matti kuitenkin puolsi karhua, väittäen, ettei ole sääriä
säästettävä, kun on kiire kintahissa.

Oli miten oli, yrityksemme oli epäonnistunut.

Seuraavana aamuna tarkastimme karhun jälkiä ja huomasimme niissä
jokusen veripisaran. Seurattuamme askeleita pari sataa metriä löysimme
— kaksi hammasta. Toinen luodeistamme oli siis sattunut suun kohdalle
ja ilmaiseksi vapauttanut karhun parista hampaasta suurempaa vahinkoa
sille aiheuttamatta, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun karhu oli
tullut toista tietä kuin olimme odottaneet. Olimme menetelleet
ajattelemattomasti. Meidän olisi pitänyt asettaa pyssyt siten, että
toinen luoti olisi sattunut kohdalle, tuli karhu sitten kumpaa tietä
hyvänsä. Palikka selkään sille, joka jälestäpäin neuvon keksii.

Kun suuresti pelkäsin, että Matin pitkät kuulat olivat lyöneet
pyssynpiippumme vääriksi, vaadin, että pilkkaan ampumalla hankitaan
asiasta varmuutta. Matti väitti, etteivät ole ennenkään Mataraisen
piiput pettäneet, ja oikeassa hän oli, kaikeksi onneksi.

Rakensimme nyt aittapahasen puuhun, sillä pelkäsimme, että karhu muuten
ehkä rupeaa muonavarastoamme vähentämään. Valitsimme pienenpuoleisen
kuusen, jonka oksat hyvin kestivät meidän painomme, mutta laskelmamme
mukaan eivät kestäisi karhun painoa. Seuraavina päivinä toimme kaiken
omaisuutemme, yksin purjeenkin, leirille.

Nyt tein Matin ehdotuksesta luettelon omaisuudestamme. Luettelo sai
tämän muodon:

Kalustoluettelo.

Kahdet melkein uudet sarkavaatteet.
Kahdet pieksusaappaat.
Kaksi karvalakkia.
Neljä paitaa ja neljät alushousut.
Neljä paria sukkia.
Kahdet kintaat ja vanttuut.
Yhdet vällyt ja viisi sudennahkaa.
Yksi jääjahti purjeineen, köysineen ja nuorineen.
Kaksi lujaa tuohikonttia.
Kaksi hakkuukirvestä ja kaksi käsikirvestä.
Yksi ”koipelisaha” ja yksi kolmisulkainen viila.
Kaksi ihan käyttämätöntä kovasinta.
Yksi ”kolmen varttituuman” käsinäveri.
Kahdet tupet.
Kaksi taskukelloa perineen ja kompasseineen.
Kaksi hyvää luodikkoa.
472 nallia.
Kaksi kiloa ruutia, parikymmentä laukausta vaille.
Raskaanpuoleinen lyijykäärö.
Kaksi kuulamuottia ja yksi valinkauha.
Tulitikkuja, vähän yli neljä laatikkoa.
Kaksi ”rengasta” messinkistä paulalankaa ja kaksi sykyrää
pellavaa kiinnitysnauhoiksi.
Yksi pussi sisältäen parsimisneuloja, lankaa, äimiä y.m.
metsämiehen varustuskaluja.
Yksi jauhokuli ja kauraryynipussi.
Yksi nahkainen pussi suolaa.
22 leipää ja muutamia vesilintuja.
Yksi rasia silakoita ja s:n voita ja masiinaläskiä.
Yksi rautapata ja yksi paistinpannu.
Yksi kukkaro sisältäen Smk. 17:30.
Yksi kultainen rannerengas.

Kun olin saanut luetteloni valmiiksi, luin sen Matille, joka julisti,
että olimme runsaasti varustetut tämän maailman tavaroilla, niin että
tulisimme useampiakin vuosia toimeen saarellamme, jos niin katsoisimme
hyväksi. Paremmin olimme varustetu kuin monet Roopinpojat.

Erittäin iloisia olimme näveristä, sillä ilman sitä emme olisi voineet
kunnollista ruuhta rakentaa kesän tarpeeksi. Näveri oli minun omani,
enkä malttanut sitä jättää kotiin, kun olin sen pikkupoikana isältäni
saanut, ja ajattelin, että se ehkä metsässäkin voisi olla jollain
tavalla hyödyksi. Myöskin innokas linnustaminen tuli nyt hyödyksi, kun
meillä muuten ei olisi ollut paula-”värkkiä” mukanamme. Päätimme mikäli
mahdollista säästää ampumavaroja ja käyttää pauloja. Pajukoissa
nevanrannalla näytti olevan metsäkanoja viljalti.

Karhu ei ollut kiljunut siitä asti, kun se ampui suunsa vialliseksi.
Kannoimme sentähden vielä kerran pirtin alushirret paikoilleen. Emme
kuitenkaan vielä ryhtyneet rakennustyöhön. Vesilinnut rupesivat näet
nyt levottomasti lentämään sinne tänne, josta huomasimme, että ne
luultavasti pian aikoivat poistua, ja päätimme ampua niitä niin suuren
varaston kuin suinkin mahdollista. Rasvaiset hanhet maistuivat
mielestämme paljon paremmalta kuin metsälinnut. Viikon ajan emme siis
tehneet muuta kuin ammuimme lintuja, melkein yksinomaan hanhia. Nämä
muuten niin arat linnut olivat nyt helposti ammuttavissa, kun ne koko
pitkät päivät lentelivät toisesta lammikosta toiseen. Yhdestä ainoasta
paikasta, jossa oli erittäin sopiva suoja, ammuimme toistakymmentä
hanhea ja useampia heinäsorsia.

