VIII.

Tunsimme heti jostakin syystä, että olimme tulleet matkamme
määränpäähän. Aurinko laskisi tunnin kuluttua, eikä kapteeni halunnut
tulla kylään yötä vasten. Ohjasimme siis veneemme pieneen poukamaan,
johon jäimme yöksi.

Aamulla puhalsi melkoisen navakka tuuli. Nostimme purjeet, ja kymmenen minuuttia myöhemmin
laskimme maihin kylän kohdalla. Kapteenin
komennosta laskeutuivat purjeet kuin itsestään, ja kohta kellui
kälviäläinen verkkovene kylän valkamassa parinkymmenen intiaanikanootin
keskellä.

Enpä usko, että olisimme voineet saapua komeammin kuin nyt. Vaahto
keulassa ja valkoiset purjeet pullollaan kiitävä isovene oli
varmastikin rannalta katsottuna mahtava näky. Saapumistamme ei
häirinnyt pieninkään vahinko.

Satamaan tullessamme oli kylän väki juuri kokoontunut rantaan
lähteäkseen sieltä erilaisiin toimiinsa. Naisilla oli käsissään
yksinkertaisia maanviljelystyökaluja, miehillä jousia ja keihäitä.
Merkillistä kyllä en huomannut kenelläkään puhallusputkea, joka on
kuitenkin Etelä-Amerikan intiaanien tärkein metsästysase. Myöhemmin
sain tietää syyn tähän. Nämä intiaanit eivät osanneet valmistaa
nuolimyrkkyä. Ja jos nuolia ei sivellä myrkyllä, on puhallusputki
täysin tehoton. Kylän asukkaat näyttivät ihmettelevän Joanneksen pitkää
putkea vieläkin enemmän kuin meidän pyssyjämme.

Tämän kylän asukkaat eivät näyttäneet paljoakaan eroavan Etelä-Amerikan
muista intiaaneista, joihin olimme pitkän matkamme aikana saaneet
tutustua. Heimon tunnusmerkkinä oli apinankuva, joka oli tatuoitu
jokaisen miehen rintaan. Naisilla ei ollut mitään tatuointia.

Etelä-Amerikan intiaanien silmiinpistävin henkinen ominaisuus on
kylmäverisyys — se näyttäytyy myös välinpitämättömyytenä — jota
he eivät unohda missään tilanteessa. Monessa yksilössä tuo
välinpitämättömyys ilmenee haluttomuutena, joka tympäisee
pohjoiseurooppalaista. Jos mies joutuu tavallisuudesta poikkeavaan
tilanteeseen, jos hän näkee uusia, outoja esineitä, hän ei kysy niistä
mitään. Ja jos tällaiselta mieheltä kysyn, tietääkö hän miksi vesi
juoksee virtaa alaspäin tai miksi aallot ovat tuulella korkeammat kuin
tyynellä, hän vastaa haluttoman näköisenä: ”En tiedä” tai ”En ole
kuullut”. Eikä hänen mieleensä juolahda hankkia nyt tätä uutta tietoa,
kysyä selitystä minulta.

Luulin ensin, että tuo intiaanien yleinen haluttomuus johtui siitä,
että he eivät halunneet näyttää uteliailta. Näinhän Cooper selittää
Pohjois-Amerikan intiaanien vastaavan ominaisuuden. Mutta pian
huomasin, ettei asia ollut näin; nuo intiaanit olivat todellakin
välinpitämättömiä melkein kaiken suhteen. Mutta siitä huolimatta he
olivat ahkeria banaani- ja kaakaoistutuksillaan.

Onneksi eivät kaikki intiaanit ole näin veltostuneita. Joannes oli
siitä loistava esimerkki. Samoin tässä kylässä oli useita lahjakkaita
miehiä. Mutta kukaan heistä ei näyttänyt mitään hämmästymisen merkkejä
meidän tullessamme rantaan.

Nämä ihmiset olivat rauhallista väkeä, se näkyi kaikesta. Mutta niinpä
muutkin tämän maan paikoillaan asuvat, hedelmiä viljelevät intiaanit
ovat rauhallisia ja elävät hyvässä sovussa valkoihoisten kanssa. Sen
sijaan kuljeskelevat heimot ovat hyvinkin sotaisia, niiden kanssa ei
ole hyvä joutua tekemisiin. Nämä kuljeskelevat intiaanit ryöstävät
usein lapsia paikoillaan asuvilta sukulaisiltaan. Usein he vievät
saaliinsa valkoihoisille, jotka pitävät heitä palvelijoina tai
suorastaan orjina. Näin oli myöskin Joannes joutunut valkoihoisten
pariin.

