TULIMEREN RANNALLA

ODOTTAMATON KOHTAUS.

Marcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon
puolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton
liikutus ja sääli.

Viitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen
sanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli
vakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet.

Vaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän
naisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti:

— Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää!

Hän näki Aurelian tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka
hajallaan.

Ja Marcus mutisi kuin kaiku:

— Hän elää.

Marcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut
tytön vankilassa, silloin kamalana yönä.

Ja taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona:

— Hän elää, elää!

Tyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden — Marcus näki hänen
kaatuvan.

Sitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili
ihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi:

— Tietä! Päästäkää! Pois tieltä!

Kaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen
pyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen
makuusohvaksi — sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa.

Julia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän
katsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta,
riemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa
alkoivat vavista — ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien
silmäripsien välistä.

Marcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli
tytön kalpeita, vapisevia huulia.

Katkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä
oli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen
jyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt
juoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja
alkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään,
miten oli joutunut urheilukentälle — hän oli vain juossut... Sitten
hän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi
vavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti.

Marcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä
Julialle — yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin.

Julia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja
kauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui.

Marcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja:
nyt ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian.

Sekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta
ajatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen
tähtensä — sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä.
Eikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian
tähden.

Tytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan;
luultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan.

Peite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja
huomasi, että silkkisukat olivat rikki — ja hento jalkapohja kokonaan
verillä — soran ja terävien kivien repelemä.

Syvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti
Marcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi,
rukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt... Suudella noita
jalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat.

— Sillä tavalla hän siis kuoli.

Marcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen — ja
nähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa
kuvastui omituinen, jähmettynyt tuska.

Tuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi
yhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: Antonius!
Häntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan
tietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui
tämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: — Niin veli — hän
kuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan suurta — ja
kun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän
oli mies — voimakas mies.

Kalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää.
Tasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti
tulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen
oli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää
vasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja
toisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua
ja vaikerrusta.

Marcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin
olevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen
kiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei
jaksanut yhtä mittaa läpäistä — sinne olikin matkaa lähes kaksi kilometriä
. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet
tuntuivat kylmiltä.

— Julius — meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti
hiljaa.

Kilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani
lentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia
kohden — hiljaa, äänettömästi — niinkuin jokin tropiikin kauhea
jättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota
kohden.

Jo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja
kumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää.

Mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman
joukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita — se
suojeli pahimmalta kuumotukselta.

PIENOKAISET.

Kun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli
silmiensä pettävän — kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen
näyltä.

Kamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin
puolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan
tuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään,
toiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden — niinkuin
olisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa
elämää.

Muutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon
painettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja
jotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua
odottaessaan.

Mutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt
moottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu.
Siitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan
ja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita
kirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa;
joku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta
miestensä ja lastensa nimiä — näkyi myös itkusta nääntyneitä
harhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut.

Mutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui
sydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja,
jotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet.

Kun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä
kasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen
kivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin
tuntevinaan saman tulisen tuskan.

Hetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja
ruiskun sekä hypähti alas.

Hänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse — hänen
hampaansa alkoivat kalista.

Miehiltä oli palanut parta, hiukset, paita — ja valkealla iholla näkyi
häikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät
mustuneet kohdat — ja lapset...

Heitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin 8-vuotias,
laiha tyttö — ja juuri tämä tyttöparka oli palanut
pahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain
latvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt
mustaksi — päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan
kuin kivellä puusta pudotettu lintu — ja kuolevan linnun varpailta
näyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat
sydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa — ikäänkuin
kuolemanväsyneenä.

Marcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään
värisevän naisäänen huudahtavan:

— Jumala siunatkoon teitä!

Ja eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi
käheästi:

— Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin...

— Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä.

Marcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta:

— Ystäväni — ystävä raukat... Ei ole muuta kuin näille —
pienokaisille...

Sitten kuului matala tuskallinen ääni:

— No, me olemme edes miehiä — kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet
lapsiraukat saavat kitua niin hirveästi...

— Antakaa heille pian!

Marcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä.

Kun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa,
vääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi
aivan kuin viimeisillä voimillaan:

— Äiti — polttaa...

Tuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui
siltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana — niinkuin hän
olisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en jaksa enää — olen
niin pieni, heikko. Armahtakaa — antakaa minun vihdoinkin — kuolla —
kärsin niin kovin!

— Pieni — pieni lapsiraukka — sinun ei tarvitsekaan enää kärsiä! oli
Marcus kuiskaavinaan. Ja hän antoi pienokaiselle niin paljon, että tämä
vaikeni heti: näytti nopeasti vaipuvan syvään uneen.

Marcus ei tuntenut pientäkään katumusta — päinvastoin hän hiukan
rauhoittui. Sitten hän otti lapsen varovasti syliinsä sanoen:

— Vien hänet koneeseen nukkumaan, siellä on pehmeämpää.

Ihmisjoukon raivokas huuto mylvähti sekavana, rajuna pyörremyrskynä,
tukahduttaen hetkeksi tulenkin pauhun. Vain vaivoin saattoi siitä
erottaa muutamia sanoja:

— Voi murhaajia!

— Kuka on tämän tehnyt?

— Konnat! Missä on lapseni?

— Nyt on tuomiopäivä!

— Helvetti on jo sytytetty valmiiksi!

— Jumala, armahda meitä!

— Rukoilkaamme!

— Minä olen enkeli! Enkeli! Vihdoinkin sain siivet!

MIELIPUOLET.

Julius tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen ja
änkytti:

— Herra Jumala! Katso, heitä — on kymmenittäin!

Marcus oli kaiken aikaa nähnyt jotain tavatonta, mutta hän ei ollut
pannut siihen huomiota. Nyt hän tarkasteli noita onnettomia — ja hänen
selkäänsä kylmäsi.

Muutamat istuivat maassa liikkumattomina tai hiljaa huojutellen itseään
ja tuijottivat tylsällä kauhulla liekkeihin; eräs loikki nelinryömin
maassa, haukkuen kuin koira; ja heti hyökkäsivät monet hänen jälkeensä,
matkien eri eläinten huutoja. Heitäkin kauheampi oli eräs papin
näköinen mies, joka tavattomalla kiireellä juoksenteli edestakaisin
hien vuotaessa virtana hänen kasvoiltaan; välillä hän tömisti kenttää
paljaalla, paksulla jalallaan ja huusi ankaralla saarnaäänellä:

— Nouskaa haudoistanne! Hän tulee heti! Valvokaa ja rukoilkaa!

Hän vaikeni, kuunnellen tuskallisen jännityksen vallassa; sitten alkoi
hyppiä tasajalkaa, jotta tanner tömisi. Taukosi taas hengästyneenä ja
ärjyi yhä ankarammin:

— Älkää yrittäkö piiloutua! Kyllä minä näen, että vielä puuttuu
seitsemän kappaletta! Minun toimekseni on annettu ajaa teidät ylös
— ja minä ajankin teidät ylös — ellei muuten niin ruoskilla ja
skorpioneilla!

Äkkiä hänen hikiset kasvonsa muuttuivat kauhusta kuolemankalpeiksi, ja
hän alkoi käheästi parkua:

— Mi — mitä —? Ette nouse minun käskystäni.. Koska... Niin, minä
tein sen! Minä siunasin sotajoukkoja ja — ja rukoilin... Mutta minä
tein velvollisuuteni — tein sen esimiesteni käskystä! Enkä minä
tiennyt, että minun syntini tähden tulisi viimeinen tuomio. Nouskaa,
sanon minä! Sillä tietäkää, te niskurit ja hitaat sydämestä: minä olen
Herran, Sebaothin enkeli! Ja tämä on minulle toimeksi annettu.

Eräs tavattoman pitkä, laiha mies oli hiljaa kiivennyt kiviaidalle.
Hänen yllään oli vain valkoinen, leveähihainen yöpaita; hänen kalpeat
kasvonsa vääristyivät peloittavasti, ja hän heilutti pitkiä käsiään,
karjaisten hirmustuneella äänellä:

— Voi siunaus, väärä profeetta, valehtelija — joka olet juopunut
valittujen verestä! Tiedä sinä! Tietäkää kaikki — tietäköön koko maan
piiri: minä kutsun julistan: tulkaa tuomiolle!

