IX.

Yöllä maaliskuun viimeistä päivää oli satanut lunta. Ihmeeksemme
huomasimme aamulla, että järven pohjoinenkin pää oli mennyt jäähän;
sekin loisti nyt valkoisena, vaikka viikkoa ennen, jolloin myös oli
satanut lunta, se pää oli pysynyt yhtä tummana kuin aina.

Mutta ihmeellisempää oli meidän mielestämme se, että auringon noustessa
usvapatsas näkyi yhtä kauniina ja ruusunpunaisena kuin konsanaan. Ilma
oli ihan tyyni, ja semmoisella ilmalla oli pilvi aina todellisen
patsaan näköinen, kapea ja korkea. Mielestämme tuntui siltä kuin patsas
ei olisi noussut suoraan järven keskeltä, vaan pikemminkin sen
vasemmalta rannalta. Mutta kun pilveä ei näkynyt maan kohdalla, vaan
vähän ylempänä, ei tätä asiaa voitu varmasti ratkaista.

Usvapatsaan salaisuus ei ollut siis vielä muuta kuin puoleksi
selitetty. Nyt kun koko järvi oli jäässä, ei tuo loistava ilmiö voinut
syntyä järvestä lähteneistä lämpimistä vesihöyryistä. Täytyi löytyä
joku muukin lämpimän lähde kuin itse järvi. Muuta emme voineet
ymmärtää.

Olimme itseemme puoliksi suutuksissa siksi, että emme olleet ennen
tehneet tutkimusretkeämme saaren pohjoiseen päähän. Mutta mielestämme
olimme jo niin täysin käsittäneet sumupilven salaisuuden, ettemme
tulleet ajatelleeksikaan saaren pohjoisessa päässä olevan mitään outoa
tai salaista. Vuorelta olimme mielestämme nähneet koko saaren, ja
parhaimman yleiskuvan luulimme saaneemme juuri saaren pohjoisesta
päästä.

Kaikki työ jätettiin kesken, ja me rupesimme heti valmistautumaan
voidaksemme varhain seuraavana aamuna lähteä tutkimusretkelle järven
pohjoiseen päähän.

Kaikkien narrien päivän aamulla astuimme siis suksille ja ohjasimme
kulkumme pohjoiseen päin. Tällä kertaa emme lähteneet pitkin järven
rantaa, vaan metsän läpi. Tahdoimme näet samalla matkalla saada selkoa
myöskin siitä, oliko metsä keskeytymätöntä vai oliko ehkä niittyä tai
hakamaata muuallakin kuin järven rannalla. Ainoastaan muutamin paikoin
oli joitakuita niityntapaisia, mutta suurimmaksi osaksi oli metsä
hongistoa tai sankkaa kuusimetsää.

Kun rupesimme lähestymään saaren pohjoista päätä, tulimme aukeamalle,
josta neva näkyi. Aloimme seurata nevan laitaa. Päivä teki juuri
tuloaan. Ihmeeksemme näimme vähän etelämpänä nevan rannalla isohkon
mustan paikan, ja lähemmäksi tultuamme huomasimme sen järveksi, joka
oli arviolta neliökilometrin suuruinen eikä ollut jäässä. Jos syksyllä
pyryilmassa tullessamme olisimme sattuneet purjehtimaan siihen,
olisimme auttamatta purjehtineet suoraa tietä manalaan. Mutta siihen
Lapin ukon valta ei riittänyt meitä ohjaamaan — jos hän todella oli
meille kaikkea pahaa suonut. Ehkei ollutkaan.

Olimme pysähtyneet, kuten luulimme, järven rannalle katselemaan. Hetken
seisottuamme purskahti äkisti vesi esiin altamme. Hyvin vähällä oli,
että matkamme olisi päättynyt siihen paikkaan. Emme uskaltaneet
pysähtyä, ennen kuin puut ympärillämme vakuuttivat meille, että meillä
oli vahva maa suksien alla. Kaataessaan veden pieksusaappaistaan ei
Matti puhunut muuta kuin: ”Yritti tuo vielä yhden kerran.” Johon minä
vastasin: ”Oma syy, kun lähdimme heikolle jäälle.”

Teimme nyt suuren tulen, söimme aamiaisen ja kuivasimme jalkineemme,
mikä olikin välttämätöntä, ettei meille olisi käynyt samalla tavalla
kuin paapan isälle.

Syötyämme jatkoimme matkaamme pitkin järven rantaa, tällä kertaa
viisaasti pysytellen metsän rajassa. Hiihdettyämme lyhyen matkan
rupesimme kuulemaan omituista loisketta ikäänkuin vesiputouksesta.
Metsä oli siellä niin tiheätä, että meidän oli pakko tunkeutua
eteenpäin jalkaisin. Eikä lunta ollutkaan niin paljon, että sukset
olisivat luistaneet.

Yhtäkkiä loppui kuusimetsä ja edessämme oli kuten olimme arvanneetkin,
vesiputous. Vesi tuli äkkijyrkän, parin sylen korkuisen kallion päältä
ja syöksyi alemmalle kalliolle, jota pitkin se laski järveen. Paikka
oli luonnon ihana ja sitä suojasivat korkeat koivut, jotka nyt
olivat paksussa huurteessa. Kallio, jonka päältä vesi tuli, oli
tummanharmaata, melkein mustaa ja valkojuovikasta, mutta alempi kallio
oli tavallista harmaata kiveä. Kovaan kallioon oli vesi aikojen
kuluessa sorvannut syvän kolon, jossa se kiehui vaahtoavana koskena
jatkaakseen siitä hiljaisena purona matkaansa viereiseen järveen. Vesi
oli lämmintä, ja myöskin kallio tuntui lämpimältä. Ilmakin tuntui siinä
veden läheisyydessä lauhkealta. Otimme lämpimän kylvyn, joka oli
tarpeellinen ja virkistävä, vaikka tosin saunakylvyt pirtissä olivat
mielestämme kylvyistä parhaimmat.

