WSOY, Porvoo, 1929.

SISÄLLYS:

I. Myttyyn mennyt juhlanäytäntö.
II. Kankaisissa.
III. Pluutu-Mikkeli.
IV. Sotaväen otossa.
V. Agneta Hornin häät.
VI. Suurilla sotasijoilla.
VII. Pragin valloitus.
VIII. Rauha!
IX. Jyrin kirje.
X. Kirkon rienaus.
XI. Kreivi Pietari Brahe.
XII. Tarkastusmatkalla.
XIII. Kajaanin linnassa.
XIV. Koristelematon kosinta.
XV. Kutsu saapui.
XVI. Ystävykset yhtyvät ja eroavat.
XVII. Elämän ja kuoleman vaiheilla.
XVIII. Kotiin.

I. MYTTYYN MENNYT JUHLANÄYTÄNTÖ.

Leppoisasti lämmitti keväinen aamuaurinko kivisen kirkkoaidan
itäsivustaa, johon nojautuneina seista retkotti muutamia
pitkätukkaisia, liuhupartaisia nuorukaisia. He olivat ylioppilaita.
Kiviaidan viereinen talo siinä oikealla tuomiokirkon takana, ja siihen
kuin kiinni kasvanut, oli heidän opinahjonsa, akatemiatalo. Turun vanha
koulutalo, jossa teinejä edellisinä vuosisatoina oli ”saunoitettu”, oli
näet nyt kuusi vuotta sitten, jolloin Turun yliopisto perustettiin,
kohotettu akatemiatalon arvoon. Siihen taloon päin nyt noiden aidan
vierellä lepääväin, tasalakkisten nuorten miesten silmät pälyivät.

Varsinkin nuorimpain ylioppilaiden oli tapana aamuisin, ennenkuin
menivät kolkkoon, kylmää uhoavaan opetustaloon, kokoontua tänne ulos
tarinoimaan. Tänään he eivät kuitenkaan siinä odottaneet luentojen
alkamista, — niitä ei oltu akatemiassa pidetty eilenkään. Siellä oli
näet eilen vietetty maisterinvihkiäisiä kaikkine niihin kuuluvine
juhlamenoineen; muutamat nuoren akatemian kasvateista olivat näet tänä keväänä
saavuttaneet tuon oppiarvon. Ja tänään sinne odotettiin
ylhäisiä vieraita, kirkonmiehiä ja ylimysväkeä, joten eilisiä juhlia
tavallaan vielä tänään jatkettiin.

Juuri noita eilisiä akatemiajuhlia koskivat kiviaidalla ja sen kupeella
päivää paistattavain nuorukaisten keskustelut. He heittivät siinä
pistosanoja ja sutkauksia toisilleen, remahtivat väliin nauramaan,
mutta vaipuivat sitten taas alakuloisiksi ja häpeileviksi.

— Harmillinen juttu, huudahti jälleen muudan joukosta. — Juhla oli
kuitenkin jo päättymäisillään niin hyvin...

— Mutta nyt se juhlajuttu ei olekaan päättynyt, toisti toinen melkein
uhkaavasti. — Siitä tulee vielä tuliset käräjät!

— Jossa meidät, beaanit, pannaan altavastaajiksi ja sekä henkisen että
ruumiillisen ruoskan alaisiksi, ennusti kolmas kaameasti.

— Niin, kaiketi jo tänään ruvetaan tutkimaan tuon illallisen kolttosen
syitä? kyseli yksi hiukan arasti.

— Varmasti ja ankarasti, vakuuttivat toiset.

Hullusti ja harmillisesti siinä olikin illalla sattunut, eikä ollut
ihme, että nuoret syntipukit nyt pahoittelivat ja ennustivat itselleen
kuria vanhempain ylioppilaiden taholta.

Rötös oli tapahtunut juuri juhlan huippukohdassa, kun akatemiatalossa
esitettiin eräiden vanhempain civisten sommittelemaa näytöskappaletta.
Tosin ei mitään varsinaista juhlanäytelmää oltu esitetty eilisessä
vihkiäisjuhlassa, niinkuin edellisessä, jolloin erityinen sellainen oli
latinaksi kirjoitettu ja harjoitettu. Eilen oli vihkiäisten
päättäjäisiksi järjestetty ainoastaan muutamia raamatullisia kuvaelmia,
joita nuoret ensivuotiset olivat vanhempain johdolla ottaneet
esittääkseen. Pari alkukuvaelmaa olikin mennyt aivan säädyllisesti ja
moitteettomasti, — viimeisenä oli sitten jälellä viimeistä tuomiota
taikka oikeammin sen julistamista esittävä kuvaelma. Valkopaitainen
enkeliparvi ilmestyi näyttämölle, s.o. sisemmän koulutuvan
takapermannolle, ja sinne oli sitten ylituomarin julistaja-enkelin
liideltävä lepattavin siivin alas taivaasta, s.o. tuvan laesta,
ilmoittamaan sen hetken tuloa, jolloin on tuomittava eläviä ja
kuolleita. Tämä julistaja oli kattohirsien varaan rakennetulta
tilapäätelineeltä laskettava alas kurkihirteen kiinnitettyä köysipeliä
myöten.

Kaikki oli valmista. Permannolla seisovat hyvät ja pahat enkelit
laususkelivat siinä jo kuvaelmaan kuuluvia säkeitä, ja julistajaenkeliä
oli ruvettava vipuamaan taivaasta alas. Mutta mikä lie sillä hetkellä
sattunut: teline ylhäällä petti! Sekä siihen kuuluvia lankkuja että
kattolautoja rupesi yhtäkkiä yläilmoista romahtelemaan lattialle juuri
kun julistajaenkeli heittäytyi laskuköyden varaan alas liidelläkseen.
Tuo taivaasta laskeutuva julistaja oli pahemmassa kuin pulassa: köysi
ei luistanut hyvin ja lautoja sinkoili hänen ympärillään. Hän hätääntyi
siellä ylhäällä, hapuili toivottomasti käsillään joka taholle ja —
huusi apua! Nyt hätääntyivät köyden pitelijätkin ja päästivät kaiken
romahtamaan alas; itse pääenkeli putosi sieltä lautojen lomissa
lattialle hyvin vähän enkelimäisesti.

Noloa, täydellistä sekasotkua! Permantoenkelit niin hyvät kuin pahatkin
pakenivat lautasadetta eivätkä ehtineet auttamaan ylienkeliä irti
kainalonuorista; yleisö, professorit ja kutsuvieraat, vetäytyivät
vähitellen tiehensä. Tosin siinä kaikessa oli jotakin maailmanlopun
ryskettä ja hävitystä, mutta ei sellaista, joksi kuvaelma oli
tarkoitettu.

Se oli päättynyt rötökseen, — tämä oli auttamaton tosiasia. Mutta
kenen syy?

Kiviaidan reunalle istumaan nousseet nuoret miehet syyttelivät siitä
etupäässä sitä Esa-nimistä toveriaan, joka oli ollut pääenkelin
vaativassa osassa.

— Sinä Esaias Pontanus siellä katon rajassa taitamattomasti toheloit,
särjit telineen ja pudotit lautoja alas!

— Teline oli huonosti tehty, puolustelihe asianomainen, hento, kalpea
poika, jota hänen toverinsa puhuttelivat väliin Sillan Esaksi väliin
nimen latinalaisessa muodossa. Hänet oli juuri hentoutensa ja
kepeytensä vuoksi pantu ja pakotettu liitelijäenkelin vaaranalaiseen
tehtävään. — Jäin siellä yhtäkkiä roikkumaan köyden varaan; siinä ei
olisi ollut hauskaa kenellekään!

— Mutta silloin tarrasit tietysti kiinni vanhoihin lautoihin, tunnusta
pois, ja repäisit niitä irti, väittivät päällekantajat.

— Tietenkin koetin johonkin tarrautua, puolustelihe laiha nuorukainen
teerevästi, joskin avuttoman näköisenä. — Mutta en minä lautoja
repinyt, vaan lienee niihin tarttunut hinausköysi, joka ei heti juossut
ja joka veti laudat irti, kun minua ruvettiin laskemaan...

— Älä kiemurtele, Esa, sinä siellä hätiköit, kiivailivat vain toiset.
— Sinunhan olisi ollut siellä liikuttava sievästi kuin enkeli, jottei
mitään rötöstä olisi päässyt tapahtumaan!

— Koettaisit itse roikkua köydestä, kun et tiedä edes, kestääkö laho
niskahirsikään! — Näin väitteli syytetty yhä, mutta armoa hän ei
saanut soimaajiltaan:

— Sinun on syy! Joka tapauksessa sinun olisi ollut pysyttävä siellä
arvokkaana, — putoavat laudat olisi ehkä mitenkuten voitu selittää
maailmanlopun ryminään kuuluviksi. Mutta sinä rupesit huitomaan ja
huutamaan apua, — ajattele nyt, peijakas vie, arkkienkeli, joka huutaa
apua!

Tottahan se oli tuokin, myönsi syytetty itsekseen, mutta ääneensä hän
väitti, että siinä paikassa olisi kuka tahansa parkaissut.

— Ja hätäysittepä tekin, permantoenkelit, siellä alhaalla, pakoonhan
juoksitte!

Tätä eivät nämä viimemainitutkaan voineet kieltää eivätkä selittää
aivan arvokkaaksi teoksi. Mutta pääsyyn he kuitenkin sälyttivät
ahdistamansa Esan hennoille hartioille.

— Jos ei meille kenellekään tänään kunnian kukko laula tuon eilisen
johdosta, niin ei se laula sinulle varsinkaan, vakuuttivat he. —
Vanhemmat ylioppilaat uhkasivat jo eilen julmistuneina antaa meille
selkään, ja sinut he uhkasivat tänään uudestakastaa Aurajoessa!

Sen he voivat tehdäkin, ymmärsi Esa. Hän oli selvillä siitä, että
väärin ja kohtuuttomasti häntä tässä nyt syytettiin, mutta selvillä
siitäkin, että nuo vanhemmat civikset osaavat pitää nuorempainsa
joukossa hirmuisen ja säälimättömän kurin. Sen hän oli kokenut viime syksynä,
jolloin hänet ja muut uudet ylioppilaat monilla
kärsimysmenoilla otettiin akatemian yhteyteen. Saattavat nyt hyvinkin
ruveta uudestakastamaan, — Esan selkäpiitä karmasi, kun hän ajatteli
pakollista uimista vasta jäänsä luoneessa Aurajoessa... Siinä sitä
ollaan! Hitto sentään, että hän oli lopultakin suostunut koko tuohon
taivaastaliitelijän virkaan, — nyt hänestä ilmeisesti aiottiin tehdä
se syyparka, joka saa vastata kaikkien yhteisestä onnettomuudesta!

Nuori mies puri hammastaan. Hän ei tahtonut näyttää pelkoaan eikä
katkeruuttaan, mutta hänen sydämeensä rupesi kasaantumaan synkkää
uhmaa. Tämä elämä on nyt taas kokonaan hiivatista heitettyä! Viime
aikoina oli hän ollut mieleltään synkkä muutenkin, synkkä ja toivoton.
Ei ollut hänellä ruokaakaan. Opiskelepas tässä sitten nälkäisenä ja
äyrittömänä, — se masentaa hilpeänkin luonteen. Aterian päivässä hän
oli viime aikoina saanut armeliailta porvareilta tai äveriäämmiltä
tovereiltaan, — miten senkään aterian nyt käynee tuon eilisen rötöksen
jälkeen! Talvikausi oli miten kuten mennyt kotieväiden ja kerjuun
avulla, mutta nyt keväällä tuntui lukutie nousevan aivan pystyyn, —
nousevan niin useammillekin varattomille ylioppilaille. Mitä siitä
lopuksi tulee...! No, olihan sitä yhtä ja toista muutakin, joka
häiritsi ja hidasti opiskelua, myönsi mietteihinsä vaipunut Esa, siitä
aidalta katsellessaan koulutuvan luona vähitellen elpyvää liikettä.
Nämä tällaiset monipäiväiset juhlat esimerkiksi...! Ja monet
pienemmätkin pidot, — toverielämä yleensä, joka yhä enemmän nieli
mukaansa kaikkine kujeineen, olviretkineen ja tappeluineen — niihinkin
sitä lukuaikaa hupeni. Nuoren miehen täytyi hymähtää kesken synkkäin
mietteittensä. Aina sitä sentään pääsi toverien kanssa istumaan
kellarikapakkain syvänteisiin, kiistelemään tieteellisistä ongelmista
taikka koreimmista porvaristyttäristä, vaikkei aamiaisesta ollut
tietoa...! Hänen mielensä siinä taas keveni, ja yhtäkkiä heläytti hän
ikäänkuin äskeisen, surullisen keskustelun lopettajaisiksi sieltä
kiviaidalta laulunpätkän:

Tyhjä on vatsa ja keveä on mieli.
Keveästi luistaa taas latinan kieli...

Toverit, äskeiset syyttäjät, yhtyivät lauluun, ja ennen pitkää
naurettiin koko sille eilisellekin hullunkurisuudelle. Sen raskaampia
eivät näiden nuorten huolet toki olleet. Ja samassa keskittyi heidän
huomionsa kirkon pääoven edustalle, johon jo rupesi keräytymään juhliin
saapuvaa väkeä.

— Mitä juhlia ne nämä nyt sitten taas oikein ovat? kysyi Esa, joka jo
eilen oli saanut juhlista tarpeensa. Eikä siitä näyttäneet olevan
kaikki toisetkaan aivan selvillä.

— Muistojuhlia kenraali Ståhlhandske-vainajalle, joka jo vuosi sitten
tänne tuomiokirkkoon haudattiin, tiesi sentään joku joukosta. — Nyt on
hänen leskensä saapunut Turkuun.

— Ja samalla juhlitaan kenraalin lesken akatemialle tekemää
lahjoitusta, lisäsi toinen. — Tänne keräytyy nyt kirkkoon ja
akatemiaan paljon juhlapukuisia,

— Ylioppilaidenkin on kuulemma käsketty saapua juhlapuvussa kirkkoon,
tiedotti muudan koiranleuka aidalta. Ja silloin remahti koko
muurinharjalla istuva nuorukaisparvi suureen nauruun.

— Juhlapuvussa!

Hehän olivat juhlapukimissaan joka päivä, niin arkena hioessaan
vanhan latinakoulun kuluneita penkkejä, kuin pyhinä tuomiokirkossa, —
yhdessä samassa nuhjautuneessa tai paikkaisessa opiskelijan lyhyessä
mekossa. Muuta pukuahan heillä ei ollut. Olihan kyllä yliopistossa
varakkaampiakin oppilaita, oli eräitä nuoria aatelispoikia, joita
yksityisopettajat ohjailivat, oli myös äveriäiden porvarien poikia,
joilla oli riittävästi sekä vaatteita että kolikoita ja jotka joskus
saattoivat tarjota äyrittömällekin aterian tai olutkipon. Mutta
useimmat joukosta, opinteille antautuneet pappien tai muiden maalaisten
pojat, olivat yhtä köyhiä ja nukkavieruja kuin nämä kirkonaidalla
istujat...

Yhtäkkiä kapsahtivat nuoret miehet muurilta alas ja lähtivät
laskeutumaan akatemiataloon päin. Professoreja näkyi näet jo astuvan
sinne kirkon kupeitse pitkissä, mustissa juhlatakeissa ja valkoisissa
laskoskauluksissa, ja itse rehtori, Eskil Petraeus viittoili sieltä
kipakalla kädenliikkeellä ensivuotisille, että heidän jo on aika
asettua paikoilleen akatemiassa, sieltä kaikki yhdessä kirkkoon
lähteäkseen. Ja aika jo todella olikin. Sillä Aurajoen sillalta rupesi
kuulumaan ratsujen töminää ja rattaiden räminää, — linnanvieraat
olivat siis tulossa!

Hetken kuluttua heitä ajoikin sieltä ylös kirkkokatua myöten sekä
herroja että rouvia, loistavissa, nahkalla päärmetyissä viitoissa ja
hulmuavissa sulkahatuissa. Turun puolen pojat tunsivat tuosta komeasta
saattueesta kohta eräitä Kankaisten ylhäisiä jäseniä,
tiesivätpä he itsensä sotamarskinkin, Kustaa Aadolf-vainajan ”oikean
käden”, Kustaa Hornin, saapuneen Tukholmasta Suomeen näille juhlille.
He nyt kertoivat tarkemmin itse juhlan aiheestakin. Kuuluisan sotaurhon
Torsten Ståhlhandsken leski, Kristina Horn, rikas ja ylhäinen rouva,
oli äsken palannut Saksasta, jossa hän miehensä kuoleman jälkeen oli
vuoden viipynyt, ja hän oli nyt tuonut laivassaan lahjana Turun nuorelle akatemialle
sen kirjaston, jonka Ståhlhandske voitokkaalla
Tanskan sotaretkellään oli kolme vuotta sitten ottanut sotasaaliiksi
Aarhuusin piispankaupungista, — 900 vahvaa nidettä! Tämä suuriarvoinen
lahja Suomen yliopistolle, jolla näihin asti tuskin oli ollut kirjastoa
muuta kuin eräitä oppikirjoja, tuotiin nyt linnasta niissä raskaissa
vankkureissa, jotka parastaikaa, rakuunavartion ympäröiminä, kolisivat
Turun kuoppaisilla kaduilla.

Juhlat alkoivat kirkossa, jonka pääoven edustalla vallasvieraat
nousivat satulasta ja jonne ylioppilaatkin nyt yhtenä rykelmänä
sivuovesta laskettiin. Siellä piti tuolle loistavalle yleisölle, jonka
joukossa nähtiin maan useidenkin ylimyssukujen edustajia ynnä
kirkollisia ja maallisia mahtimiehiä, Turun ruotsalaissyntyinen vanha
piispa, äreä-ääninen Isak Rothovius, kauniin, siloitetun ylistyspuheen
Torsten Ståhlhandskesta ja hänen mainetöistään. Piispa kohdisti lopuksi
kiitossanansa läsnäolevaan leskeen, jonka toimesta rikkaasti koristettu
hautakappeli äsken oli tuomiokirkkoon rakennettu. Hautapuheen jälkeen
jatkuivat sitten kirkolliset juhlamenot messuineen ja virsineen.

Tällävälin oli akatemiatalon edustalla jo ruvettu vankkureista
purkamaan niitä raudoitettuja arkkuja, joissa lahjakirjat olivat, sekä
kantamaan niitä akatemiataloon. Joukko ensivuotisia ylioppilaita hiipi
nyt kirkosta ulos uteliaina tätä aarretta näkemään ja auttamaan
rakuunoita arkkujen kantamisessa. Tässä touhussa hääri jo äskeinen
”syntipukkikin” mukana. Ja kun toiset toverit häntä siinä puhuttelivat
Sillan Esaksi, pysähtyi äkkiä eräs kuormaston saattomiehistä,
tuuheaviiksinen, tummaksi ahavoitunut rakuunakersantti hänen eteensä,
tuijotti häntä hetkisen jalat levällään ja virkkoi sitten:

— Oletpa piru vie sinä laiha poika lappalainen erään sukulaismieheni
näköinen, hänen nuorempana ollessaan.

Ja kun Esa vain ällistyneenä tuijotti outoa puhuttelijaa, jatkoi tämä:

— Sano, oletko Rautalammen salomailta kotoisin, Sillan Mikon,
Kiurusalmen kappalaisen poikia, — hä?

— Sieltä olen kotoisin, myönsi Esa, yhä hämmästellen vieraan,
punanaamaisen soturin puheita.

— Arvasinhan sen, kun sinua Sillan Esaksi sanottiin, jutteli rakuuna
mielihyvissään. — Samat kapeat kasvot ja hento vartalo kuin
isälläsikin, — terve, sukulaismies!

— Terve, vaikka en siitä sukulaisuudesta mitään tiedä, vastasi Esa
ojentaessaan hiukan epävarmasti vieraalle kätensä. — Kuka olet sitten
sinä, sotakarhu, joka minut isästäni tunnet?

— He, he, nauraa röhitti jäykkäliikkeinen rakuuna niin että vatsa
hytkyi. — Vai et minua enää tunne! No, vastahan olitkin nassakan tapin
mittainen, kun minut viimeksi näit, ja senjälkeen on sotakarhu tietysti
kouristunut. Mutta koetappas pinnistää älyäsi, etkö muistaisi sentään
isäsi orpanaa, Jyri-setää Sysikorvesta, joka teidän salollanne erään
talvikauden majaili.

Jo vilkastui Esankin ilme:

— Jyri-sedäu, muistanhan toki; se oli sinä talvena, jolloin meidän
salolta ensi kerran haettiin miehiä sotaväkeen...

— Niin, pitkälle toistakymmentä vuotta siitä on aikaa, keskeytti
rakuuna, joka jostakin syystä ei näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua
tuosta sotaväkeen hausta. — Ja nyt sinä olet täällä papiksi
opettelemassa, niinkö?

— Niin olen, vastasi Esa, hiukan huokaisten, tieteellisten opintojensa
vastamäkiä muistellessaan.

— Nuorin pantiin siis lukutielle, totesi uusi sukulaismies. — Miten
olet sieltä korvesta asti tänne Turkuun kulkeutunut?

Jyri-setä tunsi ja muisti hyvin tarinan siitä, miten Mikko-pappi
nuijasodan myllerrysten jälkeen ja kapinaan osallisena oli
pakolaisjoukon mukana lähtenyt Sisä-Suomen asumattomille perukoille ja
siellä asettunut pieneen uudiskappeliin sielunpaimeneksi. Esa sai nyt
hänelle vain lyhyesti kertoa, miten isävanhus siellä erämailla oli
ruvennut lukemaan latinaa hänen, nuorimpansa, kanssa ja sitten
toimittanut hänet Viipurin kouluun, valmistuttaakseen hänestä itselleen
apulaisen. Mutta asiat olivat Suomessa nyt entisestään niin muuttuneet,
että papiksi pääsemistä varten oli opiskeltava myöskin Turun uudessa akatemiassa,
ja sitävartenhan se oli Esa viime syksynä eväskontti
selässään saapunut tänne.

— Ja milloin sinut täältä pönttöön päästetään? tiedusteli sukulaismies
edelleen.

— Saa nyt nähdä, vastasi Esa vältellen. — Kun olisi varoja, että
saisi painaa yhteen ponteeseen...

— Vai köyhyys puristaa, totesi rakuuna. — Niin, kolikoita ei
tietenkään paljon keräänny isällesi sieltä uudiskappelista. —
Tuikeasilmäinen, mutta hyväntahtoisen näköinen soturi kaivoi laajojen
ratsuhousujensa taskusta pari hopearahaa, jotka hän ojensi Esalle. Ja
kun tämän toverit syrjästä kadehtien katselivat sitä odottamatonta
anteliaisuutta, pisti hän lantin vielä heillekin, sekä rupesi edelleen
Esalta kyselemään:

— Mitenkä muuten hentomielinen serkkuni, isäsi nimittäin, jaksaa
siellä korvessa? Hän on jo vanha mies.

— Raihnainen se kuuluu olevan, kertoi Esa. — En ole nähnyt isääni
pariin vuoteen; tulin tänne Turkuun suoraan Viipurista.

Karski soturi katseli taas, jalat levällään seisten, kotvan aikaa
ääneti nuorta, kuihtuneen näköistä sukulaispoikaa. Hän näytti
mielessään pohtivan jotakin päähänsä äkkiä pälkähtänyttä ajatusta, ja
virkkoi sitten vilkkaasti:

— Lähde nyt minun matkassani isääsi tapaamaan ja kotonasi käymään!

— Vai sinnekö päin matkanne käykin, virkahti Esa tuota äkkitarjousta
ihmetellen. — Luulin teidän kuuluvan Kristiina-rouvan saattoväkeen.

— Siihen me kuulummekin, mutta on meillä täällä kotimaassa sentään
muitakin asioita toimitettavina, jutteli rakuunakersantti nyt vähän
salaperäisesti. — Pääset kuin pääsetkin matkassani kotiisi, saat
hevosen ratsastaaksesi, ruokaa saat runsaasti, eikä sinun tarvitse
muuta kuin väliaikoina tehdä meille pientä kirjoitustyötä.

Oudolta se tarjous Esasta tuntui, mutta hänen uusi tuttavansa puhui
siitä kuitenkin vallan vakavissaan. Esa luimisteli nyt sivuilleen
nähdäkseen, olivatko hänen toverinsa vielä siinä kuuntelemassa, — ei,
he näkyivät jo kävelleen syrjemmäs —, ja hän kävi nyt Jyri-sedän
ehdotusta tarkemmin tiedustelemaan. Muutamin sanoin hänen äkkiä
tapaamansa sukulaismies silloin selitti, että heillä, kotilomalle
lasketuilla rakuunoilla, oli tehtävänä hankkia maan eri osista uutta
sotaväkeä taistelutanterille Saksaan, nahkapoikia, joita sinne liian
hitaasti kotoa toimitettiin. He olivat toisin sanoen noita maan väestön
joukossa kammottuja ”sotaväen rummuttajia”, jotka hyvällä tai pakolla
kirjoittivat uusia rekryyttejä sotaväkeen ja sitten veivät heidät
kaukaisille sotasijoille.

— Lähdetkö matkaani Keski-Suomeen, kehoitteli Jyri uudelleen. Ja Esa
rupesi nyt tuota tarjousta tiukasti miettimään.

Hänen ensi ajatuksensa oli, että tässähän aukeni hänelle sopiva ja
ovela keino livistää toveriensa epäoikeutetusta kurituksesta ja nolata
heidät. Mutta ratkeaisihan siten samalla hänen ruokapulansakin. Viime
aikoina oli Esa, köyhyyden kimpussa rimpuillessaan, usein miettinyt,
olisiko tästä, kun akatemiassa kohta kesäloma alkaa, lähdettävä
kaukaiseen kotipitäjään asti lukueväitä keräämään, vai tekisikö hän
kerjuumatkan johonkin Etelä-Suomen vauraampaan seutuun. Nyt tuntui
Jyri-sedän tarjous ratkaisevan sen kysymyksen ilman muuta, ja se
ratkaisu sopeutui muutenkin hyvin hänen viimeaikaisiin mielialoihinsa.
Hitto soi, pitäkööt toiset täällä beaani-käräjänsä ja uittakoot
Aura-joessa ketä tahtovat...

Hänen äänensävynsä ei senvuoksi ollut ollenkaan kielteinen, kun hän
vastausta odottavalle soturille heitti vastakysymyksen:

— Milloinka lähdette?

— Tänä iltana...!

— Olisipa se äkkilähtö! oli Esa vielä empivinään. — Pitäisihän minun
sentään anoa ja saada rehtorilta lähtölupakin...

Hän katseli auringon asemaa, — päivä oli jo kirkkojuhlaa pidettäessä
ehtinyt puoleen, ja vielähän oli juhlahetki akatemiassakin vietettävä.
Hän lupasi tämän juhlan aikana vielä miettiä tehtyä tarjousta. Mutta
Jyri järkeili:

— Mitä miettimistä siinä on! Kun sinulla ei ole täällä leipää eikä
särvintä, niin täytyyhän sinun täältä lähteä.

Mutta heidän keskustelunsa katkesi siihen. Kirkossa olivat näet
juhlamenot vihdoin päättyneet, ja ylhäiset vieraat nousivat jo
verkkasenvakavassa saattokulussa sieltä akatemiaan päin. Kersantin
täytyi komentaa rakuunansa rintamaan vallasväkeä vastaanottamaan; hän
ennätti vain käskevästi suihkaista Esalle:

— Tule luokseni linnaan täältä päästyäsi!

— Tulen. — Esakin kiirehti koulutupaan ollakseen paikallaan vierasten
saapuessa tuohon koruttomaan luentosaliin, jonne heitä avopäin ulos
rientäneet professorit opastelivat. Siellä luovutti nyt Kristina Horn
virallisesti suuren kirjalahjansa Turun yliopistolle, ja sen rehtori,
Eskil Petraeus, kiitti lämminhenkisessä puheessa vainajaa ja jaloa
rouvaa tästä arvokkaasta lahjasta ja heidän osoittamastaan
myötämielisyydestä syntymämaansa nuorta akatemiaa kohtaan.

Esa kuunteli, seisoessaan siinä toveriensa rykelmässä, vain puolella
korvalla noita kauniita puheita. Hänestä tuntui hiukan pahalta
sydänalassa ajatellessaan edessä olevaa äkkilähtöään — kuin varkain
pois tästä toveripiiristä ja opinahjosta! Vai liekö tuntunut pahalta
sydänalassa vain siksi, ettei hän koko päivänä ollut taas ruoan
palaakaan maistanut... Eihän tästä tällä menolla tosiaankaan tule
mitään! Luvutkin Esaa tällä hetkellä aivan ellottivat. Ehkäpä kun hän
syksyllä palaa, täysi eväskontti mukanaan, työ ja toverielämä taas
maistuu toiselta. Jyrin mukaan hän nyt lähtee, se on päätetty asia, —
mikseipä hän noudattaisi hyvää tarkoittavan sukulaismiehen ystävällistä
kutsua!

Näin se päätös hänessä juhlan varrella varmistui. Kun ylioppilaat sen
loputtua akatemiatörmältä katselivat vallasväen paluuta linnaan päin,
kuiskasi siinä vielä eräs tovereista Esan korvaan:

— Tänä iltana ne siis pidetään täällä käräjät sen eilisen rötöksen
johdosta. Pidäpäs nyt puolesi, poika!

Siihen Esa jo hiukan ivallisesti vastasi:

— Niin, pitäkööt syylliset puolensa, minä en sellaiseksi ilmoittaudu.

— Sitä ei kysytä, niskasta vain käyvät kiinni!

— Ka käykööt. Terve pojat!

Esa lähti saattueen perästä astumaan Aurajoen toiselle puolelle, jossa
hänellä oli asuntonsa erään suutarin tuvassa. Suutarin akalle työnsi
hän nyt toisen hopeakolikkonsa ja sai kuin saikin tältä entisten
velkainsa lisäksi kupillisen hernerokkaa ja leipäpalan. Mutta samalla
hän myös sai neuvon lähteä maaseudulle ruoanhakuun, koska leipäkin oli
jo kovin lujilla suutarin perheessä. Esa kertoi iloisesti juuri samaa
asiaa ajatelleensa; aikoi näet lähteä erään sukulaisensa mukana jo
tänään. Ja hän rupesikin kohta mättämään vähät vaatteensa ja kirjansa
pieneen arkkuun, jonka hän jätti tuvan nurkkaan.

Näin hän lähti tyhjin käsin jatkamaan vaellustaan joenvartta alaspäin
Turun linnaan, joka sieltä korkeana hohti vastaan. Linna oli äsken,
Pietari Brahen siellä ylimaaherrana kolme vuotta isännöidessä, pantu
ulkopuolisestikin upeaan kuntoon, ja sen sisäsuojat, joissa nytkin
majaili paljon ylhäisiä vieraita, kuuluivat olevan varsin komeassa
asussa. Mutta Esa hakeutui siellä huovien tupaan, jossa miehiä
parastaikaa varustautui kuin pitkälle retkelle, ja pian hän siellä
tapasikin Jyrin Ståhlhandsken lesken saattomiesten joukosta. Kersantti
astui touhuavana häntä vastaan ja kysyi ensi sanoikseen:

— Osaathan ratsastaa?

— Minkä maalla lienen lapsena oppinut, vastasi Esa, vielä hiukan
empivänä katsellen tuota lähdön hurinaa.

— Nyt sinun on osattava, puhui Jyri käskevällä äänellä. — Tuossa saat
asetakin ja saappaat, pue ne tässä pian päällesi! Minä hankin sinulle
sillaikaa hevosen; meillä on varahevosia matkaamme varten. Hiiteen
lattea tasalakkisi; tuosta saat päähäsi sulkahatun, joka soturille
kuuluu! Ja miekka vöineen on siinä vieressä.

— Pitääkö minun lähteä oikein rakuunamiekka vyöllä täältä
ratsastamaan? ennätti Esa vielä epäilevänä ja miltei jo katumapäällä
kysäistä. Mutta kersantti vain hoputti häntä:

— Tietysti — kiireesti saappaat jalkaasi! Me olemme tänään vielä
armollisen rouvan ratsumiehiä, jotka saatamme hänet ja muun juhlajoukon
Kankaisiin.

— Mitä sinne? Entä sitten?

— Sitten kuulet, nopeasti nyt vain asepukuun!

Esa puisteli päätään äkilliseen haahmonmuutokseen ryhtyessään. Peräti
oudoilta tuntuivat hänestä nuo raskaat kannussaappaat ja väljä
asetakki, jonka hän vetäisi oman pikkumekkonsa päälle, eikä hän
miekanhihnojakaan heti osannut selvittää. Mutta tuossa palasi jo Jyri
ilmoittamaan, että hevonen on Esallekin valmiina pihalla, jopa
satuloitunakin ... kiireellä vain selkään, sillä vallasväki laskeutuu
jo herrassuojista alas. Ei ollut aikaa enää epäröimiseen. Viipymättä
oli Esan kavuttava ratsunsa selkään ja koettava sitte pysyttäytyä
mahdollisimman tarkoin Jyrin hevosen perässä.

Turun linnasta lähti kohta pieni seurue vallasnaisia ja herroja
painumaan rantatielle ja kaupunkiin päin. Sitä seurasi Jyri-kersantti
kymmenkunnan ratsumiehen kanssa, joiden joukossa nyt ylioppilas Esaias Mikaeli Pontanus
rakuunan värikkäässä puvussa ajoi akatemiakaupunkinsa
halki. Sillan korvasta kääntyi matka ylös Multavierulle, Maskun tielle
päin. Siinä tienkäänteessä seisoi nyt muiden töllistelijäin joukossa
pari ylioppilastakin, katsellen komeapukuisen vallasväen siroa
ratsastusta. Toinen heistä oli niitä samoja pitkätukkaisia,
nukkavieruja poikia, joiden kanssa Esa aamulla oli väitellyt
kirkkoaidan kupeella, ja tämä tuijotti hämmästyneenä ja kysyvän
näköisenä tuota yhtä Ståhlhandsken lesken saattomiehistä, jonka kasvot
olivat kuin ilmettyiset Sillan Esan kasvot. Mutta asu ja asestus ja
ryhtikin oli sentään vieras ... mies istui siinä jäykkäselkäisenä ja
kylmänä. Nuori ylioppilas seurasi retkikuntaa vielä pari askelta
vakuuttautuakseen, että hän oli nähnyt oudot kasvot. Oli varmasti,
sillä pieninkään ilme ratsumiehen kasvoilla ei osoittanut, että hän
olisi tuijottavaa lukumiestä tuntenut, eivätkä nuo vastakkain
puristetut huulet värähtäneetkään. Se oli kuin olikin joku vieras
rakuuna, vaikka sen kasvot olivat merkillisesti muistuttaneet Esaa.

Vasta kun sillankorva oli jäänyt kappaleen taaksepäin, virisi pieni
hymy nuoren ratsastajan kasvoille ja hänen silmäkulmistaan rupesi
veitikka naureskelemaan. Nukkavierut toverit taisivat juuri olla
menossa niihin akatemian käräjiin, — se ajatus hykäytti Esan mieltä.
Mutta samalla tämä äkkimuutos, tämä kulkunsa vieraassa seurassa,
vieraan hevosen selässä ja rakuunapuvussa häntä ikäänkuin huimasi ...
Hänen sydänalassaan tuntui melkein samanlainen vihlaisu, kuin oli
tuntunut eilen illalla hänen köyden päässä roikkuessaan ja lautojen
romahdellessa. Mutta tällä kertaa ei mitään huutoa päässyt hänen
huuliltaan.

II. KANKAISISSA.

Hornien vanhassa sukukartanossa Kankaisissa olivat viime vuodet olleet
peräti hiljaiset ja yksitoikkoiset. Suvun kaikki miehiset jäsenet
olivat olleet sieltä poissa, useimmat upseereina Kustaa Aadolfin
suurissa sodissa, toiset taas vaativissa valtiotoimissa Ruotsissa tai
Virossa. Kotona Kankaisissa oli asunut ja asui nytkin vain Evert Hornin
leski, Margareta Fincke tyttärineen, emännöiden siellä suvun nykyisen
vanhimman jäsenen, kenraali Kustaa Kaarlonpoika Hornin lukuun.

Nämä naiset ja talon hoitajat sekä alustalaiset hämmästyivät senvuoksi
äärimmilleen, kun eräänä kesäkuun päivänä 1646 Turun linnasta lennähti
heille sanoma, että ylhäinen herra Kustaa Horn useine vieraineen oli
seuraavana päivänä kesästä saapuva Kankaisiin, viipyäkseen siellä osan.
Palattuaan Ruotsiin jo muutamia vuosia sitten Saksan sodasta ja
pitkästä sotavankeudestaan oli Kustaa Horn taas ollut ylipäällikkönä
Tanskan sodassa sekä hallitustoimissa Tukholmassa, joten hän nyt vasta
ensi kerran oli päässyt käymään sukutiloillaan Suomessa. Viidenkolmatta vuoden
väliajan jälkeen hän tänään saapuu Kankaisiin.

Tieto siitä tuotti tietysti sanomattoman yllätyksen ja hälinän kartanon
hiljaisiin oloihin. Sen vanhan, miltei kuutionmuotoisen kivirakennuksen
tilavat yläkerta-suojat olivat vuosikausia olleet asumattomina ja
olivat ne nyt siis äkkiä pantavat kuntoon. Kallisarvoiset seinäverhot
ja uudinkankaat olivat kaivettavat esille arkuista, vanhat sukuhopeat
ja asekoristukset niinikään, ja ”pakarin” laesta läksi tupruamaan sakea
savu, kun siellä käytiin vieraille kystä valmistamaan. Takapihalla
saivat vasikka ja karitsa uhrata nuoret henkensä, ja kellarissa lyötiin
tapit auki vanhoista viinitynnyreistä, jotka siellä olivat säilyneet
aina suvun vanhempain sotasankarien, Evert ja Kaarlo Hornin
loisto-ajoilta asti.

Odotetut vieraat olivat jo matkalla Turusta päin, ratsastaen
verkkaisesti kaunista tietä myöten ja pitäen keskenään iloista
seurustelua. Joukon etunenässä ajoi mustassa samettipuvussa, suuri,
musta töyhtö hatussaan, itse sotamarski Kustaa Horn suoraselkäisenä ja
jäykkänä, milteipä juhlallisen näköisenä. Vain harvoin vaihtoi hän
sanan jonkun seuralaisensa kanssa, muuten hän istui ääneti yksinäisissä
mietteissään ja silmäili kylmästi, synkännäköisenä, lapsuutensa
leikkimaita.

— Onko hän aina ollut noin vakava ja raskasmielinen? kysyi Esa,
ratsastaen saattojoukossa setänsä rinnalle ja uteliaana katsellen
edessä kulkevan vallasväen komeaa rykelmää.

— Niinkö kenraali — kuuluu olleen lapsuudestaan asti, selitti Jyri,
joka Saksassa oli palvellut Hornin komentamissa joukoissa ja hyvin
tunsi tämän ihailemansa sankarin. — Hän on syntynytkin vankilassa,
hänen isänsä kun oli joutunut silloisen Kaarlo-kuninkaan epäsuosioon,
ja hänen nuoruudenvuotensa ovat isolta osalta kuluneet Vironmaalla,
jota silloin pidettiin miltei karkoituspaikkana. Nämä ilottomat ajat
ovat ehkä jo ne painaneet leimansa kenraalin luonteeseen ja
ulkomuotoonkin.

— Mutta kylläpä hän siitä sitten pian kohosi arvoon ja mahtiin,
muisteli Esa.

— Niin, hänet pantiin jo nuorena sodan kovaan kouluun, kertoi
Jyri, — ja hän sai jo pian suoritettavikseen vaativia tehtäviä.
Kuningas-vainaja piti häntä, kuten tiedät, parhaana ja luotettavimpana
neuvonantajanaan, — mutta se kuninkaallinen suosio hankki taas hänelle
paljon kadehtijoita. Kustaa Aadolfin kuoltua pidettiin armeijassa
Hornia aivan itseoikeutettuna ja sopivimpana ylipäälliköksi, mutta
hänen täytyi kuitenkin, pahempia kahnauksia välttääkseen, jakaa se
asemansa toisten kanssa. Huh, huh! Esa, siitä tuli paljon sotkua ja
onnettomuutta koko sodankäynnille, mutta Kustaa Hornille itselleen
tietysti enin harmeja, jotka syvensivät hänen kasvojensa synkkiä
vakoja!

Ratsastettiin ääneti harvaksi hakatun metsän halki. Jyri ei nähtävästi
tahtonut ruveta siinä sen tarkemmin repimään niitä okasia, joita oli
jäänyt hänenkin sydämeensä noilta raskailta sotavuosilta, jolloin
Weimarin herttua pakotti Kustaa Hornin vastoin tämän vakaumusta
suostumaan varomattomiin sotatekoihin. Hetken kuluttua hän kuitenkin,
mainittuaan itsekin olleensa mukana Nördlingenin onnettomassa taistelussa,
ikäänkuin selittäen lisäsi:

— Tämä tappio se on luullakseni enemmän kuin mikään muu synkentänyt
kenraalimme kasvot ja katseen.

— Hän joutui siellä keisarillisten vangiksi, tiesi jo Esakin.

— Kahdeksaksi vuodeksi, ja sen voit arvata, että ne olivat raskaita
vuosia toimen miehelle. Mutta raskaimmin on häntä sittenkin varmasti
raadellut katumus siitä, että hän, varova ja viisas kenraali,
tuolla kertaa oli taipunut saksalaisen herttuan tyhmänrohkeaan
hyökkäysvaatimukseen. Noina vuosina menetti hän vielä perheensäkin, —
ei jäänyt hänelle muita kuin tuo tytönheiska jälelle!

Esan katse oli jo ennen mielenkiinnolla seurannut sitä nuorta,
tummatukkaista tyttöä, joka siellä edessäpäin vallattomasti ratsasti
ryhmästä toiseen ja johon Jyri nyt viittasi. Se oli terhakka tyttö,
jonka hipiä oli maidonvalkoinen, jonka tumma tukka huhuusi tuulessa ja
jonka nauru kirkkaasti helähteli, — Esa ei ollut mielestään koskaan
ennen nähnyt mitään näin hemaisevaa! Hänen oli vaikea saada silmänsä
reväistyksi irti tuosta amatsoonista, jonka vartalo keveänä keinui
ratsastusliikkeiden mukaan, eikä hän voinut olla sedälleen
huudahtamatta:

— Mutta marskin tytärtä ei ainakaan isänsä mielensynkkyys näy
painavan, hän on koko olemukseltaan kuin irti maasta!

— Niin, Agnetasta näkyy kasvaneen hilpeä ja elämänhaluinen impi,
myönsi Jyri. — Muistan hyvin, kun hän pienenä palleroisena seurasi
isäänsä ja äitiänsä Saksan sotaretkillä ja leikki matkavaunussaan. Eikä
kuitenkaan hänenkään lapsuutensa ole ollut iloinen. Hänen äitinsä ei
kestänyt leirirasituksia, — sinne kuoli rouva-raukka Agnetan pienenä
ollessa, ja tämän nuorempi velikin, kenraalin ainoa poika, menehtyi
siellä ruttoon. Mutta tyttö kesti rasitukset; hän näkyy perineen isänsä
sitkeyden. Sitten on häntä kasvatettu sukulaisperheissä Tukholmassa,
eivätkä nekään lapsuusvuodet kuulu olleen hänelle aivan keveät. Mutta
iloisen luontonsa se on noissa kaikissa vaiheissa säilyttänyt, —
katso, kuinka hän siinä nytkin veikeilee! Ja kuitenkin kerrotaan
Agnetan jo olevan kihloissa.

— Vai kihloissa, virkahti Esa melkein kuin pettyneenä. — Ja kenen
kanssa?

— Se on joku Ruotsin kreivi, Sparren suurta sukua, — mikä lie
tyhjäntoimittaja, joka himoitsee Hornin sodasta keräämiä varoja. —
Jyri naurahti yhtäkkiä, virkkaen nuorelle toverilleen nuhtelevasti: —
Mutta mitäs sinä, Esa, siinä ... ajathan hevosesi tiepuoleen, kun
tyttöön vain tuijottelet Sillä näkyy olevan omat huolenpitäjänsä, —
katsos vain meidän vakavaa kapteeniakin!

Nuori sotaherra, jota Jyri kapteenikseen nimitti, tanssitti siinä
todella ruskeaa ratsuaan Agnetan ympärillä, koettaen saada sitä
kulkemaan vallasneiden valkoisen varsan vieressä, joka kuitenkin
haltijattarensa ohjaamana syöksähteli milloin sivuille, milloin
eteenpäin. Tuo Jyrin esimies, uljasryhtinen uros, Erik Kruse, oli äsken
sotanäyttämöltä komennettu saattamaan Ståhlhandsken leskeä Suomeen ja
huolehtimaan siellä uudesta sotaväenotosta, mutta nyt hän oli joutunut
Hornin vieraaksi ja pyrki ilmeisesti hienostelemaan kenraalin
vallatonta, kesytöntä tyttöstä. Neito taas näkyi vuoroin tekevän kiusaa
komealle kapteenille, vuoroin taas aljumpana asettuvan hänen
ratsastustoverikseen. Erik Kruse oli nuijasodassa kunnostautuneen
Jesper Krusen, Harvialan herran poika, mutta kun isä myöhemmällä
iällään oli joutunut virkatehtäviin Ruotsiin, oli Erik-herrakin siellä
kasvanut ja siellä jo nähtävästi Hornin neitoseen tutustunut.

— Katsos kapteenia, hoki Jyri uudelleen vallan hämmästyneenä. — Hän
ei ole retkillämme näihin asti naisväestä paljonkaan välittänyt,
viinistä enemmänkin. Mutta nyt hän siinä kuhertelee kuin imelä keikari,
— hyi hitto! — olisiko mies joutunut satimeen?

Jyriä se ei miellyttänyt eikä varsinkaan, kun hän näki tytön ilmeiset
ilveet, ja hän seurasi siinä nyt ääneti ja äreänä nuorten vehkeitä.
Mutta Esasta se leikki oli hupaista; ihaillen hän katseli Agnetan
ovelia kujeita ja Erik-herran tarmokkaita otteita niiden torjumiseksi.

— Tuo roteva herrako se siis on sen retkikunnan johtaja, jolle minäkin
nyt joudun, kysyi Esa sedältään. — Mitä varten hän, jos on lähdettävä
Sisä-Suomeen, vie meidät nyt tänne Kankaisiin?

— Sanoppas sitä, vastasi Jyri murjottavana. — Illalla vielä oli
suunnitelmamme lähteä Turusta suoraan Hämeeseen pitkää kesätaivaltamme
aloittamaan. Kun Erik herra sitten yhtäkkiä muutti ohjeensa; arvelin
sen tapahtuneen Kristina-rouvan vuoksi. Mutta nyt epäilen muuta —
hitto ymmärtänee niitä juonia, joissa naisväkeä on mukana!

Jyri oli melkein vihainen, mutta Esa virkkoi huvitettuna:

— Ilmeisesti on Hornin neitosella osuutta siihen ohjelmanmuutokseen.
Näetkö, Jyri, miten siellä ollaan makoisia!

Jyri katseli nuorten kuherrusta ja puisteli päätään.

— Jos asiat sinnepäin vetävät, saattaa lähtömme kylläkin lykkäytyä.

Oli jo tultu Kankaisten alueille ja ratsastettiin viljavainioiden
välitse, missä touko kainona viheriöi, mutta ei vieläkään pidetty
kiirettä. Näytti siltä, kuin olisi seurue tahallaan verkastuttanut
matkansa tekoa; kukin nautti siellä omalla tavallaan. Esa viittasi
sedälleen erästä toistakin paria, joka ilmeisesti oli kuherrushommissa.
Päivän sankarittarella, Kristina Hornilla, joka ylväänä ajoi suurta,
mustaa oritta, oli näet saattomiehenään eräs vanhahko herrasmies, joka
ei hänen sivultaan luopunut. Kristina-rouva ei ollut enää mikään nuori
nainen; hän oli ollut kypsässä iässä jo mennessään Stettinissä
naimisiin Torsten Ståhlhandsken kanssa, ja siitäkin oli sentään kulunut
jo useita vuosia. Mutta Kirsti-rouva kantoi vuotensa keveästi ja
ryhdikkäästi. Hän oli pitkähkö, solakka nainen, jonka vyötäreiltä
ratsastuspuku poimuutui alas kauniina laskoksina ja jonka jokainen
kädenliike todisti hienoa arvokkuutta. Eipä ihme, että hänkin oli
saanut erikoissaattajansa.

— En tunne tuota harmaatukkaista herraa, joka nyt liehuu Kirsti-rouvan
kintereillä, virkkoi Jyri. — Hän ei ollut mukanamme Saksasta
tultaessa; mikä lie hovimies.

— Hänet minä tunnen, kiirehti siihen Esa selittämään. — Sehän on Juho Kurki,
Suomen rikkain ylimys, Turun hovioikeuden esimies, jolla todella
onkin hovi Turussa, talo puistoineen ja yrttitarhoineen komeampi kuin
kenelläkään muulla. Siinä hän on monet vuodet elänyt leskenä, —
olisiko ukkoa nyt ruvennut se leskeys ikävystyttämään, vaikka hänellä
onkin jo aikaihmisiä lapsia?

— Onko hän Kustaa Kurjen isä, luutnantin, joka tuossa kenraalin
rinnalla ratsastaa? vilkastui Jyri kyselemään. — Luutnantti tuli
mukanamme Saksasta; hänen on täältä Etelä-Suomesta kerättävä
rekryyttejä samalla tavalla kuin meidän Keski-Suomesta.

— Sen on isä. — Juho herra on vuosistaan huolimatta vielä nuorekas,
vastasi Esa. — Ja toimelias hän on sekä kovasti rahantunteva mies,
— taitaa vain nytkin siinä kosiskella Ståhlhandsken sotavoittoja,
jotka leski omistaa.

— Kristina Horn on kyllä muutenkin rikas, kertoi Jyri. — Laivassa
kerrottiin, että hänellä on tiloja eri osissa Suomea, Turun
tienoillakin kymmenittäin. Mutta sittenkin hän kuuluu aikovan asettua
asumaan tänne Kankaisten sukukartanoon, serkkunsa tilalle. Jos hän nyt
tänne leskeksi jäänee — se on todella vielä komea heila vaikka
nuoremmallekin herralle.

Matkue läheni nyt määräpaikkaansa. Saavuttiin Kankaisten kartanon
vanhalle lehtokujalle, joka johti suoraan päärakennukseen, — tämä jo
vilahteli sieltä edestäpäin valkoisena illan kilossa. Täyttä ravia
lasketettiin nyt kujaa pitkin pihaan, missä Kustaa Horn, ensimmäisenä
satulasta laskeuduttuaan, lausui vieraansa tervetulleiksi ja ohjasi
heidät sisään pääovesta, jonka edustalla talon naiset ja palvelijat
tervehtivät vieraita. Juoksujalkaa tulivat talon rengit korjaamaan
saapuneiden retkeläisten hevoset talliin ja opastamaan heidän
saattomiehensä väentupaan, missä pöydät jo olivat valmiiksi katetut
kukkuroilleen ruokaa ja olutta.