Kuului vihlova kauhunhuuto. Suurin osa, varsinkin naisista, oli yön
tapauksista pelästynyt miltei mielettömäksi. Kun nuo kauheat sanat
kajahtivat heidän takanaan ja he kääntyessään näkivät pitkän, valkean
olennon, pimenivät heidän silmänsä, he luulivat todella näkevänsä
viimeisen tuomion julistajan. Monen järki sammui, kuului käheätä,
uikuttavaa naurua, joka muistutti nälkäisten lintujen huutoa. Sekasorto
kiihtyi, kuului kauhistuneita, kimakoita kirkaisuja:

— Herra, anna anteeksi!

— Olemme kuunnelleet väärää profeettaa.

— Armahda! Armahda!

Sitten kuului metelin yli voimakas miehenääni:

— Ihmis-raukat! Ettekö näe, että hän on hullu?

Mielipuoli oli huudoista välittämättä jatkanut kaiken aikaa puhettaan.
Hän oli unohtanut henkilökohtaisen vihansa, hänen äänensä oli muuttunut
jylisevän juhlalliseksi:

— Niinkuin pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan länteen, niin on
myös Ihmisen pojan tulemus! Sillä silloin pitää suuren vaivan oleman
ja ihmiset pitää nääntymän pelvon ja odotuksen tähden! Ja elementit
palavuudesta sulavat.

Jotkut koettivat tunkeutua joukon lävitse, ja mielipuoli karjaisi
kammottavalla äänellä:

— Menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, tuohon iankaikkiseen
tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Siellä
pitää oleman itku ja hammasten kiristys! Ja kuolema ja helvetti
heitettiin tuliseen järveen, ja tämä on se toinen kuolema!

Vasta nyt hänen äänensä lakkasi kuulumasta — puhkesi sellainen
ulvonta, kiljunta, että Julius kumartui koettaen tukkia korviaan.
Onnettomat ihmisraukat olivat alkaneet tapella keskenään: toiset
tahtoivat saada mielipuolen alas aidalta, mutta joukko pelästyneitä,
hulluja ja hysteerisiä naisia seisoi tiellä kiljuvana, mielettömänä
muurina. Heidän ulvontansa tukahdutti toisinaan tulenkin pauhun.
Mieletön huitoi ja huusi taukoamatta — ja kaiken ylitse valoi raivoava
tulimeri verisen hohteensa. Vain toisinaan kuului melun yli joitakin
yksityisiä huutoja:

— Pois mielipuoli!

— Älkää koskeko häneen!

— Jumala, ole armollinen!

— Alas sieltä! Muuten kaikki tulevat hulluiksi!

— Peljätkää herran vihaa!

Nyt hypähti Julius seisomaan ja ähkyi kauhistuneella äänellä —
niinkuin hänkin olisi tullut mielipuoleksi:

— Marcus! Pois! Pian — minä en kestä kauempaa.

Marcus nousi nopeasti ylös istahtaen ohjauspaikalleen — ja samalla
hetkellä kuului melun yli luonnottoman terävä, kiljuva naisääni:

— Älkää rohjetko koskea herran enkeliin! Hän on tullut kutsumaan
teitä viimeiselle tuomiolle — ja te aiotte tappaa hänet!

Marcus pani nopeasti moottorin käymään ja lentokone alkoi hiljalleen
edetä, mutta yhtenä ulvovana hornankuorona yhtyivät mielipuolet
johtajattarensa huutoon. Marcus kiihdytti vauhtia, mutta vinkuvien
piiskaniskujen tavoin satelivat takaapäin yön surkeimpien uhrien huudot:

— Oi jumalattomat — niskurit!

— Tahdotteko estää viimeisen tuomion?

— Herra on murskaava tomuksi!

— Helvetti on jo sytytetty teitä varten!

— Ha ha ha! He he he!

— Katsokaa, kuinka se loistaa!

— Tahdotteko murhata enkelin — julmurit!

— He ovat piruja, piruja!

— Katsokaa, niillä on sarvet ja hännät!

— Menkää takaisin helvettiinne!

— Tuonne takaisin — saatanat!

— Rukoilkaamme!

Sitä mukaa kuin he etenivät, häipyivät sanat kuulumattomiin sekaantuen
huumaavaksi meluksi. Julius katsahti taakseen ja näki jotakin sekavaa,
heiluvia nyrkkejä, pyörivää, kuin villiä tanssia — ja hänestä tuntui,
että noiden mielettömien yläpuolella tanssi tyhjässä ilmassa parvi
punaisia paholaisia, iloisina vartioiden uhrejaan. Mutta lopulta hän
käsitti, että kiviaidalla juoksenteli ja tappeli puolialastomia miehiä.

