Ei sijoitettavia paikkoja.
Teokset Kirjailijat Paikat Sanahaku
Paikat teoksessa

Ladataan paikkoja...




    HENKILÖT:

    AADOLF, virasta erotettu metsäherra, tilanomistaja.
    JUULIA, hänen toinen vaimonsa.
    PIIA, Aadolfin tytär edellisestä avioliitosta.
    VEIJO, herrasmies.
    RIIKKA, emännöitsijä.
    LEMPI, sisäkkö.
    ELJAS, maalari.
    JUSTUS, Aadolfin veli, tilanomistaja.
    KAROLIINA, hänen emännöitsijänsä.
    MÖLSÄ, konstaapeli.
    MATTI, paimenpoika.

    I näytöksessä aamuvalaistus.
    II ” aikainen iltavalaistus, ohennettu.
    III ” hämyisä yö, epätodellinen.

    ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

    Iso arkihuoneen tapainen. Takana lasiveranta maalaisine näköaloineen.
    Oikealla sohvaryhmä ja keinutuoli. Hiukan vasemmalla keskellä
    ruokapöytä tuoleineen. Takana vasemmalla ruokakaappi. Ovia oikealla
    keittiöön ja kamariin, vasemmalla sänkykamariin ja kamariin sekä
    perällä ovi ulos verannalle.

    Aamu.

    RIIKKA (järjestellen huonetta): Liiku hiljaa.

    MATTI (paimenpojan ressukka auttaen siivoamisessa): Kyllä, mamma.

    RIIKKA: Mitä, enhän minä ole sinun mammasi.

    MATTI: Muuten vaan taas meni vahingossa. Ei olisi yhtään hullumpaa, jos
    minullakin olisi mamma.

    RIIKKA: Mitäpä tuolla tekisit?

    MATTI: Pääsisin ihmisten kirjoihin. Vaan kun ei ole mammaa eikä pappaa,
    saa olla paimenpoikana aina. Minä en tahdo enää olla paimenpoikana,
    minulle kasvaa kohta parta.

    RIIKKA: Kyllä partaa saat vielä odottaa. No, miksikä tahdot tulla?

    MATTI: Tahdon tulla herraksi niinkuin muutkin herrojen pojat.

    RIIKKA: Vai herraksi.

    MATTI: Niinkuin isäpappakin.

    RIIKKA: Vai isäsi? Kuka se isäsi sitten on?

    MATTI (viittaa peukalollaan sänkykamariin): Sanovat, että se on tämä
    meidän Aadolfi.

    RIIKKA: Ole nyt jo vaiti. Ajavat sinut vielä pois, kun tuollaisia
    puhelet.

    MATTI: Eivät ne uskalla. Joutuisivat minusta maksamaan ja häpeätä vaan
    tulisi — eikä niillä ole rahoja kaikkeen lystiin.

    RIIKKA: Ole vaiti!

    MATTI: Pappa kun on pantu pois viralta (on ryyppäävinään) — ja mamma,
    papan toinen rouva, ei kun kolmas rouva —

    RIIKKA (uhkaa): Nyt minä annan tällä harjalla, niin että tuntuu.

    MATTI: Elkää, minä huudan, ja ne kuulevat kaikki —. Niin, minun piti
    sanoa, että se kolmas rouva snajuupi toki sen verran, että minusta on
    maksettava, jos minä suuni oikein suureksi aukaisen ja maailmalle
    huutelen, niin että parempi heidän on olla hiljaa kuin hiiret — ja
    painaa minua vaan villaisella.

    RIIKKA: Voi taivasten tekijä tuota poikaa. Et sinä ole sinne päinkään.

    MATTI: Olenpas. Sinnepäin minä toki olen, ja jos ette kohta ala
    tunnustaa minua pojaksenne, niin voi sattua, että —

    RIIKKA: Että mitä?

    MATTI: Että minä en kohta tunnusta teitä äidikseni.

    RIIKKA: Nyt lopeta jo hyvällä.

    MATTI: Tämä, sanovat, (osoittaa itseään) on sen viralta erotetun
    metsäherran ja emäntäpiika Riikan poika, tehty sillä välillä, kun
    ensimmäinen rouva kuoli ja toisesta ei ollut tietoa — mitä?

    RIIKKA: Hyst! Kiusanhenki, lopeta jo.

    MATTI: Vaikka en ole vielä alkuunkaan päässyt.

    RIIKKA: Keksi sinä ensin, miten herrasväet tulisivat rikkaammiksi, niin
    ehkä auttaisivat köyhää paimenpoikaakin.

    MATTI: Vai köyhää. Tilan ainoa miespuoleinen perijä.

    RIIKKA (uhkaa): Menetkö!

    MATTI: Kauanko te, äiti, olette tässä tilalla palvellutkaan?

    RIIKKA: En sano.

    MATTI: Jo entisen rouvan aikana, kohta kaksikymmentä vuotta. Ja
    mitenkäs vanha minä olen, milloinpa synnyin?

    RIIKKA (heittää harjalla): Nyt alatko mennä, vai sinä yhä minua
    äidittelet.

    MATTI (mennessään): Äidin poika, äidin poika, äidin poika — vaan jos
    pappoja ei kaikille riitä, olkoon, kunhan on oma mammakin vaan.

    RIIKKA (uhkaa): En mitään niin kadu kuin sitä, etten ole ennemmin
    kurittanut sinua. Paranna nyt elämisen tapasi ajoissa.

    MATTI: Kyllä, jos elämä vaan tähän loppuu. Mutta koska olen poikasi,
    laitakin niin, että saan alkaa tulla herraksi, (oven raosta) pane
    kouluun, pane kouluun poikasi. (Vetää päänsä pois, menee.)

    RIIKKA: Ha-ha-haa. Hän uhkaa. Pahuksen poika!

    MATTI (kurkistaa taas ovesta): Täältä tuo poika hym-hymmille (karistaa
    kurkkuaan) sulhasia. (Iskee sisääntulijalle silmää.) Käykää vaan
    sisään, herra konstaapeli. (Matti vetäytyy pois pokkaellen.)

    Poliisikonstaapeli Mölsä tulee sisään liikaten.

    RIIKKA: Oikeinko sitä nyt sisähuoneisiin tullaan?

    MÖLSÄ: Sanoi tuo Matti, että mene. Kyökissä on sitä väkeä niin paljon,
    ja arveli se Matti, ettei täällä vielä herrasväkilöitä liiku.

    RIIKKA: Sanoo sitten pian asiansa.

    MATTI (kurkistaa ovesta, ilvehtii ja tekee kieltävän liikkeen): Minun
    puolestani. Yhym.

    RIIKKA (menee ovea kohti): Vai jo siinä taas. (Matti vetäytyy pois.
    Riikka koettaa, että ovi on kiinni.)

    MÖLSÄ (istuutuu ja pyörittelee hattuaan): Ajattelin kysyä, eiköhän se
    Riikka nyt ottaisi ja olisi jo vähä intressattu minusta.

    RIIKKA: Vai jo intressattu?

    MÖLSÄ: Ajattelepa, että se vaimovainaa on kupsottanut, kupsottanut
    siellä kuopassaan tänäpäivänä justikiin kuusi kuukautta. Jos
    käväiseisin kosimassa hänen muistokseen, arvelin.

    RIIKKA: Mainio muistomerkki.

    MÖLSÄ: Se kun oudolta tuntuu tuo yksinäisen tupa. Myrtinkukat siinä
    kuihtuvat, kuihtuvat, porsas nälissänsä vinkuu, vinkuu ja pitkäksi se
    käy minunkin elämäni paljaalla kuivalla ruoalla. Seisot poliisipassissa
    päivän, tulet tupaasi, eipä höyryä perunat pöydällä, eipä haise
    läskinkäry nenääsi — poissa ovat paistajat, poissa. Ja vaikka pistät
    poskeesi kuivaa ruokaa minkä kerkiät, ei se tepsi. Katsopas tätä
    housunremmiä, katso, koeta mahaa, onko se virkamiehen maha, noo? Tyhjä
    rukkanen.

    RIIKKA: Niinpä näkyy nyt olevan. Sietäisi ottaa siihen apulainen.

    MÖLSÄ: Jassoo, vai apulainen. Nehän ovat niin vietävän kalliita ja
    laiskoja ne nykyajan piiat, ne vaan näpistelevät ja nylkevät taloa ja
    sitä pahan synnin harjoitusta pitävät. Ei se kävele. Minua ei petetä.
    Tämä vaimo, se on toista käytännön kannalta. Se säästää, ilmaiseksi
    työn tekee.

    RIIKKA: Vaan kyllä se vaimokin puolensa pitää, jos on mistä pitää.

    MÖLSÄ: Jassoo. Vaan ei kaikkea katti saa, mitä naukuu. Kun on
    virkamies, näin konstaapelismies, niin ei sitä ole tyhmä. Vaikka en
    kersku. Kun on nappia nutussa, niin on oppia otsassa.

    RIIKKA: Näkyypä olevan.

    MÖLSÄ: Ja onhan Riikalla säästöjä?

    RIIKKA: Mitä lie.

    MÖLSÄ: Ei ilkiäisi sekaantua ihan varattomaan virkamies. Onhan tyttöä
    monta, on komiaa. Mutta mitä siinä se maallinen kunnia, lankeemukseksi
    se on etenkin vaimoväelle.

    RIIKKA (jota nikotuttaa): Thyi, kun rupesi nikotuttamaan.

    MÖLSÄ: Annas, kun lyön hartioihin. (Takoo hartioita.)

    RIIKKA: Antakaahan olla. Rupesi nikotuttamaan, pahus, huonoiksi
    kaupoiksi se on.

    MÖLSÄ: Ei, ehei saa olla taikauskoinen. Noo, minä en näet ole niin
    varaton kuin näyttää, enkä niin tyhmä kuin näyttää. Näkö, näes, voi
    pettää.

    RIIKKA: Niin että on tyhmempikin kuin miltä näyttää.

    MÖLSÄ: Jassoo. Siksipä mieti, vaikkei siinä pitäisi olla virstoittain
    miettimistä.

    RIIKKA: Taitaa tässä tämä leipä riittää, eikäpä tuota miehen puutetta
    ole vielä tuntenut.

    MÖLSÄ: Jassoo. Se on selvää se.

    RIIKKA: Jotta mitä se someni hypätä tästä jonkun konstaapelinkaan
    mökille, kun tämä vaan vinkkaa.

    MÖLSÄ: Vinkkaa, vinkkaa? Minä en vinkkaakaan, kepuliste. Minä olenkin
    rehellinen mies, minä. Minä en pelaakaan mitään markkinapeliä. Minä
    kysyn suoraan ihan kristillisten tavalla, tuletko vai et?

    RIIKKA: Ja minä kysyn, mitä hyötyä on naiselle naimisista teidänkin
    mökillä? Ei pennin palkkaa, ruoka huono ja työtä paljon.

    MÖLSÄ: Jassoo, vai niinpäin kysymys kuuluu. Mutta naiminen, se onkin
    monipykäläinen juttu. Elättäähän mieskin vaimon, sattui mikä sattui,
    laiska, toraisa, pöllö, jos on kituva, niin kustanna pois vapaat ruoat,
    vaatteet, apteekit ja muut. Ei mitään jälkilaskuja. Ja kun kuolee, ei
    kunnan kelkalla hautaan viedä, kellot kauniisti soida keikuttavat,
    ruuna vetää minkä kerkiää, mies perässä kulkee ja itkee — jaa-a. Se on
    sellainen pykälä se aviopykälä. Eipä se herkkua monasti ole, lujille se
    ottaa. Luoja itse asetti sen niin, että paremmin aisoissa pysyisimme.
    Ja kehnolainen, jos oikea vaimo sattuu, saakin siinä mies niin, että
    sekä ruumiin että sielun selkä on sivelty.

    RIIKKA: Taidatpa pelätä koko komentoa.

    MÖLSÄ: En minä pelkää, vaikka se peloittaa. Ja sinulla on poika, noo,
    ilmaiseksi sitä opetan ja siinä papan virkaa toimitan, kun ruokansa
    vaan maksaa.

    RIIKKA: Kuka sanoi, että Matti seuraa minua?

    MÖLSÄ: Koko pitäjä ja kaupunginpuolelaisetkin. Sinne olit mennyt
    kaupunkiin poikaa löytämään, aina ne vaimoväet näistä asioista selon
    ottavat. Ja eivätkös herrasväetkin maksa Matista?

    RIIKKA: Eivät maksa.

    MÖLSÄ: Jassoo, mutta minä jos kovenen ja suuni aukaisen, maksavat.
    Kaikki ne tietävät, että se on tämän entisen metsäherran poika sen
    leskeyden ajalta.

    RIIKKA: Jos on hänen, pitääkö sen olla silti minun?

    MÖLSÄ: Jonkunhan sen olla täytyy.

    RIIKKA: Olenko minä koko suuressa luomakunnassa ainoa, joka tähän
    pyhään tehtävään pystyn?

    MÖLSÄ: Pahentaakos se sinua. Jos olet metsäherralle kelvannut, kelpaat
    minullekin.

    RIIKKA: Ole vaiti.

    MÖLSÄ: Jassoo. Mutta mitenkä vaiti?

    RIIKKA: Että jätä jo. Ei tullut kaupoista mitään.

    MÖLSÄ: Elähän, mieti nyt vähä.

    RIIKKA: En minä nyt isäntää muuta.

    MÖLSÄ: Jos olet järkevä, kauppaan suostut, jos et ole järkevä, parasta
    onkin, ettet suostu.

    MATTI (tulee naisten esiliina edessä): Jassoo. Joko pykälät on
    pohdittu? Minulla on sianruoka sotkettu. Tulkaa, Riikka, porsasten luo.
    (Vinkkaa.)

    RIIKKA: Tullaan.

    MÖLSÄ: Komea poikahan sinä jo olet.

    MATTI: Komea, komea, vaan en kopea, enkä mammasta nopea.

    RIIKKA: Ole vaiti, Matti.

    MATTI: Vaiti ollaan, toiste tullaan.

    RIIKKA: Kyllä minä annan sulle äkkilähtöä. (Lähtee ajamaan.)

    MATTI: Autuaampi on antaa kuin ottaa. (Juoksee pakoon.)

    MÖLSÄ: Hä-hä-hää, sukkela poika.

    MATTI: Elä naura, Mölsä, sillä laulussa sanotaan (puoliksi rallattaen):
    ’Parempi on olla piikana ja panna paloaitaa, kuin tuossa huonossa
    naimisessa ja viettää armonaikaa!’

    RIIKKA: Ha-ha-haa tuota pojan pahusta kuitenkin.

    MÖLSÄ (hyvästelee): Mietihän nyt sitten, ettei tarvitse katua.

    MATTI: Kaikkea muuta katuu, mutt’ei nuorna naimistansa.

    MÖLSÄ: Jassoo. Ähää! (Menee.)

    RIIKKA (ottaa leikillä poikaa niskasta ja työntää pois): Senkin
    könssikkä.

    MATTI (mennessään): Mammansa, mammansa könssikkä (ruopii korvallistaan)
    — missä vaan se mamma lie. (Menee.)

    LEMPI (tulee vasemmalta ja alkaa kastella kukkia): Kaunis päivä tuli.

    RIIKKA: Kaunis, vaan maalari ei ole vieläkään telineillään rakennusta
    jouduttamassa. Minne hän jäi?

    LEMPI: En ole etsinyt.

    RIIKKA: Jäi sinne sinun huoneeseesi.

    LEMPI: Eikö saisi jäädä?

    RIIKKA: Tyttöjen huoneessa ei saa aina olla miehiä.

    LEMPI: Mitä se haittaa?

    RIIKKA: Tuollainen maailman koulun käynyt kulkurisälli, ties, vaikka
    hänellä on morsian kaupungissa, tahi vaikka vaimo.

    LEMPI: Kuka tässä niin vakavissaan miestä etsii!

    RIIKKA: Niin kai ajatteli äitisikin, kun sinut sai.

    LEMPI: Niin kai Riikkakin, kun pojan sai. (Suuttuu.) Vaikka taitaa olla
    tarjolla sulhasia, oikein ontuvia kyöpeleitä.

    RIIKKA: Haittaako se. Vähemmän pois kotoa juoksee.

    LEMPI: Eikä se lyhyt jalka syö enemmän kuin pitkäkään.

    RIIKKA: Huokeampi housunlahekin on. Vaan annahan olla. Tulee se aika,
    että miehen ottaisit, vaikka molemmat jalat olisivat toinen toistaan
    lyhyemmät.

    LEMPI: Kokenut kaikki tietää.

    RIIKKA: Vaivainen kaikki kokee.

    ELJAS (maalari, tulee venytellen): Joko te taas kinastelette?

    LEMPI: Riikka on niin leikkisä.

    RIIKKA: Niin, kuulkaas, Eljas. Antakaa tämän tytön olla nyt olojaan.
    Mikä se on oikein teidän mielessänne?

    ELJAS: Tämä tyttöhän se on minun mielessäni.

    LEMPI: Riikka pelkää, että sinä narraat minua!

    ELJAS: Minäpä en narraa.

    RIIKKA: Jätätte tytön.

    LEMPI: Riikka toimittaisi meitä vihkipallille.

    ELJAS: Mutta kun minä olin unissani seisovinani vihillä itsensä Riikan
    kanssa.

    RIIKKA: Valhe!

    ELJAS: Tosi. Mitähän se tietää?

    RIIKKA: Minua ette petä, ette unissannekaan.

    ELJAS: Mutta minä rakastin.

    RIIKKA: Huonoja kauppoja se paljas rakkaus tietää. Järkeä siinä on
    tarvittu aina Aatamin ajoista asti.

    ELJAS: Aatami pani sen pahan tavan alkuun, ettei vienyt Eevaa
    pappiloihin, vaan puun alla puhutteli.

    RIIKKA: Aatami olikin pakana, ja silloin rehoitti se vapaa-rakkaus. Me
    olemme kristityitä toki, menkää vaan kihloihin.

    LEMPI: Saa sitten katua.

    ELJAS: Katua sitä aina saa. (Tekee lähtöä.) On kaunis päivä, maali
    purkissa kuivuu.

    RIIKKA: Olkaa te uskollinen omallenne.

    ELJAS: Niinhän olenkin.

    RIIKKA: Aina ja iankaikkisesti.

    ELJAS: Ai, ai, se on pitkä aika.

    RIIKKA: Tahi edes kolme viikkoa, että saa kuuluutuksen otetuksi.

    ELJAS: Se on toista, se.

    LEMPI: Ei hätä ole vielä tämän näköinen.

    ELJAS: Ollaan me vaan iloisia. Maali purkissa kuivuu. Hyvästi, Riikka,
    kultaseni. (Menee.)

    LEMPI: Siinä sen näit.

    RIIKKA: Soma poika. Mutta ei se sinua ajattelekaan kosia.

    LEMPI: En pyydäkään.

    RIIKKA: Viisas pitäisi naisen olla, ennenkuin tuollaisen miehen
    verkkoihinsa kiertää, niin ettei se pääsisi siitä pois pyristelemään.
    Eikä siinä edes paljas viisaus auta. Viekkautta siinä tarvitaan.
    Antaahan se Luoja siunauksen aina, jos nainen itse pystyy asiat
    järjestämään.

    LEMPI: Mistä olet saanut päähäsi sen, että minä hänet ottaisin?

    RIIKKA: Hullu olisitkin, jos et ottaisi. Mies komia ja raikas kuin
    pihlajanmarja. Jokainen tuollaiseen rakastuu. Ja hyvin näkyy sinuakin
    se synti vetävän.

    LEMPI: Luojahan meidät loi vaan ihmisiksi, vastaa kai hän teoistaan.

    RIIKKA: Onko hän edes kertaakaan luvannut pitempää rakkautta tahi
    naimista?

    LEMPI: Vieläkös. Silloinhan minä huomaisinkin, että hän valehtelee.

    RIIKKA: Hyst. (Menee.)

    PIIA (tulee samassa, istuutuu keinutuoliin): Vieläkös vanhemmat
    nukkuvat?

    LEMPI: Kyllä sieltä jo riitaa kuului. (Viittaa vasemmalle.)

    PIIA: Se on sitä heidän aamuvirkistystänsä — haukkua toisiansa.

    LEMPI: Maksutonta huvia se on avioliitossa.

    PIIA: Kaikkiko ne sillä tavalla, naineet?

    LEMPI: Kaikki kai, kun ei suotta tarvitse kainostella, vaan saa
    vapaasti syyttää toinen toistansa.

    PIIA: Äiti se aina alottaa.

    LEMPI: Eihän isänne uskaltaisikaan. Jos hän vastustaisi, olisivat asiat
    toisin.

    PIIA: Isä ei vallasta välitä. Mies, joka on kuin —

    LEMPI: Lankavyyhti — keri sitä mitenpäin tahdot —

    PIIA: Oikea villatukku.

    LEMPI: Kun on niin vanha.

    PIIA: Ja virheitä paljon tehnyt, joutunut pois viralta, menettänyt
    aina, sellaisen täytyy olla alla armoin.

    LEMPI: No, teillä on tässä vielä hyvä tila, kaupungin laidassa ihan.
    Kun rouva hoitaa asiat, jää siitä vielä teillekin, kun teidät
    naitetaan.

    PIIA: Velkoja vaan jää. Eivät tilan tulot meille riitä. Äidillä on aina
    puutetta. Jos olisi saatu Justus-sedältä perintö, mutta ei, toivo on
    turha.

    LEMPI: Eikö hän anna teille? Sellainen tila ja hovi ja metsät.

    PIIA: Ja rahoja! Vanhapoika, kohta kuolee, mutta se ei meitä hyödytä.
    Äiti on koettanut kaikki keinot, valtioviisaasti tietysti, mutta mikään
    ei ole auttanut. Setä teki testamentin emännöitsijälleen, se on
    tavallaan sen rouva —

    LEMPI: Sen uskon.

    PIIA: On sillä ollut montakin emännöitsijää, tämä Karoliina on hoitanut
    nyt setää kymmenen vuotta, ja hänestä hän pitää, se äitiä suututtaa.
    Isä sanoi, että sinunkin äitisi, Kaisa Junnutar, on ollut siellä
    palveluksessa.

    LEMPI: Sanoi hän eläessään olleensa.

    PIIA (hiljentää ääntään): Ajattelepas, jos sinä olisit Justus-sedän
    tyttö?

    LEMPI: Olkaa nyt!

    PIIA: Ajattelehan kuitenkin.

    LEMPI: Mitä siinä on ajattelemista, oh, ei mitään! Lieneekö äiti
    itsekään tiennyt, kenen olin.

    PIIA: Rakastitko sinä äitiäsi?

    LEMPI: Armas niinkuin maa, joka kasvatti minut. Aina sitä on
    kiitollinen tekijälleen.

    PIIA: Mutta jos hän ei olisi saanut mistään lainaksi isää, tekemättä
    olisit jäänyt.

    LEMPI: Osattomaksi sitä olisi silloin jäänyt koko tästä olosta.

    PIIA: Ha-ha-haa! Eikö tämä ole hauskaa, tämä olo, parempi kuitenkin
    kuin ettei ollenkaan olla!

    LEMPI: Hyvä, hyvä. Kiitos siitä, isä. Olit kuka olit, kiltti olit.
    Pääasian annoit, sivuasiat unohdit.

    PIIA: Oikeastaan kukaan ei voi kilpailla oikean ihmisen kanssa oikean
    ihmisen teossa. Sellainen mestari sitä tietämättään jokainen on.

    LEMPI: Loihan Luoja ensin mallin.

    PIIA: Mutta minkälainen se ihminen oli silloin! Karvainen ja
    apinamainen. Sitä on sen jälkeen paranneltu kovasti. Ja siitä on aikaa,
    kun paratiisista lähdettiin. Pitkä tie on takana. Ja matkan varrella
    maailmalla näkee paljon.

    LEMPI: Paljon siellä näkee.

    PIIA: Ovatko miehet sinusta hauskoja, mitä?

    LEMPI: Ovat kyllä.

    PIIA: Ovatko hauskempia kuin naiset?

    LEMPI: Hauskempia ihmisiä kuin miehet, ei ole monta maan päällä.

    PIIA: Onkohan somaa olla kihloissa niiden kanssa?

    LEMPI: On kyllä.

    PIIA: Onko somempaa olla naimisissa?

    LEMPI: Se on kokonaan toinen asia.

    PIIA: Jahaa. Naitatko itsesi?

    LEMPI: Joskus voi olla välttämätön aikanansa.

    PIIA: Entä rakkaus?

    LEMPI: Sekin on välttämätön aikanansa.

    PIIA: Ha-ha-haa, sinä tiedät kaikki. Mutta äiti sanoi, että rakkautta
    on monenlaista. — Mitähän luulet että se platooninen on —?

    LEMPI: Tietenkin se on aika lailla arveluttavaa.

    PIIA: Jahaa. Äiti ja Veijo rakastavat toisiaan sillä tavalla?

    LEMPI: Olen siitä varma.

    PIIA: Mutta jos tyttö rakastaa platoonisesti, ei kukaan häntä nai.

    LEMPI: Sitä vartenhan hänellä on järki, että siitä huolimatta itsensä
    jollekulle naittaa. Onko sitä tyttökään huonompi siltä, jos elämää
    tuntee. Mukava minä vaan silti olen ja kiltti. Ja pakkoko miehille on
    sanoa kaikkea mitä tietää! Tekeytyy tyhmäksi vaikka.

    PIIA: Tyhmästäkö he pitävät?

    LEMPI: Tyhmänlaisesta.

    PIIA: Kerrohan.

    LEMPI: Lyö esimerkiksi silmänsä selälleen (kuvaa), ei silmää räpytä,
    katsoo, katsoo, töllöttää heitä silmiin ikäänkuin ajatteleisi: ”kas
    siinä vasta mies, ihastuttava, ihaeltava, mahtava jehu, tuota voisi,
    jos niikseen tulisi, rakastaa!” Haa, heti se alkaa; näes, mies on
    sellainen.

    PIIA: Naurettavaa!

    LEMPI: Siksi, että mies on hyvin viaton. Usein pitää hän huonosta
    hameesta kiinni ja ajattelee, että ellei hän juuri tuota hametta saa,
    ei hän voi tulla onnelliseksi.

    PIIA: Ha-ha-haa! Mitenkäs pääset eroon, jos tahdot?

    LEMPI: Oo — sanoo: minussa on rintatauti, maksatauti, suolisolmu,
    keuhkot ihan —

    PIIA (keskeyttää): Ha-ha-haa!

    LEMPI: Tautia ne pelkäävät kuin kuolemaa. Ne lähtevät selityksittä
    ihan.

    PIIA: No?

    LEMPI: Aina voi vähä narratakin, kun on tuores, syntinen ihminen.
    Nuorta elämä kantaa kuin käsillä, soudattelee, soudattelee, virta
    väkisin vie, ei voi huutaa, jos hukkuu, noo, mitä siitä!

    PIIA: Tahtoisin kokeilla jotakin, jos vaan alkuun pääsisin.

    LEMPI: Alkuun ei pääse, muuta kuin leikillä. Narraa huviksensa vaikka
    jotakuta.

    PIIA: Mistä sen jonkun löytää?

    LEMPI: Voisi panna vaikka sanomalehteen ilmoituksen, jos ei muuten.

    PIIA: Paneeko itsensä ostettaviin vai myytäviin?

    LEMPI: Ha-ha-haa, elkää tehkö pilaa vakavassa asiassa. Minun
    huoneessani on lehti, jossa on ilmoitus. Siihen voisi piloillansa
    vastata.

    PIIA: Elä, sehän somaa! Annahan lehti sitten minulle, kun sopii. Hyss,
    ne tulevat nyt sieltä, sammakot.

    JUULIA (tulee vasemmalta aamuröijyssään. Hän on koketti ja eloisa,
    naiivi ja hemmoiteltu nainen, jolla mieli nopeasti läikehtii. Yli
    kolmenkymmenen.): Kahvia, Lempi, ole hyvä.

    LEMPI: Kyllä, rouva. (Menee.)

    PIIA: Huomenta, äiti. Kuinka äiti nukkui?