Tämä lämmin puro, joka nevan rannalta laski järveen, antoi meille
selityksen, paitsi sumupatsaan syntyyn, myöskin erääseen toiseen
asiaan, jota olimme monta kertaa oudoksuneet. Neva oli kotirannassa, ja
kuuleman mukaan muuallakin, talvisaikana korkeampi kuin kesäisin.
Syksystä se rupesi aina nousemaan ja nousi kevääseen asti laskeakseen
kesän aikana vähitellen matalammaksi. Tämän huomasi selvästi rantakiviä
tarkastamalla. Jos talvi oli pitkä, oli neva keväällä parikymmentä senttimetriä
korkeampi kuin syksyllä. Kesän aikana väheni nevan
vesimäärä haihtumalla; talvella kun nevan pinta oli jäässä, neva kasvoi
korkeammaksi. Olimme kuulleet väitettävän, että Rimpisuon pohjalla
olisi silkkaa vettä. Jos näin oli ja vesi oli lämmintä, oli sekin
selitettävissä, miksi tästä nevasta, joka kuitenkin oli hyvin vetinen,
ei koskaan tullut varhaista kesähallaa eikä kylmiä sumuja.

Järven ranta oli puron kohdalla ja pari sataa askelta siitä pohjoiseen
samaa järveen päin hiljaa luisuvaa harmaata kiveä, jonka päällä oli
toinen tummempi valkojuovikas kalliokerros. Tämän kalliokerroksen reuna
oli kaikkialla äkkijyrkkää, muutamin paikoin se nousi neljän- tai viidenkymmenen jalan
korkeuteen.

Puron ylitse, tai oikeammin sanottuna alitse, pääsimme kuivin jaloin
kallioseinän ja veden välistä, jolloin vesi muodosti katon päämme
päälle. Keskipaikalla pysähdyimme, ja Matti käski minun pitää
muistissa, että tämä paikka oli hyvä sadekatos. Tuskin Matti oli saanut
tämän sanotuksi, kun jo aika paksu hirrenpätkä, jonka puro oli tuonut
mukanaan, tipahti alas nenämme vierestä. Jos se olisi pudonnut
jaloillemme, olisivat jalkaterämme olleet mennyttä kalua. Nopeasti
poistuimme tuosta vaarallisesta paikasta. Koetin selittää Matille, että
vesi välistä kuljettaa rannoilta mukanaan kokonaisia puitakin, jotka
puolilahonneina sattuvat kaatumaan veteen. Matti ei siihen selitykseen
virkkanut mitään. Sanoi vain synkän näköisenä: ”Sitä hiittä hirmunen,
jonka hiiden vallan alla.”

Menimme järven rantaan ja hakkasimme kivellä vesimerkin kallioon.
Seuraavana syksynä olisi järven pinta tässä tasan kaksikymmentä senttimetriä
matalampi kuin nyt merkkiä tehdessämme.

Jatkoimme kulkua pitkin järven rantaa etsien paikkaa, josta pääsisimme
ylemmälle kalliolle. Mutta kallioseinä näytti kaikkialla kovin jyrkältä
ja rantakaistale tuli yhä kapeammaksi, kunnes se vihdoin kokonaan
loppui ja kallioseinä laskeutui jyrkkänä suoraan järveen.

Meidän täytyi siis palata takaisin etsiessämme tarkemmin. Ehkä löytyisi
sittenkin joku mahdollinen nousupaikka. Puron alitse emme tahtoneet
enää kulkea, koska paikka näytti olevan vaarallinen.

Löysimme vihdoin paikan, josta nousu ylemmälle kalliolle mielestämme ei
ollut aivan mahdoton, kun jätettiin sukset, pyssyt ja kontit rannalle.
Kallio oli tosin tässä paikassa hyvin korkea, mutta se ei ollut niin
pystyjyrkkä kuin muualla. Kallioseinä oli nyt myös epätasaisempi kuin
muualla. Raoissa kasvoi siellä täällä pieniä koivupensaita, jotka
voisivat noustessa antaa vähän tukea. Aivan kallioseinän juurella oli
suuria särmikkäitä kallionlohkareita, jotka näyttivät ihmiskäden
kalliosta lohkaisemilta.

Minä, joka olin pienikasvuisempi ja ainakin omasta mielestäni myös
ketterämpi kuin Matti, tein ensiyrityksen. Pistin uistinsiimani
taskuun, heitin takin päälleni ja lähdin kiipeämään. Puolitiehen asti
ei nousu ollut vaikeaa. Sitten tuli vaarallinen kohta. Jos pääsisin
onnellisesti sen ohitse, ei olisi enää mitään mainittavaa vaaraa.
Rannaltakin näin, että siitä kohdasta pääseminen olisi ollut kerrassaan
mahdotonta, ellei siellä olisi kasvanut iso koivupensas, josta sekä
käsi että jalka sai tukea. Kaikki riippui siitä, oliko tuo pensas niin
syvästi juurtunut, että siihen uskalsi luottaa.

Olin tullut koivupensaalle. Se oli mukava paikka hetkisen levätä.
Vilkaisin alas. En uskaltanut kuin sen kerran: niin hirvittävältä
näytti tuo kiviröykkiö syvällä jalkaini alla. Jos sinne putoaisin,
täytyisi minut koota pussiin, sillä eheänä en silloin enää olisi.
Ylöspäin katsellessani päätä ei huimannut ja sentähden katsoin sinne.

Pääni päällä oli ulkoneva kallionkieleke, joka tarjosi hyvän
kädensijan. Hyvä kädensija olikin tarpeen, sillä muuta mahdollisuutta
päästä kielekkeelle ei ollut kuin heilauttaa itsensä sen yli. Jos
onnistuisin siinä olisin pelastettu. Tunsin että tulisin onnistumaan.

Olin mielestäni levännyt riittävästi; otin koivunjuuresta hyvän
vauhdin, tein heilahduksen ja samassa makasin jo vatsallani
kallionkielekkeellä. Yksi ainoa nytkäys vielä, niin nousisin seisaalle
ja olisin turvassa.

Mutta ennen kuin olin tuon nytkäyksen ehtinyt tehdä, kuulin Matin
huutavan rannalta: ”Pidä itsesi lujasti kiinni äläkä säikähdä, mitä
hyvänsä tapahtuukin.” Tuskin oli varoitus annettu kun jo kuulin kovaa
suhinaa ilmasta, näin tumman varjon vilahtavan ohitseni ja tunsin
jonkun pehmeän esineen raapivan kylkeäni. Se toistui parin sekunnin
väliajoin monta kertaa — Matin sanoman mukaan yksitoista kertaa.
Kahdennellatoista kerralla tunsin saavani aika sysäyksen kylkeen. Olin
jo epämukavasta asennostani väsynyt, käteni hellitti ja — putosin.

