TAISTELU.
”VIIMEINEN KEINO”.
Pataljoonan uusi komentaja ratsasti edellä uljaalla rotuhevosellaan;
hän näytti kylmältä ja pahaenteisen sulkeutuneelta. Komppanioittensa
etunenässä marssivat luutnantit olivat myöskin tavattoman kalpeita
ja äänettömiä — niinkuin astelisivat ammuttaviksi. Sotilaat eivät
myöskään rupatelleet niinkuin ennen, toisinaan vain katsahtivat
toisiinsa hämmästyneinä. Kulunut aamu oli kylläkin antanut siihen
aihetta enemmän kuin tarpeeksi.
Ensimmäinen hämmästys kohtasi heitä päivän valjettua, kun he
huomasivat piirittäjien poistuneen. Se kasvoi yhä, sillä kaikki oli
samanlaista kuin muinakin aamuina. Aliupseerit kävivät ilmoittamassa,
että kasarmiin oli saapunut uusi pataljoonan komentaja. Ja tämä oli
ilmoittanut, että palvelus tulee tapahtumaan samassa järjestyksessä
kuin ennenkin; ampumakentälle lähdetään siis entisen tavan mukaan kello yksitoista aamupäivällä
.
Se sotilas, joka illalla oli rauhoittanut tovereitaan, marssi toisen
komppanian keskellä ja virkkoi hillityllä äänellä:
— Kummalliselta tämä näyttää. Jääköhän todella kaikki sillensä? Jos
niillä olisi aikomus ryhtyä rankaisuun, niin kyllä se olisi heti pantu
alkuun.
— Niin sen täytyy olla.
— Olipa onni, että teimme sotilaskomitean lähetin neuvon mukaan!
— Oli se.
— Muuten olisi kaikki käynyt hullusti.
— Se vain on ikävää, että se aliupseeri kuoli.
— Miksi ne onnettomat siihen hyökkäsivätkin, ihan kuin sudet.
— Hyvä, että edes toinen paranee.
Näin he keskenään kuiskailivat.
Oli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta,
tuntui miltei helteiseltä, kun ei vähääkään tuullut. Maantie oli
samanlainen kuin kesälläkin; pöly peitti marssivat sisäänsä kuin
keltaiseen pilveen, tarttui heidän hikisille kasvoilleen, tunkeutui
kurkkuun...
Mutta he eivät tällä kertaa pölystä välittäneet. Jokaisen katseessa
kuvastui sisäinen ilo ja ihmettely, kun kaikki näytti päättyvän näin —
heidän jalkansa nousivat tavallista kevyemmin.
Ampumakentälle saavuttua sotilaat saivat tavallisuuden mukaan levähtää
hetkisen. Uusi komentaja ilmoitti upseereille lähtevänsä tarkastamaan
kenttää ja kannusti mustan oriinsa tuliseen laukkaan.
Pataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan.
Hän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan
keskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla
äänellä:
— Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit
ovat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen
tähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita,
kuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä
korkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät
ohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä
vartioida! Saatte lähteä!
Pystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä.
Toiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs
joukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi.
— Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman
katkerasti. — Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden
herran oikkuja!
Kenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan
pystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin
sivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat
suojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton
suppilo.
— Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi
toinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita.
Kun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies
kotikylästä oli aivan lähellä.
— Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan!
Lankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle
turvekerrokselle.
— No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti.
— Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen
nuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä
vaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä:
— Poika kuuluu olevankin — ja oikein suuri poika.
— No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä
sinun sisaresi?
— Hyvin voi — oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin
voivat! sanoi sotilas vilkkaasti.
He istuivat taas ääneti. Nuori isä veti pari savua, mutta sitten savuke
unohtui käteen; hänen ajatuksensa lensivät kaukaiseen kotiin — kuin
salamannopea lintu. Hän muisti sen lyhyen, onnellisen ajan, minkä oli
elänyt yhdessä nuoren vaimonsa kanssa. Nytkin muistui mieleen, miten
tämä viime loman lopussa hyvästellessä oli purskahtanut katkeraan
itkuun.
— Pelkäätkö kuolevasi? hän oli pelästyen kysynyt.
— En, en sitä... Mutta minusta tuntuu niinkuin en enää näkisi sinua.
Niinkuin sinä kuolisit... Voi, älä mene!
Koko viime yön hän oli ajatellut vaimonsa sanoja ja kärsinyt kauheasti.
Oliko tämä aavistanut...?
Mutta nyt hän oli niin sanomattoman iloinen — kun ei kuitenkaan käynyt
niin huonosti! Kun nyt pääsisi katsomaan heitä, molempia. Lieneekö
hän laihtunut — rakas...
Toveri näki hänen hiukan hymyilevän itsekseen, ja hänen kasvoissaan
kuvastui onni ja hellyys — hänen silmänsä kostuivat. Nuo silmät, jotka
olivat aivan samanlaiset kuin hänen sisarensakin — joka odotti häntä.
Hänkin alkoi kuvitella, miten hän pääsee täältä — he menevät heti
naimisiin...