    JUULIA: Olen niin hirveän hermostunut taas. Isäsi kuorsaa kuin
    sarvikuono. Ei, kuin sata sarvikuonoa köörissä kuorsaisi — ooh, minun
    hermoni, minun hermoni!

    PIIA: Sehän on hirveätä! Mutta minkä hän sille taitaa, vanha kämpyrä!

    JUULIA: Ha-ha-haa, vanha kämpyrä, sanoitko sinä isääsi vanhaksi
    kämpyräksi — ha-ha-haa. Se minua miellyttää! Kas, siinä tyttö!
    Ha-ha-haa, oikein hyvää tekee nauru sellaisen yön jälkeen. Kuule,
    kiirehdipäs kahvia, missä se viipyy, oo tätä elämää. (Synkkenee, kuin
    yksin.) Oikein hävettää, oikein ellottaa, naimisissa vanhan ukon
    (nauraa) vanhan kämpyrän kanssa, ha-ha-haa!

    PIIA (menee nyökäyttäen päätään ymmärryksen merkiksi).

    JUULIA (huutaa vasemmalle): Aadolf, Aadolf, (kuulostaa) etkö kuule!
    Vieläkö se nukkui, vanha ha-ha-haa!

    AADOLF (elähtänyt, juopon näköinen, lempeä, yli viidenkymmenen, hiukan
    vähäkuuloinen välistä, välistä änkyttää, joskus täynnä nuorteaa
    elinvoimaa, kuten verevät, iloiset ihmiset — kurkistaa ovelta, niin
    että pää vaan näkyy): Hu-hu-huusitko minua, kultaseni?

    JUULIA (matkii): Hu-hu-huusin, hopeiseni. Tule vetämään korsettini
    nauhat takaa kiinni, kun roikkuvat taas.

    AADOLF: O-odotas vähä, pistän housut jalkaani.

    JUULIA: Ooh —!

    AADOLF: Mitä?

    JUULIA: Ei mitään (hiljempaa), senkin muumio.

    AADOLF: Jahaa. (Vetäytyy pois.)

    Lempi tuo kahvia pöytään.

    JUULIA: Sano, ettei Riikka taas paiskele siellä ovia. Olen niin
    hermostunut. Ja sano, etten syö aamiaista kotona, menen kaupunkiin.

    LEMPI: Kyllä, rouva. (Menee.)

    JUULIA (juo kahvia, Aadolfille): Noo?

    AADOLF (tulee housunkannattimet takana roikkuen): Nä-nä-näetkös,
    kultani, miten minua tarvitset. Ja äsken sanoit tuolla, että joutaisin
    vaikka hiiden pisaan. Tietysti joutaisin, mutta kuka vetäisi korsettisi
    nauhat, kuka laittaisi käherrysvehkeet. (Panee spriitä lamppuun ja
    ottaa peililaatikosta käherrystarpeet, sytyttää lampun ja asettaa
    sakset tulelle.) Kas niin.

    JUULIA: Mitä minä olen äsken sanonut? En mitään. (Nousee ylös.)

    AADOLF (vetää korsetin nauhoja kiinni): Et mitään. Vaan si-si-sitä
    vartenhan ihmisellä on kieli, että jotakin puhuisi, ja sitä vartenhan
    naisella mies, että mies kuunteleisi. Kukas muuten? Kenelle puhuisi?
    Omalle kullallensa!

    JUULIA: Ähää, omalle kämp — hä-hä-hää!

    AADOLF: Sanoitko mitä? Ahaa, kengät. (Ottaa kengät sänkykamarin
    ovelta.) Istuhan, ole hyvä. (Nostaa tuolin, jolle Juulia istuutuu,
    polvistuu kenkiä panemaan.)

    JUULIA: Piippisakset, piippisakset!

    AADOLF (nousee, ottaa ne tulelta): Ai hem — (kastaa sormea suuhunsa,
    koettaa) tuliset.

    JUULIA: Heiluta, heiluta!

    AADOLF (heiluttaa): Ymmärrän, ymmärrän.

    JUULIA: Koeta paperiin.

    AADOLF (koettaa paperiin): Hyvät.

    JUULIA (kastelee sormea suussaan, koettaa saksia, antaa ne takaisin):
    Ala.

    AADOLF: Yksi vai kaksi kiharaa niskaan?

    JUULIA: Kaksi.

    AADOLF: Hyvä. (Kihartaa) Siinä on kuin kaksi kyyhkyläistä. Rakkaat
    niinkuin me. (Asettaa sakset pois ja polvistuu kenkiä panemaan.)
    Sievät, pikku jalat, minun uljaan vaimoni pikku töpsykät.

    JUULIA: Oh, samoja sanoja! Kulutettu jo neljä vuotta!

    AADOLF: Minusta ne eivät ole kuluneet.

    JUULIA: Turhaa nuottia.

    AADOLF: Iankaikkisesti sitä nuottia laulaisin, jos sinun korvasi vaan
    kestäisivät.

    JUULIA: Sinun iankaikkisuutesi taitaisi olla hyvin lyhyt, jos
    koetukselle oikein pantaisiin.

    AADOLF (on kumartuneena, ei kuule): Mi-mi-mitä?

    JUULIA: Kyllä miehen tunnen, käännä sille selkäsi, niin toista
    kutkutellaan.

    AADOLF: Mi-mi —?

    JUULIA: Toista kutkutellaan!

    AADOLF (ei kuullut oikein): En nyäissyt jalkapohjaa, en kutkutellut —
    pitelin kuin liljankukkaa. Aa, kun minulla oli kerta onni —

    JUULIA (keskeyttää): Olipa sinulla onni!

    AADOLF: Että ensimmäinen vaimoni kuoli ja sinut sain. (Nousee ylös.)

    JUULIA: Mutta sinulla ei ole sitä onnea, että minä kuolisin ja uuden
    taas saisit!

    AADOLF: Mi-ii-miten voisin!

    JUULIA: Siten kuin viime kerrallakin. (Ojentaa Aadolfille kamman.)
    Suorista vähä kiharoita.

    AADOLF (suoristaa): Hyvä on.

    JUULIA (katsoo käsipeilillä profiiliansa): Mitä tukastani katsot.
    Katsotko, onko harmaita hiuksia jo?

    AADOLF: Ee-eihän toki ole.

    JUULIA: Jos olisi, ei olisi ihmekään, ihmiskunnan pahuuden tähden niitä
    olisi. Miehen typeryyden ja uskottomuuden tähden!

    AADOLF: Miehen? Miksi miehen?

    JUULIA: Miehen! Tämän häpeällisen vuosisadan, ihmishalpuuden, naisparan
    alennuksen tähden!

    AADOLF: Ainahan nainen on yhtä korkealla ollut.

    JUULIA: Ota ylös nenäliina. (Saa sen.) —- Niin, tämän vuosisadan häpeä
    — mitä minun pitikään sanoa — tämän vuosisadan tuote on mies.

    AADOLF: Entä nainen?

    JUULIA: Naisraukka. Mitä he ovat naisesta tehneet? Kauppatavaraa. Oo,
    kahdeskymmenes vuosisata, itsekkyyden vuosisata, ylellisyyden,
    paheellisuuden vuosisata. Oo, vereni kuohuu naisten puolesta! — Mitä
    tiesitte te tästä ihmisalennuksesta, te ihmisyyden viattomat, ihanat
    vuosisadat, ja mihin viette te ihmistä, te tuntemattomat, tulevat
    vuosisadat. Ota minun leninkini jo, kuuletko!

    AADOLF: Minkä haluat?

    JUULIA: Katsotaan punertavaa, käyköhän se tänään.

    AADOLF: Kauniille on kaikki kaunista. (Tuo punertavan leningin.) Tässä
    on, ystäväni.

    JUULIA: Ei, ei, se ei käy tässä valaistuksessa. Tuohan se kukikas.

    AADOLF (tuo): Tässä, ystäväni. (Auttaa sitä Juulian päälle.) Olet kuin
    kukkanen itsekin.

    JUULIA (katsoo peiliin): Se on kumma, että mikään leninki ei käy!
    (Puuteroipi itseään.) Ikävä, että ihminen muuttuu ja vanhenee. Vanhuus,
    ooh, kuinka kauheaa! Häpeän vanhuutta.

    AADOLF: Mutta kukaan ei ole iankaikkinen. Miksi hävetä sitä, mikä on
    luonnollista?

    JUULIA: Vanhuus tietää — kuolemaa.

    AADOLF: Joka on syntynyt, hän kuolee.

    JUULIA: Hävettää kuolema, ihminen on aivan voimaton sitä vastaan. Ja
    jos kuolisi — mutta vanheta, hirvittävä vanhuus, naisen se hävittää
    meissä, mitä jää heistä, hyi — vanha, haa, en tahdo! Kaikki meiltä on
    viety. Ei, mutta katsohan ihoani, eikö vihollinen ole kyntänyt siihen
    jo vakojansa, sehän on ryppyjä täynnä, ooh —

    AADOLF: Rauhoitu, rauhoitu, en näe.

    JUULIA: Ah, kuinka säikähdin, näin itseni toisena. Ooh! (Katsoo itseään
    sivusta käsipeilillä.) Mutta niska, katsohan, sen viivahan on
    muuttunut, mitä se on. Ooh, mikä tuska. Vanhuus! Oih, kuinka kauheaa!

    AADOLF: Liioittelet.

    JUULIA: Enkä liioittele. Niskassa on hirveä pokkula, se on tullut noin
    ruskeaksi ja ikäväksi. Mikä siinä on. Huono ilma, vetoa? Ei, ei. —
    Muistatko, minkälainen minun niskani oli vielä neljä vuotta sitten?

    AADOLF: Ihan samanlainen, ihana, ihana se oli (nykäisee sormellaan
    niskaan) kiss, kiss.

    JUULIA: Anna olla. Noo, siis pidät kuitenkin, että olen vielä kaunis?

    AADOLF: Minua loukkaa, että kysyt sitä minun vaimostani. Minun vaimoni
    on aina kaunis, ei voi olla muuta kuin kaunis.

    JUULIA: Ensimmäinenkinkö?

    AADOLF: Ensimmäinen oli — noo, (ristien kätensä) sallikaa hänen antaa
    olla ollut. Mutta sinä olet kaunis, (työntää kätensä kaula-aukosta)
    kiss, kiss.

    JUULIA (lyö kädellä): Elä tee tyhmyyksiä. Nooh.

    AADOLF: Koetin, putosiko sinne hiusneuloja.

    JUULIA: Vanha — ha-ha-haa.

    AADOLF: Ja nyt pieni suosionosoitus kamaripalvelijalle (tarjoo
    suutansa).

    JUULIA: Ole! En viitsi.

    AADOLF: Kerta vaan.

    JUULIA (närkästyy): Olkoon. (Suukkaisee kevyesti.)

    AADOLF: Se oli kevyt kuin koiperhon siipi. Yksi kerta oikein
    talonpoikaiseen tapaan.

    JUULIA: Ole höpsimättä, vanha — ha-haa — no, ei tule.

    AADOLF: Jos vaihtaisin sen taas —?

    JUULIA: Ryyppyyn? Arvasin.

    AADOLF: Mihinkäs muuten. Enkö ansaitse, näin kiltti mies, katsohan. Ja
    eikö hyve aina saa palkkaansa?

    JUULIA: Vanha virsi, vanha virsi. Mutta sinä rupeat ryyppimään taas.

    AADOLF: Sehän on sula mahdottomuus. Mistä saisin? Kuusta? Marstähdestä?
    Minulla ei ole siellä luottoa. Ja täällä ovat sinulla rahat ja avaimet.
    Ja kun otan ryypyn, otan sen sitä varten juuri, että sitten ei enää
    mieli tee.

    JUULIA (ottaa ruokakaapista pullon ja lasin): No, ota sitten yksi.

    AADOLF (juo): Ja toinen pikkinen oman kultani kunniaksi.

    JUULIA: Siinä se, enkös arvannut.

    AADOLF: Siksi vaan, ettei toista sitten mieli tee.

    JUULIA: Tekeehän sitten kolmatta.

    AADOLF: Sinulla on älyä. Onni, kun valitsin sinut.

    JUULIA: Minähän sinut valitsin.

    AADOLF: Onni, kun tulin valituksi, piti sanoa.

    JUULIA: Vaikka olit — sanonko?

    AADOLF: Ee — elä sano (viekkaasti suukkaisee) hä-hä-hää, näin se
    kostaa tohvelisank — ähää. Kuka uskaltaa loukata minua, hän loukkaa
    minun vaimoani ja sen minä — ähää —

    JUULIA: Noo?

    AADOLF (rynnistää): Keihästän.

    JUULIA: Tässä seison, senkin ähää —!

    AADOLF (on keihästävinään Juulian ja tempaa hänen varattomana äkkiä
    syliinsä): Haa — ole sitten keihästetty, ole kuollut, petturi.

    JUULIA (huvitettuna): Kun olen kuollut, otat uuden, sankarini.

    AADOLF: Sinun jälkeesi, en koskaan.

    JUULIA: Niin sanoit entisellesikin.

    AADOLF: Sanoinhan, etten rakastanut häntä, sitä, joka oli, eikä nyt
    ole.

    JUULIA: Niin sanot uudellekin tästä, joka nyt on, eikä sitten ole.

    AADOLF: On epäkohteliasta väitellä, asia on, niinkuin sinä suvaitset
    sen olevan.

    JUULIA: Suvaitsisinpa nytkin olevan hiukan hauskuutta ja vaihtelua
    elämässäni. Menen tästä kaupunkiin aamiaiselle, viivyn ehkä koko päivän
    .

    AADOLF: Pitääkö minun olla taas yksin? Kuka hoitaa minua?

    JUULIA: Riikka.

    AADOLF: Mutta mitä ihmiset sanovat, kun sinä joka päivä — minä en
    epäile vaimoani, minä — vaan ihmiset voisivat arvella tiesipä mitä
    tuhmaa, pöllöpäät, kun sinä kuljet vieraan miehen kanssa joka päivä.

    JUULIA: Minä olen sellaisten arvelujen yläpuolella.

    AADOLF: Tietysti, yhm (rykii).

    JUULIA: No mitä?

    AADOLF: Kurkkuani kuivaa.

    JUULIA: Pitäisikö minun hautautua tänne maalle palvelijaksesi. Iloa en
    saisi. Huolia olisi enemmän kuin hartioille mahtuu. Mistä saada rahaa?
    Millä maksaa laskut? Vastaapas siihen — Mikään ei riitä. Tila ei tuota
    elatustamme. — Oo, miten petyin!

    AADOLF: Tiesithän sinä tullessasi.

    JUULIA: Että oli velkoja, sitä en tiennyt.

    AADOLF: Et kysynyt.

    JUULIA: Sivistyneitten tapa ei ole kysellä sellaista. Olisit sanonut.

    AADOLF: Se olisi säikyttänyt koko rakkauden pihalle. Minä luotin vähä
    rakkauteenkin.

    JUULIA: Tsöö, sitä ei siinä ollut.

    AADOLF: Oli. Olit minuun rakastunut. Sanoitkin.

    JUULIA: Sitähän valehdellaan.

    AADOLF: Eikä valehdella.

    JUULIA: Ja sitten luotin siihen, että veljesi olisi testamentannut
    meille. Sitähän vannoit ja lupailit.

    AADOLF: No, minä arvelin.

    JUULIA: Miltä olisi tuntunut päästä kertakin puutteesta. Vaan ei, hänpä
    rynttäisee kaikki emännöitsijälleen. Se minua suututtaa vieläkin niin!

    AADOLF: Karoliina on hänen vaimonsa.

    JUULIA: Vihkimätön.

    AADOLF: Vaimo kuitenkin. Se on heidän tapansa. Ja vielähän Justus elää,
    kuka tietää, jos he sattuisivat suuttumaan keskenänsä ja Justus repisi
    testamentin palasiksi. Elä sinä jätä asiaa niin vähällä. Olethan sinä
    nainen.

    JUULIA: Oh, olen koettanut kaikki, kaikki, sieltä ei mitään heru. Ja
    täytyyhän minunkin olla ylpeä, olenhan nainen, oo, olkoon, olkoon!

    RIIKKA (tulee sisään): Siellä on naapurin emäntä Karoliina, sanoo
    olevan asiaa.

    JUULIA: Juuri kun puhutaan, niin jo hyppää siihen.

    RIIKKA: Minäkö?

    JUULIA: Ei, vaan sepä vihkimätön.

    RIIKKA: Sanoi olevan tärkeätä asiaa.

    JUULIA: Olkoon, en ota vastaan.

    AADOLF: Antaa tulla sisään vaan. Johan siitä on aikaa, kun te
    suutuitte. Leppykää jo pois.

    JUULIA: Ei lepytä. Minä olen hänelle vihainen. Kaikki on hänen
    syytänsä. Hän kahmii itselleen kaikki. Hän ei ajattele, että maailmassa
    on muitakin kuin hän. Minä halveksin sellaista syöjätärtä,
    häikäilemätöntä keinottelijaa. Hänen olisi sopinut sanoa Justukselle:
    sinulla on köyhiä sukulaisia, muista heitäkin. Mutta ei, ei! Minulle
    kaikki, muille ei mitään! Haa, sellainen piika!

    RIIKKA: Onhan hän rouva kuten muutkin rouvat.

    JUULIA: Vai rouva. Kyllä minä ne rouvuudet tiedän. Istuu siinä ja lihoo
    kuin hämähäkki ja odottaa toisen kuolemaa, riistääkseen toisten
    omaisuuden. Omaisuus on meidän. Justus on Aadolfin veli. Me, me olemme
    laillisia perijöitä.

    RIIKKA: Kun Justus-herra on itse metsäkaupoillaan hankkinut omaisuuden,
    on hänellä oikeus testamentata se kenelle tahtoo.

    AADOLF: Niin on.

    JUULIA: Ja sitten testamenttaa! Pöllö! (Aadolfille.) Sellaista se on
    sinun sukusi; ilkeitä, juonikkaita, salakavalia, pirunriivaamia kaikki.
    Hyi!

    RIIKKA: No, mitä minä sanon hänelle?

    JUULIA: Sano, että menköön hiiden pisaan, miehensä viereen,
    vihkimättömän miehensä.

    RIIKKA (nokastuen): Enkä sano.

    JUULIA: Sinäkö tässä määräät vai minä?

    RIIKKA: Kumpikin.

    JUULIA: Vai kumpikin. Emäntänä ehkä?

    RIIKKA: Emäntänäkin.

    JUULIA: Ehkäpä oletkin enemmän emäntä kuin minä. Sanopas?

    RIIKKA: Ei kukko käskien laula.

    JUULIA: Ehkä olet vaimokin vielä?

    RIIKKA: Terävästä kielestä sen vaimon tuntee. No, antaa soida, antaa
    soida vaan.

    AADOLF: Elkää, hyvät ystävät, elkää antako soida taas.

    JUULIA: Ystäväsi! Kiitän kunniasta! Jos Riikka olet vaimo ja ehkäpä
    tämän herran rouva vielä, niin kuka on sinun poikasi isä?

    RIIKKA: Jos minulla olisi poika ja pojalla isä, niin isä olisi minun
    mieheni, tiettävästi. Vaan kun minulla ei ole miestä, ei pojalla ole
    isää, eikä minulla ole poikaa.

    JUULIA: Kenenkäs poika Matti on?

    RIIKKA: Sen, jonka se ei voi olla olematta.

    AADOLF (tukkii korvansa): Ah, vaimokullat.

    JUULIA: Vai kullat.

    RIIKKA: Jos tätä jatkuu joka aamu, lähden minä talosta pois.

    JUULIA: Mene, mutta vie poika mennessäsi.

    AADOLF: Juulia!

    RIIKKA: Toista oli ensimmäisen rouvan aikana.

    JUULIA: Ja toista sinä väliaikana, jolloin haikara toi Riikalle
    pikku-pojan.

    RIIKKA: Ei juossut se rouva jokaisen nuoren miehen perässä.

    JUULIA: Kun ei kelvannut, kun oli ruma.

    RIIKKA: Ei se levitellyt pyrstöänsä kuin mikä riikinkukko ja
    kaakattanut aina puutteestansa. Tekisi jotakin, että puute pakeneisi.
    Kyllä olisi rikkaita sukulaisia, koppaseisi edes osansa. (Voiton
    varmana.) Ei ole tyhjätasku se, joka nytkin makaa kuoleman kielissä. En
    antaisi minä hänen yksin kuolla, en, saparo soikoon, sitä vartenhan
    minulla on järki.

    JUULIA: Mitä?

    AADOLF: Kuka on kuoleman kielissä?

    RIIKKA: Justus-herra.

    JUULIA: Valhe!

    RIIKKA: Katsotaanhan.

    JUULIA: Ei sitten ennen sano, vaan riitelyttää minulla suotta.

    RIIKKA: Eikö tässä jouda, ilmaista huvia tuo on. Sitähän se Karoliina
    kauhuissaan kertoi, kun ei testamenttia olekaan!

    JUULIA: Eikö testamenttia ole?

    AADOLF: Eikö testamenttia ole?

    RIIKKA (kädet puuskassa): Testamenttia ei ole.

    JUULIA (rientää Riikan luo): Riikka, rakas Riikka (syleilee Riikkaa).
    Sanoitko, että testamenttia ei ole?

    AADOLF: Riikka, rakas Riikka (syleilee).

    JUULIA (irroittaa Aadolfin): Ei nyt sentään kaikki. (Riikalle.) Oo,
    sinä herranterttu.

    AADOLF: Ja kullannuppu.

    JUULIA: Eihän Riikka mitään tuosta äskeisestä, joutavasta?

    RIIKKA: Vieläkös! Talon puolta minä pidän, pidän. Vein Karoliinan
    kahville tyttöjen huoneeseen.

    JUULIA (taputtelee häntä): Se on oikein.

    AADOLF (taputtelee myös): Se on oikein.

    JUULIA: Käske hänet siis tänne. Voih, jos unelmani toteutuisivat!

    AADOLF: Emme me silloin unohda sinua, Riikka.

    JUULIA: Emme unohda.

    RIIKKA (niiaa): Kiitoksia, paljon kiitoksia. Totta puhuen, hyvä vaan
    on, jos herrasväkilöillä on omat virheensä. Toinen toistensa virheistä
    täällä vaan hyötyy. Ee-eh, en minä enkeleitä ympärilläni sietäisikään!
    Olenko minä mikä enkeli itsekään!

    JUULIA (vapautuen): Se on oikeaa puhetta se. Elähän vielä mene.
    Varmastiko testamenttia ei ole?

    RIIKKA: Ei, ei ole.

    JUULIA: Jos se on totta, miehen sinulle vielä toimitan vaikka kuusta.

    RIIKKA: Kiitoksia paljon. Sen ilon pyydän saada itse itselleni hankkia,
    jos miestä tarvitsen.

    JUULIA: Etpä ole ollut tyhmä etkä ruma nuorempana varmaan, aa-a!

    AADOLF: Hä-hä-hää!

    RIIKKA: Mikä lienen ollut.

    AADOLF: Hän oli vasta pulska, Juulia.

    RIIKKA: Enhän ole ollut ihan variksenpelätin milloinkaan, se on totta.

    AADOLF: Tukkakin sillä oli paksu kuin miehen käsivarsi. Ja tuo vartalo.
    Sinä et sitä nähnyt!

    JUULIA (närkästyy): Näithän sen sinä.

    AADOLF (ei ole kuulevinaan): Ai, koiperho. (Ajaa takaa.)

    JUULIA: Tapa, tapa.

    RIIKKA (ajaa myös): Missä, missä?

    Riikka ja Aadolf ajavat perhoa ja töytäävät yhteen.

    RIIKKA: Ha-ha-haa, sepä oli.

    JUULIA: Kuoliko se?

    AADOLF: Kuka? Justusko?

    JUULIA: Ha-ha-haa.

    AADOLF: He-he-hee.

    RIIKKA: Kyllä hän kuolee, ei hätää, ei hän siitä enää nouse. Ja
    miljoonat sieltä tulee, niin että paukahtaa.

    JUULIA: Montakohan?

    RIIKKA: Sanoi Karoliina, että on tilan kanssa kolme.

    JUULIA: Kolme miljoonaa!

    AADOLF: Kolme miljoonaa! Eläköön — eläköön kuolema!

    RIIKKA: Saakoon rauhallisen lopun. Sen verran palkkaa pitää jokaisen
    täällä käynnistänsä saada.

    JUULIA: En ole koskaan rahaa kumartanut, mutta kolme miljoonaa!

    RIIKKA: Kannattaa kumartaakin.

    JUULIA: Nyt joudu, joudu.

    AADOLF: Juulia, ethän sano nyt hänelle, että leipäsusi?

    RIIKKA: Phä-hä-hää!

    JUULIA: Ha-ha-haa!

    Riikka menee.

    AADOLF: Nyt et saa enää puhua huonoista naimisistasi.

    JUULIA (hyvillään): Eihän tämä alussa niin loistava ollut.

    AADOLF: Mutta nyt tulee olemaan. Hän on minun veljeni.

    JUULIA: Se onkin tässä suurin ansiosi.

    KAROLIINA (punainen vanha hattu päässä, vanhatyyliset kirjavat vaatteet
    päällä tulee kuin purjehtien sisään. Hän on naiivi ja hyvä, yli
    neljänkymmenen, mutta nuortea. Kättelee.): No, päivää nyt taas, päivää.

    JUULIA: Päivää, päivää.

    AADOLF: Ja tervetuloa.

    JUULIA: Samat sanat.

    KAROLIINA (viittaa kädellään): Hän kuolee. Sille ei nyt mitään taida.

    JUULIA: Kuolisiko hän?

    AADOLF: Olisiko hänessä sen tekijää?

    KAROLIINA: Ne kellot ne nyt kaikaa. Voi, voi!

    AADOLF: Veliparkani.

    KAROLIINA: Mikäs parka hän nyt siltä on?

    AADOLF: Kun hän nyt kuolee.

    KAROLIINA: Olenhan minä hoitanut häntä parhaani mukaan, ei hän hoidon
    puutteeseen kuole. Mikäs parka hän nyt sitten on?

    AADOLF: Senpätähden hän onkin parka.

    KAROLIINA: Kunko olen hoitanut häntä?

    AADOLF: Ei siksi, vaan siksi, kun täytyy hoitajansa jättää, siksipä
    vaan.

    KAROLIINA: Jaa-a, vaan kyllä hän on mielissänsä, kun pääsee pois
    pujahtamaan, ne kolttoset kun teki lähtönsä päähän — aa, sitä ei
    uskoisi kukaan.

    JUULIA: Surusi on nyt niin kovin suuri.

    KAROLIINA: Onhan se suurenpuoleinen, mutta minkäs taisi. Ja konstikas
    se on, se kun repii sydänjuuria kuin tuhatpiikkinen karhi kiskoisi
    kuivaa maata. Ajatella, ei pennin perintöä! Hän ei tehnytkään
    testamenttia. Sellaista ei voisi keksiä muut kuin Justus.

    JUULIA: Saathan sinä vuotuisen palkkasi ulos muutenkin.

    KAROLIINA: Vuotuisen palkkani, minä, rouva! Olenko minä mikä palvelija?
    Vaimohan minä olen.

    JUULIA: Sinun on näytettävä se toteen.

    KAROLIINA: Millä sen näkymättömän toteen näytät. Arvasiko siihen
    vieraita miehiä aina kuljettaa. Vaan tiesihän jokainen —

    JUULIA: Siinä ei kelpaa kuin papinkirja todistukseksi.

    KAROLIINA: Pirskastako sillä papinkirjalla, kun meitä ei oltu vihitty.

    JUULIA: Siis et ollut vaimo.

    KAROLIINA: Olin, sepä juuri olin.

    JUULIA: Näytä toteen!

    KAROLIINA: Haukkuihan Juuliakin minua aina, että — vihkimätön vaimo,
    leipä — yhym —

    JUULIA: Haukuin. Mutta sinäpä kielsit sen.

    KAROLIINA: Kun se harmitti. Vaan kyllä Juulia tietää, että se oli
    totta.