Sinne kulkeutui nyt toisten mukana Esakin hiukan hölmistellen, ja hän
istui ennen pitkää tukevan honkapöydän ääressä, haarikka edessään,
maistellen ison talon antimia.

Hän oli vähän pyörällä päästään. Tämä kaikki tuntui hänestä kuin
unelta. Vielä aamulla hän ei ollut tiennyt, mistä tänään saisi
murkinan, ja nyt oli kaikkea yltäkylläisyyttä kukkuramitalla hänen
edessään. Vielä tänä aamuna hän ylioppilasten parvessa riiteli ja
hätäili heidän pikkukiistoistaan; nyt oli hän jo ratsastanut rakuunan
puvussa tänne vanhalle vallastilalle maan jalosukuisimpain ylimysten
saattomiehenä, — tunsipa hän jo melkein tähän joukkoon kuuluvansakin.
Ja kuitenkin: hänenhän pitäisi nyt olla Turussa, nyt juuri
ylioppilaiden kurikokouksessa ja yleensä lukujaan hoitamassa, — eipä
hän ollut pyytänyt akatemiasta lähtölupaakaan! Miten on tämä kaikki
päättyvä, minkälaiseen seikkailuun hän oikein olikaan antautunut?

Se ajatus häntä vähän hirvitti, ja näitä seonneita mietteitään
hiljaisuudessa selvitelläkseen vetäytyi Esa hetken kuluttua
oluenjuojain joukosta syrjään, käveli pihalle ja istahti siellä kaivon
kannelle tilannetta harkitsemaan. Leppoisa kevätkesän ilta oli ruvennut
hämärtämään. Tuvasta kuului miesten porinaa, ja päärakennuksen
ikkunoista loistivat kirkkaat valot. Sieltä soi pihalle asti kitaran
pehmeä soitto, — siellä kai tanssittiin. — Niistä monenkirjavista
vaikutelmista, joita hänen nuoreen mieleensä oli tarttunut päivän
tapahtumista, oli siihen jäänyt muita selkeämmäksi sen notkean tytön
nuorekas kuva, joka vallattomasti ratsasti virmalla varsallaan ja jonka
tukka hulmusi tuulessa... Se oli hänestä ollut ihan ylenluonnollisen
ihana ilmiö, ja siitä kuvasta hän nautti vieläkin, — niin
tavoittamattomissa kuin hän käsitti vallasneitosen itselleen olevankin
—, nautti muistoissaan kaivon kannella istuessaan.

Mutta yhtäkkiä se kuva muuttuikin hänelle eläväksi. Päärakennuksesta
astui näet ulos sama notkea neitonen, ohkainen viitta hartioillaan.
Astui hämärälle pihalle ja katseli siinä tuokion ikäänkuin etsivästi ja
epävarmana ympärilleen. Mutta sitten lähti hän kevein, keikkuvin
askelin kävelemään suoraan Esaa kohti ja virkkoi hänelle helähtävällä
äänellään:

— Sinähän kuulut saattoväkeemme?

Esa oli hypännyt pystyyn ja vastasi posket punaisina:

— Kuulun, armollinen neiti...!

— Toimita siis minulle pieni asia, jatkoi tyttö ystävällisesti. —
Aamulla lähtee Turunlinnan alta laiva Tukholmaan. Ratsasta takaisin
sinne linnaan ja vie nämä kaksi kirjettä lähtevään laivaan. Ilmoita sen
päällikölle kenraali Hornin puolesta, että hänen on Tukholmassa heti
toimitettava nämä kirjeet perille. Ymmärrätkö, lähdetkö?

Agneta-neiti puhui käskevästi, mutta hän loi samalla Esaan sellaisen
suopean, pyytävän katseen, joka oli omansa sytyttämään tulen minkä
nuoren miehen sydämessä tahansa. Esa olisi ollut hänen pyynnöstään
valmis ratsastamaan vaikka kylmään Aurajokeen, ja hän vastasi nyt
melkein lämmöllä:

— Lähden heti, armollinen neiti.

— Mutta sanaakaan ei asiasta kenellekään, — suu poikki!

Esa ymmärsi. Tyttö ei ilmeisesti halunnut sekoittaa useampia henkilöitä
tähän kirjeasiaan ja oli senvuoksi itse lähtenyt hankkimaan
sananviejän, johon voisi luottaa. Esa oli ylpeä siitä, että tämä
tehtävä oli osunut juuri hänen kohdalleen, ja lupasi kunnolleen sen
suorittaa.

— Luotan siihen — mikä on nimesi, nuori mies? Vai Esaias ja vielä
Pontanus, sehän kajahtaa oppineelta. Kyllä sen muistan toistekin, kun
sinut tapaan...

Neitosen käännyttyä takaisin kartanoon päin oli Esa jo parilla
harppauksella tallissa, jossa hän viipymättä satuloitsi ratsunsa.
Hän ilmoitti tallimiehelle saaneensa kiireellisen tehtävän
suoritettavakseen ja karautti jo seuraavassa tuokiossa pimeää
puistokujaa pitkin Turkuun päin.

— Mihähän pikaviesti mahtoi nuorella tytöllä olla vielä näin
myöhäisellä iltahetkellä lähetettävänä, mietti Esa ratsastaessaan siinä
läpi yön keväisen, ja hän unhotti niihin mietteisiin kokonaan omat
äskeiset huolensa. Eikä hän, eräälle juottopaikalle pysähdyttyään,
malttanut olla ottamatta asetakkinsa povesta esille noita kiireisiä
kirjeitä, lukeakseen niiden osoitteet. Toinen oli vapaaherrattarelle,
rouva Ebba Hornille, mutta toinen jalosukuiselle kreiville, herra Erik Sparrelle
...

— Siis on siinä kirje sulhaselle! päätteli Esa. — Niinkö oli neidolla
kipeä tarve tarinoida kaukana olevan ylkänsä kanssa, että yötä myöten
oli lähdettävä sitä kirjettä viemään? Ja kuitenkin tyttö äsken niin
sulavasti leperteli kokonaan toisen miehen, Jyrin, komean kapteenin
kanssa...! Sellaisiako ovat naisten mielialat! Vai olisiko ... olisiko
tässä kirjeessä entiselle sulholle — rukkaset’ Kummin tahansa,
tummatukkaisen immen vuoksi ovat kirjeet ajoissa perille saatavat,
vaikka kipeytyisikin ruumis tästä oudosta hytkymisestä! — —

Aamulla nukkui Esa Kankaisten väentuvan penkillä pitempään kuin toiset
ratsumiehet, vaikka nämäkin kyllä olivat myöhäiseen valvoneet
olutkippojensa ääressä. Siitä hänet Jyri vihdoin herätti, kertoen jo
hetken perästä lähdettävän työtaivalta alottamaan. He lähtevät nyt
Sisä-Suomeen ilman kapteenia, hänen, Jyrin, johdolla, sillä kapteeni
Kruse oli ilmoittanut jäävänsä toistaiseksi Kankaisiin, käydäkseen
sitten sukutilallaan Harvialassa.

— Vai taasen ohjelman muutos, virkkoi Esa unisena penkiltä
noustessaan. — Eilenhän kerroit, että matka tehdään kapteenin
johdolla.

— Niin eilen, nyt on käsky toinen, murisi Jyri, hänkin ilmeisesti
ihmeissään.

— Mikähän lie taas muuttanut kapteenin päätöksen? kyseli Esa melkein
kuin kersanttia härnätäkseen.

— Älä kysele, eikö lie tässä taasenkin naisvaikutusta mukana. Mutta
kiireesti nyt saappaihisi!

Vetäessään raskaita ratsusaappaita jalkoihinsa tunsi Esa ruumiinsa
kankeaksi ja kipeäksi öisen ratsastuksen jälkeen. Jyrikin sen huomasi
ja virkahti vähän nuhtelevasti:

— Entäpä itse, naissankari sinäkin, missä yökauden ratsastelit? Kuulut
vasta aamupuoleen tulleen tupaan, — hä?

— Ratsastinpahan vain vähän harjoituksen vuoksi, että sitten
taipaleella paremmin pysyisin teidän toisten rinnalla, vastasi Esa
tosiasioita väistellen.

Jyri katseli häntä tutkivasti, näki, kuinka pojalla oli ruumis joka
paikasta kipeä, ja remahti hetken perästä raikuvaan nauruun.

— Vai harjoituksen vuoksi! Kyllä arvaan sinun, velikullan, retket!
Turun tytöt vetivät sinua tietysti vielä viime yönä hyvästille, eikö
niin, tunnusta pois!

— En kiellä, en myönnä, vastasi Esa, sitoen jykevää miekkaa vyölleen.

— Olkoon nyt tämä kerta, jatkoi Jyri muka ankarana, mutta tosiasiassa
hilpeänä. — Pian saat harjoitusta riittävästi, jahka tästä joudutaan
Keski-Suomen suurille suomaille, — ei tee, piru vie, silloin
mielesikään enää öisin harjoittelemaan! No, koetapas, pääsetkö
satulaan.

Pääsihän Esa sentään, vaikka jäseniä kolottikin. Hiljalleen lähti Jyrin
johtama pieni rakuunajoukko painumaan sisämaan tielle Kankaisten kartanosta
. Sieltä sisältä, valkoisesta, kivisestä päärakennuksesta,
kuului taas kitaran pehmeää soittoa. Siellä kai jatketaan sukujuhlia,
päätteli Esa, kääntyen vielä kerran katsomaan kartanoon päin; siellä
ehkä pannaan vireille uusia lemmenliittoja... Joka tapauksessa siellä
ylinnä liehuu valkohipiäinen vallasneito, jonka musta tukka niin
kauniisti hulmuaa.

III. PLOOTU-MIKKELI.

Hiljaista, ilotonta ja ikäänkuin jäytävän pelon painostamaa oli elämä
näihin aikoihin Sysikorven vanhassa Karmalassa. Ainainen raskas ja
tukahduttava mieliala vallitsi talossa sekä pyhänä että arkena, sekä
kesällä että talvella. Kun väki oli koolla tuvassa tai tanhualla,
supatti se vain hiljaa keskenään, laskematta ääntään täyteen sointuun,
ja kun se oli ulkotöissä pelloilla tai kaskimailla, silloin liikkui
vanha Leena-emäntä yksin ja kuulumattomin askelin tuvan ja navetan
väliä kuin kuolleessa talossa, itse isännän, kuivan ja kumaran äijän,
hiipiessä avaimet vyöllään tarkastamassa talleja ja aittoja, itsekseen
vain hiljaa motkotellen. Tämä itara äijä, Plootu-Mikkelin nimellä
tunnettu, se juuri äreydellään ja kitsaudellaan aiheutti Karmalassa
tuon alati painostuneen mielialan. Hän isännöi siellä omalla tavallaan,
säästäen ja kituuttaen kaikessa. Sen vanhan tuparakennuksenkin, jonka
entinen Tuomas-isäntä oli puolensataa vuotta sitten pystyttänyt siihen
törmälle nuijasodan aikoina poltetun tilalle, oli hän laskenut
rappeutumaan, — ei ollut muka varoja sitä kengittää eikä korjata. Mitä
vain sai irti talosta, voista, viljasta, kaloista ja metsänriistasta,
sen hän siitä kiskoi, möi tuotteet Hollolan markkinoille ja käytti
rahat, ei talon hyväksi, vaan omien kätköjensä lisäämiseen. Niihin hän
alati himoitsi uusia kolikoita. Talonväkeä hän kidutti niin niukalla
ruoalla, että Karmalaan, jossa omaa perhettä oli vähän, oli vaikea
saada palvelijoita, ja kuitenkin hän alituisesti toruskeli talon naisia
laiskuudesta ja tuhlaavaisuudesta.

Äänetön oli suuri pihamaa eräänäkin kuumana kesäpäivänä, kun vanha
emäntä sen yli kantaa retuutti raskasta maitokorvoa navetasta tupaan
kirnuttavaksi. Hän pysähtyi hetkeksi henkäisemään siihen autiolle
pihalle, jossa kissa vain kehräsi päiväpaisteessa, ja huokasi samalla
raskaasti.

Syytä olikin vanhan emännän huoata, sillä kovasti ja kohtuuttomasti oli
elämä todellakin häntä kolhinut, pannen hänet täällä kotitalossaan
vanhoilla päivillä raatamaan ja yli voimainsa puskemaan vieraan
saiturin hyväksi. Hän oli aikoinaan tullut emännäksi vauraaseen
Karmalaan, jossa hänen miehensä Tuomas Tuomaanpoika — tämä nimi oli
kauan kulkenut perintönä vanhimmilla pojilla Karmalan suvussa, —
silloin ravakkana isännöi. Ja niin se oli Tuomas tässä isännöinyt lähes parikymmentä vuotta,
jotka Leena-emännälle olivat olleet hänen elämänsä
onnellisimmat. Heille oli syntynyt neljä lasta, jotka isän ja äidin
hoidossa täällä kasvoivat. Mutta sitten oli tullut se kova ruttotalvi,
joka vei Karmalastakin isännän ja kaksi poikaa — yksi pojista oli
juuri samana talvena 17-vuotiaana vesana viety sotaväkeen. Vain nuorin
lapsi, silloin 7-vuotias tyttö, oli jäänyt äidille. Siitä se oli
alkanut Karmalan orvoiksi jääneille naisille surun ja kärsimyksen aika,
silloin se oli tämä Plootu-Mikkeli tullut taloon sen sortajaksi.

— Tuon orjana olen nyt raatanut täällä toistakymmentä vuotta, huokasi
emäntä uudelleen, luoden katkeran silmäyksen äijään, joka taas kuupitti
hänen jälillään navetan puolella vaanien, olisiko jotakin jäänyt
tekemättä.

Mikkeli oli Tuomas-vainajan, entisen isännän, nuorempi veli, mutta
huonompaa tekoa sekä ruumiiltaan että luonteeltaan. Pieni ja
heikkoverinen mies, joka ei ollut koskaan itse kyennyt työhön.
Nuorempana hän oli kulkenut maailmalla kaikenlaisissa kauppahommissa,
ollut kotipitäjässään voudin apulaisena, jossa virassa hän perusti
omaisuutensa ja sydämettömän kiskojan maineensa. Veljensä kuoltua oli
Mikkeli yhtäkkiä tullut Karmalaan ja anastanut haltuunsa isännättömäksi
jääneen talon, jonka suuret alueet ja vankat viljelykset häntä olivat
houkutelleet. Ja tänne hän oli sitten jäänyt. Näinä sotavuosina,
jolloin raskaat verot näännyttivät talonpoikia, oli hän, ovela mies,
ostanut polkuhintaan toisiakin suurtiloja, mutta niitä hän hoidatti
lampuodeilla, keräten vain voitot omiin käsiinsä, ja itse hän asui
Karmalassa, sitä kiskoen ja kiusaten. Hänen varojensa määrää ei kukaan
tuntenut, mutta paljon niitä oli, ja yhä hän keräsi plootun toisensa
päälle, kätkien ne ahnaasti aarrehautaansa, joka hänellä tiedettiin
olevan, mutta jota hän koetti kaikilta salata.

Tuon aarteen salaaminen olikin nykyisin Plootu-Mikkelin suurimpana
huolena. Joka hetki hän epäili, että joku löytäisi ja varastaisi hänen
rahansa; kaikkia hän epäili, ja siksi hän usein, kun talonväki oli
ulkotöissä, hiipi aarrettaan tarkastamaan ja siitä samalla nauttimaan.

— Sinne se aikoo nytkin, päätteli vanha emäntä äijän hiipiviä eleitä
seuratessaan, ja lähti itse taas kantamaan tupaan raskasta maitoastiaa.

— Köntys, luulee, etten minä mitään näe enkä arvaa, jupisi emäntä
itsekseen vielä kynnykselle pysähtyen. — Luulee, etten ole huomannut,
kuinka hän aina rannan kautta salaa kiertää vanhalle nauriskuopalle!
Kas nyt taas — rantaan päin on asiaa! Mutta saa hän minulta pitää
rahansa, saisi hän täällä isännöidäkin, kun vain olisi ihmisiksi ...
Marjallekin...

Marja oli nimeltään tuo emännän ainoa tytär, nyt jo immeksi kasvanut,
joka oli kotona hänen luonaan. Emäntää suretti, että sedän itaruus ja
tylyys teki elämän talon nuorelle tyttärellekin niin kolkoksi ja
raskaaksi.

— Hänenkin täytyy täällä raataa kuin armoilla, vaikka talo on
meidän... Mutta eihän tästä mihinkään pääse, täytyy vain kestää!

Pian rupesi tuvasta kuulumaan kirnunmännän yksitoikkoinen jumputus,
ainoana äänenä ja elämän merkkinä koko suuressa talossa.

Mutta pienikokoinen, laihaluinen äijä, joka tahraisessa sarkamekossa
siinä ääneti virsujalkaisena tassutteli takapihalta rantaan päin,
tähysteli visusti vetistävillä silmillään emännän liikkeitä ja pysähtyi
vielä tarkastamaan, oliko se todella mennyt tupaan kirnuamaan...

— Siellä on, eikä ole ketään muutakaan täällä nyt nuuskimassa, myhäili
ukko itsekseen. — Ei Aarokaan, hänkin on nyt tuolla rantaniityllä,
josta liippakiven ääni kilahtaa.

Aaro oli talon vanha, miltei perinnäismuistoinen kotipalvelija, joka
oli ollut Karmalassa kauemmin kuin kukaan sen nykyisistä eläjistä, aina
vanhan Tuomaan, Mikkelin isän, ajoilta asti. Hän oli kulkeutunut sinne
pienenä, kodittomana orpopoikana nuijasodan jälkivuosina ja jäänyt
sinne elämään ensin paimenena, sitten hevosmiehenä ja vihdoin
isäntärenkinä. Hän se tunsi ja hoiti Karmalan työt, hoiti paremmin kuin
Mikkeli itse, ja siksi hän oli talossa välttämätön. Mutta hän oli myös
ainoa, jota kohtaan Mikkelikin tunsi sentään jotakin kunnioitusta ja
pelkoa ja jonka harvoja sanoja — sillä Aaro oli tuiki harvapuheinen —
hän kuunteli ja tottelikin. Aaro oli valpassilmäinen mies ja siksi äijä
hänet aina toimitti pois ulkotöihin, kun hän aikoi käydä aarteellaan.
Sinne hän näet nytkin oli menossa, Leena-emäntä oli arvannut oikein.
Törmältä laskeutui ukko verkalleen venevalkamaan, katseli veneitä ja
koputteli muka, käveli sitten rantavesakon halki nuottatalaalle, jossa
hän oli, käpy kourassaan, jotakin puuhaavinaan verkkojen ääressä. Mutta
siitä hän pian kumarana vilisti pajukon läpi ylös metsänpuoleiselle
törmälle, katajikkoa kasvavan hiekkamäen rinteelle, jossa talon
aikaisemmilla eläjillä ennenvanhaan oli ollut nauriskuoppansa. Siinä
hän kuunteli ja kurkisteli katajapehkojen lomitse joka taholle, — jos
hän olisi nähnyt jonkun itseään salaa vaanivan, olisi hän sen
varmaankin kuristanut. Mutta ei ollut ketään kuuluvissa. Mikkeli rupesi
nyt hiekkarinteellä siirtelemään sivuille kiviä ja kantoja, joita hän
oli latonut kuoppansa suulle, ja niin hän yhtäkkiä upottausi kuoppaan,
joka oli toiselta laidaltaan sortunut. Siellä hän kävi hiljaa ja
määrätietoisesti puuhailemaan. Nosti syrjään lahonneita kannatinhirsiä,
jotka hän oli latonut aarteensa päälle, ja rupesi kaivamaan. Kaivoi
jännittynein jäsenin, kaivoi levottomana todetakseen, oliko kaikki
paikoillaan. Oli. Hänen sormensa sattuivat vanhaan konttiin, jonka hän
varovasti veti esille ja jonka sisältöä hän, kuopan hämärään tottuneena
ja onnellisen hymyn levitessä huulilleen, rupesi laskemaan. Kaikki
paikoillaan, hopearahat omissa pusseissaan, äyrinrahat eri kääreessä,
— ei äyrityistäkään puuttunut. Ukko hyväili kämmenellään pussejaan ja
pisti niistä muutamaan mekkonsa taskusta vielä uudet kätkörahat, —
aarteen piti joka käynnillä aina kasvaa. Sulki sitten kontit ja nosti
ne sivuun sekä rupesi taas soraa kaivamaan. Jo kilahti hänen kyntensä
kovaan metalliin; siellä syvemmällä olivat näet hänen plootunsa,
suuret, nelikulmaiset, ruunun leimaamat kuparilaatat, joista jokainen
painoi monta naulaa. Ja niitä oli paljon. Polvillaan rotkottaen,
syvälle kuoppaan kumartuneena, luki Mikkeli ne yksitellen, siirtäen
niitä pinosta toiseen ja nauttien niiden painosta.

Käynti aarrehaudassa oli Plootu-Mikkelin elämän juhlahetkiä, joita hän
senvuoksi venytti mahdollisimman pitkiksi, sillä kovin useinhan hän ei
sentään uskaltanut aarteelleen mennä. Hän hääri siellä nyt hiljaa
hämärässä kuopassa kuin maahiiri, kaivoi plootupinoilleen syvempiä
koloja ja peitti ne sitten huolellisesti, teki raskaille konteilleen
kuin pehmoiset vuoteet hiekkaan ja lapioi paksusti soraa päälle. Kivet
ja hirrenpäät asetti hän taas määrätietoisesti paikoilleen, ettei
kukaan olisi voinut aavistaa niiden alla jotakin olevan. Ja sitten hän
istui vielä hetkisen kolossaan ja huohotti työnsä jälkeen, sekä
kuunteli. Hän kuunteli aina kauan, ennenkuin rupesi kuopan suulta
kurkistelemaan, olisiko ketään talonväestä tai muuta kulkijaa
ilmestynyt lähettyville. Vasta siitä varmuuden saatuaan hänen oli
tapana palata toista kiertotietä pihaan, keksimään siellä uusia
temppuja kiusoitellakseen talon väkeä ja varsinkin sen vanhaa emäntää
ja nuorta tytärtä, jotka hänen harmikseen täytyi myöntää Karmalan
alkuperäisiksi asukkaiksi. Tänään Mikkeli kuunteli tavallistakin
kauemmin ja hänen kuivettuneille kasvoilleen asettui huolenalainen
ilme. Hän pidätti hengitystään ja tarkkaili:

— Mitä, valehtelevatko korvani, vai soiko tuolta kaukaa tosiaan
jotakin äänensorinaa?

Plootu-Mikkeli oli näillä salavaelluksillaan terästänyt kuulonsa
tavattoman herkäksi; hän kuuli pienenkin risahduksen pitkien matkojen
takaa. Ja nyt hänen korviinsa saapui kaukaisen puheen pärskettä,
vieläpä, mikä oli merkillisintä, iloisia ääniä. Niitä ei oltu
vuosikausiin kuultu Karmalan törmällä; siellä ei mieliala koskaan näin
herkäksi sulanut, eikä Mikkeli sitä suvainnutkaan. Nuo äänet tuntuivat
nyt tulevan sieltä vesakon takaiselta rantaniityltä, missä talonväki
oli heinänteossa ja missä sen pitäisi viipyä vielä kotvan, ennenkuin
murkinalle palaisi.

— Mitä hiton kikatusta siellä nyt on? murisi ukko harmistuneena
kohottaen päänsä kuopasta. — Aivan ilmettyistä naurua sieltä soi, —
kyllä minä tästä joudun sitä iloa lisäämään!

Tavallista vikkelämmin kapusi hän kankaalle, mutta yhtä huolellisesti
kuin aina siivosi hän jälkensä, peitti aukon risuilla ja sammalilla ja
väänsi kannot päälle. Ja kuunteli taas.

Ääntelijät olivat jo lähempänä, kikattivat kai kujalla. Aivan selvästi
kuuli hän Marjan makeasti nauravan, ja eikö hitto vie siellä Aarokin
ääneensä paasaa, hän, josta päivän mittaan tuskin lähtee paria, kolmea
kuivaa sanaa. Mutta ylinnä raikui vieras, karhea miesääni, jonka kaiku
poukahteli aholta, — sellaisia vieraitakaan ei oltu Mikkelin aikaan
Karmalassa pidetty.

— Opetan minä ne täällä ilakoimaan, kiukkuili äijä. — Mikä lie
maankulkija, tempuntekijä, sinne nyt saapunut kieliä kirvoittamaan, —
sille tulee täältä nopea lähtö!

Tavallista liukkaammin lähti hän viilettämään katajikkorinnettä pitkin
taloon päin.

                                                  ⸻

Nuo samat, helähtelevät äänet oli kuullut myöskin Karmalan vanha
emäntä, kun hän pirtistä pistäytyi ulos piisipuita hakemaan. Hänkin
pysähtyi, kuunteli, ja nuo iloiset äänet, jotka nyt luhdista soivat,
kohta ikäänkuin kevensivät hänen surunraskasta sydäntään. Uskaltaapahan
täällä sentään joku vielä nauraa — se havainto häntä rohkaisi ja
lohdutti. Ja Marjakin osaa vielä nauraa, — sillä epäilemättä hän kuuli
kujalta tyttärensä kirkkaan, hilpeän naurun. Tuo vilkkaasti
keskusteleva parvi läheni lähenemistään.

— Mikä ihme on nyt tapahtunut? kysyi itseltään talon yksinäinen, nyt
vilkastunut kotimies, kantaessaan halot tupaan. — Tässä talossa ei käy
vieraitakaan, jotka juttelisivat vapaasti niinkuin muualla.

Mikkeli oli pelottanut vieraatkin Karmalasta. Verovoudit ja muut
ruununmiehet hän kuittasi kirkolla, oli näet vielä yksissä juonissa
niiden kanssa, ja kerjäläiset hän karkoitti jo kujalta. Hän oli oikein
tunnettu tylyydestään köyhiäkin kohtaan. Kun muutamia vuosia sitten
maassa oli kato ja nälkä ja kuljeskelevia kerjäläisiä usein poikkesi
Karmalaankin, istui Plootu-Mikko aittansa rappusilla pyssy kädessään,
huusi tulijoita jo kaukaa palaamaan pois ja uhkasi ampua, elleivät
tottele. Ja ampuikin, milloin hätääntyneet sittenkin pyrkivät pihaan.
Joskus oli Leena-emäntä salaa pistänyt kyrsän jonkun nääntyvän lapsen
kouraan, mutta kun Mikkeli oli siitä saanut tiedon, oli hän lyönyt
emäntää... Kerran oli eräs häädetty kerjäläinen kujalta kironnut ilkeän
isännän, manaten, ettei tämä tule kuoltuaan mahtumaan ruumisarkkuun.
Sen tapauksen muisti Leena-muori elävästi, sillä silloin oli Mikkeli
kalvennut, raukka pelkäsi toki taikoja...

Taas pistäysi emäntä pirtistä pihalle, sillä äänet kuuluivat jo sinne
sisään asti.

— Ei ne ole kylän väkeä, jotka tuossa saapuvat veräjälle, päätteli
emäntä. — Mutta mitä väkeä? Siinähän on rakuuna, joka pitelee Marjaa
kainalosta, ja tyttö vain nauraa... Kuka se on ... eihän vain ... eihän
vain...

Emäntä juoksi veräjälle ja lepäsi seuraavassa tuokiossa poikansa,
Jyrin, sen kauan kaivatun, sotamieheksi viedyn poikansa sylissä, joka
oli rientänyt häntä vastaan ja huutanut:

— Äiti, äiti!

Samassa oli jo Plootu-Mikkelikin pihalla, kapusi vastamäkeä törmälle,
läähättäen ja ärjyen:

— Mitä pirhanaa, kuka julkimus...?

Hän pysähtyi siihen pihalle yhtä julmistuneena kuin hämmästyneenä ja
katseli mitään älyämättä edessään tapahtuvaa kohtausta. Siinä oli koko
talonväki, joka kesken rupeaman oli lähtenyt niityltä, Aaro ja rengit
ja piiat, ja kaikkien kielet kilkattivat kuin tiuvut lammaskatraassa.
Talon vanha emäntä riippui rotevan, sulkahattuisen, tuuheaviiksisen
rakuunan kaulassa, joka toisella kädellään piteli Marjaa vyötäreiltä ja
nauraa hohotti Mikkelin määrättömälle hämmästykselle. Aarokin hääri
siinä yhdessä rykelmässä kertoen yhä uudelleen, kuinka hän ensimmäisenä
siellä luhtaniityllä näki rannasta tulevan vieraan ... katsoi, katsoi,
jo tunsi lopultakin...

— Mitä pirua tämä on, kivahti vihainen isäntä uudelleen ja kovemmalla
äänellä. Hän yritti sillä ankaralla, käskevällä sävyllään kerta
kaikkiaan katkaista koko kohtauksen, — hänen kärttyisänivallista
ääntään vastaan ei näet yleensä kukaan mukissut! — Mitä joutavoimista
työn aikana, — joko teiltä meni äly! Ja kuka se on tämä vieras
hohottaja täällä?

Jyri, johon nämä viimeiset sanat kohdistuivat, laski nyt autuaana
hymyävän äitinsä maahan ja hellitti otteensa Marjasta sekä astui
askeleen kohti kyselijää, jonka hän heti oivalsi Mikkeli-sedäkseen.
Matkatessaan syntymäkotiinsa oli Jyri jo kylillä kysellyt Karmalan
oloja ja tunsi siten, puhuteltuaan vielä kujatiellä Aaroa ja Marjaa,
pääpiirteiltään kotitalonsa asiat, sedän ankaran isännöimisen siellä ja
omaistensa sorronalaisen aseman, — hän tiesi jo, mikä mies Mikkeli
oli! Mutta varsin ystävällisesti astui hän nyt kuitenkin, ratsumiehen
huojuvin askelin, vihastunutta setäänsä kohti ja ojensi tälle kätensä.

— Päivää, Mikkeli-setä! En ole vieras tähän taloon, olen sen omia
poikia, vaikka olenkin tullut täältä viipyneeksi poissa pitkät ajat.

— Hä, mikä sanot olevasi? virkkoi Plootu-Mikkeli siihen torjuvasti,
älyten kohta, että tästä voi hänelle sukeutua ikävä juttu. Tarttumatta
vieraan ojennettuun käteen lisäsi hän halveksivasti: — Mikä lienet
maankiertäjä ja petkuttaja...

Jyri hytkähti ja virkkoi nasevammin:

— Petkuttaja lienet itse, — minä olen Tuomas Tuomaanpojan, Karmalan
entisen isännän ainoa elossaoleva poika ja siis oikeimmiten tämän talon
isäntä.

— Olet sinä — häh? — Plootu-Mikkelin äreä ääni rupesi hakaltamaan
kurkussa, eikä hän ällistyksissään heti saanut sanaa suustaan. Vihrein,
vihaa vetistävin silmin katseli hän tuota outoa, häikäilemätöntä
miestä, joka tuli häneltä, Mikkeliltä, isännyyttä riitelemään, ja sai
vihdoin sähähdetyksi: — Röyhkeyttä sinulla näkyy olevan, mikä
lienetkin...

— Jyri minä olen, oman veljesi poika, — tänne käpäläsi, setä! —
Sulkaniekka soturi puhui lauhkealla äänellä, ukon änkytyksistä
suuttumatta, ja tempasi samassa kouraansa äijän ohkaisen, luisen käden,
puristaen sitä aito sotilaallisesti. Hän tahtoi näin lyödä leikiksi
tilanteen koko kiusallisen kankeuden ja jatkoi: — Päivää, — sano toki
tuhlaajapoika tervetulleeksi kotiinsa ja käske teurastaa se juotettu
vasikka!

Mutta Mikkeli puisteli naama väärässä kättään, jota Jyri oli kovin
voimakkaasti puristanut, eikä hän ymmärtänyt vieraan leikkiä. Peräytyen
askeleen taapäin katseli hän kopeasti tuota tuttavaksi pyrkijää miestä
ja virkkoi kylmästi:

— Sotamies Jyri Tuomaanpoika on ulkomailla kuollut!

— Ei vielä sentään, koska hän tässä seisoo, oikaisi Jyri hilpeästi. —
Olen sodasta äsken palannut...

Mutta Mikkeli ei antanut hänen puhua pidempään. Terävästi hän keskeytti
Jyrin aloittaman tarinan, tahtoen niin tempaista väittelyssä yliotteen:

— Valehtelet, konna! Jyri Tuomaanpojan kohtalosta on tänne saapunut
varmat tiedot! Herkiä, mies, ajoissa vehkeistäsi, jotka täällä kyllä jo
tunnetaan, taikka pistän sinut nuoriin!

Vanha emäntä oli tällävälin avuttomana ja hätääntyneenä astunut
uudelleen poikansa viereen, ja hänelle nyt äijä ärjäsi:

— Pois akkaväki täältä hassuttelemasta pirttiin! Ja talo työhön! Tässä
on jo vainajan kustannuksella ilveilty tarpeeksi.

Mutta silloin Jyri, nähdessään Mikkelin aikovan ilman muuta riuhtaista
äidin hänen kupeeltaan, vihdoinkin kivahti ja karjaisi:

— Hoi ukko! Koetappas kerran vielä tuota kouraani, koeta, onko se
kuolleen käpälä! Vai sitä temppua yrität! Minut julistaisit vainajaksi,
jotta saisit pitää talon omanasi ja edelleen kiusata täällä sen oikeita
omistajia! Eto mies! Mutta siitäpä ei tullut mitään.

— Juttu on selvä, selitti Mikkeli kaikesta huolimatta kylmällä
äänellä. — Jyri Tuomaanpoika on kirkonkirjoihinkin merkitty
kuolleeksi; käydään katsomaan pappilassa!

— Jos niin on merkitty, jutteli Jyri taas puolileikillä, — niin on
minut merkittävä niihin kirjoihin uudelleen eläväksi, siitä älä
hätäile. Pääasia on, että nyt olen tässä.

Sikäli kertoi ukko tosia, että Sysikorpeen oli jo useita vuosia sitten
saapunut sanoma Jyri Tuomaanpojan kaatumisesta jossakin Etelä-Saksan taistelussa
. Tämä tieto taas johtui siitä, että hän kerran oli
haavoittuneena joutunut keisarillisten vangiksi ja että hän, karkaamaan
vihdoin päästyään, sitten oli yhtynyt aivan toisiin joukko-osastoihin.
Kotiinpalanneiden sotamiesten kertomaa kuolintietoa oli Plootu-Mikkeli
heti käyttänyt hyväkseen tehden kaiken varalta kuolinilmoituksen
papille. Karmalan viimeinen poika oli tosiaan merkitty kirjoihin
vainajaksi. Ja tähän omaan temppuunsa vedoten koetti Mikkeli nyt
julistaa Jyrin petkuttajaksi, jommoisia näihin aikoihin usein
liikkuikin maaseudulla. Voitonvarmana kävi äijä vielä kersantille
ilkkumaan:

— Näytä, mies, oletko jostakin saanut käsiisi Jyri Tuomaanpojan
tavaroita tai papereita, — se kuuluu tavallisesti sekin teikäläisten
kujeisiin!

Silloin Jyri, joka näihin asti oli pysynyt rauhallisena ja
leikillisenäkin, tosissaan suuttui, — äijän ilkeys ja
häikäilemättömyys meni jo hänestä liikoihin.

— On minulla papereita, ja päällystöni, joka minut on määrännyt
Sisä-Suomeen sotaväenottoon, on Turussa, pian sieltä tiedot tulee,
virkkoi hän ensin vakuuttavasti, mutta koveni sitten: — Äijä hoi,
sanotko vielä kerran kujeilijaksi kuninkaan soturia, sanotko? Silloin
joudut jumalauta tekemisiin sekä esivallan että minun itseni kanssa.
Hä, pysytkö väitteessäsi?

Jyri oli rutolla liikkeellä tarttunut miekkansa kahvaan ja tiukkasi nyt
yhä:

— Sano heti paikalla, vieläkö motkotat vai peruutatko puheesi?

Jyrin liike lannisti Plootu-Mikkelin yliotteen. Hän rupesi oivaltamaan,
että mies voi ehkä todistaa henkilöllisyytensä ja oikeutensa Karmalaan
ja silloin saattaa täällä kyllä käydä hullusti. Mutta sittenkään ei
äijä tahtonut peräytyä. Hän käsitti, että jos hän tunnustaa Jyrin
Karmalan pojaksi ja perijäksi, silloin hän itse samalla luopuu
isäntäoikeudestaan, ja siihen ei saiturin sisu taipunut. Isot
hikikarpalot läksivät juoksemaan hänen otsaltaan, kylmän väreet häntä
viiltelivät, — julmana seisoi kersantti siinä hänen edessään! Mutta
ainakin aikaa hän vielä koetti voittaa ja kävi senvuoksi edelleen
vänkäämään:

— Katsotaanpahan sitten, kun asia joutuu käräjiin tutkittavaksi...

Mutta Jyri oli jo kiihtynyt. Hän jatkoi uhkaavaan sävyynsä:

— Tässä ei tarvita käräjiä; tällä miekallani ne käräjät käyn heti, jos
väität, etten ole tämän äitini poika. — Leena-emäntä oli sillävälin
hilliten tarttunut poikansa käteen, joka yhä tukevasti puristi
miekankahvaa, ja koetti hellästi tyynnyttää rakkaintansa. Jyri
lauhtuikin kohta; hän hiveli leppoisasti äitinsä harmahtavaa tukkaa ja
puhui jo Mikkelillekin taas lauhkeammin: — Mitä sinä, setä-raukka,
hulluttelet! Tässä talossahan minä olen elänyt seitsemäntoista ensi ikävuottani,
tätä pihaa tarponut; tunteehan minut äiti ja Aaro ja
kaikki vanhemmat ihmiset. Herkiä jo järkiisi ja ruvetaan puhumaan
aikamiehinä!

Mikkelin kuihtuneessa rinnassa näytti käyvän taistelu, mutta siinä
voitti yhä hänelle rakas mammona:

— Puheesi on joka tapauksessa tutkittava...

— Ja nyt juuri se tutkitaan, tällä hetkellä, karjaisi silloin Jyri,
taas tulistuen. — Tällä hetkellä julistan minä itseni Karmalan
perintötilan omistajaksi ja isännäksi, ja Jumala armahtakoon sitä, joka
sen minulta kieltää. Sinä äijä joko siihen alistut ja tottelet, taikka
saat vielä tänä iltana laputtaa jalkoihisi tästä minun talostani!
Valitse!

Mutta epätoivo kannusti vanhaa saituria. Vallan kalpeana hän kiljaisi:

— Minäkö, joka olen tätä taloa toistakymmentä vuotta vaurastuttanut,
minäkö täältä lähtisin...!

Hänen leukansa tutisivat suuttumuksesta. Mutta nyt Jyri vuorostaan
kylmemmin virkkoi:

— Sinä juuri, — toistakymmentä vuotta olet tätä taloa kiskonut ja
kiusannut sen omistajia, nälällä rääkännyt ... niin, niin, kyllä minä
asiat tunnen! Tänne tullessani aioin puhua sinulle järkeä, selvittää
asiat sovinnossa. Mutta itaruutesi on pohjaton ... en rupea kanssasi
enää kauppoihin — saat mennä!

Jyri puhui totta aikeistaan. Erottuaan seurueestaan Jämsänjoella,
käydäkseen kotitalossaan Päijänteen takana, ja soudatettuaan itsensä
selän yli, oli Jyri, hankittuaan selon kotitalonsa asioista, päättänyt
tarjota Mikkeli-sedälleen sovinnolliset ratkaisut. Olipa hän ollut
valmis jättämään vanhan setänsä vielä Karmalaa isännöimäänkin, jos tämä
olisi tunnustanut hänen oikeutensa ja taannut äidille siedettävän olon.
Mutta nyt hän jo älysi kaiken sovittelun mahdottomaksi, ja siksi hän
oli järkähtämätön:

— On parasta kun lähdet Karmalasta siivolla, muuten haen sinulta
hyvittäjäiset siitä, että olet vuosikymmenen taloani ryöstänyt...

Vanha saituri huohotti jo hätääntyneenä, — asian uusin käänne oli
hänelle liian raju kolaus. Mutta malttinsa hän sittenkin säilytti ja
heittäytyi taas ivalliseksi virkkaessaan:

— Vai mierolle nyt Karmalan isäntä, maantielle vain...!

— Mierolle ei joudu mies, joka omistaa monta suurta taloa, naureskeli
Jyri. — Mene niistä mihin tahdot, tässä talossa otan nyt isännyyden
minä.

Mutta äijä kääntyi, ivanääntään jatkaen, nyt vanhan emännän puoleen:

— Vai tällaisen juonen te olette nyt punoneet minua vastaan! Mutta
kuules, Leena, täällä ovat minulla yhä Karmalan avaimet ja täällä ne
pysyvät. Tuon heittiön minä ruununmiesten avulla helposti kuritan, ja
te saatte sitten kyllä vielä tämän tekonne monesti tuntea nahoissanne!

Uhkauksensa singautti ukko sähähtämällä ja iski verestävät,
kostonjanoiset silmänsä terävästi talon naisiin, jotka hänen edessään
heti vapisivat. Mutta Jyri ei noista uhkauksista välittänyt. Hän
ymmärsi nyt entistä selvemmin, että tuon pedon kynsistä hänen oli
pelastettava äitinsä, ja hän hyökkäsi senvuoksi edelleen:

— Älä uhkaile, setä, se voi käydä sinulle kalliiksi! Tiedän sinulla
täällä olevan kätkössä koottuja kolikoita. Olin aikonut antaa sinun
viedä ne mukanasi, mutta taitaa olla viisainta panna nekin kaiken
varalta takavarikkoon...

Siitä äijä säpsähti. Tuo viittaus hänen rakkaaseen aarteeseensa näkyi
sattuvan häneen pahasti. Vielä hän ei kuitenkaan tiennyt, minkäverran
tuolla kovaäänisellä rakuunalla mahtoi olla vihiä hänen rahoistaan ja
niiden kätköpaikasta, ja hän rupesi senvuoksi tekemään tyhjäksi koko
jutun: — eihän hänellä mitään kolikoita ole, — mistä niitä olisi
tullut...!

Tosiaanhan Jyrillä olikin koko aarreasiasta varsin vähän tietoja;
huhuja hän siitä kyllä oli kuullut, mutta äitikään ei ollut hänelle
vielä ehtinyt siitä mitään kertoa. Mutta sedän säikähdyksestä Jyri heti
oivalsi osuneensa arkaan paikkaan, ja sitä hän nyt paineli.

— Älä kieltele, Plootu-Mikkeli, koko pitäjähän sen asian tietää,
vaikka luulet sen salanneesi. Ja tiedetään se kätköpaikkasikin —
sieltä ne kaivetaan esille plootusi ja hopeasi niin että helisee!

Pihaväki oli aivan ällistyneenä kuunnellut Jyrin viimeisiä, rohkeita
väitteitä. Se tunsi sekin huhut ukon aarteesta, jonka hän huolellisesti
oli salannut, mutta uskoi nyt Jyrin jotenkin päässeen siitä täysin
perille ja remahti äänekkäästi nauramaan.

Mutta sitä ei äijä kestänyt. Hän ikäänkuin murtui siihen paisteiselle
pihalle eikä jatkanut enää väittelyä. Uhmaa oli yhä hänen katseessaan,
jonka hän heitti pihalla oleviin, mutta samalla niistä kuvastui suurta
raukeutta. Mitään virkkamatta hän hoiperrellen astui tupaan, jossa hän
heti nousi uunille.

Äiti jo vähän torui Jyriä hänen säälimättömistä hyökkäyksistään, —
setähän se Mikkeli kuitenkin hänelle oli. Mutta samalla olivat sekä
Leena että koko talonväki sanomattoman iloisia siitä, että Karmalaan
kerrankin oli ilmestynyt mies, joka uskalsi vastustaa ja osasi masentaa
tuota talon hirmua, — eipä kukaan muu ollut koskaan saanut häntä
vaikenemaan eikä peräytymään.

Ja kun Jyri vielä vakuuttavasti lupasi vastata kaikista äijän
kostoaikeista, haihtui talonväen mielestä pian kaikki arkuus ja
äskeisen yhteenoton ikävä tunnelma. Ennen pitkää oli heiltä koko
Plootu-Mikkeli unohtunut sinne uunille; Karmalassa vietettiin nyt Jyrin
käskystä kesäinen vapaapäivä, suvipäivä suloisempi ja rattoisampi kuin
moniin, moniin vuosiin. Jyri komensi palkkapiiat laittamaan kystä
pöytään, äidin ja siskon hän piti koko päivän luonaan tarinoimassa.
Pulleasta vyöstään jakoi hän jokaiselle talon jäsenelle hopeapenningin
tai pari Saksan sotatuomisia ja kertoi heille rattoisasti muistoja
pitkiltä sotavuosiltaan.

Leppoisata oli perheen tänä iltana istua rantatörmän koivujen alla,
jossa lauhkea iltatuuli lievitteli päivällä painostanutta hellettä, ja
katsella, kuinka lokit kauniissa kaaressa lahdella seurasivat
särkiparvea. Ja siinä istuttiinkin auringonlaskuun asti. Vanhan äidin
sydämestä olivat sulaneet pois synkän vuosikymmenen patoamat iskokset,
hän nautti siinä hiljaa kotiin palanneen, jo kuolleeksi luullun
poikansa reippaista tarinoista. Ja Marja-siskonkin nuorilta kasvoilta,
joille raskaat kotiolot olivat pyrkineet luomaan varhaisvakavan leiman,
loisti nyt ilo ja onni. Vanha Aaro taas oli väsymätön kyselemään sodan
vaiheita ja seikkailuja, ja Jyri yhä kertoi. Hän ei hennonut vielä tänä
iltana ilmoittaa omaisilleen, että hänen jo huomenna oli lähdettävä
jatkamaan matkaansa, vaan antautui hänkin valtoinaan niihin vanhoihin
muistoihin ja uusiin suunnitelmiin, joita nyt törmänurmikolla
pohdittiin. Hän nautti hänkin, enimmän kuitenkin siitä, kun näki
rakkaittensa silmissä ilonkyynelten kimmeltävän laskevan päivän
hohteessa.

                                                  ⸻

Mutta autioksi jätetyn tuvan pimeällä uunilla kärsi Plootu-Mikkeli
sillävälin kaikki saidan mielensä manalaiset tuskat. Häntä velloi viha
ja kiukku, hän hautoi sydämessään julmia suunnitelmia raivata taloon
äkkiä tunkeutunut veljensäpoika tieltään pois, taikka ovelia metkuja
tehdäkseen tämän isäntävaatimukset Karmalaan sittenkin tyhjiksi. Mutta
enin hänen huohottavaa rintaansa rääkkäsi ja viilteli pelko siitä, että
tuo raaka soturi ehkä todella oli — arvatenkin kavalan naisväen kautta
— saanut tietoonsa hänen kalliin aarteensa kätköpaikan. Hänen
herkistyneet korvansa kuuntelivat herkeämättä törmältä soivaa puheen
porinaa, hänen täytyi joka hetki olla selvillä siitä, ettei tuo
julkimus vain jo tänä iltana tai yönä käy nauriskuopalla kaivamassa ja
ryöstämässä sitä, mikä hänelle oli henkeäkin kalliimpi. Ajatus, että
hän menettäisi rakkaat plootunsa, se poltti hänen sisustaansa, eikä hän
malttanut laskea silmiään hetkeksikään uneen.

Kun perheen väki vihdoin puolen yön aikaan oli palannut tupaan levolle
ja keventyneiden mielten tasainen hengitys osoitti kaikkien nukkuvan,
silloin hiipi äijä hiljaa kuin aave alas uunilta ja tassutti
äänettömästi avojaloin ulos pimeään, viileään yöhön. Henkeään
pidätellen, risujen rasahdustakin vältellen, kiirehti hän suoraan
vesakon halki nauriskuopalle.

— Aarre täytyy pelastaa, se on kaikista tärkeintä, hoki hän itsekseen
yökasteisten pensaiden läpi rientäessään.

— Täytyy toimia, niinkauan kuin on tilaisuutta, huomenna sitä ei ehkä
enää ole!

Uunilla maatessaan oli hän syytellyt itseään siitä, että hän oli ollut
liian luottavainen, — tietysti emäntä on nuuskinut jälkiä, kun hän on
käynyt aarteellaan, ehkäpä Marjakin, joka usein yksin metsiä samoilee.
Nyt oli aarre vielä viime hetkellä siirrettävä toiseen paikkaan, ja
siellä hänen ei ole sitten käytävä koskaan, ellei talo ole aivan tyhjä.

Nauriskuopasta pois! se ajatus kiirehti hänen askeleitaan
sorarinteelle, se oli ainoa teko, joka saattoi lieventää hänen
rintaansa kalvavan epäluulon ja pelon. Se yty norjensi hänen vanhat
jäsenensä, kun hän, risut ja kannot syrjään heitettyään, upposi
aarteensa luo maan uumeniin, se into opasti häntä yön pimeässä, kun hän
kaivoi soraa ja herkillä sormenpäillään tunsi kontin tuohet ja hiljaa
kilahtavat kuparilaatat.

Uunilla oli hän jo miettinyt valmiiksi senkin, mihin hän aarteensa
siirtää ja kätkee: Piekkolan miltei umpeensammaltuneeseen ja jo
unhoittuneeseen lähteeseen Mustanahon laelle, sinne hän sen hautaa
veden ja hiekan alle. Kun se on tehty, kun aarre on pelastettu, silloin
jatkukoon taistelu tungettelijan kanssa Karmalan omistamisesta, silloin
kyllä keksitään siihenkin keinot... — Nyt vain liukkaasti ja nopeasti!

Kuumeisesti hän raatoi, nosti kuopasta ensimmäisen kolikkokonttinsa ja
läksi sitä selässään kantamaan vastamäkeen. Monta kertaa se huippasi
hänet kumoon, monesti hän kompastui kantoihin, mutta hän nousi ja
ponnisti ... ylös vain, ylös aholle! Vihdoin oli hän perillä — tuskin
löysi hän itsekään lähteen — ja kävi sen pohjaa kaivamaan. Kaivoi ja
puhalsi, seisten polviaan myöten kylmässä vedessä ja siirrellen sulin
käsin kiviä syrjään — hän ei tänä yönä vaivojaan mitannut. Upotti
sitten konttinsa koloon ja lähti juoksemaan nauriskuopasta toista.
Mutta kun hän lopuksi kävi sinne kantamaan raskaita plootupinojaan,
silloin hän oli menehtyä. Vain lyhyen matkan kerrallaan jaksoi hän
kantaa taakkaansa, taas oli levättävä, — se tuntui toivottomalta!
Mutta hän kiristi jäntereitään, reuhtoi ja läähätti itseään
säästämättä, — työ oli tehtävä! Jo rupesi sarastamaan kesäinen päivä,
kun hän raastoi aholle tuota viimeistä taakkaansa, ja silloin hän kuin
avutonna retkahti yökasteiselle mättäälle. Eikö hän siis jaksakaan
saada kätketyksi koko aarrettaan — vanhat jäsenet tuntuivat vallan
repeytyneen —, siihenkö hänen oli masentuneena vaivuttava? Ei, hän
pakotti tahtonsa voimalla vielä itsensä pystyyn, tarttui kalliiseen
kuormaansa ja läksi kantamaan...