Hän havahtui unelmistaan kuullessaan lankomiehen puhuvan hiljaa, kuin
itsekseen:
— On se mukavaa mennä lomalle kotiin, kun ei ole sitä pientäkään vielä
nähnyt! Se pikkuinen onkin sitten jo kahden kuukauden.
Äkkiä hän vaikeni ja nousten seisomaan alkoi kuunnella; hän näki
jokaisen pysähtyvän työssään, kaikki katseet kohdistuivat kaupunkia
kohti.
Sieltä kuului omituinen pauhu, jyrinä, humina; se koveni, se kuului
nopeasti lähenevän, se kiihtyi yhä ankarammaksi, muistuttaen lopulta
kymmenien junien pauhua — mutta eihän täällä junia...
Silloin he näkivät, miten ampumakentän alkupäähän porhalsi hurjaa
vauhtia palkkajoukkojen suurimallisin panssariauto; jatkoi samaa
vauhtia heitä kohden — ja sitten kääntyi kentän vasemmalle puolelle.
Heti sen jäljessä syöksyi toinen, kääntyen oikealle, sitten kolmas,
neljäs, viides, kuudes — aina vuorotellen oikealle ja vasemmalle.
Hirveä aavistus lennähti sotilaiden mieliin: niin hirveä, että se
tuntui hyytävän veren heidän suonissaan. He eivät lausuneet sanaakaan,
eivät liikahtaneet — he vain tuijottivat. Harmaan yhä sakenevan
tomun lävitse näkyi epäselvästi, että kentälle syöksyi hurjaa
vauhtia joitakin suuria jyriseviä, harmaita olentoja — niinkuin
satumaiset jättiläissudet olisivat saavuttaneet uupuneen uhrinsa
ja verenhimoisesti muristen kiirehtineet piirittämään sen kaikilta
puolilta.
Monet luulivat ensin näkevänsä vain kamalaa painajaisunta. Mutta siitä
ei voinut herätä: yhä vain tuli autoja. Sakea tomupilvi oli peittänyt
kentän toisen pään ikään kuin suurella hunnulla, mutta pauhu yhä
kiihtyi.
Lopulta se alkoi vaimentua ja sitten äkkiä taukosi kokonaan.
Sitä mukaa kuin tomu hälveni, paljastui heidän näkyviinsä
panssariautojen jono, joka sulki heidät ympyräänsä — niinkuin jokin
pöyristyttävä sadun jättiläiskäärme... Ja heidän takanaan kohoutui
pystysuora kallioseinä!
Ei pieni kaniininpoikanenkaan ole jättiläiskäärmeen syleilyssä
avuttomampi, kuin he olivat tuon rautarenkaan puristuksessa. Muutamat
juoksivat jonkin askeleen kiväärikekoja kohden, mutta pysähtyivät
masentuneina — mitä merkitsivät pienet harjoituskuulat tuota kauheata
konerengasta vastaan, jossa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä!
Varmuus siitä, että täytyi täysin avuttomana kuolla noin julman
tyrannin kynsiin, vaikutti kaikkiin järisyttävästi. Jotkut kiristelivät
hampaitaan hurjan raivon vallassa, ja heidän katseensa muistutti
haavoitettujen petojen katsetta. Toiset vapisivat kuin löyhkäävään
teurastusvajaan vietävät eläimet; harhailevista katseista tuijotti
mieletön kauhu — ja he ahtautuivat lähemmäksi toisiaan, läähättäen
raskaasti kuin kuolemansairaat.
Silloin sama sotilas, joka illalla oli kehoittanut tovereitaan
rauhallisuuteen, tunkeutui joukon eteen; hänen silmistään näytti
pursuvan tulinen, sammumaton viha, kun hän huusi oudolla, käheällä
äänellä:
— Pyövelit, pyövelit! Jospa tietäisitte, miten meidän kuolemamme
kostetaan! Tämä on myöskin teidän loppunne! Ampukaa, pelkurit!
Ampukaa!
Tuhannesta kurkusta kajahti villi, raivokas karjahdus; se jatkui,
paisui...
Mutta silloin tuntui koko auringonpaisteinen avaruus värähtävän,
räsähtävän; kentän laidalla olevista puista putosi joukoittain
kellastuneita lehtiä, ja varisparvi lensi pelästyneesti rääkkyen
tiehensä.
Samalla tapahtui jotakin uskomatonta: tiheä miesjoukko luhistui maahan,
aivan kuin suunnattoman pitkä, näkymätön niittokoneen terä olisi siinä
nopeasti edennyt — ja heidän hurja huutonsa heikkeni, tukehtui.
Niinkuin se olisi lähtenyt vain yhdestä kurkusta, jonka murhaajan
koura hitaasti kuristaa.
Takimmaiset pysyivät pystyssä kauimmin ... heristivät nyrkkejään
kiroillen ja kostoa huutaen, karjuivat sanattomasti kuin mielipuolet;
toiset rukoilivat, joku ulvoi kuin hullu koira — ja muutamat lähtivät
juoksemaan eteenpäin toverien ruumiitten yli huutaen rukoilevalla
äänellä:
— Lakatkaa!