    JUULIA: Inhimillinen tieto on riittämätön — ja minä asetun vaan lain
    puustavin ja korkeamman oikeuden kannalle väittämättä mitään.

    KAROLIINA: Vaan kieltääkö Juulia sen, mitä on ennen väittänyt?

    JUULIA: Minä en vaivaudu mitenkään. Laki tekee lain tavalla. Jos
    testamenttia ei ole, lankeaa perintö luonnollisille perijöille.

    KAROLIINA: Ei puhuta nyt siitä.

    JUULIA: Puhutaan nyt vaan siitä.

    AADOLF: Mutta jos hän virkoaa vielä?

    KAROLIINA: Ei tule ne herkut. Hän on ollut tajuttomana jo monta tuntia.
    Näinkin pahan nenällä sellaista unta, että oli olevinaan vehnätaikinaa
    nurkat täynnä, ja minä sitä vellon ja vellon.

    JUULIA: Häviöksi se vehnätaikina on. Kuka sanoi, että testamentti oli
    tehty?

    KAROLIINA: Hän itse siitä puhui. Mutta kerranko hän valehteli! Tämäkin
    oli niitä hänen konnankoukkujaan.

    JUULIA: Oletko etsinyt joka paikasta?

    KAROLIINA: No ihan jokaisesta. Ei ole sitä kätköä, jota en olisi
    penkonut.

    JUULIA: Oletko kysynyt itseltään?

    KAROLIINA: Kysyinhän minä, kunhan sairastui.

    JUULIA: No?

    KAROLIINA: Otapas siitä selkoa. Hän vaan nauroi. Pahahenkikö häntä
    riivannee. Hän sanoi, että kuolemataniko odotat.

    JUULIA: Niinkuin odotit. Et olisi odottanut!

    AADOLF: Mutta jos testamentti vielä löytyy?

    JUULIA: Ooh!

    KAROLIINA: Eihän minua sitten peloittaisi — kuolema.

    JUULIA: Vaan minua peloittaisi. Vaan ei, näkipä hän, että rahoja
    vahdit! Näki, ha-ha-haa!

    KAROLIINA: Eihän naureta vielä!

    JUULIA: Miksikä ei?

    KAROLIINA: Se se nauraa, joka viimeksi nauraa. Ja minä luotan vielä
    tähän ihmisyyteen.

    JUULIA: Luota sinä vaan.

    KAROLIINA: Minua on aina onnestanut.

    JUULIA: Niinpä näyttää.

    KAROLIINA: En usko, että kohtalo ilkiäisi olla niin kova, että antaa
    olla minun vaimona kymmenen vuotta ilmaiseksi sellaisella
    pirunriivaamalla miehellä, koirankuonolaisella, mitäs järkeä siinä
    olisi — Adolf antaa anteeksi, että hänen veljeään haukun.

    AADOLF: Ole hyvä.

    KAROLIINA: Ja sanon suoraan, että joku toinen ei olisi jaksanut. Oma
    kiitos haisee, mutta haiskoon! Ja sitten hän sanoo ja vannoo, että hän
    pitää minusta, senkin —!

    JUULIA: Ha-ha-haa, niinpä näkyy! Usko nyt häntä!

    KAROLIINA: Kyllä minä tiesin, että tepposet hän tekee kuoltuaan, vaan
    ajattelin, että teille hän ne tekee.

    JUULIA: Ähää!

    AADOLF: Ahaa, vai meille!

    KAROLIINA: Niin ajattelin. Ajatukselle ei mitään taida. Mitäs te
    olisitte ajatelleet, kun hän iskee silmää niin viekkaasti ja vannoo,
    etten tätä hyvyyttä mukaani hautaan ota. Eihän se sinne sovikaan, sanoo
    ja nauraa. Niin minä pöllö, mitäpäs, minä uskon, että hän teidän
    vahingollenne nauraa.

    JUULIA: Ja nauroit mukana, ha-ha-haa!

    KAROLIINA: Nauroin.

    JUULIA: Eipä nyt naurata, hö-hö-höö!

    KAROLIINA: Ei. (Väkinäisesti nauraa.) Hehee.

    AADOLF: Mutta mitä, jos häntä hieroisi ja puisteleisi ja kysyisi, mitä
    hän on ajatellut täällä kävellessänsä.

    JUULIA: Ei, ei.

    KAROLIINA: Sitähän minä tulin tänne neuvottelemaan, että jos olisi
    puistella ja virvoitella ja koetella saada testamentin tekoon vielä.

    JUULIA: Ei, ei, ei. Se ei sovi. Antaa toki lähtevän lähteä rauhassa
    matkallensa.

    KAROLIINA: Mutta jos jaettaisiin omaisuus kahtia?

    JUULIA: Meille tulee asiain näin ollen kaikki.

    KAROLIINA: Mutta jos testamentti löytyy, ei tule mitään. Minulle tulisi
    joka tapauksessa vaan puolet. Justus puhui jostakin Junnuttaren
    tyttärestä, jonka pitäisi jakaa minun kanssani.

    AADOLF: Se on Lempi Junnutar, tämä meidän uusi sisäkkö.

    JUULIA: Elkää nyt olko aivan hulluja. Justusko välittäisi lapsistaan.
    Olisi hänellä ollut aikaa ennenkin pitää heistä huolta. Eeh, elkää te
    kaikkia uskoko!

    KAROLIINA: Sitä minäkin?

    AADOLF: Mutta jos saisimme hänet tajuihinsa, pian se selviäisi.

    JUULIA: Jos suostut, että meille tulee kaksikolmannesta, oli
    testamenttia tahi ei?

    KAROLIINA: Ei kuin puolet.

    JUULIA: Ei sitten puisteltu.

    AADOLF: Meitä on näin monta. Ajattelehan tarkoin. Ja muista, että
    kuolema on suuri ja juhlallinen asia. Minä menen pukeutumaan. (Menee
    vasemmalle.)

    KAROLIINA: Mutta minähän olen laillinen perijä, kun olen vaimo.

    JUULIA: Tuskin te olette yhdessä eläneetkään kuten mies ja vaimo.
    Olisihan lapsia?

    KAROLIINA: On eletty, hyväinen aika, on eletty jos kuin. Ja mitä
    lapsiin tulee, niin nehän ovat Luojan kädessä. Hän niitä antaa ja hän
    niitä ottaa, aina kuinka hyväksensä näkee, ja kenen harkitsee niitä
    hyvin kasvattavan. Ja sanoipa Justus vielä, että hän on ihan rakastunut
    minuun. Oma kiitos haisee, mutta haiskoon.

    JUULIA: Rakastunut, vaikka olet noin ruma?

    KAROLIINA: Minäkö ruma? Hän piti minua kauniina. Ja sanoi, että ennen
    hän minua katselee kuin veli-Aadolfin kalkkunaa, joka aina kaakottaa,
    niin sanoi.

    JUULIA: Osh, tyhmeliini! Eipä kohta enää sano eikä tyhmyyksiään latele.
    Ja tiedätkö, mikä on yleismaailmallinen tapa, se on se, että rakkaus
    ilman vihkimistä taksoitetaan aivan toisten taksojen mukaan kuin
    rakkaus laillistettuna ja leimattuna ja kirjoihin vietynä, oletkos
    ajatellut sitä? Niin että kolmannessa osassa on liikaakin?

    KAROLIINA: Ei kuin puolet. Olen vaimo, hyväinen aika, eikö vaimous
    maksa mitään.

    Riikka tuo kahvitarjotinta oikealta.
    Aadolf tulee valmiina vasemmalta.

    RIIKKA (tarjoaa Karoliinalle kahvia): On, on kuolema itsekullekin
    tarpeellinen aikanansa.

    KAROLIINA (puhaltaa kahviinsa): Eihän mikään ole niin hyvä kuin
    kuolema, kun on ensin pulskasti mitattu elämä.

    AADOLF: Eikähän elämää millään saisi loppuun, ellei olisi kuolemaa.
    Tarpeen se on siltäkin varalta.

    JUULIA: Raitis tapaus se on aikanansa.

    Juulia hakee päällensä kapan.

    AADOLF: Oletko antanut veljelle konjakkia?

    KAROLIINA: Ei hän ole muuta tehnytkään viime aikoina kuin juonut.

    AADOLF: Ei hän sitten kuole. Annatko siellä vähä minulle, salaa meidän
    mammalta, ettei hän (tukistaa itseään).

    RIIKKA: Ei saa antaa.

    AADOLF: Saapas.

    KAROLIINA: Johan nyt toki. Sinne tuli juuri kolme pakkilaatikkoa.

    AADOLF: Ai, ai.

    KAROLIINA: Ha-ha-haa.

    AADOLF (sormi suulla): Hyst, mamma!

    JUULIA (tulee): Valmis.

    AADOLF: Ehkä tulomme antaa hänelle rohkeutta astua rajan yli.

    KAROLIINA (nousee): Olenkohan sitten leski, kun tänne ensi kerran
    tulen?

    JUULIA: Leski? Ehei, leskeksi et tule tästä naimisesta ainakaan. Mutta
    kun surusta muistutat, olisikohan minulla syytä panna tummempi leninki?

    RIIKKA: Se olisi aina varmempaa.

    JUULIA (toisille): Lähtekää te jo, minä tulen heti perässä.

    Karoliina ja Aadolf lähtevät.

    JUULIA: Käske Lempi tänne.

    RIIKKA (ottaa tarjottimen): Kyllä, rouva. (Menee.)

    JUULIA (riisuu päältään): Haa, haa!

    Lempi tulee sisään.

    JUULIA: Korjaapas, Lempi, minun jälkiäni täällä.

    LEMPI: Kyllä rouva.

    JUULIA: Sanopas, uskotko sinä, että olet se Junnuttaren tytär?

    LEMPI: Uskon, koska kirjoissa niin on.

    JUULIA: Tiedätkö, kuka isäsi on?

    LEMPI: Se tieto ei minua hyödyttäisi ollenkaan.

    JUULIA: Sitä minäkin. Se tieto ei sinua hyödyttäisi ollenkaan. Sinä
    olet sentään koko näppärä tyttö. (Menee vasemmalle.)

    Lempi asettaa käherryskojeet peililaatikkoon.
    Piia tulee vasemmalta.

    PIIA: Onko sinulla se lehti?

    LEMPI (ottaa taskustaan sanomalehden, lukee): ”Nuorenpuoleinen,
    sivistynyt mies haluaa sivistyneen naisen seuraa tositarkoituksessa.
    Vaitiolo luvataan, pila pois.”

    PIIA: Haa, lystikästä. Vastataan.

    LEMPI: Pila pois.

    PIIA: Ajattelehan, jos siitä olisi vakavia seurauksia, kihlaus ja niin
    edespäin — tuntemattoman kanssa.

    LEMPI: Yhtä tuntemattomia ne ovat olleet melkein kaikki, jotka ovat
    menneet kihloihin ja tulleet sukulaisiksi sitten.

    PIIA (istuutuu kirjoittamaan): On hirveän jännittävää. Pistä se sitten
    postiin.

    LEMPI: Se on selvä.

    PIIA: Eikä puhuta kenellekään.

    LEMPI: Ei tietysti.

    PIIA: Tällainen jännittävä sopii hirveästi minun sieluntilaani.

    LEMPI: Se on tarkoitettukin niille, joiden sieluntilaan se sopii.
    Kirjoittakaa siis: ”Nuori, kokematon” — ”kokematon” on siinä
    välttämätön.

    PIIA: Tietysti, ha-ha-haa.

    LEMPI: — ”neiti haluaa sivistyneen herran tuttavuutta
    tositarkoituksella”! (Lempi säestää sanojaan kohotetulla sormella.)

    PIIA: ”tositarkoituksella”.

    LEMPI: ”Herra odottakoon Kirkkopuiston pohjoispenkillä huomenillalla klo 6
    . Huom.! Herralla punainen nenäliina kädessä tuntomerkkinä. Pila
    pois.”

    PIIA: ”Pila pois!” Ihan sydän pamppailee.

    LEMPI: Pankaa vielä: ”Neidillä on valkea kukka kädessä. Jos herra
    näyttää miellyttävältä, haistaa neiti kukkaa ja herra voi tulla
    tuttavuutta tekemään!”

    PIIA: Ha-ha-haa — ”haistaa neiti kukkaa” — mutta huomaa, jos herra ei
    miellytä.

    LEMPI: Hän voi pitää kukan hihassaan, eikä herra tiedä edes, kuka neiti
    se oikea neiti oli.

    PIIA: Se on totta. (Sulkee kirjeen ja antaa sen Lempille, joka työntää
    sen povelleen.)

    LEMPI: Nyt se alkoi.

    PIIA: Käykö tällainen päinsä tällä vuosisadalla?

    LEMPI: Mutta emmehän voi odottaa toisia vuosisatoja.

    PIIA: Näin jos nai, saa vaan tavallisen miehen.

    LEMPI: Naikaa te vaan tavallinen mies. Häntä voi rakastaa, minkä
    rakastaa, kun koukut ensin tuntee. Hänet pitää onnellisena niin vähällä
    ja niin luonnollisin keinoin. Hän juuri tekee onnelliseksi naisen!

    PIIA: Eläköön siis tavallinen mies, joka tavallista naista rakastaa.

    LEMPI: Ja tavallista rakkautta tavoittaa ja tavalliseen onneen tyytyy.
    Eläköön!

    MATTI (ovesta): Eläköön! Kauan eläköön — sekin herra näet, miksi häntä
    nyt sanoisi — tirehtööri, joka hakee rouvaa. Se ajoi juuri
    automobiililla portin eteen, hei, hei (vetäytyy pois).

    PIIA: Minä ilmoitan.

    Lempi menee oikealle.

    PIIA (avaa vasemmalle oven): Äiti, herra Veijo on tullut.

    Juulia tulee. Samassa herra Veijo, keikarin näköinen
    nuorenpuoleinen mies, astuu sisään.

    VEIJO: Hyvää päivää, Juulia. (Kättelee.) Hyvää päivää, Piia-neiti.
    Tulenko liian aikaiseen? Sinähän lupasit syödä kanssani aamiaista
    kaupungilla.

    JUULIA: Niinpä kyllä. Mutta täällä on sattunut vakavia esteitä.
    Aadolfin veli on sairastunut ja pelätään pahinta.

    VEIJO: Sepä surullista.

    JUULIA: Aadolf läksi sinne, ja he odottavat minua myös.

    VEIJO: Elkää siinä tapauksessa antako minun mitenkään häiritä itseänne.
    Voimmehan sopia myöhemmin.

    PIIA: Tahtooko äiti jotakin?

    JUULIA: Ei kiitos, lapseni.

    Piia poistuu.

    VEIJO: Juulia, Juulia rakas. Ooh! (Suutelee Juuliaa.)

    JUULIA: Ei saa.

    VEIJO: Saa.

    JUULIA: Minä suutun. Ei täällä.

    VEIJO: Täälläkö annetaan vaan vanhuksille näitä suloisia lahjasia?

    JUULIA: Oh, joudumme kiinni.

    VEIJO: Luoja ei antane meidän joutua kiinni.

    JUULIA: Ei ole luottamista hänen hyvään tahtoonsa aina.

    VEIJO: Sinä olet hänen lempilapsensa.

    JUULIA: Silloin olisi hän neljä vuotta sitten voinut viskata jonkun
    toisen miehen minun tielleni tahi asettaa vuoren minun ja mieheni
    väliin, ennenkuin tapasimme toisemme. Ei tarvitseisi nyt aina
    eroajatuksia hautoa. Eroaisin heti, kun rikastuisin, eroaisin.

    VEIJO: Elä, tyhjää, armas. — Jos olisi viskannut toisen miehen, en se
    olisi ollut minä. Jos vuoren asettanut, olisin kenties jäänyt vuoren
    tuolle puolen. Mutta häneltä unohtui pistää suuret setelit laihaan
    lompakkooni.

    JUULIA: Se olikin hyvä, sillä silloin et olisi minun.

    VEIJO: Näetkö siis, että kaikki on hyvin. Oli Luojan lykky, vakuutit,
    että sait miehen jonkunlaisen.

    JUULIA: Niin, tarvitsin miehen, tarvitsin elättäjän, kuten toisetkin
    naiset.

    VEIJO: Ja nyt tarvitset vuoren. No salli, että minä olen se vuori.

    JUULIA: Seisotko myös paikallasi?

    VEIJO: Niinkuin juna.

    JUULIA: Ja erotatko minut miehestäni?

    VEIJO: Elä puhu sopimattomuuksia leikilläsikään.

    JUULIA: Jos rakastat —.

    VEIJO: Niin rakastan. Rakkaus ja avioliitto ovat kaksi aivan eri asiaa.

    JUULIA: Myöntäkäämme.

    VEIJO: Olen köyhä. En voi elättää sellaista kuin sinua. Se on
    onnettomuuteni.

    JUULIA: Entäs jos olisin rikas ja vapaa?

    VEIJO: Se muuttaisi asian.

    JUULIA: Jos olisi suuri omaisuus?

    VEIJO: Se muuttaisi asian.

    JUULIA: Rakkautesi ei kylmeneisi?

    VEIJO: Päinvastoin.

    JUULIA: Ja menisit naimisiin kanssani?

    VEIJO: Mikään ei olisi minusta sen luonnollisempaa.

    JUULIA: Nyt siis tiedän, mitä teen.

    VEIJO: Mitä?

    JUULIA: Nyt emme tee mitään, nyt odotamme.

    VEIJO: En suostu. Olet pettänyt miestäsi ennenkin.

    JUULIA: Olen pettänyt, niinkuin lasta petetään, hänen omaksi
    hyväksensä. Elämmehän toki järjestyneessä yhteiskunnassa. Mutta nyt
    käytämme järkeä hiukan.

    VEIJO: En tyydy, en välitä järjestä.

    JUULIA: Tuntuu suloiselta, kun et tyydy. Tuntuu armaalta, kun rakas
    napisee. Mutta et ymmärrä vielä.

    VEIJO: En tahdo, en!

    JUULIA: Tuntuu ihanalta, ooh!

    VEIJO (tempaa Juulian syliinsä): Hullua, kaikki hullua!

    JUULIA: Et saa!

    VEIJO: Vien sinut täältä pois.

    JUULIA: Et saa, ellen itse tahdo!

    VEIJO: Rakastathan minua.

    JUULIA: Rakastan itseäni.

    VEIJO: Se on selvää, kaikki naiset niin tekevät.

    JUULIA: Mutta rakastavat sitäpaitsi sitä miestä, jonka rakkauttaan
    varten tarvitsevat.

    VEIJO: Tahdon olla se mies.

    JUULIA: Olet.

    VEIJO: Armas. (Syleilee.)

    JUULIA: Nain sinut.

    VEIJO: Erehdyt, en suostu. (Suutelee.)

    JUULIA: Nain.

    VEIJO: Erehdyt, en voi. (Suutelee.) Rakastetaan vaan.

    JUULIA: Nain sittenkin. Tahdon kaiken mahdollisen itselleni. Rakkauden,
    sinut, rahat.

    VEIJO: Mutta miehesi?

    JUULIA: Oma muumioni, Tutankhamen, annetaan hänen elää, ei tehdä
    hänelle pahaa.

    Aadolf katsoo ovesta viimeisten vuorosanojen aikana. Kun toiset
    eivät huomaa, paukahuttaa hän oven kiinni ja katsoo uudelleen.
    Juulia ja Veijo eroavat toisistansa.

    AADOLF: Anteeksi, jos häiritsen. No, Juulia kultani.

    VEIJO: Minä — minä —

    JUULIA: Me —

    AADOLF: En nähnyt mitään. Mitä ajattelit, Juulia, menemmekö kuolevan
    luo. Tuoni-herra, vekkuli, viitsineekö odottaa?

    JUULIA (vapautuen): Siinä herra, joka ei ole kohtelias, ei meille
    naisillekaan. Ha-ha-haa!

    Ovat lähdössä.

    Esirippu.

    TOINEN NÄYTÖS

    Kaunis lasiveranta, portaat taustasta ulos, vasemmalla ja oikealla
    ovia sisähuoneisiin. Penkkejä ja verantakalustoryhmiä. Taustassa
    kesäinen maisema. Eräässä ikkunassa, joka on auki, nähdään Eljas
    maalaustelineillään maalaamassa ulkoapäin ikkunanpieliä.

    ELJAS (hoilaa maalatessaan): ”Minä sitä olen veitikka nuori, jolla on
    rinta kuin tunturivuori. Rali lali lallaa, rali lali lallaa” j.n.e.

    LEMPI (yhtyy): ”Rali — lali — lallaa.”

    RIIKKA (tulee sisältä): Kylläpä se nyt rallatuttaa. Ihan koko maailma
    tärisee.

    ELJAS: Ja Jerikon muurit murenevat ja vartiat vihaisina pörisevät kuin
    ampiaiset auringonpaisteessa.

    RIIKKA: Niin minäkö ampiaisena pörisen? Kyllä minä vartioin ja talon
    puolta pidän. Kuka tässä muut. Jokainen vaan näpistelee ja omia
    puoliansa pitää.

    LEMPI: Oliko se minulle tarkoitettu?

    RIIKKA: Se koira äl — — sanotaan — kyllä tiedät. Ota itseesi, jos
    sattui.

    LEMPI: Eipä sattunut.

    RIIKKA: Kuka se kuljettaa kinkkuvoileipiä yöllä palvelijainhuoneeseen?

    LEMPI: Eljas on talon ruoassa.

    RIIKKA: Mutta kinkku on minun vieraskinkkuni. Mistä minä herrasväelle
    leikkaan, jos sinä sen syöt?

    LEMPI: Minä en sitä syö.

    RIIKKA: Syöhän sulhasesi.

    LEMPI: Hän ei ole sulhaseni.

    RIIKKA: Jos edes olisi. Se ei olisikaan sitten näpistelyä.

    LEMPI: Vai näpistelyä. Ei silti, että minusta olisi väärin varastaa,
    jos niikseen tulee, mutta minä en sitä tee, en, minulla ei ole siihen
    aikaakaan.

    RIIKKA: Lemmenseikkailuiltasi?

    LEMPI: Sinäpä sen sanoit.

    RIIKKA: Kyllä olet koko kolipri.

    LEMPI: Se kai olen. Vaan mikä enkeli sinä olet. Hää!

    RIIKKA: Kas, kun on hyvällä tuulella meidän neiti.

    LEMPI: Sanonko, milloinka oikea palvelija on hyvällä tuulella: Jos hän
    on saanut varastaa, jos hän on keittänyt likaisissa astioissa, jos hän
    on tyhjentänyt humalaisen herran taskut, tahi saanut herralta salaa
    setelin, tahi ollut rouvan sijoillisena, tahi mustannut rouvan kunniaa,
    tahi näpistelee talosta pojalleen — silloin hän on hyvällä tuulella —
    sinun oikea palvelijasi!

    RIIKKA: Olenko minä se oikea palvelija, mitä, vastaatko sanoistasi?
    Sehän on ennenkuulumatonta.

    LEMPI: Siinä sinulle sitten vähä ennenkuulumatontakin.

    RIIKKA (hyökkää käsi ojona Lempiä kohti): Otatko sanasi takaisin, mitä?

    ELJAS (joka on seurannut keskustelua, putoaa telineiltä maahan ja
    huutaa alhaalla): Voi-voi, oivoi, pääni särkyi, tulkaa, auttakaa,
    auttakaa.

    Riikka ja Lempi juoksevat pihalle ja taluttavat Eljaksen
    sisään ja asettavat hänet istumaan.

    RIIKKA: Voi, voi, miten se särkyi?

    LEMPI: Särkyikö se?

    ELJAS: Kohennelkaa, hyvä Riikka, kohennelkaa sitä vähä.

    RIIKKA (koettaa hieroa): Ruskaako siitä?

    ELJAS: Aih, aih, ruskaa hirveästi.

    LEMPI (joka ei enää usko): Ruskaakos tästä?

    ELJAS: Ai, miten hirveästi puristat, siitä se juuri, siitä se juuri
    särkyi, siruina on.

    RIIKKA: Elä, elähän niin kovaa. Annas, kun minä koetan tunnustella.

    ELJAS: Elkää, elkää, muruiksi menee kokonaan.

    LEMPI: Ha-ha-haa.

    RIIKKA: Pakana. Eikö valehdellut. Selkääsi sietäisit.

    ELJAS: Oih, elkää, elkää nykikö selkää.

    LEMPI: Ähää, pettipä Riikkaa.

    RIIKKA: Sinua hän pettää vielä enemmän. Miksi ette voi mennä kihloihin?

    ELJAS: Taasko? Lempi ei tahdo.

    LEMPI: Eljas ei tahdo.

    ELJAS: Miksi ei tahtoisi, jos voisi?

    LEMPI: Miksi en minäkin, ”jos voisin”.

    RIIKKA: Jos et voi, elä ota häntä yöllä kamariisi.

    LEMPI: Yöaika on omani.

    ELJAS: Ja on juteltu sitten niin viatonta, niin viatonta.

    RIIKKA: Oliko sekin viatonta, kun Eljas oli mennyt sänkyyn?

    LEMPI: Pöksyt jalassa, sitä ei lakikaan kiellä.

    ELJAS: Ei sitä lakikaan kiellä, sillä pöksyjalassa on lämmin olla.

    RIIKKA: Kyllä te vielä lapsia saatte.

    ELJAS: Riikka on huoletta. Jos lapsi tulisi, olisi se jo ehtinyt tulla.
    Mutta meidän suvussa on lapsettomuus perinnöllistä.

    LEMPI: Haa!

    RIIKKA: Annahan olla, kyllä maailma sinut vielä nujertaa.

    ELJAS: Mitä maailma siitä hyötyy, jos se minut nujertaa.

    RIIKKA: Opit vähemmän valheita laskemaan.

    ELJAS: Valhe on ruma asia.

    LEMPI: Mutta ei niin ruma kuin tyhmyys.

    ELJAS: Tyhmä on Jumalan suosiossa.

    RIIKKA: Ja naisten.

    ELJAS: Heillä on sama maku.

    RIIKKA: Niinpä olet puijannutkin naisia useamman kuin yhden.

    ELJAS: Mi-mi-mitä?

    LEMPI: Riikka kun väittää että olet jo naimisissa ennestään.

    ELJAS: Uskotko sinä sen?

    LEMPI: Uskotkos sinä?

    ELJAS: Minä en usko.

    LEMPI: En sitten minäkään.

    RIIKKA: Mutta minä uskon. Ja varo, jos se on totta. Mitä olet tehnyt
    Lempiä kohtaan, se on väärin.

    ELJAS: Mitä Lempikin on tehnyt minua kohtaan, on väärin.

    LEMPI: Mitä minä olen tehnyt?

    ELJAS: Hän seisoi tuossa pihamaalla auringonpaisteessa ja nauroi
    minulle aina. Kuka mies sellaista sietää kesän kirkkaudessa! Minä en
    ainakaan.

    RIIKKA: Haa, kesän kirkkaudella se jo sokaisee meidät.

    LEMPI: Mikä?

    RIIKKA: Se pahahenki. On sillä monta onkea ja ongenkoukkua, joilla se
    syntisiä ihmisiä pyydystää. Herra mestari se on sellainen. Ja sitten
    nauraa se meille ja saa meidätkin nauramaan.

    LEMPI: Jos olisit ollut naimisissa, olisit sen sanonut?

    ELJAS: Niin minäkin luulisin.

    LEMPI: Eihän tuo liene ihan kuolemansynti tuo — rakkaus.

    RIIKKA: Vai rakkaus! Vie sun vihtahousu. Kenen tässä kannattaa kauan
    rakastella — palvelusväen! Tiedätkö, mitä se maksaa? Mitä pikemmin
    pääsee naimisiin, sen parempi.

    MATTI (kohoaa portaita kantaen vaatemyttyä): Tämän nyytin löysin
    heinäladosta. Kenenkä lienee tavaroita?

    RIIKKA: Annas, kun katsotaan. (Aukaisee nyytin, levittää miesten housut
    ja Lempi nostaa patiinit.) Tunteekos Eljas näitä tavaroita?

    ELJAS: Nuohan nuo näkyvät olevan omat pyhäpöksyni ja pyhäpatiinani. Kah
    kummaa, kun ovat omin lupinsa lähteneet taipaleelle.