En kuitenkaan menettänyt tajuani. Tunsin päinvastoin, miten joka hermo
samassa jännittyi äärimmilleen. Putosin koivupensaan läpi, ja se
vähensi niin paljon putoamisen vauhtia, että onnistuin tarrautumaan
paksuimpaan oksaan, mikä kasvoi ihan juuren kohdalla. Oksa kesti, juuri
kesti ja — käsivarsi kesti, vaikka aika hytkäyksen se saikin. Muistan
hyvin, mitä rajua iloa tunsin, en pelastuksestani, vaan siitä, että se,
joka minut lakaisi kallionkielekkeeltä alas, ei onnistunutkaan
pysäyttämään vauhtiaan koivupensaaseen, vaan juuri nyt, kuten selvästi
kuulin, jysähti kiviröykkiöön.

Pääsin helposti taasen jaloilleni koivupensaan juurelle. Silloin vasta
hermoni väsähtivät. Rupesin ankarasti vapisemaan. Onnistuin kuitenkin
tunkeutumaan sillä tavoin koivun ja kallion väliin, että pääsin
istualle, ja kun tunsin siinä paikassa olevani täysin turvatussa
asennossa, ei kestänyt kauan, ennen kuin hermotärinä lakkasi ja tunsin
voimani palaavan. Vasta sitten uskalsin kysyä Matilta, mikä se oli,
joka oli hyökännyt kimppuuni? Mutta Matti ei tahtonut kertoa sitä
minulle. Sanoi vain:

— Oli mikä oli, se on nyt kuollut. Peto taittoi niskansa, ei sitä
tarvitse enää pelätä. Uudista yrityksesi kun jaksat, ei se enää voi
sinua vahingoittaa.

Nousin seisomaan ja hetkisen jälkeen tein uudestaan tuon vaarallisen
hyökkäyksen. Tällä kertaa onnistuin heilauttamaan itseni korkeammalle,
niin että samalla vauhdilla pääsin polvilleni. Heti sen jälkeen seisoin
jo turvallisessa, jopa mukavassa asennossa kielekkeellä. Kymmenen minuuttia myöhemmin
seisoin kallion laella.

Panin uistinsiimani kaksinkertaiseksi ja heitin toisen pään Matille. Ei
kestänyt kauan, ennen kuin sukset, pyssyt ja kontit olivat kalliolla.
Matti käski minun vielä kerran heittää siima alas. Hän kiinnitti siihen
raskaan kantamuksen, joka oli kääritty hänen ja minun takkeihini. Kun
sain kuorman jyrkänteen yli, oli Matti jo kiivennyt hyvän matkaa ja
eteni nopeasti. Koivupensaan kohdalle tultuaan hänkin pysähtyi hetkeksi
lepäämään. Annoin hänelle nelinkertaiseksi kierretyn uistinsiiman,
sillä hänelle voisi olla siitä jotain apua. Mutta hän vastasi vain.

— Hyvä kun tulee omillansa toimeen, sanoi kerjäläinen. Ja samassa hän
teki tuon vaarallisen heilahduksen, joka oli helpompi hänen pitkille
kuin minun lyhyille jaloilleni. Pian seisoi hän vieressäni kalliolla.

— Kuule, Jussi.

— Mikä nyt?

— Eikö sinun sopisi peruuttaa tuota väitettäsi, etteivät pitkät koivet
ole hyödyksi muualla kuin tuohen kiskonnassa?

— Eihän sitä tarvitse peruuttaa, tehdään pieni lisäys vain. Kömpelölle
miehelle ovat ne hyödyksi myös kiipeämisessä.

Matista ei kannattanut vaihtaa sanoja niin itsepäisen miehen kanssa
kuin minä olin. Sen sijaan hän käski katsoa, minkä otuksen hän oli
hankkinut päivälliseksi. Aukasin takkikäärön. Siinä oli suuri joutsen.
Mutta joutsen ei ollut lumivalkea kuten tavallisesti. Se oli
päinvastoin musta kuin neekeri sydänyön aikana. Matti kertoi että
samassa kun jäin riippumaan tuohon vaaralliseen paikkaan
kallionkielekkeellä, lensi pitkä jono suuria mustia lintuja pitkin
vuorenseinää. Kukin liiti niin läheltä kalliota kuin mahdollista. Vain
siipi riipasi kylkeeni. Mutta viimeinen lintu lensi henkensä kaupalla
suorastaan päälleni. Hirvittävältä näytti, kun suin päin kukerruimme
kielekkeeltä alas. Minä pelastuin, mutta hornan linnulta taittui niska.

Jatkoimme matkaa puron pohjoista rantaa pitkin. Puron notko oli kapea
ja jyrkkärantainen, mutta sanomattoman kaunis. Korkeitten koivujen
latvat muodostivat huurteisen holvikaton. Veden läheisyydessä oli ruoho
viheriäistä kuin kesällä. Metsä näytti sillä kohtaa olevan leveämpi
kuin olimme uskoneet. Noin pari kilometriä kuljettuamme rupesi
kuulumaan mahtava tyrsky. Luulimme tulevamme toiselle vesiputoukselle
ja arvattavasti puron lähteelle, joka todennäköisesti alkoi
putoukselta. Metsä harveni, ja tyrsky kuului yhä mahtavammalta kuta
lähemmäksi tulimme. En ole nähnyt enkä kuullut mitään suurempaa
vesiputousta, semmoista kun ei ole meidän paikkakunnallamme, mutta
ymmärsin, että se kohisee jotenkin samaten kuin se ääni, joka nyt soi
korvissamme. Meistä tämä ääni oli yhtä hauskaa kuin ihanin soitto.
Lähteen toisella puolella mahtoi metsä olla mahtavan tiheä, koska
syksyllä kulkiessamme pitkin järven rantaa emme kuulleet kohinaa
lainkaan.

Mutta ennen kuin saavuimme siihen paikkaan, josta tyrsky kuului, tuli
eteemme samanlaista kalliota kuin järven rannallakin, ei äkkijyrkkää
kuitenkaan, vaan päinvastoin loivaa, hiljaa meihin päin viettävää.

