IV.

Lähdimme purjehtimaan jotensakin navakassa latvapurjetuulessa. Illan
kuluessa tuuli kuitenkin vähitellen tyyntyi ja kääntyi pari viivaa
länteen päin, niin että lähtöhetken lousituulen asemesta meillä oli
puoliyön aikaan melkein suora sivutuuli.

Pysyttelimme kaikki varsin myöhäiseen kannella, jossa näin matkan
alkaessa oli luonnollisestikin paljon tehtävää. Mutta yhdentoista
aikaan kapteeni meni kajuuttaansa käskien perämiehen olla yövahdissa.
Tomin hän komensi kojuunsa. Itse hän lupasi pitää huolen päivävahdista
ja minut hän määräsi perämiehen apulaiseksi. Ja koska tuuli oli
suotuisa, piti minun opetella kompassin viivat ja totuttautua peräsimen
käsittelyyn. Onneksi tunsin nuo kompassin kolmekymmentäkaksi viivaa jo
ennestään, niin etten näyttänyt sentään aivan vihreältä.

Ensi kertaa purjehdin nyt oikeassa laivassa, niin rannikkolainen kuin
olinkin. Maata ei näkynyt missään, se tuntui oudolta aluksi. Valoisa
kesäyö oli kaunis ja lämmin. Ennen poistumistaan kannelta oli kapteeni
lukenut merimiesten rukouskirjasta iltarukouksen. Minä en kyllä
ymmärtänyt siitä mitään, sillä kirja oli englanninkielinen, mutta
hartaus täytti silti mieleni. Kaikki tämä teki minut harvapuheiseksi ja
sai minut tuntemaan koti-ikävää.

Esko-setä huomasi kyllä mistä kenkä puristi, mutta hän ei sanonut ensin
mitään, vaan antoi minun vaipua omiin ajatuksiini. Sitten hän pani
minut peräsimeen, käski minun seurata tarkkaan kompassia ja pitää
laivaa nykyisessä suunnassaan niin hyvin kuin taisin. En ollut koskaan
aikaisemmin pitänyt perää peräsinrattaalla, ja niinpä laiva vaipui
aluksi pari kertaa suunnastaan lyhyeksi hetkeksi. Mutta ei kestänyt
kauan, ennen kuin osasin pitää alusta viivalleen määrätyssä
suunnassa. Peräsimen hoiteleminen kauniilla ilmalla oli mielestäni
paljon helpompaa kuin olin osannut kuvitella. Setä tarttui nyt
peräsinrattaaseen ja alkoi tutkia merimiestietojani. Tiesin eri
tukiköysien, jalusnuorien ja raakapuiden nimet, osasin tehdä
tyydyttävän tasaisia, sekä pitkiä että lyhyitä pujotuspunoksia, osasin
tehdä monia erilaisia solmuja, rihmauksia, siteitä ym. Kysyttyään
minulta vielä erinäisten tankojen, purjeiden ja niiden osien nimiä setä
lausui kuulustelun lopputulokseksi:

— Revetköön koko laivanpohja, ellet ole ennenkin ollut merellä!

— Mitä tietoihisi tulee, jatkoi hän sitten, voisit kelvata vaikkapa
konstaapeliksi. Sinähän tiedät enemmän kuin moni rannikkolaivuri. Ja
minä kun luulin sinua aivan tavalliseksi maakravuksi.

Kerroin nyt sedälle, että Tom oli kuljettanut minua tässä laivassa
parin viikon ajan, kunnes hän oli saanut taotuksi nämä tiedot päähäni.
Pyysin setää olemaan kärsivällinen ja antamaan minulle lisää opetusta,
jotta voisin välttää kapteenin yhdeksänhäntäisen.

Tällä välin oli tuuli heikentynyt entisestäänkin. Purjeet alkoivat
lepattaa, ja laiva lakkasi tottelemasta peräsintä. Pian oli aivan
tyyni. Otimme alas keula- ja isonpurjeen, ja pian laiva keinui
paikallaan hiljaisessa mainingissa. Setä istuutui ankkurikelalle ja
minä kannelle hänen viereensä.