— Me menemme sotaan!
— Armoa, armoa...
Mutta kaikki he lysähtivät maahan ähkyen, koristen...
Vasta kun viimeinen oli kaatunut, taukosi parinsadan konekiväärin
tulimyrsky yht’äkkiä — ja kummallinen, repelevä kaiku kiiri vielä
hetken taivaanrannasta toiseen. Tuon kamalan metelin jälkeen tuntui
syyspäivän tyyni hiljaisuus miltei peloittavalta.
Sen keskeytti moottorin jyskytys: kaksi suurta panssariautoa lähti
kaatuneita kohden. Niiden lähetessä kuului surmattujen sekasortoisesta
läjästä vaikeroivia, uhkaavia ja käheitä ääniä:
— Armoa ... Kristuksen tähden...
— Kirotut murhaajat!
— Minä kuolen...
Eräs kohotti kättään ja uikutti heikosti, epäinhimillisesti:
— Minä menen sotaan...
Kummastakin autosta astui kymmenkunta miestä; toista ryhmää johti
suurikokoinen upseeri, jonka nenän kohdalla oli musta side. He
astuivat lähemmäksi ja paljastivat revolverinsa...
Jotkut kaatuneet nousivat vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, heidän
himmeät silmänsä kiiluivat vieläkin sammumattomasta vihasta ja uhmasta.
Toiset uhkailivat ja kiroilivat — eräs ojensi suonenvedontapaisesti
nyrkkinsä ja koetti huutaa, mutta hänen lävistetty kurkkunsa korisi
vain käheästi ja veri pursui luodinreiästä. Ainoastaan yksi enää
rukoili armoa. Mutta palkkaväen upseerit olivat kylmäverisiä...
Nuori isä ryömii kotiinpäin. Hän on ryöminyt jo monta päivää ja nyt hän
on nääntymäisillään; veristyneet polvet kirvelevät; mutta hän kuiskaa
hiljaa itsekseen:
— Vielä hetkinen — sitten näen poikani...
Silloin putoaa vieras, vavahteleva käsi hänen kasvoilleen, hänen
kaulalleen pursuaa jotakin kuumaa, kohisevaa ja hän muistaa taas kaiken.
— Tahtoisin nähdä vaimoni — pienen poikani! kuiskaavat hänen
huulensa. — Antakaa minun mennä!
Hän ponnistaa kaikki voimansa, mutta ruumis ei liikahda, hän ei jaksa
huutaakaan. Taivaan sini on muuttunut harmaaksi — se näyttää nopeasti
tummenevan.
— Jumala, anna minun nähdä pienokaiseni! hän rukoilee yhä kasvavan
epätoivon vallassa. — Rakastin vaimoani enemmän kuin sinua, mutta
anna anteeksi... Anna minun nähdä hänet vielä kerran! Ja poikaseni,
sillä enhän minä ole häntä koskaan nähnyt... En tuntisi häntä
iankaikkisuudessakaan...
Hän aukaisee vaivalloisesti silmänsä, ja hyydyttävä kauhu jäykistää
hänen ruumiinsa: taivas on sysimusta! Aurinko vielä näkyy — mutta
mustanpunaisena.
Hän on kuulevinaan laukauksia, omituinen kuuma värähdys kiitää hänen
ruumiinsa lävitse. Aurinko sammuu, kaikki sekaantuu, pyörii... Ja
sitten hän luulee kuiskaavansa:
— Sinä tiesit sittenkin — aavistit. — Mutta tulithan sinä kuitenkin!
kuulee hän vaimonsa hellyydestä ja surusta värisevän äänen.
— Pienokainen — en näe, olen väsynyt — minua paleltaa. Nosta hänet
pian rinnalleni — että tietäisin — lämpiäisin.
— Kyllähän minä... Mutta etkö sinä näe?
Hellä ääni etenee, laukaukset — kaikki etenevät, kaikki häipyy,
katoaa kauaksi. Mutta hän ei enää välitä; jokin lämmin peittää hänen
rintaansa: se on hänen pienokaisensa lämmin ruumis.
— Poikaseni — oma poikani! Nyt nukumme yhdessä — nuku sinä vain
minun rinnallani — olet niin lämmin...
Kuului terävä vihellys. Panssariautot lähtivät liikkeelle ihailtavan
säännöllisessä jonossa. Sen alkupää peittyi pian sakeaan tomupilveen;
hetken kuluttua oli viimeinenkin kadonnut kentältä — kuului vain
nopeasti etenevä, kumea jymy.
VELJIEN VERI HUUTAA.
”Ihmiset!
”Äsken on tapahtunut pöyristyttävän julma rikos!
”Samaan aikaan kuin luette tätä, kello puoli 12, viruu L:n ampumakentällä
hirveästi silvottuina tuhannen nuorta miestä:
meidän veljiämme, poikiamme, rakkaitamme. He vetävät viimeisiä
henkäyksiään — heidän verensä vuotaa parhaillaan kentän hiekkaan.
Ja syy: he rohkenivat eilen illalla ilmoittaa, etteivät lähde
teurastamaan ihmisiä.