Varsinkin Joannes katseli kiinnostuneena kylän asukkaita,
heimolaisiaan. Mutta vasta sitten kun hän avasi paitansa rintamuksen,
ilmestyi muutamien intiaanien kasvoille jonkinlainen kiinnostuksen
ilme. Muuan keski-ikäinen nainen astui joukosta, katseli Joanneksen
tatuointia ja osoitti sitten sormellaan hänen vasenta olkapäätään.
Joannes ymmärsi mitä nainen tarkoitti, hän veti paidan kokonaan
päältään, jolloin vasemmassa olkapäässä oleva iso luomi paljastui.

Nyt ei nainen pystynyt enää hallitsemaan ilmeitään. Hän hypähti ilmaan
pelkästä ilosta, tarttui takaisin tulleen poikansa käteen ja veti hänet
lähellä olevan teltan luo, josta astui ulos heimon päällikkö,
komeavartaloinen, arvokkaan näköinen mies.

Vanhempien ja kadoksissa olleen pojan tapaaminen oli omituista
katseltavaa. Poika osoitti riemunsa valkoihoisten tavalla, ja tämä
näytti saavan vanhemmat hämilleen. Mutta siitä huolimatta näkyi
selvästi, että ilo oli vilpitöntä ja molemminpuolista. Myöskin Tom tuli
niin iloiseksi, että hän astui esille pudistamaan päällikön kättä. Tämä
antoi aiheen yleiseen ja kauan kestävään kättelyyn. Intiaanit näkyivät
käsittävän heti, että se oli meikäläisten tervehtimistapa.

Joen rannalta kuuluva hirvittävä kirkuminen lopetti äkkiä
tervehtimistoimet. Kaikki kiiruhtivat rannalle. Alligaattori oli
siepannut kitaansa pikku pojan, joka oli ollut toisten poikien kanssa
leikkimässä liian lähellä rantaa, Onneksi oli eräs neuvokas toveri
ehtinyt lyödä petoa seipäällä silmään, ennen kuin tämä lähti uimaan
saalis suussaan. Näin oli pikku poika pelastunut. Mutta hänen
sääressään oli iso haava, ja hänen huutonsa kaikui sydäntä särkevänä.

Olimme ihmetelleet sitä, ettei joella ollut näkynyt moneen päivään
ainoatakaan alligaattoria. Täällä niitä näytti suorastaan vilisevän.
Kylä oli rakennettu paikkaan, missä virta levisi lammikoksi, ja tätä
näyttivät alligaattorit suosivan. Niitä oli ainakin parikymmentä ja ne
olivat vähitellen käyneet sellaiseksi vitsaukseksi kylän asukkaille,
että oli jo puhuttu viljelyksien hylkäämisestä ja pois muuttamisesta.
Sitä ei ollut kuitenkaan vielä tehty, sillä intiaanit olivat kiintyneet
tähän vanhaan kotikyläänsä.

Alligaattori eli kaimaani ei kasva niin suureksi kuin Afrikan ja Intian
krokotiili. Mutta silti se on hyvin vaarallinen sekä ihmisille että
eläimille. Alligaattori on samalla kertaa uskomattoman röyhkeä ja hyvin
pelkurimainen. Jos se tietää tulleensa huomatuksi, se hyökkää vain
harvoin ihmisen kimppuun. Mutta jos uhri on vaarasta tietämätön, joutuu
se helposti pedon kitaan. Kun alligaattorit olivat rantapenkereellä,
polskuttelivat intiaanit pelottomina vedessä, mutta jos yksikin
alligaattori rupesi liikkumaan vaivihkaa veteen päin, kylpijät
ryntäsivät heti kuivalle maalle.