Puro tuli kallion alta.

Näytti siltä, ettemme tulisi saamaan mitään muuta tietoa tämän
ihmeellisen, lämmintä vettä tuovan puron synnystä kuin että se sai
alkunsa kallion alta.

Tyrsky ei kuitenkaan tullut maan alta, vaan pikemmin jostain edestämme.
Jatkoimme siis kulkukallion kuvetta ylös kunnes kallio loppui
samanlaiseen äkkijyrkänteeseen kuin järvenkin kohdalla.

Eteemme avautuva näky oli semmoinen, että Matti heittäytyi maahan
kivien taakse ja pyytämällä pyysi, että heti palaisimme takaisin emmekä
ikinä enää lähestyisi tätä paikkaa, jos henki oli meille rakas. Hän
sanoi ettei tahtonut katsella sitä enempää, sillä on mahdotonta, että
ihminen saa tuommoista katsella ja kuitenkin jäädä henkiin. Lappalainen
oli noitumisillaan kääntänyt silmämme. Se, mitä näimme, ei voinut olla
todellista, vaan ainoastaan uusi väijymys henkeämme vastaan,
vaarallisempi kuin yksikään edellinen. Jos pakenisimme emmekä yrittäisi
päästä tuommoisten kiellettyjen salaisuuksien perille, voisimme ehkä
pelastua. Meidän olisi ensi tilassa purjehdittava pois tästä
taikasaaresta.

Kuuntelin vain toisella korvalla Matin puhetta, vaikka selvästi
ymmärsin, että hänen pelkonsa ei ollut teeskentelyä. Minuakin näky
ensin pelotti, mutta en voinut silti kääntää silmiäni pois, en henkeni
kaupallakaan. Pelon sijaan astui kuitenkin pian huumaava ihastus.
Jostain näin kauniista en ollut vielä ikinä saattanut uneksiakaan.

Edessäni oli ympyrän muotoinen tasainen laakso, joka oli noin viisi- tai kuusisataa metriä
läpimitaltaan ja äkkijyrkkien
kallioseinämien ympäröimä. Keskellä laaksoa oli järvi, sekin ympyrän
muotoinen. Järvestä sai puromme alkunsa ja juoksi sitten tyynenä
kallionseinälle asti, jonka alle sen vesi katosi tullakseen taas esille
kallion alta. Keskellä järveä kalliopohja kohosi muodostaen muutaman metrin
korkuisen kalliosaaren. Ja siinä paikassa oli tuo kohiseva
vesiputous.

Kovalla pauhinalla nousi saaren korkeimmasta huipusta suorana ilmaan
vesipylväs, paksumpi ja korkeampi kuin suurin honka metsässä.
Huipussaan se jakaantui kaikille suunnille, ja vesi laski
rankkasateena, melkeinpä pilven putoamana alas saaren rannoille ja
järven pinnalle, joka saaren läheisyydessä kuohui kuin kattila.
Keskipäivän kirkkaassa auringonvalossa vesi säkenöi ja salamoi kuin
tuhannet eriväriset jalokivet. Ja niin mahtava oli tyrsky, että vaikka
seisoin noin kolmensadan metrin etäisyydessä vesipylväästä, tuntui kuin
kallio jalkojeni alla olisi vavissut.

Kuin magneetti veti tuo mahtava luonnonilmiö katseeni puoleensa. Joku
liike saaren takana kuitenkin pakotti minut kääntämään huomioni
toisaalle. Saaren takaa ui esille pitkä rivi upeita joutsenia, kaikki
yhtä kiiltävän mustia kuin se, joka oli äsken menettänyt henkensä
yrittäessään estää minua kiipeämästä kalliolle. Mustat sulat kiilsivät
kauniisti vesisateen räiskyessä lintujen selkään. Kun linnut huomasivat
minut, ne nostivat pitkät kaulansa ilmaan, ja muutaman sekunnin kuluttua
huomasin, miten koko joukko lensi huimaavaa vauhtia minua
kohti. Heittäydyin maahan Matin viereen. Se tapahtui viime tingassa,
sillä tuskin olin kiven suojassa, kun joukko yhtenä suhinana lensi
ylitsemme. Jos tuommoinen raskas lintu olisi lentänyt semmoisella
vauhdilla rintaani vasten, olisin epäilemättä kaatunut kumoon ja ehkä
lyönyt pääni murskaksi kallioon. Parin minuutin perästä linnut
palasivat tekemättä mitään uutta hyökkäystä ja laskeutuivat jälleen
järveen.

Matti väitti kyllä jyrkästi, että joutsenetkin olivat lappalaisen
karjaa ja että tämä lähetti ne estääkseen meitä pääsemästä hänen
salaisuuksiensa perille. Mutta kotiin palaamisesta ei hän enää puhunut,
ja tämä oli minusta pääasia.

Läksimme kulkemaan pitkin jyrkännettä etsiäksemme paikkaa, mistä
voisimme päästä alas laaksoon. Semmoista emme kuitenkaan löytäneet,
ennen kuin tulimme takaisin lähes samaan paikkaan, josta olimme
lähteneet. Siellä täällä kohosi laaksossa lehtipuitten välissä jokunen
mahtava honka, ja yksi, joka kasvoi lähellä kallionjyrkännettä, oli
vanhuuttaan kaatunut ja nojasi nyt jyrkänteeseen. Sen runkoa pitkin ei
ollut vaikea päästä laaksoon ja nousta takaisin kalliolle. Mahtavien
kynsien jäljistä huomasimme, että puun runkoa oli jo ennenkin käytetty
siltana. Pinta näytti jotenkin lahonneelta, mutta jos puu oli karhun
painon kestänyt, tulisi se kyllä kaksi tämmöistä jolppiakin
kannattamaan.

Ja kannattikin.

Maa laaksossa oli tasaista ja laakso kauttaaltaan lehdontapaista. Maa
ei tuntunut olevan roudassa, ja kulo näkyi melkein kaikkialla.
Ainoastaan jossain kolossa oli joku pieni kinos. Veden läheisyydessä
oli ruoho viheriäistä kuin kesällä.

