VIIMEINEN ILTA.

LAULAEN KUOLEMAAN.

Komiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja
Marcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta
olisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset
lähtivät hiljaa ulos takaportista.

Kaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli
kaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli
sammutettu.

Kun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma
möhkäle: panssariauto.

Antonius astui varmana kuljettajan aukolle ja kuiskasi jotakin.
Etupuolelle ilmestyi pieni punainen lyhty, ja kun he olivat nousseet
autoon, se lähti liikkeelle hillitysti jymisten.

Autossa oli jo ennestään toveri B. Kun Marcus pimeässä istui hänen
viereensä, tunsi hän tämän tarttuvan käteensä ja sanovan liikutuksesta
värisevällä äänellä:

— Veljet! Työväenpuolue on julistanut suurlakon kaksi tuntia takaperin
! Yksikään juna ei ole sen jälkeen lähtenyt kaupungista —
eikä tule lähtemään! Yksikään pyörä ei huomenna pyöri!

Äänestä soinnahti salaperäinen ilo ja varmuus. Marcus ei ollut koskaan
kuullut sitä sellaisena. Siitä tarttui häneenkin selittämätöntä
varmuutta ja rohkeutta.

He olivat kulkeneet vasta vähän matkaa, kun he saapuivat katusululle,
jota varustettiin kuumeentapaisella kiireellä. Joukon johtajana
toimiva työmies tuli heidän luokseen ja ilmoitti, että N:n torilla
pidettävän kokouksen takia oli tämä puoli kaupunkia kokonaan suljettu
katusuluilla, jotteivät palkkajoukot pääsisi aseettomien kimppuun. Hän
ilmoitti, mistä he pääsevät torille.

Sanottua paikkaa lähetessään he näkivät yhä enemmän äänettömiä
joukkoja, jotka kaikki pyrkivät samaan suuntaan kuin hekin; pimeässä he
näyttivät epämääräisiltä haamuilta.

Eräässä torille johtavan pääkadun risteyksessä seisoi lukuisa
aseellinen joukko, sotilaita, jotka olivat repineet irti olkaimensa,
ja seuraavassa risteyksessä oli luja katusulku pikakivääreineen ja
pikatykkeineen.

Eräs nuori upseeri tuli heidän luokseen ja johdatti heidät saman
poikkikadun ensimmäisestä portista sisään ja sieltä, särjetyn
tiiliaidan aukosta, toisen pihan kautta samalle kadulle.

Lucaksen upea yksityisasunto oli keskikaupungille johtavan pääkadun
varrella. Onneksi se oli kapinallisten kaupunginosan puolella, mutta
aivan läheltä kuului taistelun melua. Kun he olivat ajaneet auton
pihaan ja nousseet toverinsa asuntoon, avautui ikkunasta omituinen näky.

Noin sadan metrin päässä oli pieni puutalo alkanut palaa, ja sen
kellertävässä valossa laittoivat kapinalliset parhaillaan barrikadia.

Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin
pysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen
lykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet
miehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain
kadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot,
lähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja,
kiviä, vieläpä turpeitakin — ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla.

Tulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää
panssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä,
ikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa.

— Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin
itsekseen. Jospa ne odottavat jotakin...

Paljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko:
kuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista.
Haavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa
valkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän.
Julius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin
vain hiukan syrjään.

Silloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja:

— Tietä, tietä, tietä!

Väkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea
väylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi
katusulkua kohden.

Mutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti
entistä rajumpana — ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua.

Samassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni
peräkkäin joitakin suuria, harmaita... Tulipalon kaameassa valossa ne
muistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin
päässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat.

— Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. — Ne aikovat
murtautua tästä torille!

— Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus.

— Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen... Niillä on
neljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat!

Palavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana
liekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he
näkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan
muutamassa sekunnissa — hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen
kaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä
räiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä,
ja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti — aivan
kuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti
pureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen — mutta
yksikään ei kääntynyt.

Juuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika — ja nyt
sululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi
— kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää
tukahduttaa!

Marcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän,
järkyttävimmän näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin
yksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä
on aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee,
mutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat
suojella tovereitaan ja he etenevät — he marssivat laulaen
kuolemaan! Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja
heidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn!

Siinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui
lapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki
takaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät
ehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat.

Pikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella
ei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä,
noiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot
liidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät
nopeasti kuin kiväärinlaukaukset:

— Nyt lähden. Hyvästi!

— Minä myös! yhtyi Antonius.

— Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä — ettehän te
pienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo
tulee apua?

Marcus ei vastannut, hän meni parhaillaan ulos ovesta miltei juosten.

Mutta portailla Lucas saavutti heidät, huutaen liikuttuneena,
riemukkaalla äänellä:

— Älkää menkö! Jo tulevat! Jo tulevat!

Se tapahtuikin viime hetkellä. Katusulku oli jo miltei kokonaan
tuhottu, sen etupuolella näkyi musta, kaduntäyttävä kaatuneiden
röykkiö — ja nyt vihollisautot olivat yksitellen lähenneet aivan
barrikadin jätteiden viereen; niiden taakse oli ilmestynyt vielä
avuksi kymmenkunta autoa: niissä istui satakunta palkkasotilasta
konepistooleineen odottamassa, milloin pääsisivät torille.

Hyökkääjät eivät huomanneet, että väkijoukon suojassa läheni
Augustuksen neljä kenttätykkiä ja kaksi kaikkein suurinta
panssariautoa, joissa oli kaksi suurta pikatykkiä, konekivääri ja
valonheitin.

Nyt seurasi äskeistäkin kamalampi näytelmä.

Äkkiä kohdistettiin hyökkääjiin valonheittimien sokaiseva kirkkaus,
ikkunat tärisivät huumaavasta jyrinästä ja heti eräs palkkajoukon
auto hajosi, singahti kaikille tahoille! Siinä oli ollut jokin
voimakas pommi tahi käsigranaattivarasto — jonka pikatykin ammus oli
lävistänyt. Kapinalliset kohdistivat kuulasateen ensin vihollisautojen
pyöriin, ja kun ne olivat kääntämättä, ei yksikään voinut paeta. Ensin
ne omituisesti lyyhistyivät ja kallistelivat, ja hetken kuluttua
alkoivat yksi toisensa jälkeen kaatuilla kyljelleen — aivan kuin
suuret, kankeat eläimet, jotka ovat saaneet luodin sydämeensä.

Marcus muisti tuhannen teloitettua nuorta miestä, puunoksiin
takertuneen poikasen — ja hän katseli kylmää vahingoniloa tuntien,
miten autojen suojassa odottaneet palkkajoukot hävisivät, niinkuin maa
olisi niellyt heidät kitaansa.

Jyrinä lakkasi — kajahti kaamea, riemuitseva huuto ja mustana
maanvieremänä vyöryi valtava miesjoukko ottamaan haltuunsa
konekiväärit, lopettamaan viimeisenkin vastarinnan.

Kapinallinen pioneerikomppania alkoi repiä katukivitystä ja kiireesti
luoda vallia tykkien suojaksi. Ja nopeasti marssien saapui paikalle
aseistettuja miesjoukkoja yksi toisensa jälkeen. Sitten näkyi
toistakymmentä lähenevää sairasautoa.

Lucas katseli katusululle päin ja virkkoin värisevällä äänellä:

— Kyllä tuolla on kamalaa.

— Mutta ne eivät päässeet sittenkään torille! sanoi Marcus lujasti.

— Ei — eivätkä pääse, lisäsi Antonius.

Heidän kokouksensa päättyi kymmenen minuutin kuluttua. Lucas oli
saanut varman tiedon, että sota oli päätetty julistaa seuraavana yönä.
Päätettiin, että Antonius ja Marcus lähtivät samana yönä viemään
asiasta tietoa sikäläisille liittolaisille sekä kansainväliselle
pääkomitealle. Miehet ilmoittivat palaavansa klo 6 aamulla.