”Tämän rikoksen on tehnyt oman maamme hallitus!
”Ja tämän mustan rikoksensa peittämiseksi aikovat he tehdä vielä
kauheamman rikoksen! Sillä tänään kello 12 levitetään kaikkialla,
koko maassa hallituksen julistusta, jossa ilmoitetaan, että
vihollinen on hyökännyt rajan yli!
”Totuuden selville saamiseksi sähkötimme asianomaiselle päällikölle
esikuntapäällikön nimessä, ja saimme seuraavan vastauksen:
”’Tiedustelunne johdosta on minulla kunnia ilmoittaa, että koko
raja-alueella on kaikki erittäin rauhallista. Ei toisella puolella
myöskään ole rajavartioita lisätty!
”Rajasotajoukkojen päällikkö, Kenraali D:a.’
”Se on siis inhottava, rikoksellinen valhe!
”Ja me olemme saaneet varman tiedon, että hallitus ylihuomenna
aikoo julistaa sodan; hukuttaa kansamme vereen!
”Ihmiset! Tämän maan monimiljoonainen kansa: saako tuo rikos
tapahtua? Vastatkaa!
”Tuhannen veljemme äsken silvotut ruumiit huutavat kostoa! Heidän
vuodatettu sydänverensä on vielä lämmintä — ja veljein veri
huutaa maasta:
”— Pois pyövelit!
”— Pois joukkomurhat!
”Armeijan antimilitaristinen liitto.”
Tällainen juliste levisi kaikkialle: ensin tehtaisiin, työmaille,
sitten syrjäkaupunkeihin, ja vihdoin vähän ennen kahtatoista
keskikaupungille.
Sitä jaettiin tuhansittain. Ja sen vaikutus oli kauhea; ihmiset
näyttivät tulevan miltei mielipuoliksi.
Jo kauan oli ankarain rangaistusten uhalla kielletty lakot,
kaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Mutta kun nämä julisteet
saapuivat tehtaisiin, vaikeni koneiden jyrinä paikalla — ja muutaman minuutin kuluttua
olivat tehtaat tyhjentyneet kuin taikaiskusta;
pomot katselivat kauhistuneina työmiesten lähtöä, uskaltamatta lausua
sanaakaan — heidän kasvonsa näyttivät niin peloittavilta. Nuoremmat
alkoivat juosta keskikaupunkia kohden — uhkaavina, äänettöminä.
Marcus lähti jo ennen sovittua aikaa; määräpaikkaa lähetessään hän
huomasi kuin ilokseen, että kaupunki oli kokonaan savunsekaisen sumun
peitossa: kirkkojen torninhuiput ja tehtaitten savupiiput vain pistivät
esiin, ikään kuin jättiläissuuret kannot. Hän tunsi hyvin valtion
tehtaan valkoisen savupiipun — ja Julius pudotti julisteet suoraan
pihalle, ja heti hurjinta vauhtia takaisin. Kello 12 he olivat taas
lentokentällä, eikä heidän poissaolonsa näyttänyt herättäneen mitään
huomiota.
Saatuaan koneen suojukseen he ottivat auton, ja Marcus käski ajaa
keskikaupungille, sotaministerin palatsin läheisyyteen.
He astuivat autosta erään puiston reunaan, sillä ministeripalatsin
edustalla oleva tori oli jo miltei täynnä väkeä. Ja kaikkialta tulvi
yhtä mittaa lisää.
Marcus tuijotti kasvavaa väkijoukkoa, hänen ajatuksensa kiitivät sinne
tänne sekavina, kuumeisina.
Äkkiä Marcus kääntyi — ja kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa
lävitse.
Niinkuin musta laavavirta vyöryy tulivuoren rinnettä alaspäin —
samoin läheni esikaupungeista johtavaa valtakatua hurjasti juosten
kaduntäyteinen, musta miesjoukko. Ja heidän raudoitettujen anturainsa
jyrinässä kuvastui sata kertaa suurempi voima kuin silloin — kerran...
Marcus nousi penkille ja hämmästyi yhä enemmän: joukko näytti
loppumattomalta, tulvivalta virralta... Hän muisti lukeneensa jostakin
manalan mustasta virrasta, joka kumeasti pauhaten syöksyy eteenpäin —
tämä joukko muistutti sellaista virtaa.
Hän seisoi seisomistaan, katsellen huumaantuneena ohivyöryvää joukkoa,
nokisia, pahaenteisiä kasvoja. Suuri tori oli miltei täynnä, mutta
joukon loppua ei näkynyt.
— Veljet! kuului jostakin mahtava, kiihkeä huuto, ja kaikki
käännähtivät sinnepäin. Eräs keski-ikäinen, jäntevä seppä oli noussut
torin laidassa olevan muistopatsaan jalustalle. Hän selosti äsken
tapahtunutta teloitusta ja hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja
vihasta. Hän vaikeni hetken, ojensi sitten nyrkkinsä, ja hänen sanansa
kajahtivat joukon yli kuin moukarin iskut:
— Ei niille riitä tuhannen miehen sydänveri! Ne tahtovat kuulla
miljoonien valitukset ja kuolonhuudot, nähdä miljoonien leskien
ja orpojen kyyneleet! Minä en ymmärrä paljon noista asioista, mutta
minulla on kuusi lasta — enkä minä lähde sotaan! Tappakoot vain
täällä! Minusta on samantekevää! Mutta tänne minä jään! Hänen äänensä
oli muuttunut lopussa käheäksi, hurjan epätoivoiseksi, ja toverit
säestivät häntä kiihkeästi:
— Oikein puhut!