Astuimme pyssyt kädessä ja peukalo hanalla ihan järven rannalle
saadaksemme läheltä katsella mahtavaa näytelmää. Ihmeeksemme eivät
joutsenet nyt osoittaneet minkäänlaista vihamielisyyttä. Päinvastoin:
ne uivat rannalle aivan jalkaimme viereen ja näyttivät ihmettelevän
meitä yhtä paljon kuin me niitä. Ranta oli matalaa ja kivettyä, siinä
oli ihmiskäden jälki. Ympyrän muoto oli tarkasti säilytetty joka
kohdalla. Vesi oli ihmeellisen läpikuultavaa, niin että pohja näkyi
kauas rannalta. Veden syvyys rantojen kohdalla oli kaksi tai kolme metriä
.

Kävelimme järven ympäri tarkastellen rantaa ja ihmetellen ihailimme
tuota voimallista suihkukaivoa. Mitään muuta merkkiä kuin rannan
kivireunustan emme voineet huomata ihmisen läsnäolosta. Mutta kun
tulimme siihen paikkaan, josta puro alkoi, ja katselimme puron pohjaa,
huomasimme pohjassa ruuhen. Se näytti kannattavan kolme tai neljä
miestä ja oli kivillä upotettu. Omistaja oli sen luultavasti aikanaan
sinne upottanut estääkseen sitä ravistumasta, kun hän itse poistui
pitkäksikin ajaksi. Nykyaikaista tekoa ruuhi ei ollut, koska siinä ei
oltu missään käytetty rautaa. Siksipä se olikin niin hyvin säilynyt,
että näytti täysin käyttökuntoiselta. Ihmettelimme, ettei veden
lämpökään ollut sitä mädättänyt. Veden lämpö lähenteli kai
neljääkymmentä astetta, koska se ei juuri polttanut ihoa, mutta ei
paljon vaillakaan ollut. Kaasimme pari puuta ja laitoimme portaan puron
yli. Tarkastimme kompassia ja huomasimme, että puro alkoi järven
läntisimmästä rannasta ja juoksi suoraan länteenpäin nevarantaiseen
isompaan järveen.

Noin viidenkymmenen metrin päähän järven rannasta oli istutettu
lehtipuita, jotka muodostivat koko järven ympäri samanlaisen ison
ympyrän kuin se, jonka olimme nähneet kotijärven rannalla. Nämä puut
olivat kaikki mahtavan suuria tammia, luultavasti enemmän kuin tuhannen vuoden
vanhoja. Ympyrän takana kasvoi toisia lehtipuita, niin että
muodostui lehto, joka varmaan kesäaikana oli ihastuttavan kaunis. Mutta
näin talviaikana olivat mielestämme koivut hienoine oksineen ja
valkoisine runkoineen paljon kauniimmat kuin muut lehtipuut.

Tammiympyrään oli pohjoista kohti jätetty aukko, josta leveä
koivukujanne johti suoraan pohjoiseen. Sen toisessa päässä häämötti
harmaa kivimuuri. Oliko se lappalaisen taikalinna? Olimme kuulleet,
ettei lappalaisilla ollut linnoja, mutta linnantapaiselta tuo muuri
näin kaukaa katsottuna näytti. — Käydessämme järven ympäri olivat
joutsenet koko ajan seuranneet meitä. Nyt kun poistuimme rannalta ja
menimme lehtokujalle päin, astuivat joutsenet rannalle ja rupesivat
juhlallisen näköisinä seuraamaan meitä. Meitä jo nauratti
katsellessamme saattoamme. Pelonsekainen tunne, joka tähän asti oli
painostanut mieltämme poistui.

Kuta lähemmäksi tulimme kivimuuria, sitä linnamaisemmalta se meistä
näytti. Muuri oli noin kolmen tai neljän sylen korkuinen ja se muodosti
pyöreän rakennuksen — kaikkihan täällä oli pyöreää —, joka
läpimitaltaan taisi olla parikymmentä syltä. Mitään sisäänkäyntiä emme
aluksi löytäneet, mutta kun kaikkialla muurin ympärillä kasvoi
vesakkoa, ei nousu tuon kehämuurin päälle näyttänyt vaikealta.
Tarkemmin tutkittuamme huomasimme kuitenkin sisäänkäytävän, joka oli
suoraan lehtokujaan päin. Aukosta käytävä vei jyrkänpuoleisesti
ylöspäin.

Onko milloinkaan poika kiivennyt puun avulla jonkun muurin yli, kun hän
on löytänyt salaperäisen käytävän, joka johtaa hänet suoraan muuriin
sisälle? En luule.

Mutta jos olisikin semmoinen ihme joskus maailmassa tapahtunut, ei se
kumminkaan tässä tilaisuudessa uusiutunut. Pyssyt kädessä rupesimme
kiipeämään ylöspäin. Ainoastaan parin kolmen metrin päässä suusta
käytävä haarautui. Sivukäytävä johti oikealle. Se oli pimeä, mutta
pääkäytävän yläpäästä näkyi päivä. Sivukäytävän kohdalla ollessamme
huomasimme kuitenkin päivänvalon äkisti katoavan. Samassa kuului ryske
ikään kuin puuta olisi katkaistu. Hyppäsimme nopeasti sivukäytävään.
Juuri silloin pääkäytävän yläpäästä vieritettiin alas hirvittävän suuri
ympyriäinen kivi. Sivukäytävä oli vähän kapeampi, eikä kivi
mahtunutkaan siitä kohdasta, vaan tarttui kiinni, niin että koko
rakennus oli jysähtää kumoon. Kivi oli pyöreä kuin kuula ja se täytti
sivukäytävän suun niin kokonaan, ettei olisi kissakaan päässyt ulos,
saatikka ihminen.

Olimme pilkkopimeässä. Ryhdyimme heti ottamaan selkoa siitä, mihin
käytävämme johti. Se johti pieneen kellarintapaiseen huoneeseen. Mitään
muuta uloskäytävää kuin se, joka äsken suljettiin, ei löytynyt. Otin
vähän pumpulia lakkini vuorin alta, kiersin rasvaa ympärille ja panin
lusikkaani. Uhrasin yhden tulitikun, ja meillä oli lamppu,
huononpuoleinen tosin, mutta parempi kuin ei mikään. Sen valossa
tarkastimme tarkemmin vankilaamme ja huomasimme heti olevamme suljetut
karhunkoppiin sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Olimme näet karhun
talvipesässä. Onni meille, ettei karhu ollutkaan tavalliseen aikaan
mennyt pesäänsä, vaan vainosi meitä, kunnes saimme sen tapetuksi. Nyt
oli hyvä osa karhua jo meidän vatsassamme. Ellei näin olisi ollut,
olisimme me ehkä joutuneet sen vatsaan.