Pahoin haavoitetun pojan valitus kuulosti koston vaatimukselta.
Vihollinen oli jo ryöminyt hiekkapenkereelle, missä se paistatteli
päivää kolmen toverinsa kanssa. Naiset seisoivat rannalla ja kirosivat
vihollistaan nyrkkiä puiden. Mutta koska alligaattorin tappaminen
keihäällä on vaivalloista ja aikaa vievää puuhaa, usein aivan
mahdotontakin, eivät miehet välittäneet pedoista sen enempää.

Mutta Tom ja minä välitimme. Pedon raakamainen temppu kuohutti
mieltämme siinä määrin, että pyysimme kapteenilta lupaa saada ampua
noita inhottavia roikaleita. Kapteeni antoi luvan ja innostui itsekin
Esko-sedän kanssa meidän ajatukseemme. Myöskin hänen ja Esko-sedän
kiväärit olivat suurireikäisiä kuten meidänkin. Pienireikäisellä
kiväärillä ei alligaattoria kannata ampua, sillä sen panssari on
uskomattoman paksu ja kova.

Lähellä rantaa oli alassuin käännetty kanootti, josta saimme hyvän
tuen aseillemme. Menimme kaikki neljä kanootin luo, ja intiaanit
ryhmittyivät seisomaan taaksemme. Kaiketi he huomasivat, että meillä
oli tekeillä jotakin sellaista, mikä koski noita petoja hiekkasärkällä.
Mutta kovin kiinnostuneilta he eivät nytkään näyttäneet.

Otimme eläimet jyvälle samassa järjestyksessä, missä itse makasimme, ja
sedän komennosta pamahti yhteislaukaus. Tulosta vastaan ei pitäisi olla
muistuttamista ankarimmallakaan komppanianpäälliköllä. Vain yksi eläin
yritti päästä veteen, mutta sekin jäi makaamaan aivan vesirajaan.

Nyt näyttivät intiaanitkin innostuvan. Kaksi miestä hyppäsi isoon
kanoottiin, jolla he meloivat eläinten luo. Kun he huomasivat pedot
kuolleiksi, huusivat he tovereilleen, ja kohta oli parikymmentä miestä
hiekkasärkällä. Yksi alligaattori oli jo avattu ja puoliksi
nyljettykin, kun se äkkiä kaatoi pyrstöllään kaksi miestä. Toiset
päästivät naurunrähäkän, joka kantautui varmasti kilometrien päähän.

Samana päivänä ammuimme Tomin kanssa vielä kolme alligaattoria, ja
viikon kuluttua niitä ei enää näkynyt näillä main ainuttakaan.

Isäntämme näyttivät olevan hyvillään siitä, että olimme vapauttaneet
kylän painajaisestaan. He osoittivat kiitollisuuttaan näyttämällä
meille asunnoksi suuren ja siistin majan, joka oli aivan metsän
reunassa erillään toisista. Jotenkin he kai vaistosivat, että me
asuisimme mieluummin vähän syrjemmässä.

Illalla istuimme nuotion ääressä majamme edustalla keskustellen päivän
tapahtumista. Illan viileys alkoi levitä ympärillemme, tulikärpäsiä
risteili kaikkialla, ja viereisessä metsässä pitivät mölyapinat
laulajaisiaan. Apinoiden karjunta tuntui aluksi sietämättömältä, mutta
kaikkeenhan tottuu vähitellen.

Aivan majamme edessä oli pieni laguuni, jonka pinta oli melkein
kokonaan Victoria regian jättiläislehtien peitossa. Tämän vesikasvin
lehdet ovat runsaasti kolmen jalan levyisiä. Reunat ovat ylös päin
kääntyneet, joten lehdet muistuttavat jättiläistarjottimia. Isotkin
vesilinnut voivat kävellä kuivin jaloin näillä lehdillä, ja väitetäänpä
että sellainen kannattaa pienen lapsenkin.