Setä kertoi nyt minulle ensimmäisestä merimatkastaan.

— En ollut vielä yhdeksää vuotta täyttänyt, kun eräällä raumalaisella
purrella läksin ensimmäiselle matkalleni. Jokainen merimies muistaa
parhaiten ensimmäisen matkansa, niin minäkin. Kapteenin nimi oli
Söderbom, ja hänen laivansa oli jo enemmänkin kuin täysinpalvellut. Se
oli maannut yli kaksi vuotta pohjaliejussa, nostettu ylös, tilkitty ja
saatu jotenkin kuin ihmeen kautta taas kellumaan veden pinnalla.
Keulassa komeili rapistuneilla kultaisilla kirjaimilla nimi ”Oceania”,
mutta merimiesten keskuudessa siitä oli jo muinaisista ajoista lähtien
käytetty nimeä ”Satalappunen”. Sen purjeet ja kyljetkin olivat näet
täynnä laastarilappuja, jotka pitivät sitä koossa.

Kapteeni omisti itse tämän laivan, hän oli perinyt sen paikkoineen
päivineen isältään. Joka kesä pursi teki kaksi tai kolme matkaa
Lyypekkiin ja toi sieltä sellaisia kauppatavaroita, jotka eivät
pilaantuneet vähäisestä kosteudesta. Laivuri alkoi jo harmaantua
toimessaan, kun uusi asetus iski häneen kuin salama kirkkaalta
taivaalta. Jokaisen itämerenlaivurin piti suorittaa merikoulututkinto
tai lopettaa liikennöiminen. Joukko laivureita möi laivansa ja asettui
maalle, mutta Satalappusen kapteeni ilmoittautui kouluun. Hänen
laskupäänsä oli mahdoton, ja kun hänen lahjakkuutensa muutenkin oli
varsin vähäinen, kului kolme pitkää talvea, ennen kuin hänen onnistui
saada jonkinlainen paperi, joka oikeutti hänet kuljettamaan omaa
laivaansa Itämerellä.

Nyt oli kaikki hyvin. Satalappunen oli kyllä mennyt pohjaan jo
ensimmäisenä talvena, kun sen kapteeni hikoili kirjojen ääressä eikä
ehtinyt joka päivä pumppuamaan. Mutta se oli vähäpätöinen seikka. Kun
paperit olivat kunnossa, pantiin laivakin kuntoon, sellaiseen kuin tuo
vanha laatikko nyt voitiin saada. Ylpeänä läksi kapteeni paperit
taskussaan vanhan ystävänsä ja perämiehensä luo, joka oli heti valmis
seuraamaan mukana, jos vain kapteeni huolehtisi tarpeellisista
muonavaroista. Niihin piti kuulua perämiehen varalle melkoinen lekkeri
”Old Samia”. Perämies rakasti tämänlaatuista särvintä yhtä paljon kuin
kapteeni sitä vihasi. Kapteeni ei kuitenkaan voinut erota vanhasta
perämiehestään, sillä selvin päin ollessaan — mitä ei kuitenkaan
sattunut useammin kuin oli välttämätöntä — perämies oli järkevä mies,
jonka neuvoja oli aina hyvä seurata. Perämiehen neuvosta hankittiin
nyt jostakin romukaupasta vanha oktantti, joka näytti olleen
laivapalveluksessa suunnilleen ukko Noakin ajoista asti. Tämä vanha
esine puhdistettiin ja kiillotettiin, ja lopulta se loisti kuin
aurinko. Sitten se vietiin kaikessa hiljaisuudessa Satalappusen
kajuuttaan.

Oli itsestään selvää, että vanha miehistö oli heti valmis seuraamaan
mukana. Kapteenilla oli näet tapana jakaa syksyllä purjehduskauden
päättyessä nettovoitto tasan kaikkien niiden kesken, jotka olivat
olleet mukana. Satalappunen otti sekin osansa, joka olikin hyvään
tarpeeseen sen laastaroimiseksi ja kaikinpuoliseksi kohentamiseksi
seuraavan kesän sotaretkiä varten.