— Oikein! Oikein!
Samassa kuului torin toiselta laidalta entistä hurjempi huuto — ja
laukauksia. Ja niinkuin tulvivat virrat keväällä purkautuvat mereen
— samoin tulvi torille kaikkialta väkeä — ja tungos kävi yhä
ankarammaksi.
Ensimmäisen jälkeen nousi jalustalle toinen puhuja, ja kun huudot
ja melu hiukan heikkenivät, kaikui hänen äänensä sointuvana ja
läpitunkevana.
— Toverit! Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt vasta ovat
maailmansodan iskemät haavat alkaneet vähän parantua; vasta nyt alkaa
nälkäkuoleman peikko hiukan väistyä — ja nyt hallitus aikoo sodalla
syöstä kansan taaskin äärimmäiseen kurjuuteen.
Puhuja selitteli sotalaitoksen suunnattomia menoja; Marcus hämmästyi
kuullessaan tuon työmiehen selittelevän niitä ehkä vielä selvemmin ja
vakuuttavammin kuin Antonius! Puhuja innostui, hänen äänensä muuttui
yhä voimakkaammaksi, ja kaikki kuuntelivat kiihkeinä ja äänettöminä;
hän oli yksi heistä ja hänen sanansa tunkeutuivat suoraan heidän
sydämiinsä:
— Me varoitamme hallitusta: älköön se tehkö enää tätä rikosta! Me
varoitamme viimeisen kerran. Ja jos he tästä huolimatta julistavat
sodan, silloin myöskin me julistamme sodan! Meillä ei ole muuta
menetettävää kuin kahleet — ja sen tähden me tulemme taistelemaan
loppuun asti! Ja silloin...
Mutta nyt kajahti kymmenistätuhansista kurkuista yhtaikaa
ukkosentapainen huuto. Marcuksesta tuntui siltä, kuin olisivat he
tuossa huudossa tahtoneet huutaa maailmalle pitkät kärsimyksensä,
kurjuutensa, vihansa ja tuskansa. Puhuja ojensi kätensä hiljaisuutta
vaatien, huuto asettuikin, ja hän huudahti kiihkeän innostuksen
vallassa:
— Veljet! Päättäkäämme tässä, että...
Jossakin kajahti teräviä kiväärinlaukauksia: puhujan ääni katkesi
kummalliseen korahdukseen, ja hän tarttui rintaansa; hän horjui,
hapuili vapisevin käsin ympärilleen — niinkuin voimaton, sokea vanhus
— ja sitten kuului omituinen, raskas mätkähdys.
Ensin parin sekunnin äänettömyys, mutta sitten tuo musta joukko ärjähti
kuin suuri petoeläin. Marcuskin miltei kauhistui kuullessaan tuon
kammottavan karjaisun — siinä ilmeni niin peloittava voima ja raivo.
Samassa eräs kookas työmies hypähti patsaan jalustalle kasvot
vääristyneinä. Hän repäisi rajulla tempaisulla puseronsa halki, iski
paljasta rintaansa luisella nyrkillään ja huusi kuin mieletön:
— Kurjat murhaajat! Pelkurit! Ampukaa nyt, kun mielenne tekee!
Kyllä meitä riittää! Ettekö osaa ampua? Vaikka minä näytän teille
paikan! Minä olen vain työmies: mutta minä luin sotilaitten julisteen
ja minäkin kysyn: kuinka kauan me annamme teurastaa itseämme kuin
karjaa? Minunkin veljeni kuoli siellä äsken! Ja minunkin veljeni veri
huutaa...
Silloin hänkin putosi, ja miesjoukon karjunta tukahdutti
konekiväärienkin särinän kuulumattomiin.
Torin toiselle laidalle oli saapunut kaksi palkkaväen panssariautoa ja
paikalla syntyi vimmattu taistelu. Marcus ja Julius olivat keskellä
suunnatonta miesjoukkoa ja se kuljetti heitä mukanaan sinne tänne kuin
myrskyävä meri lastuja. Taistelusta he eivät nähneet mitään, vain
kuulivat: konekiväärien rätinää, hurjia huutoja. Kuka oli voitolla,
siitä ei saanut tietoa. Toisinaan aalto heitti heidät lähemmäksi,
toisinaan kauemmaksi.
Lopulta he pääsivät torin reunassa olevaan puistoon. Täällä Marcus
nousi hetkeksi eräälle penkille ja näki nyt kapinallisten vallanneen
kaksi panssariautoa — niinkuin silloin maailmansodan jälkeenkin! Ja
nyt ne etenivät pakottaen hallituksen joukot perääntymään.