Päivän kuluessa emme olleet nähneet mitään merkkejä hännällisistä
orjista. Näillä intiaaneilla oli kyllä apinoita kotieläiminä, mutta
niitä tunnuttiin käytettävän vain lasten leikkitovereina ja koiran
tavoin majan vahtina. Mitään uutta apinalajia emme huomanneet.
Enimmäkseen nämä apinat olivat tavallisia hämähäkkiapinoita. Vain
päällikön majassa näin kaksi Midas-apinaa, ns. leijona-apinaa. Tämä
harvinainen apina on suunnilleen oravan kokoinen, sen liikkumistapakin
muistuttaa oravan liikkumista. Se on saanut nimensä pitkästä ruskeasta
harjasta, joka sillä on niskassa ja joka todellakin muistuttaa leijonan
harjaa. Nämä apinat olivat hyvin kesyjä. Varsinkin Tomiin ja minuun ne
mieltyivät ensi näkemältä, ja niinpä meillä oli tavallisesti
kummallakin apina olkapäällä, kun liikuimme kylän raitilla tai sen
lähiympäristössä. Lähtiessämme paluumatkalle päällikkö lahjoitti ne
meille, ja meidän onnistuikin saada apinat elävinä ja terveinä kotiin
Suomeen.

Kapteeni uskoi kuitenkin vuorenvarmasti, että olimme tulleet oikeaan
paikkaan. Ja jo seuraavana päivänä hänen uskonsa osoittautui oikeaksi.
Emme olleet tehneet turhaan tätä pitkää matkaamme, vaikkakaan emme
päässeet aivan niihin tuloksiin kuin kapteeni oli arvellut.

Ihmettelin seuraavana aamuna herätessäni, miksi kaikki kylän apinat
pantiin kiinni. Pikku eläimet muuttuivat tästä kovin apeiksi, ne
ilmeisesti tiesivät mitä kahlehtiminen merkitsi. Ne käyttäytyivät aivan
samoin kuin hevonen, jota aamulla valjastetaan päivän raskasta
kyntöurakkaa suorittamaan. Onneksi nuo pikku veitikat saivat sitten
taas olla kymmeniä päiviä vapaina, ennen kuin uusi työpäivä oli taas
edessä.

Kapteenin silmissä näkyi outo kiilto, ja me muutkin odotimme suurella
jännityksellä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Kohta ilmestyi eräästä
majasta joukko naisia, joilla oli kullakin maissisäkki hartioillaan.
Kulkue lähti liikkeelle pitkin joen rantaa. Merkeillä näytimme kulkueen
johtajalle, että meitä halutti tulla mukaan, johon saimmekin luvan. Tom
ja minä ihmettelimme suuresti sitä, että miehet vain taluttivat
apinoita, kun taas naiset kantoivat raskaita maissisäkkejä. Mutta
maassa maan tavalla, ja tämä näytti olevan intiaanien maan tapa. Erään
vanhan eukon hartioilla keikkuva säkki oli niin raskas, että hänen
näytti olevan vaikeaa selviytyä sen kanssa. Olisin auttanut häntä
mielelläni, mutta Esko-setä kielsi minua sitä tekemästä. Hän sanoi,
että menettäisin siten kaiken miehekkyyteni intiaanien silmissä ja
nolaisin vielä lisäksi eukonkin. Miehelle on perin alentavaa ottaa
selkäänsä kantamusta, jos vain naisväkeä on moiseen työhön
käytettävänä. Ja Joannes, joka oli myös liittynyt joukkoon, sanoi että
nuoret intiaanitytötkin olisivat halveksineet minua, jos olisin
auttanut eukkoa. En tietenkään halunnut menettää sankarin mainettani,
minkä olin ansainnut alligaattoreita ampumalla, ja niin eukko sai
kantaa säkkinsä häiritsemättä. Perille tultuamme hän näytti äärettömän
ylpeältä. Hänen kantamuksensa oli todellakin ollut kaikista raskain.

Käveltyämme puolisen tuntia rupesi kuulumaan puron solinaa. Vähäinen
puro tyhjensi tässä hopeisen aarteensa virtaan. En vain ymmärrä, mistä
syystä mylly — olimme todellakin myllylle menossa — oli rakennettu
näin kauas kylästä. Sillä tuota puroa ei suinkaan käytetty myllyn
pyörittämiseen, niin kuin olisi voinut luulla. Purolla ei ollut tässä
muuta virkaa kuin se, että intiaanit istuivat sen rannalla sen solinaa
kuunnellen ja sen vedessä jalkojaan huljuttaen.

Paikka oli suurenmoisen kaunis. Miehet rupesivat tanssimaan
intiaanineitojen kanssa, ja jauhamistyö jätettiin vanhempien naisten
huoleksi. Intiaaneja näytti kummastuttavan, kun me kiinnostuimme
enemmän jauhamisesta kuin tanssista, joka oli järjestetty juuri meidän
huviksemme.