Ainoa muutos, jonka tutkinnon suorittanut vanha merikarhu pani
toimeksi, oli kajuuttavahdin vakanssin perustaminen. Ja minä sain tuon
toimen.

Se oli juhlallinen hetki, kun purjeet nostettiin ja me lähdimme
purjehtimaan. Erikoisen juhlallinen se oli minusta, ensikertalainen kun
olin. Rauhoituin kuitenkin melko pian, kun konstaapeli lohdutti minua
sanomalla, ettemme tällä matkalla mene päiväntasaajan poikki. Olin
kuullut, että päiväntasaajan ylittäminen oli varsin hankalaa
ensikertalaiselle, koska hänet silloin tervataan, kieritetään
höyhenissä ja kallistetaan kyljelleen. Erittäinkin tuo viimeksi
mainittu temppu kuulosti pahalta korvissani.

Hetken juhlallisuutta lisäsi vielä lähtölaulu, jonka muuan vanha
merikarhu oli sepittänyt Satalappusesta ja jonka hän viritti samassa,
kun köydet heitettiin irti. Laulua laulettiin sitten merimiesten
keskuudessa pitkät ajat. En kuitenkaan muista siitä enää muuta kuin ne
säkeet, joissa kuvattiin erikoisesti kapteenin ja perämiehen ansioita:

Kapteenin nimi oli Syöteripummi,
Ja Syöteripummi — ja Syöteripummi.
Hänpä se vast’ oli helkkarin dummi,
Ja helkkarin dummi — ja helkkarin dummi.

Tyyrmannin kurssi oli Kalle Perhällis’
Ja Kalle Perhällis’ — ja Kalle Perhällis’,
Vaikka hän ain’ oli täydessä tällis’
Ja täydessä tällis’ — ja täydessä tällis’.

Kapteeni oli hyväntahtoinen mies, joka käytteli pumppua hyvin
säästeliäästi. Mitään merkillisempää ei tapahtunut, ennen kuin olimme
Ahvenanmaan toisella puolella. Silloin tuli kapteeni kannelle kädessään
liinalla peitetty esine. Hän selitti, että muuttuneiden olosuhteiden
vuoksi hän katsoi olevansa velvollinen kutsumaan kokoon laivaneuvoston,
niin kuin oli säädetty tehtäväksi erittäin vakavan tilanteen sattuessa.
Miehistö — konstaapeli, kaksi matruusia ja minä — asettui riviin
etukannelle. Perämies olisi tietysti kuulunut mukaan, mutta hän oli jo
ehtinyt purjehtia liiaksi tuuleen ja makasi nyt ankkurissa kojussaan.
Juhlallisena astui kapteeni rivin eteen, paljasti esineen ja kysyi
miehistöltä liikutuksesta vapisevalla äänellä:

”Pojat! Purjehdittaisiinko nyt merenkulkuopin vai kokemuksen mukaan?”

Miehet tuijottivat uteliaina kiiltävää merenkulkukojetta. Olihan
vahinko jättää käyttämättä esinettä, joka oli maksanut varmasti monta sataa markkaa
. Mutta koska se ei näyttänyt heistä erikoisemman
luotettavalta, vastasivat he yhteen ääneen:

”Purjehditaan vain kokemuksen mukaan, purjehditaan kokemuksen mukaan
kuten ennenkin.”

Kivi näytti putoavan kapteenin sydämeltä. ”Sitten mies ylös
tähystämään!”

Sanottuaan nämä sanat kapteeni meni kajuuttaansa, ja minut lähetettiin
ylös tähystämään sillä aikaa kun miehet muuttivat mällin poskeensa.
Miesten mieliin päätös näytti vaikuttavan yhtä keventävästi kuin
kapteeniinkin. Nyt oli selvää, ettei kapteenin uusi arvo saisi aikaan
muitakaan muutoksia laivan vanhoissa hyvissä tavoissa.