— Tässä on elämäni, sen työ ja tulos, huohotti hän ja sai vihdoin
jykevät plootunsa upotetuksi lähteeseen. Ja niin lopen uupunut kuin hän
olikin, hän samalla sanomattomasti nautti heittäessään soraa ja kiviä
plootujensa päälle. Ne kilahtivat siellä vielä hiljaa, — se oli
hänestä maailman suloisinta soittoa, jota hän olisi ikänsä herkeämättä
kuunnellut.

Vesikuopan umpeen luotuaan silotti Mikkeli sievästi pohjahiekan,
tasoitti reunat ja katseli sitten kauan, kuinka kaivamisesta samentunut
vesi vähitellen kirkastui ja oli kuin koskemattoman näköinen. Silloin
hän hihittävästi, vahingoniloisesti nauroi ja ilkkui itsekseen:

— Haepas nyt, herra kersantti, aarteeni, hae ja kaiva, ja hakekoon
kuka tahansa! — Ja vielä kerran tarkastettuaan, että ketään ei ollut
lähettyvillä, jatkoi hän: — Nyt siitä ei tiedä kukaan muu kuin minä,
eikä ole tietäväkään tuomiopäivään saakka!

Päivän kehä kirkasti jo Mustanahon ylängön; täytyi kiirehtiä taloon,
ettei sen asukkaissa syntyisi epäilyksiä. Äijä lähti rinnettä pitkin
taarostamaan taloa kohti. Mutta silloin hän vasta oikein tunsi, kuinka
rikkirevitty ja kuolemanväsynyt hän oli yökauden raskaasta, kuumeisesta
raadannasta. Lyhyellä taipaleella täytyi hänen kahdesti heittäytyä
kanervikkoon lepäämään, ja ainoastaan talonväen tapaamisen pelko
pakotti hänet jatkamaan vaellustaan. Eikä hän siinä ehtinyt huomata,
kuinka raunioiset olivat hänen kasvonsa, ja vaatteetkin märät ja
saviset öisestä kaivannasta, kun hän vihdoin navetan takaa saapui
pihaan, aikoen hiipiä hiljaa tuvan uunille.

Mutta talonväki oli jo ylhäällä, se tuli ovella vastaan ja näki heti
ukon ulkoasusta hänen öisen raadantansa jäljet. Jyri teki juuri lähtöä
Karmalasta ja pysähtyi nyt ovelle äijäpahan eteen. Hän oli äsken
kertonut äidilleen lähdöstään, luvaten ensiksi poiketa kirkolla
järjestämässä pappilassa ja lainlukijan luona Karmalan asiat ja oman
omistusoikeutensa siihen. Nähdessään nyt Mikkeli-sedän saapuvan kotiin
laahustavin askelin ja verestävin silmin, eilisestään kymmenen vuotta
vanhentuneena, hätkähti hän ensiksi: mitähän pirullista juonenloukkua
se taas on ollutkaan virittämässä? Samaa ihmetteli muukin talonväki,
joka siihen pihalle keräytyi. Mutta kotvan kuluttua Jyri hymähti,
taputti hyväntuulisesti ukkoa olalle ja virkkoi leikkisästi:

— Vai kävitte, setä, muuttamassa plootunne parempaan talteen. Se on
oikein!

Ukon ulkomuodosta oli Jyri aavistanut hänen asiansa. Jo eilen oli hän
huomannut äijään pahasti sattuneen, kun hänen aarteestaan tuli puhe, ja
nyt hän arvaili Mikkelin käyneen kätköpaikallaan. Mutta ukko pysähtyi
kuin pistettynä.

— Hä, änkytti hän, — mistä kätköstä puhut...?

— Älä viisastele, Mikkeli-setä, kuulinhan kun yöllä uunilta hiivit,
puhui Jyri hyvin tietäväisen näköisenä ja äijälle silmää iskien. — Ja
ovelanpa kätkön nyt keksitkin, mutta vaatteethan siinä työssä kastuvat,
— noin olet märkä! Kyllä täällä asiat tiedetään!

Ukko kohotti uhkaavasti kuihtuneen nyrkkinsä ilkkujaa kohti, aikoi kai
lyödä, ja ärjäisi:

— Roisto, konna...!

Mutta hänen kohotettu kouransa vaipui alas, ja samassa hän horjahti ja
tuupertui kuin tyhjä säkki siihen kynnyksen eteen. Pingoittuneet
jäntereet laukesivat, ylivoimaisista ponnistuksista remppautunut
ruumis petti, hän ei enää kestänyt tuota uutta mielenjärkytystä.
Äkkihalvauksen iskemänä oli hän vaipunut maahan.

Kauhulla sitä katselivat talon naiset, odottaen kuitenkin ukon siitä
uudella vimmalla karahtavan pystyyn. Mutta hän ei noussut. Hervoton
mies kannettiin tupaan, riisuttiin ja peitettiin kuin lapsi vuoteeseen.
Eikä hän siinä enää kyennyt jäsentäkään liikuttamaan eikä sanaakaan
puhumaan. Silmien levottomasta vilkkeestä vain saattoi päättää, että
hän oli tajussaan ja turhaan koetti saada kieltään kääntymään. Noissa
silmissä oli niin syvällisen hädän ja tuskan ilme, että se vuoteen
ääressä seisovia miltei puistatti; huulet värähtelivät heikosti hänen
ponnistellessaan, mutta niiden välitse lähti vain vaivaloisen
rasahduksen ääni. Äijä ei voinut enää ilmaista, mikä hänelle tuotti
tuon äärettömän hädän, ei enää syyttää ketään, ei pyytää mitään.

— Hän on yöllä reuhtonut yli voimainsa, virkkoi Jyri raunioitunutta
setäänsä katsellessaan. — Heikko ruumis petti.

— Paranee kai hän sentään, kysyi Marja, puolittain säälien, puolittain
pelokkaana.

— Tuskin ainakaan niin, että hän kykenisi teille ilkeyttä tekemään,
vakuutti Jyri. — Hoitakaa häntä siinä vain niin hyvin kuin voitte.

Itkien virkkoi siihen vanha emäntä:

— Avutonta hoidan kuin lastani, olipa hän tuottanut minulle kuinka
paljon kärsimystä hyvänsä.

— Kuuletko, setä? virkkoi silloin Jyri kumartuen potilaan puoleen.
Tämä näytti todellakin ymmärtävän ympärillään olevain puheet, mutta
hädän ilmettä ne eivät lieventäneet hänen silmistään. Silloin Jyri
jatkoi:

— Kuuletko, äiti ei sinulle pahalla pahaa kosta, enkä kosta minäkään.
Jos paranet, setä, saat olla tässä talossa, kun vain siivolla olet,
mutta isännyys täällä on nyt minun. Ja sen jätän täältä lähtiessäni
äidille ja valvon, että se hänen käsissään pysyy. Kas näin, setä, tässä
otan nyt vyöltäsi avaimet, etkä niitä enää koskaan saa.

Jyri irroitti potilaan vaaterepaleista suolivyön ja otti siitä ne
avaimet, joita äijä aina niin ahnaasti oli vaalinut, sekä jakoi ne
äidille ja Aarolle. Viimemainitulle ja muulle talonväelle hän samalla
teroitti, että heidän tuli totella emäntää eikä ketään muuta, ja
lupasi, jos onni suo, itse vielä palata tähän kartanoonsa.

He siirtyivät taas aamuraikkaalle pihalle, jättäen Mikkelin tuskaisine
katseineen tuvan nurkkavuoteeseen. Vaikeata Jyristä oli nyt lähteä
omiensa luota, mutta hänen täytyi. Erottuaan ”rummutus”-joukostaan
Jämsänjoella oli hän näet luvannut tavata matkueensa Jyväsjärvellä, ja
siellä se nyt häntä jo odotti. Mutta keventynein mielin hän sentään
lähti kotoaan, jossa asiat nyt olivat oikealla kannalla; hän tiesi nyt
jättävänsä äitinsä ja sisarensa turvallisina ja onnellisina Karmalaan.
Tapausten meno oli siellä äkkiä saanut odottamattoman käänteen,
tavallaan surullisen, mutta joka tapauksessa sellaisen, että se
vapautti hänet ja hänen omaisensa pidemmistä rettelöistä. Hän oli nyt
talossa isäntä, ja kirkolla, jonne hän ensiksi soudatti itsensä, aikoi
hän nyt varmistaa sen oikeutensa riidattomaksi ja selväksi.

Puolet pullean miekkavyönsä sisällöstä, Saksassa keräämistään
saalisrahoista, tyhjensi hän nyt siinä pihalla äidilleen, koska äijän
taskuista ei oltu löydetty talon varoja lanttiakaan. Ja omalta
kaulaltaan siirsi hän Marjan kaulaan kauniit kultavitjat, jotka hän
kehui tuoneensa mukanaan siltä varalta, että hän Suomessa morsiamen
kihlaisi.

— Mutta näitä en nyt itse tarvitse, virkkoi hän, — ja jos joskus
tarvitaan, hankin kyllä sodasta uudet.

— Mutta miksi minulle, Jyri? kainosteli Marja, kimaltavaa korua
kädessään punniten.

— Että voisit valita mieleisesi ja kelvollisen kotivävyn Karmalaan,
veisteli veli. — Tyttö, jolla on kultaa myötäjäisinään, voi helpommin
saada sopivan sulhon...

Hilpeillen näin astuttiin rantaan, johon koko talonväki keräytyi.
Raikas, vapautunut mieliala vallitsi nyt ennen synkässä talossa, —
Jyrin lyhyt käynti oli sen aiheuttanut, ja siitä häntä kaikki
kiittivät. Pitkäaikainen, kirouksen tapainen painostus oli lauennut,
yksin palvelijatkin tunsivat nyt liikkuvansa iloisina ja kodikkaina
tällä ennen äänettömällä törmällä. Ja kun Jyrin veneen lähdettyä
rannasta ja käännyttyä niemen taa talo taas palasi töihinsä, silloin
asteli emäntä tuvan ohi navettaan ja maitohuoneeseen keveästi kuin
ketterä nuorikko, ja Marja heläytti, asettuen kaivolle lypsinkiuluja
huuhtomaan, reippaan laulun. Miehet, jotka niitolle lähdössä laskivat
viikatteitaan tallin kupeella, hymähtivät toisilleen: tällä pihalla he
eivät olleet koskaan ennen kuulleet laulua. Kaikki pian unhoittivat,
että talossa oli vuosikymmenen ollut painajainen, joka nyt makasi
sanattomana ja liikkumattomana tuvan nurkkavuoteessa ja jonka silmien
tuskainen pälyntäkään ei enää heitä häirinnyt.

Mutta tuo sedän hätäkatse seurasi Jyriä vielä hänen kotirannaltaan
soudettuaankin, seurasi hiukan kiusoittavana. Mitä se setäraukka lienee
oikein tuskaillut? Hullustihan sille tosin oli käynyt, koettaessaan
pingoittaa itaruutensa äärimmilleen, ja nololta mahtoi olo nyt hänestä
tuntua. Mutta mikä oli sittenkin tuo erikoinen hätä ja pelko, joka
hänen silmissään ilmeisesti asui, joka hänet aamulla oli tuvan ovelle
taittanut ja nyt häntä taittuneena vaivasi?

Sitä Jyri siinä meloessaan mietti, muistellen uudelleen aamullista
kohtausta. Hän oli siinä pihalla kiusoitellut ukkoa, että kyllä hän
muka sedän uudenkin kätköpaikan tietää, — siitä, varmaankin juuri
siitä, sukeusi äijälle tuo ääretön tuska ja pelko...!

— Ukko uskoo minun todella tuntevan hänen aarteensa piilopaikan ja nyt
ryöstävän sen siitä! Sitä epäilystä ei saiturin sisu kestänyt, se pelko
häntä nyt halvattunakin kiduttaa!

— Siitä, juuri siitä se silmien hätä, päätteli Jyri. Ja siihen
päätelmään kerran päästyään heläytti hän keskellä Päijännettä niin
hilpeän naurun, että soutaja ihmeissään kohottausi katsomaan, mikä se
täällä selällä oli Karmalan uutta isäntää noin rajattomasti huvittanut.

IV. SOTAVÄEN OTOSSA.

Muutamia viikkoja myöhemmin ratsasti kersantti Jyri Tuomaanpojan pieni
matkue eräänä pilvipoutaisena kesäaamuna sitä korkeaa, kumahtavaa
soraharjua pitkin, joka Kiuruselän rantaa kiertäen katkesi vastaan
tulevaan Kirkkosalmeen. Se oli siis nyt tulossa sille samalle salmelle,
mihin viisikymmentä vuotta sitten joukko Rautalammen talonpoikia,
paeten nuijasodan jälkeisiä vainoja, perusti uudisasutuksen kaukaiseen
korpeen. Asumatonta korpea oli ollut vieläkin pitkä metsätaival tälle
järvelle, toivotonta ja synkkää ratsumiesten mielestä. Ainoastaan
pahimmille vesisoille oli siellä kaadettu kapeat portaat, joita myöten
oli perin vaivaloista taluttaa ratsuja. Muuten oli vain sen verran
rastittu männynkylkiä, että tottunut kulkija, joka tiesi matkan
pääsuunnan, hädintuskin saattoi osata eteenpäin.

Esa Mikonpoika, joka nyt läheni syntymäseutuaan, sai tällä taipaleella
toimia oppaana sikäli kuin hän lapsuutensa ajoilta muisti näitä
salomatkoja. Mutta useinpa loppui hänenkin muistinsa, ja silloin oli
kuljettava arviokaupalla, soiden välisiä kankaita seuraten, auringon
mukaan, ja vähä väliä oli pysähdyttävä neuvottelemaan matkan suunnasta.

— Mutta kehuithan sinäkin, Jyri; tällä salolla kerran käyneesi; etkö
muista silloisia matkojasi? kysyi kerran muuan ratsumiehistä, kun taas
neuvottomina oli pysähdytty petäjikköiselle aholle.

— Kerran talvella, toisten latuja myöten, vastasi Jyri päätään
puistaen. — Ja siitäkin on aikaa jo pitkälle toistakymmentä vuotta.

— Siis jo ennen kuin sotaväkeen jouduit, huomautti toinen ryttäri.
Mutta Jyri kannusti hevostaan pohjoiseen päin, virkkaen
kärsimättömästi:

— Niin, sitä ennen. Mutta eteenpäin meidän on nyt joka tapauksessa
ajettava; yritetään nyt tätä ahoa pitkin.

Jyri ei tahtonut ruveta pidemmälti keskustelemaan siitä entisestä
käynnistään Kiurusalmen rannalla, — sen oli Esa jo ennen huomannut —,
hän katkaisi puheen aina, kun näitä asioita kosketeltiin. Juttu oli
näet se, että Jyri Tuomaanpoika, silloin seitsentoistavuotias vekara,
oli toimitettu Sysikorvessa tapahtuvaa sotaväenottoa pakoon
sydänmaille, ja silloin hän oli hiihtänyt Rautalammen takamaille asti,
sukulaismiehen pappilaan, Esan isän luo, toivoen siellä salolla
säilyvänsä rummuttajilta. Puolen talvea hän olikin siellä säilynyt,
mutta tulivatpahan sotaväenottajat lopulta sinnekin, ensi kerran
silloin osasivat tuohon kaukaiseen uudisasutukseen. Ja Jyri napattiin
siellä sotamieheksi, eikä hän koskaan ollut sitä aseväkeen joutumistaan
surrut eikä katunut. Se on vain etupelko aina pahin, sen oli Jyri
muitakin sotaväkeen vaatiessaan huomannut. Monesta pojasta, joka
henkensä hädässä oli paennut sotaväenkirjureita, oli sitten tullut
rohkea ja reipas sotaurho, joka ei enää mistään hinnasta olisi
vaihtanut ammattiaan ja jonka päähän ei pälkähtäisikään pelätä henkeään
taistelujen tuoksinassa. Suomen pojista olikin tullut aikansa parhaita
sotureita Euroopan suurissa sodissa, vaikka he aikoinaan olivat
hiihtäneet sotaväenottajia pakoon, niinkuin Jyrikin oli hiihtänyt.

Mutta sen verran hävetti häntä kuitenkin tuo poikavuosien pakoretki,
ettei hän siitä koskaan ollut Esallekaan tarkemmin kertonut eikä
halunnut siitä kerrottavan, varsinkaan nyt, itse ”rummuttajana”
kulkiessaan. Eikä Esa siitä enempää kysellytkään, tietäen, että Jyriä
reilumpaa rakuunaa ei ollut.

Vaikein salotaival oli nyt kuljettu Rautalammelta, josta Jyri oli
lähettänyt siihen asti kirjoitetut nahkapojat vartioituina ja
kahlehdittuina suoraan Turkuun, sieltä aikoinaan Saksaan laivattaviksi.
Suuren selän lahtia vilahteli jo toisinaan näkyviin harjulle, ja
jostakin lahdenpohjasta näkyi savuakin nousevan.

— Nämä taipaleet jo tunnen, kehui Esa, eellimmäisenä ratsastaen ja
katsellen lämpenevin mielin noita syntymäseutunsa tutunomaisia
maisemia.

— Olet siis varma, että juuri tätä harjua on kuljettava? kyseli Jyri.

— Olen — harjua myöten tullaan ensimmäisiin rantataloihin, —
tuoltahan jo poukamasta talo näkyykin!

Mutta Jyri ei siitä ilmoituksesta ihastunut. Hän käski kiivaasti:

— Käännä niinollen kulkusi maanpuoleiselle kankaalle, — me emme nyt
poikkea taloihin, ei ennenkuin kirkolla!

— Miksi niin? kummasteli Esa. — Onhan tätä talotonta taivalta jo
ollut tarpeeksi.

Ja eräs ratsumiehistäkin puuttui puheeseen:

— Hevosia pitäisi jo syöttää; ne aivan kompastelevat väsymyksestä.

Mutta Jyri oli päättäväinen.

— Vaikka kompastelkoot, käänny kankaalle vain! Meidän ei ole tultava
liian aikaisin ihmisten asunnoille eikä varoitettava nahkapojiksi
otettavia!

Jyri oli näet jo saavuttanut kokemusta rekryyttien otossa. Ei auttanut
rummuttajain kulkea kylästä kylään ja talosta taloon, sillä seuraaviin
kyliin lennätetyt viestit ajoivat niistä silloin miehiset miehet heti
pakosalle, ”vastarotkoon”, ja silloin oli vaikeampi saada väkeä. Oli
viisaampaa yllättää kirkonkylät, ottaa niistä kohta talteen
tarpeellinen määrä miehiä, ja sitten ruveta pitäjän johtomiesten kanssa
neuvottelemaan siitä, mistä talosta ja keitä miehiä olisi
kohtuullisinta ottaa sotaväkeen. Sillä määrätty luku niitä oli joka
tapauksessa saatava kustakin kylästä. Taajemmin asutuilla seuduilla
olikin jo muodostunut sellainen varsinainen käytäntö, että kukin
kyläkunta vastasi tarpeellisesta miesmäärästä ja hankki sen
”rummuttajille”. Mutta syrjäseuduilla oli sotaväenkirjoittajain
hankittava miehet kokoon, ja siellä pyrki nuorempi miesväki metsiin
kuullessaan keitä vieraita oli tulossa.

— Rutto toiminta vain täälläkin, opetti Jyri. — Siitä syntyy kyllä
aluksi parkua ja porinaa kirkolla, mutta asia järjestyy sitten kyllä
pian.

Sotaväenkirjoittajat tiesivät hyvin, etteivät he suinkaan olleet
tervetullutta väkeä uuteen kylään saapuessaan. He tiesivät tuovansa
sinne surua ja vaikerrusta, ja heidän täytyi joka kerta karaista
luontonsa, jotta he itse sen haikeuden kestäisivät. He olivat kylläkin
matkoillaan nähneet, kuinka lujille verojen ja sotaväenoton rasittama
kansa oli pitkän sodan varrella joutunut, kuinka lopen köyhtynyt ja
avuton se oli. Monet talot he olivat tavanneet autioina; niistä oli
koko perhe lähtenyt ruunun miehiä pakoon sydänmaille taikka muuttanut
pois Jäämerelle asti tai Ruotsin puolelle, jos kenellä sattui olemaan
siellä sukulaisia suomalaismetsissä. Heidän kotiin jääneet naapurinsa
taas koettivat keksiä kaikenlaisia temppuja pimittääkseen verovouteja
ja rummuttajia; he olivat myyvinään maansa rälssimiehille tai kätkivät
viljansa ja poikansa saariin. Mutta ruununmiehet olivat taas keksineet
sitä kovempia pakotuskeinoja. Näihin oloihin oli Pietari Brahe, joka
äsken ylimaaherrana oli itse tehnyt Suomessa pitkiä tarkastusmatkoja,
koettanut aikaansaada parannuksia, hilliten ainakin luvatonta
kiskontaa. Mutta hänen lähdettyään maasta oli kansan hätä taas
kasvanut. Jatkuva sota vaati yhä suurempia uhrauksia, yhä enemmän
varoja ja miehiä. Kaikkea tätä hätää ja toivottomuutta nähdessään
täytyi sotaväenottajain paaduttaa sydämensä, voidakseen viedä
välttämättömiä raatajia pois köyhtyneistä taloista.

Ilokseen oli Esa kuitenkin, sotaväenottajain joukossa kulkiessaan,
nähnyt Jyrin kaikessa jyrisevässä ankaruudessaan sentään koettavan
tasoittaa väestölle taakkaa mikäli voi ja helpottaa sitä siinä, missä
kuorma oli liian raskas. Aluksi tämä uusi ammatti oli tuntunut
lukumiehestä hyvin vastenmieliseltä. Hän oli jo ensi päivinä miettinyt
livistää pois ja paeta Jyrin matkueesta takaisin Turkuun, varsinkin kun
ratsastus oli aluksi tuntunut sangen rasittavalta. Mutta pian oli
sentään sydän kovettunut ja ruumis tottunut ratsastuselämään. Esa istui
nyt satulassaan yhtä varmana kuin vanha rakuuna, ja tuo kalpea, hento
ylioppilas oli jo vartaloltaankin vallan miehistynyt. Kevätahava oli
paahtanut hänen kasvonsa verevänruskeiksi, eikä pikkumekko enää
mahtunut asetakin alle. Tuskin olisivat Turun toverit enää tunteneet
häntä entiseksi, laihaksi nälkäveikokseen, vaikka Esa olisikin riisunut
sulkahatun päästään ja kannussaappaat jaloistaan.

— Voidaanko tästä köyhästä salokylästä ottaa samaa määrää miehiä kuin
muualta? kysyi Esa empivänä, kun he taas kangasta myöten Jyrin kanssa
rinnakkain ratsastivat sitä uudisasutusta kohti, jonka puutteet ja
kärsimykset hän vanhastaan tunsi.

— Miehiä täytyy saada, ei auta, vastasi Jyri. — Mutta koetetaan taas
sovitella. Missä mies on talolle välttämätön, sinne se on jätettävä,
mutta armotta otetaan täältäkin ne, jotka koettavat paeta tai
luikerrella.

Järven selkä oli jo siinä väljänä ja vapaana oikealla kädellä, ja siitä
pistihe syvä poukama mantereeseen. Esa osoitti sormellaan, että kun
tuon lahden alava perukka on kierretty ja taas noustu kankaalle,
silloin jo pian aukeneekin eteen Kiurusalmi, jonka rannalla on
kirkonkylä. Tuossa on jo viimeinen niemi...

Jyrin katse tarttui siihen selälle ulkonevaan niemeen, johon Esan sormi
viittasi, ja hän pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hän näki siellä veneen
soutavan niemenkärjen ohitse, kiireesti pyrkivän selän vastaiselle
rannalle, — veneessä näkyi olevan miehiä useampia. Heti hän älysi,
mistä siellä oli kysymys, ja kirosi synkästi.

— Ne vietävät ovat sittenkin saaneet kirkolle vihiä meidän tulostamme!
Näettekö, siinä jo miehiä pakenee pohjoisille sydänmaille!

— Miten he olisivat saaneet sanan tulostamme? ihmetteli Esa.

— Kuljimme äsken liian läheltä noita rantataloja, ja niistä on joku
pirulainen kiireellä soutanut kirkolle, sadatteli Jyri. — Mutta
älkääpä nuolaisko, ennenkuin tipahtaa, karkurit! Ehkä sinne selälle
ehdimme tästä vielä mekin!

— Lahdenpohjassa on talo ja tietysti veneitä, neuvoi Esa vanhoilta
muistoiltaan.

— Sinnepä siis nyt vihurina kiidetään, hei pojat! komensi Jyri. —
Siellä nousee meitä neljä miestä veneeseen, karkulaisia tavoittamaan,
ja Esa saa viedä ratsut kirkolle.

Pyrynä lasketti ratsujoukko samassa myötämaata alas lahden rannalle.
Sieltä löytyikin talo, jossa akat ja lapset pahasti säikähtivät outoja,
miekkavöisiä äkkivieraita, ja törmän alta löytyi venekin. Siihen astui
Jyri miehineen suoraapäätä ja lupaa kysymättä, lähtien heti vinhaa
vauhtia soutamaan viistoon selän poikki, katkaistakseen karkulaisten
tien.

Esa jäi yksin viemään viittä hevosta kirkolle. Verkalleen hän
kävellytti väsyneitä ratsuja notkon poikki ja ylös kankaalle,
kuvitellen yksinäisessä mielessään, minkälaista siellä kotona nyt
lienee. Isä-vanhus astelee siellä ehkä tapansa mukaan pappilan
peltotiellä... Näkee oudon hevosjoukon, ihmettelee, katselee, ei tunne
ajajaa. Kunnes mies hevosen selästä huutaa: päivää, isä! Taikka on
siellä velimiehistä joku kyntötöissä, painaa yhtäkkiä auransa maahan ja
juoksee vastaan...

— Ainakin muutamia päiviä lepään nyt täällä kotona, puheli Esa
itsekseen, mieleltään lämmeten. — Nukun aitan ylisellä, jonne isä
aamuisin nousee tarinoimaan ja äiti kantaa rieskamaitoa... Pyhänä pitää
ehkä saarnata täällä kotikirkossa...

He olivat Jyrin kanssa sopineet siitä, että Esa jättäytyy muutamiksi päiviksi
kotiinsa muusta joukosta, jonka hän, soudattaen itsensä selkiä
pitkin, kyllä sitten helposti tavoittaa taipaleella. Näistä
kotipäivistä hän nyt jo ennakolta iloitsi; ja kun hän niitä ajatellen
pian saapui sille harjulle, johon kirkko ja Salmenkylä näkyivät
kodikkaan tuttavallisina, silloin hän ei malttanut olla kiirehtimättä
hevosia pieneen hölkkään. Sillä tuostahan jo kääntyi tie kirkon
kupeitse itse pappilaan...

Kirkkomaan ohi ajaessaan katseli Esa matalan säle-aidan yli niitä
mustuneita puuristejä, joilla siellä hautakummut olivat merkityt.
Sieltä paistoi kirkon viereltä eräs uusikin, vielä maalaamaton risti.
Nähtävästi oli se hauta veres, koska sen kumpukaan ei ollut vielä
nurmettunut. — Karmiva aavistus rupesi repimään yksinäisen ratsastajan
mieltä, — tuohon kirkon kupeelle oli muutamia vuosia sitten haudattu
hänen pikkusiskonsa. Eihän vain lie kuollut isä-vanhus, joka jo kauan
oli ollut raihnaisena...? Esa kiirehti taas hevosiaan ja ajoi isolla
töminällä pappilan pihaan, joka oli aivan autio.

Ei ollut ketään tuvassakaan, jonka oven Esa seuraavassa tuokiossa
riuhtaisi auki. Mutta rannasta, törmän alta, kuului ääniä. Laskettuaan
hevoset irti pihanurmea jyrsimään kiirehti Esa rantaan päin. Siellä oli
anteella parvi naisia, jotka näyttivät hätäillen ja voivotellen
viittovan selälle, — sinne suuntautui siis Esankin katse. Leveän
salmen takana näkyi siellä vene olevan juuri rantaan pääsemässä, mutta
toinenkin vene laski sivulta samaan poukamaan. Esa ymmärsi heti asian:
Jyri siinä oli tapaamassa karkulaiset, ja nuo naiset tarkkasivat nyt
täältä ahteelta ilmeisessä sielunhädässä, ehtisivätkö pakolaiset hypätä
maihin ja juosta metsään, ennenkuin sotaväenottajat heidät tapaavat...
Eivät ehtineet!

Naisten joukosta tunsi Esa pian äitinsä ja kiirehti käsivarret ojossa
häntä tervehtimään. Mutta äiti ei häntä heti huomannut, hän vain
tuijotti selälle ja valitteli muita haikeammin.

— Äiti, huusi Esa silloin lämpimästi ja hellästi, ihan viereen
juosten.

Nyt kääntyi vanha, kumara nainen itkuisin silmin huutajaan päin, mutta
kiljahti samassa ja peräytyi.

— Hyi, huovejako jo täälläkin, parahti hän vallan säikähtyneenä,
väistäen miekkavöistä soturia. — Nyt meidät peri hukka...!

— Etkö tunne minua, äiti? puhui Esa, seuraten häntä pari askelta.

— Mitä, sinäkö Esa siinä olet huovin puvussa! huudahti nyt äiti,
tuntien poikansa, mutta sittenkin yhä peräytyen: — Oletko sinäkin
sotaväen rummuttajia?

— Olen vain täällä Jyri-sedän kirjurina, koetti Esa hämillään selittää
ja pysähtyi nolona. Sillä äiti ei näyttänyt Esan sanoja ollenkaan
ymmärtävän, tuskin kuuntelevankaan, hän aina vain katseli saapunutta
kauhistunein silmin ja torjuvin elein.

Esa muisti silloin, että äidillähän oli nuoruudestaan asti ollut
kauhunomainen pelko huoveja kohtaan, aina niiltä nuijasodan verisiltä
ajoilta, jolloin Klaus Flemingin raa’at ryttärit olivat häntäkin
Juuritaipaleella retuuttaneet. Hän heitti sen vuoksi sulkahattunsa
törmälle, riisui siihen miekkansakin, ja kävi nyt aseettomana äitiään
puhuttelemaan.

Mutta tämä pysyi yhä kylmänä, vaikerrellen:

— Veljiäsikö olet lähtenyt sotamiehiksi viemään, onneton! Katso,
tuolla niitä nyt salmen takana vangitaan! Miten on laitasi, lapseni,
selitä!

— Teen sen, äiti, vastasi Esa, hänkin nyt jo vähän jäähtyneenä. —
Mutta sano ensiksi, missä on isä. Häntä tapaamaan tänne kotiin läksin.

Äiti purskahti silloin uuteen itkuun. Sillä niin oli asia, kuin Esa oli
aavistanut kirkkomaan ohi ajaessaan. Kevätkauden vuoteessa
sairastettuaan oli isä kuukausi sitten kuollut. Surun ja huolen aikoja
oli siten kauan ollut pappilassa, mutta nyt uhkasivat surut yhä
suuremmat. Sotaväenottajista oli äsken viesti saapunut kirkolle, ja
äiti oli itse häthätää evästänyt kotona olevat poikansa, Matin ja
Arvin, pakosalle. Mutta eivät ehtineet raukat erämaille, tuolla niitä
nyt tuodaan toisten pakoon yrittäneiden kanssa takaisin.

Siitä ainoasta asiasta ei äiti näkynyt saavan ajatustaan irti, eikä hän
siltä huoleltaan vieläkään ehtinyt syleilemään maailmalta kotiin
palannutta nuorimpaansa. Tämäkin nyt vaikeni. Hänen mielessään olivat
mietteet käyneet sekavina risteilemään. Tällaista olikin siis hänen
iloiseksi kuviteltu kotiintulonsa: Isä kuollut, äiti surusta sekaisin,
kukaan ei häntä omaisena tervehdi kotiin — tätäkö varten hän todella
oli katkaissut lukunsa ja ratsastanut tänne halki Suomen...!

Eikä Esa ymmärtänyt äitinsä pohjatonta huolta noiden veljien
kohtalostakaan. Miksi olivat Matti ja Arvi lähteneet pakosalle, miksi
vietäisiin juuri heidät, papin pojat, lesken elättäjät, sotaväkeen?
Eikähän siinä ollut toki hirsipuusta kysymys!

Vasta Jyrin saavuttua vankeineen rantaan ja tavanmukaisen rummutuksen
tapahduttua pitäjäntuvalla, rupesi hänelle asia selvenemään.

Joka talosta oli viime vuosina miehiä viety tältäkin salolta niin
tarkkaan, että nimismies jo viime sotaväenkirjoituksessa oli vaatinut
jonkun otettavaksi pappilankin pojista, joita oli kotona kolme. Sama
vaatimus uudistettiin nyt kohta toimituksen alettua pitäjäntuvalla, ja
se oli nyt sitä pätevämpi, kun pappilan pojat olivat yrittäneet pakoon
— he olivat nyt salpojen takana pitäjäntuvan viereisessä tallissa.
Muista taloista ei riittänyt enää tarpeeksi miehiä rekryyteiksi,
se oli Jyrinkin myönnettävä, kun hän hetken oli neuvotellut
isäntämiesten kanssa, vaikka hän kyllä koettikin pitää kovia kokeneen
sukulaisperheensä puolta. Yksi oli otettava Esan veljistäkin.

— Nuorin siis, hän on kevein ja joutilain, ratkaisi Jyri, ikäänkuin
perhekunnan parasta tarkoittaen.

Mutta silloin parkaisi papin leski, jota Jyri ei ollut tahtonut estää
toimitustilaisuuteen pääsemästä, ja vaikeroi:

— Ei Arvia, ei heikkoveristä poikaani ja silmäterääni, en voi hänestä
luopua!

Tämä Arvi, Esaa lähinnä vanhempi veljeksistä, oli lapsesta asti ollut
hintelä, ja häntä oli äiti aina hemmotellut. Mistään hinnasta ei äiti
siis nyt tahtonut laskea tätä poikaansa sodan rasituksiin ja vaaroihin.

— No, Matti siis asetakkiin, jyrähti Jyri jo kiusaantuneena.

Mutta yhtä sydäntäsärkevin vaikerruksin vastusti papinleski tätäkin
vaatimusta. Matti oli hänen pojistaan se, joka työt teki, kävi kalassa
ja metsällä ja siten äitinsä elätti, — Arvi oli siihen liian vetelä,
ja vanhimmalla pojalla oli jo oma perheensä. Ei, Mattia ei äitiraukka
voinut mitenkään laskea pois kotoaan!

Kylän johtomiehet katselivat siinä neuvottomina toisiaan, ja aivan
avuttomaksi tunsi Jyrikin itsensä. Kaiken kohtuuden nimessä oli toinen
pappilan naimattomista pojista otettava sotaväkeen, sitä hän ei voinut
auttaa, mutta tuossa repi äitiraukka hiuksiaan ja rukoili äärimmäisessä
hädässä, ettei vietäisi toista eikä toista. Surua ja sielunhätää
kuvastui kyllä useiden muidenkin kyläläisten kasvoilta, kun heidän taas
oli uhrattava poikansa ja talonsa tarpeellinen raataja sinne sodan
kaikkinielevään kitaan, hätää sitä syvempää, kun kaikki tiesivät, että
paljon oli sinne menneitä, vähän palanneita. Moni äiti siinä itki.
Mutta suurin huomio keskittyi nyt kuitenkin pappilan poikiin ja heidän
äitiinsä, joka yhä väänteli käsiään ja ruihnasi, että hänen poikansa
laskettaisiin irti tallista. — Se on mahdotonta, ärähti siihen
Jyri-kersantti muka jo äkäisenä, mutta tosiasiassa pahassa pulassa,
kehoittaen itkevää rouvaa: — Valitse kotiin jäämään kumman tahdot
pojistasi!

Mutta turhaan, äiti vain hoki:

— En voi valita, en voi antaa heistä kumpaistakaan!

Esa oli aluksi kuunnellut tuota surkeutta tuvan pöydän äärestä, johon
hän tapansa mukaan oli asettunut kirjamieheksi merkitsemään
luetteloihinsa sotaväkeen otettujen nimet ja kotipaikan. Mutta nyt oli
tämä toimitus hänestä tuiki kiusallinen ja hän nousi senvuoksi hetkeksi
törmälle jaloittelemaan. Tuon pitäjäntuvassa jatkuvan, sitkeän
kamppailun hän kyllä tunsi, käsitti yleensä hyvin sotaväkeen joutumisen
pelon ja käsitti äitinsäkin mielenankeuden, kun tätä vaadittiin
luopumaan toisesta, luonaan olevasta pojastaan. Mutta hänen sydämeensä
pisti sittenkin, tuota haikeaa kamppailua katsellessaan, pieni oka.
Noin rajaton on siis äidin rakkaus näitä kotona olevia velimiehiä
kohtaan, — Esan osalle sitä hellyyttä ei ollut riittänyt, tuskin oli
äiti häntä vieläkään ehtinyt kunnolleen tervehtiäkään. Tunteet olivat
Esan rinnassa ruvenneet ristikkäin riehahtelemaan. Vanhan, paljon
karsineen äitinsä tuskain lieventämiseksi olisi hän tahtonut tehdä mitä
suinkin voi, mutta veljilleen osoitettua hellyyttä hän samalla miltei
kadehti. Tästä ristiaallokosta virisi ja kasvoi hänen mieleensä nyt
vähitellen uhma ja samalla rohkea tuuma uhrautua äitinsä hyväksi ja
nolata veljensä. Mutta taistelua sen päätöksen teko vaati hänen
nuoressa mielessään, ennenkuin hän törmältä palasi pitäjäntupaan ja
äitinsä viereen astuen rauhallisesti virkkoi:

— Äiti, voit pitää sekä Matin että Arvin täällä kotona. Minä lähden
perheestämme sotaväkeen, kirjoitan itseni rekryytiksi veljieni
puolesta.

Kaikki tuvassa olijat höristivät korviansa ja kuuntelivat hämmästyneinä
sitä nuorimman veljen puhetta. Äiti ei näyttänyt hänen sanojaan heti
tajuavankaan, mutta Jyri karahti ällistyneenä pystyyn ja huudahti.

— Sinäkö, Esa! Hulluttelethan! Olethan papiksi valmistuva akatemian
oppilas, ei sinunlaisia tällä kertaa kirjoiteta sotaväkeen.

Mutta Esa pysyi varmana päätöksessään:

— Kun itse tarjoudun, voidaan minut kirjoittaa luetteloon.

Ja kun Jyri vieläkin puisteli päätään, jatkoi Esa rauhallisesti:

— Isä on minua luettanut papiksi, tänne itselleen apulaiseksi. Nyt hän
ei minua enää tarvitse. Häntä tapaamaan tänne läksin ja täältä kotoa
lukuvaroja saamaan. Ymmärrät, Jyri, etten niitä nyt voi täältä saada ja
että minun on tuskallista varattomana opiskella. Äidille ei minusta
myöskään ole täällä apua eikä turvaa, niinkuin toisista veljistäni.
Olen joutilain lähtemään sotaan!

Esa puhui lyhyvin lausein, puhui tyynesti ja melkein kylmästi, mutta
hänen sanojensa takaa kuvastui kumminkin lämmin pohjavirta, joka
välittömästi vaikutti läsnäoleviin. Vanha äitikin kohotti nyt kämmeniin
painautuneet, kyyneleiset kasvonsa Esaa kohti, ja hänen silmänsä
kirkastuivat joka sanalta, jonka tämä puhui. Hänen rajattoman raskas
surunsa näytti keventymistään keventyvän, ja onnellisen kiitollisuuden
ilme kuihtuneilla kasvoillaan astui äiti nyt Esaa syleilemään, ensi
kerran tämän kotiin palattua. Ja Esa otti hänet hellästi hymyillen
käsivarsiinsa.

— Arvi ja Matti saavat jäädä kotiin, niinkö, todellako? leperteli äiti
kuin autuaana, oivaltaen vihdoin Esan tarjouksen merkityksen. Hän
katseli tätä nyt vierestä entistä tarkemmin, lämpimämmin ja hellemmin,
ja silloin rupesi hänen silmissään taas väreilemään jotakin
hämmentynyttä ja hätääntynyttä. Hän ikäänkuin vähitellen havahtui siinä
Esaa syleillessään, hänen tajuntansa selkeni, hän hätkähti ja rupesi
hiljaa sammaltamaan:

— Mutta sinäkö Esa ... sinäkö siis lähtisit sotaväkeen...? Ei,
poikanihan olet sinäkin, nuorin, oma poikani; miten sinut uhraisin
veljiesi puolesta? ... ei, en tahdo sitäkään...

Mutta Esa nauroi ääneensä, istutti äitinsä penkille viereensä ja
taputti hänen kuihtunutta kämmentään:

— Keveämmällä mielellä sen kuitenkin teet, äiti, näemmehän sen kaikki.
Ja ymmärrämme: jonkun meistä on lähdettävä. Minä olen veljeksistä
joutilain ja joka tapauksessa luotasi poissa!

Äidin ääni oli epävarma ja valittava, kun hän jatkoi:

— Kauan olet tosin ollut luotani poissa, Esa, mutta rakkaanihan olet
silti sinäkin.

Mutta Esa rauhoitti äitiään hilpeästi:

— Minähän olen jo asetakissa, äiti. Sehän sinua äsken säikähdytti!
Ratsastelen täällä maita mantereita, — miksen joutaisi rakuunana
ratsastamaan sinne kauemmaksikin?

Jyri oli silmät suurina vierestä katsellut tuota äidin ja pojan välistä
outoa kohtausta. Hänen puoleensa kääntyi nyt Esa reippaasti virkkaen:

— Sinun mukaasi minä lähden, Jyri! Näit itse Turussa, ettei
papinluvuistani tule mitään nälkää vastaan tapellessani. Yritän siis
toisia taisteluita! Ajan matkassasi edelleen, setä, eikä sinun tarvitse
käsiäni sitoa niinkuin muiden rekryyttien!

Koko tuvantäytinen rahvas kuunteli avosuin ja ällistyneenä nuoren
lukumiehen puheita. Ne olivat sen mielestä tosin käsittämättömät, mutta
samalla ne tuntuivat sen mieltä keventävän. Mutta Jyrin, joka aluksi
oli vastustanut Esan tuumaa, oli hänen rohkea esiintymisensä pian
kokonaan voittanut, ja hän läimäytti nyt nuorta sukulaistaan olalle,
virkkaen:

— Oikein, poika, tule sinä sotaväkeen ja näytä näille toisillekin,
millainen on oikean miehen luonto! Katsokaa, peijakas vie, tätä poikaa,
joka ei sotaa säiky eikä sinne lähtiessään itke!

— Kirjoitan siis oman nimeni tähän luetteloon, virkkoi Esa, joka taas
oli astunut pöydän ääreen ja ravakasti tarttui hanhensulkaan.

— Kirjoita, kehoitti Jyri, — huonolle tielle et siinä antaudu! Minä
otan sinut vierusmiehekseni. Taikka...

Jyri pysähtyi hetkeksi miettimään. Silmät pyöreinä tuijotti hän
eteensä, näytti ankarasti aprikoivan jotakin päähänsä äkkiä
pälkähtänyttä tuumaa, ja jatkoi sitten:

— Taikka teen sinusta vapaaryttärin, joka omalla ratsullasi lähdet
aseväkeen. Hankin sinulle, hitto soi, Karmalan puolesta hevosen ja
varustukset, joilla menet asekatselmukseen, — peijakas, siinä on
silloin omillaan ajava mies!

Ja kun ei Esa heti tuota tarjousta oikein oivaltanut, jatkoi Jyri:

— Terve joukkoomme! Yhdessä lähdetään sotaan, ja sitten on meille
maailma auki!

Esa kirjoitti varmalla kädellä nimensä sotilasrulliin ja rupesi sen
jälkeen niihin merkitsemään toisia rekryyteiksi määrättyjä kylän
poikia. Näillä mailla ei ollut koskaan tapahtunut, että mies omasta
alotteestaan meni tarjokkaaksi sotaväkeen, ja siksi herätti Esan teko
niin suurta huomiota, etteivät toisetkaan enää kehdanneet valitella.
Pappilan leskeäkin olivat Jyrin intoilevat lupaukset jo sen verran
rohkaisseet, että hän nyt ääneti istui penkillään soudatellen
ruumistaan kahta puolta ja ihmetellen asiain uutta, kaikkia
tyynnyttävää menoa. Mutta toimituksen tuvassa päätyttyä astui Esa ulos,
käveli sen tallin luo, johon hänen karkulaisveljensä olivat teljetyt,
pudotti pönkät pois ja huusi:

— Tulkaa esiin sieltä, Matti ja Arvi! teidän ei tarvitse kumpaisenkaan
lähteä sotaväkeen, — minä lähden puolestanne.

Nyt hän vasta sai tervehdityksi veljiään, joita äsken oli nuoritettuina
saatettu vankilaan. Näiden oli aluksi vaikea käsittää, mitä siinä oli
tapahtunut, vaikea suhtautua nuorimpaan veljeensä. He hieroivat nuorain
painamia ranteitaan, kuuntelivat kyläläisten innostuneita juttuja
pitäjäntuvan tapahtumista ja vetäytyivät sitten sanattomina ja vähän
häpeissään pappilaan. Ja muukin väki hajautui toimituspaikalta,
todeten, ettei sotaväenotto ollut koskaan ennen sujunut niin
kivuttomasti kuin nyt.

Mutta Esan aikeesta viipyä muutamia päiviä kotosalla ei nyt tullut
mitään. Hänellä ei enää isän kuoltua, ollut mielestään siellä mitään
tekemistä, hän tunsi nyt joutuneensa kuin irti tästä syntymäseudustaan,
jossa häntä ei kaivattukaan. Hän oli nyt osansa valinnut ja oli
mielestään ikäänkuin lopullisesti heitetty kodistaan maailmalle.
Hetkisen se tuntui haikealta; nuorihan hän vielä oli lähtemään avaraan
maailmaan. Mutta se tunne oli jo miltei kokonaan häipynyt hänen
mielestään, kun hän seuraavana päivänä ratsasti Jyrin matkueessa
kolkosta erämaankylästä asutumpia seutuja kohden.

— Et taida ikävöidäkään Kiurusalmelle? virkkoi Jyri, joka ratsasti
nuoren sukulaisensa vieressä ja tarkkaili hänen kasvonilmeitään.

— En paljoakaan, vastasi Esa totuudenmukaisesti. — Minussa mahtaa
olla jotakin seikkailijanverta, mistä lieneekään peräisin; täällä
korvessa en kauan viihtyisi.

— Se on hyvää verta, jota kyllä matkoillamme tarvitset, kehui Jyri.

Nuoren miehen sydämeen jäi sittenkin, kun hän oli heittänyt kumisevalta
kankaalta viimeiset jäähyväissilmäykset kotikyläänsä, pieni oka
pistämään. Se koti oli Esan mielestä liian herkästi hänestä luopunut;
se oli katsellut ja kohdellut häntä kuin kadotettua lammasta, jonka
kohtalosta ei ole paljoakaan väliä. Tuo oka pisti vielä, mutta se
idätti samalla Esan mielessä lujan päätöksen: uhallakin hän tahtoo ja
hänen täytyy nyt itse luoda tulevaisuutensa! Sen kotikylä kerran
nähköön! Ja kentiespä sieltä sentään seuraa hänen matkojaan jokunen
kiitollisuuden muisto sen johdosta, että hän maailmalle lähtiessään oli
saanut jätetyksi kotiinsa onnellisen, rikkumattoman perheen.

V. AGNETA HORNIN HÄÄT.

Hevostorilta, Turun Hämeentullista, kävelivät ystävykset Jyri ja Esa
eräänä Aurajoelle päin taluttaen hevosiaan markkinajoukon
halki.

Komeasti oli Jyri pitänyt lupauksensa: hän oli ostanut nuorelle
sukulaismiehelleen oman, uljaan ratsun, ostanut satulankin ja kaikki
varustukset sulkahattua ja kannussaappaita myöten, ja he palasivat nyt
juuri tätä kauppaa tekemästä. Siihen oli huvennut suurin osa Jyrin
leveässä nahkavyössä jäljelläolleista tukaateista, mutta siitä hän ei
hätäillyt, sillä sota antaa aina uusia...

Esa käveli ketteränä kimonsa vieressä, jonka juoksua hän äsken
maantiellä oli koetellut, ja katseli ylpeänä tuota pientä, mutta
kaunisjalkaista ja kaarevakaulaista eläintä. Se oli ollut paras ratsu,
mikä Turusta nyt oli saatavissa, ja hän rakensi siinä jo ystävyyttä sen
kanssa.

— Nyt on meidän vain saatava harjakannut kaupan kunniaksi, esitti
Jyri, joka edellä tietä aukoi. — Poiketaanko Valajain kilttaan?

— Poiketaan pois, kunhan sinne vain varmasti voinee hevoset jättää.

— Ole huoletta. Sillä pihalla seisoo aina monen rakuunan ratsuja.

He tunsivat jo koko hyvin Turun kapakat, joita he olivat käyneet usein
tutkimassa viipyessään kohta pari viikkoa Turun linnassa. Siellä he
näet olivat odotelleet päällikköään, kapteeni Erik Krusea, joka yhä
viipyi tilallaan Harvialassa. Erik-herra olikin vasta syyskesällä
lähtenyt sinne Turusta ja Kankaisista, jossa hän kesäkauden oli
oleskellut kenraali Hornin vieraana ja nähtävästi viihtynyt hyvin.
Sillävälin oli maakunnasta koottuja rekryyttejä jo laivattu Turun satamasta
Saksaan sitä myöden kuin niitä oli kertynyt, mutta Jyrin oli
määrä nyt viimeisen, mukanaan tuomansa joukon kanssa odottaa kapteenia,
matkustaakseen hänen seurassaan Stralsundiin.

— Mutta jos se kapteeni vielä kauan viipyy, hupenevat tässä
juomisrahat vähiin, toruskeli Jyri siinä kapakkaan astellessaan. — Ja
mikä sitä poikaa pidättää, kun ei ole kenraalin tytärkään siellä häntä
mustilla silmillään kahlehtimassa?