Mylly oli rakennettu pienelle kummulle puron rannalle. Myllyrakennuksen
muodosti tolppien varassa oleva katos. Ja itse myllyn koneisto oli yhtä
yksinkertainen, se koostui pyörästä, joka oli halkaisijaltaan noin neljä metriä
ja joka nosti ja laski kahta survinta. Survinten alla
jyvät murskautuivat karkeiksi jauhoiksi. Rattaasta oli vain kolmannes
näkyvissä, muu osa pyöri jonkinlaisessa kodassa, joka oli tehty
kaarnasta. Rattaan näkyvissä olevan osan kohdalle oli kiinnitetty
tukevin pönkin puinen häkki, joka oli yhtä leveä kuin itse rataskin.
Koko laitos ei näyttänyt kovinkaan nerokkaalta.

Äsken mainittu vanha eukko meni nyt voitelemaan rattaan napoja. Sitten
jaettiin apinat kahteen ryhmään, joista toinen suljettiin häkkiin. Tämä
oli tehtävä väkivallalla, sillä apinat panivat kovasti vastaan. Häkkiin
jouduttuaan ne tarttuivat kiinni sen säleisiin ja koettivat pysytellä
niin kaukana rattaasta kuin suinkin mahdollista. Nähtävästi niillä oli
siitä hyvin ikäviä muistoja. Tuntui siltä kuin ratas olisi samalla
kertaa polttanut ja vetänyt puoleensa.

Kun viisi tai kuusi apinaa oli saatu häkkiin, rupesi ratas pyörimään
kitisten ja ähkyen, ja survimet rupesivat kolkkamaan äänekkäästi. Tämä
sai intiaanit riemun valtaan. He hihkuivat, huusivat ja lauloivat
yrittäen kaikin tavoin lisätä myllyn aiheuttamaa meteliä. Survinten
alusta oli tehty ontoksi, rummun tapaiseksi, ja ilmeisesti sen
tarkoituksena oli vain melun aikaansaaminen.

Kuta useampia apinoita häkkiin työnnettiin, sitä nopeammin rupesi ratas
pyörimään ja survimet jyskyttämään. Kun heikommat eläimet rupesivat
väsymään — mikä näkyi siitä, että ne lyyhistyivät häkin säleitä vasten
— asetettiin rattaan eteen kaarnoista tehty verho, jolloin koko mylly
pysähtyi. Nyt vaihdettiin häkkiin toinen apinaryhmä, verho otettiin
rattaan edestä, ja jauhaminen alkoi uudestaan. Häkistä päässeet apinat
olivat suunnattoman nälkäisiä, niille annettiin suuret annokset
banaaneja ja pähkinöitä. Tämä sai kapteenin myhäilemään, koska se
näytti tukevan hänen mieliajatustaan ruoan muuttumisesta
sähköenergiaksi.

Apinoita vaihdettiin häkkiin suunnilleen puolen tunnin väliajoin.
Vuorotellen syöden ja vuorotellen työskennellen apinat jatkoivat
tointaan päivällisaikaan asti, jolloin kaikki jyvät olivat jauhoina.

Eipä ihmekään, ettei vanha suomalainen merimies ollut päässyt selville
siitä, miten nuo intiaanien orjat suorittivat työnsä. Mutta kapteenin
toiveet olivat nyt toteutumaisillaan, tosin vähän eri tavalla kuin hän
itse oli uskonut. Aivan ilmeisesti oli olemassa jokin salainen voima,
joka veti apinoita ja rattaan puolia toisiinsa, mutta jonka tuo puun
kaarnasta tehty verho teki tehottomaksi. Kaarna, jolla suurin osa
ratasta oli peitetty, oli tärkeintä tässä koneessa.

Sanoin että kapteenin toiveet olivat toteutumaisillaan, vaikkakaan
eivät aivan siten, kuin kapteeni oli uskonut. Intiaanit näyttivät
pysyttelevän mahdollisimman kaukana rattaasta. Vanha eukkokin oli
suorittanut voitelun pitkän kepin avulla. Kun kapteeni astui lähemmäksi
ratasta tutkiakseen sitä tarkemmin, näin hänen äkkiä tarttuvan
molemmilla käsillään häkin säleisiin. Intiaanit rupesivat nauramaan
täyttä kurkkua. Ilmeisesti he luulivat, että kapteeni halusi auttaa
apinoita ja että tuo vähäinen vahinko oli sattunut hänelle siitä
syystä. Rattaan puolat vetivät häntä puoleensa, se näkyi selvästi.