Ei ollut muuta tekemistä kuin istuutua syömään; sen teimme ikävästä
asemastamme huolimatta perusteellisesti. Eipä meillä muutakaan
tekemistä ollut. Ajatuksemme olivat suloiset kuin mustalaisen
rukoukset. Lempiruokaa tai muuta keittoruokaa ei ollut. Eipä edes vettä
juotavaksi.

— Kuule, Jussi, aamulla ei tiedä, mitä iltaseksi keitetään.

— Tyytyisin minä nyt vaikka nauriskeittoon, kun vain jotain lämmintä
saisin vatsaani.

— Enhän minä juuri sitä ajatellut. Ajattelin sitä, että aamulla oli
meillä lämmin pirtti ja leveä penkki ja pehmeätä jauhokaljaa. Silloin
kelpasi elää. Nyt illalla ollaan karhunkopissa tai missä lappalaisen
kellarissa lietäneekään.

— Ollaan vain, sanoi Kälviän lukkari, kun ojassa makasi.

— Oleminen tässä on. Milläpä täi rykii, kun ei ole rintaluita.

— Tallellahan me tässä ollaan, niinkuin täi turkissa. Ollaan Jurvassa,
ollaan turvassa: mutta menepäs Teuvalle, saat leuoille.

— Menisin minä vaikka Teuvalle, kunhan vain pääsisin tästä lemmon
luolasta. Ennen kuin ruokamme on loppuun syöty, olemme jo janoon
kuolleet ja jäämme tänne mätänemään kuin sieni metsässä.

— Niinhän sinä äköttelet olojasi kuin pottu piimävellissä. Kovalle on
koira luotu, kivilläkin makaamaan. Eikä ihmisenkään sovi moittia,
vaikka hänen täytyisi olla ajastaika aitanakin, päivä aidanvitsanakin.
Tällä saarella olemme olleet pahemmassakin pulassa kuin nyt. Minun
luuloni on, ettei kettu kesällä kuole, kun ei talvella tapettu. Ja nyt
pannaan maata. Huomenaamulla lähdetään pois kuten majatalosta ainakin.

Paneuduimme maata karhun pehmeälle vuoteelle, sammutimme
lamppupahasemme ja nukuimme hetken perästä yhtä levollisesti kuin
omassa pirtissämme.

Yörauhaamme ei häiritty. Aamulla oli pakko taasen uhrata yksi
tulitikku. Rupesimme heti uudesta vankilastamme seiniä tarkastamaan.
Kivet olivat särmällisiä ja kivien välit sammalilla täytetty. Missään
ei ollut semmoista kiveä, jonka olisimme saaneet irti. Silloin tulimme
ajatelleeksi lattiaa. Kannoimme ensin käytävään karhun sammalvuoteen,
puhdistimme lattian ja rupesimme tarkastamaan lattiakivien saumoja.
Yksi niistä oli laatantapainen. Olisi siis tietysti pitänyt löytyä
salainen ponnistin, jota painamalla laatta olisi poistunut ja avannut
meille tien toiseen käytävään. Niinhän on aina. Mutta tässä ei
ollutkaan mitään semmoista, ja meidän täytyi suruksemme huomata, ettei
linna ollutkaan kaikkien muitten linnojen malliin rakennettu. Mutta kun
lattiakivet eivät olleet suurempia kuin mitä jaksoimme nostaa,
rupesimme niitä poistamaan ja kantamaan käytävään, joka täyttyi melkein
kokonaan. Kellarin seinät lattian alapuolella eivät olleet niin tarkoin
tehtyjä kuin sen yläpuolella, ja vihdoin meidän onnistui saada muutamia
kiviä irti. Tulimme isoon huoneeseen. Se oli täynnä kivipilareita,
jotka kannattivat kivistä kattoa. Olimme siis jonkinlaisessa alustassa.
Ihan vieressämme näkyi päivänvaloa, mutta kun muuri oli sillä kohtaa
ainakin sylen paksuinen ja suurista kivistä tehty, ei ollut mitään
toivoa päästä sitä tietä vapauteen.

Jatkoimme kulkua pitkin ulkomuuria etsien paikkaa kaikkialta, josta
voisi päästä ulkoilmaan. Mutta missään ei näkynyt rakoakaan.
Lähestyimme jo paikkaa, joka oli vastapäätä yöllistä majataloamme.
Silloin tulimmekin todelliseen huoneeseen.

Huone oli paja, täysikuntoinen paja.

Kaikki oli hyvässä järjestyksessä. Sepän työkapineita oli runsaasti,
kaikki syvässä ruosteessa, mutta suurin osa muuten täysin
käyttökelpoisia. Painoin paljetta: tuhka ja tomu lensi ahjosta. Rautaa
ja terästä oli runsaasti. Sysihinkalo oli täynnä. Ei mitään muuta
näyttänyt pajasta puuttuvan kuin seppä.

Meille tämä löytö oli todellinen aarreaitta, joka avasi uudet
mahdollisuudet vankilastamme vapautumiseen. Kun väkivasaroita ja
rautakankia oli useitakin, ei ollut mahdotonta saada muuria jostakin
kohdasta särjetyksi. — Matti oli poistunut ja jättänyt minut yksin
pajaan. Rupesin kaivelemaan ahjoa ja löysin tuhasta isonpuoleisen
upokkaan metallin sulattamista varten. Sen pohjassa olikin keltainen
metallinpalanen, jota ensin luulin messingiksi. Mutta kun otin sen
käteeni se tuntui kovin raskaalta kokoonsa nähden. Rupesin aavistamaan,
että se oli kultaa. Pistin sen taskuuni enkä vielä puhunut Matille
löydöstäni mitään. Ahjopankko oli täynnä rikkisurvottua soraa, jota
selvästi oli tehty musertamalla sitä vaaleata kiveä, jota leveinä
juovina oli tummemmassa kivessä. Tarkastin nyt lähemmin sekä tuota
soraa että muutamia kivisirpaleita, ja, totta tosiaan, huonon
lamppunikin valossa erotin pieniä keltaisia jyviä. Olimmeko löytäneet
sen kultavuoren, jota Lapissa oli niin kauan etsitty? Ehkä Matti ja
minä emme olekaan luodut hirrenhakkaajiksi ja purilapojiksi, vaan
kullankaivajiksi?