— Ei, Hornin väkihän jo kuuluu muuttaneen Kankaisista takaisin
Tukholmaan, tiesi Esakin, joka näitä asioita oli linnassa kysellyt.

— Mutta mitäs siitä, me pidämme täällä vain odotusaikana hauskaa, niin
kauan kuin kolikoita riittää, lohdutteli Jyri. — Tuossahan se onkin jo
Raatihuoneen kulma, ja siitä vähän viistoon on Valajain kellari. Hyvän
janon tämä kauppamatka minulle jo antoikin.

He sitoivat hevosensa pihaan ja laskeutuivat kellariin, jonka hämärässä
syvänteessä istui äänekkäästi poristen maalaisia markkinamiehiä, Turun
porvareita ja lomalla olevia sotilaita juomassa olutta ja polttamassa
tupakkaa pitkävartisista liitupiipuista. Jyri tilasi suuret haarikat
harjakannuiksi, sai piipunnysän hänkin hampaihinsa ja tunsi olonsa
onnelliseksi. Siellä tapasi hän kohta pari kotipuolensa miestäkin,
jotka hänelle kertoivat Sysikorven uutisia.

— Lienetkö jo kuullut, että Karmalasta nyt on vanha, itara
Plootu-Mikkeli kuollut? kysyi toinen turkiskauppiaista.

— En ole kuullut, vastasi Jyri vilkastuneena. — Mutta ei se viesti
siltä minulle ole odottamaton, sillä ukko sairastui pahasti siellä
kesällä käydessäni. Milloin se setä sitten kuoli?

— Tuossa Laurinpäivän aikoihin se oli sammunut; olin kirkolla kun
Mikkeli haudattiin.

— Ja hyvät hautajaiset pidettiin? kyseli Jyri.

— Hyvät, vaikka moni Mikkelin kynimä mies taisi sen haudan ääressä
enemmän kirota kuin siunata. Kirousten syyksi uskottiin sitäkin, ettei
äijälle tahdottu saada arkkua. Kun ensimmäinen tehtiin, oli se liian
lyhyt ja toinen tehtiin sitten oikein runsaalla mitalla. Mutta lyhyt
oli ollut vielä sekin arkku...

— Älä hittojas, huudahti Jyri, muistaen mitä nälkävuoden kerjäläinen
oli sydämettömälle saiturille ennustanut.

— Niin oli, — polvet koukussa oli vainaja lopulta ollut tungettava
arkkuun, kertoi sydänmaan mies pienellä kauhulla, lisäten, että
mammonaansa se äijä ei kuitenkaan saanut mukaansa, — rahansa se oli
kätkenyt, kukaan ei tiedä minne.

— Mutta itse se saatiin hautaan, se on pääasia, intoili Jyri ja takoi
tynnyriä kämmenellään. — Krouvari hoi, tämä uutinen vaatii uuden
kannun setävainajani muistoksi. Helkkarissa, riidattomastihan nyt ovat
Karmalan maat minun; siellä voi naisväki nyt turvassa elää!

Siihen tuli toinen kannu, joka tyhjennettiin yhdessä markkinamiesten
kanssa, ja kolmas, jota tyhjentämään saapui taas pari linnan nihtiä.
Jyri oli aulis tarjoamaan ja maksamaan, se jo Turussa tunnettiin.
Linnan miehet kertoivat siinä monia Turun juoruja, kertoivatpa siitä
komeasta elämästäkin, jota linnassa ja sen ympäristössä oli kesäkausi
vietetty, niinkauan kuin kenraali Horn seurueineen oli viipynyt näillä
mailla. Huviajoja, purjehdusmatkoja ja vieraissakäyntejä alituiseen,
tansseja Kankaisissa, juhlia linnassa, — kesä oli mennyt yhdessä
humussa!

— Ja Harvialan kapteeni liehui täällä hänkin kesäkauden? tiedusteli
Jyri.

— Parasna miesnä, myönsivät nihdit. — Hornin neitosta hän koko ajan
hienosteli.

— Mutta sillä neidollahan oli jo sulhanen Ruotsissa, murisi Jyri, jota
suututtivat nämä päällikkönsä kuherrushommat; nehän olivat jo monesti
hämmentäneet heidän sotilaallisia suunnitelmiaan.

— Ne kihlat on neitonen jo aikoja sitten purkanut, kertoi tietäväinen
linnanmies. — Oli lähettänyt täältä Turusta sille kirjeen, että kuitit
ollaan...

— Vai sellainen olikin siis se kirje, jota eräänä yönä vein
Kankaisista Turkuun! päätteli Esa itsekseen siinä toisten tarinoita
kuunnellessaan, mutta itse keskusteluun puuttumatta. Jyrin ympärille
keräytyneet jatkoivat vain turinaansa, joivat maljoja Erik Kruselle,
jonka uskottiin nyt pääsevän rikkaisiin naimisiin, joivat toistensa
maljoja ja sodan maljoja, jonne Jyri jo kovasti ikävöi. Vähitellen
rupesi vahva olut kihoamaan päähän. Esaa se jo huimasi ja hän pistäytyi
senvuoksi ulos muka uutta hevostaan juottamaan. Mutta hän ei
palannutkaan pihalta heti takaisin, vaan käveli yksin tein katselemaan
markkinaliikettä raatihuoneentorilla, jossa kauppa kuhisi ja väkeä
vilisi. Siitä suuntasi hän vielä kuin vaistomaisesti askeleensa vanhaa
tuttua pääväylää myöten tuomiokirkon luo ja edelleen hänelle tuttavan
akatemiatalon edustalle.

Olihan Esa Turkuun palattuaan käynyt ennenkin näillä entisillä
opinpaikoillaan, mutta hän oli aina välttänyt vanhoja tovereitaan. Hän
näet ymmärsi, että ne pitivät häntä luopiona ja ”kadotettuna lampaana”.
Ainakaan he eivät enää odottaneet häntä takaisin akatemiaan. Kun Esa
äsken oli käynyt suutarin akalta arkkuaan kysymässä, oli akka kertonut
toverien sen jo vieneen ja myöneen ruokarahoikseen, — ”ei se palaa
enää”, olivat sanoneet. Eikä Esa ruvennut heidän väitteitään kumoamaan
eikä arkkuaan takaisin vaatimaan, — syökööt nälkäisiin vatsoihinsa ne
vähät vaaterievut, itsellään oli hänellä nyt ruokaa ja vaatetta
kylliksi! Eikä hän ruvennut koettelemaan sitäkään, kuinka lujissa vielä
olivat hänen omat siteensä noihin lukupiireihin. Sellainen repiminen
vain suotta kirvelee, päätteli hän.

Siksipä hän nytkin, kiertäessään kirkon kuvetta akatemiatalon ohi,
varoi tapaamasta vanhoja tuttaviaan. Syrjästä, sivullisena, hän vain
tahtoi näitä tuttuja paikkoja silmäillä, vieraana ja tuntemattomana
tahtoi hän vielä kerran sivuuttaa tuon rakkaaksi käyneen akatemiatalon
portilla liikkuvia ylioppilaita, noita kalvakoita ja nukkavieruja,
joiden joukkoon hän itse vielä keväällä oli kuulunut. Se tuntui vähän
kaihoisalta, ja oikeinpa vihlaisi sydänalaa, kun hän läheni sitä kirkon
kiviaitaa, jonka harjalla heidän, ensivuotisten, oli ollut tapana
tarinoida ja jonka ääressä nytkin parvi noita lattealakkisia
liuhupartoja seisoskeli. Esa jo mietti palata siitä takaisin, mutta
ollen oluesta rohkealla tuulella päätti hän kuitenkin pystypäisenä
kävellä siitä ohitse, kävellä verkalleen ja kuunnella, miten ne pojat
siinä nyt ilkamoivat. Eihän ne beaanit häntä kuitenkaan tunne, tuskinpa
tuntisivat parhaat toveritkaan tässä komeassa rakuunapuvussa... Eivätkä
he ilmeisesti häntä tunteneetkaan, mutta häneen he kuitenkin siinä
kohdistivat ivansa ja ilveensä. Sillä hänen siinä astellessaan
kilahtavin kannuksin ja sulkahattu hiukan silmille vedettynä,
heläyttivät aidalle ylioppilaat laulun, jonka Esa vanhastaan
hyvin muisti. Se oli pahainen pilkkalaulu sotamiehistä, joiden kanssa
ylioppilaat usein olivat joutuneet suukopuun ja tappelun kahinaankin:

Sotamies surkia
Maantien kulkija,
Ryösti lesken leivät,
Haaskat hänet syövät...

Mitätön viisunpätkä, mutta ilkeältä se nyt Esasta tuntui, kun hän kuuli
sen itseensä kohdistettuna ja tiesi kiusoittelijat entisiksi
tovereikseen. Hän kiiruhti senvuoksi askeleitaan ja kiersi sivulleen
enää katsomatta kirkon ympäri takaisin torille vievälle pääkadulle.
Entistä selvemmin hän nyt tunsi olevansa ainiaaksi irtileikattu tuosta
toveripiiristä ja koko akateemisesta ilmakehästä, ja pieni kaipauksen
huokaus pääsi silloin hänen rinnastaan. Mutta sen hän samassa
tukahdutti. Olihan hän nyt kerta kaikkiaan harpannut Rubikonin ylitse,
— takaisin oli mahdoton palata, eteenpäin siis vain...! Päättäväisin
askelin kiirehti hän torin ylitse kimonsa luo, joka oli oleva hänen
uusi ystävänsä elämän uusilla urilla.

Kiltan kellarissa jatkuivat yhä juomingit ja Jyri-setä oli jo
äänekkäällä hutikkapäällä. Kaikille hän oli nyt herkkä ystäväksi ja —
riitamieheksikin. Ja kun Esa kertoi kävelystään akatemiatalolle ja
naureskellen mainitsi pilkkalaulusta, jonka ylioppilaat olivat hänelle
siellä virittäneet, silloin kersantti aivan kimmastui:

— Vai ”surkia maantienkulkija”, lauloivatko todella niin kuninkaan
sotureista ja maineen miehistä! Vielä minä niille nälkäkurjille näytän
sotamiehen kulkua! Itse ovat he hyödyttömiä vetelehtijöitä, kerjääviä
loiseläjiä, jotka koko joukko pitäisi pukea asetakkiin ja pistää
rintamariviin, jotta heistä tulisi miehiä!

— Mutta tarvitaanhan sentään maassa pappejakin ja virkamiehiä,
väitteli Esa. — Tuomareita ja...

— Mihin niitä tarvitaan? paasasi Jyri. — Miekkani kärjellä minä
langettaisin tuomiot, ja hyvä tulisi jälki! Kiitä onneasi, Esa, kun
siitä loisjoukosta pääsit eroon, — vai ikävöitkö sinne vielä takaisin?

— Mitäpä auttaisi ikävöidä, kun nimeni olen sotarulliin kirjoittanut,
vastasi Esa, voimatta salata pientä alakuloisuutta äänestään.

— Jos miehenä pysyt, et kauppaasi kadu, kehui Jyri. — Mutta minua älä
pidä esikuvanasi muuta kuin taistelutantereella, — kunhan sinne kerran
taas päästäisiin.

Kun he hetken kulutta vihdoin lähtivät kellarista linnaan palaamaan,
löivät Jyrin jalat vintturia, mutta satulassa hän silti istui
varmasti. Torin kivipuotien edustalla oli nyt entistä sankemmin
markkinajoukkoa, jonka läpi Jyri, Esan häntä seuratessa, kursailematta
ratsasti. Mutta muutamassa kadunkulmassa seisoi ryhmä ylioppilaita ja
sieltä rupesi rakuunain saapuessa taas kuulumaan tuota venytettyä
pilkkalaulua:

Sotamies surkia...

Silloin Jyri kohottausi satulassaan ja kirosi — tuo tyhmä pilkka
ärsytti hänen oluen innoittamaa mieltään —, ja hän kannusti yhtäkkiä
ratsunsa täyteen laukkaan tasalakkisten ivailevaa koplakuntaa kohden,
aiheuttaen heti torilla aika hämmingin. Ylioppilaat livistivät tietysti
heti tiehensä, mutta sokeassa kiukussaan karautti kersantti siitä
huolimatta väkijoukkoon, johon he olivat huvenneet, heitä muka
tungoksessa vielä tavatakseen. Silloin rupesivat akat siunaamaan ja
huutamaan; heiltä kaatui kaalivasuja ja vakkasuomalaisten
puuastiapinoja. Ihmiset syöksyivät hätääntyneinä pakoon ja tuuppivat
toisiaan, mutta Jyri kannusti yhä vain hevostaan läpi pakkautuneen
ihmisvilinän.

Kauhulla sitä taampaa katseli Esa, joka itse jo taas oli laskeutunut
satulasta kimoaan taluttamaan, eikä ehtinyt hillitsemään kiukustunutta
toveriaan. Mutta yhtäkkiä hän näki Jyrin kuin jäykistyneenä pysähtyvän.
Oli tultu sillankorvaan, ja siihen oli samassa ilmestynyt uusi
ratsastaja, jonka nähdessään Jyri talttui. Se oli näet hänen oma
päällikkönsä, kapteeni Kruse, joka juuri nyt Hämeen tullista ajaen
palasi Turkuun.

Hämmästyneenä kyseli kapteeni syytä kersanttinsa älyttömään riehuntaan,
ja Jyri, joka kohta selvisi pahimmasta humalastaan, koetti selittää,
että ylioppilaat olivat häntä pilkanneet. Kruse, kookas, komea upseeri,
torui siinä toriväen mieliksi kersanttiaan, mutta naurahti sitten ja
komensi miehet — Esakin oli jo siihen ehtinyt ja noussut kimonsa
selkään — seuraamaan itseään linnaan.

— Sieltä laitetaan jo tänä iltana rekryytit matkalle, kertoi kapteeni.
— Ne laivataan suoraan Saksaan Kustaa Kurjen johdolla. Minä olen
saanut hallitukselta luvan vielä poiketa Tukholmaan.

— Tukholmaan, huudahti Jyri, jonka sameassa päässä tämä uusi
suunnitelma taas tuntui kovin epäilyttävältä ja joka siitä uumosi uusia
naisjuttuja. — Mitä sinne?

— Asiat vaativat, vastasi nuori upseeri, kasvoillaan valoisa hymy.
Mutta hän kääntyi taas sivulle katsomaan Jyriä, joka vielä oli aika
tuhruinen juontinsa jäljiltä, ja jatkoi:

— Mutta enpä, hitto soi, uskalla ottaa sinua sinne mukaani
ratsupalvelijakseni, niinkuin olin aikonut. Sinä juot pääsi täyteen ja
aiheutat katurähinöitä. Saat mennä Kurjen mukana suoraan Stralsundiin.

— Sinne suoraan minä mieluimmin menenkin, vakuutti Jyri, esimiehensä
epäluottamuksesta lannistumatta.

— Vai jo kaipaat taisteluihin, hymähti Kruse ymmärtäväisesti. — No,
sen voin käsittää. Mutta nyt minun siis täytyy saada toinen mies
mukaani Ruotsiin.

Hän oli jo pari kertaa silmäillyt Esaa, joka siinä Jyrin vieressä
kauniilla kimollaan ratsasti uutukaisessa rakuuna-asussaan, ja virkahti
nyt kysyvästi:

— Mutta tässähän on rinnallasi nuori mies, jollaisen tarvitsen. Olen
nähnyt hänet ennenkin...

— Hän on vasta rekryytti, vastusteli Jyri, joka ei olisi tahtonut
luopua nuoresta sukulaisestaan, kun oli luvannut tätä vaalia. Mutta
kapteeni intti vastaan:

— Ei se mitään, jos hän vain on nokkela mies. — Ja siinä paikassa
rupesi hän utelemaan Esan edellytyksiä. Saatuaan tietää, että Esa oli
papinpoika ja entinen ylioppilas, ratkaisi hän asian heti:

— Sinä seuraat minua Tukholmaan, se on päätetty asia, ja sieltä sitten
Saksaan. Jää odottamaan minua linnaan! Lähdemme sieltä ensi laivalla.

Jyrin harjakaishumala erotti siten sukulaismiehet toisistaan heti jo
Turun linnaan saavuttaessa. Siellä oli kersantin nyt jo kohta ruvettava
toimittamaan kauan odottaneita nahkapoikia laivaan, lähteäkseen
aamuvarhaalla heidän kanssaan purjehtimaan Saksaan. Esan taas oli
jäätävä odottamaan Ruotsiin menevää laivaa, joka veisi hänet kapteenin
mukana Tukholmaan. Hätäisesti he siinä vain ehtivät toisilleen sanoa
hyvästit.

— Missä ja milloin taas tavataan? kysyi Esa melkein hölmistyneenä
tuosta asiain nopeasta käänteestä.

— Saksassa tietysti, vastasi Jyri rohkaisevasti. — Kysele siellä
Kustaa Kurjen lipullista, jonka mukana nyt kuljen. Minä taas Krusea
tiedustelen. Näkemiin siis!

— Näkemiin...

Turun linnassa oli nyt kova kiireen hurina, sieltä kun miehiä, hevosia
ja muonaa lastattiin Saksaan menevään laivaan, eivätkä toverukset
siellä enää ehtineet tavata toisiaan. Mutta he toivoivat pian yhtyvänsä
Saksan muurilla sotatiloilla, jonne molempain oli matka.

                                                  ⸻

Esan viipyminen Ruotsin pääkaupungissa venyi kuitenkin pidemmäksi, kuin
hän oli kuvitellut. Se riippui hänen esimiehestään Erik Krusesta, joka
tosiaan oli, niinkuin Jyri oli arvannut, ”naisjuttujen”, naimisasiansa,
vuoksi poikennut Tukholmaan, ja jonka asiat eivät siellä luistaneetkaan
toivotulla nopeudella.

Tosin oli Erik-herra jo Suomessa suositellut ja valloittanut kenraali
Hornin nuoren tyttären, Agnetan, sydämen, ja tosin oli neitonen itse jo
kesän alussa rutolla päätöksellä purkanut kihlansa kreivi Sparren
kanssa, joka vetelä ja saamaton ylimys oli käynyt hänelle
vastenmieliseksi uljaan Erik Krusen rinnalla. Mutta vasta Tukholmassa
olivat kaupat lyötävät lukkoon, niin oli Suomessa sovittu. Agnetalla
oli siellä kasvattajansa ja äidinsijaisensa, olipa kaksikin, ja näistä
ylhäisistä rouvista oli hän pahasti riippuvainen. Äitinsä kuoltua oli
hän näet kasvanut osaksi äidinäitinsä, kreivitär Oxenstjernan, mahtavan
valtiokanslerin puolison, kodissa, osaksi taas tätinsä, vapaaherratar
Ebba Hornin, hoivissa, ja nämä naiset katsoivat nyt itsensä
oikeutetuiksi määräämään nuoren hoivattinsa jatkuvistakin kohtaloista.
He juuri olivat valinneet hänelle sulhaseksi kreivi Sparren, peräti
jaloverisen herran, ja olivat nyt rajattomasti tyytymättömät, kun
Agneta itse oli rikkonut tuon heidän järjestämänsä kihlauksen, — se
oli ennen kuulumatonta!

Kenraali Kustaa Horn, Agnetan isä, oli, kauan ulkomailla viipyessään,
uskonut ainoan tyttärensä kasvatuksen kokonaan mainituille
sukulaisnaisille. Parin vuosikymmenen perästä vihdoin Ruotsiin
palattuaan oli hän siellä pian mennyt uusiin naimisiin, ja muutaman
onnellisen kotivuoden perästä oli Agneta silloin, emintimänsä
toivomuksesta, uudelleen joutunut tätinsä valvontaan ja kuriin. Hänen
katsottiin näet tarvitsevan paljon sekä valvontaa että kuria, sillä hän
oli vilkas ja virma luonteeltaan eikä hän aina tarkoin mukautunut
kasvattajainsa ahtaisiin ohjeisiin.

Nuo tarmokkaat ylimysnaiset ne nyt asettuivat poikkiteloin kuullessaan,
että Agneta Kankaisissa oli, Sparren kihlat purettuaan, antanut
suosionsa verrattain alhaissukuiselle suomalaiselle aatelismiehelle.
Suomesta palattuaan asui tyttö nyt taas Ebba-tätinsä luona, — tämä oli
korkeissa viroissa vaikuttaneen valtaneuvos Klaus Hornin, kenraalin
veljen, leski — ja siinä talossa pidettiin häntä nyt entistä tarkemmin
silmällä. Kun siis Erik Kruse Suomesta tultuaan kiirehti sinne
lemmittyään tervehtimään, otettiin hänet hyvin ynseästi vastaan, ja
seuraavalla käynnillä ei häntä enää laskettukaan neitosen puheille.
Agnetan päätöstä ratkaista itse kohtalonsa ja valita Erik-herra
puolisokseen ei tämä vastarinta tosin horjuttanut, päinvastoin se
kasvatti hänessä uhmaa. Mutta nuorille kävi asema sittenkin
sietämättömäksi, kun he viikkokausiin eivät saaneet tavata toisiaan.
Jos he joissakin hovijuhlissa tai perhepidoissa saivat sanasen vaihtaa,
niin tapahtui sekin salaa, eikä heidän avioasiansa edistynyt. Mutta
Agneta yllytti yhä sulhoaan pysymään lujana ja yrittämään aina
uudelleen, sillä hän tahtoi ennen kaikkea päästä irti holhoojainsa
pakkovallasta, ja se oli mahdollista ainoastaan naimisiinmenon kautta.

Mutta syksy kului. Ei voinut Esakaan ymmärtää, mitä hänen esimiehensä
siellä Tukholmassa vitkasteli. Tiesihän hän kyllä, että naimiskaupasta
oli kysymys, ja olihan hän pari kertaa saattanut isäntäänsä
linnansaarelta, jossa he asuivat Erik Krusen sedän, valtaneuvos Juho Krusen
talossa, sinne virran pohjoispuolelle, jossa Klaus Hornin
rikkaan ja tarmokkaan lesken talo oli. Mutta miksei tuumia jo pantu
tukkoon, miksei lähdetty vihdoinkin sotatanterille, sitä hän ihmetteli.
Eräänä syyspäivänä asia sentään hänellekin selvisi, jopa hyvinkin
räikeästi.

Silloin lähetti näet Erik-herra hänet viemään kirjettä Agneta Hornille.
Kapteeni oli kiukkuisella päällä ja käski Esaa tavalla taikka toisella
varmasti toimittamaan kirjeen neitosen käsiin, sillä hän tahtoi nyt
ehdottomasti saada vastauksen. Esa teki työtä käskettyä, nousi samoja
rappusia, joita hän oli nähnyt herransakin nousevan, ja saapui
vallasväen eteistupaan. Siellä hän jo saikin palvelijattarelle asian
ajetuksi, — Esa oli jo kouluaikanaan oppinut auttavasti ruotsia —, ja
ojensi jo tälle kirjeenkin, teroittaen vastauksen välttämättömyyttä.
Mutta samassa aukeni ovi ja sisähuoneesta astui tupaan kookas,
arvokkaan näköinen, harmaatukkainen rouva, joka tiukasti vaati Esaa
luovuttamaan kirjeen hänelle. Esa silloin peräytyisi, vastaten
sotilaallisesti:

— Minulla on käsky jättää se jalosyntyisen neidon, Agneta Hornin omiin
käsiin.

— Mitä mukiset, tänne se kirje! huudahti silloin suoraselkäinen rouva
suuttuneena.

Esan asema oli tukala. Ylhäinen nainen esiintyi peräti jyrkkänä, mutta
toisaalta hänellä oli isäntänsä selvä käsky.

Silloin avautui toinen ovi ja siitä ryntäsi eteistupaan itse
Agneta-neiti, jonka Esa hyvin tunsi Kankaisten matkalta, ja hänen
mustat silmänsä säkenöivät. Tyttö oli nähtävästi sinne sisähuoneeseen
kuullut, tuon lyhyen sananvaihdon ja kohta oivaltanut, mistä oli
kysymys. Tyynesti hän kuitenkin virkkoi:

— Se kirje kai on minulle...

— Kuka sen on lähettänyt, se on minun ensiksi tiedettävä, vaati vanha
rouva ankarana, kääntyen kysyvänä Esan puoleen. Mutta Agneta-neiti
kiirehti vastaamaan.

— Se on jalosukuiselta herralta Erik Kruselta, eikö niin, airut, —
kapteeni Krusehan sinut lähetti?

— Niin teki, myönsi Esa, outoa kohtausta hämmästellen.

Mutta topakka rouva asettui ehkäisevällä liikkeellä airuen eteen,
julistaen:

— Juuri siksi et voi, Agneta, saada sitä kirjettä; tiedäthän jo
tahtoni tässä asiassa. Tuon kielletyn seikkailun täytyy vihdoinkin
päättyä. Vie, rakuuna, kirje herrallesi takaisin!

Mutta silloin ojentautui neitonen suoraksi ja seisoi varmana, joskin
kalpeana vanhan rouvan edessä. Hänellä sieraimet värähtivät ja ääni
vavahti, kun hän tädilleen päättävästi virkkoi:

— Niin, päätöksen täytyy tulla tässä asiassa, ja jo tänään. En
tarvitse tuota kirjettä, tiedän sen sisällön muutenkin. Ilmoita,
rakuuna, herrallesi, että hän iltapäivällä itse tulee tänne saamaan
vastauksen.

Vanha rouva ilkahti siihen:

— Tulkoon vain, kyllä hän täältä selvän vastauksen saa!

Esa kääntyi lähteäkseen, mutta seisahtui sentään vielä tuokioksi,
tietämättä oikein mitä hän tekisi kirjeellä, joka hänellä vielä oli
kädessään. Silloin Agneta-neiti astui askeleen häntä lähemmäs, otti
kirjeen, jonka hän heitti pöydälle, ja virkkoi suomeksi:

— Tunnen sinut Kankaisista, Esaias Pontanus. Sano herrallesi, että
olkoot vaikeudet mitkä tahansa, hänen on tultava tänään luokseni, —
sano, että nyt on ratkaiseva taistelu taisteltava!

— Sen teen, vastasi Esa lämmenneenä.

Mutta harmaatukkainen rouva, joka ei ymmärtänyt suomea, leväytti
silmänsä suuriksi noita hänelle outoja puheita kuunnellessaan ja lausui
moittivasti: — Mitä salaperäistä tuttavuutta tuo on raa’an rakuunan
kanssa? Agneta? Mene heti huoneeseesi!

Tyttö kumarsi nöyränä holhoojalleen ja virkkoi nyt kyynelsilmin:

— Vaadin vain ratkaisua, täti. Olen tämän lemmenasiani vuoksi jo niin
monta yötä itkenyt, etten kestä enää tätä epävarmuutta. Minun
elämästäni ja onnestanihan tässä on kysymys. Erik Kruse on minua
rehellisesti kosinut, hänen täytyy saada rehellinen vastaus. Siksi
kutsun hänet tänne. Vanha rouva kävi melkein ymmälle hoidokkinsa
päättäväisestä esiintymisestä. Hän seisoi siinä jäykkänä, peräytymättä
jyrkästä kannastaan, mutta katkaisi kuitenkin kuumenneen väittelyn ja
virkkoi Esalle:

— Niin, kutsu herrasi tänne! Nyt saat mennä!

Esa läksi täysin ymmärtäen, että taloon jäi jatkumaan ankara taistelu
nuoren, tulisieluisen tytön ja hänen vartijansa, kylmän, leppymättömän
louhikäärmeen välillä. Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut tehdä
jotakin repäisevää ihailemansa neitosen puolesta tuossa taistelussa,
vaikka antaa henkensäkin, jos siitä olisi ollut apua! Agneta oli
hänestä taas kuin kaiken kauneuden ja jalouden perikuva. Esa oli häneen
sydäntään myöten rakastunut, mutta sillä rakkaudella, joka ei itselleen
vaadi mitään, vaan ainoastaan tahtoisi ihailun esineelleen tasoittaa
tien sileäksi ja pehmoiseksi. Sen pahempi ei hän nyt voinut
valtijattarensa hyväksi tehdä muuta kuin nopeasti viedä Erik Kruselle
ne terveiset, jotka hän vietäväkseen oli saanut.

Erik-herra vuoroin vaaleni, vuoroin karahti vihanpunaiseksi, kun Esa Hornin
hänelle yksityiskohtia myöten kertoi käynnistään Ebba talossa.
Nuori kapteeni oivalsi asiansa nyt joutuneen ratkaisupisteeseen ja
pelkäsi, että tuossa taistelussa nuoruuden ja vanhuuden, hennon tytön
ja hänen jäykän holhoojansa välillä edellinen puoli voi helposti joutua
tappiolle, varsinkin kun viimemainitulla vielä on apujoukkonaan
ylhäinen äidinäiti. Hän ymmärsi senvuoksi välttämättömäksi koettaa
hankkia heikommallekin puolelle apuväkeä ja käski, hetken vielä täpärää
tilannetta harkittuaan, Esan satuloida heidän molempain ratsut.

— Tänään minun siis piti saada vastaus? tiedusteli hän Esalta vielä
varmuuden vuoksi.

— Tänään, niin sanoi sekä neitonen että rouva.

— Siis on nyt heti jotain tehtävä, hoki Kruse itsekseen, pukiessaan
ylleen parasta upseeripukuaan.

He ratsastivat sokkeloisen keskikaupungin läpi Mälar-järven
etelänpuoleiselle ylängölle, jonka rinteillä useilla ylimyksillä oli
puistojen ympäröimät talonsa ja linnansa. Siellä oli kenraali Kustaa Horninkin
uusi, kaksikerroksinen, valkea kivitalo, ja sen pihaan jäi
Esa hevosia pitelemään, Erik Krusen noustessa lujin askelin rappusia
ylöspäin.

Siellä pihalla odottivat eräät vaunutkin, joiden kyljessä Esa näki
Hornien tutun sarvivaakunan, ja siitä hän ymmärsi, että täällä
kenraalin luona nyt siis tapahtuu joku esitaistelu sitä pääottelua
varten, joka on ratkaiseva hänen isäntänsä ja Agneta Hornin kohtalon.

Kauan siellä sisällä viivyttiin. Vihdoin rupesi rappusista kuulumaan
ääniä ja sieltä laskeutui kolme henkilöä alas pihalle. Siinä oli
mustapintainen, kolkon näköinen kenraalivanhus itse hiukan nyrpeän ja
vaivautuneen näköisenä, oli Erik Kruse, joka nyt oli äskeistäkin
kalpeampi, sekä kolmantena Agneta Horn. Esa älysi, että ahdistettu
neitonen oli lähtenyt isältään apua pyytämään vaikeassa taistelussaan,
ja kun Erik Kruse myös oli sinne saapunut Hornin tytärtä lopullisesti
ja virallisesti kosimaan, olivat nuoret siis siellä tavanneet toisensa.
Agneta piteli isäänsä tiukasti käsivarresta, puhutellen häntä kuumin
sanoin ja kyyneleisin silmin. Mutta kylmänä pysähtyi kenraali vielä
ulko-ovelle, virkkaen tyytymättömän näköisenä:

— Kauniisti anelet, lapseni, ja lähden nyt siis kuin lähdenkin
pyynnöstäsi tätisi luo puhumaan asiastasi. En vastusta liittoanne,
senhän sinulle jo Suomessa lupasin, mutta siihen on saatava suvun
suostumus. Ennen kaikkea hoitajaisi, joiden käsiin olen kasvatuksesi
uskonut. He ovat sinua lapsuudestasi asti ohjanneet rakkaudella ja
viisaudella, heidän sanansa painavat tässä paljon, heitä en voi millään
mahtikäskyllä loukata.

— Mutta isä, ethän suostu heidän kieltoonsa, rukoili neitonen yhä
hartaasti.

— Katsotaan nyt, väisteli isä, — ehkä täytyy meidän koettaa voittaa
aikaa, odottaa...

— Minä en odota enää päivääkään, kivahti tyttö silloin tulisesti,
hellittäen vanhuksen käsivarresta. — Nyt on ratkaisun tapahduttava.
Olen jo niin kiusaantunut tuossa Ebba-tädin vankeudessa, että, jos
minua siihen edelleen pakoitetaan, minä...

— Sinä mitä? hymähti sotavanhus.

— Isä, minä karkaan!

— Minnepä karkaat? lapsi raukka, virkkoi isä nuhtelevasti, mutta
samalla jo säälien. — Eihän Erik-herra rupea sinua luvatta
ryöstämään...

Tytöllä paloivat nyt posket ja ääni värisi, kun hän uhmaavasti
huudahti:

— Karkaan minä, ja kenen kanssa hyvänsä! Vaikka tuon suomalaisen
rakuunan kanssa, joka kyllä uhrautuu minut kidutuskammiostani
pelastamaan!

Silloin isä repäisi silmänsä suuriksi ja katsoi vallan peljästyneenä
tytärtään, joka sanojensa vahvikkeeksi oli viitannut hevosia pitelevään
Esaan. Kustaa Horn näytti nytkähtäneen, — noin pohjattomaksi kai hän
ei toki ollut tyttärensä intohimoa eikä vapaudenkaipuuta uskonut. Hän
kyllä edelleen nuhteli:

— Mitä hirmuja puhutkaan, Agneta, ethän toki saata itseäsi etkä ketään
viatonta henkilöä tämän asian vuoksi onnettomaksi! Hillitse sanasi,
lapseni!

Mutta samalla näytti jäykkä kenraali siinä ikäänkuin sulavan. Hän ehkä
nyt vasta tuli ajatelleeksi, että tätä hänen ainoata lastaan, tätä
iloluontoista tyttöä, oli luonnottomasti pidetty häkissä, tätien
ankarassa kurissa, ja että rakkaan lapsen harras toivomus saattoi
sittenkin ansaita tarkempaa huomiota. Kustaa Hornin kovat, kuin
kallioon veistetyt kasvot lientyivät todellakin ystävälliseen hymyyn,
jota niissä tuskin lie vuosikymmeniin nähty, kun hän vallan lämmenneenä
jatkoi:

— Herran nimessä, Agneta, jos kipusi päästä tätisi luota pois ja mennä
naimisiin Erik-herran kanssa on noin polttava, niin täytynee sinua
koettaa auttaa korkeiden rouvain epäsuosion uhallakin. Nouse vaunuihin,
äläkä juokse tekemään mitään tyhmyyksiä!

— Kiitos isä, nyyhkytti tyttö. Mutta kenraali varoitti sormellaan:

— Älä vielä kiitä, lapseni, vielä et ole taistelussasi voittanut!
Sanon suoraan, että minä lähtisin mieluummin suorittamaan jonkin tuiman
kahakan sotatantereella, kuin tähän otteluun sukulaisrouvia vastaan.
Mutta kuinka tahansa, lähtekäämme ajamaan Ebba-rouvan luo. — Vaunuista
hän vielä virkkoi: — Ja sinä Kruse, saavu sinne vähän myöhemmin, koska
sinut kerran on sinne vastausta saamaan kutsuttu. Koetamme nyt tehdä
mitä voimme.

Vaunut lähtivät vierimään myötämaata. Mutta Erik Kruse ei nykyisessä
jännitystilassaan voinut palata asuntoonsa ratkaisua odottamaan. Hän
ratsasti kauas Tukholman eteläisten rantavuorten takaiseen metsään,
lasketti yli kellastuneiden kukkulain ja routaisten peltojen, niin että
hänen ratsunsa oli vallan vaahdossa, kun hän vihdoin kääntyi kaupunkiin
päin. Esa ajoi hänen kintereillään, miltei sama levoton jännitys
mielessään. Mutta samalla hän muisteli ilolla ja ylpeydellä sitä
mustatukkaisen tytön rohkeaa uhmaa, jolla tämä vihdoin oli isänsä
taivuttanut... Totta tosiaan, jos niikseen kävisi, olisi hän koska
tahansa valmis vaikka tulen läpi pelastamaan louhikäärmeen luolasta sen
virman ylimysneidon, joka niin luottavasti oli uhannut turvautua
häneen!

Mutta sitä ei tarvittu. Kun Esa jännittynein mielin oli Ebba Hornin
pihalla iltapimeään asti odottanut sisään mennyttä isäntäänsä, tuli
tämä sieltä vihdoin keikkuvin askelin, norjana ja reippaana, onnen
säteillessä hänen silmistään ja kaikista liikkeistään. Esa ei kaivannut
enempiä selityksiä: rohkea nuoruus oli siis lopultakin voittanut
vanhain ankaran ahdasmielisyyden, voittanut kokeneen, taisteluja
järjestämään tottuneen kenraalin taitavalla avulla.

                                                  ⸻

Muutamien viikkojen perästä vietettiin Kustaa Hornin
Tukholman edustalla hänen tyttärensä ja suomalaisen
aatelismiehen, everstiksi nyt ylennetyn Erik Krusen häät.

Ne olivat komeat häät. Komeutta ja rikkautta oli entinen, nälkään
tottunut ylioppilas, nykyinen rakuuna Esa Mikonpoika saanut nähdä
paljon täällä Tukholmassa isäntäänsä kuukausmääriä odotellessaan. Sota,
joka oli köyhdyttänyt ja riuduttanut yhteisen kansan, oli runsaiden
ryöstösaaliiden ja tuottavain virkain kautta ävertänyt ylimysluokan,
joka nyt eleli kaikkinaisessa ylellisyydessä ja ylimielisyydessä.
Siihen elämään olivat aatelisupseerit tottuneet vierailla mailla, samaa
tuhlailevaa, prameilevaa elämää he ja heidän sukunsa jatkoivat
kotonakin, jonne heidän mukanaan tulvi kultaa ja kalleuksia. Ruotsi eli
suuruuden aikaansa. Sen porvaristokin, jolla sodan vuoksi oli hyvät
tulot, koetti mikäli mahdollista jäljitellä ylimysluokan komeilevaa ja
hurjastelevaa elämää. Ihmetellen oli sitä suomalainen sydänmaanpoika
katsellut. Mutta vasta hän sitä huippuylhäisyyttä ja ylellisyyttä
joutui ihmettelemään Agneta Hornin häissä, joihin hän, isäntänsä
luottamusmiehenä, pääsi mukaan palvelijain joukkoon, ja joita häitä
Ruotsissakin kauan mainittiin loisteliaan aikakauden loistavimpana
juhlana.

Hänet oli siellä asetettu hopealta hohtavassa, keskiaikaisessa
haarniskapuvussa, hilperokeihäs kädessään, sen oven toiseksi
vartijaksi, jonka kautta vieraat Suurkirkossa tapahtuneen vihkimisen
jälkeen saatettiin juhlasaliin, missä heidät vastaan otti kenraali Horn
puolisoineen. Siitä hänen ohitseen kulki siis silkkiverhoilla ja
kukkaisköynnöksillä koristettuun juhlasaliin koko hovin ja ylimystön
komeus, ja hänet oli opetettu jokaiselle vieraalle, sitten kuin
pääairut etuhuoneessa oli huutanut saapuneen nimen, tekemään kunniaa
raskaalla kirveskeihäällään.

Huumaavana humuna kaikuivat hänen korvissaan niiden ylhäisten vieraiden
nimet, jotka julistaja etuhuoneesta huusi, eikä hän jaksanut kaikkia
muistaa, vaikka monet niistä, valtakunnan edustavimpina niminä,
kajahtivatkin hänestä tutuilta. Kreivejä ja vapaaherroja sieltä tuli
laahuspukuisine, hienohepeneisine naisineen, tuli kultaristisiä
piispoja ja väljätakkisia valtaneuvoksia ja helavöisiä upseereita,
joiden kaikkien laajat, käherretyt tekotukat salissa aaltoilivat ja
joiden silkkisukkaiset jalat tekivät siroja kumarrusliikkeitä.
Julistaja huusi yhä helähtäviä nimiä: De la Gardie, Oxenstjerna, Brahe,
Torstenson, Stenbock, Tott, Fleming, Banér ... huusi paljon myöskin
ulkomaalaisia nimiä, valtiomiesten ja tiedemiesten, joita nuoren
kuningattaren hovi oli koonnut Tukholmaan ja jotka antoivat sen
juhlille loistoa.

Sadoin kynttilöin valaistuissa juhlasuojissa olivat vihdoin kaikki
koolla. Silloin kuului etuhuoneesta kuisketta: Kuningatar saapuu! Ja
tuokion kuluttua sai Esa keihäällään tehdä kunniaa Ruotsin
kukoistavalle, hallitsevalle kuningattarelle, Kustaa Aadolfin
tyttärelle Kristiinalle, joka kreivi Maunu de la Gardien taluttamana
astui sisään.

Paljon oli Esa jo Suomessa kuullut puhuttavan nuoren kuningattaren
kauneudesta ja ylhäisestä olemuksesta, — nyt hän näki hänet tuossa
edessään tervehtivän ylväin elein talon isäntäväkeä ja sitten
heittäytyvän vilkkaaseen, liukkaaseen keskusteluun valtiomiesten ja
ulkomaalaisten tiedemiesten kanssa. Oman sukupuolensa edustajista ei
hän näyttänyt paljoakaan välittävän. Hänen huuliltaan singahteli
leikkisiä letkauksia ja purevia kompia oikealle ja vasemmalle, —
jotakin uhmaavaa ja ylimielistä oli hänen käytöksessään, ylhäistä ja
hienostunutta, mutta ei paljoakaan hempeää eikä naisellista. Monet
hienostelijat ja suosiontavoittajat liehuivat hänen ympärillään, mutta
vastenmieliset lähentelijät hän pienellä sanalla tai silmänheitolla
loitonsi luotaan.

Esa hikoili raskaassa kypärässään ja haarniskassaan, mutta
liikkumattomana kuin patsas hän siinä yhä seisoi ihaillen kaikkea
edessään aaltoilevaa komeutta. Pian kuningattaren tultua vietiin
vieraat kuitenkin jo aterialle rikkaasti katettujen ruokapöytien
ääreen. Silloin Esa pääsi vartiopaikaltaan. Hän oli jo nähnyt isäntänsä
istuvan siellä pöydän takana varmana kruunupäisen Agnetan vieressä,
jonka silmät onnea säteilivät, ja silloin hänen mielestään todellakin
jo voitto oli saavutettu. Silloin hän katsoi itsekin voivansa hyvällä
mielellä tyhjentää isoon janoonsa suuren viinimaljan, joka hänelle
palvelijain puolella tarjottiin. Eikä hän jättänyt sitä siihen yhteen.
Hän kallisti kurkkuunsa useita helmeileviä pikareita rakentaessaan
tuttavuutta muiden ylimyspalvelijain kanssa ja juoden heidän seurassaan
yhä uudelleen täydestä sydämestään nuorten vastavihittyjen onneksi.

Pitkään vietettiin näitä Hornin uljaita häitä. Siellä juhlahuoneissa
esitettiin illan iloksi erikoisesti harjoitettuja maurilaisia tansseja
värikkäissä puvuissa, siellä esiintyivät monenlaiset soittajat ja
laulajat, siellä karkeloitiin kepeät menuetit ja myöhäiseen yöhön
sieltä kajahteli hopeakannujen hilpeä kilinä. Muutamia tunteja nukkui
Esa väentuvan penkillä, johon hän aamuyöstä oli uupuneena retkahtanut,
mutta seuraavana päivänä jatkettiin ilonpitoa, syöminkejä ja juominkeja
taas. Kolmantena aamuna heräsi Esa vihdoin omassa asunnossaan Juho Krusen
talossa, heräsi kivistävin ohimoin ja pyörällä päästään.

Hän katseli ympärilleen: hän ei muistanut, miten hän sinne oli tullut,
kuka hänet oli saattanut kotiin, oliko hän vienyt hevoset talliin ja
juottanut ne, oliko hän ylimalkaan vielä Esa-rakuuna, suomalainen
sydänmaan poika, äskeinen Turun akatemian ylioppilas. Häilyvinä kuvina
näki hän vain sameiden silmiensä edessä sen kaikkinaisen juhlahumun ja
hääkomeuden, jossa hän oli ollut mukana, hopeat ja kullat ja
sirokaulaiset naiset, näki helmeilevät viinimaljat ja pehmytaskeleiset
tanssit, ja hän pelkäsi, että hän oli nähnyt ja yhä vain näki kauniita
satu-unia keijukaisineen ja kuningattarineen. Olivatko ne tosiaankin
vain unta, nuo Agneta-neiden häät, joista hän niin oli iloinnut,
lojuiko hän siinä yhä vain odottamassa isäntäänsä, joka ei Tukholmasta
irtaantunut sotasijoille lähtemään.

Mutta hetken perästä lennähti ovi auki ja siitä astui tupaan Erik Kruse,
joka herttaisesti nauroi takahumalaiselle ja hiukan
hölmistyneelle seuralaiselleen. Silloin karahti Esa pystyyn vuoteeltaan
ja karisti unen silmistään.

— Tänään lähdetään siis taipaleelle, kertoi Erik-herra iloisena. —
Vihdoinkin!

— Todellako sotaan? kyseli Esa, ikäänkuin vieläkin vähän epäillen.

— Todella! Ensin maitse Kalmariin ja sieltä laivalla Saksaan.

Se on siis kaikki totta, häät on pidetty, lähtöpäivä tullut, totesi Esa
muistojaan selvittäen ja mieleltään virkistyen. Mutta hän oli vieläkin
vähän kuin ymmällä, kysyen:

— Ja nuori rouvako jätetään tänne tätinsä luo ikävöimään?

— Eikö helkkarissa! naureskeli Erik-herra. — Ei, rouva lähtee
seuranaisineen mukaan; meitä tuleekin nyt isompi matkue.

— Naisetkinko lähtevät sotatantereelle? ihmetteli Esa.

— Niin, Agneta tahtoo välttämättä mukaani, hän ei millään ehdolla
suostu tänne jäämään.

— No sen ymmärrän, hörähti Esa. — Onneksi olkoon voittonne, jalo
herra!

— Niin, taistelu oli tiukka, myönsi kapteeni rehellisesti. — Mutta
nyt lähdetään toisiin tiukkoihin taisteluihin ja voittoihin. Laita sinä
hevoset ja satulasäkit pian valmiiksi pitkää taivalta varten!

Poissa olivat pian pitkien pitojen huurut Esan päästä. Toimekkaasti ja
iloisena varustautui hän matkalle, jota olikin niin kauan odottanut.
Hän oli iloinen siitäkin, että alkavalla matkalla saa saatella
isäntänsä nuorta rouvaa, vankeudestaan vapautettua valtiatartaan. Ei
hän tosin itsekään käsittänyt, miksi hän siitä niin erikoisesti
iloitsi, mitä se oli tuo hänen kiintymisensä ylhäiseen naiseen, jolle
hän oli vain ratsupalvelija ja lakeija. Mutta hän ei sitä
aprikoinutkaan, hän nautti vain siitä, kun sai nähdä Agneta Hornin
mustan tukan hulmuavan tuulessa ja kuulla hänen kirkkaan äänensä
helähtävän kiitävän ratsun selästä.

VI. SUURILLA SOTASIJOILLA.

Vastakkaisten armeijain moneen kertaan läpimarssimain ja
tyhjiksi ryöstämäin tienoiden halki kävi eversti Krusen matkueen
kulku Pohjois-Saksasta Baijeriin, missä Ruotsin armeija nyt —
vuodentaitteessa 1646-1647 — oli talviteloillaan. Surullista vaellusta
se oli tuhotuilla, korjaamattomilla teillä ja hävitettyjen maakuntain
läpi, mistä sekä viljelykset että viljelijät olivat kadonneet ja missä
vain rosvojoukot ja salakytät kiertelivät kulkijoita vaanimassa.
Kylissä riehui nälän seuralaisena rutto. Niiden harvat asukkaat, joilta
oli riistetty kaikki elämisen edellytykset, olivat menettäneet
toivonsakin, että ne koskaan enää voisivat rauhan ja lainalaisuuden
oloissa jatkaa kunniallisia elinkeinojaan. He elivät nyt ryöstöstä
hekin. Vaellus sellaisten seutujen halki ei suinkaan ollut
vaaratontakaan.

Yhtämittaista sotaa oli näet Keski-Euroopassa kestänyt 28 vuotta,
Saksassakin 18 vuotta, ja se sota oli Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen
kaikilta tahoilta, myöskin Ruotsin joukkojen puolesta, käynyt vuosi
vuodelta yhä julmemmaksi. Hartaasta uskonsodasta tuskin oli enää
jälkeäkään, se oli muuttunut ryöstösodaksi. Etsittiin ja valloitettiin
yhä vain uusia maakuntia siinä mielessä, että niissä voitaisiin elättää
kesyttömiksi käyneitä armeijoita, ja pyrintönä oli samalla autioittaa
yhä laajempia maita, samanuskoisten tai eriuskoisten, jotta niissä taas
vihollisella ei olisi mistä elää.

Eversti Kruse, joka Pohjois-Saksasta vei tuon tuhotun maan halki
osaston rekryyttejä Baijeriin, yhtyi matkallaan kenraali Lewenhauptiin,
joka hänkin toi Ruotsista ja Suomesta apuväkeä ylipäällikkö Wrangelin
pääarmeijaan. Tämä oli näihin aikoihin talvimajoissa osaksi Augsburgin
tienoilla, mistä se valmistautui hyökkäämään Itävallan keisarin vielä
hävittämättömiin perintömaihin, ennen kaikkea Böömiin, osaksi taas
etelämpänä Bodenjärven rannoilla, mistä nyt talvikuukausina tehtiin
onnistuneita ryöstöretkiä rikkaaseen Tyroliin. Wrangelin armeijaa
vastassa oli nyt, sittenkuin Baijerin kuningas äsken oli pakotettu
välirauhaan vihollistensa kanssa, ainoastaan Itävallan sotavoima, jonka
päälliköksi suuressa hädässä oli nimitetty protestanttinen uskonluopio,
taitava kenraali Melander. Nämä armeijat ne nyt kevätpuoleen,
verkalleen ja vaaniskellen, lähenivät toisiaan varsinkin läntisessä
Böömissä.

Siellä piirittivät ruotsalaiset parast’aikaa Egerin tärkeää linnaa,
joka oli kuin avain keisarin perintömaihin, ja täällä sai nyt pian
Esakin lukuisissa pikkuotteluissa tulikasteensa.

Hän oli, kohta Saksaan saavuttuaan, kaikkialla kysellyt Kustaa Kurjen
rekryyttilipullista, saadakseen selon Jyri sedästään, mutta missään ei
siitä tiedetty. Se oli joutunut Saksaan jo syksyllä, paljon ennen kuin
Kruse, ja siellä oli sotanäyttämö laaja, ulottuen Schlesiasta ja
Böömistä Reinin rannoille saakka. Esan oli siten jo täytynyt tottua
siihen ajatukseen, ettei hän kenties sukulaistaan ja hyväntekijäänsä
tapaakaan, ja tämä seikka oli paljon masentanut hänen mieltään. Mutta
hän koetti nyt sitä tiukemmin pyrkiä omalla yritteliäisyydellään
eteenpäin ja ansaita mainetta, mihin tämän ajan otteluissa kylläkin oli
tilaisuutta. Eversti Krusen rykmentti oli määrätty Egeriä piirittämään.
Itse piiritysjoukoissa oli toiminta tällä hetkellä hiljaisenlaista.
Mutta siitä pääleiristä tekivät erinäiset vapaaosastot alituisesti
partioretkiä ympäristöön, milloin hankkiakseen ruokavaroja ja muuta
ryöstösaalista, milloin taas häiritäkseen keisarillisten Egerin avuksi
lähettämiä apujoukkoja. Tällaiseen vapaajoukkoon teki Esankin mieli
liittyä. Hän meni sitä varten eräänä päivänä päällikkönsä, eversti
Krusen luo esittämään pyyntönsä.

— Ja kenen partiojoukkoon siis mielit hakeutua? kyseli Kruse
ystävällisesti.

— Helmut Wrangelin, vastasi empimättä Esa, joka jo oli ottanut
asioista selon. Helmut Wrangel oli Ruotsin armeijan ylipäällikön Kaarle Kustaa Wrangelin
etäinen sukulainen, joka jo monilla rohkeilla
partiomatkoilla oli tehnyt nimensä tunnetuksi ja aiheuttanut
vihollisille paljon kiusaa ja vahinkoa.

— Mutta tiedäthän, hän on hurjimus tuo Helmut-herra, neuvoi Kruse. —
Hän retkeilee sokeasti, arvioimatta mihin hän iskee. Siinä joukossa ei
rakuunan henki paljoa maksa.

— Siitä en huolehdi, olenhan yksin maailmassa, vastasi Esa varmasti,
jospa vähän katkerastikin. — Juuri hänen joukkoonsa mieluimmin liityn,
sillä siellä pääsee heti toimintaan.

— Pääsee varmasti, ja pian voi siellä saavuttaa upseerinmiekankin, jos
henki säilyy, myönsi Kruse. —- Annan sinusta parhaan suositukseni
Helmut-herralle.

— Sitä juuri pyydän.

Nyt alkoi Esalle vilkkaan, herkeämättömän toiminnan aika. Joukko oli
valikoitua ratsuväkeä, ja se oli alituisesti partioissa, milloin
pidemmillä milloin lyhemmillä retkillä, mutta aina salamannopeilla
ratsastusmatkoilla, tavallisesti öisin vihollisten kuormastoja taikka
etujoukkoja yllättämässä. Helmut-herran partioväessä oli paljon
suomalaisia, joita hän pitikin parhaana iskuväkenään, ja Esa ponnisteli
heti alunpitäen, ettei hän maanmiehistään suinkaan huonoimmaksi jäisi.
Hevostaan ja henkeään säästämättä hän ensimmäisten joukossa aina
nopealla kimollaan karautti vaaranpaikkoihin, iski tuimasti kuin vanha
rakuuna ja saavutti siten pian rutirohkean esimiehensä huomion ja
suosion. Saalista siepattiin, siltoja särjettiin, ja vihollisissa
lisääntyi kauhu tätä joka paikkaan ehtivää pikajoukkoa kohtaan.

Egerin linnaa sillävälin yhä piiritettiin, ja ahtaalla se jo olikin,
mutta ei antautunut. Silloin saapui ruotsalaisten leiriin sanoma, että
vihollisten ylipäällikkö uusine armeijoineen oli Itävallasta samoamassa
Egeriä auttamaan, itse keisari armeijan mukana. Ruotsalainen
piiritysväki ponnisteli nyt sitäkin tiukemmin pakottaakseen linnan
antautumaan, teki rynnäkön toisensa perästä ja pommitti muureja yötä
päivää. Mutta turhaan. Partiojoukot, joista Helmut Wrangelin oli
toimekkain, toivat sillävälin ehtimiseen tietoja keisarillisten suuren
armeijan lähenemisestä. Eräänä kesäaamuna saapui vihdoin sanoma, että
se ei ollut enää kuin muutamain tuntien matkan päässä, saattoipa
puolilta päivin jo olla Egerin edustalla. Silloin teki piiritysväki,
jolle itselleen nyt asema kävi arveluttavaksi, viimeisen, vihaisen
ryntäyksen linnaan sen eri puolilta ja tekikin sen niin sisukkaasti,
että varustus vihdoinkin antautui. Keisarin armeija ei silloin enää
ollut kuin kolmen tuntimarssin tuntien päässä linnasta, mutta joka tapauksessa
se myöhästyi, ja noiden kuluessa miehittivät ruotsalaiset tuon
tärkeän linnan ja varustautuivat siellä kiireesti uutta valloitustaan
puolustamaan.

Osat olivat vaihtuneet. Ruotsalaiset olivat nyt lukkolinnan haltijoita,
ja keisarillisten oli pakko ruveta sitä piirittämään. Mutta Egerin
uudet puolustajat eivät kuitenkaan salpautuneet vain sen muurien
sisäpuolelle. He pitivät partiojoukkojensa avulla linnan ympäristönkin
vapaana vihollisista, joiden siten oli pakko leiriytyä kappaleen
loitommas. Ja sinnekin nuo rohkeat ratsupartiot alituisesti
hyökkäsivät, häiriten pahasti piiritystöitä.

Eräästä sellaisesta öisestä hyökkäyksestä tuli Esankin kunniaretki.

Rohkea Helmut Wrangel päätti näet tehdä äkkihyökkäyksen itsensä
keisarin leiriin. Hän oli päivällä tutkinut tienoot, merkinnyt tiet ja
vartiopaikat, — hänen hurja suunnitelmansa oli hyökätä salamana
keisarin omaan telttaan ja jos mahdollista siepata hänet vangikseen.
Tottuneen äänettömästi, hevosenkaviot sukitettuina, eteni pieni
partiojoukko sateensumuisena kesäyönä vihollisten vartioketjujen
välitse ja saapui kuin saapuikin nukkuvaan leiriin, jonka keskeltä
keisarin korkea kangasteltta näkyi. Siitä porhallettiin huimaan
hyökkäykseen — missä Esa taas pyrki ensimmäisten joukkoon — ja pian
oltiin pääteltan edustalla, jossa kaikki oli äänetöntä.

Samassa heräsivät sentään vartijatkin, ja leirissä syntyi hätäinen
hälytys. Keisarinkin teltasta rupesi silloin peljästynyttä väkeä
pyrkimään ulos, — joukossa todella itse keisari Ferdinandkin, joka
paitasillaan pakeni asemiestensä turviin. Yhden ylisillään juoksevista
pakolaisista ehti Esa pysäyttää ja kiskaista satulaansa, todistukseksi
perilläkäynnistään, mutta se ei sentään ollut keisari itse, vaan hänen
kamaripalvelijansa. Mutta samalla olikin Helmutin joukon palattava
huimaa neliä takaisin.

Tämä tapaus aiheutti äärettömän säikähdyksen ja paljon käräjänkäyntiä
keisarillisten leirissä ja koko armeijassa, jonka valppautta nyt
terästettiin, ja toisaalta hilpeää iloisuutta Ruotsin väessä, jonka
keskuudessa Helmut Wrangelista nyt hetkeksi tuli kuuluisin sankari.
Mutta kunniaa ja palkintoja saivat hänen apumiehensäkin. Jo seuraavana päivänä
sai siten Esakin kutsun Egerin linnaan päällikkönsä, eversti
Krusen, luo, — hän kuului näet edelleen virallisesti tämän rykmenttiin
—, ja siellä Kruse hänelle ylpeästi julisti:

— Tänä aamuna on ylipäällikkö nimittänyt sinut, Esa, upseeriksi.
Yöpukuinen kamaripalvelijakin oli sinulle hyvä saalis. Tästä hetkestä
olet sinä luutnantti.

— Kiitän kunniasta, sopersi Esa riemuaan hilliten.

— Pääset itse kiittämään pääkenraalia, joka sinuun on hyvin
tyytyväinen.

Sydämellisesti puristi Kruse-herra tuonnaisen ratsupalvelijansa,
nykyisen upseeritoverinsa kättä häntä onnitellessaan ja neuvoi hänelle
ensi tehtävät uudessa asemassa. Mutta samalla hän kertoi:

— Minut on nyt rykmenttineni määrätty lähtemään täältä kenraali
Wittenbergiä vastaan, joka Schlesiasta saapuu Wrangelin armeijan
avuksi. Tarvitsen sinutkin nyt mukaani.

Esa ilmoitti olevansa valmis.

— Sen tiedän, virkkoi Kruse. — Wittenbergillä on paljon
suomalaistakin ratsuväkeä mukanaan. Mahdollisesti kulkee Kustaa Kurkikin
lipullisineen siinä joukossa, — voit vielä tavata
tuttaviasikin.

— Ehkä tapaisin vihdoin Jyri-sedän, innostui Esa. — Sitä mieluummin
lähden tälle retkelle.

— Jätä siis nyt Helmut-herra ja pysy lähettyvilläni, neuvoi Kruse. —
Saatuamme tarkemman tiedon Arvid Wittenbergin tulosta lähdemme muutaman päivän perästä
.

Sotanäyttämöllä oli näet taas tapahtunut uusi käänne, joka oli
pakottanut kenraali Wrangelin ryhtymään uusiin järjestelyihin. Baijerin
vaaliruhtinas Maximilian oli purkanut Ruotsin kanssa solmimansa
rauhansopimuksen ja jälleen ruvennut Itävallan hätääntyneen keisarin
liittolaiseksi. Uusi vaara uhkasi siten Ruotsin eteläistä, Böömiin
tunkeutunutta armeijaa, josta osa jo oli edennyt pitkälle Pilseniin
asti. Kenraali Wrangel tarvitsi lisäväkeä, ja sitä varten oli hän
kiireellä kutsunut Schlesiasta Arvid Wittenbergin avukseen, voidakseen
säilyttää voittonsa keisarin perintömaissa yhtyneitä vihollisia
vastaan. Mutta uusia vihollisjoukkoja ryhmittyi hänen päänmenokseen nyt
useammiltakin tahoilta, myöskin Saksista ja Brandenburgista, ja oli
sitä välttämättömämpää, että yhtyminen Wittenbergin kanssa pian ja
selkkauksitta saataisiin toteutumaan.

Monien vihollisjoukkojen parveillessa Länsi-Böömissä ei se
tienavausretki, jolle Erik Krusen rykmentti nyt oli määrätty, suinkaan
ollut helppo eikä vaaraton. Vaikeuksitta suoritettiin kuitenkin
alkumatka, ja etujoukko eteni aina Treibeliin asti, missä jo
tavattiinkin Wittenbergin esiratsastajat. Siellä Esa kuuli Kustaa Kurjen
lipullisen todella olevan Wittenbergin pää-armeijassa ja iloitsi
jo Jyrin pikaisesta tulosta. Mutta siellä kävi myös selville, että
viholliset ilmeisesti lähenivät eri tahoilta ja että Krusen itsensä
johtama pieni etujoukko, ehkäpä koko rykmenttikin, oli joutumaisillaan
saarroksiin.

Oli välttämätöntä lähettää varoitussana pääjoukolle, ettei se enää
etenisi, vaan asettuisi puolustusasemiin. Kruse kutsutti Esan
luoksensa.

— Ota sinä Esa, joka rakastat ruttoja ratsastuksia, pari miestä
mukaasi, ja riennä varoittamaan rykmenttiä! Minä hajoitan sillaikaa
tuon pohjoisesta tiellemme pyrkivän parven.

— Teen sen heti, vastasi Esa, aina valmiina seikkailuihin.

— Tilanne on verrattain vakava, kertoi eversti hiukan levottomana. —
Viholliset etenevät nopeasti ja voivat yllättämällä murskata matkalla
olevan rykmentin. Kuten tiedät, kulkee Agnetakin kuormaston mukana.

— Sitä nopeammin ratsastan rykmenttiä varoittamaan, vakuutti Esa, heti
toimeen ryhtyen. Mutta Erik-herra huusi hänelle vielä:

— Jos voit, palaa tuomaan minulle tieto asemasta.

Esa läksi miehineen vinhaa neliä palaamaan rykmentin luo. Loitommalla
vilahteli vakoilevia vihollisosastoja, mutta ne eivät häntä
ahdistaneet, ja laajain vainioiden poikki karautti Esa niille
kunnaille, joiden takaa tiesi pääjoukon kuormastoineen saapuvan.

Vietyään perille everstin käskyt ja neuvottuaan rykmenttiä asettumaan
varustettuun leiriin sopivalle kukkulalle, jossa sitä ei voitu
yllättää, oli Esa pian valmis paluumatkalle. Hän kannusti ratsuaan
mieli iloisena siitä, että näin oli taas kerran saanut tehdyksi
palveluksen myöskin Agneta-rouvalle, joka näillä Saksan taipaleilla oli
kovasti rasittunut.

Niille vainioille, joiden yli hän äsken oli ratsastanut, oli tällävälin
jo metsänrinnasta ilmestynyt uusia vihollisparvia. Esan täytyi
senvuoksi tehdä kierros pohjoisempain kukkulain yli tavatakseen Krusen
etujoukon. Eräältä kunnaalta hän sen jo oli näkevinäänkin ja laski
ehtivänsä ajoissa, välissäolevan aavikon poikki, ennenkuin viholliset
häneltä katkaisevat tien. Kiihkeämmin kuin koskaan ennen kannusti hän
nyt kiitävää kimoaan, joka melkein lensi rinnettä alaspäin, jättäen
toiset ratsut kauas taakseen.

Silloin paukahti kunnaan juurelta laukaus ja toinen. Kimo horjahti,
syöksyi vielä pari pituuttaan alas rinnettä myöten laaksoon päin, mutta
kaatui sinne, kaataen ratsastajankin alleen.

Esa ei heti huomannut haavoittuneensa samasta luodista kuin hevonen.
Mutta pyrkiessään vielä viimeisillään sätkyttävän lemmikkinsä alta
esille tunsi hän tuiman piston reidessään, ja rikkiammutuista
vaatteista rupesi tumma veri pursuamaan esiin. Riuhtoen sittenkin
tuskastaan välittämättä sai hän vihdoin terveen jalkansa satulasta irti
ja pääsi puolittain kohottautumaan rakkaan kimovainajansa kaulalle.
Siitä hän näki, kuinka häntä seuranneet ratsumiehet luutnanttinsa
kaatumista huomaamatta karauttivat ohi rinnettä pitkin. Jostakin sieltä
kaukaa kuului ampumista, ja vähän myöhemmin lasketti laakson ohi
ratsujoukko huimaa vauhtia. Hän kuvitteli, että siinä se ajoi nyt
Krusen patrulli, väijytyksestä pelastuneena, pääjoukkoon, jättäen hänet
siihen yksin makaamaan. Hetken kumahteli vielä maa, mutta sitten oli
taas kaikki kuolon hiljaista. Ja vähitellen musteni maailma Esan
silmissä, hän retkahti alas kimonsa kaulalta ja lepäsi siinä.

                                                  ⸻

Seuraavana aamuna pääsi eversti Krusen rykmentti, kiivaan kahakan
jälkeen ja hajoitettuaan hätyyttelevät vihollisjoukot, yhteyteen
Wittenbergin ratsuväen kanssa, ja molemmat yhtyivät ennen pitkää Egerin
luona Kaarle Kustaa Wrangelin armeijaan. Krusen retken tarkoitus oli
saavutettu. Mutta kauan ei Ruotsin armeija sittenkään enää voinut
Böömissä kestää ylivoimaisen vihollisen painostusta. Jätettyään
varustusväet valloittamiinsa linnoihin, oli sen, vihollisarmeijan
seuraamana, peräydyttävä kauas Länsi-Saksaan, jonne nyt sotatapaukset
keskittyivät.

Wittenbergin ratsuväen mukana oli todella Kustaa Kurjen lipullinen
saapunut pääarmeijaan, ja siihen kuuluva kersantti Jyri Tuomaanpoika
kävi kohta Krusen rykmentistä tiedustelemassa sukulaismiestään. Hän
tapasi everstin itsensä, tapasi Esaa hänen viimeisellä ratsastuksellaan
seuranneet rakuunat ja kuuli nuoren ystävänsä äkkiä hävinneen
kiireisellä sananvientiretkellään. Ei oltu tavattu hänen hevostaan, ei
hänen ruumistaan, eikä Jyri siis voinut muuta päättää, kuin että mies
oli kuin olikin joutunut vihollisparven saartamaksi ja kaatunut. Ja
ennen Böömistä lähtöään hän vilpittömällä surulla joi ylimääräisen
kannun liian nuorena kuolleen ystävänsä muistoksi. —

Mutta luutnantti Esa Mikonpoika ei ollut vielä kuollut, vaikka vähissä
hänen henkensä jo oli. Iltapuoleen, jolloin hän oli
kaatunut kimonsa viereen, virkosi hän tainnoksistaan, avasi silmänsä
ja näki oudot, hyväntahtoiset, pyöreähköt kasvot ylleen kumartuneina.
Tuo outo katselija ei ollut sotilas, mutta ei talonpoikakaan. Hän oli
puettu jonkinlaiseen mustaan papinkauhtanaan, mutta päässään hänellä
oli talonpojan kangaslakki. Mies hämmästyi ja hymähti, kun näki
kaatuneen avaavan silmänsä, ja rupesi häntä kohta auttamaan pystyyn,
virkkaen Esalle jotakin oudolla kielellä. Ja kun hän ei saanut
jalkavaivaista sotilasta nousemaan, tutki hän hänen haavansa, sitoi
sen hätäisesti, puisteli päätään ja lähti kantaa retuuttamaan
haavoittunutta pois. Pahasti pisti taas Esan särjettyyn reiteen, taas
musteni maailma hänen silmissään, ja hän heräsi toisen kerran vasta
maatessaan matalalla olkivuoteella hämärässä tuvassa, jossa liikkui
outoja ihmisiä ja kuului pientä nakutusta.

Siellä hän vähitellen sai vastaukset niihin moniin kysymyksiinsä, joita
hän aluksi itsekseen vuoteellaan hautoi. Pyöreänaamainen mies, joka
hänet kimon vierestä herätti henkiin, oli pienen tsekkiläisen
seurakunnan pappi, virallisesti mutta ei sydämeltään paavillinen. Köyhä
maalaispappi ja samalla suutari, jolla oli seurakuntansa ja asuntonsa
sen laakson pohjalla, minkä rinteelle Esa oli kaatunut. Kun ei näinä
ahtaina aikoina, jolloin iso osa seurakuntalaisista oli paennut pois
kotoaan sodan jaloista, papinammatti enää yksin elättänyt, oli
toimelias hengenmies ruvennut elättämään perhettään kengänpaikkaajana
— sitä nakutusta Esa oli herätessään kuullut. Hän neuloi ja nakutteli
seurakuntalaisille viikon varrella saappaanpohjia ja saarnasi
sitten sunnuntaina pienessä laaksokirkossaan harventuneille
sanankuulijoilleen, ja sitä hän jatkoi, vaikka sota ympäristössä
pauhasi ja joukkoja ratsasti hänen laaksonsa ohitse. Sinä päivänä,
jolloin Esa oli kaatunut, olivat papin lapset — niin Esalle nyt
kerrottiin, — juosseet kunnaan yli, nähneet kaatuneen hevosen ja
miehen ja siitä kertoneet isälleen. Tämä oli silloin lähtenyt
kaatunutta katsomaan, mielessään hiljainen taka-ajatus, että hän
vainajan satulasta ja vyöstä ehkä saisi paikkanahkaa — sitä kun näihin
aikoihin oli vaikea saada —, ehkäpä vielä laatuunkäyvät saappaatkin.
Hän oli juuri irroittamassa Esan uumenilta hänen leveää nahkavyötään,
kun hän yhtäkkiä näki kaatuneen avaavan silmänsä. Papilla oli sydän, —
hän ei vihannut luterinuskoa eikä sen sotureita, — poika oli nuori ja
saattoi vielä parantua, ja niinpä pappi kantoi hänet tupaansa ja rupesi
häntä hoitamaan. Satulan ja muut kapistukset haki hän sinne myöskin.

Niin oli Esa saanut vihollismaassa, sodan vellomilla seuduilla
sairasvuoteen tsekkiläisen pappissuutarin tuvassa. Hänen puhkiammuttu
reitensä oli pahasti revitty, mutta se parani sentään vähitellen, eikä
hänestä tullut raajarikkoakaan, vaikka hänen vuoteelta noustuaan olikin
liikuttava sauvan varassa. Hänkin sai silloin ruveta opettelemaan
saappaiden paikkaamista, auttaakseen ruokansa palkaksi pelastajaansa
tämän ansiotöissä.

Sotatapaukset ja sotajoukot olivat tällävälin siirtyneet näistä
hiljaisista laaksoista loitommas, eikä ontuvaa suutarinapulaista kukaan
ahdistellut. Pienessä laaksokylässä kului kesä ja syksy rauhallisesti,
ja suutarinpöydän ääressä keskustelivat mestari ja oppipoika
saksankielellä, jota molemmat huonosti osasivat, pikilankaa vetäessään
myllerryksiin menneen maailman asioista aivan intohimottomasti ja
sovinnollisesti. He oppivat ymmärtämään toisiaan, ja heistä tuli hyvät
ystävät.

Esa mietti sentään nahkaa nakutellessaan lakkaamatta, miten hän pääsisi
pakenemaan ja yhtymään omiin joukkoihinsa, ja pappi arvasi hänen juuri
sitä miettivän, mutta ei häntä siitä moittinut. Joskus he näistäkin
asioista puhuivat aivan suoraan ja totesivat, ettei Ruotsin väkeen
yhtyminen nyt ollut mahdollista. Egerin linna oli tosin vielä
ruotsalaisen puolustusväen käsissä, mutta se oli vallan eristetty,
keisarillisten saartamana, jotka näillä mailla nyt yleensäkin, vaikka
vähin joukoin isännöivät. Ei ollut sinnekään siis mahdollista päästä.

— Annetaan niinollen ajan kulua, huoahti Esa kerran ääneensä omien
äänettömäin mietteittensä tuloksena, jotka aina viittasivat
auttamattomaan umpikujaan. Mutta suutari-pappi ymmärsi hänen
ajatuksenkulkunsa ja hänen haikean päätelmänsä heti sekä virkkoi:

— Juuri niin, heitä asiasi kokonaan salliman varaan, niin on sinun
helpompi olla ja ikäväsi jäytää vähemmän. Mitäpä tässä omin neuvoisi
olisit näihinkään asti voinut tehdä pelastuaksesi kuolemasta?

— Niin, kohtalo minua on elämäni varrella merkillisesti heitellyt,
myönteli Esa, muistellen, kuinka hän vielä toista vuotta sitten oli
hionut akatemian penkkejä Turussa.

— Se ohjasi lasteni juoksun sen kunnaan yli, jonka rinteellä lepäsit
ja jossa veresi oli vuotaa kuiviin, totesi mestari saappaanvartta
neuloessaan. — Se on sinua täällä luonani varjellut, se sinut kerran
vielä auttaa omiesi luo.

— Soisitteko minun sinne pääsevän? kyseli Esa melkein hämmästyneenä.

— En sitä vastusta, en sinua pidätä, jos sinulle kerran tilaisuus
aukenee, selitti suutari-pappi. — En auta sinua pakosalle, en puutu
asiaasi, jonka silloin itse saat hoitaa. Mutta älä hätiköi, poikani,
seuraa vain tyynesti täältä tapausten menoa; kerran sitten valkenee
pääsinpäiväsi, — jos se on sallittua.

Hän oli, tuo nahkaa nakutteleva pappi, heittänyt omatkin kohtalonsa
kokonaan salliman varaan, ja Esa otti hänestä oppia. Vaikka levottomuus
ja ikävä kaivelikin häntä varsinkin iltaisin, työn päätyttyä, ja hänen
mielensä silloin rupesi kapinoimaan, taltutti hän sen aina mestarin
neuvoilla ja lupauksilla: vielä pääsinpäiväsi valkenee, jos se on
sallittua... Ja siihen vakaumukseen hän joka ilta rauhallisesti nukahti
olkivuoteelleen.

VII. PRAGIN VALLOITUS.

Augsburgin vanha kaupunki, joka tämän pitkällisen sodan jaloissa oli
paljon kärsinyt, oli taas vuoden 1647 loppuessa joutunut talvehtivan
ruotsalaisen sotaväen leiripaikaksi, jopa vähän myöhemmin sen armeijain
yhtymäpaikaksikin. Wrangelin pääarmeija oli näet, hajoitettuaan
vaikeiden taistelujen jälkeen vihdoin keisarillisten ylivoimaiset,
mutta muonanpuutteessa hätään joutuneet laumat Länsi-Saksassa, sieltä
jälleen voitollisena seurannut niiden rippeitä Baijeria ja keisarin
perintömaita kohden sekä sitten jäänyt Augsburgin tienoille lepäämään.
Ruotsalaisten puolella itsenäisesti toimiva saksalainen kenraali
Königsmark oli sillävälin, heti alussa vuotta 1648, tehnyt retken
läntiseen Böömiin, auttaakseen siellä perin ahtaalle joutunutta Egerin linnaa,
jonka ympäristöstä hän karkoittikin itävaltalaiset parittajat,
ja nyt oli hänkin palannut pääarmeijan luo Augsburgiin. Siellä
pidettiin nyt tiukkoja neuvotteluja alkaneen vuoden ratkaiseviksi
aiotuista sotatoimista, joiden kautta vihdoinkin tahdottiin pakottaa
Itävallan keisari suostumaan siihen kauan toivottuun rauhaan, jota jo
vuosikausia oli hierottu Westfalin sitkeissä rauhanneuvotteluissa.
Kerrottiin, että näitä ratkaisevia tekoja johtamaan oli Ruotsin armeijain
yhteiseksi ylipäälliköksi nimitetty maan tuleva
perintöruhtinas, Kristina-kuningattaren serkku Kaarlo Kustaa, ja häntä
nyt sinne odotettiin.

Augsburgin kapeita, kiemuraisia katuja pitkin käveli eräänä sumuisena
talvipäivänä nuori suomalainen upseeri, poiketen ehtimiseen kaupungin
lukuisiin olut- ja viinikellareihin, toiseen toisensa perästä. Hän
upposi sinne tuokioksi, tarkasti kellarissa olevat sotilasryyppääjät ja
jatkoi sitten taas vaellustaan lokaisilla kaduilla.

Se oli tuttavamme Esa Mikonpoika, joka nyt vuorostaan haki ystäväänsä
ja hyväntekijäänsä Jyri-kersanttia, mutta toistaiseksi turhaan. Hän oli
saanut selville, että sekä Krusen että Kurjen rykmentit nyt olivat
pääarmeijan mukana Augsburgissa, oli käynyt Kustaa Kurjen puheilla,
jonka väessä Jyri edelleen oli kersanttina, mutta itse miestä hän ei
saanut tavatuksi. Suurella osalla miehistöä oli näet nyt loma raskaiden
rientomarssien jälkeen, ja Jyri vietti tietysti tämän vapaa-aikansa
kapakoissa, siitä Esa oli varma. Siksi oli hän nyt lähtenyt
järjestelmällisesti käymään läpi kaikki kaupungin monet kellarit
löytääkseen sukulaisensa taikka edes sellaisen suomalaisen, joka
hänestä jotakin tietäisi.

Niin saapui hän erääseen pieneen viinitupaan, jossa hän, silmiensä
totuttua onkalon hämärään, vihdoin tunsikin miesjoukon keskeltä
tuuheat, pörröiset viikset ja turpean olutnaaman. Se oli kuin olikin
Jyri, joka siinä istui ääntä pitämässä hajallareisin kumotulla
tynnyrillä, iso, tinainen viinisarkka kourassaan. Jyri taas katseli
kellariin saapunutta upseeria kauan aivan säikähtynein silmin, kuin
olisi hän nähnyt aaveen edessään.

— Kuolleetko täällä kulkevat? virkkoi hän vihdoin kumahtavasti, kun
Esa hymyillen astui hänen luokseen. — Sinä elät, Esa, ja vielä
luutnantin puvussa!

Jyri ei ollut kuullut Esan viimekesäisestä ylennyksestä upseeriksi.
Mutta Esa ojensi hänelle kätensä ja oikaisi naureskellen:

— Sano kapteenin, eilisestä asti!

— Olepa vaikka kenraali, kunhan elät! Terve poika!

He ihan syleilivät toisiaan siinä kohtauksesta huvitetun kapakkayleisön
edessä ja heittivät jo seisovalta jalalta toisilleen ensimmäiset,
lyhyet tervehdyskysymykset. Mutta pian istahti nuori, kalpea kapteeni
punanaamaisen kersantin viereen viinisarkkaa maistelemaan, ja
keskustelu kulki nyt nopeasti.

— Mistä tulet, missä olet ollut, — hitto soi, peijaisiasihan jo
kerran Böömissä joimme! Kerro, Esa! — Näin uteli Jyri vielä vähän
hölmistyneenä ja vallan malttamattomana.

— Olipa vain sattuma, että ette todellisen vainajan peijaita juoneet,
virkahti Esa. — Mutta henkeä säilyi sentään vähän.

— Kerro, miten henkesi säilyi, vaati Jyri yhä malttarnattomammin. —
Mihin hävisit siellä Böömissä, jossa sinun oli vietävä viesti eversti
Kruselle? Sitä myöten vaiheesi tunnen.

Esa kertoi. Kertoi, vielä itsekin kohtalonsa kulkua kummastellen,
kertoi kaatumisestaan, pelastumisestaan ja toipumisestaan sekä
monikuukautisesta olostaan suutaripapin oppipoikana. Jyri puisteli
päätään ja katseli kulmainsa alta, tekikö poika hänestä pilkkaa.

— Jos et usko, niin korjaan koska tahansa saappaasi taitoni
todisteeksi, kehui Esa lopuksi.

— Mutta kuinka säilyit siellä vihollismaassa, kuinka pääsit sieltä
pakenemaan? uteli Jyri aina vain tyydyttämättömänä.

— Sattumaa saan kiittää säilymisestäni; viholliset vetäytyivät sieltä
silloin pois. Ja kun Königsmarkin väki nyt tuonaan saapui Böömiin,
liityin siihen siellä hyvin yksinkertaisesti.

— Miten pääsit lähtemään viholliskylästä ja yhtymään meikäläisiin?

— Ei se ollut vaikeaakaan, — pakoni olin tietysti kauan sitten
suunnitellut ja heti päättänyt, kun kuulin Ruotsin väkeä saapuneen
Egerin linnan tienoille. Siellä kierteli meikäläisiä patrulleja, ja
eräs sellainen ajoi muutamana päivänä laaksotietä pitkin kyläni ohi.
Juoksin silloin ulos ja tielle, leväytin käteni rakuunain edessä ja
huusin heille ruotsiksi asiani. Ne miehet olivat kyllä meikäläisiin
kuuluvia saksalaisia, jotka ensiksi luulivat minua hulluksi, sitten
vakoojaksi. Vangittuna minä todellakin jouduin Egeriin. Mutta siellä
asia pian selvisi. Seuraavana päivänä olin jo upseerina Königsmarkin
väessä.

— Ja nyt olet täällä, ihmetteli Jyri yhäkin. — Eikä reitesi estä
sinua ratsastamasta?

— Ei estä, haavani parani hyvin, kertoi Esa. — Ja sinulta saamani
kimon sijaan olen nyt hankkinut uuden, samankarvaisen...

Monia yksityisseikkoja sai Esa uudelleen ja tarkemmin kertoa
sukulaismiehelleen, joka puolentoista vuotta, aina siitä asti, kun he
Turun linnassa toisiaan hyvästelivät, oli ollut erossa nuoresta
ystävästään ja häntä jo kuolleeksi surrut. Paljon siinä oli
selvitettävää, monen viinisarkan aika meni näiden vaiheiden
kertomiseen.

Jyrin omat tarinat sitävastoin olivat lyhyet. Hän oli Saksaan
tultuaan joutunut Kustaa Kurjen mukana kulkemaan Schlesiaan, jossa
kenraali Arvid Wittenberg silloin tarvitsi apuväkeä, ja sinne hän
oli jäänytkin, kunnes Kurki vihdoin Egerissä liittyi Wrangelin
peräytyvään pääarmeijaan. Tuimia olivat olleet viimesyksyiset ottelut
Länsi-Saksassa, mutta niiden jälkeen oli nyt täällä etelässä saatu
hauskasti levätä. Ihanaa hänestä edelleen oli tämä sotainen meno! Ja
pian kai päästään taas uusiin taisteluihin.

— Entä sinä, Esa, kapteeni! Mihin sinä nyt kuljet? kyseli Jyri. —
Oletko tavannut Krusen?

— Olen tavannut, ja juuri hänen suosiostaan ja vaikutuksestaan nyt
olenkin kapteeni.

Erittäin ilostuneena ja sydämellisesti oli eversti Kruse vastaanottanut
Esan, kun tämä yhtäkkiä ilmielävänä oli hänen eteensä ilmestynyt. Sillä
juuri hänen lähettinäänhän Esa oli Treibelissä kaatunut, ja kieltämättä
juuri Esan toimestahan Krusen rykmentti oli silloin tuhosta pelastunut.
Kiitollisena siitä ja palkkioksi Esan kestämistä kärsimyksistä oli
Erik-herra heti hankkinut nuorelle ystävälleen kapteenin ylennyksen ja
valtakirjan. Ja oli Kruse kohta tarjonnut Esalle edelleen
upseerinpaikankin rykmentissään.

— Sen kai otatkin vastaan, arvaili Jyri.

— Luultavasti en, vastasi Esa verkalleen. — Jään kernaasti
Königsmarkin ratsuväkeen.

— Miksi? kummasteli Jyri. — Siellähän on enimmäkseen vain saksalaisia
seikkailijoita ja joka taholta haalittua, epäilyttävää palkkaväkeä.

— On siellä suomalaisiakin ratsumiehiä, joista minulle jo on
muodostettu komppania, kertoi Esa. — Ja mikäli olen kuullut, pääsen
sen mukana taas nopeammin tositoimiin, — pääarmeija aina siekailee ja
tekee varovaisia kiertomatkoja.

— Totta sekin, myönsi Jyri, ja hypähti pystyyn. — Silloin minä heti
pyydän Kustaa Kurjelta siirtoa sinun komppaniaasi.

— Tee se, niin saadaan vihdoinkin taistella yhdessä!

— Jo tänään sen teen, innostui Jyri. — Enpä ollut Suomesta
lähtiessämme kuvitellut, että minä joutuisin täällä retkeilemään sinun
alaisenasi. Luulin sinua komentavani ja opettavani. Onni on sinua
potkinut, Esa, ja hyvä niinkin!

Esa katseli nyt vanhempaa toveriaan melkein kuin häveten ja virkkoi:

— Miksi et sinä, Jyri, ole ylennyt kersanttia pidemmälle? Olethan jymy
soturi, miesten parhaita, — et liene pitänyt itseäsi tarpeeksi esillä.

— Ei taida olla vikaa siinäkään, selitti Jyri, — vaan tässä
viinikannussa, jota rakastan, ja ainaisessa suuressa janossani. Sanovat
minua juopoksi. Mutta totta tosiaan, olen osaani tyytyväinen. Vapaasti
tahdonkin ottaa humalan aina kun saan siihen tilaisuuden ja niin usein
kuin suinkin. Hei poika...!

Hiprakassa se oli Jyri tietysti nytkin, kallistettuaan siinä onkalossa
mieluisan tapaamisen johdosta monta viinimaljaa. Mutta täyshumalaan hän
ei kuitenkaan tänään itseään juonut. Sillä hän tahtoi vielä samana päivänä
käydä puuhaamassa siirtoaan Esan komppaniaan ja järjestämässä
asiansa sitä varten.

Se kävikin helposti, sillä suomalaista ratsuväkeä siirrettiin näihin
aikoihin enemmänkin Königsmarkin armeijaan, jolle pidetyissä
sotaneuvotteluissa oli suunniteltu nopea ja uhkarohkea iskuretki
keisarin perintömaihin. Siten siirtyi tähän iskujoukkoon myöskin koko
Kustaa Kurjen rykmentti, johon Esakin komppanioineen tuli kuulumaan. Ja
tämä uudelleen muodostettu rykmentti ennätti jo Baijerissakin niittää
kunniaa.

Sielläkin kiihtyi näet tapausten meno näihin aikoihin nopeasti. Ruotsin armeijan
miehistölle myönnetty loma keskeytettiin äkkiä, ja joukkoja
lähetettiin kiireellä vihollisten uhkaamiin seutuihin. Siten karautti
Kustaa Kurjen ratsurykmentti eräänä päivänä Zusam-virralle, käskyllä
murtaa vihollisten sinne rakentama siltavarustus ja siten avata perästä
samoavalle jalkaväelle tie Baijerin sydämeen.

Siinä saivat suomalaiset taas kerran osoittaa sisuaan. Kolme tulista
hyökkäystä oli Kustaa Kurjen ratsurykmentin tehtävä sillan päätä
puolustavaa keisarillisten mustaa rintamaa vastaan, mutta kolmannella
se vihdoin murtuikin. Kurki avasi komeasti tien perästä tulevalle
jalkaväelle, joka sen jälkeen joutui päivän kestävään, ankaraan
taisteluun Susmarshausenin luona vihollisten pääjoukkoja vastaan. Sinä
päivänä saivat siis nyt Jyri ja Esa ensi kerran mutta kyllältään
rinnakkain taistella ja puolestaan lisätä suomalaisten rakuunain
taistelumainetta. Päivä kävi kuumaksi, mutta illan suussa vihollisten
joukot vihdoin hajoitettiin ja heidän ylipäällikkönsäkin, uskonluopio
Melander kaatui. Ruotsalaiset olivat saavuttaneet kauniin voiton, joka
heille avasi pääsyn Baijerin rikkaimpiin maakuntiin, ja samalla
valloittaneet vihollisen koko kuormaston, josta herui voittaneelle
miehistöllekin paljon kallista saalista, minkä miehet heti vaihtoivat
Augsburgin juutalaisille kultaisiin tukaatteihin.

Mutta jo pian tämän voiton jälkeen läksi Königsmarkin armeija rykmenttikin, johon
Kurjen siis nyt kuului, Böömiin päin. Oli lyötävä
kirvelevä kiila syvälle keisarin perintömaihin, joista tämä oli
kovin arka, jotta hänen lopultakin olisi pakko taipua rauhaan.
Pikamarssissa riensi tämä kunnianhimoinen kenraali nyt suoraan
tsekkiläiseen sisämaahan, ohi Egerin linnan Pilseniä kohti, riensi
pysähtymättä ja sanottavaa vastarintaa kohtaamatta. Mutta hänen omilla
joukoillaankaan ei ollut tietoa, minne hän näin viritetyn iskunsa
kohdisti.

Esalle olivat nämä maat tuttuja hänen viimekesäiseltä, vaiherikkaalta
retkeltään, ja kun eräänä iltana lähestyttiin Treibelin hänelle
kohtalokkaita kunnaita, jättäytyi hän ratsastamaan kersanttinsa
rinnalle, virkkaen tälle:

— Lähdetkö mukaani, Jyri, tänään pienelle vierailulle?

— Seikkailuihin olen aina valmis, vastasi Jyri siekailematta. — Mutta
poiketaanko ryöstämään joku sala-aarre, sillä muuta saalista ei näytä
olevan saatavissa tästä hävitetystä seudusta?

— Ei ole tällä kertaa kysymys saaliista, pienen velvollisuusvierailun
vain tahtoisin tänä iltana suorittaa, selitti Esa. — Vietin viime syksyni
juuri näillä mailla.

— Vai on siis naisista kysymys, veisteli Jyri. — Mutta yhdentekevää,
— milloin lähdetään?

— Heti kun rykmentti on pysähtynyt illastamaan. Tiet tunnen vaikka
pimeässäkin.

Pian leiriytyikin rykmentti puron partaalle iltayöksi, jatkaakseen taas
aamuvarhaalla nopeaa marssiaan. Esa tarjoutui silloin päällikölleen
tekemään tavanmukaisen tiedusteluretken ympäristöön ja lähti,
puolenkymmentä rakuunaa mukanaan, ajamaan kunnaiden väliseen laaksoon,
jossa hän tiesi pienen kylän piilevän. Kesäilta oli vielä valoisa, hän
tunsi vainiot ja tuvat, jotka kumminkin nyt näyttivät vielä autiommilta
kuin viime syksynä. Uudet sotatapaukset olivat ilmeisesti ajaneet yhä
useampia talonpoikia pakosalle, ja nekin, joita vielä oli kylässä,
karkasivat peljästyneinä asunnoistaan, kun kuulivat ruotsalaisjoukon
tulevan. Mutta siinä papintuvassa, johon Esa ohjasi ratsunsa, istui
pappi-suutari yhä ikkunansa ääressä, nakutellen vielä iltahämärässä
saappaan pohjaa. Esa jätti miehensä ulos odottamaan, laskeutui yksin
ratsunsa selästä ja astui hämärään majaan, missä lapset säikähtyneinä
kirkaisivat, kun näkivät vihollissotilaan ovellaan. Kalpeana nousi
mustakauhtanainen suutarikin ikkunan äärestä, ja häntä kohden nyt Esa
käveli.

— Kiitos viimeisestä, virkkoi hän papille reippaasti. — Tuossa, ota
pieni korvaus haavani hoidosta; ruoastani minä täällä jo työlläni
maksoin.

— Mitä, sinäkö siinä! ... rupesi pappi huonolla saksankielellään
sopertamaan, ojentaen vierasta kohti molemmat kätensä.

— Minä, äskeinen suutarinoppilaasi, keskeytti Esa naurahtaen. —
Rauhoita lapsiasi ja naapureitasi, sillä ainakaan tänä yönä ei kyläänne
häiritä. Ja käy sitten rauhassa ostamassa omillesi ruokaa, mistä
saat...

Pidemmittä puheitta puristi Esa papin molempia käsiä ja painoi muutamia
kultarahoja hänen kouraansa. Samassa hän sentään jo poistuikin
hämmästykseen jäävästä tuvasta, ja nuo pelätyt rakuunat läksivät hänen
mukanaan ratsastamaan ryöstämättä jätetystä kylästä.

Jyri ei heti käsittänyt lyhyeen päättyneen vierailun tarkoitusta. Vasta
kun Esa paluumatkalla kertoi hänelle asiansa olkikattoiseen majaan,
rämähti tuuheaviiksinen kersantti nauramaan. Ja hän nauroi pitkän
matkan. Ei, tuollaista hellämielisyyttä hän ei ollut tavannut eikä
sellaisesta kuullutkaan koko sodan aikana, se oli hänestä sulaa
hullutusta. Täällä vihollismaassa ei todellakaan hempeillä, ei säälitä
eikä kiitetä. Otetaan, ryöstetään, isketään, — velkaa ei anneta eikä
makseta. Mutta toisekseen: tukaattinsa ansaitsi kyllä tsekkiläinen
pappi pelastustyöstään. Hänellä tuntuu todellakin olleen sydäntä,
jommoista ei näillä mailla enää tiedetty juuri kenelläkään olevan. —

Kenraali Königsmark, alkujaan saksalainen seikkailija ja
palkkapäällikkö eikä suinkaan mikään harras uskonsoturi, jatkoi
nopeaa retkeään yhä syvemmäs perintömaihin, mutta teki omienkin
alapäällikköjensä mielestä perin outoja liikkeitä, neuvotellen niistä
vain jonkun seurassaan kulkevan vieraan herran kanssa. Toisin ajoin
näytti kyllä siltä, kuin hän aikoisi rientää valtaamaan Wieniin vieviä
teitä ja siten uhkaamaan keisarivallan sydäntä, mutta seuraavana päivänä
hän taas marssitti joukkonsa pohjoisempaan suuntaan. Mikä sillä
oli mielessä? kysyivät toisiltaan jo hiukan epäillen ruotsalaiset ja
suomalaiset upseerit.

Mutta eräänä iltana, kun yöksi oli leiriydytty ja hän jälleen oli
neuvotellut tuon vieraan oppaansa kanssa, kutsui kenraali ylemmät
upseerit telttaansa puheilleen. Siellä hän heille nyt ilmoitti
tarkoituksensa olevan tehdä äkkihyökkäys Pragiin, keisarikunnan
toiseen, rikkaaseen valtakaupunkiin, perintömaiden sydämeen. Eikä sinne
enää olekaan, erästä oijustietä käyttämällä, kuin päivän matka,
ilmoitti hän. Nyt oli vain painettava läpi yön ja päivän yhteen
ponteeseen ja sitten huomisiltana yllättämällä rynnättävä pimeän
peitossa Böömin pääkaupunkiin.

Tieto tästä rohkeasta tuumasta herätti suuren riemun upseerien
piirissä. He puristivat toistensa kättä iloisina, kun taas pääsivät
sankaritöihin, ja olivat vain malttamattomat pian joutuakseen tuohon
ratkaisupaikkaan. Nopeasti kuin pakomarssissa suoritettiin senvuoksi se
viimeinen päivätaival ja saavuttiin illan suussa suureen, varjoisaan
pyökkimetsään, jossa nyt hevosten ja miesten oli levättävä yöllä
suoritettavaa hyökkäystä varten. Mutta hitaasti siinä kuluivat
jännittävät odotustunnit.

Tuo kenraalin mukana kulkeva outo mies osoittautui nyt olevan eräs
itävaltalainen eversti, jonka Königsmark oli oppaakseen palkannut, —
siis oman isänmaansa kavaltaja. Hän läksi iltayöstä ensiksi
liikkeelle leiripaikalta, sata jalkamiestä mukanaan, ja muille kävi
jännitys nyt sitäkin pingoittavammaksi. Mitä tästä tulee? Hevostensa
ääressä keskustelivat siitä rakuunat kuiskaten pimeässä metsässä.
Jyri-kersanttikin seisoi lähtövalmiina kapteeninsa vieressä ja kyseli
hiukan epäluuloisena:

— Mihin ne nuo kavaltajan mukana lähetetyt harvat jalkamiehet
pystyvät?

— Niiden tehtävänä olisi pimeän suojassa kavuta Pragin muurin yli,
tappaa vartijat ja avata portti, selitti Esa, joka upseerien
neuvottelussa oli saanut tietoonsa laaditun suunnitelman ja sen nyt
huoletta saattoi uskoa sukulaismiehelleen.

— Entäpä jos he siinä pimeässä koluten herättävätkin vartijat liian
aikaisin?

— Silloin voi kyllä koko yritys olla pilassa. Mutta itävaltalaisen
everstin kerrotaan toki tarkoin tuntevan paikat.

— Mutta onko hän edes täysin luotettava — luopio?

— Omapa henkensä hänellä on siinä pelissä...

Taas odotettiin hetkinen kiduttavassa äänettömyydessä. Koko laaja
metsä, jossa kuitenkin nyt oli tuhansia miehiä ja hevosia, oli niin
kaamean hiljainen, että siellä pienintäkin risahdusta säpsähdettiin.
Taas kysyi Jyri:

— Milloin siis tietää täältä ratsuväki lähteä liikkeelle portille
rynnätäkseen?

— Sekin hetki on sovittu, selitti Esa. — Meidän on vain pidettävä
huoli, että suomalaisinemme pääsemme ensimmäisiin hyökkäysjoukkoihin.

— Se arvoasema meille tavallisesti suodaan pyytämättämme, kehui Jyri.
— Tietysti nytkin.

Esa olikin jo illalla asettanut komppaniansa uloimmaksi metsänrintaan
ja odotti siinä nyt vain lähdön merkkiä.

Puolen yön aikaan kumahti kirkonkello siellä päin, missä kaupungin
tiedettiin olevan, kaikuen läpi hiljaisen yön. Se aiheutti pientä
hälinää ja liikettä pyökkimetsässä, miehet kun jo luulivat sitä
joksikin hälytysmerkiksi tai merkiksi siitä, että ruotsalaisten
jalkamiesten yritys oli keksitty. Mutta upseerit rauhoittivat heitä, —
se on vain pragilaisten tavallinen puolenyönsoitto. Silloin siellä myös
tapahtuu vahdinmuutos. Vielä on odotettava.

Odotettiin. Mutta kärsimättömyys ja jännitys rupesi käymään
ylivoimaiseksi. Se siirtyi miehistä hevosiinkin. Ne kävivät tömistämään
jalkojaan ja korskumaan vastakkain, — miesten oli vaikea niitä
rauhoittaa.

Silloin saapui vihdoin kenraalin teltasta sanoma ensimmäisille
rakuuna-osastoille, että niiden on nyt lähdettävä hiljaa etenemään
maastoa etukäteen tutkineiden oppaiden johdolla. Heti olivatkin
suomalaiset satulassa ja ratsastivat verkalleen metsän läpi
kivikkoaholle, jossa ratsut aluksi kompastelivat. Jyri kiroili hiljaa:

— Pirhanan pimeys, mihin tässä joudutaan?

— Pian tästä maat aukenevat, lohdutti Esa. — Näetkö tuon vuoren
ääriviivat, jotka kuvastuvat edessämme hallavaa taivasta vastaan?

— Näen, mikähän tunturi se lienee?

— Se on Valkoinen vuori, jonka rinteellä osa Pragia sijaitsee, kertoi
Esa, joka oli asemaa tutkinut kartoista. — Pian ollaan perillä.

— Entä mikä on tuo tumma viiva, joka siellä alempana ikäänkuin kiertää
taivaanrantaa, kysyi Jyri, kun oli kotvanen ratsastettu aukealla
kentällä.

— Se on kai juuri kaupungin muuri, joka meidän nyt on vallattava. Kun
sen sisäpuolella kerran ollaan, silloin ollaan myös jo Pragissa. Siltä
viivalta me siis huudamme keisarillisille lämpöiset tervehdykset!

Jo innostui Jyrikin:

— Totta jumaliste meidän on oltava ensimmäisinä sitä aamutervehdystä
huutamassa! Eikö jo lasketa ratsuja lentämään?

— Ei vielä, varoitti Esa. — Vielä hiljaa eteenpäin, kunnes
lentomerkki annetaan.

Aavemaisen hiljaista olikin se Pragia kohden verkalleen samoavan
armeijan öinen marssi. Maa kumahteli kyllä kavioiden alla yhä uusien
osastojen hiipiessä esiin metsästä kivikkorinteelle ja siellä täällä
kuului pieni kolahduskin, mutta kokonaisen armeijan saapumista ei siitä
kukaan olisi voinut aavistaa. Ja aavemaisen hiljainen oli tuossa
alempana lepäävä kaupunkikin, jonka muurinsarvet ja kirkontornit yhä
selvemmin kuumottivat kesäyön taivasta vastaan.

Etujoukko pysähdytettiin nyt, se oli jo liiankin lähellä muuria.
Miehille oli tilanne tuskallinen. Eikö tuon vallin takana siis
tapahdukaan mitään? Nukkuvatko siellä kaikki, vai väijyvätkö siellä
joukot ääneti toisiaan? — Vihdoin kuului sieltä sentään kuin pieni
mätkähdys, — vai valehteliko liian herkistynyt korva? — ei, jo kuului
toinenkin, — vartijat kai siellä kaatuvat! Pian kumahtaa tuon
jättiläismäisen, sumumaisen varustuksen takaa pientä kahakkaakin,
juoksua, ryskettä... Kuinkahan siellä käynee? — ei vain aukene portti!
Mutta samassa rupeaa kuulumaan tuttua ratinaa: rautavitjain vinguntaa,
kun laskusilta kiireellä vivutaan alas, ja raskaan rautaportin saranain
särähtelyä. Äänettömänä odottaneessa hyökkäysjoukossa tapahtuu silloin
kuin humaus; tiukalla pidetyt ohjakset heltiävät, kannukset painuvat
hevosten kylkiin ja kuin tykistä ammuttuina lentävät herkistyneet
ratsut eteenpäin. Taaempanakin kiihtyy kohta kavion kopse, vyörynä
syöksyy sieltä koko Königsmarkin sota-armeija Pragin avattua porttia
kohden. Mutta laskusillan yli ja porttiholvin läpi ovat silloin jo
karauttaneet ensimmäiset valloittajat, siinä joukossa Esa ja Jyri
suomalaisineen.

Ryntäys oli intohimoinen, vastustamaton. Tälle muurinsyrjälle
sijoitetut keisarilliset varustus-väet olivat kyllä nyt hälytettyinä
päässeet jalkeille ja kiirehtineet vastarintaan, mutta ne olivat
silloin jo yllätetyt, ne hölmistyivät, lamautuivat... Valloittajat
pakottivat puolustajat peräytymään kaupungin kapeille kaduille, joilla
taistelu sitten yöpimeällä jatkui, ja toiset ruotsalaisosastot ottivat
sillävälin haltuunsa muurinsarvet, joiden tykit he käänsivät kaupunkiin
päin. Säikähtyneet asukkaat, joiden taloihin luodit näin rupesivat
lentämään juoksivat ylisillään ulos lisäämään hämminkiä, taikka
kätkeytyivät kellareihinsa, voittajain yhä uudistuvain sotahuutojen,
”tervehdyshuutojen”, raikuessa vallatuilta kaduilta ja toreilta.

Kun aamu valkeni, oli Moldau-virran länsipuolinen osa kaupunkia, sen
uudempi ja uljaampi puoli, n.s. Pikku-Pragi, jo valloittajain käsissä.
Siellä asui kaupungin ylimystö ja yleensä sen varakkaampi väestö,
siellä olivat sen palatsit ja linnat ja komeat hallintorakennukset, ja
ne joutuivat nyt kaikki yhdessä yössä ruotsalaisvihollisten käsiin, —
hirmuinen isku ja häpeä keisarinkotkan vartijoille!

Mutta Moldau-virran yli vievää siltaa olivat peräytyneet pragilaiset
joukot sentään ehtineet puolustamaan. He olivat suuressa hädässään
keränneet apuväkeä sinne sillankorvaan, jota eivät ryntääjät kerinneet
ensi hyökkäyksellä valloittaa. Pragilaiset järjestyivät nyt kiinteästi
joen vastaiselle rannalle, ”vanhaa kaupunkiaan” varjelemaan, ja
valloittajain oli tyydyttävä siihen kaupungin rikkaampaan osaan, jonka
he yllättämällä olivat saaneet käsiinsä. Mutta olipa heillä voittoa
siinäkin. Keisarin perintömaiden sydämessä oli nyt valtakunnan toinen
kaupunki parhaalta osaltaan heidän hallussaan, kiila oli nyt todella
isketty keisarivallan ytimeen ja valloittajat valmistautuivat lyömään
sitä yhä syvemmälle.

Pikku-Pragin puoleiseen sillankorvaan oli osasto ratsuväkeä asetettu
vartioimaan, etteivät sydämistyneet kaupunkilaiset, jotka jo olivat
kokoontuneet Moldaun toiselle rannalle, pääsisi sillan yli ryntäämään
voitostaan hurmaantuneiden valloittajain niskaan. Tällä tärkeällä
vartiopaikalla komensi nyt valloituspäivän aamuna kapteeni Esa Mikonpoika
tilapäisesti kokoonhaalittuja, yön valvoneita miehiä, ja
häneltä kysyttiinkin siinä suurta valppautta. Sillä omiakin miehiä oli
siinä vaikea pitää koossa ja kurissa. Heidän teki näet niin turkasesti
mieli päästä ryöstämään valloitettuja palatseja ja kauppataloja, joista
heidän toverinsa parastaikaa tyhjensivät kultaa ja hopeaa ja
kaikkinaisia kalleuksia.

Kerran jo valtasi kurittomuus sillanvartijat. Saksalaiset palkkasoturit
yrittivät livistää pois vartiopaikaltaan kaupungille ja aiheuttivat
siten aukkoja vartioketjuissa. Sen huomatessaan tekivät pragilaiset,
jotka, todettuaan kamalan todellisuuden, nyt olivat kaikki, nuoret
ylioppilaatkin, asestautuneet pääkaupunkiaan vapauttamaan, heti hurjan,
intohimoisen hyökkäyksen sillalle, jonka he jo puolitiehen
valtasivatkin. Sillanvahteja kaatui, vaara ryöstämään hajaantuneille
valloittajille oli ilmeinen. Silloin ratsasti Esa-kapteeni itse
pistooli kädessään pakenevain eteen, ampui heistä muutamia maahan ja
pakotti toiset palaamaan riveihinsä. Rintama tiivistyi taas, ja sillan
yli ryntäävä vihollinen kohtasi murtumattoman miesseinän edessään.
Mutta Esa vaati kohta lisäväkeä sillalle, rankaisi vallattomuuteen
ryhtyneitä ja terästi valppautensa kaksinkertaiseksi.

Palavin poskin ratsasti hän siinä sitten, Jyri rinnallaan, uudelleen
järjestämiään rivejä pitkin ja kiroili saksalaisten palkkasoturien
kurittomuutta.

— Mutta milloin me tästä todella pääsemme keräämään palkkaa
yötyöstämme, murisi Jyrikin siinä vähän tyytymättömänä. — Mehän
ensiksi hyökkäsimme tähän kaupunkiin, jossa toiset nyt poimivat
hedelmiä! Katso, kuinka miehet tuollakin vetävät patjoissa ryöstämiään
pöytähopeita perässään!

— Pian kai meidät tästä vahtivuorostamme vaihdetaan, lohdutti Esa, —
siihen mennessä on meidän vastattava sillasta. — Mutta onpa siinä nyt
todellakin taas Suomen pojillakin saalista! Siinäkin kantaa Savon
rakuuna raskaita, kiiltäviä kynttiläjalkoja kädessään!

— Silkkaa hopeata, vakuutti Jyri. — Kunpa se ne Suomeen asti saisi
kannetuksi. Minä vaihdan saaliini aina heti tukaatteihin, antoipa
juutalainen siitä kuinka huonon hinnan tahansa.

— Ja tuossa taas kannetaan korennolla säkkiä, joka on täynnä mitä
kalleuksia liekin, huomautti Esa torin toiselle sivustalle katsellen.
— Eipä ihme, että sillanvahtien sormia syyhyttää.

— Ja tässä, katso, rakuuna on itse pukeutunut kullalta kimaltavaan
hovitakkiin, naureskeli Jyri. — On kuin narri, mutta keveästi siinä
kulta kulkee!

Huvittavaa jospa julmaakin oli heidän siinä katsella, kuinka Pragin
komeita palatseja nyt tyhjennettiin. Kolmikymmenvuotisen sodan, tuon
raa’an ryöstösodan, eri vaiheissa olivat Pohjolan soturit monista
Euroopan rikkaista maista anastaneet ja koonneet itselleen
määräämättömästi saalista, rahoja ja kalleuksia, jotka kyllä sitten
itse sotasijoilla enimmäkseen olivat huvenneet juopotteluun ja
hurjasteluun. Mutta mikään edellinen valloitus ei ollut heille sentään
tuottanut sellaista saaliin runsautta kuin nyt tämä Pragin yllätys. Oli
yleensä määrätty, että valloitetussa viholliskaupungissa tai linnassa
tavatut julkiset varastot, sotarahastot ja ”rahakammarit”, pidätetään
Ruotsin kruunulle, ja sitä käskyä koetettiin täälläkin noudattaa. Mutta
rajattomasti jäi silti saalistamistilaisuutta yksityisillekin
sotilaille, jotka määräajan kuluessa saivat taloista vapaasti hakea ja
ottaa mitä löysivät. Nyt oli taas päästy aarrelähteelle, ja siitä
ammennettiin ahnain kourin. Kulta ja hopea oli tietysti halutuinta
tavaraa, mutta sen ohessa otettiin kalliita kankaita, kirkkojen ja
luostarien koristeita, naisten helyjä ja miesten aseita, — kaikkea,
minkä vain saattoi muuttaa rahaksi. Pragin palatseista riitti nyt
kuitenkin puhdasta, jaloa metallia kaikille valloittajille. Sitä saivat
vielä riittävästi nekin, jotka valloituksen jälkeisinä ensi tunteina
olivat sidotut sillanvahdeiksi.

Niinpä istui tuon helteisen kesäpäivän iltana Jyrikin hikisenä ja
pohteissaan sen talon portailla, johon hänet oli majoitettu, suuri
viiniruukku vieressään ja edessään iso nahkalaukku, jonka sisältöä hän
nyt arvosteli.

— Lähtee siitä sen verran tukaatteja, että vyöni taas saan täyteen, ja
enempää en viitsikään kantaa, kehui hän siinä ruukun tyhjentämistä
avustavalle toverilleen. — Kestää juoda monta kuukautta, ja silloinhan
se on jullillaan sotamiehen elämä.

— Etkö aio säästää mitään kotiin viedäksesi, kun rauha tulee? kyseli
rakuunatoveri, jolla itsellään oli luja aikomus jättää säkillisestään
vähän vastaisenkin varalle.

— Ei sitä säästy kuitenkaan, ei sinullakaan, vakuutti Jyri vanhoilta
kokemuksiltaan. — Kannat, retuutat säkkiäsi, sota sen syö! Ja mikä
rauha tästä nyt tulee? Ei ole tullut pariinkymmeneen vuoteen, eikä sitä
tarvita nytkään, — sota se on poikaa! Terve!

Mutta ruukkunsa tyhjennettyään ja makuulleen vihdoin ojentautuessaan
pisti Jyri nahkalaukun päänaluisekseen ja sitoi vielä varmuuden vuoksi
sen sulkuhinnan ranteeseensa, ettei sitä häneltä heti ensi yönä
siepattaisi.

                                                  ⸻

Sitkeästi piirittivät ruotsalaiset seuraavina kuukausina Pragin toista,
vanhempaa puolta. Sinne kutsuttiin apuväeksi Arvid Wittenberg
Schlesiasta, ja uusi ylipäällikkö, Ruotsin nuori perintöruhtinas Kaarle Kustaa,
Pfalzin herttua, saapui itse sinne Baijerista lisäväen kanssa
valloitusta tehostamaan. Mutta Pragin uljas väestö, joka oli saanut
apujoukkoja puolustautuakseen, piti valppaasti ja intohimoisesti
puolensa, piti vielä senkin jälkeen, kun kaupungin muurit oli pitkiltä
pituuksilta ammuttu mäsäksi ja nälkäkin oli ruvennut piiritettyjä
ahdistelemaan. Ruotsalaiset laajensivat sillävälin valloitustaan
yltympäriinsä Böömissä, valtasivat Praginkin lähikaupungit ja linnat,
joihin he sijoittivat miehistöään, ja verottivat verisesti
ryöstöretkillään koko Böömin kansaa. Mutta itse Pragin vanha ydinlinna
kesti.

Se oli ruotsalaisille kiusallista. Mutta jo suoritetulla ”Pragin
valloituksella” oli kuitenkin ääretön sekä sotilaallinen että
siveellinen merkitys. Seisoivathan Ruotsin sotavoimat nyt joka
tapauksessa keisarivallan sydämessä, uhaten sen elinhermoja. Siksipä
jakelikin nuori perintöruhtinas, heti Pfalziin saavuttuaan, runsaalla
kädellä palkintoja niille, jotka olivat suorittaneet tuon rohkean,
ratkaisevan valtauksen. Ylipäälliköt ja korkeimmat upseerit saivat
arvonimiä, läänityksiä ja rahalahjoja, mitä vain tahtoivat valita, ja
alemmallekin upseeristolle annettiin auliisti palkintoja. Monet
erikoisemmin ansioituneet saivat siten aatelisarvon palkinnoksi
sankariteoistaan. Niiden joukossa oli Esa-kapteenikin, joka
ensimmäisten joukossa oli rynnännyt Pragiin ja sitten valppaasti
vartioinut Moldaun siltaa.

— Kylläpä sinua nyt koristetaan, virkkoi Jyri, kun he ensi kerran tuon
ruhtinaallisen arvonylennyksen jälkeen tapasivat toisensa
piiritysleirissä. — Kapteeni olet ja aatelismies ja ties mitä!

— Sanos muuta, virkkoi Esa miltei hämillään. Kerran arpansa
heitettyään ja sotauralle antauduttuaan oli hän tosin jo alunpitäen
päättänyt niin ponnistella, että hän tällä uralla saisi luoduksi
asemansa. Kunnia häntä oli houkutellut, eikä hän sitä tavoitellessaan
ollut säästänyt itseään eikä henkeään. Mutta Jyrin edessä hän sittenkin
oli hiukan hämillään:

— Ehkäpä sitä palkintoa onkin tullut minulle liiaksi, — kadehditko
minua, vanha ystävä?

— En, jumalaparatkoon, vastasi Jyri jyrkästi torjuen. — Juuri sinulle
suon kaikkea menestystä, jota oletkin ansainnut, suon hartaammin kuin
kenellekään muulle, kuin itsellenikään. Mitä minä, vanha, juoppo
rakuuna tekisinkään arvonylennyksillä! En kadehdi, ihmettelen vain,
mitä hyötyä sinulle tuosta uudesta säädystä mahtaa olla, kuka sitä
täällä kysyy! Eiköpä olisi raha ollut parempi?

— Kenties on sillä ”säädyllä” sentään jokin merkitys, kun palataan
rauhan oloihin.

Mutta Jyri ei tahtonut kuulla puhuttavan rauhasta:

— Jaaritteletko sinäkin niistä rauhan oloista kuin hyvästäkin
lahjasta! Etpä olisi, hitto soi, sinäkään niissä rauhan oloissa
korkealle kiivennyt. Mutta ei sitä rauhaa tulekaan, usko minua. Sota
tuottaa voittoja vuoroin toiselle, vuoroin toiselle, ja taas tappioita,
ja niiden tasoittamiseksi täytyy yhä tapella, jatkaa sotaa! Näethän,
miten tämäkin loistolla aloitettu Pragin valloitus yhä pitkistyy ja
nolostuu!...

Näkihän Esa sen ja oivalsi, että rauhan tiellä oli vielä edelleenkin
monta vastamäkeä, — ei oltu paavin puoluetta niinkään nöyryytetty,
kuin oli toivottu. Pragin väestö piti yhä puolensa, ja kuulumiset
toisiltakaan sotarintamilta eivät taas olleet suinkaan yksinomaan
hyvät. Ylipäällikön perintöruhtinaan täytyi senvuoksi lähteä Pragista
pääjoukkoineen noille läntisemmille sotanäyttämöille, jonne taas oli
joukkoja keskitettävä. Tulossa oli syksy, tiet kävivät pehmeiksi,
vaikeuttaen sotaliikkeitä, joiden silloin tietenkin pian täytyi
keskeytyä. Armeijain on kai taas pian asetuttava talvimajoihin ja
niissä varustauduttava uusiin tehtäviin, ja kuka sen tietää, mitä
sitten taas uusi vuosi tuo mukanaan?

Esa sen näki: sota jatkui yhä!

VIII. RAUHA!

Iloisena ja värikkäänä hulmusi sinikeltainen lippu linnantornin
huipulta raskaan, syksysumuisen vuoristomaiseman keskellä, taittaen sen
harmaan yksitoikkoisuuden. Mutta ne kaksi upseeria, jotka eräänä
koleana syyspäivänä seisoivat lipputornin juurella rintavarustukseen
nojaten, eivät olleet erityisen iloisella eikä värikkäällä tuulella.
Harvakseen he keskenään tarinoivat, vaipuen taas pitkiksi ajoiksi
äänettöminä tuijottamaan niihin laajoihin lakeuksiin, jotka
levittäytyivät korkean linnavuoren juurelta.

Se oli Taborin vuori ja linna, josta he noin katselivat syysharmaita
maisemia.

Kun Ruotsin armeija, turhaan yritettyään saada koko Pragin valtoihinsa,
syksyllä 1648 siirrettiin pois Baijerin rajalle, jätettiin sentään
miehistöt Böömissä vallattuihin linnoihin ilmeisesti siinä
tarkoituksessa, että Ruotsin päävoimat vielä kerran palaavat sinne
takaisin. Niin oli Pragin viereiseen Taborin korkeaan, kolkkoon
kalliolinnaan jätetty Kustaa Kurjen lipullinen, enimmäkseen suomalaista
ratsuväkeä, ja siellä se nyt oli maailmalta eristettynä. Sillä vaikka
paavillistenkin pääjoukot olivat siirretyt Pragin luota pois
ruotsalaisten Wieniä uhkaavia liikkeitä seuraamaan ja torjumaan, oli
maa kuitenkin taas vihollisjoukkojen vallassa eikä vuorilinnan
vartijain ollut yrittämistäkään sieltä mihinkään seikkailemaan. Muonaa
ja ampumavaroja siellä oli riittävästi, joten linnanväki, valppaana
pysyen, kyllä saattoi kauankin puolustautua. Mutta peräti yksinäistä ja
ilotonta oli tuossa ”kotkanpesässä” kyyhöttäväin elämä.

Rintavarustukseen nojautuneet upseerit näkivät kauas yli Pragin ja
Moldau-virran laakson aina toisiin vuorilinnoihin asti, joista
niinikään liehui Ruotsin lippu, mutta joiden kanssa he eivät voineet
olla missään yhteydessä. Toinen, Esa-kapteeni, kauan vaiettuaan
virkkoi:

— On toki lohduttavaa pelkkä tietokin, että muitakin meikäläisiä
sentään on tässä maassa. Tuo kaukainen lippu tuolta meitä ikäänkuin
tervehtii.

— Eipä näy aina sekään, vastasi toinen, linnan päällikkö Kustaa Kurki
soinnuttomasti. — Katso, nytkin vaipuu siellä maisema taas tuohon
liitävään usvapilveen, — hyi, kuinka se on märkä ja kylmä!

Miehiä todellakin melkein puistatti kostean usvapilven lähestyessä, ja
varsin alakuloisena jatkoi Kurki hetken kuluttua:

— Kuinkahan kauaksi meidät jätetäänkään tälle kallionhuipulle — ehkä
koko talveksi!

— Sitä asiaa saamme kyllä täällä itseksemme arvailla, sillä tietoja
ylipäällikön aikeista emme ainakaan tänne saa, vastasi Esa viitaten
tasangolle, jossa taas kulki osasto keisarillisia kyrassieerejä.

— Se on totta! Emmekä itse saa täältä sanaa kenellekään, vaikka meille
mikä hätä tulisi, myönsi Kurki.

— Mutta eipä meitä täällä hätä voikaan häilytellä, jos emme kokonaan
torku. Tuota vuoritietä myöten ei nouse tänne kukaan, jota emme tahdo
Taboriin laskea!

Esa osoitti vuorta kiertävää, valkoista tietä, joka koko pituudeltaan
oli linnasta nähtävissä ja sen tykeillä ammuttavissa.

— Eipä ei, yksin saamme täällä olla!

Luonnon harmaja tuntu painoi keskustelijat taas äänettömiksi. Kammolla
he itsekseen ajattelivat, että heidän täytyisi koko pitkä talvi,
kuukausi kuukaudelta, pysyä liikkumattomina tässä tunturipesässä, jonne
ei edes ääni kantanut alangolta. Mutta yhtäkkiä Esa, sinne vuoren
juurelle synkästi tuijottaessaan, vilkastui, terästi silmänsä ja
ojentausi yhä tarkemmin katsomaan.

— Eikö tuolta vuoren juurelta ratsasta pieni patrulli ikäänkuin tänne
ylöspäin? virkkoi hän vihdoin kuin omaa näköään vieläkin epäillen. —
Katsohan, sieltä se nousee kaartotietä...

— Totta tosiaan, myönsi Kurki ja kiipesi rintavarustuksen harjalle
seisomaan paremmin nähdäkseen. — Ja sillä on valkoinen riepu keihään
nenässä, — eikö olekin?

— On selvästi, totesi Esa, kun ratsastajat jo olivat jonkin verran
lähempänä. — Siinä tulee ilmeisesti jonkinlaisia airuita, mitä sitten
lienevät.

— Ehkä tuovat keisarilliset meille antautumishaasteen, arvaili Kurki.
— Mutta siinä hommassaan ne ainakin erehtyvät.

Ratsupatrulli nousi nousemistaan mutkaista tietä ylemmäs. Vuoren
juurella se oli vielä voinut hölkätä vastamaata, mutta jo alarinteellä
kävi tie niin jyrkäksi, että hevoset vain käyden pääsivät etenemään,
sittenkin aina välillä huokaisten.

Upseerit katsoivat kauan sitä nousua, — vaihteluahan siitä toki oli;
laskeutuivat sitten vallilta ja kävelivät pienen asumusrykelmän läpi
linnansa portille, josta laskusilta vei kaivannon poikki. Siinä he
odottivat saapuvia. Hetken kuluttua nämä nousivat viimeisen mäen,
viiriään yhä liehutellen, ja jo kaukaa huusivat jotakin.

— Mitä asiaa? karjaisi Kurki, joka ei heti voinut huudosta sanoja
erottaa.

— Rauha on tehty, — nyt kuuluivat nuo saksalaiset sanat selvästi
linnaan asti.

— Mikä rauha? Missä ja milloin? huusi Kurki, yhä varuillaan
kaikenlaista petosta vastaan.

— Tehty Westfalissa, yleinen rauha, kertoi jo kuuluville saapunut
itävaltalainen airut. — Sotatoimet on lopetettu, vihollisuudet
lakkaavat. Älkää ampuko!

— Siitä meidän täytyy saada tieto omalta päällystöltämme, vastasi
Kurki jyrkästi. — Siihen asti emme täältä päkähdä, emmekä ketään laske
linnaan. Pysähtykää siihen!

— Niin on sovittukin, että kaikki joukot toistaiseksi jäävät sinne,
missä olivat rauhan hetkellä, tiedotti airut. — Pian saatte
omiltannekin rauhansanoman.

Se oli ilosanoma niin suuri, ettei kukaan ensin siihen tohtinut
luottaa. Mutta jo parin päivän perästä saapuikin sille vahvistus, kun
Ruotsin pääleiristä laitettiin Bööminkin linnoihin tieto sotatoimien
lopettamisesta. Westfalissa vuosikausia käydyt rauhanneuvottelut,
alituisesti katkeiltuaan, olivat vihdoinkin marraskuulla 1648 — jo
noin viikko sitten — johtaneet rauhan allekirjoittamiseen.

Se sanoma oli siten jo, kärsinyttä ihmiskuntaa lohduttaen ja
onnellisempaa aikaa luvaten, levinnyt halki Euroopan, mutta vasta nyt
se ehti Taborin vuorelle. Minne tahansa tuo sanoma saapui, siellä
toivottomuuteen saatetut ihmiset sitä siunasivat. Rauhallinen väestö,
mikäli sitä sodan mailla vielä oli, hengähti jälleen. Ja sotajalalla
olevat asejoukotkin, jotka jo olivat ruvenneet varustautumaan uuteen
taistelukauteen, juhlivat saapunutta sanomaa. Juhlapäivän aiheutti
siten Taborinkin jylhässä kotkanpesässä lopullinen rauhantieto, eikä
silloin olutta eikä viiniä säästetty. Päämajan airut oli kyllä
ilmoittanut, että linnueen oli toistaiseksi pysyttävä siellä
paikoillaan ja entiseen tapaan vartioitava varustusta, — vasta
myöhemmin ilmoitettaisiin, minne joukot tulivat sijoitettaviksi. Mutta
sota oli päättynyt, hyökkäystä ei enää tarvinnut odottaa, ja
suomalainen rakuuna-osasto saattoi jo joskus ratsastaa vuorenhuipulta
alas laaksoon katsomaan siellä elpyvää elämää ja ostamaan sieltä
hedelmävasun tai vehnäskyrsiä. Mutta kun ensimmäinen ilon humahdus
oli ohi, rupesivat varsinkin vanhemmat soturit miettimään ja
puolihuolestuneina kyselemään toisiltaan, mitä nyt tulee, mitä tuo
maailmantapaus heille todellisuudessa merkitsee.

— Ja mikäs sitten eteen? kyseli Jyrikin eräänä päivänä Esalta, kun he
rinnakkain ratsastivat jyrkännettä ylöspäin linnaan. Hän hiveli
kämmenellään tuuheita viiksiään, niinkuin aina jonkin asian käydessä
hänelle vakavaksi, ja jatkoi edelleen miettiväisenä: — Toistaiseksi
istutaan siis toimettomina täällä tunturiketun pesässä, katsellaan
autioita vainioita ja tuota vieläkin uljasta keisarikaupunkia, joka
suotta pakotta jätettiin siihen valloittamatta, ja juhlitaan rauhaa.
Mutta entä sitten?

Esakin katseli kallionkielekkeeltä tuota päivänpaisteessa nyt
heloittavaa, kaunista Pragia ja myönsi, että se kyllä oikealla sisulla
olisi voitu siitä lopultakin valloittaa:

— Olisipa kerran vielä tehty koko väellä vihainen loikkaus tuon
mäsäksi ammutun muurin yli, niin ihme olisi ollut, ellei...

— Nyt ei sitä loikkausta enää tehdä eikä tehdä mitään muutakaan,
valitteli Jyri. — Tuo rauhanteko tuli sittenkin liian aikaisin!

Tämä väite taas Esaa huvitti. Hän huudahti:

— Vai aikaisin, — tätä sotaa on nyt kuitenkin kestänyt kolmekymmentä vuotta
! Parikymmentä vuotta olet sinäkin ollut täällä mukana, kolmatta vuotta
minä!

— Olisin tapellut täällä vieläkin parikymmentä vuotta, mikäs siinä
olisi ollut, kehui Jyri. — Muutamia arpia ehkä lisää...

— Mutta kentiespä niitä arpia sentään on jo riittävästi, virkkoi Esa
siihen vakavammin. — Arpia sekä sinussa että minussa ja kaikissa sotaa
käyneissä kansoissa. Tuossa nyt näet hävityksen jäljet edessäsi.
Vuosiin ei noilla vainioilla mitään kasva. Entä ihmiset! Leirissä
kerrottiin tuonaan, että yksin Ruotsista ja Suomesta on tänne kaatunut
yli satatuhatta miestä, joita siellä ei ole liikoja. Mistä otat miehiä
sijaan?

— Lapsista niitä kasvaa, lohdutti Jyri. — Ja mitäpä se tähän kuuluu.
Kysyin äsken: mikä tulee nyt meille eteen?

— Mikäs muu kuin rauhan työ, vastasi Esa. — Kansojen täytyy saada
toipua...

— Et nyt ymmärrä minua, valitti Jyri. — Mitä tulee meistä,
sotilaista, mihin me nyt ryhdymme?

— Palaamme kotiin rauhan töihin mekin...

Jyri sylkäsi, se vastaus ei häntä miellyttänyt. Tuossa oli juuri se
kipeä kohta, jota hän, vanha sotakarhu, oli näinä päivinä itsekseen
pohtinut. Hän ei voinut omalta kohdaltaan ajatella täydellistä elämän
muutosta; rauha oli tosiaankin tullut hämmentämään hänen juurtuneet
elämäntapansa. Jyri sytytti piippunsa ja sylkäsi uudelleen:

— Hyi hitto, vai kotiin maata kääntämään ja lantaa vetämään, — ei
tullut mitään! Ja juomaan piimää, ajatteles, piimää...! Siihen ei enää
taivu vanhan soturin luonto. En malta odottaa vuotta tai kahta, kunnes
kaskesta kasvaa vilja, rutosti täytyy minun saada satoni! Ja minun
täytyy saada ratsastaa, retkeillä, tapella ja juoda, — muuten
menehdyn!

— Pian totut kyllä rauhan toimiin sinäkin, lohdutti Esa. Mutta Jyri
oli jyrkkä:

— En totu, — tuskin enää totut sinäkään, sen verran olet jo saanut
suoniisi sodan viiniä. Hä, rauhanko toimiin? Turun akatemiaanko vaiko
Kiurusalmen sydänmaille, — mitä siellä?

— Emmehän voi sodan päätyttyä kauan virua täälläkään vierailla mailla,
järkeili Esa. — Toistaiseksi tietenkin pidetään täällä Ruotsin väkeä
varmentamassa valloituksiamme, mutta kun rauhan ehdot ovat täytetyt,
palaavat kaikki kotiin.

Jyri vain yhä tuskitteli:

— Sehän tässä juuri onkin surkeata! Vai lähdet sinä todellakin täältä
kaipaamatta näitä taistelujen ja voittojen aikoja ja paikkoja?

— Ehkä niitä joskus kaipaankin, mutta eihän se muuta asiata. Vai mitä
aiot sinä?

— En tiedä. Soturin ammattia olen ikäni harjoittanut, ja eiköhän
maailmassa sentään vieläkin tarvittane kunnollista kersanttia. Otan
pestin missä väessä tahansa — paitsi paavillisessa...

— Nyt puhut liikoja, nuhteli Esa. — Vetää kai sinuakin sentään
kotimaa, Karmala ja omaisesi...

— Vaikka vetäisikin, en tahdo sinne palata, — en sovi sinne enää,
vakuutti Jyri. — Mutta mikä sinne sinua oikeastaan vetää? Minne menet
Suomeen palattuasi?

Niin, se kysymys oli joskus lennähtänyt Esan mieleen, vaikkei hän ollut
koskaan pysähtynyt näitä asioita pohtimaan. Minne tosiaankin? Köyhäin
omaistensa luo sydänmaalle ei hänen ollut menemistä, eikä ollut hänellä
muuallakaan tyyssijaa... Hiukan nolona hän myönsi Jyrille, ettei
hänellä ole pesäpaikkaa kotona rauhan oloissa ja että täällä
sotasijoilla nyt on oikeastaan hänenkin kotinsa. Tavallaan hän kyllä
kotimaahan kaipasi, mutta mikään erityinen seutu ei häntä sinne
vetänyt.

— Näet sen, riemuitsi Jyri, — näillä sodan mailla meidän on paras
olla! Kunhan päästään pois tästä kotkanpesästä, väljenee kyllä taas
maailma kelpo sotureille!

Näitä tarinoiden olivat toverukset jo palanneet vuorilinnaan, jonka
edustalla vapauttaan viettävät rakuunat nyt ilkamoivat, löivät painia
ja heittivät kiekkoa. Siinä Jyri ja Esa erosivat, edellinen viemään
hevoset talliin, jälkimmäinen kiivetäkseen yksinäiseen, ilottomaan
majoituskammioonsa, jossa hän tiesi tuntien hitaasti kuluvan. Linnan
kapeita kujia kävellessään mietti Esa yhä äskeistä keskusteluaan Jyrin
kanssa. Setä on kai oikeassa: minnepä hän palaisi siellä Suomessa,
jossa kukaan ei häntä odota? Ja hän tunsi tosiaankin suonissaan siksi
vahvan virran ”sodan viiniä”, että hän kyllä sen merkeissä mieluimmin
jatkoi elämistään... Parasta lienee hänen edelleen koettaa hankkia
toimeentulonsa upseerina ja sitä varten pysyttäytyä täällä totutuilla
sotatiloilla.

Jyrin mietteet taas rupesivat käymään aivan päinvastaiseen suuntaan.
Hän istui sinä iltana pitkään tavanmukaisen olutkannunsa ääressä, mutta
ei paljoakaan maistellut, — olut tuntui tänään karvaalta. Hän
ajatteli, että tällaistako remuamista se hänen elämänsä aina tulisi
olemaan: uusi humala joka päivä, vähittäistä sortumista yhä alaspäin.

— Ja mikä sitten lopuksi?

No, mitäpä väliä oli hänestä, Jyristä, enää! Hän oli nyt kerta
kaikkiaan tottunut elämässään vain tappelemaan ja juomaan, juotua taas
tappelemaan ja tappelun jälkeen ryyppäämään, — sitä elämäntapaansa hän
ei enää voinut muuttaa. Raakaan ja hurjastelevaan soturielämään hän oli
pitkinä sotavuosinaan niin piintynyt, että se oli muuttunut hänen
luonnokseen. Mutta hän oli nähnyt sen vievän monen miehen jo nuorena
perikatoon. Heistä oli kaukaiseen kotiin kerrottu, että he muka ovat
sankareina kaatuneet sotatantereelle, vaikka he tosiasiassa olivat
sortuneet viinin ja niiden naisten seuraan, jotka jokaista armeijaa
aina seurasivat... Ja siinä olutkipon ääressä mietiskeli hän nyt,
soisiko hän todella Esankin, suosikkipoikansa, ainaiseksi piintyvän
tähän elämään. Soturielämästä oli Esa toistaiseksi aika hyvin
selvinnyt, sillä tehtävät olivat hänelle nopeasti seuranneet toisiaan.
Joi kyllä Esakin toisinaan, otti miesten seurassa hyvänkin hutikan,
mutta hoiti silti asiansa... Mutta jos hän nyt jää jatkuvasti
leirielämään, varsinkin pitkiä joutoaikoja viettämään, niin hän sortuu
varmasti hänkin, kuten kaikki!

Näistä mietelmistä lähti Jyrin päässä itämään ajatus, joka vähitellen
valtasi hänen mielensä kokonaan ja rupesi häntä yhä enemmän
viehättämään. Ja eräänä aamuna kapusi hän Esan yksinäiseen
majoituskammioon, astui kolisten ovesta sisään ja virkkoi heti
tervehdittyään:

— Tulin vain puhumaan siitä kotiinlähdöstäsi, josta tuonaan
keskustelimme. Sinulla tuntui olleen kaipuu Suomeen, ja se on, piru
vie, sittenkin järkevä kaipuu!

— Kuinka niin, Jyri, olit aivan toista mieltä silloin, ihmetteli Esa.
— Vai joko sinuakin ainainen leirielämä tympäisee?

— Minusta ei ole nyt kysymys, selitti Jyri, — milloin tympäisee,
milloin ei. Mutta oli puhetta siitä, että sinä et tiedä, minne siellä
Suomessa lähtisit ja asettuisit. Nyt olen miettinyt, että on siellä
sentään sellainenkin paikka.

— Vai jo sen keksit, pilaili Esa. — Missä siis?

— Karmalassa — siellä ei nykyisin ole isäntää. — Jyri puhui kuin
omia etujaan valvoen. — Talossa tarvitaan isäntä, ja Karmala on, kuten
tiedät, nyt minun taloni.

— Tiedän. Ja nyt siis tarkoitat, että minä lähtisin sinne sinun
taloasi isännöimään, niinkö?

— Et minun taloani, vaan omaasi, oikaisi Jyri.

— Ettäkö siis ostaisin sinulta Karmalan, koetti Esa arvailla toverinsa
hiukan hämäriä tuumia. — No, miksei, onhan minullakin vähän
tukaatteja. Mutta miksipä et lähtisi taloasi itse isännöimään?

— Selitin sinulle jo tuonaan, ettei minusta sinne enää ole; en voisi
enää tottua ummehtuneisiin maaoloihin, se asia on siis selvä. —
Siihen ei Jyri sallinutkaan enää kajottavan, kun Esa sitä vielä
yritteli. — Enkä tarvitse sinun tukaattejasi, niitä on itselläni
tarpeeksi, ja jos loppuvat, hankin niitä uusissa sodissa uusia.

— En sinua nyt kuitenkaan ymmärrä, Jyri, ellet aio Karmalaa minulle
myödä, virkkoi Esa vakavana.

— En myö, koveni Jyri. — Tiedänhän, että muutamilla niistä
kultarahoista, joita täällä olemme koonneet, voisit ostaa Suomen
köyhtyneiltä talonpojilta ison tilan, ehkä useampiakin. Mutta tahtoisin
sinun asettuvan juuri Karmalaan, jonka puolesta nyt kolmatta vuotta
olet suorittanut ratsupalvelusta, ja siksi lahjoitan sen sinulle...

— Lahjoittaisit pois oman talosi, — ei, Jyri, joit varmaan eilen
liian kannun! — Esahan oli tottunut hyvänahkaisen sukulaisensa
auliuteen, mutta tämän tarjouksen hän kuitenkin heti tahtoi torjua. —
Sittenhän sinulla ei olisi mihin mennä, kun kerran lopultakin palaat
loppuiäksesi kotimaahan.

Mutta Jyri pysyi kiinteästi päätöksessään:

— Katsos, Esa, minä en osaa muuta kuin sotia ja rähjätä ikäni loppuun
asti. Mutta sinä voit vielä sopeutua rauhan oloihin, hoitaa maata,
käydä kalassa... Tahtoisin, että sen tekisit Karmalassa, jonka en soisi
joutuvan ventovieraille...

Vähitellen rupesi Esa ymmärtämään ystävänsä ajatuksenjuoksua ja hänen
hyvää tarkoittavaa tarjoustansa. Mutta vielä hän sittenkin väitteli
vastaan:

— Sinulla on siellä kotona omaisia, äiti ja sisko. Niiden etuahan
sinun on lähinnä ajateltava.

— Sitäpä tässä juuri piru vie ajattelenkin, kiivaili nyt Jyri. —
Hehän juuri turvaa tarvitsevat, isäntää taloon. Sinä annat tietenkin
heidän elää Karmalan mailla niin kauan kuin haluavat ja tarvitsevat,
onhan siellä lääniä. Heille vie nämä terveiseni ja kerro, että heidän
ja Karmalan hyödyksi lähetän sinut sinne isännäksi.

Esa oivalsi nyt, että hänen rehdin sukulaisensa tahto ja päätös oli
horjumaton, ja häntä rupesi todella itseäänkin miellyttämään tuo
ajatus, että hänellä sittenkin olisi Suomessa sellainen paikka, jonne
voisi mennä ja jossa voisi ruveta toimimaan. Mutta asia ei ollut
hänestä sittenkään niin aivan selvä. Hän puhui vielä epäillen:

— Mutta talo on sinun. Kuka minua uskoisi; jos sinne tulisin eräänä
päivänä ja ilmoittautuisin Karmalan isännäksi.

Silloin Jyri hypähti pystyyn Esan vuoteen reunalta, jossa hän oli
tarinoidessaan istunut, ja huudahti:

— Juuri niin, sitähän varten tänne läksinkin, että se asia tehdään
heti selväksi. Meidän on tässä nyt kirjoitettava paperit, lujat
luovutuskirjat, joihin sitten hankitaan todistajat. Lahjakirja ja kirje
äidilleni sekä Sysikorven papille, jonka luona kolmatta vuotta sitten
kävin suku- ja perintöasioitani selvittämässä.

Ja kun Esa vielä epäillen katseli Jyrin yltyvää innostusta, kimmahti
tämä:

— No helkkarissa, on kai entisellä ylioppilaalla ja nykyisellä
sotakapteenilla sen verran paperia ja hanhensulkaa...

Olihan sitä, mutta Esa pyysi setäänsä vieläkin punnitsemaan asiaa.

— Hiiteen kaikki puntarit, olethan sinä minun lähin miehinen
perilliseni ja tämä hanke on ollut mielessäni jo Kiurusalmen
asti. Mutta minä voin kuolla kupsahtaa jo
kuukauden perästä, kaatua tuohon kivimäkeen yhtä helposti kuin
sotarintamaan. Siksi asia selväksi heti, — tuo paperia!

— Tuossa on...

— No, istu siis kirjoittamaan, minä sanelen. Olenhan kyllä
maailmantaipaleellani oppinut senverran kirjoitustaitoakin, että voin
piirustaa nimeni ja vähän muutakin, mutta tähän ei taitoni riitä.
Kirjoita tähän tapaan...

Jyri käveli kivilattiaa edestakaisin ja ilmoitti katkonaisesti mutta
selvästi tahtonsa. Rakkaalle sukulaiselleen ja asetoverilleen Esaias Mikonpoika Sillalle
luovutti hän Karmalan kantatilan Sysikorvessa
kaikkineen, mitä siihen kuuluu maata ja irtaimistoa. Äiti ja sisko
saavat asua Kamalassa kuolemaansa asti, ja sama oikeus tulee vanhalle
Aarolle. Tätä tahtoaan hän käski kaikkein viranomaisten ja kaikkien
sukulaistensa totella ja noudattaa.

— Lue se minulle, komensi Jyri. — Hyvä on. Ja sinä suostut ottamaan
tilan haltuusi ja siitä vastaamaan — hyvä! Sitten vain: Päivätty
Taborin linnassa, Itävallan Böömissä marraskuun 25 päivänä 1648.

Kun Esa oli päiväyksenkin kirjaan pannut, siirtyi Jyri itse
juhlallisena pöydän ääreen ja piirusti hitaasti, kankealla kädellä sekä
suurin kirjaimin, siihen alle:

Göran Tuomaanpoika
Sotakersantti.
Sysikorven Karmalasta.

— No, nyt se on tehty, hörähti hän sitten hyvillään ja nousi kuin
vapautuneena pöydän äärestä, johon hän uudelleen istutti Esan. Tämän
oli näet laadittava kirje Jyrin äidille, jolle kersantti ilmoitti
lahjoituksestaan, mainiten, ettei hän nyt itse palaa kotiin ja että hän
näin on tahtonut taata rakkaimpainsa turvallisen olon. Sen kirjeen hän
taas luetti itselleen. Mutta samassa hän sieppasi paperin ja asettui
itse vielä piirtämään siihen muutamia töhryisiä rivejä. Ne hän äkkiä
kuivasi hiekalla, käänsi kirjeen kokoon, vaatien vahaa sinetiksi. Ja
miekkansa kahvan päällä hän painoi sinettinsä vahaan.

Äitinsä kirjettä näin sulkiessaan tuntui vanhasta kersantista, kuin
hänen kätensä olisi vähän vavahtanut, ja Esastakin näytti, kuin
kersantin silmä tuokion ajan olisi ollut kostea ja kuin noiden
karkeiden kasvojen lihakset olisivat tuokion värähtäneet. Taisipa
tosiaan piintyneen soturin rinnassa läikähtää joku muistojen tuoma
hellä tunne. Mutta tuokion se vain siltä näytti. Seuraavassa hetkessä
Jyri jo kuin vaivautuneena hypähti pöydän äärestä, ojenteli
jäykistyneitä jäseniään ja huudahti:

— Hiiteen kirjoitustyö, siinäpä vasta kuuma tulee! Mieluummin
piirtelen miekallani viiruja vallonien selkään kuin paperille noita
koukeroita! Vie tämä kirje äidilleni, kun aikanaan saavut Sysikorpeen,
ja kerro, että kyllä hänen poikansa täällä maailmalla hyvin menestyy,
— terveiset vie!

Ja kun Esa vielä Jyrin neuvojen mukaan oli laatinut kirjeen Sysikorven
papille, huudahti kersantti hilpeänä:

— Nyt se työ on tehty, ja hitto soikoon, sen päälle kannattaa meidän
saada viinisarkka, parasta mitä Taborin linnassa lie.

Lahjakirjan pisti hän povelleen ja, torjuen Esan kiitosyritykset,
kiiruhti sanomaan:

— Nyt liikkeelle! Tähänkin tarvitaan todistajat ja niidenkin täytyy
saada kannu, — ulos vain nyt sinä Karmalan uusi isäntä!

Sillaikaa kun asiakirjan tekijät ja todistajat vuorilinnan kapakassa
kallistivat harjakannuja, saapui Taborin linnaan ruotsalaisten
päämajasta uusi airutpatrulli. Se toi tiedon, että Böömin linnoissa
olevat varustusväet saivat jo kohta jättää miehityspaikkansa ja että
heidän tuli siirtyä nimitettyihin majoituskaupunkeihin Saksassa, josta
vapautuneiden armeijain ensi osastoja vähitellen ruvetaan lähettämään
kotimaahan. Mutta niiden upseerien, jotka heti tahtoivat palata kotiin,
oli henkilökohtaisesti ilmoittauduttava suoraan päämajaan.

Tämän sanoman johdosta kohisi korkealla olevassa vuorilinnassa jo
vilkas, iloinen lähtövalmistusten hurina, kun Esa ja Jyri pitkän
pitorupeaman jälkeen nousivat viinikellarista ihmisten ilmoille. Kaikki
lähtivät näet mielellään pois tästä kolkosta ”kotkanpesästä”; miehet
keräilivät kiireellä kokoon tavaroitaan ja saalissäkkejään ja sukivat
hevosensa kiiltäviksi kuin juhlaan. Näkyihän tässä jo solmitun rauhan
ensimmäinen seuraus, päästiinhän pois vihollismaasta, jonka asukkaat
siitä iloitsivat ainakin yhtä innokkaasti kuin lähtijät; olihan edessä
ensi taival kotimaata ja rauhan oloja kohden.

Sukulaismiehet katselivat sitä hurmaa hetkisen, haihdutellen viinin
huuruja päästään, ymmärsivät piankin asian ja ymmärsivät miten se
heihinkin kohdistui.

— Sinä Esa siis ajat täältä suoraan ylipäällikön päämajaan, eikö niin?
virkahti Jyri, vieläkin sentään hiukan päästään pyörällä.

— Niin siis nyt käynee, jos tästä todella on ruvettava talonisännäksi
Suomeen, vastasi Esa vieläkin vähän epäillen.

— Sen jo lupasit, muistutti Jyri. — Lähde vain heti matkaan, ja aja
suoraan Karmalaan! Täällä sinulla ei ole enää mitään tekemistä.

— Entä sinulla, tännekö jäät? kysyi Esa vielä kerran.

— Jään varmasti, vastasi Jyri. — Näillä vanhoilla sotatiloilla voi
minulla vielä olla jotakin voitettavana. Täällä viihdyn, täällä minun
on elämäni ja työalani.

— Ja milloin sitten tavataan? kysyi Esa hetken kuluttua alakuloisesti,
ymmärtäen, että heidän tiensä nyt tässä eroavat, että heidän on
lähdettävä tekemään matkavalmistuksia eri suunnille.

— Kun taas uusi sota syttyy, silloin meidän on taas molempain oltava
mukana, vannotti Jyri. — Laitan sinulle silloin Karmalaan sanan, missä
vain lienenkin. Ja varmasti olen siellä, missä suomalaisia rakuunoita
tarvitaan, — sinne sinunkin on silloin riennettävä!

— Sinne riennän silloin, lupasi Esa. — Mutta toivonpa, että tämän
sodan päätyttyä siihen aikaa kuluu.

— Vuosi enemmän tai vähemmän, me tapaamme kyllä toisemme, vakuutti
Jyri. — Siihen mennessä: terve! Ja säilytä kirjeet visusti ihotakkisi
povella!

— Terve Jyri!

Olisihan Esan tehnyt mieli vielä lisätä jotakin hyväntekijälleen. Mutta
tämä mennä viiletti jo muiden rakuunain seurassa näiden yhteistä
majapaikkaa kohti.

Ennen pitkää lähtivät ensimmäiset osastot Ruotsin vartioväkeä
laskeutumaan alas Taborinlinnasta ja ne lisäsivät vauhtiaan, kuta
lähemmäs pääsivät tasaisia teitä, jotka veivät heitä ensi taipalille
rauhan oloja ja kotimaata kohti. Pitkä, julma, verinen sota oli
päättynyt, maailmassa oli taas rauha, se tuntui umpinaisesta linnasta
laskeutuvista sanomattoman hyvältä. Sillä sitä siunasivat sydämissään
nekin, joille sota oli muuttunut elinkeinoksi, mutta jotka verisestä
työstään kuitenkin kernaasti lepäsivät, ja nauttivat levostaan.

IX. JYRIN KIRJE.

Katveessa navetan kupeella seisoi eräänä kevätaamuna kaksi naista,
katsellen ulos karjapihan takaisille, jo lumettomille pelloille.
Seisoivat siinä liikahtamatta, silmissään hämmästystä ja paheksumista,
seuratessaan kesannon ja kankaan yli edestakaisin kiitäviä ratsuja ja
kuunnellessaan sieltä kajahtelevia komentosanoja, ja he siunailivat
hiljakseen sitä jumalatonta menoa pyhäaamuna. Kun ratsut olivat
loitonneet kesannon takaiselle aholle, jonne kavioiden töminäkin
häipyi, virkkoi vanhempi nainen nuoremmalle kätensä ristien:

— Sellaista ryskettä soi nyt Karmalan hiljaisilla mailla. Mitähän
siitä naapuritkin sanovat? Ja mikä siitä lopuksi tulee?

Mutta nuorempi nainen naurahti ja virkkoi rauhoittaen:

— Anna miesten joskus remahdella, äiti, ei ne sillä taloa hävitä.

— Mutta mitä mieltä on tuossa tuommoisessa?

— Ka, Esa ei ole tietenkään vielä voinut päästä kaikista
rakuunatavoistaan, hän kaipaa kai joskus noita sotaliikkeitä ja
hurjastelua. Tehdäänhän täällä sillävälin sentään työtkin
säännöllisesti.

— Mutta rengitkin sinne pelloille turhia reuhtomaan! — pelottaa minua
tällainen uusi komento.

— Älä pelkää, rengitkin ovat siitä vain mielissään, lohdutti tytär.
Mutta hän viittasi samassa aholta taas saapuvaan joukkoon. — Katso,
katso äiti, kuinka kapteeni siinä taas lentää ojien poikki ja aitojen
yli, tulee sieltä kuin tuulen pyörre!

— Herra varjelkoon, ettei vain aja hevostaan ja itseään
aidanseipäisiin, huokaili vanha nainen.

— Ei, näetkö, taitavasti hän hyppyyttää kimonsa seipäiden välitse,
noin, toisten täytyi kiertää veräjän kautta!

Nauraa hohotellen palasivat nuo kuusi ratsastajaa karjapihan
takaiselle tanhualle ja järjestäytyivät siinä taas uuteen yritykseen.
Ratsu-upseerin asussa ajava nuori päällikkö antoi siinä miehille
neuvoja ja ohjeita, näytti, miten hevonen saadaan loikkaamaan aidan yli
ja miten siinä mies varmimmin pysyy satulassa. Ja taas kiiti
ratsujoukko kesannolle sekä sen takaiselle petäjikköaholle. Naiset,
jotka ratsastajain tullessa olivat vetäytyneet taloon piiloon, tulivat
taas uteliaina esiin katsomaan tuota menoa, joka heitä kaikesta
huolimatta huvitti.

Vanhempi heistä oli Karmalan Leena-muori, Jyri Tuomaanpojan äiti, joka
edelleen piti talossa emännyyttä. Ja tyttö, jonka silmät niin iloisina
seurasivat ratsujen lentoa, oli Marja. Nämä talon kanta-asukkaat
arvostelivat vielä hiukan epämääräisesti ja eri tavoilla talon uutta
isäntää, tuota ratsastajain johtajaa, Esa Mikonpoikaa, joka pari kuukautta sitten
oli palannut Saksasta ja saapunut Karmalaan. Koettihan
tuo nuori sukulaismies olla toimelias ja topakka talon töissä, mutta
kovin äkkinäinen hän vielä oli niitä johtamaan. Ja tuollaisia uusia
tapoja ja menoja, joita hän toi hiljaiseen maalaistaloon, ei vanha
emäntä voinut ollenkaan hyväksyä. Vielä navetan luota lähtiessään,
maitokiulu kädessään, hän hiljaa motkotti:

— Ei tuosta hyvää tule, — kunpa olisi Jyri itse palannut kotiin!

— Hän ei raskinut palata, totesi tytär. — Ja katsotaanhan nyt, miten
täällä asiat luistavat.

Eräänä talviaamuna oli vieras sotakapteeni kahden rakuunan seuraamana
ajanut pihaan ja esittänyt emännälle Jyrin terveiset ja kirjeet. Miltei
häpeissään oli hän näyttänyt saamansa lahjakirjan ja kysynyt nöyränä ja
hyväntahtoisena sukulaismiehenä, hyväksyykö Leena hänet taloon
isännäksi. Vanhalle emännälle oli hänen poikansa vakava tahto, joka
noista kirjeistä näkyi, kuin käsky, ja hän oli siihen heti alistunut.
Nuori tulokas olikin luvannut tehdä parhaansa, jotta talon naisilla
olisi Karmalassa hyvä olo, ja emännän suostumuksella oli hän sitten
hankkinut viranomaisten vahvistuksen omistusoikeuteensa. Sillävälin oli
hän jo Aaron avulla ruvennut ottamaan selkoa töistä kotona ja
ulkotiloilla ja koettanut niihin itsekin paneutua.

Joka tapauksessa oli uuden isännän tulo Karmalaan sen entisiä eläjiä
yllättänyt ja huolettanutkin. Mutta alku meni sentään hyvin. Esa oli
vienyt sotilaspukunsa sulkahattuineen ja kannussaappaineen aitan
ylisille, sekä omansa että rakuunainsa, jotka hekin olivat kohta
saaneet ryhtyä talon töihin, halon hakkuuseen ja Jyrin pilkkaamaan
lannanvetoonkin, mihin sotaratsutkin olivat saaneet tottua. Uutta
työvoimaa tarvittiinkin niillä ulkotiloilla, jotka Plootu-Mikkeli
aikoinaan oli itselleen ostellut ja jotka hänen perintöinään nyt
olivat langenneet päätilaan. Vanha saituri ei näet ollut ennen
kuolemaansa voinut määrätä mitään omaisuudestaan, ei tiloistaan eikä
rahoistaankaan, joiden kätköpaikkaa ei oltu koskaan löydetty. Oli kyllä
haettu, tutkittu varsinkin vanha nauriskuoppa, mutta turhaan, eikä
siitä aarteesta nyt sen enempää puhuttu. Karmalan maat olivat laajat,
ja niiden viljelemisestä oli talolle riittävästi työtä ja tulojakin.
Hyvin siellä elettiin. Hyvin meni kaikki uuden isännän tultuakin, ja
vanha Aarokin mieltyi häneen pian. Viikko tehtiin työtä. Mutta sen
päätyttyä haki Esa aitasta sotapukunsa ja satulansa ja lähti
rakuunoineen ratsastamaan talvisia teitä myöten toisiin kyliin ja
pitäjiinkin. Ja nyt keväällä oli hän ruvennut opettamaan talon
nuoremmille rengeillekin ratsastustaitoa, jotta hänellä olisi komeampi
seurue, kun joskus lähtee vierailemaan paikkakunnan toisten, sodasta
palanneiden upseerien luo.

Sellainen harjoitus oli ollut se, jota Karmalan naiset navetan kupeelta
tänä päivänpaisteisena sunnuntai-aamuna olivat katselleet. Nyt
se jo päättyi, miehet palasivat tallille, sukivat hevosensa ja
valmistautuivat murkinalle. Läpilämmenneenä, ruumiiltaan norjana ja
mieleltään hilpeänä, tuli sieltä Esakin pihaan ja tervehti reippaasti,
milteipä sydämellisesti, vanhaa emäntää, virkkaen iloisena:

— Vai jo siunailitte muori kulta tätä töminää. Ei siinä mitään vaaraa
ole; vanha sotaveri se vain vaatii toisinaan vähän ratsastusliikettä,
ettei se suoniin patoutuisi. Pelkäsittekö?

— Hirveätähän sellainen meno on meistä maalaisista, toruili emäntä,
kuitenkin ilman suuttumusta äänessään.

— Mutta eikö se samalla ollut komeaa? kehahti Esa hyväntuulisena.

— Saattaa olla, oudolta se vain tuntuu varsinkin näin pyhäaamuna,
jolloin muut menevät kirkkoon, moitiskeli emäntä edelleen.

— Niin, todella, pyhäaamuhan nyt on, sitä en taas muistanut, myönsi
Esa melkein katumapäällä. — No, ensi pyhänä lähdemmekin kaikin
kirkolle.

— Sinnehän olisi mentävä joka pyhä, mutta ne vanhat, hyvät tavat ovat
viime aikoina ruvenneet höltymään.

Näin nuristen kuupitti vanha emäntä pirttiin, melkein itsekin
ihmetellen, että eihän tuolle iloiselle, hyvänahkaiselle kapteenille
voi edes suuttuakaan. Ja hetken kuluttua hän tuvan ovelta
ystävällisellä äänellä huusi miehiä sisään murkinoimaan.

Ennen ruualle menoaan pistäytyi Esa riisumaan miekkavyönsä siihen
pieneen kamariin, joka oli talon molempien tupien välissä ja joka nyt
oli varattu hänelle, isännälle asuinhuoneeksi. Ovi oli sieltä auki
toiseen tupaan, jossa talon naisilla oli rukkinsa ja kangaspuunsa. Sen
pöydällä näki hän kuluneen, ryppyisen kirjeen, jonka hän heti tunsi
Jyriltä talvella tuomakseen ja itse kirjoittamakseen kirjeeksi. Sen oli
siis ainoaa poikaansa kaipaava äiti taas kaivanut arkustaan esille, kai
luettaakseen Marjalla itselleen nuo rakkaat terveiset uudelleen. Esa ei
ollut koskaan nähnyt, mitä Jyri oli siihen kirjeen loppuun itse
kankealla kädellä töhertänyt, kersantti kun oli sen siellä Taborissa
heti sulkenut... Nyt valtasi hänet äkkiä poikamainen halu katsoa, mitä
se kersantti siihen vielä oli piirustanut. Hän piipahti tyhjään tupaan,
lukaisi pöydällä olevan kirjeen tuhruiset loppurivit, — mutta samassa
hän kiireellä pyörähti takaisin, palasi huoneeseensa häpeissään ja
punastuneena, ikäänkuin olisi tavannut itsensä pahanteosta.

Niin hän oli tavannutkin! Esan täytyi vielä viivähtää tuokio
kammiossaan, ennenkuin hän saattoi mennä isoon pirttiin murkinoimaan.

Ihme, ettei Esa itse ollut koskaan tullut arvanneeksi, mitä Jyri siihen
kirjeensä loppuun oli äidilleen kirjoittanut, ihme, ettei hän sitä
ollut ymmärtänyt jo lahjakirjan saadessaan! Olihan tuo karskin, mutta
pohjaltaan hentomielisen kersantin toivomus kuitenkin niin luonnollinen
ja helppo käsittää. Sitä hän oli tietysti alunperin tarkoittanutkin, —
nyt se toivomus yhtäkkiä aivan hämmensi Esan ajatukset ja särki hänen
hilpeän mielialansa. Sillä näin oli Jyri siihen kirjeen alasyrjään
raapustanut:

”Jos Esa ottaisi Marjan emännäkseen, niin se olisi minulle mieleen.
Mutta anna Esan tehdä tahtonsa mukaan!”

Kertaakaan ei se ajatus ollut välähtänyt Esan mieleen. Hän ei yleensä
vielä koskaan ollut ajatellut naimisiin menoaan, eipä ollut hän
yhteenkään naiseen vakavammin kiintynytkään... Niin no, tietysti Agneta Horniin,
mutta sehän oli vain hänen impi-ihanteensa... Olihan hän tosin
jo Turun aikoina ja sitten sotavuosinaan tavannut tyttöjä, joiden
kanssa hän mielellään oli naljaillut, mutta ne olivat häneltä aina
jääneet kaipauksetta ja kivutta. — Naimisiin! Olisihan hänen pitänyt
ainakin Karmalaan tultuaan heti ajatella, että taloon tarvitaan pian
nuori emäntä, kun vanha ei enää kauan jaksa hoitaa isoa taloutta, mutta
ihme kumma, se ajatus oli pysynyt hänelle vieraana.

Ja nyt yhtäkkiä! Juttu oli oikeastaan jo selvä. Puoliso, emäntä, oli
hänelle valittu ja määrätty jo samalla, kun hän sai tilan. Nyt hän
yhtäkkiä ymmärsi, mitä häneltä tässä talossa odotetaan: hänen tulee
tietysti noudattaa hyväntekijänsä selvää toivomusta! Tämä oli
varmaankin vanhan emännän ajatus, ehkäpä Marjan itsensäkin!

— Marjan, niin, millainen hän on? aprikoi Esa hiljaisissa
mietteissään vakavana ja umpimielisenä istuessaan miestensä keskellä
murkinapöydässä. — Joka päivähän hänet olen nähnyt, tuossahan se
istuu nytkin edessäni, mutta en ole koskaan pannut merkille... Niin,
hiljainen, vaatimaton maalaistyttö se on, poskiltaan punakka ja
varreltaan tanakka — roteva työihminen, huolellinen ja järkevä, on
kuin luotu ison talon emännäksi... Niin, miksei...?

Mutta sittenkin! Naimisiin Marjan kanssa, — se ajatus oli Esasta niin
huimaavan uusi ja vieras. Epäilemättä se on terve ja järkevä ajatus,
luonnollinen asiainjärjestely: talo jäisi siten vanhaan sukuun ja
tulisi hyvin hoidetuksi... Mitä mahtaa siitä tyttö itse ajatella? Hän
tuntee tietysti Jyrin kirjeen ja toivomuksen, hän ihmettelee ehkä Esan
kömpelyyttä ja hitautta. Vähän oli Esa Marjaa puhutellut, silloinkin
vain arkiasioista. Mutta joskus oli hän tavannut Marjan ikäänkuin
häneen, Esaan, salaa katsomasta... Miettikö tyttö silloin tuota enonsa
toivomusta, jota uusi isäntä ei näyttänyt ollenkaan älyävän, ja
mitenkähän Marja häntä sen johdosta arvosteli...?

Nämä kysymykset työntyivät päällekkäin Esan mieleen hänen siinä
popsiessaan kalakukkoa ja naurishauvikkaita, ja hän kävi siitä yhä
vakavammaksi, — puhe ei sujunut nyt ollenkaan. Hän jo päätti heti
murkinan perästä puhua asiasta vanhan emännän kanssa, pyytää tuossa
paikassa Marjaa vaimokseen, — mitä se paranee vitkuttamalla, se se on
tehtävä kuitenkin!... Heti sitten häitä valmistamaan ja kuukauden, parin perästä
voi Marja olla emäntänä Karmalassa, niin kuin kaikki
odottavat. Mutta seuraavassa hetkessä häntä jo jänisti: nytkö yhtäkkiä
kosimaan? Eihän hän osannut mennä emännälle esittämään näitä
lemmenasioita, jotka hänelle itselleen vielä olivat niin oudot! Hänen
teki melkein mieli karata koko talosta, jättää sikseen koko Jyrin
lahjoitus, ratsastaa Turkuun tai mihin tahansa... Ainakin hänen täytyi
paeta näitä kysymyksiä yksin tarkemmin miettimään. Eihän hän enää
voinut hilpeänä istua perhepöydässä Marjaa vastapäätä eikä katsoa
emäntää suoraan silmiin, — hyi hitto, kuinka tuo tilanne tuntui
hänestä kiusalliselta!

— Taisipa raju aita-ajo ruveta kapteenia vähän väsyttämään, virkahti
emäntä aterian lopulla hiukan pisteliäästi. — Sillä mikäpä muu olisi
tehnyt isännän yhtäkkiä noin vakavaksi ja puhumattomaksi.

— Ei väsytä, vastasi Esa tyynesti. — Tuntuu päinvastoin siltä, kuin
tarvitsisin tänään tuota rajuutta vähän enemmänkin.

Hän nousi tavallista rutommin ruokapöydästä ja käveli pihalle tuvasta,
jossa hänestä tuntui tukahduttavalta. Tuntuihan, kuin jotakin kankeutta
olisi tullut hänen ja talonväen välille, kuin kaikki katselisivat häntä
ivansekaisella epäluulolla. Vanhalla emännälläkin oli hänestä pilkkaa
suupielessään, ja Marja ilmeisesti vähän väliä vilkaisi häneen
kulmainsa alta... Vai oliko se mielikuvitusta? Pahan palveluksen
hän joka tapauksessa oli itselleen tehnyt emännän kirjeeseen
kurkistaessaan; se teko oli vienyt häneltä mielen rauhan ja iloisuuden
ja pannut hänet kaikkia epäilemään.

Tuokion hän seisoi niissä mietteissä pihalla ja virkahti sitten
käskevästi rakuunoilleen:

— Satuloikaa hevoset, me lähdemme vielä ratsastamaan!

Hänen täytyi saada hevosen selässä, metsässä ja lakeuksilla, selventää
ajatuksiaan, päästä nyt täältä kotoa pois! Ja toden totta, heti kun
hänelle oli tuotu kimonsa ja hän jälleen istui tutussa satulassaan,
tuntui jo olo hänestä keveämmältä ja ikäänkuin turvallisemmalta.
Hittojako hän täällä rupeaisi huolehtimaan. Eipä hän tässä satulassa
istuessaan ole ennenkään suruja kantanut. Selvitkööt naimisasiat miten
ja milloin tahansa, taikka olkoot selviämättä, nyt hän ainakin tahtoi
lentää vapaana kuin lintu kauas, — pois! Ajatelkoot kotiväet, emäntä
ja Marja, hänestä mitä tahansa, nyt hänen täytyi saada vapaana
riehahtaa.

Kevätpäivä paistoi lämpimästi, pihkainen metsä ikäänkuin tuolta etäältä
houkutteli häntä luokseen. Siellä hän uskoi piankin saavansa
karkoitetuksi päästään kaikki ristiriitaiset mietteet. Ravakasti ajoi
hän veräjälle, missä vanha Aaro seisoi aitaan nojaten ja oraita
katsellen. Hänelle Esa, rakuunoineen ohi ratsastaessaan, virkkoi:

— Lähden tästä kylälle, käyn ehkä vierailemassa Oinaalan majurin
luona. Jos sattuisin viivähtämään, niin hoida sinä talon työt!

Samassa hän jo karautti rapaista kujatietä myöten metsään päin, ja
siellä hänestä heti tuntui, kuin hän todellakin olisi saanut
repäistyksi itsensä irti seonneista mietteistään.

X. KIRKON RIENAUS.

Siitä alkoivat Esalle viikon kestävät hummaukset. Juomingit ja
hurjastelut sitä lajia, mihin upseerit olivat syöpyneet sodan mailla.
Ylellisyyden ja remuamisen tapoja he näet olivat suuressa määrin
tuoneet mukanaan kotimaahankin. Mihinkäpä he niistä pääsivätkään; he
olivat pitkillä sotaretkillään pienen ikänsä tottuneet syöksähtämään
yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, pitkäaikaisesta pidättyväisyydestä ja
laihasta kenttäravinnosta ylensyömiseen ja juomiseen ja kaikkinaiseen
vallattomuuteen, — ihmekö siis, että luonto vielä kotonakin väliin
vaati remuamaan!

Esa oli ratsastanut pitkän taipaleen pitäjän toisella kulmalla olevaan
Oinaalan kartanoon. Siellä asui ja isännöi majuri Jesper Eerikinpoika,
joka nykyisin kantoi uutta, komealta kalskahtavaa aatelisnimeä
Gyllencranz. Suomalaisena pikkuporvarin poikana se oli Oinaalan
herrakin aikoinaan viety sotaan, mutta siellä hän oli vuosien varrella
ylennyt arvoissa, kunnes lopulta, käsipuoleksi ammuttuna, sai
aateliskilven. Jotakin vuotta aikaisemmin kuin Esa, jonka kanssa he
lyhyen ajan olivat Etelä-Saksassa retkeilleet samoissa joukoissa, oli
hän raajarikkona palannut Suomeen, ostanut keräämillään saalisrahoilla
suurtilan Sysikorvesta, mennyt aatelisiin naimisiin ja ruvennut
komeasti elämään vapaatilallaan. Tämä oli suursodan jälkeisen ajan
tavallinen asiainkulku Ruotsissa ja Suomessa. Verojen masentamat
talonpojat möivät polkuhinnasta pois tilansa, johon uusi aatelinen
omistaja silloin hankki verovapauden ja kaikkinaiset muut etuoikeudet.
Uutta isäntää, joka muutamia vuosia sitten oli lähtenyt yhteisestä
kansasta ja vieläkin oli sivistysmäärältään sen tasolla, sanottiin nyt
”armoksi” ja hänen vaimoaan armolliseksi rouvaksi, ja nämä uudet armot
olivat usein armottomammat kuin vanhat kiskomaan alustalaisiaan ja
ylpeämmät aatelisarvostaan.

Tervetullut vieras oli Esa nyt Oinaalaan, jossa isäntä jo olikin
tuntenut olonsa yksinäiseksi, ja he viettivät siellä aluksi pari päivää
ja yötä kahden, nauttien talon runsaita juomavaroja. Yhdessä käytiin
sitten vierailemassa Lehtisten kartanossa — samanlainen nousukassuku
sekin, — jossa oli emännän syntymäpäivät ja jossa he tapasivat
muitakin seudun vallasperheitä, Oritpään everstin ja Koskimaan
kapteenin — monta niitä oli jo tähänkin pitäjään pesiytynyt. Sieltä
oli Esa majurin vaatimuksesta vielä palannut Oinaalaan ja palannut
kernaastikin, koska häntä ei nyt vetänyt Karmala, jossa hänellä oli
selvittämättömiä asioita. Juominkeja siis jatkettiin. Kun vieras
aamulla heräsi, oli hänen vuoteensa ääressä aina viinapikari, joka oli
päänparannukseksi tyhjennettävä, ja siitä alkoi uuden päivän hummaus.

He tarinoivat sotamuistoistaan, joita riitti loppumattomiin, ja väliin
he niistä riitautuivatkin. Kerran oikein pahasti. Olivat näet ruvenneet
kiistelemään Ruotsin armeijan ylipäälliköistä, kumpi muka oli ollut
taitavampi, Lennart Torstensonko vai Kustaa Horn. Esa piti kenraali
Hornin puolta ja tuli kiivaudessaan sanoneeksi juopporalliksi
Torstensonia, joka oli majurin ihanne. Tämä siitä kimmastui ja vaati
vierastaan kaksintaisteluun. Heti, tuossa paikassa, oli tapeltava,
majuri tahtoi vaikka käsipuolenakin puolustaa ihanteensa kunniaa. Esa
otti tietysti haasteen vastaan, ja rymyllä he lähtivät törmälle miekat
paljaina — talonväen suureksi kauhuksi. Mutta siellä majuri sentään
yhtäkkiä pysähtyi ja kieltäysi:

— Sinun kanssasi en taistelekaan, se ei sovi arvolleni, — ethän ole
mikään aatelismies...

Esa kimmastui, väitti majurin tekosyystä livistävän ja karjui:

— Aateliseksi voin tulla koska tahansa, mutta tänään tahdon taistella
upseerina. Vedä miekkasi!

— Sitten, kun sinulla on aateliskilpi, ennen en, intti isäntä yhä
kopeana. — Ymmärräthän....

— Ymmärrän, että joko nyt taistelet, tai minä lähden, ja silloin
minusta pian kuulet, ärisi Esa vimmoissaan. Ja hän huusi jo rakuunansa
tuomaan hevoset heti.

Mutta majuripa ei häntä laskenutkaan. Hän löi leikiksi koko riidan,
peruutti haasteensa ja pyysi anteeksi, — niin nopeasti siinä mielialat
ailahtelivat. Otettiin sovintoryypyt ja istuttiin ennen pitkää taas
hyvinä ystävinä yltyvässä hiprakassa; palveluspiiat toivat aina vain
pöytään uusia maljoja.

Mutta juominkeja näin jatkettaessa kysäisi majuri äkkiä:

— Niin, ylennettiinhän sinutkin Pragissa aatelissäätyyn. Miksi
hiidessä et ole hankkinut kilpeä ja nimeä?

— En ole vielä ehtinyt, vastasi Esa, itsekin katumapäällä; sillä
äskeisestä tupsahduksesta hän oli nähnyt, kuinka tarpeellinen hänelle
oli vaakuna, jos hänen mieli tasaväkisenä seurustella näissä
vallaspiireissä. — Matkustin Saksasta palattuani suoraan tänne uusille
tiloilleni.

— Mutta siinä teit tyhmästi, moitti majuri nyt holhoojamaisesti. —
Juuri tilojesi vuoksihan sinun olisi heti ollut hankittava kilpi. Nyt
niistä suotta maksat veroja, mutta kilven saatuasi keräät vain veroja
alustalaisiltasi. Ei, sinun on kiireellä toimitettava itsellesi nimi ja
kilpi!

— Sitä varten täytyisi kai matkustaa Turkuun, ehkä Tukholmaan asti,
epäili Esa.

— Tietysti, mutta se matka kannattaa, kehui majuri ylväästi. — Nyt
olet kuin puolitiessä ihmisen ja eläimen välillä. Toimi nyt rutosti! Ja
sitten otat yhteen ponteeseen jonkun aatelisneidon avioksesi, —
silloin vasta ovat asiasi tolallaan.

Esan sydämeen pisti humalan keskeltäkin terävä muisto: toteutettava
velvollisuus hyväntekijänsä toivomusta kohtaan ... kotiväki, joka
häneltä odottaa määrättyä ratkaisua... Marja; Karmalan tanakka ja
järkevä tytär... Näitä muistojahan hän oli lähtenyt pakoon, mutta koko
juomaretken ne kuitenkin olivat häntä salaa sisältäpäin jäytäneet, ja
nyt ne voimakkaina ja vaativina ryöppysivät esiin. Ei, Karmalaan hän ei
voi palata muuten kuin täyttämään velvollisuutensa, ja Karmalaa hän ei
taas, Jyrille antamansa lupauksen vuoksikaan, voinut jättää. Hänen
rintaansa velloi taas kiduttava ristiriita... Mutta sitä salatakseen
virkahti hän kuin koetteeksi keskustelun jatkuessa:

— Entäpä, jos nainkin jonkun talonpoikaistytön?

— Hä, oletko mieletön! huudahti Oinaalan majuri. — Vai olisitko ...
olisitko tarttunut Karmalan entisen emännän tyttäreen, — siitä pian
irti! Muuten käy asemasi täällä mahdottomaksi. Sinulla on aatelisarvo,
mutta vaimosi vuoksi eivät vallasperheet voi talossasi seurustella...

Tiesihän Esa oikeastaan jo ennestäänkin, että sellaista se oli
säätyerotus. Ja himmentääkseen pois nuo liian läheiset kysymykset ja
omatkin huolensa rupesi hän kainostelemaan:

— Enhän tunnekaan täällä aatelisneitosia...

— Niitä löydät valita asti, vakuutti siihen majuri. — Tästäkin
pitäjästä. Niinhän on Oritpään herralla, eversti Sölwereckerillä, nuori
tytär ja rikas...

— Tulenhan tässä omillanikin toimeen, kehahti Esa.

— Tulet, tulet, mutta ei vara venettä kaada. Se on sitäpaitsi hieno
perhe, ja vanhempaa aatelia, — jos tahdot, voin jo valmistavasti
vihjaista everstille jotakin aikeistasi.

Majuri, joka äsken oli ollut valmis pikkuriidan vuoksi pistämään
miekkansa Esan ruumiiseen, tarjosi hänelle näin nyt kaikkea
avuliaisuuttaan. Esa taas ei osannut kieltää eikä käskeä. Hänet koko
tämä keskustelu vei kuin temppelin harjalle, häntä raateli
epätietoisuus ja itsesyytös.

Mutta hyväntahtoinen isäntä hoki yhä uudelleen:

— Kaikkein ensiksi on sinun kuitenkin hankittava se kilpi ja nimi.
Oletko edes miettinyt millaiset otat? Etkö? Turkuun sinun on nyt heti
matkustettava asioitasi hoitamaan; ne eivät aina niin nopeasti luista,
vaikka kuningatar onkin auliskätinen.

— Voinhan täällä sentään elää kilvettäkin, jos vaikeuksia tulisi,
pisti Esa taas väliin, ikäänkuin etsien pääsyä tuskaisesta
tilanteestaan. Mutta majuri siitä aivan hirmustui:

— Silloin viskaisit pois koko tulevaisuutesi! Olet nuori sotakapteeni,
sinulla on suuret tilat, maailma on sinulle auki, — ja silloin itse
sen sulkisit!

Sameina liitelivät tämän keskustelun virittämät mietteet ristikkäin
Esan viininraskaassa päässä. Virvatulina nuo uudet, ylväät suunnitelmat
häntä viehättivät, hän tahtoi kernaasti antautua niiden lumoihin. Mutta
kuin ankkurina painoivat hänen sydäntään samalla Jyrin sanelemat
velvollisuudet, — pahemmin kuin kotona Karmalassa ne ristiriidat nyt
törmäsivät vastakkain. Pääseekö hän siitä ristiaallokosta koskaan
selville vesille?

Mutta isäntä jatkoi taas, kuin häntä yhä raadellakseen, juttuaan siitä
Oritpään aatelistyttärestä:

— Hän on nuori vielä, melkein lapsi, hento, kalvakka tyttö. Mutta
siitä voi siltä kasvaa yhtä hyvä emäntä Karmalaan kuin kenestä muusta
tahansa...

Esan mielikuvituksessa kulkivat nyt milloin rinnakkain, milloin
vastakkain, Karmalan tanakka Marja ja Oritpään nuori kalvakko. Ne
olivat hänelle oikeastaan yhtä vieraita molemmat, hän olisi tahtonut
heittää ne mielestään kumpaisenkin helvettiin, mutta ne seurasivat
häntä väkisin. Juomisen jatkuessa tunsi hän noiden kuvien kuitenkin
kuin vähitellen usvautuvan hänen turtuneessa mielessään, ja niitä yhä
turruttaakseen joi hän entistä rajummin.

Näin jatkui näitä pitoja lauantaihin saakka, jolloin Oinaalassa mentiin
saunaan muka humalasta selviytymään. Mutta kylvyn jälkeen juotiin
sarkka vahvaa saunaolutta, juotiin toinen, ja taas jatkui juominkeja
läpi yön. Oli päätetty lähteä aamulla kirkkoon, ja se päätös pysyi
mielessä läpi juomahumujenkin. Komeasti sinne oli ajettava
sotaratsuilla, joita veikot nyt rupesivat kehumaan. Oinaalan majuri
vakuutti, että hän saa mustan orhinsa karauttamaan vaikka kirkkorahvaan
keskelle, — vaikka sisälle kirkkoonkin, niin sisukas se on! Esa taas
kehui omalla kimollaan ajavansa aina sinne, minne majurikin, mutta
epäili, tokko majuri sentään kirkon sisälle ajaa. Valvotun yön jälkeen
olivat mielet taas herkkiä tupsahtamaan, ja ne tulistuivatkin siinä
yhtäkkiä. Majuri kiivaili:

— Miksen ajaisi kirkkoon, mikä minua pidättelisi?

— Eivät laskekaan...

— Kuka rohkenisi minua estää? ylvästeli yksikätinen isäntä, pystyyn
kimmahtaen. — Pois tieltä vain! — Hä, vieläkö epäilet, — lyödäänkö
vetoa! Sotaratsu väliä! Minä karautan väkijoukon läpi kirkkoon niin
että palkit paukkuu, ja nousen vasta keskikäytävällä satulasta!
Lyödäänpä vetoa!

— Uskallan minä kimoni siihen, mihin sinä mustasi, innostui nyt
Esakin, —- ja nousen satulasta samassa paikassa kuin sinäkin. Mutta
orhisi ei tottele!

— Se on sinun, jos en aja keskikäytävälle. Mutta sinun kimosi ei kyllä
nouse kirkon mataloita rappusiakaan!

— Ota se, ellei se nouse siitä mistä sinun mustasi! Suostun vetoon,
tuossa käteni!

— Siis lähdetään koetuksille...

Vielä pilkoitti Esan sumuisissa aivoissa pieni järjen tuikku: hänestä
oli tuo veto mieletön, mutta hän ei tosiaankaan uskonut toverinsa
ajavan kirkon ovesta sisään. Ja hänen kimonsa häpäiseminen oli
saattanut hänen sappensa kiehumaan. Nyt oli kysymys sen kunniasta —
silloin sammui järjen väike —, olkoon koko maailma mitätön, mutta
kimon täytyy saada osoittaa kuntonsa!

Yhtä kuumeisina kuin eilen miekkailemaan ryntäsivät nyt juomaveikot
pihalle, komentaen kovalla äänellä rakuunansa satuloimaan ratsut. Aamu
oli jo pitkälle kulunut, se oli kirkas ja kaunis. Väkevästi sen tuoreus
vaikutti yön valvoneisiin miehiin, taittaen heiltä melkein jalat alta
pois, mutta yön hurjia suunnitelmia se ei kuitenkaan kyennyt heistä
hälventämään. Heidän piti ratsastaa kirkolle, sen he nyt vain
muistivat, ja huojuvin askelin astuivat he kauan tallissa seisoneiden
ja nyt korskahtelevain ratsujensa luo. Mutta satulaan päästyään olivat
he taas kuin kotonaan. Oinaalan isäntä huitaisi ainoalla kädellään ja
hihkaisi kerran, karauttaessaan vieraansa ja rakuunainsa seuraamana
täyttä neliä kirkkotielle päin. Talosta oli jo muu väki lähtenyt
kirkolle, sen rouva vain, hintelä, surusilmäinen nainen, jäi yksin
kotimieheksi. Hän katseli pakarin ovelta huolestuneena tuota miesten
hurjaa menoa. Taas näiden pitkäin juominkien varrella oli hänen
sydämensä ollut monta kertaa haljeta, ja varsinkin silloin, kun hän oli
nähnyt miehensä ja vieraansa miekat paljaina ja kiihkosokeina astuvan
törmälle taistelemaan. Mutta naisväen ei ollut menemistä miesten
kiihkoa hillitsemään, olipa vaikka henki kysymyksessä, sen hän jo
kokemuksestaan tiesi, — ei auttanut siinä muu kuin alistua ja ääneti
kärsiä. Nyt lähtivät miehet tuosta taas toki hyvinä tovereina, — minne
hurjat vohkaissevatkin! Mutta ehkäpä tuon ajon perästä vihdoin taas
alkaa talossa se hiljaisen levon ja työn aika, joka ennenkin oli
seurannut pitkiä juominkeja, ja sitten kauankin kestänyt.

Kirkkolahden petäjikkötörmällä kumahteli Sysikorven kirkonkello
kaikuvasti yli tyynien vesien ja laajain metsäin. Se kutsui
nyt ”yhteen” kirkkorahvasta, joka jo lauantai-iltana tai nyt
sunnuntaiaamuna oli soutanut kirkon alaiselle hiekkarannalle, missä
veneitä, suuria ja pieniä, nyt olikin pitkä rivi. Mutta enin osa
kirkkorahvaasta oli jo koolla kiviaidan kiertämällä kirkkopihalla,
jossa hautuumaakin oli. Siellä sukulaiset ja tuttavat laajan pitäjän
eri kulmilta tapasivat toisensa, kertoen nyt varsinkin talven mentyä
omaisilleen oman puolensa kuulumisia ja kuunnellen toisten kyläin
uutisia. Enimmäkseen olivat nuo kuulumiset viime aikoina olleet ankeat:
verovouti oli taas käynyt rästejä perimässä taikka uutta veroa
ottamassa, eikä kaskivilja tai metsänriista riittänyt häntä
tyydyttämään. Se oli tavallisin tarina. Mutta nyt oli tuolla paljon
kärsineellä väestöllä toki yksi ilonkin aihe: olihan rauha maassa, taas
kerran pitkistä ajoista. Siitä oli jo kirkossa kiitokset luettu, mutta
yhä todettiin miesjoukoissa ilolla, että sotaväen rummuttajia ei
tosiaankaan oltu tänä talvena kylissä nähty.

Eräässä ryhmässä oli siellä kirkkaalla kirkkomäellä Karmalankin väkeä.
Oli emäntä ja Marja Aaro ja ja muitakin, jotka olivat sinne soutaneet
pitkällä kirkkoveneellä, ja näiltä nyt toisten kyläin miehet utelivat
yhtä ja toista Karmalan uudesta isännästä, jonka juomareissustakin jo
näkyi puheita levinneen.

— Ei näy isäntä olevan kirkolla, virkkoi muudankin naapuri Leenalle
vähän pisteliäästi.

— Ei, se on sotaveikkojaan tapaamassa, vastasi emäntä
kuivakiskoisesti.

— Niin, ne sodasta palanneet veikot viettävät täällä yhä sitä
repäisevää sotaelämäänsä.

Talonpoikainen rahvas oli jo ruvennut saamaan epämieluisan käsityksen
niistä sotaherroista, jotka rauhan palattua olivat ostelleet tiloja
heidän keskuudestaan ja niillä nyt remuavasti elelivät. Yleinen oli jo
kauna näitä sodan syöttiläitä kohtaan, jotka muuttivat tilansa
vapaatiloiksi ja siten vain lisäsivät talonpojille rasituksia.

Siksi ei väki nyt kirkkomäellä pahasti hämmästynyt, kun metsätieltä
lasketti kirkkoa kohden pari sulkahattuista herraa vaahtoavilla
ratsuilla ja puolenkymmenen rakuunan seuraamina, — tuota menoahan oli
jo saatu nähdä usein. Vasta väki hätkähti, kun ratsastajat pysähtymättä
karauttivat suoraan kirkkorahvaan keskelle, joka hätääntyneenä pakeni
kahta puolta, päästellen siunauksia ja kirouksia. Mutta kun sulkaniekat
eivät seisahtuneet kirkon edustallekaan, vaan viilettivät suoraan
kirkon ovelle, ikäänkuin ajaakseen sen rappusia ylös korkeaan
herranhuoneeseen, silloin jo kuului kimeitä parahduksia:

— Taivas meitä varjelkoon!

— Aikovatko he ajaa kirkkoa rienaamaan!

Osa rahvaasta oli jo sisällä kirkossa, odotellen pääkäytävällä papin
tuloa. Kun Oinaalan herra nyt ensimmäisenä karautti mustalla orhillaan
ovesta sisään, silmät verestävinä humalasta ja huimasta ajosta, seisoi
siis häntä vastassa miesjoukko, jonka edessä orhi karahti pystyyn
ja pysähtyi. Talonpojat tarttuivat silloin sen kuolaimiin ja
pyöräyttivät hevosen takaisin, selässäistujan ärjynnästä välittämättä.
Ristikäytävälle pääsemättä oli siis kopean majurin palattava takaisin,
ja turhaan hän vielä ovella koetti uudelleen pakottaa pekunaansa
kääntymään. Sillä siinä tunki jo Esa ratsuineen häntä vastaan.

Tämä oli seurannut majurin kintereillä, kimonsa kaulaa vasten
painautuneena kuin hyökkäykseen kiitämässä. Kiihtyneenä ja silmittömänä
hänkin lasketti suoraan rappuja ylös kirkon eteiseen, kunnes kimo
yhtäkkiä pysähtyi samaan tungokseen, joka oli seisauttanut majurin.
Silloin Esa ojentausi suoraksi, näki kauhistuneen väkijoukon
aaltoilevan siinä ympärillään ja näki suoraan edessään — Marjan. Mutta
minkälaisen Marjan! Hänen silmänsä tarttuivat tytön kahlehtivaan
katseeseen. Siinä katseessa oli surunomaista, syvää pettymystä, oli
valitusta ja moitetta. Jotakin lämpöäkin sieltä hiilosti hurjistunutta
ratsastajaa kohti, mutta se hiilos ikäänkuin sammui vähitellen.

Marjan silmät ne siten yhtäkkiä herättivät Esan, ja samassa hän
oivalsi, että hän oli hevosineen temppelin ovella, menossa sitä
häpäisemään. Silloin hän pyöräytti kimonsa ja ajoi pää kumarassa
takaisin metsänrintaan, johon rakuunat olivat jääneet häntä odottamaan.

Kirkon edustalle oli samaan aikaan ehtinyt pappikin, joka kauhukseen
oli nähnyt pyhättönsä solvauksen, ja Esa kuuli tämän hengenmiehen
siellä nyt puhuvan Oinaalan herralle kädet taivasta kohti nostettuina:

— Herran huoneenko tahdotte rienata, te jumalattomat, eikö ole teille
mikään pyhää...!

Mutta enempää ei Esa kuullutkaan. Sillä hän ajoi jo kalpeana ja
kerrankin satulassaan horjuen poispäin kirkonmäeltä. Hän ei enää
muistanut lyötyä vetoa eikä ajatellut, miten majuri lie tilanteen
selvittänyt, — hän vain häpesi. Ja metsän pimentoon painuessaan näki
hän yhä edessään Marjan hämmästyneet, suruntäyteiset katseet, joiden
pohjalta tuikki pettymykseen sammuvaa hiilosta.

                                                  ⸻

Kotiin palattuaan nukkui Esa vuorokauden ja aprikoitsi sitten, pitkästä
humalastaan vähitellen selviytyen, toisen vuorokauden, mitä hänen nyt
oli tehtävä. Juomaviikon suuret suunnitelmat palasivat aavekuvina hänen
mieleensä: hänenhän pitää nyt lähteä Turkuun aateliskirjaansa
hankkimaan... Oli kai kirkonrienauskin jotenkin selvitettävä... Mutta
kaikkein ensiksi oli hänen, se hänelle nyt selvisi, täällä kotona
ratkaistava se ongelma, jota pakoon hän oli juomaretkelleen lähtenyt.
Sitä tehtävää hän ei enää voinut lykätä eikä kiertää. Se tehtävä tuntui
nyt rienausretken jälkeen tietysti kahta vaikeammalta, mutta toisaalta
se ei ollut hänestä enää niin vastenmielinen kuin viikko sitten. Oli
kuin tuolla hurjalla juontimatkalla hänessä sittenkin olisi jotakin
kypsynyt.

Toukoja tehtiin nyt Karmalassa kiireellä, sillä kevät oli äkkiä
muuttunut kesäksi, ja isäntä oli pian itsekin töissä mukana.
Kirkonloukkauksen oli Oinaalan majuri jo selvittänyt papille, joka oli
aatelisherrasta riippuvainen ja joka kernaasti otti rahalahjan
kirkonkassaansa. Siitä asiasta ei Karmalassakaan enää mitään puhuttu,
— kaikki huomasivat Esan tekoaan katuvan. Töistä neuvotteli hän
edelleen emännän ja Aaron kanssa ja jakeli ohjeita rengeilleen ja
rakuunoilleen. Mutta kaiken sen varrella hän vaani tilaisuutta
päästäkseen puheisiin Marjan kanssa, koettaen salavihkaa tutkia tämän
hänen morsiamekseen määrätyn neitosen kasvojeneleitä. Hän haki niistä
hakemalla sitä lämpöistä ilmettä, jonka hän vilaukselta oli nähnyt
kirkonmäellä, mutta hän ei sitä niistä enää löytänyt. Tyttö oli taas
kuin suljettu kirja, — saisiko Esa sitä koskaan avatuksi?

Eräänä iltana palasi Karmalan väki peltotöistä, ja silloin jättäysi Esa
tahallaan muusta joukosta taammas Marjan rinnalle kävelemään. Hän
tahtoi kerrankin päästä ratkaisuun, ja rohkeasti hän virkkoi:

— Tietänet sinäkin, Marja, että veljesi Jyri, kirjoittaessaan minulle
Karmalan, toivoi meidän menevän naimisiin.

Tyttö punastui tuota äkkikysymystä, mutta arkailematta hän sentään
kohta kysyi vastaan:

— Mistä sinä sen tiedät?

— Ymmärsin Jyrin näin toivovan, vaikkei hän sitä minulle suoraan
sanonutkaan, valehteli Esa ihan arvelematta, sillä kaiken järjen
nimessähän hänen toki olisi pitänyt se ymmärtää. — Jyri toivoi, että
Karmala säilyisi vanhassa suvussa, sinä äitisi jälkeen sen emäntänä, —
eikö niin?

— On saattanut Jyri sellaista ajatella, vastasi tyttö, mainitsematta
veljensä kirjettä. — Mutta ei hän varmaankaan meille sitä miksikään
velvollisuudeksi ajatellut, ei hän tahtonut pakottaa sinua
vastenmielisiin tai sopimattomiin naimisiin, — eikä minuakaan.

— Olisiko se avioliitto sitten meille niin vastenmielinen ja
sopimaton? kysyi Esa, miltei lämpöä äänessään.

— Tietänet sen itse paremmin, vastasi Marja. — Sinä olet sotakapteeni
ja aatelisarvoon ylennetty, minä talonpoikaistyttö. Olisin tietysti
tielläsi joka askeleellasi.

— Miksi niin? Olenhan Kamalan isäntä, ja talo tarvitsee emännän.

Esa koetti asettaa kysymyksen mahdollisimman yksinkertaiseksi, mutta
Marja naurahti:

— Talo tarvitsee emännän, mutta sinä tarvitset toisenlaisen kuin
minut. — Ja vakavampana hän lisäsi: — Etkä sinä minusta välitäkään,
vaikka nyt Jyrin mieliksi minua kysyt.

— Entäpä jos väittäisin välittäväni?

— Uskottelisit vain... Enkä rupea minä aatelisrouvaksi.

Marjan järkeilevä vastarinta kannusti kuitenkin vain Esaa, joka tunsi
mielensä oudosti läikähtävän. Hän jo laukaisi:

— Mutta minäpä en huolikaan koko aateluudesta! Minulla ei ole vielä
kilpeä eikä aateliskirjaa, — entäpä jäänkin tänne vain talonpojaksi?

Silloin käänsi Marja silmänsä suurina ja hämmästyneinä Esaan päin, ja
niissä oli taas tuokion ajan kipene sitä hiilenkimmellystä, joka Esan
oli kirkkomäellä herättänyt. Mutta tuokion vain. Ja melkein ilkkuva
väre soi tytön äänestä, kun hän nyt huudahti:

— Olisitpa älytön ja saamaton, jos mokomasta syystä jättäisit
ottamatta vapaamiehen vaakunan ja verovapauden Karmalaan. Ei, siihen et
ainakaan saa minun apuani!

Esan mieli lämpeni yhä siitä keskustelusta. Tuon väittelevän tytön
huomasi hän nyt enemmän arvoiseksi kuin hän oli luullutkaan. Kun muu
väki jo oli ehtinyt pihaan, pysähdytti hän senvuoksi Marjan vielä
veräjälle ja puhui nyt päättävästi:

— Jyrin toivomuksen mukaan ja omasta halustani pyydän sinua nyt
vaimokseni ja Karmalan emännäksi. Saat itse valita: hankinko kilven ja
rupeatko vapaamiehen rouvaksi, vai jäämmekö tänne talonpoikaisiksi
isännäksi ja emännäksi.

— Ja jospa en valitse kumpaakaan?

— Niin, jos et minua mieheksesi tahdo, hylkäät tietysti kosintani,
vastasi Esa melkein loukkaantuneena. — Ehkä on sinulla jo joku toinen,
taikka...

— Taikka...?

— Sinua pelottaa ehkä se sunnuntainen hurjasteluni, epäilet sen yhä
uudistuvan?

— Ei ole toista, vastasi Marja varmasti. — Ja se hurjailu kai kuuluu
teikäläisten tapoihin, — mitenpä niistä pääsisit sinäkään eroon! Sen
näin kyllä siellä kirkonmäellä. Eikä Jyri veljeni kai tullut
ajatelleeksi, että sotakapteeni ja aatelismies, vertaistensa kanssa
seurustellessaan, pian kyllästyisi minunlaiseeni ”rouvaan”... Sinä
sydäntyisit juomaan veikkojesi kanssa yhä synkemmin ja minullekin
kävisi elämä karsaaksi...

— Sekö vain on esteenä, Marja?

— Sekin riittää.

— Silloin puhun asiasta äitisi kanssa, lupaan näet osoittaa pelkosi
perättömäksi. Siihen mennessä odota...

— Elellään vain ennallaan, hyvähän on näin. — Sen sanottuaan Marja
lähti aivan tyynenä astumaan pihalle toisten luo. Mutta vielä hän
sentään kerran kääntyi Esan päin, varoittaen: — Mutta se
aateliskilpesi sinun on joka tapauksessa hankittava!

Vielä samana iltana keskusteli Esa jauhoaitassa samasta asiasta
Karmalan vanhan emännän kanssa. Itse oli hän nyt mielestään täysin
selvillä siitä, että juuri Marjan hän tahtoo vaimokseen, menkööt muut
asiat, vaakunat ja vertaisten seurat, mihin tahansa. Hänen tunteensa ja
järkensä sanoi, että hän oli nyt päässyt oikeaan ratkaisuun, — hän
pyysi emännältä täysin vakavasti Marjaa vaimokseen.

Leena-muorilla olivat epäilykset samat kuin tyttärelläkin, mutta ei hän
sentään ollut aivan kielteinen. Hänenkin mielestään oli Esan kaikkein
ensiksi joka tapauksessa haettava aateliskirjansa ja hankittava
Karmalaan verovapaus, — se oli veroista niin paljon kärsineiden
talonpoikain mielestä juuri aateluuden autuus! Sittenpähän nähdään, kun
Esa näiltä matkoiltaan palaa; sitten puhutaan tarkemmin tuosta
naimiskaupasta, jota vanha emäntä tuntui kaikesta huolimatta hiljakseen
toivovankin. Ja viipyessään vielä viikon, pari kotosalla tuudittautui
Esa siihen mieluisaan mielikuvaan, että hän kyllä kerran voittaa näiden
kotinaisten epäilykset, jotka hän käsitti tuon kirotun vetoratsastuksen
aiheuttamiksi, ja että hänellä on kuin onkin, jahka tästä aikaa kuluu,
kotona Karmalassa morsian.

Eräänä päivänä saapui Oinaalan kartanosta koreapukuinen ratsastaja,
joka toi Karmalan kapteenille vierailukutsut. Esa sattui itse pihalle,
ja hänelle tuo airut juhlallisesti ilmoitti:

— Hänen armonsa majuri ja armollinen rouva pyytävät kysyä, voiko
kapteeni huomenna saapua heidän luokseen pieniin pitoihin.

Esa ymmärsi ne ”pienet pidot”, — majuri oli tietenkin seuran
puutteessa ja uusi juopotteluviikko oli kysymyksessä. Sellaisiin
pitoihin hänen ei nyt tehnyt mieli lähteä ja hän pyysi senvuoksi
kiittää Oinaalan armoja kutsusta.

— Minä lähden kuitenkin jo huomenna matkalle Turkuun, enkä senvuoksi
voi saapua... Parhaat terveiset majurille ja armolliselle rouvalle...

Yhtä juhlallisena kuin oli saapunut läksi ratsastaja palaamaan
kolmipeninkulmaiselle taipaleelleen. Mutta läheisestä maitohuoneesta,
jonka ovi oli auki, kuunteli Marja hiljaa kuin hiiri tuota lyhyttä
keskustelua, jonka merkityksen hän luuli oivaltavansa, — mikäpä Esan
olisi ollut lykätä tuo Turkuun lähtönsä päivää, paria tuonnemmaksi...!
Hänen kasvoillaan väreili silloin hetken ajan kuuma laine. Ehkäpä oli
niissä ihailuakin keitova ilme, jonka niiltä kuitenkin pian karkoitti
järjen ankara, joskin surunvoittoinen päättäväisyys. Ja tyttö varjosti,
ovenraosta salaa pihalle katsellessaan, käsivarrellaan silmiään,
ikäänkuin hän olisi niistä pyyhkäissyt kyyneleen. Mutta sitä liikettä
ei kukaan voinut maitohuoneen pimentoon nähdä.

XI. KREIVI PIETARI BRAHE.

Vanajaveden rannalla, Harvialan kartanon kuistilla, istui Karmalan
Esa-kapteeni eräänä kesäpäivänä kiikutellen polvellaan entisen
päällikkönsä ja suosijansa Erik Krusen sekä Agneta-rouvan vanhempaa
poikaa, parin vuoden ikäistä, vilkasta palleroista. Talon emäntä
puuhaili siinä viereisessä ryytimaassa hoidellen taimiaan, ja häntä,
Agneta Hornia, Esa nyt nurkkasilmällä katseli poikaa hypittäessään.

Hänen nuorta mieltään aikoinaan hurmannut naisihanne oli koko paljon
muuttunut. Agneta oli käynyt varreltaan pyyleväksi, ja hänen kasvojensa
entinen, alati vaihteleva, nuorekas ilme oli kovettunut ja rasittunut.
Saksassa vietetyt sotavuodet alituisine retkineen ja majanmuuttoineen
olivatkin olleet hänelle tuiki rasittavat; siellä sotaleirissä oli jo
syntynyt tämä ensimmäinen poikakin, toinen täällä kotona, ja kolmatta
hän jo ilmeisesti kantoi povensa alla, — sekin kurssi oli kuluttanut
nuoren naisen voimia.

— Tuossa nyt on siis se hemaiseva, vallaton tyttö, jonka silmät olivat
ratsun selästä ilkamoineet ja jonka tukka oli hulmunnut tuulessa! —
Näin tuumi Esa itsekseen siinä rappusilla istuessaan, eikä hän voinut
pidättää pientä hymyä huuliltaan. — Taitaapa hän olla kylläkin
toimelias emäntä Harvialassa, topakka rouva ja äiti, mutta entisestä
Agneta-ihanteesta ei tosiaankaan ole paljoa jäljellä! — Ja Esa päätti
siinä hiljaisessa mielessään, että elämäntoveriksi on saatava juuri
sellainen nainen, joka hyvin vastaa arkielämän vaatimukset, hoitaa
hyvin taloustoimet, suuret ja pienet; — hienot, hempeät neidet, koreat
nimet ja utuiset ihanteet, ne unhottuvat ja särkyvät pian elämän
karussa todellisuudessa.