    RIIKKA: Vai omin lupinsa.

    LEMPI: Mitä varten veit ne latoon?

    RIIKKA: Vai latoko se on nyt piironkisi?

    MATTI: Niin olivat nätisti piilotetut heinien alle.

    ELJAS: Lato se on piironkini, jonkinlainen piironki, tuota, minullakin
    olla pitää.

    LEMPI: Sinä olet aikonut karata, Eljas?

    RIIKKA: Siinä sen nyt näit — sen rakkauden!

    ELJAS: Olipa Matti nyt koko mies, kun löydön löysi.

    MATTI: Onhan tässä miestä päiväksi, koiraa viikoksi.

    LEMPI: Minua ei vielä ole pettänyt kukaan.

    RIIKKA: Jonkunhan sitä pitää olla ensimmäinen.

    ELJAS: En minä aikonut pettää, minä ajattelin vaan käydä kaupungin
    puolella.

    LEMPI: Mitä siellä?

    RIIKKA: Keksitkö?

    ELJAS: Järjestämässä asioitani. Herra lupasi antaa tilin, kun tämän
    sivun olen lopettanut. Ja sitten ajattelin tulla jatkamaan.

    LEMPI: Miksi et minulle mitään sanonut?

    RIIKKA: No?

    ELJAS: On asioita, joista ei voi puhua, ja on asioita, joista voi
    puhua.

    RIIKKA: Mutta minäpä voin puhua: vaimosi luokse olisit mennyt.

    LEMPI: Se ei ole totta. Hän ei ole naimisissa.

    RIIKKA: No, vastaapa, Eljas; synkäksipä se veti pojan naaman. Eikö
    niin, jos hyvin teet, katsantos on iloinen. Ja elles hyvin tee, synti
    väijyy. Nyt se väijyy. Vai karkuun olisi mennyt tämä herra mestari.
    Kyllä me vielä opetamme miehiä karkaamaan!

    MATTI: Oli hän postin mukana kyydin jo tilannut.

    ELJAS: Entäpä jos naimakirjoja olisin mennyt hankkimaan?

    LEMPI: Minulta kysymättä.

    ELJAS: Olisin ilahduttanut sinua.

    LEMPI: Kuka sanoo, että olisin ilahtunut?

    RIIKKA: Ei kukaan. Kuka tuollaisen naimakirjoista ilahtuisi. Oi-joi,
    tätä synnin pesäpaikkaa!

    MATTI: Ei missään tehdä niin paljon syntiä kuin maailmassa.

    RIIKKA (tarttuen puoliksi leikillä Eijasta niskaan): Matti, annas siitä
    luuta. (Matti antaa.) Varoitukseksi toisille minä annan sinulle
    selkään. (Heittää Eljaksen maahan ja lyö.)

    ELJAS: Armoa, armoa.

    RIIKKA: Kadutko menoasi?

    ELJAS: Kadun, kadun.

    RIIKKA: Ja lupaat parantaa tapasi?

    ELJAS: Lupaan, kiltti Riikka, ellen vaan nyt olisi Riikkaan niin
    ihastunut.

    LEMPI: Ha-ha-haa.

    RIIKKA: Vieläkö minä?

    ELJAS: Ei, ei.

    RIIKKA: No, olkoon toiseen kertaan.

    AADOLF (tulee, näkee Eljaksen maassa): Miksi Eljas on maassa?

    ELJAS: Suuresta kunnioituksesta näitä rakkaita naisia kohtaan
    (ojentautuu pitkin maata).

    AADOLF: Naisia? Se on oikein. No, mitäs Matille kuuluu?

    MATTI: Mitäs, hyvä on lapsen lasna olla hyvän vanhemman varassa.

    AADOLF: Ha-ha-haa!

    RIIKKA: Menetkö, Matti!

    Matti menee.

    RIIKKA: Tämä herra mestari kun aikoi paeta.

    ELJAS: Eivät uskoneet, että pyysin lomalle vaan.

    AADOLF: Lomalle aikoi. (Lempille.) Rakkaus on hyvä ajanviete, mutta ei
    makeata mahan täydeltä.

    LEMPI: Hyvä voi olla. Mutta parempi taitaa olla, jos se loppuu.

    ELJAS: Ei lopu.

    AADOLF: Toivotaan nyt —

    ELJAS: Ennen lakkaan elämästä kuin toivomasta.

    RIIKKA: Tässä on mies, merkillinen otus, hän ei tiedä, onko hän
    naimisissa vai ei.

    AADOLF: Siitä näemme, kuinka vähä me todella tiedämme. Elkää nyt,
    vaimokullat — käsketäänhän vaimon olemaan alamainen ja kiltti
    miehelle.

    RIIKKA: Entä miehen?

    AADOLF: Mies on käskemättäkin. Vai naimaan ne pakottavat.

    ELJAS: Hyvä on sanoa: sotaan, sotaan pojat kaikki, kun ei itsensä
    tarvitse mennä. Lystiksensä sitä silloin sanoo: Sotaan, sotaan.

    LEMPI: Elä mitenkään mene sotaan, senkin sankari!

    AADOLF: Meni tai on menemättä, aina katuu.

    RIIKKA: Ja kunnia koloille käypi.

    ELJAS: Rikkinäinen se on rehellisen kunnia.

    RIIKKA: Pääseehän mies pakoon, kunnia jälelle jääpi. (Huomaa Mölsän,
    joka kohoaa portaita.) Ahaa, sieltäpä ne sanansaattajat tulevat.

    MÖLSÄ (kättelee herraa): Päivää, päivää.

    AADOLF: Päivää.

    RIIKKA: Suorititko asiat?

    MÖLSÄ: Jassoo, asiatko? Mitenkäs, käskyn mukaan.

    RIIKKA: Lennätäpä tänne se saalis (ojentaa kättään).

    MÖLSÄ (kaivaa taskustaan): Jassoo, saalis. (Antaa paperin.) Tässä se
    nyt on, se saalis.

    RIIKKA (lukee): Hei, niinpäs on. Tässä se nyt on. Hoo, papinkirjasi,
    Eljas. Luepas. Tässä seisoo, että olet naimisissa. Mitäs nyt siihen
    sanot?

    ELJAS: Mitä olisi sanoa?

    LEMPI: Oletko naimisissa?

    ELJAS: Sinäpä sen sanoit.

    LEMPI: Voi, etkä minulle sanonut.

    RIIKKA: Enkö minä sanonut, että luonnollinen este siinä oli. Pitää
    tytöstä, eikä vaan kosi.

    ELJAS: Luonnollinen este.

    RIIKKA: Olipa siinä poksausta kerrakseen.

    ELJAS: Kun pakotetaan.

    RIIKKA: Et suinkaan sinä tämän pakon tähden täällä ole naimisiin mennyt
    siellä.

    ELJAS: Silloin pakottivat, ja nyt tapaan vasta sen, jota rakastan.
    Siinä tuska!

    AADOLF: On siinä pojalla tietämistä parahiksi.

    ELJAS: Maan kaikkein syvimmästä kaivosta olisivat ne silloin minut
    onkineet ja pakottaneet ja vihille vieneet.

    LEMPI: Olisit sanonut sen ennen.

    ELJAS: Mutta sittenhän sinä et olisi rakastanut minua.

    LEMPI: Enhän minä rakastanut sinua naimisiin mennäkseni. Minä rakastin
    sinun oman sydämeni kyllyydestä.

    ELJAS: Entäs nyt?

    LEMPI: Noo, ei minun sydämeni joka minuutti uudestaan synny.

    ELJAS: Hei, maailma, hei (viskaa hattunsa ylös), mitä minä huolin, mitä
    minä huolin mistään muusta. (Pyörähtää, ottaa Lempiä olkapäästä,
    pyörähyttää.) Nyt minä olen uudestaan syntynyt. Hei, hei!

    RIIKKA: Höpsis. Mitäs teet nyt, Lempi?

    LEMPI: Mitäpä minä.

    ELJAS: Minä onnen poika.

    RIIKKA: Annahan olla, onnenpoika, kunhan menet kotiisi.

    ELJAS: Nyt en lähdekään kotia kuritusmatkalle vihaisen vaimon luo
    ottamaan tukkapöllyjä, korvapuusteja, kantamaan vesisankkoja,
    puusylyyksiä. Vihainen vaimo on paras opettaja tässä maailmassa.

    AADOLF: Jolla ei ole vaimoa, sillä ei ole vielä mitään tietoa tästä
    elämästä.

    MÖLSÄ (ymmärtämättä): Jassoo?

    RIIKKA: Jassoo. Vai niin päin. Yhtä luuta pukinsarvet.

    LEMPI: Eljas-raukkani.

    AADOLF: Tyhmä sanoo: iäisyys tahi kaikkeus ja arvelee että siinäpä se
    koko roska on, siinä kaiken viisauden huippu, mutta ei, jos edessä on
    oikea kirja, jonka nimi on oikea aviovaimo, pyörii sen edessä sikin
    sokin iäisyydet ja kaikki kaikkeudet. Ken tunsi hänet, ken?

    MÖLSÄ: Vaan pyörii minunkin säkissäni siellä jotakin, ostin sieltä
    toisen porsaan meille, Riikka. Jos Riikka on siitä intressattu?

    ELJAS: Puhukaa te vaan porsaistanne. Lempi, tulehan. Taitaa maali
    siellä purkissa kuivua.

    Lempi ja Eljas menevät.

    RIIKKA: Vai ostit porsaan. Hyvä on. Nytpä olen tehnyt, minkä olen
    uhannutkin.

    AADOLF: Hukkavaivat.

    RIIKKA: Olkoot. Paljonkos minä olen velkaa Mölsälle tästä papinkirjan
    hankinnasta?

    MÖLSÄ: Velkaa. Paljonko tuota nyt panisi? Olisiko viisi markkaa paljon.
    Siinä oli jalkajuonta koko lailla.

    RIIKKA (kaivaa taskustansa): Tuossa on. Paljon se ei ole. He.

    MÖLSÄ (ottaa rahan): Jassoo, mitäpä siinä sitten. En minä ole koira
    kiskomaan.

    RIIKKA: No, mene nyt sitten.

    MÖLSÄ (Aadolfille): Tuota, mitä olisi tehdä, kun tässä sattuu juuri
    perjantaipäivä käsiin —?

    AADOLF: Taitaa olla.

    MÖLSÄ: Se on se kuulutuksillepanopäivä.

    AADOLF: Ahaa.

    MÖLSÄ: Niin saisikohan tästä vaimoväkeä siksi lainaksi, että
    pappiloissa pistäytyisi?

    AADOLF: Mikä ettei — Vai tekisi mieli naimaan?

    MÖLSÄ: Sinnepäin ne ovat piiput.

    AADOLF: Kenestä on kysymys?

    MÖLSÄ: Tämä Riikkahan se on ollut intressattu siitä.

    RIIKKA: Vaan ei ole intressattu siitä enää.

    AADOLF: Riikka arveli kai ensin, että Mölsä on parempi isäntä.

    RIIKKA: Alatko mennä siitä, senkin — Ei tule ne herkut.

    MÖLSÄ (tekee lähtöä): Jassoo, vai ei. Minun ymmärtääkseni —

    RIIKKA: Minun ymmärtääkseni näet turhaa vaivaa.

    MÖLSÄ: — näin vakava virkamies ei ole huono mies. Mietihän vielä.
    (Menee.)

    AADOLF: No, poisko se Riikka? Istuhan tänne luokseni. (Riikka
    istuutuu.) Kas niin. Ethän sinä jätä minua tänne yksin?

    RIIKKA: Eihän se käy päinsä. Mihinkä minä pojan panisin. Ei kuollut se
    Justus-herra, että olisi rikastuttu.

    AADOLF: Ei kuollut. Meneehän tämä näin.

    RIIKKA: Saa kuulla alituiseen siitä pojasta. Aina ne siitä pistelevät.

    AADOLF: Elä tunnusta julkisesti, kiellä vaan lujasti. Ajatelkoot, mitä
    tahtovat.

    RIIKKA: Väkisinkin se poika kasvaa liian suureksi, ei kohta
    paimenpojaksi sovi.

    AADOLF: Säästä vähä pojalle. Myy salaa viljaa, voita ja muuta sapuskaa.
    Katso, ettei mamma vaan näe.

    RIIKKA: Jos olisi tullut perintöjä, olisi voinut pojan lähettää
    kouluun.

    AADOLF: Mi-mi-mitä varten?

    RIIKKA: Olisi luettanut vaikka papiksi.

    AADOLF: Pa-pa-papiksi! Ee-ee, elä helk —! Eihän nyt kaikki papiksi.
    Kuka jäisi seurakunnaksi, he, he, hee.

    RIIKKA: Kysyvätkö ne isää kouluun pannessa?

    AADOLF: Ee-ehei, ja voi sanoa, ettei hänellä luonnollista isää
    ollutkaan, että hän oli tuollainen tieteellisesti hauska luonnonoikku,
    he-hee!

    RIIKKA: Ha-haa.

    AADOLF: Ethän sinä kuitenkaan ole minulle vihainen siitä
    luonnonoikusta?

    RIIKKA: Enhän toki. Kasvattaahan maakin siemenen.

    AADOLF: Ja paljon huonomman.

    RIIKKA: Kuinka ei sitten ihminen perillistänsä.

    AADOLF: Ja komiaa. Toiset näkevät minussa vaan pahaa, sinä olet
    ikäänkuin minun hyvät silmälasini —

    RIIKKA (pyyhkii silmiään): Onhan sitä ollut sitä hellää tunnetta minun
    rinnassani aina.

    AADOLF (pyyhkii myös silmiään): Sano se vielä kerta. Se on kuin hyvää
    rintaroppia tälle vanhalle sydämelle.

    RIIKKA: On tunnettu sitä hellää tunnetta Aadolfia kohtaan aina.

    AADOLF (taputtaa Riikkaa): Minun morsiameni, Riikka.

    RIIKKA: Kas, kas, mikä tuoksu tässä. Puhaltakaa henkeä!

    AADOLF (puhaltaa): On puhallettu — henki, ihmishenki.

    RIIKKA: Henki haisee. Mistä te saitte?

    AADOLF: Hyst! Karoliinalta. Oikein hyvää. Ja paljo.

    RIIKKA: Minä otan sen pois.

    AADOLF: Ei, ystäväiseni. Sitä ei minulta oteta pois. Olevaisen on
    iloittava aikanansa.

    RIIKKA: Niinhän Aadolf iloitsi silloin kerrankin, kun rahoja tuli ja
    virka meni.

    AADOLF: Se on viidentoista talven takaista lunta. Hoisitpa sinä minut
    kuivalle maalle. Kiitos siitä, kulta Riikka.

    RIIKKA: Se oli minun kukkeinta nuoruuttani.

    AADOLF: Poika saatiin. Olisin minä sinut nainut.

    RIIKKA: Palvelijan, eihän toki!

    AADOLF: Jos vielä tulen leskeksi, nain sinut.

    RIIKKA: Ja sitten te rakastuitte rouvaanne, niin että tukka pölisi.

    AADOLF: Ainahan minä naisiin rakastun. Se on minun heikko puoleni.
    Nainen, tuollainen ylevä, ajatteleva, puhdas, soma rakenne, kaunis kuin
    herran temppeli. Tomppelihan mies olisi, ellei rakastuisi.

    RIIKKA: Sittenhän kaikki on hyvin.

    AADOLF: Kaikki on hyvin. Sieluni on iloinen kuin viiden markan hevonen.
    Annas, kun syleilen sinua taas kerran, Riikka.

    RIIKKA: Ei saa nyt.

    AADOLF (koettaa kutkuttaa häntä): Kiss, kiss!

    RIIKKA: Ha-ha-haa, ei saa, ei saa. En voi hillitä itseäni, minä olen
    niin kutkainen.

    AADOLF: Ähää, saapas, saapas.

    RIIKKA (höhöttää): Hö-hö-höö, minä kuolen, minä kuolen hö-hö-höö.

    JUULIA (yllättää heidät): Haa, mitä mitä peliä tämä, nytpä saan teidät
    kiinni itse teossa.

    RIIKKA: Tämä ei ole itse teko.

    JUULIA: Vai ei!

    AADOLF: Kun jokin muuriainen oli mennyt sisään Riikan niskasta.

    JUULIA: Etupuolellako sillä Riikalla niska on?

    AADOLF: Mi-mi-missä milloinkin sattuu, sattuu kulkemaan.

    JUULIA: Keksisit vähä paremman valheen yksin tein.

    RIIKKA: Ihan viatonta.

    JUULIA: Sinä viheliäinen olento, mikä sinä olet.

    RIIKKA: Viheriäinen olento — minäkö? Vastaako rouva sanoistansa?

    JUULIA: Senkin viettelijä.

    RIIKKA: Minä en viettele.

    AADOLF: Ei hän viettele.

    JUULIA: Pysy sinä vaiti, marakatti.

    AADOLF: Minä olen kuin — muumio.

    RIIKKA: Mutta minä en ole vaiti.

    JUULIA: Huuda, huuda sitten!

    RIIKKA: Ei rouvan tarvitse minua viheriäiseksi viettelijäksi nimitellä.

    JUULIA: Haa!

    RIIKKA: Sillä minä en juoksekaan jokaisen nuoren miehen perässä.

    JUULIA: Sinulle kelpaa vanhat. Mutta minä paljastan teidät vielä
    oikeuden edessä. Minulle tästä on hyötyä vaan. Senkin viettelijä.

    RIIKKA: Minä kysyn samalla oikeudessa kunniani perään.

    JUULIA: Kysy. (Aadolfille halveksien.) Ja Aadolf, vanha varis.

    AADOLF: Elä nyt sentään.

    JUULIA: Nyit häntä.

    RIIKKA (ärsyttäen): Jo nyki, jo. Jo sai suuren saaliin.

    AADOLF: Voin näyttää sinulle, mitenkä nyin. Lakikaan ei sille mitään
    taida.

    RIIKKA: Pääsettehän minusta. Löydän minä paikkoja toisiakin. (Menee ja
    lyö oven mennessään lujasti kiinni.)

    AADOLF: Nyt hän lähtee meiltä.

    JUULIA: Lähteköön.

    AADOLF: Mihinkä sitten joudumme? Hän on talon ainoa turva, akseli, joka
    pyörittää kaikkea. Mistä sitten saamme rahaa, kuka tilaa katsoo? Kuka
    minua hoitaa, kuka hoitaa sukkiani, housujani? Minulla ei ole ketään,
    ei ketään maailmassa. Ja minä voin ratketa juomaan. Ja siitä sinä olet
    niin vihainen (pyyhkii silmiään ja otsaansa) — olehan nyt jalo. Hän on
    palvelija vaan. Ja jos minä häntä nyin, nyin vaan kuin palvelijaa.

    JUULIA (kuin yksin): Ooh, epäsoinnun väkevän lyö minun sieluuni tämä
    avioliitto.

    AADOLF: Rakastat liian paljon musiikkia, se on vaarallista.

    JUULIA: Sinä et tiedä elämän vakavuudesta. Sinä puhut pässinpäisesti
    kuin huvinäytelmän ukot, järjettömyyksiä vaan.

    AADOLF: Silloin sinun pitää leppyä omaan ukkopahaasi, noo, ole nyt
    kiltti. Kas niin. Jo kirkastuu päivä. Jo valo voittaa. Jo nousee
    aurinko armas — saan siitä rohkeutta, ennen kuulumatonta ylevyyttä
    (suutelee yhtäkkiä Juuliaa).

    JUULIA: Ettäs uskallat.

    AADOLF: Omaa vaimoani. Kas, kas, kun punastuu.

    JUULIA: Hengitä ulos!

    AADOLF: Ee-e! Mi-mi-miten niin?

    JUULIA: Hengitä!

    AADOLF: En voi hengittää, ku-kun — ahdistaa.

    JUULIA: Hengitä!

    AADOLF: Ee-e!

    JUULIA: Sinä haiset viinalta!

    AADOLF: Kengät haisevat blankilta.

    JUULIA: Etpä uskalla hengittää.

    AADOLF: Miksi en uskalla. (Hengittää sisäänpäin.) Noo?

    JUULIA (haistelee): Sinä hengitit sisäänpäin, mutta tunsin, sinä haiset
    viinalta.

    AADOLF: Sehän olisi sopiva haju miehelle. (Vapautuu pelosta, ähkäisee,
    suukkaisee kuin uhalla Juuliaa.) Siinä sinulle viinaa! Minun pitäisi
    suuttua sinuun. Mutta minä vaan ihailen sinua. Se on pöllömäistä!

    JUULIA (leppyy ja nauraa): Partasi raapii, senkin köriläs!

    AADOLF (on uhkaavinaan): Sanoitko kö-kököriläs?

    JUULIA: Luulisi, että on Noakin kanssa naimisissa.

    AADOLF (rallattaa): ”Viinapuita, viinapuita silloin kasvoi vaan!”
    Sellaista kasvullisuutta se Noak kasvatti. Mutta parran ajan heti,
    koska hallitus sen määrää. Po-po-pojan parta on ehkä pi-pi-pitkä.

    JUULIA (matkii): Po-po-po. Luuletko, ettei minulla ole hermoja ja muita
    hienompia sielunosia, kun et lakkaa popittamasta! Viettelet taas minut
    suuttumaan, vaikka äsken päätin, etten suutu niin vähäisten asioiden
    tähden. — Ei ole rahoja. Olisi saatava rahoja mistä tahansa. On
    laskuja, on menoja. Sivistys maksaa ja velvoittaa.

    AADOLF: Niin, mistä saada? Sitäpä ei tiedä taivaan lintukaan.

    JUULIA: Ei kuollut se Justuskaan! Olisi ollut niin sopiva hetki.

    AADOLF: Ei kuollut. Ehkä tulee vielä toinen yhtä sopiva hetki.

    JUULIA: Siinä mies, on kaksi vuorokautta puhumatta, syömättä, viittaa
    vaan kädellään ja juo, juo!

    AADOLF: Ei silloin kuole, jos juo. Minä tiedän sen kokemuksesta. En
    minäkään silloin kuolisi. Ei sitä raskisikaan.

    JUULIA: Häntä ei olisi pitänyt hieroa niin vimmatusti. Olisi joutanut
    mennä. Te puistelittekin kuin vierasta sikaa säkissä. Minua oikein
    puistatti.

    AADOLF: Sepä auttoi. Veret läksivät taas kiertämään. Laki rankaisee,
    jos ei hiero eikä puistele kuollutta. Elävää ei tarvitse hieroa.

    JUULIA (keskeyttää): Eikä kutkutella — muuta kuin Riikkaa. No nyt hän
    juo siellä ja juokoon senkin iankaikkinen tratti.

    AADOLF: Olisi hän saanut kuolla, mutta laki!

    JUULIA: Merkillistä sukua tuo teidän sukunne. Hän on huono kuin muumio,
    mutta tarkastapas vaan lähempää, silmä vilkkaa ja yksikseen hän nauraa,
    pakana.

    AADOLF: Pentel — mikä häntä siinä naurattanee.

    JUULIA: Toisten hätä. Aina hänellä on koiruus mielessä.

    AADOLF: Mutta kyllä tulee vielä se, joka hänellekin tepposet tekee,
    nauraakohan silloin poika! Täytyy nyt antaa vaan hänen elää!

    JUULIA: Siinäpä se. Ihan hävettää. Odotellaan, odotellaan, tunteillaan,
    kyyneliä vuodatellaan. Ja miksi hyväksi? Että saataisiin hävetä ja hän
    saisi ähitellä ja nousta ja tehdä vielä testamentin. Ei kiitos, se ei
    sovi.

    AADOLF: Mitä voimme, olehan järkevä toki!

    JUULIA: Olen liiaksikin. Näen, että hän aikoo pettää meidät. Karoliina
    väittää, että hän aikoo pettää taas hänet. Oh, minkälainen sielu! Mikä
    suku!

    AADOLF: Minä en ole sellainen, ee-en! Minä, olen parempi kuin sukuni.
    Kun minä kuolen, poksahdan maahan kuin pölkky, minä en narraa!

    JUULIA: Mitä sinun kuolemastasi! Ketä se hyödyttää!

    AADOLF: Minulla ei ole perintöjä jättää. Mitäpä siitä siis hyötyisit.

    JUULIA: Sinä voit elää kernaasti minun puolestani.

    AADOLF: Eikö totta? Ukko saa elää. Kiitos siitä, kiitos. Ja rakastathan
    minua kaupantekijäisiksi?

    JUULIA: Ole höpsimättä!

    AADOLF: Ollaan, ollaan. Enpä siis kysy: ollako vai ei olla, kumpi
    parempi.

    JUULIA: Täytyy olla jossakin (osoittaa otsaansa) vika, jos sellaista
    kysyy. Saahan olla olematta olemisenkin perästä niinkuin on ennen
    olemista ollut. Elä tule minulle sellaisia höpsötyksiä latelemaan, en
    minä niitä syvämietteisyytenä pidä. Tyhmä olkoon filosofi, hänelle
    tekee hyvää ajatella. Viisas ei viitsi sitä, hän tietää ilmankin
    kaikki.

    AADOLF: Hoo, vai kaikki. Sanopas kaikki, mitä tiedät elämästä!

    JUULIA: Elämästä, mokomasta! Rinnassani on tuskien kerä, jos sen puran,
    kaikki tiedän. Mutta en viitsi. Sanon vaan sanan: Synnytään, tullaan
    tänne kuinka kulloinkin sattuu, piloilla vaan. Ähää, ikäänkuin
    uteliaisuudesta, toisten kiusalla, perintöjä ottamaan, härnäämään
    maailmaa, rahaa viemään. No, jokaista hävettää, kun pitää kaikki
    toisille jättää, kun rahoja ei mukaansa hautaan kuitenkaan saa. Se on
    noloa. Tahtoisi ottaa kaiken, uhallakin. Ja sitten tämä avioliitto: En
    rakasta sinua, en, elä luule. Mutta en sallisi toisen enää tulevan
    viereesi minun kuoltuani, en. Se on avioliitto.

    AADOLF: Aa — siispä rakastat minua!

    JUULIA: Oh, höpsis!

    AADOLF: Niin sanoit ennen.

    JUULIA: Se valehdellaan, se kuuluu asiaan.

    AADOLF: Mutta sinua suututtaisi, jos toinen —

    JUULIA: Jos toinen tulisi minun perästäni ja hänelle näyttäisit
    hellyyttäsi, raivostuttaisi minua niin, että haudassani kääntyisin.

    AADOLF: Koska rakastat.

    JUULIA: Vihaan. En tahdo kuolla, en koskaan — miehen tähden! Elän
    hyvin vanhaksi, uhallakin!

    AADOLF: Ah, pikku raivotar.

    JUULIA: Koska mies on tuhoojani!

    AADOLF: Pikku paholaiseni!

    JUULIA: Elää yhdessä miehensä kanssa on sama kuin elää yhdessä
    vihamiehensä kanssa, ottaa leipänsä pedon kidasta, pedon, jonka on
    kesyttänyt, uuvuttanut, ruoskinut tainnuksiin, sotkenut hänen järkensä,
    ennenkuin hän on huomannut, mistä on kysymys. Aa — siinä on sinulle
    ”ollako vai ei olla”! Ette ymmärrä naista ja uskallatte naida hänet!

    AADOLF: Mikä tässä on ollessa, kun noin rakastatte meitä ja me vähä
    autamme teitä.

    JUULIA: Totta, en antaisi sinua pois, en, ole kuka olet, ellei minulla
    olisi toista sijaan.

    AADOLF: Sinä puhut kuin pappi. Mistä olet oppinut kaiken tämän?

    JUULIA: Sinä olet ollut minun oppikirjani.

    AADOLF: Siksipä oletkin tavallista viisaampi — yhm! Ja ainahan toki
    viisaus onnen korvaa.

    JUULIA: En tahdokaan onnea, tahdonkin olla onneton. Pientä on onnen
    tavoittelu — piikamaista!

    AADOLF: Mutta mitä sanoit ennen?

    JUULIA: Ennen aina valehtelin. Olihan minun pakko naittaa itseni
    jollekulle. Se on naisen kohtalo. Olinhan jo vanhapiika sitäpaitsi!

    AADOLF: Ei, et ollut!

    JUULIA: Olin. En peitä totuutta. Sait vanhanpiian, joka olisi ottanut
    kenen tahansa.

    AADOLF: Valhe, valhe!

    JUULIA: Eikä ole. Sanon uhallakin kaikki, sanon. Pitihän minun
    pukeutua, vanhempani kuolivat, ammattia ei ollut, tarvitsin kodin,
    ruokaa, lämmintä. Kuka olisi maksanut laskuni?

    AADOLF (suuttuu hiukan): Valhe, valhe!

    JUULIA: Eikä ole. Ja sitäpaitsi tarvitsin rakkautta.

    AADOLF: Sen uskon.

    JUULIA: Tarvitsin miehen, jolta olisi saatava leipä ja turva, ja toisen
    miehen, joka tyydyttäisi kaipaukseni ja jota rakastaisin —

    AADOLF (suuttuu): Valhe, valhe!

    JUULIA: Vai pitäisi sinulle olla rakkautta! Vai pitäisi sinuun olla
    rakastunut, ph-he-hee! Miten minua naurattaa, naurattaa mies!

    AADOLF (naiivisti): Mutta minua ei enää naurata.

    JUULIA: Ukko-paha, ukko-paha, ha-ha-haa!

    AADOLF: Näinkö tekisi itsenäinen nainen?

    JUULIA: Hoo. Sepä! Ei ole olemassa itsenäisiä naisia, koska nainen
    miehen kanssa ja miehen kautta vasta muodostaa vaan oman puoliskonsa
    kokonaisuutta. Ähää, elkää minua puijatko, puijatkaa tyhmempiä vaan!
    Mies on minun parempi puoliskoni.

    AADOLF (keksii): Pha-ha-haa, miten narraat, miten näyttelet — oi,
    kuinka olen ihastunut naiseen. Olet henkevä — ja minä kun olin ottaa
    kaikki aivan täydestä todesta, näes, minulta puuttuu kaikki
    hengenlahjat, olen pöllö, pöllö, sinun pöllömäisempi puoliskosi, oma
    armaani. Rakastan henkevyyttä, oh, että mies on niin tyhmä kuin minä,
    oma aarteeni. (Yrittää syleillä Juuliaa.)

    Piia tulee sisään.

    PIIA: Mamma, mamma, ne paketit tulivat jo. Nyt näen uudet silkkipaitasi
    ja uuden leninkisi.

    JUULIA: Hauska, lapseni, hauska. (Synkkenee.) Ja minä kun tilasin ne
    perinnön toivossa, kun luulin hänen kuolevan. Millä maksamme ne nyt?

    AADOLF: Thjaa, tehty on tehty.

    PIIA: Täytyy vaan luottaa sinun hyvään onneesi, äiti.

    JUULIA: Siitä sanasta saat sinä yhden silkkipaidoistani.

    PIIA: Kiitoksia, äiti.

    AADOLF: Katsos, kun hän on hyvä, meidän mamma.

    LEMPI (tuo paketit): Tässä ne ovat.

    PIIA: Siinä on äidille nyt ne uudet kumiliivitkin.

    JUULIA: Jännittävää nähdä, kuinka ne istuvat.

    PIIA (Aadolfille): Äiti sanoo, että hän on liian lihava.

    AADOLF: Minä kun pidän juuri lihavista naisista.

    JUULIA: Se tiedetään, se tiedetään, ystäväiseni!

    LEMPI: Rouva on minusta juuri niinkuin olla pitääkin.

    JUULIA: Mutta minä voin kumiliiveissä näyttää aivan nuorelta tytöltä.

    AADOLF: Olet nuori ilmankin.

    LEMPI: Ei lisä luotansa lykkää. Kuka nyt ei hyvästä tykkää.

    JUULIA: Nyt olkaa jo vaiti. Tule, Aadolf, auttamaan minut vähä.

    Aadolf ja Juulia menevät paketteineen sisähuoneisiin.

    LEMPI: Ja miten siinä sitten kävi?

    PIIA: Mitenkä, no niin hullunkurisesti. Penkillä istuu herra Veijo.
    Äidin — hym —

    LEMPI: Ja te haistelette kukkaa?

    PIIA: Minä haistelen kukkaa, minkä kerkiän. Vaan olisiko hänestä
    sellaista uskonut?

    LEMPI: Samoin ajattelee hän teistä.

    PIIA: Sitten me kävelimme kauan. Ilta oli kaunis. Ja sitten me — mutta
    sitä ei saa sanoa kenellekään — söimme illallista yhdessä.

    LEMPI: Teistä tuli oikein ystävät.

    PIIA: Niin tuli. Hän sanoi, ettei hän muka ollut huomannut, miten sievä
    minä olen.

    LEMPI: Te olettekin sievä.

    PIIA: Olenko, oikeinko totta?

    LEMPI: Sen kuulette vielä häneltä.

    PIIA: Se on hauskaa, sillä se ilahduttaa toisia.

    LEMPI: Eniten iloa siitä on itselleen.

    PIIA: Sitten päätimme tavata toisemme, mutta tietysti salaa.

    LEMPI: Sen minä arvasin.

    PIIA: Mistä?

    LEMPI: Asian kulusta. Nyt se alkoi, sanoi valokuvaaja.

    PIIA: Nyt se alkoi. Miksipä kuolla ikävään, turha vaiva se on.
    (Pirskottaa hajuvettä päälleen ja Lempin päälle.) Se on hyvää.

    LEMPI (haistelee itseään): Oh!

    PIIA (haistelee myös): Minä haisen hyvältä, nuorelta, elämänraikkaalta,
    niin hän sanoi: ”elämänraikkaalta” — kuin aamutuulelta.

    LEMPI: Hyvä tulee, hyvä tulee.

    PIIA: Elämä on käsissäni. Minä olen elämä, minä olen luonto itse,
    kaiken keskus —

    LEMPI: Hänkö niin sanoi?

    PIIA: Hän.

    LEMPI: Hyvä tulee. Hyvä tulee.

    PIIA: Onko liikaa, jos yksi mies on minuakin varten?

    LEMPI: On, jos sama mies on äitiä varten.

    PIIA: Nyt huomaan, miten elämä on mennyt hukkaan, kun en ole tuntenut
    ennen tätä jännitystä.

    LEMPI: Kiiruhtakaa nyt korjaamaan tapahtunut vahinko. Näin se alkaa
    synti.

    PIIA: Jos rakkaus on synti, miksi se ei lyö salamana meitä maahan, vaan
    kasvattaa uutta elämää. Ei ole syytä epäillä Luojan hyvää tahtoa ja
    tarkoitusta.

    LEMPI: Minä puolestani en epäile, mutta aika voi näyttää, että erehdyn.

    JUULIA (huutaa sisältä): Piia, Piia.

    PIIA: Tulen, äiti (menee).

    VEIJO (tulee ulkoa): Hyvää, neiti, joko herrasväkeä saa
    tavata.

    LEMPI: Neitiä vaiko rouvaa?

    VEIJO: Rouvaa. Ketäs ennen olen kysynyt?

    LEMPI: Rouvaa tähän asti, neitiä ehkä nyt.

    VEIJO: Kuinka? (Kuiskaa). Kuka teille on sanonut?

    LEMPI: Itse arvelin.

    VEIJO: Melkein jo säikähdin.

    LEMPI: Oliko siis syytä säikähtää?

    VEIJO: Mutta tehän näytte olevan hyväpäinen tyttö. Sanokaa, mitä
    tiedätte.

    LEMPI: Kysykää, mitä en tiedä.

    VEIJO: No, mitä ette tiedä?

    LEMPI: Sitä en tiedä, voiko mies rakastua naiseen, jolla ei ole rahoja?

    VEIJO: Ainahan naiseen ihastutaan, rahat naidaan.

    LEMPI: Siispä kysykää rouvaa vastakin.

    VEIJO: Minä olenkin poikkeus.

    LEMPI: Ette ainakaan tähän asti. Jos kaikki miehet ovat poikkeuksia
    niinkuin te, niin pian huomaisimme tulleemme moniavioisiksi!

    VEIJO: Haa! Teillä on erittäin tarkka silmä, ja kun minulla ei ole,
    täytyy tyytyä vaan kysymään, mistä te tiesitte?

    LEMPI: Näin unta ja unikakkiainen sanoi minulle, että te olette
    tekemässä uuden tyhmyyden — kevytmielisyydessänne!

    VEIJO: Ja sama kakkiainen tuli minun luokseni ja sanoi, ettei ole syytä
    huoleen, nuoruuden synnit ovat keveimmät synnit. Ja sitäpaitsi ei
    kukaan voi väistää kohtaloansa, vaikka tuhat kakkiaista siinä välillä
    tanssisi!

    LEMPI: Jos niin on, niin minä ilmoitan (menee sisään).

    JUULIA (tulee uudessa avoselkäisessä juhlapuvussaan): Veijo, rakas
    Veijo!

    VEIJO: Kaunis puku.

    JUULIA (näyttelee): Eikö ole. Sain tämän juuri ja olin koettelemassa.
    Onko se liian avonainen sinusta? Itsestäni tuntuu kuin kulkisin alasti.

    VEIJO: Niinhän sen täytyy olla. Se on ihastuttava. Selkä näkyy niin
    hyvin. Tuo kaunis selkäviiva. Mikä runous on naisen selässä ja
    olkapäitten salatussa voimassa. Ja lantioissa, jotka ovat viekkaat kuin
    villin petokissan!

    JUULIA: Onko villejä petokissoja?

    VEIJO: On, koska nainen kuuluu siihen lahkoon.

    JUULIA: Kai se on hyvin vanhanaikuinen jako. Ei nainen ole
    sinnepäinkään.

    VEIJO: Tähti?

    JUULIA: Ee-ehei. Ei mitään tähtiryhmään kuuluvaa, ei mitään
    iankaikkisuudelta haiskahtavaa. Nainen on — noo? Juuri sitä, mitä minä
    olen.

    VEIJO: Oikein. Se on hyvä määritelmä.

    JUULIA (tarjoaa poskeansa): No? Suukkonen toki.

    VEIJO: Ei, joku voisi tulla.

    JUULIA: Mitä siitä!

    VEIJO (kiusaantuneena painaa nopeasti huulensa Juulian poskeen): Sehän
    on turhaa!

    JUULIA: Pelkäätkö?

    VEIJO: Ja sitten on sinulla tuo puku.

    JUULIA: Elä pelkää, voit syleillä, jos tahdot —

    VEIJO: En tahdo.

    JUULIA: Miksi et?

    VEIJO: En halua loukata miestäsi.

    JUULIA: Olen varma, ettei hän tule.

    VEIJO: Hän tuli silloinkin.

    JUULIA: Ha-ha-haa, se oli hullua. Mitä se haittasi, ei mitään! Ei
    kerrassa mitään. (Lähestyy.) No?

    VEIJO: Elä kiusaa minua. En tahdo. Ota pois kätesi. Ihan tulee
    hulluksi.

    JUULIA: Mitä tämä merkitsee?

    VEIJO: Me olemme narreja.

    JUULIA: Nytkö vasta sen huomaat? Mikä sinulla on? Tämäkö puku? Tämä ei
    siis sinua miellytä? Jos tahdot, en pidä sitä koskaan.

    VEIJO: Oh, samantekevää. Pidä mitä tahdot tahi elä pidä mitään. Te
    pukeudutte niinkuin pukeudutte, te tahdotte meitä viehättää. Mitä
    siitä. Pukunne on vaan selvää salakieltä.

    JUULIA: No, sehän kuulostaa —

    VEIJO: Onko hän edes kuollut?

    JUULIA: Mitenkä niin?

    VEIJO: Tuollainen puku!

    JUULIA: Ei, ei hän ole kuollut, ikävä kyllä.

    VEIJO: Siis virkoaa?

    JUULIA: Siltä näyttää.

    VEIJO: Miten siis ajattelit?

    JUULIA: Siinä tapauksessa on parasta olla ajattelematta mitään. Miksi
    rakentaa tuulentupia, kun hän nousee vuoteeltaan ja hajoittaa ne.

    VEIJO: En uskonutkaan.

    JUULIA: Ettäkö hän kuolisi — tahi ettäkö ottaisin eron — tahi ettäkö
    naisin sinut?

    VEIJO: En mitään niistä kolmesta uskonut.

    JUULIA: Tottahan olisin nainut, kun olet pannut maineeni piloille.

    VEIJO: Entäs minä?

    JUULIA: Miehelle on huono maine eduksi, naiselle se on vahingoksi.

    VEIJO: Nainut nainen ei tarvitse mainetta enää. Ja avioeron syy?

    JUULIA: Avioeron syyn olisin saanut häneen.

    VEIJO: Entä jos et olisi saanut häntä kiinni?

    JUULIA: Olisin toiminut niin, että olisin saanut.

    VEIJO: Minä en missään tapauksessa sekaannu sinun asioihisi.

    JUULIA: Kuinka niin?

    VEIJO: Mitä minä hyötyisin. Saisin vaan eronneen rouvan.

    JUULIA: Eronneen rouvan! Eronneen rouvan! Ja millä äänenpainolla sen
    sanot. Eronneen rouvan!

    VEIJO: En tahdo tehdä enää tyhmyyksiä.

    JUULIA: Ennen vannoit aina, että olisit nainut minut, jos olisi varoja.

    VEIJO: Niin, ennen.

    JUULIA: Et nyt.

    LEMPI (syöksyy sisään): Rouva, rouva —

    JUULIA (vihaisesti): Mene, mene, häiritset.

    LEMPI: Olisin vaan —

    JUULIA: Mene, kun minä sanon mene, niin mene!

    Lempi menee.

    JUULIA: No?

    VEIJO: Mistä oli kysymys?

    JUULIA: Näen, että lopulta ei ole kysymys muusta kuin rahoista. En kysy
    siis mitään. Eronneen rouvan! Haa! Enkö ole enemmän! Olen lahjakas,
    minussa on paljon hyviä puolia. Oikea mies voi saada minusta hyvän
    toverin. Itseni kauppa-arvoa en voi sanoa rahassa. Ooh, ja mitä olen
    kokenut. En vaadi liikoja elämältä. En haaveksi kodista kuten nuoret
    pöllöpäät. Hautoa kotionnea on sama kuin hautoa tyhjiä munankuoria,
    joista ei mitään lähde. — Mutta ilman miestä en voi elää.

    VEIJO: Sen ymmärrän.

    JUULIA: Ja sinä olet se mies, olet itse sanonut olevasi. — Ja minä
    pidän sinusta kiinni. Olkoon, etten vielä voi erota miehestäni, mutta
    minä pidän sinusta kiinni, olet pyytänyt rakkauttani, saat sen, saat
    kukkuraisena, ota (lyö käsivartensa Veijon kaulaan, joka koettaa
    irroittautua, mutta ei pääse), he ota, ota!

    VEIJO: Varo, tulen hulluksi, alan raivota!

    JUULIA: En välitä. Saat kuin säätkin vaan — eronneen rouvan!

    AADOLF (syöksähtää hengästyneenä sisään): Sehän on ss-sika —

    JUULIA (kylmästi): Sika? Missä on sika?

    AADOLF: Tä-tä-tä —

    JUULIA: Kuulitko, mitä puhuimme?

    AADOLF: Ee-ee-en minä ole mitään kuullut.

    JUULIA: Mies, joka ei mitään kuule, ei voi mitään nähdä.

    AADOLF: Mi-minä näin —

    JUULIA: Kuule ensin, näe sitten. Se oli näytelmäkappaleesta, jota
    harjoittelimme!

    AADOLF: Aa-a!

    VEIJO: Minäkin näyttelin, tarkoitan, seisoin —

    AADOLF: Aa-a!

    JUULIA: Haa, ja sinä juokset siihen ja keskeytät kohtauksen. Juoksee
    hengästyneenä kuin hullu. Tule, tule toki puoliasi pitämään! On, on nyt
    loukattu sinun oikeuksiasi, on viety omasi! (Osoittaen Veijoa
    harmissaan.) Tämäkö olisi se naisen ryöstäjä? Koulupoika!
    Tyttökoululaisten valloittaja, piparkakkusydänten särkijä! Oo — ja
    sinä jätät minut hänen käsiinsä, voi voi. Viepi, viepi jo! Ha-ha-haa!
    (Taputtaa) Ole rauhassa, hyvi lindini, metsäkyyhkyseni, saalistasi ei
    kukaan vie! Saat pitää, saat! Ei hän kelpaisikaan muille.

    VEIJO: Minä selitän.

    AADOLF (panee sormet korviinsa): Kun on pari kertaa ollut naimisissa,
    tietää, mihin selitykset vievät. Ei kiitos! Te näyttelitte ja oli
    vahinko, etten saanut seurata mukana. Rakastan teatteria ja etenkin
    näyttelijättäriä. Olen iloinen, että kotona harjoitetaan taidetta.
    Turkin sulttaani satoine uskollisine vaimoineen ei ole niin onnellinen
    kuin minä oman uskolliseni kanssa. — Ja jos onkin maailmassa ollut
    joskus joku onnellisempi — no niin — ollut on ollutta. Ja se on
    totta, että huonot korvat vaikuttavat haitallisesti näköön, niinkuin
    Juulia niin sattuvasti sanoi. Mutta näen, että hän on kaunis, eikö hän
    ole kuin ruusu?

    VEIJO: Ainakin piikeistä päättäen.

    AADOLF: Ha-ha-haa, sukkelasti sanottu ja uskaliaasti!

    JUULIA (Veijolle): Kiitos!

    AADOLF: Puku tekee puolet naista!

    VEIJO: Hyvä taulu, hyvä kehys. Jos taulun ilmaiseksi saa, kehys ainakin
    maksaa.

    JUULIA: Ahaa.

    AADOLF: Hänelle on siinä niin paljon sopivaa ajatusta ja huvia ja
    meille niin vähä vaivaa.

    VEIJO: Laskujen maksussa.

    JUULIA: Ahaa!

    AADOLF: Mutta mamma, kuule, kuule, unohtui pääasia. Nyt saadaan laskusi
    maksetuksi, lähettivät sanoman, että nyt —

    PIIA (juoksee sisään): Hän kuolee!

    JUULIA (Aadolfille): Miksi et sitä heti sanonut? Pöllökö sinä olet.

    AADOLF: Olen hidas. Ja kävihän Lempikin sanomassa.

    PIIA: Pyysivät heti tulemaan sinne.

    JUULIA: Lähtekäämme. Oi, suuri hetki saapuu.

    AADOLF: Suru, kun taittuu elämä?

    JUULIA: Suru! Hänen elämänsä juoksu ei tule kauniimmaksi. Ei kannata
    muu kuin kauneus.

    AADOLF: Mutta kuolema — on tärkeä kysymys —?

    JUULIA: Oletko toki. Minulla on ollut aina paljon tärkeämpiä
    kysymyksiä, näitä elämän kysymyksiä. Anna viittani, Piia.

    Piia ottaa viitan ja Veijo auttaa sen hänen hartioilleen.

    JUULIA: Joudu, joudu, Aadolf.

    AADOLF: Ehkä palaamme surusanoman kanssa.

    JUULIA: Odottakaa meitä. Kuka tietää, miltä tuntuu, jos hyvinkin —
    surettaa, ja suru on raskas — kukaties, yksin kantaa.

    PIIA: Me koetamme silloin keventää kuormaanne, mamma.

    Aadolf ja Juulia menevät.

    VEIJO: Kuljen kuin sadussa ja vuorenpeikkojen pauloissa. Mitä tehdä,
    neuvokaa te minua.

    PIIA: Minkä suhteen?

    VEIJO: Tämän kaiken. Kaikki olisi ollut niin samantekevää, mutta sitten
    tulitte te. Mikä hullu sattuma!

    PIIA: Onko teillä usein noita sattumia?

    VEIJO: Se ei ole ollut minun vikani yksin.

    PIIA: Kenenkäs?

    VEIJO: Naisten. Jos kaikki naiset olisivat niinkuin te, emme rakastuisi
    kuin yhden ainoan kerran miestä päälle.

    PIIA: Te tahdotte puolustautua syyttämällä toisia.

    VEIJO: En puolustaudu ollenkaan. Istun mustassa penkissä mielelläni,
    jos siitä on apua.

    PIIA: Koska nyt satun tietämään pikku osan seikkailuistanne.

    VEIJO: Ei siksi, vaan siksi, että luulen sen hyödyttävän.

    PIIA: Ahaa. Hyötyjä siis.

    VEIJO: Epäilemättä. Tahdon hyötyä tästä.

    PIIA: Seikkailusta?

    VEIJO; Sanokaamme niin.

    PIIA: Ja leikistä —?

    VEIJO: Sanokaamme niin. Me leikimme elämää aikaamme tappaaksemme,
    teemme sen keinotekoiseksi, se leikki on jonkunlainen elämän korvike —

    PIIA: Mutta jos tyttökin vaan leikkii aikansa kuluksi?

    VEIJO: Niin leikkiköön. Mutta jos tähtiin on kirjoitettu heidän nimensä
    vierekkäin, unohtuu leikki ja muuttuu todeksi —

    PIIA: Heidän onneksensa tahi onnettomuudeksensa?

    VEIJO: Hoo, mitä on onni ja onnettomuus! (Ottaa Piian käden.) Minä olin
    äsken hirveän onneton, nyt olen hirveän onnellinen.

    PIIA (vetää pois kättänsä): Ee-i.

    VEIJO: Minä en anna pois. (Silittelee kättä.)

    PIIA: Jos joku tulisi. Mitä sanoisitte?

    VEIJO: Sanoisin, että olemme kihloissa.

    PIIA: Mutta sehän ei ole totta.

    VEIJO: Se olisi silloin totta. Sen pitäisi olla totta.

    PIIA: Mutta minun pitäisi toki saada miettiä, voisiko se olla totta.

    VEIJO: Miettiminen olisi silloin jo liian myöhäistä.

    PIIA: Kuinka sitten?

    VEIJO: Pitäisi miettiä jo ennemmin.

    PIIA: Eihän toki.

    VEIJO: Miksi ei voisi. Tahdotteko? Olenko teistä vastenmielinen?

    Pia vaikenee.

    VEIJO: Voisitko? (Piia ei vastaa. Hän panee kätensä Piian vyötäisille.)
    Tahtoisitteko? Olenko teistä vastenmielinen?

    PIIA (painaen päänsä alas): Ette, tietysti ette.

    VEIJO: Sanokaa, että voisitte?

    PIIA: En tiedä.

    VEIJO: Uskaltaisitteko seista vierelläni, jos valita täytyisi?

    PIIA: Uskaltaisin kyllä. Eihän minun tarvitse ketään pelätä.

    VEIJO: Te voisitte siis olla minun turvani ja puoluelaiseni?

    PIIA: Voisin.

    VEIJO: Ettehän te tahdo nyt minua jättää?

    PIIA: En.

    VEIJO: Urhoollinen tyttöni. Miten te olette ihana. Saanhan suudella
    teitä kerran?

    PIIA: Ei, ei, ette. Ei täällä.

    VEIJO: Muualla sitten?

    PIIA: Ei.

    VEIJO: Mutta te sanoitte, että ei täällä, ettekö sanonut?

    PIIA: Sanoin.

    VEIJO: Siihen sisältyy lupaus, että muualla —

    PIIA: Ei sisälly.

    VEIJO: Katsokaa, kuinka katto yhtäkkiä nousee korkeammalle, näettekö,
    näettekö aurinkoa tuolla vuoren takana —?

    PIIA (katsoo): En näe.

    VEIJO: Minusta tuntuu kun olisimme vuoristossa, kaukana, kaukana täältä
    (suutelee Piiaa) — armas.

    PIIA: Viekas poika. Sitä en olisi uskonut. (Nousee ylös.)

    VEIJO: En minäkään. Elkää nyt vaan suuttuko!

    PIIA: Vieläkös minä nyt tuollaisesta, niin vähäisestä!

    VEIJO (tulee perästä): Vähäisestä? Ahaa!

    PIIA (pakenee): Ei saa. Olkaa nyt toki järkevä. Olenko minä lapsi
    teidän mielestänne?

    VEIJO: Ette suinkaan. Te olette jo täysi nainen.

    PIIA: Sitä minäkin.

    VEIJO: Saanko nyt kertoa teille itsestäni?

    PIIA: Miksi itsestänne?

    VEIJO: Tahdotteko tietää kaikki erehdykseni esimerkiksi kalenteriluvun
    mukaan?

    PIIA: Ei kiitos. Ne eivät minua huvittaisi.

    VEIJO: Mutta minulla ei ole mitään sankaritöitä kerrottavana.

    PIIA: Jätämme siis sellaisen. Te olitte sentään kiltti, kun kysyitte.

    VEIJO: Niin, enkö ollut? Ja mitä muuta kuin kiltti olen teistä?

    PIIA: Naisten viettelijä.

    VEIJO: Sepä ei ole totta.

    PIIA: Miksi ei?

    VEIJO: Koska en voisi vietellä sitä, jonka tahtoisin.

    PIIA: Te voitte kyllä, noo, jotenkuten narrata häntä.

    VEIJO: Voinko?

    PIIA: Niinkuin näette. Olette tehnyt sen jo.

    VEIJO: Niin mielelläni kannan syytöksen, jos te olette syyttäjäni — ja
    puolustajani.

    PIIA: Kuinka se on mahdollista?

    VEIJO: Jos kuuntelette vaan sydämenne ääntä.

    PIIA: Jos en kuule?

    VEIJO: Teillä on hyvin tarkat korvat, kuunnelkaapa. (Istuutuu Piian
    viereen.) Tahi sallitteko, että minä kuuntelen. (Nojautuen hiukan
    häneen.) Se sanoo, sydämenne, että te ette saa jättää minua, se sanoo,
    että hän on kyllä paha, tuo poika, hän ei ansaitse teitä, mutta sitten
    neuvoo tuo hyvä sydän, että antaisitte armon käydä oikeudesta, hän
    koettaa kyllä ansaita teidät. — Eikös se niin sano?

    PIIA (kiertää käsivartensa Veijon kaulaan): Oh, se sanoo, että poika on
    oma poikani, ansaitkoon tahi olkoon ansaitsematta!

    VEIJO: Piia, rakkaani!

    PIIA: Rakas, rakas poika.

    VEIJO: Suloinen, suloinen tyttö!

    PIIA (irtaantuen): Mutta voinko pettää äitiäni?

    VEIJO: Et. Me selviydymme. Seiso vaan urhoollisesti minun turvanani,
    seisotko?

    PIIA: Seison. Täytyyhän minun ryöstää tässä osani. Elämä kutsuu.

    VEIJO: Elämä kutsuu. — Minun elämäni tuli äsken minua vastaan — tuli
    puistossa, nuoren tytön hahmossa, tytön, jolla oli valkea kukka
    kädessä. Ja elämä huiskutti kukallansa ja kutsui: Kiire, kiire. Ja minä
    nousin ja otin elämää kädestä eikä se juossut pakoon, koska se ei ollut
    tavallinen tyttö, vaan minun elämäni.

    PIIA: Se voisi olla totta, jos teemme sen todeksi.

    VEIJO: Se on totta. Näen sieluni silmien edessä puiston pitenevän ja
    nämä kaksi siinä vaan kulkevat.

    PIIA: Eikö tule vieraita naisia sieltä syrjäpoluilta?

    VEIJO: En näe.

    PIIA: Eikös tule äiti luuta kädessä?

    VEIJO: Ha-ha-haa!

    PIIA: Ha-ha-haa!

    Juulia, Aadolf ja Karoliina tulevat. Karoliina pyyhkii
    silmiään, samoin Juulia.

    AADOLF: Se oli liian myöhäistä. Karoliina oli jo tänne tulossa.

    JUULIA: Minulla on teille suuri uutinen sanottavana. Justus-setä on
    kuollut.

    PIIA (Karoliinalle): Otan osaa suruunne.

    KAROLIINA: Kiitos. Hän on nyt karistanut tämän maan pölyt jaloistansa.