Mutta torin toisella puolella, missä konekiväärit oli kohdistettu
tiheään työläisjoukkoon, kohtasi hänen katseensa surullisen näyn:
mustana röykkiönä viruivat siellä kuolleet ja haavoittuneet
sekaisin ... eikä ollut sairasautoja, ei mitään apua. Siellä he saivat
kuolla verenvuotoon ja avun puutteeseen.
Silloin Marcus näki ilmassa vanhanmallisen lentokoneen, joka pudotteli
punaisia paperilappuja. Ja miltei heti kuului huutoja:
— Pois kaduilta!
— Pois, pois, pois!
Julius otti kadulta yhden lehtisen; siihen oli painettu yksi ainoa
lause: ”Kaikki aseettomat heti pois kaduilta!”
Ja allekirjoituksena heidän komiteansa nimi!
Tuon käskyn vaikutus oli ihmeteltävä. Kadulta kadulle — suusta suuhun
toistettiin sitä miltei voitonriemuisesti. Ja äsken täpötäydet kadut
tyhjenivät salaperäisellä tavalla. Portit työnnettiin väkirynnäköllä
auki, ja pihat täyttyivät kuin nuijalla lyöden. He lähtivät
lentokenttää kohden.
Edestäpäin alkoi kuulua ankaraa jyrinää; heitä vastaan kiiti kaksi
kevyttä tykistöpatteria. Nuo 500-600-hevosvoimaiset moottorit
jyskivät korviasärkevästi ja katu tärisi ankarasti niiden syöksyessä
hurjasti ohitse. Ja etummaisessa tykkiautossa istui Augustus kalpeana
ja päättävän näköisenä. Jäljessä kiiti muutamia pikatykeillä ja
konekivääreillä varustettuja panssariautoja.
— Minne ne menevät? kysyi Julius jännittyneenä.
— Ammus- ja sotatarvikevarastoihin. Tänään siitä sovittiin.
Marcus näki erään ilmavoimille kuuluvan auton, viittasi sen luokseen,
ja he nousivat siihen.
Pienen matkan päässä he kohtasivat parinsadan suuruisen aseistetun
sotilasjoukon. Sen johtaja, nuori komiteaan kuuluva luutnantti oli
kalmankalpea ja hänen päänsä oli sidottu; monet sotilaatkin olivat
haavoittuneita, kalpeita, kiihtyneitä.
— Mitä, miten teille kävi? kysyi Julius hätäisesti.
— Tappio, vastasi nuori upseeri synkästi. — Suuri enemmistö oli
hallituksen puolella. Sinne jäi paljon tovereita — ja meidän täytyi
lopulta paeta.
Samalla hetkellä alkoi ammusvarastolta kuulua ankaraa tykkien jyrinää.
Luutnantti hätkähti ja kysyi käheästi:
— Mitä se on?
Mutta kun Marcus kertoi Augustuksen tykistöstä, kirkastuivat
luutnantin kasvot; kääntyen sotilaihin hän huudahti innostuksesta ja
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Veljet, me olemme voitolla! Lähtekäämme! Meidän apuamme ehkä
tarvitaan! Järjestykseen! Mars!
Ja he lähtivät.
MURHENÄYTELMIÄ.
Marcus muisti sen kasarmin, jossa Brutus oli toimessa. Ja muistaessaan
Brutuksen olleen epävarman kasarminsa miehistön mielipiteistä
hän päätti ajaa sen kautta, toimittaakseen sinne apua, jos sitä
tarvittaisiin. Lähetessään erästä puistoa he huomasivat jo etäältä
taistelun merkkejä; Puista oli kaarna karissut, alastomat oksat
riippuivat kuin katkenneet jäsenet. Nurmikolla virui muutamia
kuolleita, ja pensaiden takana istui ja loikoili joukko haavoittuneita,
monet kuuluivat hiljaa vaikeroivan.
Äkkiä Julius hätkähti ja hypähti autosta...
Erään puun alla lepäsi pieni, rääsyinen poika kuolleena. Hänen
rikkinäisessä puserossaan oli rinnan kohdalla punainen läiskä — siitä
oli luoti lävistänyt hennon ruumiin. Laihat, paljaat jalat olivat vielä
suonenvedontapaisesti koukussa, pienet likaiset kädet nyrkissä.
— Ahaa! sanoi Marcus pitkään.
Hän oli edennyt hiukan ja katsoi ylös siihen puuhun, jonka alla
murhattu pienokainen oli.
Julius tunsi kylmien väreiden käyvän ruumiinsa lävitse.
Siellä oli toinen, pienempi — ehkä viiden-kuudenvuotias poika.
Pienokainen oli jäänyt paksulle oksalle vatsalleen ja takertunut
kouristuksentapaisella voimalla toiseen oksaan — aivan kuin eräät
yölinnut, jotka kuollessaan puristautuvat oksaa vastaan. Hänen
pienet, laihat kasvonsa olivat alaspäin, avoimissa, lasittuneissa
silmissä kuvastui hurja kauhu — ja suu oli jäänyt auki kuin viiltävän
hätähuudon jälkeen.