Eräänä aamuna herätessämme olivat kaikki vesilinnut lähteneet. Järvi ja
rannat tuntuivat niin omituisen hiljaisilta. Iloiset metsästyspuuhat
täytyi nyt jättää ja ryhtyä lintujen säilyttämiseen talven varalle.
Niitä riippui jo aittamme katossa koko suuri kimppu siivottuina ja
kynittyinä. Sanotaan ettei suola sydäntä tuimaa eikä terva mieltä
käännä. Mutta edellinen oli samaten kuin jauhotkin laskettu vain tämän talven
varaksi. Päätimme sentähden savustaa lintuvarastomme.
Savustusuunin tekemiseen meni kaksi päivää, mutta silloin se oli myös
erinomainen. Tuskinpa olisimme sitä kokoon saaneet ilman näveriämme.
Lautojen teko savustustorvea varten meni oivallisesti. Kun hirret
lämmitettiin nuotion vieressä, niin niistä sai kiilaamalla oikein
kauniita lautoja. Lautojen saumaaminen toisiinsa tuotti meille ensin
paljon vaivaa, mutta kun otimme varren toisesta kirveestä ja laitoimme
itsellemme höyläntapaisen, meni työ reimasti. Laudat kiinnitettiin
poikkipienoihin vaarnoilla, joitten päät torven sisällä jätettiin niin
pitkiksi, että savustettavat linnut ripustettiin niihin.

Täten saimme erinomaisen kolmen metrin korkuisen savustuskaapin, jossa
saatoimme samalla kertaa savustaa kymmenen hanhea, jopa enemmänkin.
Jos vain säännöllisesti hoidettiin tuli, niin panos valmistui
vuorokaudessa. Linnut olivat savustettuina erinomaisen maukkaita ja
seuraavana kesänä yhtä hyviä kuin juuri valmistuttuaan. Savustamiseen
käytimme yksinomaan leppäpuuta ja katajaa. Kun Matti mielellään hoiti
kaikkia ruoanvalmistusaskareita, ryhdyin minä innolla ja tarmolla
pirttihirsien tekoon. Otin yksinomaan kelopuita, että pirtistä tulisi
kuiva. Tosin kyllä ei märkä pala eikä vesi happane, mutta kuiva pirtti
on aina kodikkaampi kuin kostea, ja meidän pirtistämme oli tuleva
kuiva.

Kun Matin toimi ei vaatinut yhtäjaksoista työtä, kannoimme hirret
mäelle sen mukaan kuin ne valmistuivat. Karhua emme olleet vieläkään
nähneet emmekä kuulleet ja rupesimme jo toivomaan, että toinen luoti
olisi astunut hyvin ja tappanut sen. Kuitenkin tehtiin varmuuden vuoksi
pirtin ovesta niin luja, että se voisi kestää karhunkin hyökkäyksiä.

Oli marraskuun 24. päivä, kun ensimmäinen hirsikerros pantiin. Liikkuu
tuppi linnan työssä, olkapää omassa työssä, sanotaan, ja kyllä me nyt
liikutimme olkapäitämme. Sitä ne kyllä kaipaavatkin, sillä ne olivat
hirsien kannosta käyneet hieman aroiksi. Päätimme lujasti, että jos
Herra suo terveyttä ja voimia, niin jouluaatto vietetään lämpimässä
pirtissä. Ja lämmin siitä oli tehtävä. Matti väitti, että lämmin on
hyvä kesälläkin, ruoka viljavuosinakin. Miksi siis ei tehtäisi talveksi
lämmintä pirttiä, kun sammalia tilkitsemistä varten oli vaikka kuinka
paljon? Päätettiin siis tehdä seinistä niin tiiviit, ettei talvella
vilu tule eivätkä kesällä sääsket syö. Tätä varten oli tarpeen tehdä
varat hirsien väliin neljän tuuman levyisiksi, että mahtui runsaasti
sammalia. Hirret jätettiin pyöreiksi sekä pirtin sisä- että
ulkopuolelta, koska tämä säästi paljon työtä ja meidän mielestämme
pirtistä tuli täten sievemmän näköinen. Isompi näveri olisi nyt ollut
hyvä olemassa, mutta emmehän me olleet lähteneet matkallemme
pirtinrakentamista varten, ja tulimme pienelläkin toimeen, kun teimme
vaarnat kovista kuusenoksista.

Asetimme pirtin semmoiseen paikkaan, jossa oli sopiva kivi tulisijaa
varten. Päätimme jo keväällä tehdä tiiliä ja muurata oikean takan
savupiippuineen. Nyt meidän oli pakko tyytyä saunankiukaaseen ja
varustaa räppänät seiniin. Oudolta tuntui laitos aluksi, mutta kun
siihen tottui, kävi tämmöisessä pirtissä asuminen hyvin. Tyydyimme
aluksi multalattiaan, mutta heti uuden vuoden jälkeen laitoimme puisen
lattian. Ja keväällä tuohenkiskonnan aikana peitimme turvekaton
tuohikatolla.

Olimme ensin ajatelleet tehdä pirtistämme oikein komean, kaksitoista
tai ehkä neljätoista hirsikerrosta. Huomasimme kuitenkin pian, ettei se
siinä tapauksessa valmistuisikaan jouluksi, ja rupesimme myöskin
pelkäämään, ettei kiuas jaksaisi pitää niin korkeaa pirttiä lämpimänä.
Vähensimme siis vaatimuksiamme, ja kun kymmenes kerros oli pantu ja
huomasimme, että huone lattian ja katonrajan väliltä tulisi olemaan
kaksi metriä, tyydyimme siihen korkeuteen ja rupesimme päätyjä
nostamaan. Onneksi oli kuutamoaika, että puhteilla saatoimme nostaa
turpeita ja valmistaa kattomalkoja, sillä päivänvalon aika rupesi
käymään kovin lyhyeksi.