ÄÄNI PIMEYDESTÄ.

Vaikka kokous oli jo alkanut, vyöryi toria kohden vieläkin mustanaan
työmiehiä.

Hälytystorvi pärisi miltei yhtä mittaa, ja joukot hajaantuivat kahden
puolen aivan kuin aallot laivan kulkiessa ja kun punainen lyhty
huomattiin, kuului joukosta innostuneita huudahduksia.

Lähetessään toria Antonius ja Marcus tapasivat miltei jokaisessa
kadunristeyksessä aseellisen joukon, olipa parissa paikassa puolivalmis
katusulkukin vartiostoineen. Ja torilla, joukon ympärillä, oli vielä
kaksinkertainen ketju sotilaita ja aseistettuja työmiehiä.

Väkijoukkoja ei täällä voitaisi karjana teurastaa!

Heidän saapuessaan torille kuului paraillaan moniäänistä
hyväksymishuutoa, josta erotti muutamia sanoja:

— Oikein, oikein!

— Sinä puhut totta!

Kun he olivat aukaisseet auton yläpanssarin, kajahti pimeydestä
harvinaisen voimakas, kaunissointuinen ääni:

— Niin julmasti on meitä sorrettu. Ja minkälainen on meidän elämämme
muuten ollut?

— Ei minun tarvitsisi sitä kysyä, ei ehkä puhuakaan sillä tiedättehän
sen itsekin kauhistuttavan selvästi. Mutta en voi vaieta! Meidän
suumme on ollut liian kauan tuskallisen suukapulan sitoma! Minun,
teidän, jok’ainoan työläisen sydän on täynnä vuosien tuskaa ja kalvavaa
katkeruutta. Meidän on täytynyt nähdä, miten rakkaimpamme ovat
menehtyneet nälkään, kylmyyteen, tauteihin. Useimmat pienokaisistamme
ovat kuolleet ennenaikaisesti kuin linnunpojat takatalvella — haudat
ovat täyttyneet heidän pienistä, kuihtuneista ruumiistaan...

Ääni värähti, sitten vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin tukehtuen. Ja tuossa
suunnattomassa joukossa vallitsi syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Mutta
ääni pimeydessä muuttui vihlovan katkeraksi ja läpitunkevaksi:

— Heidän on täytynyt kuolla sen tähden, että viimeisetkin pennimme
on lukemattomina veroina ryöstetty meiltä! Ja näillä rahoilla,
meidän rakkaittemme elämän hinnalla on rakennettu panssarilaivoja,
yhä suurempia mörssäreitä, yhä lujempia linnoituksia, konekiväärejä,
lentokoneita, panssariautoja — joiden ainoana tehtävänä on
ihmisten murhaaminen, ihmisruumiitten silpominen mitä hirveimmällä
tavalla! Ja kaiken tämän lisäksi on omaisiamme kuoleman uhalla viety
teurastettavaksi. Ja kaikki on täytynyt kärsiä äänettömänä. Keskiajan
inkvisiittoritkin antoivat uhriensa huutaa, mutta meidän on täytynyt
äänettömänä kestää sanomattomat kärsimyksemme. Pienimmästäkin
vastalauseesta on tovereitamme teljetty vankiloihin, teloitettu, ja
heidän omaisensa, pienokaisensa ovat jääneet nälkäkuoleman uhreiksi.
Noin julmalla keinolla on meidät pakotettu vaikenemaan — ja te
tunnette tuon suukapulan polttavan tuskan!

Ääni vaikeni hetkeksi, ja torilla vallitsi vieläkin kuolemanhiljaisuus.
Marcuksen mieleen lennähti kamala mielikuva: noiden kymmenien tuhansien
miesten suut olivat vieläkin sidotut kiduttavalla suukapulalla.

— Tänään on tehty kamala rikos — mutta mitä se onkaan niiden
miljoonien uhrien rinnalla, jotka tuleva sota aiheuttaisi!
Näkymätön puhuja kuvaili elävästi, miten tuleva sota liittoutumisten
ja asetekniikan kehityksen vuoksi tulisi olemaan paljon katkerampi,
julmempi ja verisempi kuin viime maailmansota; selitti siitä
aiheutuvan kurjuuden ja hädän ja huudahti raskaasti syyttäen: — Ja
nyt aikoo hallitus vieläkin pakottaa meidät tuollaiselle miljoonien
teurastuskentälle! Upottaa maan pöyristyttävään kurjuuden, tuskan ja
kyynelten mereen!

Tuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala,
kumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen
pidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän
ruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona
kumeasti murahtaen noussut seisomaan — ja kita avoinna tuijottanut
verestävin silmin kiduttajaansa.

Jossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän
puhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta:

— Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat
hurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen
mäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta
toveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät
ole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina...
Ja meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme
joukkomurhien vastustajia!

Sen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti
pitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen
sanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen
äänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima:

— Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet — mutta
tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia — mutta nyt
emme voi enää, emme kestä enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän
täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien
ja orpojen nimessä. Ja me sanomme: seis! Nyt riittää!

Viimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon,
ne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti
seisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin
voimin.

Mutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä
kajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan
sellaista kuullut — se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien
jylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus näki
— mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi,
uskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja,
siitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä.

Ja huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky.

Kun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin
näkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu.

— Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat
päivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän
selosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman
täydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja
lopetti puheensa seuraavin sanoin:

— Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun
miljoonat meistä ovat kuolleet heidän sodissaan, niin miksemme nyt
kärsisi muutamia päiviä omassa sodassamme — kuolisi ilomielin oman
asiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet,
päättäkäämme, että meidän täytyy voittaa — tai kuolla viimeiseen
mieheen!

Nyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin,
siinä kuvastui epätoivo — kuoleman epätoivon voima. Tulipalo oli
alkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten
tuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri
— josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa.
Selittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä,
hän luuli olevansa valtameren rannalla — ja vuorenkorkuiset aallot
syöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten.

Mutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu!
Palkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta!
Sieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla
syntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan
jyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana.

Antonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti.

ONNELLINEN PÄÄTÖS.

Samana iltana kello yhdeksän aikaan oli pääministerin palatsissa
salainen neuvottelukokous kapinan johdosta.

Siellä olivat koolla ministerit, yleisesikunnan suunnitteleva jaosto,
armeijan ylipäällikkö, ilmavoimien komentaja ja laivaston ylipäällikkö.
Koko valtakunnan toimeenpaneva hallitusvalta oli saapuvilla.

Kokouksessa oli ensin vallinnut jonkin verran hermostunut mieliala,
mutta nyt se alkoi rauhoittua; yleisesikunnan päällikkö teki
parhaillaan selvää asemasta ja esiintyi kylmästi, tyynesti ja varmasti;
vieläpä hän heitti muutamia pistosanojakin liiallisesta hätäilemisestä
— sillä sisäisesti hän oli sangen rauhaton; hän ei ollut luullut, että
teloitukset tulisivat herättämään sellaista mieltenkuohua. Hän lopetti
puheensa seuraavasti:

— Täällä on puolittain syytetty minua siitä, että olen eilen
ratkaisevasti vaikuttanut kapinallisen pataljoonan rankaisua koskevaan
päätökseen. Se on totta! — minä tein sen! Mutta minä sanoin jo
eilen, että se oli ainoa keino. — En minä muuten ymmärrä, miksi
täällä ilmenee, sanoisinko hermostuneisuutta! Sillä meidän asemamme
ei suinkaan horju. Suurin osa kaupunkia on vallassamme; katuvalaistus
toimii, ravintolat, vieläpä huvipaikatkin ovat avoinna! Tosin
asevarasto ja suurin ampumatarvikevarasto ovat mellakoitsijain
hallussa, mutta se ei merkitse mitään! Sen keinon avulla, jonka herra
pääministeri esitti, lakkaa kapina huomisaamuna. Ellei lakkaisi,
niin linnoitukset ja ilmavoimat todellisuudessa vallitsevat kaupunkia
— pari lentäjää karkottaa nuo uudet ”valloittajat” kymmenen minuutin
kuluessa! Me voimme siis rauhallisina odottaa huomispäivää.

Kun linnoitusten ylipäällikkö oli ilmoittanut luottavansa
linnoitusväkeen, koska se ei tänään ollut yhtynyt kapinaan, kääntyi
pääministeri ilmavoimien komentajan puoleen:

— Kun ilmavoimat ovat uuden suunnitelmamme todellinen perustus ja
pohja, pyydän vielä kysyä: luotatteko, herra kenraali, täydellisesti
kaikkiin lentäjiin?

Nyt kuului eri puolilta hermostuneita, epävarmoja ääniä:

— Niin, voitteko vakuuttaa?

— Minkälaisia ovat harjoituspäälliköt ja muut vaikuttavat henkilöt?

— Heistä pitäisi saada varmuus...

Ilmavoimien komentaja näytti harmistuvan ja huomautti myrkyllisesti,
että hänkin oli joskus ollut huomaavinaan, mikä voima lentäjissä on
ja oli perustanut näitä varten erikoisen tiedusteluosaston, joka on
pitänyt lentäjiä jo toistakymmentä vuotta silmällä. Osaston ilmoituksen
mukaan ei nykyinen harjoituspäällikkö ensinnäkään ole harrastanut
muuta kuin keksintöjänsä — ja niistähän luulisi jokaisen isänmaan
ystävän iloitsevan. Varapäällikön keksinnöt ovat myöskin suuriarvoiset,
eikä häntä kai voitane epäillä! Hän on ensinnäkin upporikas, hän on
kasvattanut ja opettanut parhaat lentäjät! — ja hänellä on suuri
vaikutusvalta heihin. Esimerkiksi uusissa koneissa on vain sellaisia,
joista hän on luvannut vastata...

Ilmoitukset tekivät rauhoittavan vaikutuksen ja kaikki kannattivat
pääministerin ehdotusta. Sotaministeri yksin vastusti sillä
perusteella, että valmistukset jäisivät liian vaillinaisiksi; sen
ohessa hän piti ehdotusta epälaillisena, koska sota virallisesti oli
päätetty julistaa vasta seuraavana yönä.

Pääministerin sileäksi ajellut huulet vetäytyivät tuskin huomattavaan,
kylmään hymyyn, kun hän puhui:

— Hyvät herrat! Meidän täytyy ottaa huomioon se poikkeuksellinen
olotila, jossa olemme. Jos esimerkiksi tulisi tietoon sodan
julistamisaika, käyttäisivät kapinalliset sitä kiihotusaseena.
Mutta kun huomenaamuna leviää tieto, että sota on jo syttynyt,
ja vihollisen lentäjät voivat milloin tahansa tulla pommittamaan
kaupunkia niin kansa repii kappaleiksi sotilaat, jotka eivät sellaisena
aikana puolusta kotikaupunkiaan. Kun luvataan anteeksianto kaikille
kapinallisille, jotka heti astuvat riveihin isänmaata puolustamaan
— niin tahtoisin nähdä, mitä salaliittolaiset saavat aikaan!
Sodanjulistus siis ensiksikin pelastaa meidät sangen vaikeasta
asemasta; toiseksi ehtivät meidän lentäjämme hyökätä ensimmäiseksi!
Miten ja mihin aikaan herra kenraali on suunnitellut hyökkäyksen
tapahtuvaksi?

Ilmavoimien komentaja rykäisi ja sanoi hitaasti:

— Yleisesikunnan päällikön kanssa suunnittelimme, että retkeen
ottaisivat osaa vain uudet koneet. Koska hämärän aika on meille paras,
lähdetään täältä vasta kello neljältä. Olen jo käskenyt lentäjien pysyä
paikoillaan. Ja retkestä on paras ilmoittaa vasta 2 tuntia ennen lähtöä.

Kuului yleinen hyväksymisen sorina; sotaministerikin katsoi parhaaksi
luopua vastustuksesta. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin julistaa
sota klo 12 — siis 3 tunnin kuluttua!

Sen jälkeen päätettiin vielä joistakin yksityiskohtaisista
valmisteluista, menettelytavoista kapinallisiin nähden ym. pienemmistä
asioista.

Muutamien puheenvuorojen jälkeen kuului arvokas vasaranpaukahdus, ja
sitten pääministeri lausui harvaan ja juhlallisesti:

— Neuvottelu on päättynyt.

Hän nousi reippaasti seisomaan, kalpeille kasvoille nousi hauskoja
ryppyjä, ja hänen äänensä muistutti laiskan koulupojan ääntä ikävän
tunnin loputtua:

— Ja nyt, hyvät herrat! Koettakaa viihtyä jotenkin hetkinen, sillä
puolen tunnin kuluttua alkavat illalliset!

Silloin armeijan ylipäällikkö sanoi hieman epäröiden:

— Teidän ylhäisyytenne! Mitenkä lienee —? Ei kai ole sopimatonta
juhlia tällaisena yönä, kun...

Hän vaikeni neuvottomana, sitten huiskautti kädellään ja lisäsi
hymyillen:

— No, enpä tiedä, ajattelin vain — ja sanoin arveluni...

— Ensinnäkin pyydän huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, että se ei
ole mikään juhla — ainoastaan yksinkertainen illallinen! lausui
pääministeri vaatimattomasti hymyillen. — Mutta jos jättäisimme
sen silleen, tehtäisiin siitä: suurimerkityksellinen, valtiollinen
tapahtuma. Sitä paitsi tulevan vihollisemme lähettiläs on myös
kutsuttu tänne, ja kun hän nykyään on hieman levoton ja epätietoinen
aikeistamme, rauhoittaa ehkä hänenkin hermojaan, kun näkee meidät
rauhallisina.

Nuo sanat tuntuivat todella pumpuliin käärityn naskalin pistoilta!
Jotkut nauroivat hillitysti ja vahingoniloisesti. Ja pääministeri
lisäsi:

— Niin, voimme kutsua hänet noin 12 aikaan tähän huoneeseen hieman
tupakoimaan ja samalla ilmoitamme uutisemme! Minä myönnän, hyvät
herrat, että päätöksemme saattaa olla laiton, sopimaton, arvoton
mahtavalle valtakunnallemme, ehkä joku sanoo sitä kevytmieliseksikin.
Mutta me uskallamme aina puolustaa sitä: se on ainoa, joka sopii
nykyiseen asemaan, se on edullisin. Ja elämä! hyvät herrat, on
tärkeämpi kuin vanhat tavat! (Oikein Oikein!) Ja pikku illanvietossamme
voimme todella iloita. Sillä minusta tuntuu, että kaikki on hyvin!
Kapinallisten maatapanoaikakin oli jo pari tuntia sitten, ja jos ne
kerran valvoisivatkin hiukan myöhempään, niin he eivät tule tänne asti
— ainakaan meidän aikanamme, hyvät herrat! Tuskin milloinkaan.

Näkyi iloisia, hymyileviä kasvoja, kuului naurua, reippaita, hyväksyviä
huudahduksia:

— Oikein sanottu, teidän ylhäisyytenne!

— Hyvä! Minä kannatan teidän mielipidettänne, herra pääministeri!

Mutta he eivät olisi olleet niin äänekkäitä, jos olisivat tienneet,
että tulevan vihollismaan lähettiläs istui työhuoneessaan kuulotorvi
korvalla ja kynä kädessä.

Hänen kotimaassaan oli äsken salaisuudessa keksitty mitä herkin
kuuntelulaite; sellainen oli nyt yhdistetty hänen puhelimeensa — jonka
johto sillä kerralla päättyi pääministerin virkahuoneen kattoon.

Lähettiläs oli maksanut miljoonan lahjoessaan pääministerin
taloudenhoitajan. Mutta nyt hän ajatteli itsekseen, että kymmenenkin miljoonaa
olisi ollut huokea hinta siitä tiedosta, minkä hän nyt sai.

Kolmen minuutin kuluttua hän sähkötti salakirjaimilla hallitukselleen.

JÄNNITTÄVÄT HETKET.

Kello läheni puolta kahtatoista.

Antonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja
tuijottivat odottaen pimeyteen.

Antonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja
sanoi hiljaa:

— Kauan hän viipyy.

— Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus
rauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä.

— Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa.

— Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan
emmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika...

— Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana.

— Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti
Antonius. — Siitä ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä.

Marcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten
Antonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei
nytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä
lujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen:

— Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä
edes...

— Ahaa! Tuolla hän tulee!

Pimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo
eteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista.

He menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa:

— Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin?

— Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien.

— Kauan sinä viivyitkin.

— En uskaltanut ajaa nopeasti — olisivat voineet räjähtää, hän
puolusteli hämillään.

— Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että
lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin — pallojen silti
räjähtämättä!

Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen — niinkuin hän olisi
hymyillyt.

— Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut...

— No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: — Viedään nyt
varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne
200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen — pelkäävät kai
kapinallisten hyökkäystä.

Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri Blle,
loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen
koneeseen.

Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he
pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja
kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen:

— Kuka siellä? Seis!

Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja
sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus Antoniuksen
kylmästi kysyvän:

— Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? — Jahaa!

Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta.

— Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni.

— Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti.

— Minä menen katsomaan!

Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa
tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä
kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni:

— Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta,
niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta
— niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä
me suojelemme itsemme.

— Käsky, tuota...

— Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: mars!

Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä
näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta,
päättäviltä.

Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa
tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä:

— Toista tietä.

Marcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä
ovesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat
kadulla, kysyi toveri B. hiljaa:

— Onko tapahtunut mitään erikoista?

— Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. — Vähän kokouksemme jälkeen
sai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet
kutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies
oli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti
kirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas
täällä.

— Ehditteköhän niin pian?

— Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa:

— Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta
sitten veli tehdä kaikki mitä voit...

— Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta
käheytynyt ääni.

Hän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut
jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan.

— Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti
Antonius.

— Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen.

— Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä
sieltä tänne, niin — Marcus tulee ilmoittamaan — minä ehkä jään sinne.

— Yksin?

— Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa
enemmän — ja teen sen kuin voin, estääkseni...

— Hyvä on veli — minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan
hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän
kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen.

He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen
hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön
hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he
luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun
Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää
jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa
eteenpäin — aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja
lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun.

Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet
lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi
kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta
pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta.

Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi
silloin tullut tietoon.

Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista,
että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi
tuollainen saa estellä heitä!

— Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus.

— Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. —
Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen
minä.

Samassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä
kaartilainen viimeksi oli seissyt.

Siellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon — mikä tuo on...?

Julius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille.
Hänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän
hiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo — aina välillä
pysähtyen ja kuunnellen.

Oo — hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan
syntyi sukkela juoni.

Äärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin
tämä liikahti ja murahti hiukan unissaan.

Teeskentelikö hän? — Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa
kahvaan; häntä hiukan vavisutti...

Hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas.

Aivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti
sen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti
kuin tullessakin.

Kuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen.
Kaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet
aukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun
Antonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani
Marcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan.

Hän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius
asetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti
nähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin.

He olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin
outoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja
vääntämään merkkilyhdyn sammuksiin.