He olivat nähneet äsken kokonaisen röykkiön ruumiita, mutta sekään ei
vaikuttanut niin järkyttävästi kuin nämä pienet murhatut veljekset.
Julius tuijottaa pienokaisia aivan kuin jähmettyneenä. Hän on ihan
näkevinään, miten lapsukaiset kiväärinpaukkeen lähestyessä kiipeävät
puuhun, vanhempi auttaen ensin pientä veljeänsä. Pikkuveli alkaa pelätä
tuon räikeän rätinän lähetessä, mutta vanhempi lohduttelee, että täältä
ylhäältä oikein hauska onkin katsella. Ne lähenevät... Pikkuveli alkaa
itkeä — ne huomaavat — nuori upseeri kohottaa pistoolinsa, ampuu...
Ei käy — toinen nauraa — sitten ampuvat molemmat... Pikkuveli
vavahtaa, putoaa monta oksanväliä... Vanhempi laskeutuu nopeasti, mutta
pikkuveli ei voi enää sanoa mitään, korisee vain... Ja äkkiä hänen
omat kätensä herpautuvat, hän ponnistaa kaikki voimansa — ei, sormet
väsyvät, heltiävät — hän putoaa, otsa paukahtaa kivikovaan käytävään...
Niin heidät oli ammuttu kuin pienet pyynpoikaset, jotka salametsästäjä
surmaa niiden ensimmäisellä lentomatkalla.
Miesten lähetessä Brutuksen kasarmia kuului jo kaukaa tavatonta melua
ja huutoja.
Marcus seisautti auton korkean lankkuaidan kohdalle, ja he alkoivat
jännittyneinä kuunnella.
Meteli tuntui yhä kiihtyvän, ovien pauketta, kolinaa, askeleita —
niinkuin sotilaat olisivat kaikki juosseet pihalle. Ja sitten kuului
pihalta voimakas huuto:
— Sotilaat! Veljet! Kuulkaa tätä!
Meteli hiljeni, ja sama ääni luki harvaan, läpitunkevalla äänellä
julistuksen sotilaille. Pääsisältö oli sama kuin yleisölle levitetyssä
— mutta sen lisäksi ohjeita, miten on meneteltävä upseereihin
nähden, samoin ilmoitettiin miten paljon ennestään on kumouksellisia
upseereita. Julistus päättyi seuraavasti:
”Veljet! Tämä olkoon heidän viimeinen rikoksensa! Ottakaa
kaikkialla haltuunne ampumatarvikkeet ja asevarastot! Älkää antako
enää kenenkään teurastaa aseettomia kansanjoukkoja. Nouskaa veljet!
Nyt on aika tullut.
”Armeijan antimilitaristinen liitto.”
Syntyi tavaton meteli, josta erotti seuraavia huutoja:
— Heti arestiin!
— Upseerit putkaan!
— Aseet pois niiltä!
— Aseet pois, heti!
Marcus nousi seisomaan auton istuimelle ja varpailleen nousten
hän ylettyi näkemään, että sotilaat Brutuksen johdolla nopeasti
piirittivät upseerien rakennuksen. Ja sitten kuului Brutuksen kiihkeä,
liikutuksesta värisevä ääni:
— Hyvät herrat! Se rikos, mikä tänään on tapahtunut, on liian
suuri. Sen tähden toivomme, että te kaikki, hyvät herrat, yhdytte
meihin, astutte veljinä riveihimme! Mutta niillekin, jotka eivät
katso voivansa meihin yhtyä, vakuutamme kunniasanallamme täydellisen
loukkaamattomuuden ja turvan — ehdolla, että kaikki luovuttavat
aseensa ja pysyvät kasarmissa omissa huoneistoissaan! Eikö niin,
toverit?
— Oikein! Oikein! Me lupaamme kaikki sen! huusivat sotilaat
innostuneina.
— Kaikki! Kaikki!
— Pyydän siis, että herrat upseerit ilmoittavat mielipiteensä! lausui
Brutus kuuluvalla äänellä.
Silloin Marcus näki, että upseeriklubin rakennuksessa aukeni vielä pari
ikkunaa — ja muutamat konekiväärit alkoivat hirveästi säristä.
Etummaiset, niiden joukossa Brutus, vaipuivat maahan — aivan kuin
tiheään ihmisrykelmään olisi iskenyt ukkonen.
Syntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset
alkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä.
Raivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne
konekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle.
Monet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet
kaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät
heti nelinryömin — mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat
uudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa.
Marcus alkoi vapista: sillä yht’äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli
näihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin — ja hetken kuluttua
olivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi.
Nyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen
he juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta
enemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät
vimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä;
konekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen — ja avoimesta ikkunasta
heitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät
nähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä
kuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse
kapinallisia.
Äkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen,
läpitunkeva huuto:
— Tulta, tulta, tulta!
Kuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään,
valeltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin — ja pian leimahti koko rakennus
ilmituleen.
Sotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit
ampumavalmiina.
Pian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse
ryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka,
toisessa pistooli.
Kuului yksi ainoa kumea karjahdus — niinkuin suunnattoman suuri
kahlekoira olisi karjahtanut ... ja upseerit lysähtivät maahan,
niinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet.
Juliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja
sopersi vapisevin huulin:
— Veljeni ... mennään täältä...
He istahtivat, ja kuljettaja pani auton liikkeelle; mutta he pääsivät
vain hiljaa eteenpäin — suljetun portin taakse oli kokoontunut suuri
joukko uteliaita, jotka jännittyneinä kuuntelivat huutoja, tulen
kohinaa, ja katselivat ylöspäin kohoavaa, yhä sakenevaa savupatsasta.
Hiukan sen jälkeen kun Marcus oli saapunut lentokentälle, ilmestyi
ilmavoimien komentaja henkilökohtaisesti sinne. Hän kutsui Marcuksen
luokseen ja ilmoitti, ettei yksikään lentäjä saanut toistaiseksi
poistua mihinkään, ja kaikki koneet oli pidettävä lähtövalmiina.
Kaikeksi onneksi hän ei ryhtynyt tarkastamaan koneita — hän olisi
silloin huomannut, että yksi uusista koneista oli poissa.
Kenraalin lähdettyä Marcus puhui huolestuneena Antoniukselle:
— Mitä nyt on tehtävä? Eikö sinun pitäisi olla kaupungilla?
Antonius vastasi hiljaa ja varmasti:
— Ole huoletta! Minä olen vuosikaudet ajatellut tätä asiaa
lukemattomilta eri puolilta. Muutamien toverien kanssa olemme
suunnitelleet kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten: jokaisella on
oma tehtävänsä ja omat apulaisensa. Ennen iltaa minua ei tarvita
missään, ja silloin me kyllä lähdemme täältä vähin äänin.
Hän ilmoitti, että toveri B. oli hartaasti pyydettyään saanut luvan
käydä noutamassa 3-4 palloa — ja nyt hän koneineen odotti kaupungin
ulkopuolella. Jos kapinalliset alkaisivat joutua tappiolle, ilmoittaisi
Augustus puhelimitse hänelle...
Marcus muisti sen tavattoman voiman ja raivon, mikä pääkomitean
kokouksessa oli kuvastunut tuon nuoren miehen jäntevillä kasvoilla.
ASEVARASTOON!
Ilta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin
eri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein
hirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi
samanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin
tasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa.
Tuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta
tavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa
taistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin
silloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden
hän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin.
— Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui
katkerasti ystävälleen. — Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen
tällainen!
— Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. — Se johtuu
toimettomuudesta! Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot!
Juuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti
sen jälkeen kranaatin räjähdys.
— Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja
lisäsi vakavasti:
— Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla...
Pienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan
toisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän
voittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto.
— Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin,
että tarvitsemme sitäkin, kun meillä... Niin jos ... vihollinen.
Alkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut — tykit
jyrisivät yhä samalla voimalla.
Silloin välähti häikäisevä leimahdus — niinkuin satakertainen salama;
sitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt
taivaanrannasta toiseen — ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen
kamala ryske.
— Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti
Antonius hillitysti.
— Jospa hän vain olisi osannut pudottaa pienen yhtä hyvin kuin
suuria?
— Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla.
— Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. — Mutta
näetkö sitä?
— En — en näe! vastasi Antonius ihmetellen. — Sitä ei todellakaan
näy, vaikka hämärtää vasta tämän verran!
— Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa...? kuiskasi
Marcus.
He katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut,
silloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää
— niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt — sielläpäin roihusi
myöskin valtava tulipalo.
Ilma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä
alkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti
toisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli
niin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta
kohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva,
hehkuva jättiläisahjo.
Silloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden
yhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja:
— Asevarastoon! Asevarastoon!
— Asevarasto on vallattu!
— Nyt saadaan aseita!
— Aseihin! Aseihin!
— Mistä ne tietävät? kysyi Marcus hämmästyneenä.
Antonius otti taskustaan punaisen ilmoituslapun ja sanoi tyynesti.
— Asevaraston valtauksen ilmoittaminen on ollut myös erään toverin
huolena. Hänellä ei ole mitään muuta tehtävää — ja hänen apulaisensa
ovat jo kolmen tunnin ajan olleet kaupungin eri puolilla, valmiina
jakamaan nämä liput merkin saatuaan.
— Mutta ellei sitä olisi onnistuttukaan valloittaa? änkytti Marcus
hämmästyneenä.
— Silloin ilmoitukset olisivat olleet tarpeettomat; he olisivat
kuitenkin odottaneet paikoillaan huomisiltaan.
Marcus oli näkevinään ikään kuin hymyn häivähdyksen Antoniuksen
huulilla ja sopersi ihaillen:
— Sinä olet merkillinen mies.
— Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut... Muutaman toverini
kanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme
yksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös
valmistettu.
Konekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä
kiväärinlaukauksia vain kajahti — niinkuin vanhat, uskolliset
vahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat.
Kun sitten pikatykit yht’äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti
se niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää
väristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas
uhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot — tulipalon liekitkin
tuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa
ja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö
ylöspäin — niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti
hulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa
entistä hurjempi huuto.
— Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena.