IX.

Juhannus oli ohi, ja maanviljelysneuvos Skogbergin syntymäpäivä läheni
lähenemistään. Kivisalon hovissa tehtiin uutteria valmistuksia sen
juhlallista viettämistä varten. Liittyihän tähän tilaisuuteen
tavallista tähdellisempi merkitys: vanhimman pojan ja hänen
parisilaisen morsiamensa tulo. Lisäksi oli perheen aikakirjoihin
merkittävä harvinainen tapaus: rouva Hedwig Skogbergin veli, parooni
Alexander von Weissenfeld, joka ani harvoin kävi Kivisalossa, oli,
kuultuaan sisarenpoikansa Haraldin kihlauksesta, ilmoittanut saapuvansa
juhlaan vaimonsa, ukrainalaisen ruhtinattaren, ja ottopoikansa kanssa.
Langoksien välit eivät olleet siihen asti olleet erittäin herttaiset.
Parooni von Weissenfeld oli oleskellut Pietarin hovissa. Hänen sukunsa
polveutui Itämeren maakunnista. Hän oli ankara ylimysmielinen ja oli
ollut sisarensa avion pahimpia vastustajia. Hänen tyytymättömyytensä
oli tosin vuosien kuluessa melkoisesti asettunut. Mutta seurustelu
langon perheen kanssa ei silti ollut vilkastunut. Nyt hän omasta
aloitteestaan ilmoitti saapuvansa perheineen.

Vasta perhejuhlan aattopäivänä olivat kaikki valmistukset päättyneet.

Ja vihdoin oli tullut tuo odotettu päivä.

Kaukaa matkustavien vierasten, von Weissenfeldien ja Haraldin
morsiamineen, oli määrä saapua aamupäiväjunassa.

Maanviljelysneuvos ja hänen vaimonsa olivat uuteen kuntoon korjatuissa
ja lakalla kirkkaiksi kiilloitetuissa kalessivaunuissa lähteneet
asemalle tulijoita vastaan. Kihlaparia varten oli varattu auto, jossa
Anni, Ossi kuljettajana, nouti heidät Kivisaloon.

Illan suussa saapui omalla autollaan pankinjohtaja Arvo Björk, joka
lomallaan liikkui kiertomatkalla.

Parooni Alexander von Weissenfeld teki melko lailla edullisemman
vaikutuksen, kuin mitä huhu hänestä oli kertonut. Hänellä tosin oli
hovimiesryhtinsä ja varmat mielipiteensä. Mutta samalla hänessä piili
gentlemannia. Lisäksi hän rakastettavalla käytöksellään koetti poistaa
sen kylmäkiskoisuuden, joka vuosikymmeniä oli vallinnut molempien
perheiden välillä. Hänen puolisonsa, omaa sukuaan ukrainalainen
ruhtinatar Boghessa, oli hieno, kivulloisen ja väsyneen näköinen
nainen, joka heti saavuttuaan tarvitsi virkistävää kylpyä ja lepoa.
Heidän ottopoikansa, ruhtinattaren serkunpoika, nuori ruhtinas Michel Boghessa,
oli tummaverinen kaunis mies, vilkas ja hilpeä etelän lapsi.
Pikkupojasta hän oli tottunut keikkumaan hevosen selässä ja hyppäämään
satulaan maasta. Hevoset olivat hänen suuri intohimonsa, ja jo
tulopäivänä hän antoi ratsastustaidostaan näytteen isolla pihalla,
hypäten kuin sirkustaiteilija milloin satulaan, milloin siitä alas.
Ällistyneenä talonväki, varsinkin isäntärenki sekä Kivisaloon
avustajiksi tulleet Antti Kasuri ja Helka, näitä huimaavia
hyppäystemppuja katselivat. Ja Helka päivitteli:

— Herran Kiesus sitä nuorta herraa! Kunhan se vain ei taita jäseniään
noin tolkuttomasti loikkiessaan.

Michel Boghessa, joka oli pelastunut Venäjältä Suomen rajan yli, oli jo
oleskellut useita vuosia Suomessa ja puhui suomea jotenkin sujuvasti,
joskin vieraanvoittoisesti. Hän kuuli kernaasti itseään mainittavan
”Mikoksi”, ja tuli ennen pitkää koko talon lemmikiksi ystävällisyytensä
ja iloisuutensa vuoksi. Milloin vain hän tapasi jonkun talon miehisistä
palvelijoista, hän heti aukaisi hopeaisen tupakkakotelonsa ja pyysi
siitä kahmaisemaan savukkeita.

Anni näytti tehneen häneen edullisen vaikutuksen, ja hän ilmaisi heti
mieltymyksensä ”rakkaan serkkunsa” vaaleaan tukkaan ja sinisiin
silmiin.

— Elle est charmante — hän on ihastuttava — hän ohimennen kuiskasi
kasvatusvanhemmilleen.

Myös parooni von Weissenfeld, joka oli nähnyt Annin vain kerran pienenä
tyttönä, oli ilmeisesti mieltynyt sisarentyttärensä vakavan somaan
olemukseen.

Claire de Méreuil, joka seuraneitinsä, Marie Forestier’n ja sulhasensa
Haraldin kanssa sinä päivänä niinikään saapui Kivisaloon, oli pirteä,
hyvän sivistyksen saanut parisitar. Hitunen bohemia hänessä sentään
kyti; hän poltti tupakkaa ja lausui joskus henkevän pinnallisia
arvosteluja vakavista asioista. Hän viehätti erityisesti tulevaa
appi-isäänsä, joka kuukauden päivät oli verestänyt ranskankielen
taitoaan lukemalla kieliopasta.

Kun Anni pitseillä koristettu valkoinen silkkihame yllään oli lähdössä
Helorinteestä Kivisaloon, tulivat Veikko Yösalo, Eero Paljakka ja Aapo Kokko
lupauksensa mukaisesti leventämään ja parantamaan kansanopistolta
Helorinteeseen johtavaa ajotietä. Anni oli Veikon mielestä kuin valoisa
ilmestys. Anni kiitti heitä heidän ystävällisestä auliudestaan, palasi
sisään, kantoi kuistikon pöydälle lautasia ja kylmää ruokaa ja antoi
Eero Paljakalle keittiön avaimen, jotta hän, käytännöllinen kun oli,
työn loputtua voisi keittää heille teevettä. Sitten Anni riensi
kansanopiston edustalla odottavaan hovin autoon.

Kivisalon iso sali oli muuttunut kukkatarhaksi — niin runsas oli
syntymäpäiväkukkien tulva ollut. Jo eteisestä tunsi niiden tuoksun.
Kello kahdeksan aikaan alkoi saapua vieraita koti- ja naapuripitäjästä.
Ensimmäisten joukossa oli neiti Agnes Pihlström, jonka harmaa
silkkihame oli uusiutunut Kerttu Ilveksen käsissä muodinmukaiseksi.
Postineiti ei tahtonut menettää vähääkään kaikesta siitä ”hirveän
mielenkiintoisesta”, mikä häntä sinä iltana odotti.

Hänen uteliaisuutensa jännittyi äärimmilleen, kun ruhtinatar von Weissenfeld
mallikelpoiseen hännystakkiin pukeutuneen miehensä seurassa
astui saliin. Ruhtinattaren vaalean punasinervä, helmillä kirjailtu
silkkihame ja hohtokivet tekivät häikäisevän vaikutuksen. Neiti Claire de Méreuil
oli luonnollisesti Parisin viimeisimmän muodin mukaan
puettu: ruusunpunainen harsosilkki liehui hänen hennon vartalonsa
ympärillä kuin utuinen rusopilvi.

Maalaisvieraista olivat huomattavimmat pastori Pajari, tohtori Ylimaa,
kruununvouti Dahlbäck vaimoineen ja tyttärineen, apteekkari Siro, y.m.

Kaupungista oli tilattu pieni jouhiorkesteri, joka pianistin säestämänä
esitti musiikkinumeroita ja jonka myöhemmin oli määrä soittaa
tanssimusiikkia. Nuori ruhtinas Michel eli Mikko Boghessa lauloi
kitaralla säestäen pirteitä ukrainalaisia lauluja. Yläkerran saliin oli
Harald Skogberg improvisoinut vähäisen taidenäyttelyn, levittäen
vieraiden nähtäväksi muutamia kotimaahan tuomiaan kankaita. Hän oli
kuullut saamattomuudestaan niin paljon isältään ja muilta, että tahtoi
heissä herättää paremman käsityksen. Nuo maalaukset olivat
liioittelevan modernistista tyyliä: luisuja taloja, vinoon kasvavia
puita, neliskulmaisia, tai keilanmuotoisia ihmiskasvoja, käsiä, pieniä
kuin sisiliskoilla.

Sisaren ja veljen välillä syntyi pieni kiista. Harald, joka oli saanut
paljon kiitosta ”kauniista värityksestä”, y.m. kysyi sisareltaan:

— No, mitä sinä arvelet, Anni?

— Suoraan sanoen, tuo tyyli ei minua miellytä. Se on niin luonnoton.

— Unhoitat, sinä esteetikko, sen tärkeän periaatteen, ettei taide saa
kopioida luontoa.

— Enpä suinkaan. Mutta muistan erään toisen yhtä tärkeän periaatteen:
Taide ei saa väärentää luontoa.

Alhaalta kuului tanssisoittoa ja karkelo alkoi. Luonnollisesti
kavaljeerit ahkerasti tanssittivat parisitarta, joka sipsutti
mielihalusta. Lyseolainen Ossi Skogberg, huolimatta varhaisista
tiedemiesharrastuksistaan, viehättyi uutterasti pyörähyttelemään nuoria
neitosia. Ruhtinas Boghessa tanssi usein Annin kanssa, ja sai
pankinjohtaja Björkin hirveän mustasukkaiseksi. Björk ei ollut
erityisen taitava tanssija. Ainakaan hän ei voinut kilpailla sellaisen
salonkileijonan kanssa, kuin ukrainalainen ruhtinas. Björk oli
ilmeisesti rakastunut Anniin. Tämän tästä hän haki talon tyttären
seuraa ja koetti päästä pitempiin puheisiin hänen kanssaan. Se ei
jäänyt neiti Agnes Pihlströmin urkkivalta katseelta huomaamatta, ja hän
vihjaisi, että kunhan ei vain sinä iltana saataisi vielä onnitella
toistakin kihlautunutta paria.

Tanssipaussin aikana tarjottiin virvokkeita. Claire de Méreuil oli
sulhaseltaan kuullut, että Anni lauloi, ja nosti nyt kysymyksen tulevan
kälynsä esiintymisestä. Tämä ehdotus kasvoi yleiseksi toivomukseksi.
Anni, joka oli ujo esiintymään isossa seurassa ja joka lisäksi pelkäsi
ruhtinattaren arvostelua, esteli kauan, muun muassa huomauttaen, että
kaikki hänen nuottinsa olivat hänen huvilassaan. Mutta se ei auttanut.
Hänen täytyi lopulta suostua, ja hän päätti autolla lähteä hakemaan
nuottejaan. Parempaa ei pankinjohtaja Björk toivonut. Hän tarjoutui
ritarillisesti omalla autollaan kyyditsemään Annin edestakaisin. Tiellä
hän puhui matkailuretkestä, jonka autolla aikoi tehdä ympäri Suomen, ja
kysyi, eikö Anni, Weissenfeldien ja Haraldin lähdettyä, olisi halukas
tulemaan mukaan. Ehkä nuori Ossi-herra olisi taipuvainen lähtemään
”kaitsijaksi”. Anni epäsi kohteliaasti mainiten, että hän kauan itse
oli ajatellut sentapaista retkeä ja että oikeastaan oli ”aukko
sivistyksessä”, kun ei sen enempää tuntenut omaa isänmaataan. Mutta
sinä suvena se oli mahdotonta. Hänen täytyi heti ryhtyä valmistautumaan
tulevaan tehtäväänsä, ja nuori kukka ja kasvitarha vaati vaalijaansa.

Pankinjohtaja Arvo Björk oli tästä epäyksestä suuresti pettynyt.

Auto saapui kansanopiston eteen, ja Anni neuvoi pysähtymään siihen, kun
tienjatko ei vielä ollut kunnossa.

Helorinteen vapaaehtoiset tienkorjaajat olivat vielä työssä. Kerttu Ilves
oli ilmestynyt heille seuraa pitämään. Hän istui tienviereisellä
kivellä, heiluttaen silkkisukkaisia sääriään, lörpötteli ja kikatti
herättääkseen nuorten miesten mielenkiintoa.

Suuresti Veikko Yösalo hämmästyi nähdessään Anni Lehtovaaran äkkiä
palaavan hienon, hännystakkiin puetun herran seurassa.

Kerttu tähysteli asiantuntijan tarkkuudella Annin aistikasta
juhlapukua.

Anni tervehti tienkorjaajia ja selitti unhoittaneensa nuottinsa, joita
oli tullut noutamaan. Arvo Björkin seuraamana hän poistui huvilaan,
pyytäen saattajaansa istahtamaan kuistikolle, sillä aikaa kuin hän haki
esille nuottejaan.

Heidän mentyään Kerttu ilkkui:

— No, johan se Kivisalon neiti näyttää saaneen sulhasen. Onpa niillä
kiire kahden kesken kuhertelemaan, kun malttavat lähteä siitä
loistavasta juhlasta.

Eero Paljakka paheksui Kertun ilkeätä huomautusta ja soimasi:

— Sinäpä säädyttömiä puhut, Kerttu. Nuottejaanhan se hakee.

— Nuottejaan! ilkahti Kerttu ... hui, hai... Annin viipyessä salissa
Arvo Björk ajatteli:

— Nyt tai ei koskaan.

Hän riensi sisälle ja virkkoi Annille:

— Neiti Lehtovaara, en voi olla käyttämättä hyväkseni tätä ainoata
tilaisuutta. Te tiedätte, että kauan olen syvästi teitä rakastanut.
Tahdotteko tulla vaimokseni?

Anni oli kiireessä koonnut nuottinsa. Hänen muuten vaaleat kasvonsa
leimahtivat punaisiksi. Hän ei olisi tahtonut loukata kosijaansa, mutta
hän päätti myös kerrassaan katkaista turhat toiveet ja vastasi:

— Kunnioitan syvästi aiettanne, mutta varmasti tiedän, etten voi tulla
elämänkumppaniksenne.

— Tämä murskaa onneni, mumisi Arvo Björk.

Anni sulki kuistikolle johtavan oven, ja molemmat alkoivat astua
takaisin autolle. He palasivat kukkatarhan kautta, ja salatakseen
tienlaittajilta molempien mielenliikutuksen Anni näytti saattajalleen
istutuksia ja viittasi kädellään Yösalon järvelle, kiinnittääkseen
huomion näköalaan. Sitten he rantapolkua pitkin kiersivät auton luo.

Paluumatka Kivisaloon oli kiusallinen. Molemmat vaikenivat, ja perillä
oli Anni vielä niin kiihoittunut, ettei hän heti voinut laulaa. Mutta
hän oli tottunut hillitsemään itseään, sai takaisin tasapainonsa ja
lauloi, vähän toinnuttuaan, ensin suomalaisia ja sitten useita
ranskalaisia lauluja: ”Ouvre tes yeux bleus”, ”Oh, doux printemps”,
y.m. Parooni von Weissenfeld ja Haraldin morsian lausuivat hänelle
kohteliaisuuksia, ja hänen oli laulettava useita numeroita ”yli
ohjelman”.

— C’est charmant, vous avez un rare talent, ma cherie, mairitteli
ruhtinatar.

Pankinjohtaja Björk oli syvästi alakuloisen näköinen ja vetäytyi
herrojen puolelle, mistä, huolimatta suljetuista ovista, kuului kovaa
puheensorinaa. Hän tapasi siellä Harald Skogbergin, joka hämmästyi
hänen muuttunutta hahmoaan ja kysyi mikä häntä vaivasi. Jonkin aikaa
väiteltyään Arvo Björk tunnusti, mitä oli tapahtunut. Harald ei aluksi
tahtonut sitä uskoa, mutta kun Björk oli vakuuttanut saaneensa niin
selvät rukkaset kuin suinkin, kävi Harald vakavaksi.

Björk ilmoitti samalla, että hän vielä sinä iltana, illallisten
jälkeen, aikoi lähteä talosta jatkaakseen retkeään. Harald kehoitti
häntä tyyntymään ja jäämään, luvaten puhua sisarensa kanssa, joka
kenties vain yllätyksen ensi hetkenä oli antanut jyrkän vastauksensa.
Mutta Haraldin taivuttelut olivat turhat.

Illalliset olivat talon varojen ja juhlallisen tilaisuuden mukaisesti
herkulliset. Pastori Pajari piti paistiin tultaessa lyhyen puheen,
jossa korosti Skogbergin ansioita seudun maanviljelysrientojen
kohottamiseksi ja kiitti vieraanvaraisuudesta.

Illallisen jälkeen odotti vieraita pieni hupaisa yllätys. Ossi oli
järjestänyt puutarhan edustalla leviävän Helojoen lahdelman pinnalle
erivärisiä lyhtyjä, jotka kuvastuivat vaaleaan vedenpintaan. Ja
toiselle rannalle oli asetettu pieniä kahvipöytiä. Jouhiorkesteri
soitti siellä. Kukkaköynnöksillä ja lyhdyillä koristeltuja veneitä oli
tarjona, ja lyhyitä souturetkiä tehtiin pienellä lahdelmalla.

— C’est ravissant, sanoi Claire de Méreuil.

Ja kuultuaan, että Ossi oli tämän huvituksen järjestänyt, hän yhtyi
hänen seuraansa ja alkoi vilkkaan keskustelun, johon Ossi puutteellisen
ranskankielen taitonsa vuoksi hankalasti saattoi ottaa osaa.

Ruhtinatar oli illallisten jälkeen tuntenut itsensä väsyneeksi ja
miehensä seurassa vetäytynyt huoneisiinsa. Mikko Boghessa sitä vastoin
oli iloisella tuulella, tarjoili naisille kahvia ja likööriä ja
soudatti heitä lahdella. Vanhan neiti Pihlströmin teki kovasti mieli
veneeseen tuon kauniin ukrainalaisen mukana. Mutta hän pelkäsi, että
virta veisi veneen väkisin, ja että retki voisi päättyä Helokosken
pyörteisiin.

Omaksuen neiti de Méreuilin lauseen hän virkkoi:

— C’est ravissant, merci, monsieur.

Nuori Mikko ruhtinas nauroi makeasti, jolloin hänen terveet valkeat
hampaansa kiilsivät.

Kun aamu jo rusoitti idässä, alkoivat vieraat hajaantua.

Annin palattua sisään ottamaan nuottejaan ja päällysvaippaansa, pyysi
Harald häntä syrjähuoneeseen. Juotuaan hän aina oli äreällä tuulella,
ja hän nuhteli sisartaan:

— Oliko välttämätöntä loukata Arvo Björkiä? Voihan nyt ainakin myöntää
toiselle odotusaikaa, ennen kuin katkaisee välit. Hän läksi vastikään
pois talosta. Tämä on kaunista! Minulla oli paljon yhteisiä finansseja
hänen kanssaan. Suoraan sanoen, hän oli taannut minulle melkoisia
summia. Hänen pankissaan oli minulla varma luotto. Kaikki näyttää
synkältä juuri nyt, kun tarvitsen rahoja...

— Et kai voi vaatia, että minä sinun raha-asioittesi vuoksi menen
vaimoksi miehelle, jota en rakasta?

Veli kiivastui:

— Sinä olet merkillinen naisolento. Tuntuu siltä, kuin olisit aivan
abnormi siinä, ettet tunne rakkauden tarvetta niin kuin kaikki muut
nuoret naiset. Vai millainen sulhanen sinulle oikeastaan kelpaa?
Luultavasti tuo nuori ratsutemppuja tekevä ruhtinas. Mutta älä luota
siihen tuulihattuun. Ennustan sinulle, että sinusta vielä tulee
vanhapiika.

— Jos tulee, niin se kai etupäässä koskee minua.

Suuttuneena Harald nousi ja poistui.