    AADOLF: Ja kulkee nyt siellä autuaitten asunnoilla, kukkaskenttiä
    pitkin —

    KAROLIINA: Saapas jalassa ja slaafrokki päällä — (pysähtyy, selittää)
    niin hän nukkui. Minne menette siellä, Justus, minne — kauaksiko
    meistä?

    JUULIA: Nyt tiedän, kuinka hirveän luonnollinen on kuolema ja
    välttämätön. Syntyminen ei ole välttämätön eikä luonnollinen. Mitä
    syntyy, sitä emme aina tiedä odottaa, mitä kuolee, sen tietää jokainen.

    KAROLIINA: Tyhjästä ihminen syntyy, sillä ihmisen luonto turmeltu on
    Aatamista asti!

    AADOLF: Mutta läksipäs poika mielellänsä, kun tuli tuoniherra, joka
    vaan vinkkasi. — Eipä siinä mitään naurettavaa oikeastaan ole.

    JUULIA: Ei tässä kukaan naurakaan.

    KAROLIINA: Päinvastoin tässä tehdään. Kuka hullu tässä nauramaan
    rupeaisi. Melkeinpä vaan itkettää. Ja vaikka polttaa sydäntäni, että
    tuntuu kuin sitä rasvassa käristettäisiin, sanon kauniilla äänellä
    näin, ja te kuulette sen kaikki (panee kätensä ristiin): Pyydän
    nöyrimmästi, lepää rauhassa, Justus-kulta. Ja kun hyvästelin lähtiessä,
    sanoin: Terve, terve nyt sitten, kaveri. Ja panin ruusupuketin käteen.
    Vaikka olisin voinut olla vihainen. Kyllä ehti tepposia tehdä monta. Ja
    tämä viimeinen oli — naurettavin. Ei omalle vaimolleen penniäkään, ei
    niin pennin kuutinata.

    JUULIA (oman riemunsa vallassa): Otan osaa suhu-suruusi, ha-ha-haa! Tee
    työtä, onhan sinulla terve ruumis!

    Juulia kuiskaa Piialle ja Veijolle että hakisivat
    jotakin tarjottavaa. Menevät.

    AADOLF: Möisitkö itsesi miljoonasta, sanopas?

    KAROLIINA: Mihinkä tarkoitukseen?

    AADOLF: Ryssälle vaikka.

    KAROLIINA: Hyi toki, enhän toki!

    AADOLF: Sinulla on itsessäsi siis enemmän kuin miljoona. Ja mitä se
    liika rikkaus auttaa.

    JUULIA: Ei Justuskaan saanut sitä mukaansa hautaan, tänne se toisille
    jää.

    KAROLIINA: Sehän se minua suututtaakin. En varastanut, en myynyt mitään
    vieraille. Narrihan minä olin. Oli rahaa, vaan oliko rahan ottajaa!

    JUULIA: Sanotaan: ajoipa piika kuomivaunuissa, nyt kiesit kaatui! Niin
    sitä nolataan ihmistä täällä.

    KAROLIINA: Haa! Sinne meni kaikki. Ihan se naurattaa. Sanotaan sanassa,
    että elämä mitä lie hörönlöröä, vaan kuolema on minulle voitto. Vaan ei
    se nyt voitto minulle kuitenkaan ollut.

    JUULIA: Elähän hätäile, minä maksan sinulle kuukausipalkkasi
    käräjöimättä.

    KAROLIINA: Onko kuultu kummempaa, saada palkkaa omassa kodissaan.
    Kiitoksia paljon! (Vaivoin harmiaan hilliten.) Johan se minua
    naurattaa, makeasti naurattaa! Oo, sinä Juulia, tulee se vuoro
    vieraallekin! Käy se hullusti sinullekin, jos ei ennen, niin kuoltuasi.
    Eessä se on huttu huomennakin, sillä jokaiselle on vuoro varattu.

    JUULIA: Oliko se sinun kotisi?

    KAROLIINA: Eikö ole minun kotini?

    JUULIA: Mitäpä, jos selvyyden vuoksi sanon sinut irti paikastasi! Ähää!
    Olet kahden viikon perästä vapaa palveluksestasi!

    KAROLIINA: Jos vainaja tämän kuulisi, kepillä hän sinua päähän
    kopsauttaisi. Eikö muuta muka kuin pillit pussiin ja mars matkaan vaan!
    Ää-ä, se oli hieno keksintö.

    Piia ja Veijo tuovat kahvivehkeitä ja alkavat kattaa pöytää.

    PIIA: Ei Karoliina ilman jää, sanokaa minua valehtelijaksi.

    KAROLIINA: Herranterttu tuota lasta.

    VEIJO: Jos on naimisissa jonkun kanssa, saa joltakulta aina jotakin. Se
    on kaupanluontoinen asia.

    KAROLIINA: Siinä se kuultiin.

    JUULIA: Mutta jos on vaan rakkautta ollut, eikä naimisissa ollenkaan,
    jää ilman niin että paukahtaa.

    KAROLIINA: Vielä siinä mitä rakkautta, olennon kunnollisuutta.

    JUULIA: Väärennettyä. Sinulla on löysä lettikin, omasi ei ole noin
    paksu.

    KAROLIINA: Ja se on valhe! Joka hius on äitini synnyttämä. Olen taattua
    tavaraa. Enkä väärää ilkiäisi pitääkään, että kuoltuani en tarvitseisi
    hävetä ja näyttää valehdelleeni. Väärennetyillä hyvyyksillä en ole
    etuja vetänyt, voin vastata siitä!

    JUULIA: Kaikki oikeaa ja kuitenkin petetty! Siitä näet Piiakin, miten
    viisaan neitsyen on meneteltävä, ettei öljy lampussa loppuun pala.

    PIIA: Minä menenkin naimisiin suoraan ensimmäisen miehen kanssa, minkä
    kohtaan.

    JUULIA: Ja rakastut jälestäpäin?

    PIIA: Omaan mieheeni.

    AADOLF: Kuulkaapa nuorisoa. Nehän ovat viisaampia kuin me.

    VEIJO: Ainahan nuoret ovat viisaampia, sillä he eivät ole ajatelleet
    liikaa vielä.

    PIIA: Kun mies on oma, rakastaa sitä jo siksi, että se on oma, olkoonpa
    minkälainen tahansa!

    KAROLIINA: Mutta sitä sanon minä järjeksi!

    AADOLF: Kas, tyttöhän on filosofi kuten isänsäkin.

    PIIA: Kun on tyhmä ja pitää aina ajatella, tulee pakostakin
    filosofiksi.

    JUULIA: Entäpäs, jos mies on sellainen, jota et siedä?

    PIIA: Pitää hyvänänsä, koska kerran on naimisissa sellaisen miehen
    kanssa.

    JUULIA: Eihän naisen kanssa voi olla naimisissa.

    AADOLF: Miksi ei, naisen kanssahan minäkin olen naimisissa.

    Lempi tuopi kaakun ja Riikka kahvipannun.

    JUULIA: Nyt täytyy saada jo jotakin suuhun, että tämä kalman maku
    suusta häviäisi. Kuka arvasi kaakun tehdä, kaunis kermakaakku!

    LEMPI: Riikka teki, ihan niinkuin tilauksesta.

    RIIKKA: Turhaankos ihmiselle on pantu järkeä päähän.

    KAROLIINA: Olisi ne meilläkin kahvit saatu.

    JUULIA: Mutta ne eivät olisi siellä maistuneet. (Avaa ikkunan, huutaa
    ulos.) Matti, Matti, taitapas kukkia puutarhasta, ota valkeita, kun on
    surujuhla. (Iloissaan.) Justus-herra on kuollut, juu, kuollut.
    (Kuuntelee Matin kysymystä.) Juu, suuret hautajaiset, oikein suuret.
    (Kääntyy huoneeseen päin.) Seppeleeseen minä kirjoitan: ”Sille, joka
    oli, vaan jota nyt ei ole.” Oli, vaan ei ole. No, Aadolf, tässä ei ole
    nyt enää kysymys: ollako vai ei olla.

    RIIKKA (kaataa kuppeihin): Tehdäänpä tässä nyt sitten kunniaa
    urhoollisesti kaatuneelle. Ei ole hullumpi osa se, minkä hän valitsi.

    JUULIA: Mutta se ei ole mitään vielä meidän osaamme verraten. Elämä on
    ainoa onni, sen rinnalla ei mikään pikkuonni saa onnen nimeä kantaa.

    VEIJO: Entä rakkaus?

    PIIA: Entä rakkauden menetys, onko se onnettomuus?

    JUULIA: Ei ole muuta onnettomuutta kuin itse elämän menetys.

    KAROLIINA: Ähää, sitä sanon minä silmänkääntötempuksi. Kun saa
    perinnön, ei toisen perinnöttä jääminenkään ole enää onnettomuus.

    Matti tuo kukat, ja Piia antaa hänelle kimpaleen kermakakkua.

    PIIA: Mikäs Matista on onni?

    MATTI (kaakkua suu täynnä ja kermaa nenänpäässä): Toivon, että saan
    kerran nähdä luonnolliset vanhempani — unessa.

    PIIA: Ha-ha-haa. Mitä sinä heistä?

    MATTI: Että tietäisin, minkälaisessa tilassa he vaeltavat. Kun toiset
    sanovat, että he ovat kuolleet, toiset taas, että he elävät. —

    PIIA: Mitä sinä uskot?

    MATTI: Minä en usko kumpiakaan. Voivat olla valekuolleita —

    RIIKKA: Menetkö! (Ajaa.)

    MATTI: Ja kun heräävät, löytävät minut uudelleen. (Menee syöden
    kaakkuansa.)

    KAROLIINA: Mitähän vainaja sanoisi, jos näkisi tämän juhlan
    kunniakseen.

    AADOLF: Hän nauraisi. Hän on sielu. Kaikki sielut ovat hyviä, ja hyvä
    aina nauraa.

    LEMPI (vie Karoliinalle kaakkua): Emäntä ottaa nyt vaan lisää.

    KAROLIINA: Vaan eikö se ole synti? Syödä kaakkua, ja toinen on siellä
    vainaja?

    AADOLF: Eihän tarvitse hävetä ruumistaan. Ruumis syö, sielu suree.

    KAROLIINA: Jokaiselle, jokaiselle on vuoro varattu!

    JUULIA: Pääasia, että meidän vuoromme ei ole nyt.

    KAROLIINA: Tämäkö neiti se on nyt se uusi sisäkkö?

    RIIKKA: Tämä on Lempi Junnutar.

    KAROLIINA (nousee): Lempi Junnutar. Kaisa Junnuttaren tytär? Annas, kun
    katson sinua.

    LEMPI: Se olen, papinkirjan mukaan.

    KAROLIINA: Sehän on Justuksen tytär, ihan Justuksen näköinen. Niin ovat
    Justuksen silmät ja katsokaas, katsokaas, vasen korva on suurempi ja
    venynyt, niinkuin vainajallakin oli.

    AADOLF: Aasinkorva!

    KAROLIINA: Niin oikein, aasinkorva. (Pyyhkii silmiään.) Siinä on isänsä
    tytär.

    JUULIA: Niinhän me kaikki olemme.

    KAROLIINA: Ja isänsä oikea perijä.

    JUULIA: Näytäpä toteen. Et voi näyttää toteen mitään. Et sitä, että
    olit Justuksen vaimo, että olitte yhdessä mitään eläneet, et sitä, että
    Lempi on hänen tyttärensä.

    KAROLIINA: Hän sanoi aina itse, että hän jakaa tasan meidän kesken.

    JUULIA: Olisi jakanut. Ollut on ollutta. Testamenttia ei ole. Nyt emme
    voi puistellakaan häntä enää.

    AADOLF: Rauhaa, ystäväni, rauhaa. Pysykäämme sovussa. Kuolema on
    juhlallinen hetki — onhan se tavallaan ero —

    JUULIA (suoristautuu): Ero. Ähää! Se on oikea sana. Se muistuttaa
    minulle syvemmistä, siveellisistä velvollisuuksistani. Teitä
    hämmästyttää ehkä se, mitä teille nyt sanon. Me emme juo nyt yksin
    Justuksen erokahvia, me juomme myös Aadolfin ja minun erokahvia.
    Minulla ei ole syytä moittia Aadolfia. Mutta katson parhaaksi samalla
    ilmoittaa, että jo tänään muutan pois tästä talosta, joka on ollut
    kotini, olematta kotini, muutan pois miehen luota, miehen, joka on
    ollut mieheni, olematta mieheni —

    AADOLF (keskeyttää): Valhe, valhe!

    JUULIA (ottaa Veijoa kädestä): Ystäväni, lähtekäämme.

    VEIJO (tarttuen kiinni sohvaan): Ei, ei, en lähde. Te kuulette,
    vieraatmiehet kaikki, en lähde, en lähde!

    JUULIA (muuttaa päätöstä): Kenties onkin niin parempi. Jää tänne, minä
    lähden yksin. (Riemuissaan.) Kaikki pitää, vaikka olen väärällä
    vekselillä lunastanut kaikki, vaikka väkinäinen oli onneni laitelma,
    kaikki pitää! Hoo, olen vetänyt onnea nenästä, olen nainen, olen
    viisas, olen kuolemaa kavalampi. Kun minä rakennuksen rakennan, kaikki
    pitää! Hyvästi siksi, ystäväni kaikki!

    AADOLF: Ethän toki jätä minua — mihin minä joudun?

    JUULIA: ”Rakkautt’ ei saa pyytämällä lainkaan!”

    AADOLF (hädissään): Ei saa ilmaiseksi, ei, vaan nythän minä maksan.
    Voi, elä jätä, elä, omaa Tutankhameniasi!

    Juulia lähdössä.

    Esirippu.

    KOLMAS NÄYTÖS

    Sama arkihuone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Aamuyön epätodellinen
    valaistus.

    PIIA: Meniköhän äiti kaupungille asti yöksi, kun ei kuulu takaisin?

    VEIJO: Hän ajoi varmaan kaupunkiasuntoonsa ja jää sinne.

    PIIA: Uskon kyllä, että hän aikoo erota isästä. Ei hän viihdy meillä.
    Minusta siinä ei ole mitään pahaa. Kaikkihan niin tekevät.

    VEIJO: Se ei ole mikään syy. Ikävä, että hän sotkee minut vielä asiaan.

    PIIA: Jos olet mies, pääset hyvin helposti erillesi.

    VEIJO: Voitko sinä sitten naida niin nolon miehen?

    PIIA: Mahtaisiko se valiten parata. Etteköhän te ole kaikki miehet vähä
    samantapaisia.

    VEIJO: Jos sitten kadut?

    PIIA: Avioliittoahan nuo käyttävät ihmiset, se on kai koeteltu muoto.
    Eikä minun asiani ole järjestää maailmaa lopulliseen muotoonsa.
    Kieltäydyn kunniasta.

    VEIJO: Kun et säikähdä niitä ikävyyksiä, joita saamme minun
    tyhmyyksistäni.

    PIIA: Alotamme siis ikävyyksistä. Alotamme kuitenkin. Katsokaamme, mitä
    muuta voit tarjota.

    VEIJO: Avioliiton riuduttavassa yksinäisyydessä, niinkuin äitisi sanoo.

    PIIA: Elä muistuta minulle aina hänestä. Muuten voin minä kysyä aina:
    niinkö hänellekin sanoit?

    VEIJO: Ei, jätä se, ole kiltti, muuten olen onneton.

    PIIA: Ei kannata, olenhan minä onnellinen.

    VEIJO: Vaan miten järjestämme elämämme, tiedäthän, että olen köyhä.

    PIIA: En tahdo rikkaaksi; kun tulee rikkaaksi, tulee vaan
    sydämettömäksi.

    VEIJO: Niin puhuu se vuosikymmen.

    PIIA: Tulemme kyllä toimeen, syömme vähä vähemmän aluksi. Sitten minä
    keksin sinulle tulolähteitä ja pakotan sinut ansaitsemaan. Meille tulee
    kai lapsia?

    VEIJO: Arvattavasti.

    PIIA: Se, näetkös, on hauska juttu. Lasten suhteen sitten tuumitaan,
    mitä tehdään. Minä, näetkös, rakastan lapsia hurjasti. Ja minä pidän
    lasten puolta. Niiden papan pitää olla sitten hyvin kiltti.

    VEIJO: Koetan olla.

    PIIA: No, jos ei olisi kiltti, olisi syytä kovistaa. Minä, näetkö, en
    aio antaa perään.

    VEIJO: Varjelkoon. Minäpä en suostu naisen valtaan.

    PIIA: Sitäpä ei sitten kysytä enää sinulta. Sitten käydäänkin sotaa.

    VEIJO: Sehän on vaarallista.

    PIIA: Se on hauskaa. Tarvitsen jonkun oman, jolle puran pahat tuuleni
    ja niin edespäin.

    VEIJO: Ja minä saan seisoa maalitauluna.

    PIIA: Koska olet omani, koska olen sinuun kovasti pihkassa, rakastunut.
    Jotakin hyötyä täytyy minulle siitä tulla.

    VEIJO: Ja minä seison paikallani, koska olen rakastunut. Tiedän
    varmasti, ettemme eroa.

    PIIA: Mistä tiedät, kerrohan.

    VEIJO: Kun minä ostan kravatin esimerkiksi, valitsen ja valitsen, niin
    tulee sitten paras, enkä voi sitä jättääkään. Se on minun, näes, koska
    se on paras. Sillä tavalla, sisäisesti, tuntee omansa.

    PIIA: Jahaa. Vaan mitenpä sinusta silloin tuntui, kun äitiä rakastit?

    VEIJO (lyhyesti): Ei mitenkään.

    PIIA: Olitteko hyvin helliä?

    VEIJO: Elä kiusaa minua sillä.

    PIIA: Ha-ha-haa. Uskon, että siitä saat kuulla. Sillä en voi sitä
    unohtaa.

    VEIJO: Ansaitsen sen. Mutta koeta jättää se.

    PIIA: Enkä jätä. Voit perääntyä, jos tahdot, mutta sitä en jätä, en.
    Olisinhan hullu. Se on minun valttini, ja sillä saan sinut talttumaan,
    jos kuria tarvitset.

    VEIJO: Sinä tahdot siis kesyttää minut, tahdot, että minustakin tulee
    tohvelisankari.

    PIIA: Ettäs sukuun tulisit. Ha-ha-haa, sitäpä en ollut ajatellut. Se
    olisi kyllä hauskaa. Ne ovat somia sellaiset — sankarit.

    VEIJO: Miksi olet niin paha? Se ei ole kaunista.

    PIIA: Mutta se on mukavaa minulle. Olen oikeassa aina, saan läpi
    tahtoni aina, mies on syyllinen aina.

    VEIJO: Sehän kuuluu lupaavalta.

    PIIA: Mies kantakoon ristinsä, kun on sen itse veistellytkin.

    VEIJO: Sinähän olet jo hyvin oppinut.

    PIIA: Enpä olekaan huonopäinen.

    VEIJO: Ihaelen sinua.

    PIIA: Se on hyvä aluksi.

    VEIJO: Rakastan sinua, ah.

    PIIA: Niinkö sanoit äidillekin, silläkö äänenpainolla?

    VEIJO: Oh, en!

    PIIA: Hän ei olisi tyytynyt huonommin lausuttuun.

    VEIJO: Sinä loukkaat minua aina.

    PIIA: Olkoon siis! — Kauanko luulet rakkauden kestävän?

    VEIJO: Aina.

    PIIA: Näin alussa. Mutta miten luulet, että sitä pitäisi pitää, että se
    kestäisi kauemmin kuin aina?

    VEIJO: Varovaisesti.

    PIIA: Säästeliäästi. On riideltävä alusta asti välillä, niin se kestää
    kauimmin.

    VEIJO: Ahaa.

    PIIA: Näetkös nyt.

    VEIJO: Nyt minä ymmärrän.

    PIIA: Luuletko, onko ollut maailmassa yhtään ehjää rakkautta,
    täydellistä, särötöntä, iankaikkista hehkua?

    VEIJO: Eipä tietysti.

    PIIA: Luuletko, että tulee olemaan?

    VEIJO: Eipä tietysti.

    PIIA: Miksi siis vannoisimme mekään siihen, mitä ei ole, eikä tule
    olemaan. Meille on paljon tärkeämpää oppia vetämään etuja toinen
    toisemme puutteista, siinä on avioliitto.

    VEIJO: Elä sano, panen sen päähäni.

    PIIA: Unohdat sen, kun seisot tulilinjalla.

    VEIJO: Ha-ha-haa, pikku velho. (Ottaa hänet kiinni.) Rakas, rakas pikku
    velho.

    PIIA: Tuhma — tuhma poika.

    VEIJO: Sano rakas.

    PIIA: Enpä sano.

    VEIJO: Minä rusennan sinut, ellet sano. (Rusentaa.)

    PIIA: Aah — rakas, rakas, no, jo riittää. — (Pääsee irti.) Mokoma!

    VEIJO: Eipä riitä. (Ottaa kiinni.)

    PIIA (repäistyy irti): Riittää. Olet tuhma, tuhma!

    VEIJO (ajaa perästä): Enpä ole. Kostan.

    PIIA (juoksee ikkunan luo, avaa sen, huutaa ulos). Isä, isä (katsoo
    voitonriemuisena Veijoon, sitten ulos). Mitä pappa siellä laittelee?
    (Kuuntelee vastausta.) Vietätte Justus-sedän muistojuhlaa. — Mitä,
    mitä, en kuullut? Ahaa, äidin erojuhlaa. Se on oikein. Pappa juhlii
    vaan. Mutta tulehan nyt sisään, minulla on sinulle täällä yllätys.
    (Kuuntelee.) — Mitä pappa sanoo? — ettäkö jalat eivät kanna? No,
    Riikka taluttaa toiselta ja Lempi toiselta puolen. Kas, sehän liikkuu
    jo yksinään kuin hyvä höyrykone. Ha-ha-haa. (Kuulostaa.) Mitä? Kuulenko
    oikein — onko sinulla hauta siellä valmis? Mutta sehän on
    farssimaista. Mitä? — Ellei ole kuin lapsi, ei pääse — mihin?
    Ha-ha-haa, kyllä, kyllä tänne voi koko paratiisi majansa muuttaa, eihän
    toki kukaan pahaa tykkää, tulkaa vaan, kaikki eläimet, strutsit,
    apinat, tervetuloa kaikki! (Kääntyy pois ikkunasta.) Ajatteles, he
    leikkivät paratiisia. Miten heillä on hauskaa. Isä on Aatami ja Riikka
    on Eeva. Yllätetään nyt isää. Ota minut lähellesi (kiertää käsivartensa
    Veijon kaulaan). Tekeydy nyt hyvin rakastuneen näköiseksi.

    VEIJO: Enkös ole sitä tekeytymättäkin?

    AADOLF (tulee paperihattu päässä, hoiperrellen ja autuaana):
    Mi-mi-mitä, tyttö? (Hieroo silmiään.) Kas, kun en oikein näe. Minun
    näköni on niin huonontunut. Äiti oli oikeassa. Oletko se sinä, Juulia,
    vai sinä, Piia? Mitä sinä teet, tyttöseni?

    PIIA: Minä syleilen tätä miestä, isä.

    AADOLF: Niin mi-mi-mitä?

    PIIA: Minä syleilen tätä miestä.

    AADOLF: Olen menettänyt kuulonikin.

    PIIA: Tyttö syleilee sulhastansa.

    AADOLF: Sukulaistansa.

    PIIA: Sulhasta, sulhasta!

    AADOLF: Ei, nyt olen menettänyt järkenikin. (Hieroo päätänsä.) On
    tullut kallistettua liikaa, sitä se on, lapsi kulta. Isä ei nyt näe, ei
    kuule, ei tajua oikein, autahan minua alkuun vähä.

    PIIA: Isä näki, kuuli ja tajusi oikein. Tämä on minun sulhaseni.

    AADOLF: No, mutta mitä sanoo hän itse (osoittaa Veijoa).

    VEIJO: Niin ovat nyt asiat.

    AADOLF: Mutta mitä sanoo mamma?

    PIIA: Saammepa sen kuulla sitten.

    AADOLF (jolle kirkastuu asia): Haa, te puhuitte pilaa, te näyttelitte
    taas jotakin näytöskappaletta. Ha-ha-haa, minä olen oikea tarhapöllö,
    aasi, elefantti, kilpikonna. Elkää suuttuko, ha-haa. Olinpa vähällä
    uskoa sen todeksi.

    PIIA (syleilee ja suutelee Veijoa): Näkikö pappa?

    AADOLF: Kuuluuko sekin kappaleeseen? Ei, mutta sinä näyttelet jo
    erinomaisesti (aplodeeraa). Niin menee maailma vähitellen eteenpäin.
    Mikä kappale se on? Jos se on näytöskappale toisista, on se komediia,
    jos se on itsestä, on se tragedia. Mutta lopettakaa nyt, lapset. Se
    muuttuu luonnoksi vähitellen.

    VEIJO: Emme me näyttele lainkaan. Tämä on luontoa.

    AADOLF: Sikäli kuin taide on luontoa.

    PIIA: Ei, pappa, sikäli kuin luonto on taidetta, kun siinä ilmenee
    rakkautta perin luonnollisista syistä.

    AADOLF: Mi-mi-mitä hem — te puhutte nyt (hieroo päätänsä), pääni on
    ihan sekaisin, se ei kestä enää mitään, ei mitään.

    VEIJO (rohkeasti): Rakastan tytärtänne.

    AADOLF: Entä äitiä?

    VEIJO: Ei, vaan tytärtä.

    AADOLF: Vaan mitä sanoo äiti, vaimoni, entinen vaimoni — nykyinen
    morsiamenne? Hänhän se määrää, mitä saatte tehdä ja mitä tekemättä
    jättää.

    VEIJO: Käytän tilaisuutta hyväkseni ja pyydän tyttärenne kättä.

    AADOLF: Ja tytär — mitä hän pyytää?

    PIIA: Minä en pyydä muuta kuin rahaa kihlasormuksen ostoon ja tämän
    miehen sormustani kantamaan.

    AADOLF: Pohjalta paranee. Kaipa minä nyt kuolen, kun olen niin
    sekaisin. Vanha miesparka, ei siedä enää elämää, se on liian väkevää
    (köpittää ikkunan luo). Noo, joutukaahan, Mölsä, tuokaa se arkkuni
    tänne, se hauta ja seppeleet, nyt niitä vasta tarvitaankin. Mitä?
    Tuokaa kaikki korit ja pullot, että saadaan oikeat hautajaiset pystyyn.
    (Sisässä oleville.) Asetun lepäämään arkkuuni ja kuuntelen, kun te
    harjoittelette näytöstänne, lapset, ja sitten kuolen, kun te
    rakkaudesta kauniisti puhutte.

    PIIA: Pappa, minä rakastan häntä.

    VEIJO: Ja minä rakastan häntä ja pyydän omakseni.

    AADOLF (aplodeeraa): Hyvä, hyvä! Jumalainen pila. Vaan minun
    Piiatyttöni voi sellaisen keksiä. Tämä on tietysti farssi, koska siitä
    puuttuu punainen lanka ja syyt ja seuraukset ja syvempi elämänviisaus.
    Elämä on syvä ja murheellinen asia. Mutta kenellä on vaimo, hänellä on
    oma murhenäytelmä aina kotona. — No, miten se olikaan, herra?

    VEIJO: Nain tyttären!

    AADOLF: Ha, sattuvasti sanottu! Ytimekkäästi. Nain tyttären! Vailla
    vertaa! Voimmepa nyt siis viettää kihlajaisia samalla. Remuta, vähä.
    Täytyy ryyppiä. Kun näen ryyppiviä ihmisiä, uskon, että ihmisellä on
    sielu, kun näen ryyppimättömiä, pelkään, ettei sielua ole ollenkaan —
    siksi, ystäväni, suokaa anteeksi tyhmät tapani!

    PIIA: Isä etsii sielua vaan!

    Riikka, Lempi, Eljas ja Mölsä tulevat kantamuksineen. Mölsällä
    on suuri, avonainen ja pitkä vasu, kuin arkku ja seppele.
    Toisilla on kukkia, juomatavaroita, koreja. Eijasta koristaa
    jokin strutsinsulan tapainen. Mölsää on jollakin muodostettu
    apinaksi. Kaikki ovat juoneet koko yön.