Marcus pysäytti koneen noin kolmensadan metrin päähän kodittomien
joukosta ja alkoi kuunnella.

— Emmekö menisi vähän kauemmaksi? kysyi Julius arasti.

— Ei hyödytä, vastasi Marcus synkästi ja katkerasti. — Sanoja tänne
ei enää erota — eikä heidän yhteistä huutoaan pääse pakoon. Vaikka
tunkeutuisi maan uumeniin, se soi aina korvissa.

— Oikeassa olet, veli.

NÄKYJÄ.

Tulen voima näytti yhä yltyneen. Niinkuin nälkäinen, raivostunut hirviö
se oli taas nielaissut yhden esikaupungin kuin suupalaksi — ja ihmiset
pakenivat poispäin, kuin takaa-ajetut eläimet, itkien ja parkuen kuin
mielipuolet. Kerran, kun ihmisraukkojen huuto hiukan vaimeni, kuului
suuren koiralauman haikeaa ulvontaa. Juliuksen kiihottuneessa mielessä
tuntui siltä, kuin olisivat kolmen miljoonan murhatun sielut itkeneet
tuon suuren rikoksen tähden — suuren kaupungin hävityksen tähden.

He tuijottivat kuin jähmettyneinä: esikaupunkien sytyttyä näytti
tulimeri ulottuvan taivaanrannasta toiseen, ja tuon äärettömän
ulapan pinnasta hyppivät hurjassa tanssissa tulipatsaat kuin korkeat
hyökyaallot — myrskyävä tulimeri! Miljoonat kipinät kiitivät
pilvittäin avaruudessa, puoli maailmaa näytti palavan ja taivas hehkui
veripunaisena — niinkuin sekin olisi värjäytynyt sen viattoman veren
paljoudesta, joka tänään oli vuotanut maahan.

Marcus tuijotti yhä ääretöntä pätsiä; ajatellen Antoniusta: vuosikaudet
tämä oli ponnistellut keksintönsä vuoksi; vuosikaudet suunnitellut,
työskennellyt taukoamatta päivät ja yöt — ja sitten...

— Kun ajattelee, että hänen työnsä avulla tuo kammottavuus on saatu
aikaan — hän puhui itsekseen ja lisäsi epätoivoisesti: — Tuntuu
siltä, kuin — täytyisi tulla hulluksi. Ja mitä, mitä kaikkea tuolla
lieneekään tapahtunut? Muistatko huudon sieltä keskeltä?

Marcuksen mieleen tuli, että lähistöllä oli työläisten kaupunginosa,
ja nyt hän muisti siellä olleen tuhansia työläisperheitä, joista isät
vietiin toissapäivänä kasarmiin.

Marcus havahtui kuullessaan, miten Julius äkkiä alkoi katkerasti itkeä.

Mutta Marcus ei voinut itkeä, hänellä oli vain sellainen tunne,
kuin alkaisi tukehtua. Hän kosketti vaistomaisesti kaulaansa — ja
hänen mieleensä lennähti Antoniuksen raju tempaisu illalla hänen
reväistessään kauluksensa rikki.

Kauhistuttavan selvästi hän mielessään näkee, miten nuo yksinäiset
työläisäidit äsken hypähtivät kauhusta kirkaisten vuoteiltaan.
Lapsilauma juoksee itkien äidin turviin kuin linnunpojat emonsa
siipien alle. Äiti ottaa pienimmät syliinsä painaen vaaleatukkaiset
päät poveansa vastaan, hän peittää isompienkin päät, jotteivät he
näkisi noita kamalia leimahduksia — ja rukoilee kauhusta kalpein
huulin apua Jumalalta. Mutta liekit lähenevät nopeasti, lapset alkavat
sydäntäsärkevästi huutaa. Räjähdys, helähdys, räiskettä — ja sinertävä
liekki syöksähtää sisään kuin raivokas, notkea peto. Suunnattomalla
tulikielellään se nuolaisee ahnaasti; lasten ohuet paidat, heidän
vaaleat kutrinsa katoavat silmänräpäyksessä. He huutavat, kiemurtelevat
— hennot kädet mustuvat, käpertyvät...