Saalis miehen yllyttää pyhänäkin pyytämään! Vielä eilen aamulla
pirtistä lähtiessämme en ollut voinut kuvitella mitään ihanampaa kuin
oikoisia ojia ja pitkiä sarkoja metsän rannasta järven rannalle. Nyt jo
näin itseni syvässä kolossa likaisena ja nokisena kultaa kaivamassa.

Kaikista kullankaivaja-ajatuksista herätti minut äkisti Matin huuto:

— Tule tänne, Jussi!

— Mikä hätänä?

— Olen löytänyt sepän tien pajalle. Ja hyvä on tie kuin Kakolanmäeltä
Turkuun.

Matti oli löytänyt jotain, joka meidän oloissa oli paljon
kallisarvoisempaa kuin minun löytöni. Ihan pääkäytävän vieressä, joka
nyt oli tukossa, oli käytävä, joka johti nykyisestä olopaikastamme
ylös. Kahden minuutin jälkeen seisoimme vankilamme lämpimässä
auringonpaisteessa. Helpotuksen huokaus nousi rinnastani, ja Matti teki
kolmen jalan korkuisen hyppäyksen ilmaan, heitti pyssynsä ja konttinsa
maahan ja uhkasi heti syödä aika aamiaisen.

Syödessämme rupesimme tarkastamaan ympäristöä. Koko muurin ympäröimä
alue oli täytetty niin paksulla multakerroksella, että siinä kasvoi
ruohoa. Ainoastaan noin metrin korkuinen rintasuoja esti asukkaat
pimeän aikana syöksymästä suin päin alas. Suihkukaivo näytti tästä
paikasta katsottuna erinomaisen mahtavalta. Keskellä tätä pyöreätä
pihaa oli rakennus, tehty samanlaisista kivistä kuin piirimuurikin,
mutta ovea ei ollut, tyhjä oviaukko ammotti meitä vastaan. Ettei tupa
ollut asuttu oli meistä selvä. Pihalle oli tuvan ovesta aina muurin
sisäänkäytävään asti asetettu rivi pyöreitä kivikuulia. Viimeinen sija
oli tyhjä. Tiesimme kyllä minkä tähden.

Rakennus pelotti ensin meitä, sillä luulimme sitä joksikin
pakanalliseksi temppeliksi. Tiesimmehän, ettei lappalaisilla ollut
temppelejä eikä linnoja, mutta ehkä heidän suuri tietäjänsä oli ennen
muinoin täällä asunut ja he tulivat määräaikoina tuomaan suihkukaivolle
uhrejaan.

Oli tämä asia miten oli, aamiaisen syötyämme olimme jo niin rohkealla
päällä, että päätimme mennä tarkastamaan huonetta.

Astuttuamme oviaukosta huoneeseen paljastimme päämme. Ovenvastaisella
seinällä makasi nahkavuoteella pieni mies, peskiin puettu, lakki
päässä, kallokkaat jalassa, rinnallaan nahkainen laukku, joka
arvatenkin sisälsi joitakin taikakaluja. Mies makasi ihan oikoisena
selällään, kädet pitkin kylkiä. Jos hän, kuten oli täysi syy otaksua,
oli sama lappalainen, josta paappa oli puhunut, hänen kuolemastaan oli
todennäköisesti jo kulunut kahdeksankymmentä, ehkä satakin vuotta.
Vaatteissa ja vuoteessa ei näkynyt enää ainoatakaan karvaa, niin
puhtaaksi oli koi kaikki syönyt. Ruumis oli kuivettunut kuin
egyptiläinen muumio.

Hetkisen katseltuamme vainajaa menimme sanaakaan toisillemme sanomatta
pajaan, otimme sieltä rautakangen ja lapion, kaivoimme muurin viereen
haudan, kiersimme ruumiin vuoteen nahkoihin ja laskimme hautaan.
Samassa kilahti lukko Matin rannerenkaassa ja rengas avautui. Taika oli
ranteesta irroittunut.

Matti sanoi ainoastaan:

— Jos tuo mies on kuollessaan näin paljoon kyennyt, miten olisi meidän
käynyt, jos hän olisi elänyt?

Lausuin luvut, mitkä pappi hautauksessa sanoo, sekä luin Isä meidän siunauksen ja
Herran. Täytimme sitten haudan. Oliko vainaja ollut pakana
vai kristitty, sitä en tiedä täysin varmasti vieläkään. Kristillisen
hautauksen hän ainakin sai.

Tämän tapauksen jälkeen ei meillä ollut saarella ainoatakaan
mainittavaa vastoinkäymistä. Vainajan henki näkyi päässeen rauhaan.

Kun olimme saattaneet kuolleen lappalaisen hautaan, katsoimme myöskin
olevamme hänen lailliset perillisensä. Menimme takaisin hänen
asuntoonsa. Kun silmät olivat taasen tottuneet hämärään, joka siellä
vallitsi, huomasimme kauhuksemme suuren iljettävän apinan, joka istui
nurkassa paksun kannon päässä ja tuijotti meihin vihaisesti.
Kangistuimme pelästyksestä. Samassa ymmärsimme kuitenkin, ettei eläin
voinut olla elävä. Menimme lähelle ja huomasimme sen olevan täytetty.
Senkin nahka oli niin tarkoin koin syömä, ettei näkynyt yhtään karvaa.
Silmät olivat lasiset ja tekivät hirviön hyvin elävän näköiseksi.
Arvelimme apinan olevan niitten lappalaisten epäjumala, jotka näillä
seuduin olivat käyneet. Ehdotin että kuva syöstäisiin muurilta alas.
Mutta se oli alustaansa kiinnitetty tai täytetty hyvin raskaalla
täyteaineella: emme saaneet sitä liikahtamaankaan paikaltaan.