    AADOLF: Tervetuloa, hyvät paratiisilaiset. Saanko julkaista iloksenne
    tyttäreni-enkelin ja erään toisen (osoittaa Veijoa) herra-enkelin
    kihlauksen?

    RIIKKA: Ei, mutta ehei!

    LEMPI (kättelee nuoria): Pyydän onnitella.

    PIIA: Kiitoksia.

    VEIJO: Kiitoksia.

    RIIKKA: Mutta mitä sanoo rouva?

    LEMPI: Eihän hän kuulu taloon enää.

    RIIKKA: Hän on eronnut tämän herran tähden.

    AADOLF (supattaa Riikan korvaan) — niin!

    RIIKKA: Hä-hä-hää! Se sopii. Onnittelen nuorta paria.

    LEMPI: Minä arvasin sen.

    RIIKKA: Menek, etkä arvannut, hä-hä-hää!

    ELJAS (kättelee): Onnea.

    Naiset laittavat pöytää.

    MÖLSÄ: Jassoo, saiko rikkaankin miehen tämä neiti?

    VEIJO: Ei.

    MÖLSÄ: Jassoo? Jos ei ole rikas, onhan rakas, hää?

    PIIA: On, on rakas.

    MÖLSÄ: Tuleehan tytön mukana rahoja nyt. Siihen kai perustit? Jassoo!
    Eläinkin etsii laidunmaansa, saati sitten ihminen. (Taputtaa Veijoa.)
    Minua vaan ei onnesta vielä.

    ELJAS: Mitäs menit minunkin papinkirjojani penkomaan.

    MÖLSÄ: Käskyn mukaan.

    ELJAS: Oikeastaan siitä oli minulle vaan hyötyä.

    LEMPI: Mitä jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman. En
    minä ystävyyttäni niin vaan ylössano.

    RIIKKA: Elä, elä mitenkään, vaikka hän ei tiennyt, onko hän naimisissa
    vai ei.

    AADOLF: On totuuksia, joita pitää tietää, vaan joista pitää vaieta.

    RIIKKA: Ahaa, vai on niitä.

    AADOLF: Minä tiedän. Minulla oli vaimo —

    ELJAS: Lauha tuuli hän on vielä rajumyrskyn rinnalla. Onko sinulla
    lasit jo, Riikka?

    RIIKKA: Tässä ovat (kaataa).

    AADOLF: Pois nyt huolet arkipäiväiset (tahtia lyöden puoliksi laulaen
    sanelee):

    ”Kuulkaapa kun laulu soi,
    suokaatte murheen mennä,
    surra kun emme voi,
    sallikaamme ilahdella!”

    Lempi ja Eljas yhtyvät Aadolfin lauluun, pyörähtävät: ”Rallaa-a
    lallaa-a, niinkuin laulaa luonto hymyillen —” j.n.e.

    Mölsä tarjoutuu pyöräyttämään Riikkaa, joka lyö häntä kädelle.

    RIIKKA: Kyllä onkin nyt juhlittu. Ensin Justuksen muistojuhla, sitten
    rouvan erojuhla —

    AADOLF: Sitten lasten kihlajaiset ja nyt papan hautajaiset. —

    PIIA: Pappa, se taitaa mennä liian pitkälle.

    VEIJO: Vietetään nyt kihlajaiset vaan.

    AADOLF: Ei mikään ole niin kaunista kuin se, kun uusi oksa versoo ja
    kukkii vanhan puun rungosta. Puu on elänyt aikansa, kukka vaan kukkii.
    Riikka, pane päänalusta arkkuun, tahdon siihen nukahtaa. Harjoitelkaa
    te sillä aikaa omaa kappalettanne rakkaudesta.

    RIIKKA (asettaa tyynyn arkkuun): Hyvä siinä on nyt köllötellä.

    AADOLF: Aseta taakse seppeleeni (Riikka hakee silityslaudan taakse ja
    asettaa sille seppeleen. Aadolf antaa kaksi tyhjää pulloa, joihin on
    pistetty kynttilät, ja Riikka asettaa ne arkun molemmin puolin.) —
    hyvä on. (Asettuu pitkällensä.) Lue nyt muistovärssy.

    RIIKKA (lukee nauhoista): ”Tässä lepää Aadolf Lapatossu. Hän eli
    ennenkuin hän kuoli, hän kuoli ennenkuin hän eli vai — vai —”
    (tirkistää) —

    AADOLF: — ”ennenkuin hän eli vaimonsa vallan alla”.

    PIIA: Isä lepää, me jaloittelemme vähä puutarhassa.

    AADOLF: Tehkää niin.

    Veijo ja Piia menevät.

    AADOLF: Laulapas nyt, Eljas, se laulu — kesäillasta —

    ELJAS (puoliksi laulaen):

    ”Kun kuulet kuolleheksi,
    tee risti rantahan.
    Ja ne aallon tuomat luuni
    peitä ne santahan.
    Käy sitten kesä-illoin
    minua katsomaan,
    kuinka ruusut kaunihisti
    haudalla kukoistaa.”

    AADOLF: Jaa — jaa.

    MÖLSÄ: Jassoo, ei tuo ole vielä mitään talonpoikaisen kuolema, mutta
    kun herrasväet kuolevat, se minua ihmetyttää. Miksi pitää heidän
    kuolla?

    AADOLF: Riikka, anna tänne minun lasini. (Saa sen.) Ei mikään
    tuntemistani ole ollut niin ihana kuin elämä; kun se on ollut, on se
    paras ollut. (Kohottaa maljaansa, juovat.)

    RIIKKA: Voi voi, tässä juhlahumakassa menettää ihan maineensa ja muut
    paremmat puolensa.

    ELJAS: Mitä hyödyttää meitä maineen säilyttäminen. Ei mikään niin
    helposti katoa, ei mikään ole niin epäluotettava kuin se.

    RIIKKA: Jos minä väitän, että hyvästä maineestani olen mitään hyötynyt,
    niin minä valehtelen, kuin valaskala valehtelen.

    AADOLF: Riikka kulta, kun minä en tiedä, mitä olisi tehdä, kun yhä
    janottaa?

    ELJAS: Pitää poistaa jano.

    AADOLF: Miten se parhaiten lähtisi?

    ELJAS: Kun juo kylliksensä.

    RIIKKA (ojentaa Aadolfille lasin, juovat): Joko nyt helpottaa?

    AADOLF: Jo taas.

    LEMPI: Se vasta hyvää juomaa.

    RIIKKA: Kaikki paha se hyvältä maistaa.

    MÖLSÄ: Jassoo. Mikähän siinä?

    RIIKKA: Mikäs kun synti.

    LEMPI: Vaan ei elämä synninhumakassa hukkaan kulu.

    RIIKKA (Aadolfille): Ottaako?

    AADOLF: Joisinko ehkä? Aadolf sanoo: juo. Juulia sanoo: elä juo. Mutta
    nyt Juulia ei näe, mitä Aadolf tekee (ottaa lasin).

    MÖLSÄ: Ruoka se on nälän rohto, juoma janon sammuttaja.

    ELJAS: Missä viisas? Viinan luona. Missä hurskas? Humalassa.

    AADOLF: Luo umpeen hauta, Mölsä. (Mölsä asettaa havunoksia peitoksi.)

    MÖLSÄ: Leväten leuto elämä.

    AADOLF: Hyvä on lapsen lasna olla, kultakehdoss’ kellahdella. — Tule
    tänne sänkyyn sinäkin, Riikka. Täällä on hyvä köllötellä.

    RIIKKA: Nukkukaa nyt jo pois.

    ELJAS: Ja kun tulette tuomarin eteen, joka kysyy, minä sinä siellä
    kuljeksit — mitäs vastaat?

    AADOLF: Aasina minä siellä kuljeksin, porsaana olisin tahtonut olla.

    ELJAS: Porsaana elit ja porsaana kuolit.

    AADOLF: ”Aasi”, sanoi minun vaimoni aina. Voisiko vaimo siis erehtyä?
    Vaimo? Nyt ei häntä ole. Riikka, minun armaani, tule, anna kätesi
    mulle.

    RIIKKA (pitelee Aadolfin kättä): Hyst, hän nukkuu.

    ELJAS: Nukkuiko hän?

    RIIKKA: Hän nukkui. Oli aikaista hakea näin paljon juomatavaroita
    Justuksen kellarista.

    LEMPI: Karoliina itse antoi.

    RIIKKA: Minä en osaa uskoa vieläkään, että sinä olisit Justus-vainaan
    tytär.

    LEMPI: En minä itsekään.

    MÖLSÄ: Olisi siinä ollut mitä periä.

    LEMPI: Ei noilla väliä.

    ELJAS: Olisi ollut somaa vaihteen vuoksi tulla rikkaaksi.

    MÖLSÄ: Olisi saanut herras-sulhasen.

    ELJAS: Olisi ostettu entinen vaimo irti ja menty naimisiin.

    RIIKKA: Usko miesten puheisiin!

    ELJAS: Aina ne ovat vihaisia meille miehille, mutta paljon vähemmän ne
    meitä rakastaisivat, jos olisimme naisia.

    LEMPI: Antaa Eljaksen olla!

    RIIKKA: Etpä naimisiin pääse.

    LEMPI: Kun on naimisissa, pian pohja näkyy.

    ELJAS: Annahan, kun talon maalaus on tehty, lähdetään houkuttelemaan
    eroa, jos rahoitta onnistutaan.

    RIIKKA: Ette onnistu rahoitta.

    MÖLSÄ: Hulluhan nainen olisi, jos turvansa jättäisi.

    LEMPI: Mitäpä noista! Ikäväänkin avioliitossa kuolisi.

    RIIKKA: Jos osaat pitää pientä vilpinvirettä, pikkuliukasta petosta,
    jota mies vaatii, kyllä se ajan kuluttaa.

    MÖLSÄ: Jassoo? Vai vilpinvirettä. Osaa ne naiset sen synnin sarvista
    kiinni ottaa. Eikä ne viitsi valehdella edes.

    RIIKKA: Vielä tässä valheet ja muut pehmennökset — muka miehen tähden!
    Ei kannata!

    KAROLIINA (tulee sisään): Mitkäs juhlat ne täällä vielä ovat?

    RIIKKA: Samaa juhlaa vaan.

    KAROLIINA: Ja mikäs pensas se tässä köllöttää?

    RIIKKA: Hyst! Se on hän itse. Juuri nukkui.

    KAROLIINA: Nukkuupa kuin henkihieverissä.

    LEMPI: Oliko Karoliina kotonaan tänä yönä?

    KAROLIINA: En uskaltanut mennä. Nukahdin vähä naapurissa, nyt olen
    sinne matkalla.

    LEMPI: Mitä te pelkäsitte?

    KAROLIINA: Ajattelin, että jos se heräisi siitä vielä, niin minäpä
    vasta säikähtäisin.

    LEMPI: Olisinhan minä voinut tulla mukaan.

    RIIKKA: Ei kai kuollut herää?

    ELJAS: Ennenkuin viimeisellä tuomiolla.

    MÖLSÄ: Herää se, kun sattuu. Jos oikein heittiö on, kummittelemaan
    käypi.

    ELJAS: Jos on valekuollut, niin herää.

    KAROLIINA: Elkää, ihan puistattaa.

    RIIKKA: Ryyppää vähä, että kylmänväreet painuvat maahan, josta ovat
    tulleetkin.

    KAROLIINA (puisteleiksen): Huu, se on sittenkin niin hirveä asia.

    RIIKKA: Kuolemako?

    KAROLIINA: Ei kuolema. Kuolemahan tappaa vaan, ja sitä sitten on, mikä
    on, vaan valekuolema ja kummittelu. Onko sitä sitten vai eikö ole
    ihminen?

    RIIKKA: Ei nyt pelätä.

    KAROLIINA: Kun on yö vielä ja kaikki pahat liikkeellä.

    ELJAS: Ei se siitä nouse enää.

    KAROLIINA: Mutta jos voisi, nousisi se Justus. Olen siitä varma. Ei se
    lepoon hyvällä suostu. Ja tekisi se sen toisten uhallakin,
    pelotteleisi, kummitteleisi ja järjenkin toisilta veisi.

    RIIKKA: Hyi tuota, ihan puistattaa. Tarttuu pelko vielä minuunkin.

    ELJAS: Sen uskon, että jos voisi, nousisi ja tulisi tänne ryyppäämään
    lähtiäisensä. Ja tulisivat ne monet muutkin.

    RIIKKA: Elkää, elkää enää!

    LEMPI: Nousisi tekemään meille testamentin, Karoliina.

    KAROLIINA: Elä, hyvä lapsi! Jos tulisi!

    LEMPI: Sitten se kuultaisiin, nyt ei kukaan Karoliinaa usko.

    KAROLIINA: Ei tarvitse uskoakaan, ennen minä olen rahoitta kuin
    kummitukselta tahi haamulta niitä haluaisin — tahi kuolleen rauhaa
    toiveillani rikkoisin!

    RIIKKA: Ennen toki. Olethan sinä nuori vielä ja voit saada toisen
    miehen.

    MÖLSÄ: Jaa-a. Siellä kaupungissa on yksi leski, minun sukulaisiani,
    mitä, jos minä sinulle paikkaa kysäiseisin?

    KAROLIINA: Elähän kiirehdi. Suru on vienyt minut niin kalvakaksi, kuka
    minua enää ottaa?

    MÖLSÄ: Jassoo, kalvakaksi? Ottaa, ottaa ne silti. Parhaissa lihoissasi
    vielä olet.

    KAROLIINA: No, no, elkäähän nyt, konstaapeli. Mietitään, mietitään
    ensin.

    RIIKKA: Kelpaat sinä vielä!

    KAROLIINA: Ettäkö kelpaan? No ei nyt sentään tiedä. Riippuu
    ottajastakin. Ei niin, etteikö ottajoita voisi jokunen olla, mutta sitä
    on ollut niin kiinni siinä Justuksessa.

    MÖLSÄ: On, on ottajoita toki.

    RIIKKA: Jassoo? Taitaisi Mölsä itsekin meinata?

    MÖLSÄ: Mikä ettei, jos ei parempia ottajoita ole.

    KAROLIINA: Ei nyt sentään. Minä, näetkös, olen herrasväkeä ja minulla
    on herrasvaatimukset.

    MÖLSÄ: Konstaapelihan minäkin olen, ja virkamieshän se on sekin.

    KAROLIINA: Voipi olla. Mutta minä olinkin oikean herran rouva ja monta
    rappua olisi astuttava alas meiltä teille.

    MÖLSÄ: Pistetäänhän se entinen nyt ensin maan rakoon ja tuumitaan
    sitten!

    RIIKKA: Se ei vetele, ei vetele.

    MÖLSÄ: Helpommalla siinä leipänsä saa.

    KAROLIINA: Ei se ole niin helppoa — talonpojan kanssa.

    RIIKKA: Paksunahkaisempi siinä olla pitää. Työkseen siinä häpeillä saa.

    MÖLSÄ: Mutta perille siinä vaan tulee siinäkin, niin että keikahtaa.
    Ajaa vaan huristaa syntikuormineen tietä, joka on lavia kuin Nissilän
    isännän sontarattaat — ajaa hurottaa päähän asti, ihan taivaan
    tanhuoille, vaikka onkin nainut talonpojan kanssa ja vähä useamman
    kerran.

    RIIKKA: Puhuu kuin puuta heinää, tökertää tökerö. Tässä ei nyt ole
    kysymys autuuksista eikä sinun naimisistasi, taitaa se nyt maailman
    tärkein asia olla. Ehdit vielä puolesi pitää.

    MÖLSÄ: Jaa-a, ettäkö puoleni? Saakin siinä nerokas olla, jos mieli
    puolensa pitää ja osansa ottaa, tämä pitkäkynsi. Vaan minä kun kaupat
    teen, teen tiiviit, enkä aio katua. Jos Karoliina olisi minusta
    intressattu —?

    RIIKKA: Hää, tee kaupat, tee, petä toisia, loiski syntiä. Oh, kaiken
    muun anteeksi antaa, vaan ei pöllömäisyyttä. Sille ei Jumalakaan naura.
    Kosipas nyt Karoliinaa, vainaja ei vielä haudassa. Anna nyt hänen
    ensimmäistään ensiksi loppuun surra.

    MÖLSÄ: Surkoon, surkoon toki.

    ELJAS: Antaa heidän rauhassa sureksia.

    RIIKKA (siirtyy Karoliinaa lähemmä): Kun tarkemmin ajattelen, oli syy
    sinun, et osannut olla kylliksi varovainen.

    KAROLIINA: Hyvä on maalla sanoa, kun merellä vahinko sattuu. Minä olin
    varovaisempi vielä kuin varovainen, niin varovainen, etten uskaltanut
    olla varovainen. Mutta hän ei ollut ehtinyt tehdä testamenttia, niinpä
    vaan arvelen. Ei hän vihollisen leiriin olisi kaikkea viskannut.
    Testamentti on viimeinen linnoitus vihollista vastaan, kuka sitä ei
    varustaisi. Johan tänne sitten häpeäkseen syntyisi, täällä vaan
    häpeäkseen eläisi ja täältä häpeäkseen kuolisi.

    RIIKKA: Et ole itkenyt oikein, se keventäisi tuskaasi.

    KAROLIINA: En surkeuttani itke, en. Mutta onhan se sydämessä joku
    kolkka, jossa vainajata itkeä voisin. Itkeä? — Sillä sammuneet,
    sammuneet ovat silmät, jotka minua katselivat usein, ei tähyile
    saalista kotkan katse, ei vaaneksi vihollista, ei näe aurinkoa, ei
    rikkautta, minkä itse keräsi. — Ooh, vieras sen kaikki vei, kun
    loppuun lopahti elon juoksu, kun vaaneksi viekas kuolo ja saaliikseen
    miehen sai —.

    RIIKKA: Kun vaaneksi viekas kuolo ja saaliikseen miehen sai —
    (Pyyhkivät silmiään.)

    AADOLF (herää, eikä muista, missä hän on): Olenko minä vielä, vai enkö
    minä enää ole? Ah, olen tuonen mailla, nyt muistan. Ja kaikki te olette
    saattaneet minut tänne saakka. Elkää itkekö, vaimot. Täällä on hyvä
    olla. Montako minulla vaimoa olikaan? — Oletteko te kaikki minun
    omiani? Riikka, sinähän olit viimeinen? Vai oliko se Karoliina?

    KAROLIINA: Enhän minä teillä ole ollut, veljellänne vaan olin.

    AADOLF: Hän taisi kuolla ennen minua, mitenkä minä muistelen?

    KAROLIINA: Kuollut on, kuollut.

    AADOLF: Ja olitkos Lempi minun tyttöni?

    LEMPI: Ei, hän erehtyy.

    KAROLIINA: Hän oli Justuksen.

    AADOLF: Ahaa, Mölsä, pitipäs sinun tulla tänne, pitipäs lähteä
    konstaapelismiehenkin matkalle. Mutta missä on muu saattueeni, minne se
    joutui.

    RIIKKA: Ei täällä ole muita.

    AADOLF: Näin unta — se oli kai elämä, se oli viehättävää kuin
    saippuakupla, tyhjää täynnä, se heijasti hiukan jotakin kaunista,
    pingoittui ja särkyi.

    LEMPI: Unen kangastusta.

    RIIKKA: Te joitte kuin porsas ja nukahditte hiukan.

    AADOLF: Miksi täällä on niin hiljaista — kuin jokin ääni, maallinen,
    olisi hävinnyt ja haipunut. Ei enää kaiu korvissani se — mikä?

    RIIKKA: Juulia-rouvan ääni.

    AADOLF: Se, juuri se. Missäs hän nyt on? Ai, hän jäi sinne.

    RIIKKA: Hänhän otti eron.

    AADOLF: Hän otti eron, se on totta. Ja nythän sinä, Riikka, olet minun
    vaimoni?

    RIIKKA: Mikä lienen.

    AADOLF: Nyt on niin hyvin kaikki. Tämä rauha ja sopusointu — tekee
    hyvää sielulleni.

    KAROLIINA: Olisi pitänyt osata hallita vaimoansa.

    AADOLF: Minähän hallitsin vaimoani ja olisin hallinnut useampiakin.
    Mutta mitä hyödyttää hallita liiaksi vaimopahaista. Kenelle siitä on
    iloa. Ei minulle eikä hänelle. Johan hän ikävystyisi ihmispolo. — Kas
    kun järki juoksee kuten ennenkin. On kuin eläisin, eläisin ja
    rakastaisin elämää taas.

    KAROLIINA: Tehän elätte!

    RIIKKA: Te vaan nukuitte.

    AADOLF: Annahan ryyppy, Riikka, että selviän taas.

    RIIKKA (antaa): Kas tässä.

    AADOLF: Jos se menee sisään, olen. Jos se juoksee pitkin ruumistani, en
    ole. Peevelin hieno keksintö. Katsokaa kaikki. (Juo.) Se meni sinne,
    tunnen, tunnen sen. Olen, olen. Parempi olla kuin ei olla. Riikka,
    vaimoni. Missä on meidän poikamme Matti?

    RIIKKA: Hyst, vielä höpsii, on unesta ihan sekaisin.

    AADOLF: Me olimme kihloissa Riikan kanssa ennen, siitä on liki viisitoista vuotta
    . Mutta Riikka ei silloin tullut minulle.

    RIIKKA: Piika — herralle! Hevosetkin sille nauraisivat.

    AADOLF: Ja mulle kävi hullusti — ei, kun Riikalle kävi hullusti, tahi
    Matille kävi hullusti, kun hän tuli maailmaan omin lupinsa.

    RIIKKA: Nyt olkaa jo vaiti.

    AADOLF: Ei ole vaikenemisesta hyötyä enää. Juulia erosi, olen vapaa ja
    sinun omasi.

    RIIKKA: Voi voi, kun nyt olisi hiljaa vaan.

    AADOLF: Meitä sitovat ensiluokan yhdyssiteet, lujat kapalovyöt, kohta
    viidentoista talven takaiset. Nyt saa poika sanoa minua papaksi ja
    mammaa mammaksi.

    RIIKKA (pyyhkii silmiään): Ah, kuitenkin!

    AADOLF: Ohoijaa, en ole koskaan ollut näin onnellinen. Elämä, ole nyt
    hyvä pojallesi. Elä rusikoi minua enää. Anna rauhaa oman Riikkani
    rinnalla. (Ottaa Riikan käden omaansa.)

    KAROLIINA: Olisipa minullakin vielä mies, miten ihanaa elää sen
    rinnalla ja omana. Minä en vastusteleisi, minulle saisi tehdä mitä
    tahansa, minä miestä rakastaisin, en mitään pyyteleisi.

    RIIKKA: Et rikkautta enää?

    KAROLIINA: Kun on oma mies, muuta ei tarvitse, oli rikas tahi köyhä.
    Sitä minä en ennen ymmärtänyt. Miten minä miestä kaipaan ja rakastan,
    sen tietää Luoja yksin. Rakastan hänen koukkujansa ja konstejansa ja
    kuriansa!

    LEMPI: Kyllähän mies on aina mies, huonoinkin mies, se uljas luonto,
    komia nähdä ja rakas tehdä tuttavuutta.

    KAROLIINA: Ooh, jos minullakin mies olisi — se uljas luonto, se komia
    tehdä tuttavuutta!

    AADOLF (nousee ylös Riikan tukemana): Se väkevä luonto, se uljas tehdä
    tuttavuutta! Urhokas, säikkymätön, oi minua jehua, peevelinmoinen urho!
    Tulkoonpa nyt riita, sanasota. Antaa sataa, antaa sataa tulta ja
    tulikiveä: pam, pam, pam! Takkasomykky (kumartaa). Ei partakarvakaan
    palanut. Haa, tämä vaimon mies, oman vaimonsa urhokas sankarismies.
    (Menee Riikan taluttamana istumaan.)

    Juulia tulee ulkoa.

    JUULIA: Mitäs siivoa tämä on? Oletteko juoneet koko yön? Aadolf, kyllä
    minä sinut opetan.

    AADOLF: Elä, elä.

    JUULIA: Aa, minä en voikaan enää sinua opettaa.

    AADOLF: Niin ikävä, et voikaan enää minua opettaa. Käyhän istumaan, ole
    hyvä. Olemme juoneet koko yön — oikein peevelinmoisesti kerran!

    JUULIA (suuttuu taas): Ja huone on tässä kunnossa. Elkää luulko, että
    maailma tähän loppuu. Pian siivoamaan, naiset!

    Naiset alkavat siivota. Mölsä ja Eljas vievät pulloja pois.

    JUULIA (muistaa): Anteeksi, enhän minä täällä saakaan enää komentaa.
    Sehän on teidän oma asianne. Juhlikaa, olkaa hyvät, elkää antako
    häiritä itseänne. Ei tahdo muistaa, ettei ole enää tässä pikku pesässä
    kiinni. Oh, olenhan minä nyt vapaa, vapaa ja rikas.

    KAROLIINA: Joo, joo, sopii kehua. Nyt taidankin minä lähteä kotiin.

    JUULIA: Ja pakkaa vaan siellä tavarasi, että olet muuttoon valmis.

    KAROLIINA: Kiitoksia, paljon kiitoksia. Ähää, ei muuta kuin lähde ja
    soita suolla mennessäsi. Ähää!

    Naiset lähtevät. Riikka ja Lempi vievät osan tavaroista pois.

    AADOLF: Saanko tarjota pikku lasin?

    JUULIA: Kiitos. (Ottaa.) Ja kiitos kaikesta! Tietysti eroehdoista
    sovimme.

    AADOLF: Se on selvää. Ehdoista aina sovimme. Sinä saat tehdä, niinkuin
    tahdot.

    JUULIA: Kuka sinulle tulee nyt taloutta pitämään?

    AADOLF: Riikka — ähää, on minun nykyinen — yhym, ähäm, öhöm —-
    morsiameni.

    JUULIA (kiivastuu): Sen arvasin. (Lauhtuu.) Asia ei kuitenkaan kuulu
    enää minulle.

    AADOLF: Näes, tuli hankituksi se poika vähä niinkuin ennenaikojaan.

    JUULIA (kiivastuu): Valehtelit ja petit minua, väitit aina, ettei se
    ole sinun, niinkuin en olisi sitä tiennyt. Mikä häpeä!

    AADOLF: Elä suutu, asiahan ei kuulu enää sinulle.

    JUULIA: Ei, ei, Luojan kiitos, kunhan pääsen kunnialla eroon — osh,
    senkin aasi!

    AADOLF: Mitä, sanoitko minua aasiksi, kuten ennenkin?

    JUULIA: Aasi, aasi, aasi!

    AADOLF: Vaikka minulla ei ole aasin korviakaan. Sovitaan nyt pois.
    Nythän sinä saat määrätä ehdot.

    JUULIA (lauhtuu): Olkoon. Kun perintö on nostettu, otan minä sen
    haltuuni.

    AADOLF: Kiitos vaivastasi!

    JUULIA: Ja sinulle jää tämä talo ja kaikki mitä tässä on.

    AADOLF: Ja velat?

    JUULIA: Ja velat.

    AADOLF: Kiitos hyvyydestäsi.

    JUULIA: Toivon, että sinä elät kuten ennenkin.

    AADOLF: Elän, toivotaan, pitkän elämän. Koetan elää viimeiseen tippaan
    asti. Koeta sinäkin.

    JUULIA: Ja toimeen hyvin tulet. Onhan Riikka hyvä?

    AADOLF: On hyvin hyvä vaimoihmiseksi.

    JUULIA: Sinusta voi tuntua, että minä saan liikaa. Mutta muista, että
    minä en ole saanut mitään tähän asti elämältä.

    AADOLF: Se on paha se. Jaa — mutta, — saithan sinä minut!

    JUULIA: Jaa-a. Saaliinpa siinä sai, lahjan erinomaisen.

    RIIKKA (tulee Karoliinaa saattamasta): Karoliina pelkäsi mennä sinne.

    JUULIA: Oh, tuo oppimaton ihmisparka!