Nyt kaikki selvisi meille äkkiä. Apinat eivät vetäneet ratasta
puoleensa, vaan ratas veti niitä. Sen puolat oli tehty sellaisesta
aineesta, joka veti jollakin meille tuntemattomalla voimalla ihmisiä ja
eläimiä puoleensa, ja ilmeisesti tuo vetovoima vaikutti apinoihin vielä
suuremmassa määrässä kuin ihmisiin. Koetimme vetovoiman vaikutusta
kukin vuorotellen. Lähestyimme varovasti ratasta, ja mitä lähemmäksi
tulimme, sitä selvemmin tuntui tuo omituinen voima. Olimme löytäneet
uuden magneettisen aineen, mutta emme uutta sähköeläintä.

Jauhamistyön päätyttyä kapteeni ryhtyi tutkimaan tarkemmin noita
rattaan puolia. Itse ratas oli puuta, mutta lastantapaiset puolat oli
tehty oudosta, taivaansinisestä metallista. Sen väri oli niin kirkas,
että se melkein häikäisi silmiämme. Rattaan ollessa paikallaan ei
vetovoima tuntunut tuskalliselta, ei ainakaan ihmisestä. Tomin piti
tietenkin koskettaa sormellaan tuota metallia. Hän sanoi sen tuntuneen
melkein samanlaiselta kuin sähköpariston koskettamisen, mutta käsi ei
tarttunut siihen kiinni, vaan päinvastoin työntyi ulommaksi.

Nyt olisi ollut hyvä osata puhua isäntäväkemme kanssa. Sen verran
saimme heiltä merkkien avulla selville, että tämä oli heidän ainoa
myllynsä. Tätä heiltä ei siis sopinut houkutella. Mutta mylly oli tuotu
sellaisenaan muinaisintiaanien asuinsijoilta, jossa niitä oli vieläkin
monta kymmentä. Ja intiaanit lupasivat tulla meitä sinne opastamaan. He
osoittivat ylävirtaan, missä kaukana häämötti vuoren harjanteita.

Jo samana päivänä olimme taas matkalla virtaa ylös, nyt meillä oli
neljä nuorta intiaania mukanamme. Matka sujui hyvin, ja omissa
kanooteissaan meloskelevat intiaanit huomasivat pian, miten paljon
paremmat soutuvehkeet meillä oli. He oppivat varsin nopeasti
käyttämään airoja, jollaisia he eivät olleet aikaisemmin nähneetkään.
Purjehtiminen hankatuuleen näytti myös huvittavan heitä suuresti.
Omilla pyöreäpohjaisilla veneillään he eivät pystyneet purjehtimaan
edes täydessä laitatuulessa, ja he näyttivät uskovan, että veneemme
risteilykyky johtui purjekankaan laadusta. Intiaanien veneissä oli
masto sijoitettu liian lähelle kokkaa, niin että jos nosti melan
vedestä, vene kääntyi heti myötätuuleen. Tultuamme takaisin kylään
laitoimme Tomin kanssa yhteen sirotekoiseen intiaaniveneeseen irtokölin
ja siirsimme maston oikeaan paikkaan. Veneestä tuli kohtalainen
risteilijä, intiaanipojat purjehtivat sen jo ensimmäisenä päivänä
ainakin kymmenen kertaa kumoon.

Muutaman päivän soudettuamme muuttui metsä väljemmäksi, vähitellen
melkein avonaiseksi, niin että saimme jälleen tuulta purjeisiin.
Vuoristo näkyi joka päivä yhä selvempänä, ja tasan kaksi viikkoa
kylästä lähdettyämme laskimme rantaan vuorenväen kaupungin kohdalla.

Vuorenväen — noiden muinaisintiaanien — kaupunki oli ollut arvatenkin
jo vuosituhansia raunioina. Mutta nämä rauniot olivat säilyneet paljon
paremmin kuin esimerkiksi atztekien rauniot Meksikossa. Kapteeni oli
käynyt joskus sielläkin. Useimmat vanhat temppelit ja palatsit ovat
siellä kuulemma nykyisin aivan surkeassa tilassa. Täällä sitä vastoin
temppelit kohosivat melkein vahingoittumattomina kohti taivasta.