Parin vuoden lojuminen merenpohjassa oli tehnyt Satalappusen vanhan
hiekkakellon kelvottomaksi. Mutta kapteeni oli tehnyt itse uuden. Hän
oli porannut pienen reiän vanhan kilohailinassakan pohjaan, ja siitä
tippuva vesi näytti ajan yhtä tarkasti kuin vanhasta tiimalasista
juokseva hiekkakin. Työnnettävällä puikolla saattoi reiän suuruutta
säädellä siten, että nassakka tyhjentyi tasan neljässä tunnissa.
Vapaavahdin tehtävänä oli täyttää nassakka heti ylös päästyään.

Tuona meillä oli ollut vastatuuli. Pitääksemme oikean suunnan
tuli meidän — perämiehen laskelmien mukaan — luovia kaksi nassakkaa
alahankaan, mutta vain yksi ylähankaan. Konstaapeli, joka oli miehistä
kokenein ja joka oli tehnyt tämän saman matkan jo yli kuusikymmentä
kertaa, totesi, että vaikka perämies olikin täydessä kännissä, hänen
laskelmansa pitivät kuitenkin paikkansa, pitivät ainakin suunnilleen.

Kolme vuorokautta tuuli pysyi samanlaisena, ja pari kolme kertaa
päivässä tuli joko perämies tai kapteeni itse kannelle kysymään, joko
voitiin ”haistaa maata”. Kun ei mitään maanhajua tuntunut, jatkettiin
entiseen tapaan kaksi nassakkaa alahankaan ja yksi ylähankaan.

Mutta neljäntenä aamuna, kun konstaapeli oli päivävahdissa ja minä
tähystämässä, tunsimme molemmat yhtä aikaa selvää maanhajua. Olimme
kuitenkin tulleet liian lähelle Venäjän rannikkoa. Tehtiin käännös ja
minut lähetettiin alas kajuuttaan ilmoittamaan kapteenille, että nyt
tuntui maanhajua Venäjän rannikolta. Kapteeni tuli itse ylös, haisteli
ilmaa, tunsi hänkin maanhajun sieraimissaan ja antoi määräyksen
purjehtia alahankaan neljä tai viisi nassakallista perätysten.

Seuraavana päivänä tuli vastaamme purjehtija. Häneltä saimme tietää
missä olimme, ja niin purjehdimme jatkuvasti kokemuksen mukaan hyvällä
onnella aina Lyypekkiin asti ja sieltä yhtä onnellisesti takaisin
Raumalle.

— Sellainen oli minun ensimmäinen merimatkani, lopetti setä
kertomuksensa.

Meri oli nyt peilityyni. Aloin tuntea väsymystä istuessamme siinä omiin
ajatuksiimme vaipuneina. Kahden lasin aikoihin alkoi itäiselle
taivaalle nousta paksu pilvenlonka. Se tiheni koko ajan kiivetessään
ylemmäksi. Auringon noustessa se näytti jo suorastaan kamalalta.
Esko-setä heräsi mietteistään, katseli hetkisen pilveä ja määräsi
sitten, että prammi- ja märssypurje piti koota. Sitä työtä tehdessämme
nousi pilvenlonka yhä ylemmäksi. Me reivasimme nyt isonpurjeen ja
keulapurjeen, jotka olimme koonneet illalla. Olimme nyt valmiit
ottamaan vastaan vihurin, jos se tahtoi tulla.

Mutta meri pysyi vielä peilityynenä. Ilma vain tuntui tavattoman
painostavalta. Kuuden lasin vaiheilla tuli kapteeni kannelle, vaikka
hänellä olisi vielä pitänyt olla vapaata kokonainen tunti. Kun
pilvenlonka samalla erkani muutamaksi minuutiksi taivaanrannasta,
puisteli kapteeni päätään ja sanoi:

— Kun itä irvistää, tulee paha ilma.