    RIIKKA: Näin se nyt kävi.

    JUULIA: Pidä sinä nyt huoli Aadolf-herrasta. Muille en häntä jättäisi.

    RIIKKA (niiaa): Minä koetan, jos rouvalla ei ole mitään sitä vastaan.

    JUULIA: En ole sinulle mustasukkainen, en.

    RIIKKA (niiaa): Kiitos, rouva.

    AADOLF: Hätäkös meidän on, talo jää meille ja velat ja kaikki, mikä
    ennenkin.

    RIIKKA: Kyllä se rouva on hyvä.

    JUULIA: Mutta sillä ehdolla, että kaikkeen, mitä tahdon, suostutaan.

    RIIKKA: Se on selvä.

    JUULIA: Puhuttelen tänään asianajajaa ja lähetän hänet selvittämään
    kaikki.

    AADOLF: En tahdo muuta kuin että sinä saat toivosi toteutumaan. Että
    meillä kaikilla olisi hyvä olla täällä maan päällä ja eläisimme niin
    pitkään kuin mahdollista. (Pyyhkii silmiään.) En ketään, en ketään
    tahtoisi täältä pois.

    JUULIA: No, elä itke, en siedä kyyneleitä. Surra ei saa, se on
    pakanallista. Haa, vaan mitä sanotte: Kolme miljoonaa.

    RIIKKA: Niin, rouva.

    JUULIA: Ihmiset kuolisivat kateudesta, jos sen tietäisivät ja
    tietäisivät, miten me nyt voimme hienosti järjestää asiamme. Onnea nyt
    sitten vaan (kättelee Riikkaa, joka niiaa), onnea (kättelee Aadolfia),
    parempaa kuin ensi kerralla, ei, kuin toisella kerralla.

    AADOLF: Toinen oli Riikka.

    JUULIA: Ei, kuin kolmannella, minähän olin kolmas —

    RIIKKA: Minähän se olen —

    AADOLF: Olet neljäs jo. Saanko nyt olla kihloissa Riikan kanssa?

    JUULIA: Vaikka naimisissa.

    RIIKKA: Kunhan ensin kihloissakin, vihittyä sitten naimisissa.

    JUULIA: Vihitäänkö tällä kerralla?

    RIIKKA: Kyllä se sillä tavalla — joskaan ei lujempi — niin muuten
    minusta komiampi tulisi, kun olen vaan piika.

    JUULIA: Kyllä hänelle kelpaat.

    AADOLF: Ethän sinä toru siitä — yhm?

    JUULIA: En, kultaseni.

    AADOLF: Sanoo ”kultaseni”, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

    JUULIA: Olen nyt onnellinen.

    AADOLF: Näetkös, ei se mikään huono naiminen ollut.

    JUULIA: Ei, ei, kultaseni.

    AADOLF: Sinun äänesi soi kuin satakielen — nyt. Minä alan taas
    rakastua sinuun.

    JUULIA: So-so-so! Se on nyt kiellettyä.

    RIIKKA: Kiellettyä se nyt on. Saa sen nyt jo uskoa.

    AADOLF: Oo nainen, suuren luojansa arvon mukainen, tekijälleen ei hän
    koskaan häpeätä tuota. En koskaan lakkaa ihaelemasta häntä kaikkina
    ikäkausinaan, kaikissa muodoissaan.

    RIIKKA: No, no, nyt se menee jo liian pitkälle. Antakaa hänelle
    anteeksi.

    JUULIA (nousee): Suokaa anteeksi, menen pakkaamaan vähä tavaroitani,
    sallittehan!

    RIIKKA: Olkaa hyvä.

    AADOLF: Olkaa hyvä.

    Juulia menee vasemmalle.
    Kohta syöksyy Karoliina sisään kauhuissaan, silmät pyörien päässä.

    KAROLIINA: Hän elää, hän elää!

    AADOLF: Kuka?

    KAROLIINA: Hän itse.

    RIIKKA: Kuka itse?

    KAROLIINA: Kukas muu kuin Justus.

    AADOLF: Niin, katsos, sanassa sanotaan: hän elää, ehkä hän olisi
    kuollut. (Riikalle.) Hän tarkoittaa sitä kuvannollisesti. Me elämme, me
    emme kuole, näet, ymmärräthän?

    KAROLIINA: Voi ei, ei sinne päinkään. Hän nousi ylös kuolleista.

    AADOLF: Miten, miten?

    RIIKKA: Miten nousi?

    KAROLIINA: Nousi kummittelemaan. Nousi laudaltansa, venytti itsensä
    hirveän pitkäksi —

    AADOLF: Sanoiko mitään?

    KAROLIINA: Sanoi: juotavaa!

    RIIKKA: Mitä sinä?

    KAROLIINA: Minäkös sain jalat alleni.

    AADOLF (keksii taas, osoittaa Riikalle otsaansa selittäen, ettei
    Karoliinalla nyt kaikki ruuvit ole päässä paikoillansa. Sitten
    puhuttelevat he Karoliinaa, niinkuin he uskoisivat kaikki, mitä hän
    sanoo): Vai niin, vai niin — ohhoh.

    RIIKKA: Vai ei se vainaja ollutkaan kuollut, kun nousepas vielä ylös,
    hoo, sepä oli paha se.

    KAROLIINA: Kyllä hän oli kuollut.

    AADOLF: Kyllä hän oli. Sepä hyvä se.

    RIIKKA: Se on tietty se.

    KAROLIINA: Ei se hyvä ollut.

    RIIKKA: Ei, ei se ollut hyvä, kun nousi ylös vielä — mitähän varten
    hän —?

    KAROLIINA: Lystiksensä —

    RIIKKA: Lystiksensä, se on tietty —

    KAROLIINA: Arveli kai: lähden vaihteeksi kummittelemaan, pelottelemaan
    niitä onnellisia, jotka vielä elävät.

    RIIKKA: Oi-joi-joi!

    KAROLIINA: Luulen, että hän ajoi minua takaa. En uskaltanut katsoa
    taakseni.

    AADOLF: Mutta tulkoonpahan tänne!

    RIIKKA: En minäkään olisi uskaltanut katsoa. (Aadolfille.) Niin raukka
    vapisee.

    AADOLF: Niin se on. Moni, jonka pitäisi maata arkussansa, kummittelee
    täällä pahimpina pakanoina.

    KAROLIINA: Ei se ole sitä, ei se ole sitä.

    AADOLF: Ei, tietysti ei.

    RIIKKA: Ei se ole, ei.

    KAROLIINA: Mutta jos se tulee tänne?

    AADOLF: Pitää koettaa saada hänet laudallensa takaisin.

    RIIKKA: Otetaan luudat ja ajetaan.

    KAROLIINA: Kun olisi ollut oikea arkku.

    RIIKKA: Pitää ensi tilassa käydä ostamassa.

    KAROLIINA (istuu kädet ristissä): En uskalla en liikahtaa. Jos se tulee
    tänne — ihan hiki valuu selkäpiitä pitkin — tahi jos hän ei ole
    kuollut, koska hän sitten kuolee. Ja jos hän kuolee, kuka sitä sitten
    enää uskoo. Siitähän ei sillä tavalla koskaan loppua tule. Pitäköön
    rahansa ja rikkautensa, kunhan hänestä vaan pääsee ja hänet kunnialla
    maan alle saa. (Tekee ristin.) Siunaan itseni, teen ristin suojakseni,
    paha ei saa nykiä minua, ei saa eteeni enää tulla. (Ulkoa kuuluu
    saappaitten kolinaa.) Hän tulee, — hän — (painuu peloissaan sohvan
    taakse piiloon).

    AADOLF (joka ei ole kuullut askeleita): Ei hän tule. Hän on hyvä sielu,
    kaikki sielut ovat hyviä. Eihän hyvä kummittele enää. Ei ole syytä. No,
    jos tulisi, katsopas, olisi vaan hauskaa saada puristaa hänen kättänsä
    vielä kerran.

    JUSTUS (joka on kuullut Adolfin viimeiset sanat, tulee huoneeseen
    yötakki päällä, saappaat jalassa, ilman hattua, lakana olkapäällä ja
    kukkia kädessä): Saahan tätä puristaa. (Ojentaa kätensä Aadolfille,
    joka säikähdyksestä putoaa istualleen eikä anna kättä.) No, päivää,
    veli.

    RIIKKA (husaisee kädellään): Sus siunatkoon, menettekö! (Ottaa kepin.)

    JUSTUS: Ha-ha-haa!

    RIIKKA: Mene pois, mene pois! (Uhkaa kepillä.)

    AADOLF (kuiskaa): Pyydä paremmin.

    RIIKKA: Herra kulta, menkää, menkää laudalle lepäämään.

    JUSTUS: Siinä oli niin peevelin paha maata, ikkunakin oli jätetty auki.

    AADOLF: Mutta sinä et saa narrata meitä. Jos olet kuollut, pysy
    kuolleena. Elä ylös nouse! Sitä emme salli!

    RIIKKA: Me olemme kristityitä.

    AADOLF: Ja se on luonnonvastaista. Ihmisen pitää elää eläessänsä
    tarpeeksensa ja kuolla kuoltuansa. Ja piru vieköön, jos narraat meitä,
    me emme sitä salli, ei vaimot enkä minä!

    RIIKKA: Ee-i, sitä ei sielu siedä.

    JUSTUS: Mutta oletteko te hulluja, vai olenko minä hullu, vai olemmeko
    me kaikki hulluja?

    RIIKKA: Minä pyydän nyt hyvällä: menkää, menkää rauhassa lepoonne!

    JUSTUS: Karoliina-pahus oli pannut niin vähä alusta ja peittoa, että
    siinä tuli kylmä. Tännehän se Karoliina tuli?

    RIIKKA (viekkaasti): Ei ole täällä. (Koettaa peittää sohvaa
    hameellaan.)

    JUSTUS: Tännehän se juoksi, minä näin.

    RIIKKA: Ei, ei ole täällä.

    JUSTUS: Kenenkäs hame se sohvan takaa näkyy. Tule pois, Karoliina.

    KAROLIINA (nousee pois kauhuissaan): Ee-elä kummittele, hyvä Justus!

    JUSTUS: Tehän tuota kummittelette (koettaa ottaa Karoliinaa kädestä).
    Tule, lähdetäänpäs nyt kotiin.

    KAROLIINA: Ei, en lähde vielä — tuonen tuville. Minähän olen nuori ja
    jaksan vielä elää ja työtä tehdä (väistyy kauemmas).

    RIIKKA: Ei hän nyt lähde täältä.

    JUSTUS: Sepä kummaa.

    KAROLIINA: Elä pyydä, ee-en voi! En tahdo perintöjäsi, en mitään.
    Kiitän, kun pääsen kaikesta eroon ja säilytän terveen mielen.

    JUSTUS: Te näytte olevan juovuksissa kaikki. Ha-ha-haa! Antakaa nyt
    ryyppy minullekin, että tajuan teitä. Karoliina on ottanut niin, ettei
    seisoallaan pysy. Ai, senkö tähden sinä olet pannut kukkia käteeni,
    oletpa ollut hutikassa, vekkuli!

    KAROLIINA: Kun sinä kuolit. Voi, voi, nyt ei ole muistavinaankaan
    maallisia.

    AADOLF: Sinä kuolit.

    RIIKKA: Te kuolitte, raukka.

    JUSTUS (muistelee): Mehän joimme niin riivatusti, miten minä siis
    kuolin?

    KAROLIINA: Niinkuin kuollaan, sinä kylmenit, et vastannut, kun
    kysyttiin, et tiennyt tuon taivahallista, et tuntenut meitä ja kuolit!

    AADOLF: Yritit kuolla jo ennemminkin ja me hieroimme eläväksi taas.

    JUSTUS: Ahaa, sitä taas. Sanoinhan minä, että siinä virolaisessa oli
    niin riivatusti sitä peevelinmoista sotkua. — Juo litra, niin jo ampuu
    miehen kellelleen. Juupelinmoista, Aadolf.

    AADOLF (jolle selviää asia): Juupelinmoista. No, siitäkö sinä
    kellistyit?

    JUSTUS: Tottahan. Vähemmästäkin.

    KAROLIINA: Niin kuolit, raukka.

    JUSTUS: Niinpä nukahdin. Vaan oletpa tuossa sinäkin nukahtanut, veli,
    ha-haa, koska ovat noin mukavat nukkumapaikat.

    AADOLF: Joimme tässä — vaimoni erojuhlia.

    JUSTUS: Eroaako hän?

    AADOLF: Se on niin, että tuota, — miten se nyt lie? Tuo Karoliina
    lainasi minulle sieltä teiltä juomatavaroita.

    JUSTUS: Se on oikein. Ha-ha-haa.

    KAROLIINA (jo rohkaistuneena): Kun sinä elit, eihän se ollut ihan
    hurskasta elämää — vai?

    JUSTUS: Eihän se ihan sitä ollut.

    KAROLIINA: Vaan minua kohtaan olit rehellinen, noin jotenkuten. —

    JUSTUS: Jotenkuten.

    KAROLIINA: Ja vaimoksesi karahteerasit.

    JUSTUS: Tottahan, vaimoani, ketäs sitten.

    KAROLIINA: Ja sitä muutakin oli meidän välillämme, sitä — rakkautta,
    niin että ihan —!

    JUSTUS: No, niistä ei nyt täällä puhuta.

    KAROLIINA: Vaan etpä muistanutkaan testamentilla. Aina sinä kehuit
    juotuasi, sanoit, että näytät pitkän nenän sukulaisillesi, vaan
    näytitkös! Sinussa ei ollut miestä sitä tekemään! Ei sillä, että pahaa
    heille tahtoisin, tahi että pahaa sinulle nyt toivoisin, ei, lepää
    rauhassa, eläkä huolehdi enää näistä maallisista. Mutta en malta olla
    muistuttamatta — elä nyt suutu — puhun kuin lapselle kieloitellen —
    eipäs ollut mies sanansa kokoinen. En nureksi, olkoon, mutta kysynpä:
    miksi minut hyljäsit, kultani?

    JUSTUS: Enhän ole sinua hyljännyt.

    KAROLIINA: Me etsimme testamenttia kaikkialta, ja sinä sanoit, että se
    on —

    JUSTUS: Se on, onhan se — täällä saapasvarressani.

    AADOLF: Se on hänen saapasvarressaan!

    RIIKKA: Elkää uskoko, se on kummituspeliä. Mene pois, mene pois
    laudallesi lepäämään. Elä nyi häntä, Karoliina, kaadut kuolleena
    maahan.

    KAROLIINA: Mene pois, minä tulen vierasmiesten kanssa sen saappaasta
    vetämään.

    JUSTUS: Minä vaikka sen heti otan ja näytän.

    KAROLIINA: Elä ota, elä ota, ei se kuolleille sovi.

    JUSTUS: Oletkos niin päissäsi, ettet tajua, etten minä ole kuollut.

    KAROLIINA: Kuulitteko, mitä hän sanoo? Mikäs sinä sitten olet?

    JUSTUS (vetää Karoliinaa luoksensa): Tunnusteles nyt tarkemmin.
    (Karoliina tunnustaa ja saa rohkeutta —) — ee, elä nyi sillä tavalla,
    elä kutkuta, ei kainaloista, ha-ha-haa!

    KAROLIINA (pannen Justuksen kaulaan kädet): Se on Justus, oma
    Justukseni, mies lihaa ja verta, ha-ha-haa. (Riikalle.) Tule
    nykäisemään, pääset pelosta.

    RIIKKA (nykäisee): Se on Justus-herra ihan omassa persoonassaan. Ja me
    kun luulimme teitä kuolleeksi.

    JUSTUS: Ilmankos minut oli pantu tähän munteerinkiin. Ha-ha-haa, ei
    ollut hullumpaa tehdä pieni, onnistunut pruuvireisu.

    KAROLIINA (syleilee vielä): Voi, että se olet sinä, eikä sinun haamusi.

    JUSTUS: Otapas nyt saappaan varresta, mitä siellä on.

    KAROLIINA (vetää saappaanvarresta piipun, tupakkamassin, tulitikut,
    täyttää piipun, pistää sen Justuksen suuhun ja sytyttää sen): Kas niin,
    ihan kuten ennenkin.

    JUSTUS: No, ota sieltä saapasvarren salataskusta nyt se —

    KAROLIINA (vetää sieltä testamentin): Tämäkö?

    JUSTUS: Aukaise se ja lue.

    KAROLIINA: En minä ilkiä. (Antaa sen Aadolfille.)

    AADOLF (lukee): — ”ja määrään minä omaisuuteni vaimoni Karoliina Suurpään
    ja tyttäreni Lempi Junnuttaren kesken tasan jaettavaksi — —”

    KAROLIINA (koettaa syleillä): Kiitos, kiitos, oma kulduni!

    JUSTUS: Ei nyt täällä.

    KAROLIINA: Se Lempi tyttäresi on nyt tässä talossa palvelijana.

    JUSTUS: Onko Lempi Junnutar täällä?

    RIIKKA: Tässä se on nyt ollut. (Huutaa viereiseen huoneeseen.) Lempi,
    Lempi.

    Lempi tulee.

    RIIKKA: Tässä on nyt isäsi. (Justukselle.) Tässä se on nyt tyttärenne!

    KAROLIINA: Katso, ihan on sinun näköisesi.

    JUSTUS: Ei ole partaa.

    KAROLIINA: Vaan katsopa silmiä, vertaa.

    JUSTUS: En näe omia silmiäni.

    KAROLIINA: Ja katsopas tätä toista korvaa, litteä ja suuri nipukka.
    Koko luomakunnassa ei ole kahta tuon muotoista korvaa enempää. Isä ja
    tytär!

    AADOLF (katselee): Sillä on sinun aasinkorvasi.

    LEMPI: Elkäähän nyt — (piilottaa korvansa).

    RIIKKA: Mutta se on tärkeä korva ja se on kallis korva.

    JUSTUS: Mistä se on kotoisin — neiti?

    KAROLIINA: Ihan sinusta ja siitä samaisesta Junnuttaresta, joka oli
    luonasi, kun tämän tytön aikaan saitte.

    JUSTUS: Tarkoitan papinkirja —?

    LEMPI: On Junnutar-nimellä vielä.

    JUSTUS: No, oletkohan sitten tyttäreni?

    LEMPI: Jos te vaan olette isäni.

    JUSTUS: Mahdotonta minun niin varmasti tietää.

    LEMPI: Vielä mahdottomampaa minun.

    KAROLIINA: Tiettävästi ei ole ketään ilman isää.

    LEMPI: Eipä kai. Aina sitä virkaa on joku jonkun hetken hoitanut.

    JUSTUS: Ha-ha-haa, tyttö on minun (syleilee), minun tyttöni tämä on —
    jos hän vaan ottaa minut isäksensä?

    LEMPI: En ole valinnut äitiä —

    JUSTUS: Minä sen valitsin — huonostiko?

    LEMPI: Hänellä oli ansioita — hän synnytti minut! En valitse isää —

    JUSTUS: Joka on ilman ansioita —?

    LEMPI: Hän antoi minulle elämän, se on hänen ansionsa.

    JUSTUS: Ja vetäytyi pois —?

    LEMPI: Hyvä työ ei odota kiitosta!

    JUSTUS: Oh, rakas, rakas, sinä olet minun tyttöni.

    AADOLF: Siitä ei voisi erehtyä.

    KAROLIINA: Sanoinhan heti, ettei epäilystäkään.

    JUSTUS: Nytpä lähdetään siis kotiin kaikki.

    RIIKKA: Tulipas Lempistä rikas ja sellaisen kodin sai.

    LEMPI: Tuliko minusta rikas?

    JUSTUS: Et ole köyhä.

    LEMPI: Onko siitä rikkaudesta mitään hyötyä? Saako niitä rahoja oikein
    käyttääkin?

    JUSTUS: Käytettäväksi ne on luotu.

    LEMPI (mennessään ulos): Odottakaahan.

    AADOLF: Teräväpäinen tyttö.

    JUSTUS: Ha-ha-haa, ei omena kauas puustansa putoa.

    LEMPI (tulee taluttaen Eljasta): Saanko esittää sulhaseni.

    JUSTUS: Kas vaan, kuinka nopea.

    LEMPI (puukkaisee Eijasta kylkeen): No!

    ELJAS (kumartaa): Saanko pyytää tyttärenne kättä.

    JUSTUS: Kas, kas, eikö koko tyttöä, ha-ha-haa!

    KAROLIINA: Ähää, siihen meni tyttösi, vieraalle miehelle.

    RIIKKA: Se tyhmyys se vielä puuttui.

    JUSTUS: No, mitä tahtoo tyttö, sitä tahtoo pappa. Käydään kotiin siis
    ja selvitellään asiat siellä.

    LEMPI (Riikalle): Minä sanoin, luotetaan vaan onneen, se on sokea. Nyt
    ostetaan Eljas vapaaksi.

    RIIKKA: Jos ette voi?

    ELJAS: Voidaan, paremmasta onnesta ei siellä tiedetä. Ai, Riikka,
    kiitos vaan papinkirjan hankinnasta, ilman sitä olisin peloissani
    karannut.

    JUSTUS: No, lähdemme nyt, Lempi.

    AADOLF: Sitä on kysyttävä, tuota, miten se nyt on — on kysyttävä minun
    vaimoltani — tarkoitan, entiseltä vaimoltani ensin.

    KAROLIINA (supattaa Justuksen korvaan): Niin se nyt on —

    JUSTUS: Kysy, peijakas vie, häneltä sitten.

    AADOLF (vasemmalle): Juulia, Juulia, ole hyvä, tule tänne!

    JUULIA (tulee): Mitä nyt? (Huomaa Justuksen ja kauhistuu.) — Näettekö,
    aave, haamu, kummitus? Hän, hän, ihan selvään hän, Justus. (Pakenee
    Aadolfin turviin.) Suojele minua, suojele minua!

    JUSTUS (ojentaa kättänsä): Minä se olen.

    JUULIA: Elkää tulko, menkää, menkää laudallenne lepäämään.

    JUSTUS: No elkää peljätkö.

    JUULIA: Menkää rauhaanne, menkää, emme tahdo teidän omaisuuttanne,
    emme.

    JUSTUS: Ettehän toki.

    JUULIA (Aadolfille): Hän kaipaa maahan — ooh, kuinka minä pelkään,
    minä vapisen, olen ihan märkä (vaipuu istualleen).

    AADOLF: Mutta, kultaseni, hän on elävä ja kulkee omassa ruumiissaan
    vielä.

    JUULIA (turvautuu Aadolfiin): Omassa ruumiissaan, ooh, sitähän minä
    pelkään!

    KAROLIINA: Hän on vaan hän!

    RIIKKA: Justus-herra vaan.

    LEMPI: Hän on ollut valekuollut.

    JUULIA: Eikö hän ole kuollut?

    KAROLIINA: Kun hän joi, nääs, oikein miehen tavalla sellaista —
    hörönlöröä — sehän kuuluu kellistävän miehen tainnoksiin, jos sitä
    litran vaan juo — niin tuli meille erehdys. Ja hän on nukkunut siinä
    sitten yksin tein ja on nyt herännyt.

    JUULIA: Eikö hän ollutkaan kuollut? Ettekö te kuollutkaan?

    JUSTUS: En, ikävä kyllä.

    JUULIA: Sepä harmillista.

    JUSTUS: Toiste sitten.

    JUULIA: Vaan mitäpä iloa minulle siitä sitten enää?

    KAROLIINA: Kun emme arvanneet etsiä sitä testamenttia tämän saappaan
    salataskusta.

    JUULIA: Ooh!

    KAROLIINA: Siellä se oli. Ja niinpäs oli kuin hän oli luvannutkin.
    Junnutar ja minä — ei sitä suotta luota ihmisyyteen!

    JUULIA: Osh!

    KAROLIINA: Että sanoinhan, että ei nyt naureta vielä. Se se nauraa,
    joka viimeksi nauraa.

    JUULIA: Oh!

    KAROLIINA: Että nyt me tämän tyttären kanssa pidämme taloa ja kotia,
    kun tämä vainaja niin tahtoo.

    JUULIA: Oh, kuolen!

    AADOLF: Elä, elä kuole, tulee liian monta vainajaa.

    JUSTUS: Juulia ei nyt sure minun tähteni — eihän Juulia ole pitänyt
    minusta koskaan.

    KAROLIINA: Piti hän silloin, kun laudalla lepäsit.

    JUSTUS: Siinä sitä onkin moni miellyttävin. Aika kolttoset tuli tässä
    tehdyksi.

    JUULIA (nousee): Haa, lyökää, lyökää puukkoja sydämeeni, lyökää
    kirveellä rintaani, tässä seison koko maailman pilkkana, tuskannuolen
    satuttamana, oman sukuni pettämänä!

    JUSTUS: Se tuoniherra veitikka, hänelle käy kateeksi hyvät päivämme.

    JUULIA (Karoliinalle katkerana): On sinulla nyt onnea!

    KAROLIINA: Mitäs minä onnella nyt, kun on hyvinvointi.

    JUULIA: Mutta missä, missä on minun kohtaloni?

    AADOLF: Tässä se olisi.

    KAROLIINA: Riikanhan piti hänet ottaa.

    JUULIA: Vai ottaa minun mieheni! Ei minulta niin vaan miestä viedä,
    tarvitsen minä hänet nyt itsekin.

    RIIKKA: Poikaa vartenhan minä vaan —

    JUULIA: Maailma pitäköön pojasta huolen. (Aadolfille.) Pyyhi pois maito
    parrastasi, Aadolf.

    AADOLF: Maito? Se on puhdasta viinaa. Oh, ollaanpa nyt iloisia!

    JUSTUS: Ei oteta tätä niin vakavasti. Juhlanäytäntöjä ei tämä elämä
    kannata.

    Piia ja Veijo tulevat ulkoa.

    JUULIA (nuorille): Hän elää, emme ole perineet mitään. (Veijolle.) En
    ole enää rikas.

    PIIA: Äiti, me olemme menneet kihloihin —

    JUULIA: Kihloihin — te? Mutta tämähän on minun sulhaseni.

    PIIA: Hän sanoo olevansa minun.

    AADOLF: Kysytään häneltä itseltään.

    JUULIA: Oletko — oletko —?

    VEIJO: Ee-en ole.

    JUULIA: Erosin sinun tähtesi miehestäni.

    AADOLF: Mutta minä en ole eronnut sinusta. Kysytään tytöltä, mitä
    sanot, Piia — tahdotko?

    PIIA: Jos äiti ei tahdo.

    VEIJO: Pyydän — — anteeksi —

    AADOLF: Äidinkö tahdot vai tytön?

    VEIJO: En voi —

    PIIA (tulistuen): Saa toki sanat suuhusi! Naitko äidin?

    VEIJO: Ee-en voi.

    PIIA: Hän ei voi.

    JUULIA (lujasti): Naitko tytön?

    VEIJO: Ee-ee, en voi.

    JUULIA: Hän ei voi.

    PIIA: Oh, — siinä mies! Sankari!

    AADOLF: Tytönkö haluat?

    VEIJO: Tytön.

    JUULIA: Minä kostan, kostan!

    AADOLF: Elä tee vaan pahaa itsellesi.

    JUULIA: Haa, se vielä puuttuisi. Elä pelkää, en ammu kuulaa otsaani,
    siihen tulisi reikä, ja otsa on minun.

    AADOLF: Ee-e, elä vaan itke!

    JUULIA: Itkeä en aio. Tuskani on suuri ja kyynel on niin pieni. Ooh!

    AADOLF: Tahtoisitko mitä nyt, kultaseni?

    JUULIA: Tahtoisin taivaat siirtää radoiltansa, tähdet estää kulussansa.
    Maapallon syöstä meren syvimpään aallokkoon! Sinne heittäisin kaikki
    miehet, joiden rakkaus on kevyempi kuin ilma. Mutta haa, mitä voin
    muuta kuin nauraa, nauraa.

    AADOLF: Naura, naura sinä vaan. Joka ei osaa nauraa, ei vielä osaa
    mitään.

    JUULIA: Haa, (tiiviiden huulien välistä) minä nauran! Elämä onkin
    vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa.

    Esirippu.