Kaikki neljä saattajaamme olivat käyneet ennenkin tässä vuorenväen
autioksi jääneessä kaupungissa. Heidän opastaminaan kuljeksimme monta päivää
noissa tyhjissä saleissa ja pitkissä eksyttävissä käytävissä.
Useimmat suuret rakennukset olivat yhteydessä toisiinsa maanalaisten
käytävien kautta. Löysimme lukemattomia maanalaisia saleja ja huoneita,
joita luulimme ensin kalmistoiksi mutta joista ei löytynyt mitään
sellaiseen käyttöön viittaavaa. Seinillä olevista muistokirjoituksista
emme hyötyneet sen enempää kuin saattajistammekaan. Heillä ei näyttänyt
olevan minkäänlaisia tietoja siitä kansasta, joka oli tehnyt nämä
suurenmoiset rakennukset. Emme voineet huomata heissä mitään pelon
merkkejä heidän liikkuessaan näissä rakennuksissa. Nähtävästi he eivät
olleet kuulleet mitään kummitusjuttuja näiltä paikoilta. Sen sijaan he
pelkäsivät käärmeitä, joita oli rakennusten parvekkeilla päivää
paistattamassa.

Yhteen ainoaan maanalaiseen holviin eivät saattajamme tahtoneet meitä
seurata. He kielsivät meitäkin sinne menemästä, koska se tuottaisi
kuulemma onnettomuutta. Tuossa holvissa vuorenväki säilytti aarteitaan,
ja noihin aarteisiin eivät elävät saaneet koskea. Ymmärsimme, että
intiaanit tarkoittivat aarteilla jotakin todella kallisarvoista, sillä
he osoittelivat vaatteitamme, pyssyjämme ja ennen kaikkea kellojamme,
joita he ihailivat rajattomasti.

Vasten oppaittemme ja isäntiemme tahtoa emme halunneet tunkeutua tuohon
maanalaiseen rakennukseen, johon johti erinomaisen kaunis ja hyvin
säilynyt porraskäytävä.

Olimme kaikki niin innostuneet näiden muinaismuistojen
tarkastelemiseen, että olimme vähällä unohtaa matkamme varsinaisen
tarkoituksen. Intiaanit muistuttivat meille lopulta, että nyt olisi jo
aika lähteä etsimään myllynrattaan puolia.

Täällä tutkimamme rakennukset olivat nähtävästi kaikki temppeleitä ja
ruhtinaiden palatseja. Varsinaisen rahvaan kaupunki oli puolen
päässä täältä, aivan jyrkän vuorenrinteen juurella. Sieltä
löytäisimme sen, mitä olimme tulleet etsimään.

Vuorenväen kaupunki oli yhtä tyhjä ja autio kuin temppelikaupunkikin.
Yksinkertaiset asuinrakennukset olivat osaksi kivistä koottuja,
suurimmaksi osaksi kuitenkin itse vuorenseinämään louhittuja. Kaupunki
ei ollut kovinkaan leveä, mutta pituutta sillä oli useita peninkulmia.
Opimme nyt tuntemaan toisen puolen tämän muinaisen kansan kulttuurista.
Heidän maanviljelyksensä oli nähtävästi ollut hyvin korkealla tasolla.
Joki haarautui täällä kahdeksi haaraksi, joista toisessa oli useita
pieni koskia. Tähän haaraan oli rakennettu joukko sulkuja, joita oli
käytetty ylempänä olevan maan kastelemiseen. Ehkäpä tämä kansa oli
elänyt hiljaisen maanviljelijäkansan onnellista elämää. Mahdollisesti
palatsien asukkaat olivat pitäneet alinta luokkaa orjuudessa. Ehkä
niin, ehkäpä näin, siitä emme päässeet selville.