Taivaanrannalla syntynyt rako meni kuitenkin taas pian kiinni. Kuulin
kapteenin sanovan veljelleen:

— Kymmenen millimetrin putoaminen neljässä tunnissa on jo vähän liian
paljon. Mutta se joka laskee purjeensa, ennen kuin vihuri näkyy
vedessä, on raukka. Ja se on narri, jolla ne eivät ole kannella, kun
myrsky on kimpussa. Nostakaa isopurje!

Temppu oli pian tehty ja kymmenen minuuttia myöhemmin vaahtosi jo vesi
keulassa. Tuuli kiihtyi nopeasti eikä näyttänyt loppuvan ennen
aikojaan. Pilvenlonka nousi yhä korkeammalle, mutta kun se läheni
keskitaivasta, lakkasi tuuli äkkiä. Purjeet riippuivat kohta velttoina.
Aallot hyppelivät sinne tänne ikään kuin neuvottomina minne kääntyä.
Ilma tuntui taas omituisen tukahduttavalta.

Katselin herkeämättä tuulenpuolelle, josta luulin odotetun
myrskynpuuskan tulevan. Mutta kapteeni ja Esko-setä näyttivät
tarkastelevan yhtä huolellisesti laivan kummallekin puolelle. Äkkiä
huusi kapteeni:

— Tuolla se tulee. Isopurje alas! Höllentäkää keulapurjetta alahangan
puolelta!

Samassa kuulin peräsinrattaan rahisevan. Tuskin määräys oli annettu ja
”vasikka” pantu kiinni, kun kuulin omituista suhinaa ilmasta. Heti sen
jälkeen näin mustan juovan lähenevän siltä puolelta, joka äsken oli
ollut aivan tyynenä. Kun se saavutti meidät, pullistui keulapurje
kovasti pamahtaen, ja vaikka se oli kiinnitetty myötätuulta silmällä
pitäen, kallistui laiva niin pahasti, että vettä kuohahti kannelle.
Luulin jo, että menisimme kumoon, mutta samassa laiva nousi ihmeen
kevyesti ja alkoi kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia. Näin Tomin syöksyvän
kannelle unenpöpperössä. Hän näytti siltä kuin olisi pudonnut maston
huipusta ja säikähtänyt matkalla. Laivan kallistuessa hän oli lentänyt
kojustaan lattialle tai — kuten hän itse väitti — seinälle.

Tuuli alkoi nyt puhaltaa tosissaan eikä se ollutkaan mikään ohimenevä
puuska. Sitä jatkui melkein, mutta koska se oli melkein
myötäinen, olimme vain iloisia ja käytimme sitä kaikin tavoin
hyödyksemme. Myöhemmin päivällä se heikkeni muutaman viivan verran, ja
silloin lisäsimme myrskyviistopurjeen. Illalla nostimme täysin reivatun
isonpurjeen. Yön kuluessa irrotettiin reivi toisensa jälkeen, ja
seuraavana aamuna lisättiin myöskin märssypurje. Enempää kangasta emme
sitten uskaltaneetkaan pitää ylhäällä seuraavien päivien aikana.

Olimme jo Bornholmin edustalla, kun taivas vihdoin ilahdutti meitä
pukeutumalla pehmeään, ohueen, tasaisenkirjavaan pilvihuntuun. Se oli
melkein pettämätön hyvän ilman enne. Kapteeni antoi päästää
viimeisenkin reivin märssypurjeesta. Tuntia myöhemmin lisättiin
prammi- ja yläprammipurjeet, joita seurasivat pian latva- ja
ajopurjeet. Kun purjehdimme salmien läpi, oli meillä joka riepu
ylhäällä. Sää oli parhain mitä merimies voi toivoa, merenkäynnistä ei
näissä ahtaissa vesissä voinut olla puhettakaan, ja loki näytti melkein
joka katsomisella kymmentä. Kuljimme siis joka tunti
kymmenen kertaa 1.854 metriä, so. yhden leveysasteen kuudessa tunnissa.
Tuskin viidenkymmenen jalan pituiselle laivalle tämä oli kunnioitettava
vauhti. Purjehdus tällaisissa olosuhteissa on erittäin virkistävää.
Kapteeni on pelkkää auringonpaistetta, perämies kulkee kannella
edestakaisin kädet selän takana ja miehistö on melkein vapaana työstä.
Vain silloin tällöin lähetetään mies tekemään jotakin vähäpätöistä
korjausta purjeeseen tai muuta sellaista. Muuten ei miehistöllä ole sen
kummempaa puuhaa kuin vaihtaa mälli aika ajoin oikeasta poskesta
vasempaan tai päinvastoin.