Huoneesta ei löytynyt mitään muuta huonekalua tai talouskapinetta kuin
mahdottoman suuri kuparinen kattila, joka oli padanjalalla, ja suuri
puinen kaappi, joka oli toisella päätyseinällä. Kaappi oli tehty
mustasta ulkomaan puusta, kauniilla leikkauksilla koristettu ja näytti
olevan hyvässä kunnossa. Se oli arvatenkin vanha sotasaalis. Sitä emme
vain ensin voineet ymmärtää, miten lappalaiset olivat saaneet sen tänne
kuljetetuksi. Tämäkin asia meille kuitenkin selkeni. Kaappi oli
kaksikerroksinen, kumpikin kerros varustettu neljällä ovella. Se oli
kokoonpantu kahdeksasta eri kaapista, jotka voitiin irrottaa ja taasen
liittää toisiinsa siten, että ne näyttivät yhdeltä suurelta kaapilta.

Kaikki yläkaapit olivat lukitut ja avaimia emme voineet löytää. Ehkä
lukot eivät olleetkaan enää käyttökunnossa. Emme tahtoneet särkeä näitä
kauniita kaappeja, emmekä siis tiedä, mitä salaisuuksia ne sisälsivät.
Ne ovat vieläkin paikallaan samanlaisina kuin silloinkin. Arvelimme
niiden sisältävän niitä pakanalliseen jumalanpalvelukseen kuuluvia
salaisuuksia tai taikakaluja, joita tuo pakanuuden viimeinen ylimmäinen
pappi oli käyttänyt. Olimme näet nyt jotenkin varmat siitä, että se oli
ollut vainajan virka ja että tuo kamala apina oli hänen epäjumalansa.
Alakaapeissa oli kaikenlaisia muinaiskaluja kivikauden ajoilta. Yhdessä
kaapissa oli useita viimeisen asukkaan yksityiseen omaisuuteen kuuluvia
kapineita. Meille mieluisimmat olivat pitkä isoreikäinen rihlapyssy,
iso ruutisarvi, joka sisälsi ainakin kaksi tai kolme kiloa ruutia, ja
useat isot lyijymöhkäleet. Kokonainen varasto limssiöitä näkyi ukolla
myöskin olleen. Pyssyn rihlat olivat pahoin ruostuneet, mutta lukko oli
täydessä käyttökunnossa. Pyssy oli latingissa. Onnistuimme saamaan
peräruuvin irti. Latasimme aseen uudestaan nyt löydetyllä ruudilla ja
ammuimme laukauksen. Kuula tarttui puuhun kiinni, mutta ei mennyt
sisään. Ruuti oli liian vanhaa ja heikkoa. Sankissa se kuitenkin syttyi
hyvin ja säkenöi aika tavalla. Pyssystä tuli siten hyvät tulukset,
jotka olivat meille kovin tarpeelliset, koska meidän oli pakko hyvin
säästävästi käyttää tulitikkujamme.

Koska kaapissa oli iso viinalekkeri puolillaan viinaa tiesimme melkein
varmasti, että vainaja oli sama lappalainen, joka oli paapan isää niin
kauheilla kirouksilla uhannut. Päätimme viipyä paikalla muutamia päiviä,
mahdollisesti onnistuaksemme ampumaan jonkun otuksen. Mustaa
joutsenta emme tahtoneet syödä. Lähdimme sentähden isolle järvelle,
joka olikin lähempänä kuin olimme uskoneet. Siellä onnistuimmekin
ampumaan otuksen, jonka olosta saarellamme meillä ei ollut tähän asti
ollut aavistustakaan, nimittäin peuran. Kun tulimme kalliolle, johon
järven pohjoinen pää päättyi, noin neljä- tai viisikymmentä peuraa
karahti seisoalleen, ja ennen kuin ne lähtivät karkuun, onnistui Matin,
jolla ei ollut pyssy tupessa ampua yksi.

Keväällä kun lumi suli, huomasimme metsänreunasta nevalle päin olevan
laajan vyöhykkeen matalaa, mutta kovaa maata, joka suurimmaksi osaksi
kasvoi ruohoa, osaksi myös peuranjäkälää. Peurat näkyivät oleskelevan
saaren pohjoisessa osassa. Muuten olisimme ne kyllä jo ennen
huomanneet. Kotona oli meillä kelkka, jolla myöhemmin toimme kotiin sen
osan peuranlihasta, jota emme paikan päällä syöneet. Nahan jätimme
lappalaisen tupaan, jossa sitten kesällä käytimme sitä vuoteena.

Lappalaislinnaan meno ja sieltä pois pääseminen muurin vieressä
kasvavan puun avulla oli meistä hyvin vaivalloista. Mutta jo seuraavana päivänä
onnistui meidän irrottaa kivikuula käytävästä. Lappalaisen
pajasta tuli meille yhtä hyödyllinen kuin hauska työpaikka. Palje kyllä
vuoti aika tavalla, mutta kun painoi tiheään, teki se tehtävänsä. Emme
katsoneet tarpeelliseksi ruveta sitä korjaamaan, vaikka meillä nyt oli
siihen tarvittava nahka. Kesällä kun ammuimme toisen peuran, panimme
uudet palkeennahat, joten siitä tuli kuin uusi ja se on nyt mitä
parhaimmassa kunnossa. Lappalaisen kaapissa oli useita kirveitä. Mutta
pyöritettävää tahkoa hänellä ei näy olleen. Kirveet oli teroitettava
hinkkaamalla, johon toimeen soveltuva kivi löytyi pajasta.

Kaadoimme maahan koko viidaston linnamme ympäriltä aina suuriin puihin
asti, jotka muodostivat säännöllisen ympyrän linnan ympärille. Linnamme
rupesi tämän perkauksen jälkeen näyttämään paljon mahtavammalta.
Suuremmat puut halkaisimme, pienimpiin kuorimme parkkireunat, ja kesän alussa
poltimme tavallisen ison sysimiilun. Meillä on nyt sysiä ehkä
useankin vuoden tarpeeksi.

Kaksi kokonaista päivää käytimme rautanaulojen takomiseen. Päätimme
näet tehdä ruuhemme rautanauloilla, jotta saisimme siitä keveämmän kuin
puunauloilla tehden. Matista rupesi tulemaan jo oikein kätevä seppä.
Naulojen päätkin tulivat häneltä jo aika sievät. Teimme useampia
höylänteriä sekä muita tarpeellisimpia puusepän työkaluja.