Emme kulkeneet täällä kovin kauan, sillä löysimme etsimämme
metallilevyt melkein heti. Kolmen päivän kuluttua meillä oli
kolmekymmentä neljän metrin pituista metallilaattaa huolellisesti
kaarnaan käärittyinä veneessämme. Kapteeni luuli voivansa varmasti
sanoa, etteivät laatat olleet mitään alkuainetta. Ne oli tehty jostakin
pronssintapaisesta metallilejeeringistä, ja omituinen voima johtui
arvatenkin lejeeringin ainesosasien suhteesta ja laadusta. Mitä nuo
aineet ovat, siitä hän aikoi päästä selville päästyään takaisin
sivistyneeseen maailmaan.

Tultuamme takaisin intiaanikylään kapteeni vaihtoi itselleen
vaihtotavaroilla kymmenkunta kesyä apinaa, joista meillä oli laivalla
paljon huvia jos kiusaakin. Kylässä viivyimme vielä toista viikkoa, ja
sinä aikana Tom ehti opettaa intiaanipojat lyömään kiekkoa ja keilaa.
Minä puolestani rakensin heille keinun, josta tuli hyvin suosittu.
Välistä se oli täynnä poikia, välistä apinoita, tyhjänä se ei ollut
kuin yön ajan.

Ikävä oli hyvästellä näitä ystävällisiä ihmisiä ja erittäinkin
Joannesta, johon olimme suuresti kiintyneet. Lähtiessämme jakeli
kapteeni runsaasti lahjoja. Kukaan ei jäänyt ilman, ja tyytyväisyys
loisti kaikkien kasvoilta.

Simo ja Jack olivat pitäneet kapteenin tuulilataajaa ahkerasti
käynnissä, molemmat akkumulaattorit olivat nyt täynnä. Molemmat miehet
ottivat pestin Tukholmaan asti, ja matka sujui varsin onnellisesti, jos
ei oteta lukuun muutamia apinoiden tekemiä kapinoita. Apinat eivät näet
halunneet tulla alas mastosta illalla, ja kapteeni pelkäsi että ne
tippuvat sieltä yöllä kylmissään ja kolhivat itsensä pudotessaan.

Lontoossa kapteeni viipyi useita päiviä. Hän tarvitsi laboratorioonsa
erinäisiä aineita, joita hän ei sanonut löytyvän Tukholmasta. Hän oli
jo laivamatkan aikana ollut täydessä tutkimustyössä, mutta mitään
tietoja tuloksista emme saaneet. Esko-setäkään ei tiennyt muuta kuin
että kapteeni oli hurjimmalla syömätuulellaan ja raivostui
häiritsemisestä.

Lontoossa kävimme tapaamassa vanhaa Bobia hänen kodissaan. Hän oli
jättänyt lopullisesti merielämän ja ostanut itselleen moottoriveneen,
jolla hän kuljetti ihmisiä pitkin Thamesia. Hänen vaimonsa, jota Tom
väitti vanhaksi riivinraudaksi, kestitsi meitä monenlaisilla herkuilla,
joiden maku oli jo unohtunut suustamme pitkän matkan aikana.

Kapteeni ja Esko-setä jäivät aarteineen Tukholmaan. Kapteeni ei voinut
poistua sieltä uusien tutkimustensa tähden. Hän selvitti siis asiat
miehistönsä kanssa. Tomia onkin nyt pidettävä varakkaana miehenä. Mutta
minäkin sain sentään sievoisen summan. Kolmentoista kuukauden palkkana
sain enemmän kuin neljän vuoden renginpalkan. Tietämättäni kapteeni
oli ylentänyt minut paluumatkan aikana matruusiksi, niin luki
erokirjassani. Tom melkein kadehti minua.

Vielä samana päivänä pantiin molemmat veneet vesille ja varustettiin
parin viikon pari päivää matkaa varten. Emme olisi uskaltaneet lähteä kahdestaan
Tomin kanssa tällaiselle taipaleelle — kaksitoista tuntia vuorokaudessa
peräsimessä on sellainen urakka, että sitä kestää
korkeintaan — mutta Simo lupasi lähteä kolmanneksi. Hän ei
ollutkaan käynyt kotimaassa pariinkymmeneen vuoteen.

Taas heitettiin jäähyväiset. Kapteeni kehotti Tomia menemään
merikouluun heti säädetyt ikävuodet täytettyään ja antoi hänelle
erittäin kiittävän todistuksen.

Esko-setä piti meille läksiäiset niin hienossa ravintolassa, että minua
melkein nolotti. Mutta Tom oli kuin kotonaan tässäkin paikassa.