Olimme Tomin kanssa usein ihmetelleet sitä, ettei laivallamme ollut
nimeä. Tom uskoi sen johtuvan siitä, että kapteeni kulkee joka
tapauksessa omia teitään, jotka eivät siedä päivänvaloa. No niin,
tänään sain tietää todellisen syyn laivan nimettömyyteen. Laivan
ajelehtiessa kerran Karhusaarta vastaan oli sen alahangan puoleinen
nimilauta mennyt rikki. Esko-setä oli ottanut pois myöskin ylähangan
nimilaudan uuden malliksi. Vasta nyt oli hän saanut uuden nimilaudan
valmiiksi. Nimi ”Kaukomieli” loisti kultakirjaimin vastaani, kun
Esko-setä ilmestyi kajuutan rappusille nimilaudat kainalossaan.

Minä sain nyt tehtäväkseni ruuvata nimilaudat paikoilleen. Setä laski
minut alas oikealle kohdalle jöölingin avulla. Kun olin saanut laudan
ruuvatuksi kiinni piti minun huutaa sedälle, että hän kohottaisi
jöölinkiä sen verran, että pääsisin ylös kannelle. Mutta samassa alkoi
keula-aalto nousta yhä korkeammalle ja äkkiä se kuohahti vaahdoten
päälleni, niin että kastuin läpikotaisin olkapäitäni myöten. Ymmärsin
heti, ketä sain kiittää tästä odottamattomasta kylvystä. Tom oli
seisonut kapteenin vieressä peräsinrattaan luona ja pyytänyt saada
harjoitella ohjaamista, koska sää oli kaunis ja merenkäynti tasaista.
Olin varma siitä, että Tom antoi tahallaan laivan tehdä pienen mutkan.

Esko-setä vain nauroi huonolle onnelleni. Tom oli katuvinaan kovasti ja
pyysi minulta useita kertoja anteeksi ”taitamattomuuttaan”. Kapteeni ei
antanut Tomin harjoitella sen enempää, ja niinpä toinen nimilauta
saatiinkin paikoilleen ilman välikohtauksia.

Tomin ohjauskepposen painoin muistiini hänen tililleen. Toivoin voivani
vielä kerran tyhjentää hänen kahvipannunsa omaksi ilokseni.

Pohjanmerellä vallitsi kaunis sää. Aeolus ei avannut tuulisäkkiään
kertaakaan liiaksi, olipa se muutamina liiankin säästäväinen
anneissaan. Sitten tuli eräänä päivänä täydellinen tyven. Olimme
silloin hyvällä kalastusmatalikolla, ja kalastajia oli nuottineen joka
puolella. Kapteeni tahtoi säästää akkumulaattoreitaan siltä varalta,
että päiväntasaajan seuduilla joutuisimme pitempiaikaiseen tyveneen.
Hän arveli, että Pohjanmerellä saattaa lojua kosteessakin muutaman päivän,
mutta päiväntasaajalla se on jo hankalampaa, kun piki sulaa
kansipalkkien rakosista. Silloin on moottori hyvä olemassa.

Kapteeni sanoi, että koska tällaisella säällä ei tarvittu muuta kuin
yksi mies kannella, voisimme pitää lepopäivän. Emme kuitenkaan olleet
Tomin kanssa lepotuulella. Lupasimme hoitaa kansivahdin toimen siihen
asti, kunnes taas saisimme tuulta, jos kapteeni nyt antaisi meidän
mennä kalastamaan muutamaksi tunniksi Tomin veneellä. Kapteeni ei ensin
ollut antaa lupaa, mutta kun Esko-setä puhui puolestamme, saimme
kuitenkin vapaata kello kahteentoista asti. Minulla alkaisi silloin
ensimmäinen iltavahti (klo 12-16), ja Tomin pitäisi keittää
päivällinen.

Kapteenin varastoista saimme koukkuja ja siimaa, joka tuntui meistä
tavattoman paksulta. Niin paksua uistinsiimaa en ollut vielä koskaan
nähnyt. Mutta Esko-setä sanoi, että merellä tulee olla vahvat
vetimet; ei näet voi koskaan tietää tarttuuko koukkuun viisi- viisikymmenkiloinen vaiko
kala. Otimme syöteiksi parikymmentä suolasilakkaa
— setä sanoi, ettei merikala välitä siitä onko syötti tuore vai
suolainen.

Soudimme vähän matkaa laivasta ja heitimme koukut veteen. Odotimme
kärsivällisesti tunnin verran, mutta kertaakaan ei nykäissyt. Tomin
ehdotuksesta siirryimme nyt laivan toiselle puolelle. Tuskin olimme
saaneet koukut veteen, kun molemmissa tuntui nykäisy. Kalat tuntuivat
melko raskailta, mutta eivät panneet pahastikaan vastaan. Oli erittäin
hupaista nähdä niiden hölmistynyt ilme, kun ne tulivat pinnalle.
Molemmat olivat noin kahden jalan pituisia turskia. Vedimme nyt yhteen
menoon parikymmentä tällaista juroa poikaa, mutta sitten olivat kaikki
kalat kuin pois puhalletut. Ei tullut yhtään nykäystä enää.

Mutta hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Äkkiä nykäisi taas molemmilla
yhtä aikaa. Tunsin heti, ettei siellä nyt ollut mikään turska vaan
pikemminkin merikäärme. Käteni olivat työstä kovettuneet ja
känsittyneet, mutta siitä huolimatta ne olivat pian verellä, niin
kiivaasti vedettiin siimaa käsieni läpi. Onneksi olin noudattanut sedän
neuvoa ja kiinnittänyt siiman toisen pään tyhjän leilin ripaan. Pian
minun oli pakko heittää leili mereen. Kala lähti uimaan poijuineen
laivaa kohti ja aivan sen kupeella näin leilin sukeltavan
näkymättömiin. Luulin nähneeni viimeistä kertaa piimäleilin, joka oli
omien käsieni työtä.

Nyt meillä oli aikaa puuhata Tomin kalan kimpussa. Senkään kanssa ei
ollut leikkimistä. Mutta kun meitä nyt oli kaksi miestä siimassa kiinni
ja kun vuoroon annoimme periksi ja vuoroon kelasimme sisään, saimme
sitkeän ottelun jälkeen saaliimme veneen luo, jossa minun onnistui
antaa sille sellainen isku, että saimme sen helposti veneeseen. Kala
oli lyhyt ja paksu jättiläiskampela, joka varsinaisesti viihtyy Norjan
rannikolla mutta jota joskus tavataan näilläkin vesillä. Tomin kampela
oli erittäin lihava yksilö, ja kapteeni kehui sen makua ruokapöydässä.

Kun olimme päässeet laivaan, sain lainata sedän kiikarin. Ja toden
totta: parin kilometrin päässä laivasta näkyi selvästi joku kelluva
esine, todennäköisesti se oli kadonnut leilini. Setä lupasi hoitaa
vahtivuoroni alkupuolen, ja vene laskettiin jälleen vesille.

Emme säästäneet käsivarsiamme ja pian olimme pelastaneet leilin. Siima
tuntui aivan löysältä ja luulimmekin jo, että kalan oli onnistunut
vapautua. Mutta tätä harhaa ei kestänyt kauan. Hiljaa mutta
vastustamattomasti alkoi siima jälleen juosta, ja pian oli leili taas
vedessä. Saimme nyt soutaa kaikin voimin pysyäksemme perässä. Lopulta
pääsimme leilin luo, tartuin siimaan ja kiersin sen pari kertaa
keulanpään ympäri. Sitten hyppäsimme molemmat veneen perään. Se näytti
olevan hyvä keksintö. Peräsimen avulla saimme kalan suuntaamaan
kulkunsa laivaa kohti.

Herkeämätön voimanponnistus näytti väsyttävän juhtaamme. Lähempänä
laivaa sen vauhti oli jo huomattavasti hiljentynyt, ja meidän onnistui
jo vetää siimaa sisään jalka jalalta.

Äkkiä huomasin veneen vieressä jotakin, jota olisin pitänyt kuorittuna
sahatukkina, ellei se olisi ollut elävä kuin elohopea ja kiemurrellut
pahemmin kuin maasta temmattu kastemato. Seisoin keulatuhdolla atrain
kädessä ja työnsin tuon väkäsillä varustetun raudan kaikin voimin
otuksen ruumiiseen. Se vastasi töytäisyyn kouristuksentapaisella
liikkeellä, mutta onneksi oli atraimen isku sattunut niskaan ja minun
onnistui nostaa eläimen pää veneeseen. Silloin se tempaisi atraimen
käsistäni, mutta joutui kuitenkin siinä tempoillessaan kokonaan
veneeseen.

Veneessä syntyi hirveä mylläkkä. Huutaen jotakin ”suuresta
merikäärmeestä” Tom syöksyi suin päin mereen ja ui nopeasti laivaa
kohti. Olin vähällä seurata hänen esimerkkiään, sillä eläin oli melkein
koko veneen pituinen, ja sen selässä törröttävä atrain sai aikaan
hirvittävän epäjärjestyksen veneessä.

Suutuin kuitenkin Tomin paosta siinä määrin, että päätin ryhtyä yksin
otteluun merihirviön kanssa. Se joka on ottanut paholaisen veneeseen,
vieköön sen itse maihin, sanotaan. Peto kääntyi kiemurrellessaan siten,
että sen iljettävä kita hirveine hampaineen tuli aivan lähelle
jalkojani. Harppasin keskituhdolle, siitä perätuhdolle, jossa sain
käteeni kirveen. Sitten seurasi jälleen hurjaa tanssia tuhdolta
tuhdolle, kunnes vihdoin sain atraimen varresta kiinni. Peto oli jo
niin uuvuksissa, ettei se enää pystynyt riuhtaisemaan atraimen vartta
käsistäni.

Nyt minun ei enää tarvinnut pelätä, että se purisi minua. Kun peto
vääntyi sopivaan asentoon, iskin kirveeni sen päähän ja olin voittanut
pelin.

Voitonriemuisena soudin laivalle. Vene oli kauheassa kunnossa, verta
oli joka paikassa. Puseroni oli kauttaaltaan punainen aivan kuin olisin
ollut härkää teurastamassa. Vain laivan paloruiskua käyttämällä saatiin
Tomin vene taas käyttökelpoiseen kuntoon.

Esko-setä tiesi kertoa, ettei saaliini ollut merikäärme vaan suuri
meriankerias. Se oli kolmatta pitkä ja painoi vähän yli viisikymmentä kiloa
. Liha ei ollut aivan niin hyvää kuin Tomin kampelan
liha, mutta joka tapauksessa kapteeni oli tyytyväinen, sillä hän ei
pitänyt kuivista laivamuonista.

Tomia muistutettiin monta kertaa hänen häpeällisestä paostaan.
Mielestäni olin saanut täyden hyvityksen siitä kepposesta, jonka hän
teki minulle peränpitoa opetellessaan.

Seuraavana yönä saimme hyvän purjetuulen, ja kahden päivän kuluttua
olimme Lontoossa.