— No, miten on, kapteeni, joko on emäntä katsottu Karmalaan? kyseli
rouva ryytimaasta, melkein kuin aavistaen Esan ajatukset. — Ei vetele
maaoloissa poikamiehen suruton elämä.

— Ei vetele, ja siksi on jo vähin katsottukin, myönsi Esa. —
Toimekkaan emännän tarvitsee Karmala kuten Harvialakin.

— Se on oikein, kannatti Agneta, joka naisellisella vaistollaan
aikoinaan oli selvästi tajunnut, minkä vaikutuksen hän silloin oli
tehnyt Esaan, ja nyt taas oivalsi hänen uudet havaintonsa. — Sieltä
maalta se kai rouva otetaan?

— Sieltä, — jahka tässä nyt ensiksi nämä muut asiat saadaan
hoidetuiksi.

Esa oli Turun-matkaltaan poikennut entisen esimiehensä ja hyvän
ystävänsä kartanoon häntä tervehtimään ja samalla kyselemään neuvoja,
miten hänen olisi se kilpiasiansa nopeimmin selvitettävä. Silloin oli
Erik Kruse pidättänyt hänet viikoksi vieraakseen Harvialaan, jossa
kesäiset päivät olivatkin kuluneet hauskasti yhteisistä sotamuistoista
tarinoitaessa. Kruse oli neuvonut Esaa kääntymään asiassaan suoraan
Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Pietari Brahen puoleen, joka useiden vuosien
väliajan jälkeen tänä keväänä oli palannut Suomeen ja asettunut
perheineen Turun linnaan maan hallintoa hoitamaan. Hänen oli, entisten
sotatoveriensa suosituksiin turvautumalla, päästävä itsensä kreivin
puheille ja hänelle esitettävä asiansa. Tätä varten olikin Esan nyt
taas huomenna lähdettävä viihtyisästä vierailutalosta jatkamaan
matkaansa.

Hetken kuluttua tuli siihen kuistille talon isäntä itse, Erik-herra,
pieni huolen ilme kasvoillaan.

— Esa, meistä tuleekin nyt matkatoverit, sillä tästä täytynee nyt
minunkin lähteä Turkuun, kertoi Kruse hiukan pohteissaan äsken
saamistaan postiviesteistä.

— Mitä sinne, singautti rouva kiivaasti kukkasmaasta, nousten samassa
hänkin kuistille. — Täällähän ovat kesätyötkin kesken.

— Ei auta, on tullut sellainen kutsu Turusta, kertoi Kruse, nyt
rouvansa puoleen kääntyen. — Meidät on haastettu sinne sukulaishäihin.

— Minä en lähde mihinkään, vakuutti rouva heti hieman punastuen. — Ja
kenenkä häihin nyt kesäsydännä olisi pakko lähteä?

— Presidentti Jöns Kurjen.

Rouva löi käsiään yhteen, huudahtaen ihmeissään:

— Vai tuli siitä avioliitosta sittenkin tosi! Ukkohan on yli,
jospa ei ole Kristiinakaan mikään tyttöletukka. Niistä
häistä tulee kai siis suuret juhlat, joihin en nyt minä pääse.

— Siksi täytynee minun lähteä yksin, toisti Kruse äänellä, josta ei
saanut selvää, oliko häämatka hänelle mieluinen vaiko vastenmielinen.
— Ne on ylhäiset sukupidot, niistä ei voi Harviala olla poissa.

— Ei kai, myönsi rouvakin hiukan alakuloisena, sillä mieli olisi
hänelläkin sinne tehnyt. — Mene sinä, Erik, minunkin puolestani. Ja
samallahan voit olla siellä avuksi Karmalan kapteenille. Mutta älä
viivy kauan, täällä kaivataan isäntää ja — isää.

Siitä asti kuin Torsten Ståhlhandsken leski Kristiina Horn kolmisen vuotta sitten
oli palannut Suomeen, oli oireista päätetty ja huhuna
kerrottu, että Turun hovioikeuden iäkäs presidentti, rikas ja ylhäinen
Juho Kurki, oli tavoitellut Kristiina-rouvaa kolmanneksi puolisokseen.
Välillä olivat ne huhut tosin vaimenneet, mutta nyt ne siis kuitenkin
olivat toteutumassa, — häihinkutsu oli lähetetty laajalle suvulle
ympäri Suomen. Tulossa oli kaikesta päättäen todella Turun oloissa
merkkitilaisuus, sillä noiden kahden vanhan vallassuvun lukuisain
haarojen edustajat tahtoivat varmaankin kaikki olla saapuvilla näissä
häissä. Toisissa oloissa olisi Agneta, Kristiina Hornin läheisenä
sukulaisena, ollut ensimmäisenä häämatkalla, — nyt hän vain huokaisten
rupesi miestään matkalle varustamaan.

Yhdessä ratsastivat siis eversti ja kapteeni nyt rakuunoineen Hämeen
vanhaa valtatietä Turkuun. Esalle se oli mieluinen asiainkäänne, kun
hän näin sai vaikutusvaltaisen apumiehen mukaansa. Vaikka hän Turussa
saattoikin ainoastaan syrjästä seurata noita suurenmoisia hääpitoja,
jotka nyt panivat koko Aurajoen kaupungin jalkeille ja joissa suurin
osa Suomen kaikista vallassuvuista oli vieraina, niin pääsihän hänkin
toki näkemään tuota komeutta. Tuomiokirkossa sai hän siten muun yleisön
joukossa katsella ja kuunnella vihkiäismenoja, jotka itse piispa
toimitti, ja Kurjen uljaan kivitalon edustalla sai hän huutaa ”ulos
morsianta”. Mutta sillaikaa kuin eversti Kruse sitten kulki
sukukesteistä toisiin, joita pidettiin häitten yhteydessä ja joihin
runsas viikko vierähti, pääsi Esa uudistamaan vanhaa tuttavuuttaan
Turun kaupungin ja varsinkin sen kapakkain kanssa, sekä uudistamaan
tuttavuuttaan myöskin niiden monien sotaveikkojen kanssa, joita hän nyt
siellä tapasi ja joiden seurassa päivät — ja yötkin — remseästi
kuluivat.

Vasta nyt, kesällä ja syyspuoleen 1649, palailivat näet monet Saksan sodassa
olleista sotureista, sekä upseerit että sotamiehetkin, kotiin
Suomeen; näihin asti oli siellä sotatiloilla yhä pidetty koko paljon
Ruotsin väkeä valloitusten ja rauhanehtojen takuuna. Palanneet soturit,
jotka toivat leirielämän repäisevät elintavat ja juomatavat mukanaan
Suomeen, viipyivät tavallisesti muutamia viikkoja Turussa soukentamassa
sodasta tuotua rahamassiaan, ennenkuin painuivat kotoisen maaseutunsa
hiljaisuuteen. Ja niiden seurassa soukenteli nyt Esakin, taas
sotilaselämän iloista halukkaasti nauttien, reilusti sitä aikoinaan
paksua kukkaroaan, jossa hän viime talvena oli tuonut sotatukaatteja
Saksasta.

Eräänä päivänä — kesä oli jo vierähtämässä syksyyn — oli Kruse
vihdoin vapaa pitkällisistä häävierailuistaan, ja hän tarjoutui nyt
seuraamaan Esaa kreivi Brahen luo Turun linnaan, niinkuin he jo
aikaisemmin olivat sopineet. Esalta olivat noissa sotaveikkojen
humuissa kaikki vakavammat asiat miltei unhottuneet, nyt hänen oli
vihdoin pakko ruveta hoitamaan sitä tehtävää, jota varten hän oli
kaukaa Sisä-Suomesta lähtenyt matkalle.

Niinpä he muutamana aamuna everstin kanssa istuivat kreivin
odotushuoneessa Turun linnassa, joka taas oli ylimaaherraa varten
korjattu ja puhdistettu. Sillä kreivi Brahe rakasti pitää komeaa hovia;
nytkin oli hänellä Turun linnassa ympärillään virkamiehiä ja
palvelijoita laumoittain, oli omat henkivartijansa, omat papit ja
parturitkin, ja siellä nyt Suomen ylimysluokka taas mielellään
lekotteli hovinpaisteessa, johon sillä ei muuten Suomessa ollut
tilaisuutta. Linnan saleissa ja käytävillä liikkui nytkin ylhäisiä,
kultahelaisia herroja ja samettihameisia vallasnaisia sipsutellen
sileillä lattioilla.

Erik Kruse oli Pietari Brahen tuttava jo nuoruutensa ajoilta
Tukholmasta, ja olihan kreivi ollut hänen ja Agnetan näissäkin.
Krusella oli siis kylläkin edellytyksiä Esan suosittelijaksi, mutta
aivan varma hän ei kuitenkaan ollut tämän kilpiasian nopeasta
suoriutumisesta. Sillä näitä asioita oli nyt Ruotsin valtakunnassa
vireillä tuhottoman paljon. Sekä kotimaassa että Saksan sotatanterilla
oli näet aatelisarvoja jaeltu väljällä kädellä, ja vaikka kuningatar
olikin aina aulis allekirjoittamaan hänelle esitetyt aateliskirjat
niitä katsomatta ja kuinka paljon hyvänsä, niin pidätettiin tätä tulvaa
ilmeisesti jonkinverran asianomaisissa kanslioissa. Varsinkin oli
syrjäseutujen nousukkaiden hidasta saada vaakunansa vahvistetuksi,
ellei heillä ollut jotakin mahtavaa suosittajaa. Ja Pietari Brahe,
jolle Kruse jo oli ilmoittanut nuoren ystävänsä asian, oli näissä
asioissa hiukan oikullinen. He saivat muiden asiamiesten ohessa odottaa
kauan. Kreivin työhuoneesta palasi erilaisia asiakkaita, sotilaita,
porvareita, talonpoikaislähetystöjäkin, sillä tuo tarmokas,
selväjärkinen ylimys oli taas, heti Suomeen tultuaan, keskittänyt maan
kaikki asiat omaan hallintoonsa, omistaen niille kaikille huomiota
ja niitä kaikkia itse ratkaisten. Näkipä Esa siten entisen
professorinsakin Turun akatemiasta, sen nykyisen rehtorin Enevaldus Svenoniuksen
astuvan sieltä kreivin työhuoneesta, kintereillään
professori Martinus Stodius, — astuvan punakkoina ja pohteissaan,
läsnäolevain katseiden heitä uteliaasti seuratessa.

— Mikähän asia on tuonut vanhat professoritkin tänne kreivin luo
kumartelemaan, ihmetteli Esa herrojen poistuttua. — Tuntuupa melkein,
kuin olisi rehtori saanut siellä tukkapöllyä.

— Niin, heillä on todella vakava asia selvitettävänään, kertoi Kruse,
joka seurustellessaan äskeisissä hääpidoissa turkulaisten kanssa oli
kuullut yhtä ja toista päivän tapahtumista ja juoruista. — Rehtori on
syyttänyt virkaveljeään noituudesta.

— Noituudesta, korkeasti oppinutta professoria!

— Taikka seuranpidosta paholaisen kanssa. Siinä on Martti-herra
kuulemma jo ollut hyvin lujilla, sitä vailla taisi kerran olla, ettei
häneltä viety sekä virka että vapaus.

— Mutta nyt oli Stodius sentään verrattain rauhallisen näköinen,
huomautti Esa.

— Niin, hän lienee nyt asiassaan päässyt paremmalle puolelle, tiesi
Kruse. — Kerrotaan näet kreivi Brahen, joka on akatemian kansleri ja
jonka käsiin asia siten lopullisesti joutui, asettuneen syytetyn
professorin puolelle, leimaten koko tuon noitajutun turhanaikaiseksi ja
aiheettomaksi juoruksi. Kreivi on selvä ja valistunut herra, ja
kentiespä hän nyt onkin nuhdellut rehtoria rettelöimisestä ja
virkaveljensä vainoamisesta — Svenonius oli todella tukistetun
näköinen.

Uusi asiakas kutsuttiin taas sisään, ja tuokion kuluttua rupesi
kansliahuoneesta kuulumaan kovaa, kiukkuista puhetta. Kreivin ääni
kajahti sieltä vihaisena odotushuoneeseen asti, ja Esaa rupesi jo
pelottamaan, että kreivi on tänään tuikealla tuulella, jolloin hän
voisi Esankin asian kuitata perin lyhyesti ja nolosti. Mutta Kruse
rauhoitti häntä, kertoen sisään menneen virkamiehen jo ennenkin kreiviä
kiukustuttaneen, — sille hän epäilemättä nytkin on noin vihainen.

— Mikä se semmoinen virkamies on? uteli Esa.

— Onpahan eräs Ruotsin rahaviraston määräämä tarkastusviskaali, joka
monien tehtyjen valitusten johdosta on asetettu tutkimaan verotuksessa
tapahtuneita väärinkäytöksiä, petollisten voutien ja alustalaisiaan
kiskovien aatelisherrain rötöksiä varsinkin Itä-Suomessa. Tunnen
miehen, se on Kröell niminen viipurilainen, — hän syyttää kaikkia.

— Mutta eikö niissä syytöksissä sieltäpäin sitten ole perää? ihmetteli
Esa, joka omalta paikkakunnaltaan tiesi talonpoikain verovalitukset
usein hyvinkin perällisiksi.

— On kaiketi, ja sehän se juuri kreiviä kiusaakin, selitti Kruse. —
Hän ei tahtoisi uskoa epäkohtia niin räikeiksi. Varsinkin kun hänellä
aatelismiehistä yleensä on korkea käsitys, ei hän uskoisi näiden
antautuneen tunnottomasti väestöä rasittamaan. Ovathan Samuel Kröellin
tarkastuskertomusten johdosta Itä-Suomen veromiehet vuorostaan tehneet
vastasyytöksiä, ja viskaali on monesti ollut ahtaalla. Mutta tämä
kuuluu osaavan aika hyvin todistaa väitteensä, eikä kreivi ole
niinollen voinut ryhtyä sellaisiin rankaisutoimenpiteisiin, joita
Viipurin maaherra on Kröellille vaatinut. Kerran oli viskaali kyllä jo
vangittunakin, mutta kreivin käskystä hän on taas vapaana ja virassaan.

— Miksi hiidessä kreivi sitten noin ärjyy? kummasteli Esa edelleen
levottomana.

— Mene tiedä, — ehkä tahtoo kreivi varoittaa häntä yllyttämästä
rahvasta aatelistoa vastaan. Mutta totuuden perille kuuluu Pietari Brahe
vakavasti pyrkivän tässäkin asiassa, vaikka se onkin hänelle
kiusallinen.

Kröellin jälkeen, joka pystypäisenä ja varmana astui ulos kreivin
huoneesta, oli vihdoin Esan vuoro päästä sinne. Vähän arkaillen astui
hän ison työpöydän ääreen, jonka edessä Suomen kenraalikuvernööri
lepäsi kenollaan nojatuolissaan, sillaikaa kuin Erik Kruse, jota hän
oli tuttavana tervehtinyt, lyhyesti esitti hänelle Esan asian.

Pietari Brahe oli näihin aikoihin jo lähes viidenkymmenen vuoden
iässä, mutta hän näytti paljon nuoremmalta. Pienestä, pyylevästä
lihavuudestaan huolimatta oli hän ketterä ja liikkuva mies, jonka iho
oli terve ja nuorekas, viikset pienet kuin keikarilla ja vaalea tukka
vielä vallan kulumaton. Hänen silmänsä seurasivat vilkkaina ja viisaina
Krusen esitystä, jonka puolitiessä hän jo oli asiasta selvillä.

— Vai uusi aateliskilpi taas, virkahti hän. — Näitä uusia vapaamiehiä
nousee jo Suomeenkin liian paljon. — Kreivi puhui nyt tyynellä
äänellä, jossa ei ollut merkkiäkään äskeisestä äkäisyydestä. — Niin,
tietysti palkinnoksi ansioista, mutta niistäkään ei aina ole selvyyttä.
Eikähän täällä kohta tiedetä, kuka oikein verot maksaa, kun alituisesti
syntyy vapaatiloja!

Kreivi mietti hetkisen ääneti siinä istuessaan. Hän älysi noiden uusien
aatelisarvojen runsaan jakelun vieneen hänet itsensä eräänlaiseen
ristiriitaan. Hän puolsi kyllä tosikuntoa palkittavaksi, tahtoi
korottaa aatelisiksi maan muita etevämmät miehet, niin että
ylimyssääty, jota hän piti valtakunnan selkärankana ja samalla sen
suolana, todella lahjoiltaan ja siveelliseltä kunnoltaan olisi muita
säätyjä jalompi. Mutta ylimaaherrana häntä oli ruvennut arveluttamaan
nousukasaatelin nopea kasvaminen. Se useinkaan ei vastannut tälle
säädylle kuuluvia korkeita velvoituksia, ja se kieltämättä köyhdytti
maata sekä suoraan että epäsuorasti...

Äkkiä käännähti kreivi Esan puoleen, katsoi häntä terävästi silmiin ja
kysyi:

— Minkä tapauksen johdosta sinut siellä sotatantereella julistettiin
aatelissäätyyn ylennettäväksi?

— Pragin valloituksen johdosta, vastasi Esa lyhyesti.

— Vai Pragin valloituksen, olit siis siellä mukana, innostui kreivi.
— Se oli uljas teko, sitä täältä kaukaakin ihailin. Ja sinäkö johdit
sitä suomalaista komppaniaa, joka ensimmäisten joukossa ryntäsi
kaupunkiin?

Esa ei ehtinyt vastaamaan, sillä nyt kiirehti Kruse ystäväänsä
kehumaan:

— Sen hän teki ja kunnostautui sitäpaitsi siellä vielä Moldaun sillalla
...

— Hyvä, virkkoi Brahe, pitäen katseensa yhä Esaan kohdistettuna. — Ja
kuka sinulle siitä palkinnoksi lupasi aatelisarvon?

— Ylipäällikkö itse, perintöruhtinas...

— Silloinhan se on sitoumus, joka valtion on heti täytettävä, virkkoi
Brahe ratkaisevasti. — Puollan mielelläni tosikunnon palkitsemista, ja
sinä olet kunnolla taistellut. Nuorenahan olet kapteeniksikin ylennyt.

Kreivi viittasi kirjurilleen, joka siinä paikassa rupesi panemaan
paperille Esan asiaan kuuluvia seikkoja. Mutta itse hän jälleen kävi
omaa maailmankatsomustaan Kruselle esittämään.

— Näetkös, tässäkin maassa on siihen suuntaan käyvää mielipidettä,
että muka säätyerotus olisi miedonnettava ellei poistettava, että
yhteinen kansa, joka maksaa valtiolle verot, olisi kuninkaan alamaisina
tehtävä miltei samanarvoiseksi kuin aatelisto... Tuolla äskeisellä
asiamiehelläkin on senkaltaisia oppeja, mutta ne ovat vaarallisia
oppeja. Sillä ylimysluokkaan täytyy valtion nojautua, muu, alempi kansa
on oikeastaan vain kuninkaan välillisiä alamaisia... Mutta silloin
onkin jokaisen aateliskilpeä kantavan todella oltava esikuvana
alustalaisilleen ja yhteiselle kansalle, sen on osoitettava todellista
kuntoa ja jaloutta. Tämä nuori kapteeni...

— Esaias Mikonpoika Silta, ehätti Kruse lisäämään, kun ei kreivi heti
hänen nimeään muistanut.

— Niin, papinpoika Rautalammen kappelista, kyllä muistan. Hän on
toivoakseni juuri niitä miehiä, joita voimme hyvällä omallatunnolla
suositella vapaamiehiksi. Panemme asiasi heti vireille, lisäsi kreivi
hyväntahtoisesti Esalle, kysäisten vielä:

— Entä kilpikuvasi?

— Sillan pää, vastasi Esa, joka hummaustensa ohessa Turussa sentään
oli nuo vaakuna-asiat selvittänyt.

— Moldaun sillan muistoksi, hymähti kreivi.

— Ja isäni nimi oli Silta, lisäsi Esa, jo reipastuneena äskeisestä
jännityksestään.

— Aivan oikein. Ja uusi nimesi?

— Haavoituin vaikeasti eräässä taistelussa Egerin linnan läheistössä,
siitä olen ottanut nimen Eggerfelt.

— Sopii kyllä, kirjoita se paperiisi, kehoitti kreivi sihteeriään.

Esa ja hänen suosittelijansa olivat jo valmiit lähtemään, ja he
rupesivat, kiitollisina asiansa hyvästä suoriutumisesta, kumartamaan
hyvästiksi. Mutta kreivi viittasi heitä vielä viipymään, ja virkkoi,
nousten, jäseniään venyttämään, tuttavallisesti Kruselle:

— Vielä asia, — hyväpä kun sinut tapasin, Erik. Meidän on taas
lähdettävä tarkastusmatkalle tähän laajaan maahan; siellä näyttää
Suomen eri osissa jälleen olevan monta asiaa vinossa ja tahdomme niistä
itse ottaa tarkemman selon. Mutta haluan mukaani pari Suomen
vapaamiestä, jotka tuntevat seudut ja joiden arvosteluun voin luottaa,
— lähdetkö mukaani, Erik Jesperinpoika, pitkälle retkelle?

Se äkkikysymys ja tarjous tuli Kruselle tällä kertaa hyvin
kiusallisena. Häntähän tarvittiin nyt kotona Harvialassa; hän muisti
Agnetan viimeiset varoitukset. Hämillään hän senvuoksi rupesi, kreivin
luottamuksesta kiittäen, sopertamaan jotakin tulossa olevista
perhetapauksista...

— Vai lisääntyy taas perhe, hymähti kreivi hyväntuulisena. — Mutta
naisväkihän ne asiat hoitaa... No, jos retki nyt on sinulle hankala,
niin täytyy hankkia toinen... Tässähän on toverisikin, kapteeni, ehkei
hänellä ole perhevaikeuksia?

— Ei ole, naurahti Esa. — Olen naimaton.

— Ei sekään kauan sovi maalaisaateliselle, virkahti Brahe. — Mutta
tähän tehtävään se sopii, — miten tuntenet maata ja kansaa?

Iloisena kun itse vapautui tarjotusta tehtävästä, rupesi eversti
nyt mitä lämpimimmin suosittamaan Esaa kreivin saattomieheksi
tarkastusmatkalle. Ja kun kreivi ymmärsi Esan tuntevan juuri
Sisä-Suomen oloja ja kuuli hänen opiskelleen yliopistossakin, innostui
hän yhä enemmän tähän omaan keksintöönsä.

— Sovittu asia, seuraat siis meitä, puolisoani ja minua, tuolle
matkalle, puhui hän Esalle jo tuttavallisemmin. — Lähdemme ehkä vasta
myöhemmin syksyllä, kenties vasta ensi kelillä, mutta sinä voit jo heti
muuttaa palvelukseeni tänne linnaan. Tarvitsen henkivartioilleni uuden
päällikön, sillä nykyisen luutnanttini, joka ei osaa suomenkieltä, minä
lähetän kotiin Visingsborgiin.

Esa kumarsi kaikkeen suostuvaisena, ja nyt kreivi vihdoin laski heidät
menemään, ottaakseen vastaan taas uusia, odottavia asiamiehiä. Esaa
hyvästellessään hän vielä virkkoi:

— Ennen lähtöämme on aateliskirjasi kyllä jo täällä.

Yhtäkkiä oli Esasta siis tullut kreivi Pietari Brahen henkivartiain
päällikkö ja hänen saattomiehensä alkavalla tarkastusmatkalla, — se
pikakäänne pani nuoren miehen ajatukset vähän pyörimään, kun hän
sateisessa syyssäässä palasi eversti Krusen rinnalla linnasta
kaupunkiin. Oikeastaanhan olisi hänenkin ollut kiirehdittävä kotiinsa
Karmalaan, isännäntehtäviinsä, ja olihan siellä hänellä nyt muitakin
tehtäviä: naimiskauppa Marjan kanssa olisi ollut saatava selväksi ja
lyödyksi lukkoon. Siinäkin asiassa tuli siis nyt uusi lykkäys, sillä
kreivin retkiin menee varmaankin talvikausi. Vakaviksi nuo mietteet
siis vetivät Esan mielen, eikä hänestä nyt ollut paljonkaan
seuramieheksi eversti Kruselle, joka hetken kuluttua poikkesikin omille
teilleen.

— Mutta huolet hiiteen! päätteli Esa jo tuokion kuluttua Turun sillan
ylitse asuntoonsa ratsastaessaan. — Kunniaksi se on minulle tämä
kreivin tarjous, kaikki muut tehtävät odottakoot!

Esa oli jo tottunut siihen, että häntä maailma viskeli hänen
omasta tahdostaan riippumatta, ja tottunut rentonaan heittäytymään
sen viskeltäväksi. Viskelköönpä siis nytkin, — hän oli valmis
heti muuttamaan Turun linnaan! Ja hän lähti nyt vain eräästä
porvaristalosta, jossa hän tiesi sisäsuomalaisten Turussa käydessään
olevan majamiehinä, tiedustelemaan jotakin sysikorpelaista tai muuta
Päijänteen matkamiestä, joka veisi kotiin Karmalaan hänen terveisensä,
että hän nyt jääkin talvikaudeksi viipymään kreivi Brahen asioilla.

XII. TARKASTUSMATKALLA.

Helmikuun alkupäivinä 1650 oli Savon rahvasta läheltä ja kaukaa
keräytynyt Suursavon eli Mikkelin kirkolle vastaanottamaan maan
kenraalikuvernööriä, jonka tiedettiin sinne saapuvan. Kaikki tahtoivat
nähdä vanhastaan kuuluisan maanvaarin, ja monella oli hänelle
valituksia ja anomuksia esitettävänä.

Eräänä kirsikylmänä iltana, jolloin kuukin kuumotti kuin pakkasharson
läpi, saapui vihdoin kreivin pitkä rekiraito, ruveten purkamaan
turkiskääröjään pappilaan ja sen lähitaloihin. Ja seuraavana aamuna
seisoi kreivi Brahe itse päivän valjetessa papin peräkamarin puoleksi
jäätyneen, pienen ikkunan ääressä katsellen kylänraitille, missä
tungeksi suksimiehiä, hevosmiehiä ja poromiehiä kuin parhailla
markkinoilla.

— Kaikki nuo pyrkivät tänne valittamaan, arvaili kreivi siinä
pukeutumistaan viimeistellessään. — Eivätkä olekaan täällä asiat nyt
hyvinpäin, ne ovat paljon huonommat kuin viime kerralla Suomea
kierrellessäni.

Kreivi Brahe oli jo tähän mennessä tehnyt pitkän kiertomatkan. Hän oli,
ensi kelillä Turusta lähdettyään, matkustanut eteläisen Hämeen ja
Uudenmaan halki Viipuriin ja Käkisalmeen saakka, pitäen kaikkialla
pitkiä tutkintokäräjiä, mutta varsinkin Itä-Suomen uusissa pitäjissä,
joista kaukaisimmat olivat vasta kolmisenkymmentä vuotta kuuluneet
Ruotsin valtakuntaan ja joissa olot vielä olivat sangen sekavat.
Surukseen hän oli todennut, että viskaali Samuel Kröellin antamissa
syytöskuvauksissa, joita hän itse Turussa oli epäillyt, oli liiankin
paljon perää. Virkamiehet sortivat kansaa, voudit kiskoivat liikaveroja
omiin pusseihinsa, ja lainlukijat möivät tuomioita enimmän tarjoavalle,
joten oikeusjutun voitti se, ken antoi suurimman lahjuksen. Missä
kreivi oli tullut epäkohdista vakuutetuksi, siellä hän teki kaikkensa
saadakseen aikaan parannuksia; hän oli armotta erottanut vouteja ja
toisille antanut ankaria nuhteita, mutta vaikka kansa olikin häntä
siitä kiittänyt, epäili hän itse parannustensa tehokkuutta. Enin häntä
kuitenkin vaivasi se havaintonsa, että aateliset läänitysmiehet
todellakin tunnottomasti rasittivat ja kiskoivat talonpoikaisia
alustalaisiaan, saattaen nämä monesti aivan epätoivoon. Juuri heidän,
vapaamiesten, oli pääsyy siihen, etteivät ne taloudelliset parannukset,
joihin kreivi edellisellä hallintokaudellaan oli ryhtynyt, olleet
päässeet kantamaan hedelmiä ja että köyhyys maassa yhä vain lisääntyi
rauhan palattuakin.

Siitä oli kreivi matkallaan jaellut aatelisille tilanomistajille
ankaroita nuhteita osoittaen heille, kuinka arveluttava vaara tämän
elämöimisen kautta uhkasi itseään ylimysluokkaakin. Ja tässä mielessä
oli hän nyt Savossakin heti ensi päiväksi kutsunut vastaanottamaan
saapuneet seudun aatelisherrat puheilleen antaakseen heille isälliset
varoituksensa.

Pappilan isoon tupaan oli näitä vallasvieraita jo useita saapunut, kun
kenraalikuvernööri lopetti pukeutumisensa ja astui sinne. Siellä
Pietari Brahe nyt ensiksi heitä ystävällisesti tervehti, pitäen
tuttavallisena säätyveljenä hetken heille seuraa ja tarinoittaen sekä
vanhempia että vastaleivottuja vapaamiehiä. Mutta pian siirtyi hän
puhumaan Savostakin saapuneista talonpoikain valituksista, joita herrat
tietysti väittivät perättömiksi. Kreivi Brahe jatkoi kuitenkin
kiristyvää juttuaan heidän väitteistään välittämättä:

— Olen itse matkani varrella tutkinut monta tapausta ja tutkin niitä
taas täälläkin, — valitettavasti olen tavannut teikäläisissä liiankin
paljon syytä ja syntiä.

Ja kreivin ääneen tuli terästä, kun hän sitten kävi vieraitaan
nuhtelemaan:

— Mitä jalosukuisia te olette, jotka käytätte asemaanne
köyhdyttääksenne sekä alustalaisianne että kruunua ja siten valatte
vettä niiden myllyyn, jotka tahtovat riistää ylimysluokalta sen
etuoikeudet. Teidänhän pitäisi täällä olla hyvänä esikuvana sekä
voudeille että yhteiselle kansalle ja seistä sen yläpuolella. Nyt te
kilpailette halpasukuisten kanssa itsekkyydessä ja raakuudessa.
Kavahtakaa itseänne ja painakaa varoitukseni vakavasti mieleenne,
muuten käyn asiaan käsiksi niin, että kilpenne heilahtelevat.

Pitempäänkin jyrisi kreivi Pietari näin Savon vapaaherroille, koettaen
samalla istuttaa heihin omaa, ylevää käsitystään aatelisten asemasta ja
velvollisuudesta. Mutta hän oivalsi kyllä, kun vieraat vihdoin olivat
menneet ja hän kävi murkinoimaan oman seurueensa kanssa, että pelkät
sanat lankeavat helposti tien oheen, ellei niiden noudattamista
valvota.

Siinä istui kreivin pöydässä hänen saattomiestensä joukossa nyt
Esa-kapteenikin, äsken aateloitu Eggerfelt, ja hänen puoleensa kääntyen
Pietari Brahe, jatkaen vielä äskeistä ajatuksenkulkuaan, nyt virkkoi:

— Muistapas sanani sinäkin, nuorin aatelismiehistä, kun käyt
hallitsemaan tilojasi ja alustalaisiasi, muista ne heti alusta!

— Eiväthän liene minun alustalaiseni vielä ehtineet tänne valittamaan,
vastasi Esa hiukan leikkisästi.

— Ei, kilpesi on vielä liian uusi, alustalaisesi aivan verekset,
myönsi kreivi. — Mitä ne sanoivat talonpojat siellä Sysikorven salolla,
kun kuulivat, että sinä yhtäkkiä olet muuttunut heidän
vertaisestaan heidän herrakseen?

— En tiedä, ovatko he sitä vielä kuulletkaan, epäili Esa.

— Kuinka et tiedä?

— Enhän ole kilven saatuani vielä käynyt kotitiloillani, selitti nyt
Esa. Aateliskirjansa hän oli kreivin suosituksesta kyllä saanut ja
siitä hän oli todennut, että nekin lisätilat, jotka Plootu-Mikkelin
perintönä olivat liittyneet Karmalaan, nyt kuuluivat hänelle
verottomina sekä niiden talonpojat verovelvollisina. Mutta mihinkään
toimenpiteeseen ei hän ollut vielä tämän hänelle onnellisen ratkaisun
johdosta ehtinyt ryhtyä.

— Se on totta, myönsi kreivi. — Vastahan matkalle lähtiessämme sait
vaakunasi. Kuka siellä nyt sinun puolestasi on järjestänyt asiat?

— Ei niitä ole järjestetty ollenkaan, kaikk on siellä vielä samalla
kannalla kuin Karmalan ollessa verotilana, kertoi Esa. — En ole
kotitalostani saanut mitään tietojakaan pitkiin aikoihin.

— Sehän on vahinko, virkahti kreivi, siirtyen jo, ateriansa
lopetettuaan, makuukamariinsa, jossa hänen työpöytänsä oli. Siellä oli
seinälle levitetty kartta, jonka hän oli laadituttanut itselleen
matkasuunnitelmakseen ja johon hänen kulkemansa ja vielä kuljettavansa
taival ympäristöineen oli piirretty. Sitä hän taas kävi tarkastamaan,
ja siitä hän Esalle puhui:

— Mutta täältähän ei matka ole pitkä Sysikorpeen. Poikkeisinpa itse
mielelläni kotiasi katsomaan, mutta siihen ei nyt jää aikaa. Mutta
sinähän voit helposti täältä ajaa taloasi tervehtimään. Hä? Tahdotko
käydä Karmalassasi?

— Kernaasti kävisin... — Esa oli tuota kotona käyntiä itsekin
ajatellut, vaikka oli arkaillut sitä kreiville esittää. Sinne hänen
mielensä oikein paloi, eikä ainoastaan tilojaan tarkastaakseen ja
veroasioita järjestääkseen, vaan kipeämmästäkin kaipuusta. Sillä sekä
odotusaikanaan Turussa että nyt kreivin mukana kulkiessaan oli hän
usein lämpimin mielin muistellut, että hänellä nyt kerrankin on kotona
joku, joka häntä ajattelee, ehkä odottaakin. Hän halusi uudistaa
puheensa Marjan kanssa ja uskoi varmasti, että tytön kesäiset
epäilykset jo olivat haihtuneet. Ilomielin hän siis suostui kreivin
tarjoukseen, viitaten kuitenkin vielä virkatehtäviinsä:

— Henkivartiat jäävät nyt päällikköä vaille...

— Kyllä ne sen ajan itse hoitavat tehtävänsä, vakuutti kreivi. —
Meidän on tietenkin täällä Mikkelissä viivyttävä viikko kuunnellaksemme
kaikkia noita valituksentekijöitä ja antaaksemme kreivittären levätä.
Toinen viikko menee meillä sitten Olavin linnassa, jonne täältä
matkustamme. Tapaat meidät sieltä, joten voit lähteä vaikka heti.

Heti Esa ryhtyikin valmistautumaan matkalle kotipitäjäänsä. Hän hankki
itselleen reslan ja pitkän kyydin Sysikorpeen asti sekä lähti,
jätettyään kimonsa rakuunain hoitoon, vielä samana päivänä ajamaan
poikkimaisin Saimaalta Päijänteelle.

Siitä taipaleesta, jota hän nyt kulki, oli hän lapsena kuullut isältään
ja äidiltään paljon tarinoita. Se oli sama taival, jota isävainaja
kerran nuorena pappina oli ajanut paetessaan äärimmäisessä
sielunhädässä nuijasodan kauhujen keskitse pois Mikkelin hirmuisesta
talonpoikainteloituksesta. Sama tie, jonka varrella olevassa
metsäpirtissä äiti oli emonsa kanssa viikkokausia piiloillut Klaus Flemingin
ryttäreitä. Synkkiä sukumuistoja! Mutta näistä samoista
metsätaipaleista oli Esalle lapsena kerrottu vieläkin vanhempia
sukutarinoita, aina niiltä ajoilta, jolloin täällä riehuivat heimosodat
ja erämaan taistelut. Ne tarinat palasivat nyt elävinä Esan mieleen,
kun hän siinä reen perällä maata lekotti ja katseli kaunishärmäistä
metsää. Näiltä erämaan seikkailijoilta olikin ehkä periytynyt
seikkailuverta hänenkin suoniinsa...

Yöksi ehti Esa Vahvajärven Sillantaipaleelle, joka vieläkin oli
eristetty metsäkylä Savon ja Hämeen rinta-asutusten välillä. Sieltäkin
hän sukutarinoita muisti. Sieltähän oli ollut kotoisin se hänen
isoisänsä isä, joka oli ollut väkevän saarnamiehen, Pietari Särkilahden,
työtoveri. Kunnioituksella katseli Esa näitä esi-isiensä
raadannan ja taistelujen karuja maita, joilta väliin oli talot poltettu
raunioiksi ja joista väliin taas oli kostohiihdolle lähdetty. Mutta
kyläläisille, jotka hän tiesi etäisiksi heimolaisikseen, ei hän
maininnut mitään näistä muisteluksistaan eikä sukulaisuudestaan. Heidän
silmissään hän oli vieras, aatelinen sotaherra, jonka talonpoikaista
juurta ei kukaan tuntenut, ja sellaisena hän tahtoikin siellä kulkea.

Toisena matkapäivänä aukeni vähitellen umpimetsä ja hankien takaa
vilahtivat esiin tutut vainiot, kylät ja kartanot. Ennen pitkää
kuumotti taivaanrannalta Mustanahonkin tuttava ylänkö, jonka
järvenpuoleisella ahteella oli Karmala. Siinähän se jo olikin talo
harmajana ja matalana kuin ennenkin, — pihalta tervehti Peni
isäntäänsä haukahtaen tuttavallisesti ja iloisesti.

Tuvassa oli vain emäntä kotosalla, häärien siellä totutuissa
kotitoimissaan. Hän näytti aika lailla vanhentuneen kuluneen vuosipuoliskon
varrella; selkä oli kumara ja jalatkin jo vähän
töpsähtelivät, kun hän kiirehti äkkiä palanneelle isännälle ja hänen
kyytimiehelleen kantamaan pöytään suuhunpantavaa.

— Miehet ovat kai ulkotöissä? kyseli Esa turkkiaan riisuessaan.

— Halkometsässä ovat, pian sieltä palaavat, selitti emäntä, ikäänkuin
heti rauhoittavasti tiedottaakseen, että hyvin ovat talossa asiat.

— Aarokinko on siellä? uteli Esa edelleen.

— Sielläpä tietenkin, aina yhä matkassa...

Heti ja ensiksi olisi Esa tahtonut kysellä talon nuorta tytärtä,
jota hän ei ollut nähnyt pihalla eikä tuvassa. Mutta häntä oli
kainostuttanut, — nyt hän vasta laukaisi:

— Entä Marja, — ometassako on?

Muori hääri siellä lieden luona, hänen vastauksensa viipyi vähän ja
tuli sitten vallan surunsekaisella äänellä:

— Ei ole Marja ometassa, hän ei ole enää koko tässä talossa!

Silloin karahti Esa pystyyn ruokapöydästä, ja hänen äänensä särähti
kuin pahan aavistuksen särkemänä, kun hän, astuen muorin luo pankon
puolelle, kolkosti kysyi:

— Missä siis on Marja? Miksei hän ole kotona Karmalassa?

— Hän on korjattu täältä pois, viety emännäksi toiseen taloon, selitti
Leena-muori, kuin itsekin sitä valittaen.

— Kuinka ja koska? tiukkasi Esa kiihkeästi. — Pitihän hänen odottaa,
kunnes palaisin. Miksi hän petti? Miksei hän tahtonut jäädä Karmalaan
emännäksi?

Näihin Esan moniin kiihkoisiin kysymyksiin tulivat muorin vastaukset
vasta vähitellen, hitaasti ja surunvoittoisesti. Niistä Esalle asema
kuitenkin pian kävi selvenemään.

Esan lähdettyä oli Marja ollut puolen kesää vakava ja harvapuheinen,
näytti aika-ajoin lähtenyttä kaipaavan, mutta oli taas toisin ajoin
levoton ja epävarma... Niin, ne keväiset epäilykset kai häntä edelleen
painostivat... Ei, ei se Esan viesti viipymisestään kreivin matkassa
mitään vaikuttanut siihen asiaan. Jo sitä ennen oli Marja eräänä pyhänä
tavannut kirkolla naapurikylän nuoren miehen ... se on niitä Kelalan
poikia... Oli ehkä tavannut useampanakin pyhänä. Mitä lienevät siellä
supatelleet ja suunnitelleet ... muutamana päivänä souti sitten Kelalan
isäntä poikineen tänne Karmalaan ja kosi Marjaa miniäkseen... Niin,
Marja suostui melkein heti ... kihlat olivat ilmeisesti silloin jo
valmiiksi sovitut, hän rupesi kohta häitään valmistelemaan. Hän tahtoi
näet sen kaiken selväksi, ennenkuin Karmalan isäntä koteutuu... Häät
vietettiin jo syksyllä ja Marja muutti myötäjäisineen pois Kelalaan.
Yksin jätti Leena-paran tänne tuhertamaan...

Muorin näitä katkonaisesti kertoessa olivat kotiin palanneen isännän
kasvot synkistymistään synkistyneet. Hän rutisteli siinä naapukkaansa
ja heitti aina sekaan jonkun katkeran kysymyksen:

— Ettekö neuvoneet tytärtänne, muori, tiesittehän te välimme?

— Neuvoinkin joskus, kehoitin Marjaa malttamaan mielensä ja
odottamaan. Mutta hänellä oli oma päänsä ja kiireensä...

— Oliko hän kiintynyt tuohon uuteen kosijaansa? Siellä Kelalassa on
kai hyvätkin oltavat?

— Toimeentultavat, ei kehuttavat, vastasi emäntä huoahtaen. —
Miniäksi hän taloon joutui, siellä näet isäntä ja emäntä vielä
elävät ... saattaa mennä monta vuotta, ennenkuin hän siellä emännäksi
pääsee. Parempihan Marjan olisi ollut täällä.

— Mutta tänne hän ei tahtonut jäädä!

— Ei, pois kiirehti, ennenkuin aatelinen isäntä saapuu kotiin. —
Emäntä ei puolustanut tytärtään, mutta ei häntä suoranaisesti
moittinutkaan, melkein säälitteli jatkaessaan: — Eikä se Marjan lähtö
täältä tainnut kuitenkaan olla niin aivan helppoa hänellekään.

Miehet palasivat nyt rymyllä halkometsästä ja tuvassa syntyi isäntää
tervehdittäessä iloinen puheen porina. Ruvettiin tekemään selkoa syksyn
sadosta, syntyneistä varsoista ja runsaasta muikunsaaliista, ja Esakin
koetti innostua kyselemään talonsa asioista. Mutta hänen ajatuksensa
kuljeskeli omia teitään, hänen mielensä oli masentunut ja murtunut.
Yhtäkkiä leimahti hänessä ankara viha ja hän oli valmis tuota päätä
ajamaan Kelalaan, kurittamaan sitä poikaa ja hakemaan Marjansa
takaisin. Mutta seuraavana hetkenä hän jo istui nolona seinärahilla ja
soimasi itseään siitä, että oli, kauan poissa viipyessään, antanut
asiain mennä vinoon. Koettipa hän väliin mielessään nauraakin koko
jutulle: no, nythän solmu on auki ja poikki se kytkyt, johon
Jyri-veikon kirje oli hänet sitonut ja joka häntä olikin kiusannut...
Mitäpä hän, suruton seikkailija, välitti yhdestä maalaistytöstä!

Mutta hän ei saanut itseään sillä petetyksi. Tuosta kytkyestä, jota hän
aluksi niin oli kammonut, että ratkesi viikoksi juomaan, olikin sitten
muodostunut hänelle rakas kahle, johon hän varsinkin matkallaan oli
kotimietteissään mieltynyt ja jota hän, kaikista vaikeuksista
välittämättä, olisi kernaasti kantanut läpi elämänsä. Nyt oli tuo
viehättävä mielikuva siis sirpaleina. Miksi? Esa oivalsi, että hänen
unelmansa oli särkynyt maalaistytön hienotunteisuuteen: Marja epäili,
että Esa oli kosinut häntä vain velvollisuudentunnosta, ja siksi hän
pakeni... Ei, Marja ei suinkaan ollut häntä kohtaan tuntenut
vastenmielisyyttä ... ei, hän olisi kyllä ilolla tullut hänen ja
Karmalan emännäksi. Esa muisti senkin lämpimän hiiloksen, jonka hän
kerran oli nähnyt Marjan silmissä ja joka hänet, Esankin, oli
sytyttänyt ... ei, taistelutta ei se tyttö ole lähtenyt Karmalasta...!
Esa kyseli nyt itseltään, olisiko hän kotiin jäämällä voinut pysyttää
Marjan kotonaan ja omanaan, vyöllään Karmalan avaimet, kasvoillaan
onnen ilme? Mutta hänen täytyi vastata siihen kieltävästi. Ei, tuo
heidän unelmansa oli särkynyt niihin luokkaepäilyksiin ja
säätyerotuksiin, joita hän ei voinut muuttaa!

Näitä mietteitään yhä mielessään vatvoen tapasi Esa seuraavana päivänä
saunatiellä vanhan Aaron, joka tuli häneltä kyselemään talon vastaista
hoitoa, kevättöitä, ulkotilain viljelemistä ja varsinkin veroasioita.
Esa silloin ikäänkuin havahtui kalvavista mietteistään: niin, näitä
asioita järjestämäänhän hän oli kotiinsa poikennut, nehän nyt olivat
hoidettavat. Hän tahtoikin niihin nyt kokonaan syventyä ja sitä varten
vaikka väkisin katkaista alakuloiset ajatuksensa, kitkeä mielestään
murtuneen unelmansa muistot. Miltei kuumeisella innolla puuttui hän
heti niihin nuoren vapaatilansa järjestelyihin, joista Aaro siinä
huolekkaana ja hiukan tyytymättömänä puhui:

— Tänä vuonna ei ole Karmalasta peritty mitään veroja ... milloin
niitä kannettanee...?

— Ei niitä peritä enää milloinkaan, selitti Esa hiukan jo ylvästellen.
— Karmalahan on nyt aateliskartano niinkuin Oritpää ja Oinaala.

— Yhy! Entä maksetaanko kappoja papille?

— Ei niitäkään, ei mitään ulostekoja. Nyt on päinvastoin ruvettava
niiltä talonpojilta, jotka asuvat alustalaisina Karmalan mailla,
kantamaan heidän ennen ruunulle maksamansa verot tänne, päätilaan.
Siitä olisikin heti heille ilmoitus vietävä.

— Kuka sen vie ... ja kuka sitten kantaa ne verot? kyseli Aaro
umpimielisenä.

— Niin, pitäisi kai olla talossa vouti. Mutta lähde sinä, Aaro, nyt
aluksi viemään sana verotalonpojille.

Mutta Aaro puisteli harmaahapsista päätään ja puhui soinnuttomasti:

— Ei taida minusta olla siihen. Talonpoikaiseen tapaan olen täällä
Karmalaa hoidellut ja hoitelen vieläkin, mikäli jaksan. Mutta nuo
uudet tehtävät ovat minulle vieraat, en voi verovoutina lähteä
naapuritaloihin, — siihen pitää olla toiset metkut ja toiset miehet.

Aaro oli nähnyt asiain menon noissa toisissa vallaskartanoissa, jotka
pian olivat joutuneet sotajalalle alustalaistensa, entisten
naapuriensa, kanssa eikä se meno häntä miellyttänyt. Ja Esakin ymmärsi
pian vanhan palvelijansa epäilykset ja mielialat. Hän ei ollut itse
ajatellut tarpeelliseksi katkaista hyviä välejään talonpoikaisiin
naapureihinsa, mutta asiat olivat joka tapauksessa nyt täälläkin
järjestettävät uusien olosuhteiden mukaan. Vanhaa Aaroa olalle
taputtaen hän senvuoksi virkkoi:

— Olkoon niinkuin tahdot, hoitele sinä vain täällä Karmalaa entiseen
tapaasi. Nuo uudet tehtävät koetan toistaiseksi hoidattaa ruunun
verovoudin avulla, — hän kantakoon, kunnes palaan, Karmalaankin
tulevat saatavat.

Esa valjastutti hevosen, — hän iskeytyi nyt yhä kasvavalla innolla
näihin järjestelyasioihin. Niitä varten ajoi hän ensiksi Oinaalan
majurilta neuvoja kyselemään ja sitten kirkolle voutia puhuttelemaan.
Näistä toimista hänellä olikin touhua ja huolta koko siksi ajaksi,
minkä hän saattoi viipyä kotonaan, eikä hän päästänyt mieltään
hautomaan noita kerta kaikkiaan katkenneita ja karkoittamiaan
kotiunelmia. Ja ihmeekseen Esa huomasi, että hän, uuden aatelistilansa
asioita toisten vallastilain malliin järjestäessään ja niiden valtijain
neuvoja toteuttaessaan, vähitellen rupesi ajattelemaankin heidän
tapaansa ja arvostelemaan oloja heidän näkökulmaltaan. Aatelisarvon
merkitys rupesi hänelle näin tosioloissa yhä selvenemään, ja
hänen uusi asemansa rupesi hänen tajunnassaan kiteytymään kuin
luonnostaanlankeavaksi etuoikeudeksi, joka oli suotu ”ylhäisille” ja
joka erotti heidät yhteisestä kansasta. Joskuspa pieni, salainen
sivuajatus sovelsi nämä hänen uudet havaintonsa siihenkin
kotikysymykseen, jonka hän oli kuvitellut pitävänsä kaikista
säätyasioista syrjässä, — yhteen ne sittenkin kuuluivat...!

Eräänä päivänä ajaessaan asioilta kotiinsa katseli Esa matalaa,
keskikatolta jo vähän vaipunutta, harmajaa taloaan, joka törrötti
Karmalan aukealla törmällä, ja hän katseli sitä nyt hiukan toisin
silmin kuin ennen. Se on sentään vähän liiaksi ränstynyt ja kehno ...
häthätää siihen puolensataa vuotta sitten kyhätty — onpa kuin
poikkiselkäinen koni! Ja pihaan ajettuaan puhuikin hän nyt vanhalle
Aarolle:

— Miehet voivat nyt jo talvella muiden töiden lomissa kaataa metsästä
hyviä hirsiä uutta talorakennusta varten, veistää ja vedättää niitä
kelin aikana kotiin.

Vanhan Aaron silmät levähtivät silloin suuriksi, hän yhtäkkiä ikäänkuin
uumosi isäntänsä uudet mielialat, — vielä viime talvena oli talo ollut
hänestä laatuunkäypä. Mutta hän vain kysyi:

— Tähänkö vanhalle törmälle ne hirret vedätetään?

Esa katseli lakeaa törmää ja sen alla olevaa matalaa vesakkoa, katseli
sikin sokin olevia piharakennuksia, ja vastasi äkkiä:

— Ei tänne. Vedetään hirret tuonne Leinosen törmälle, laajemman lahden
rannalle, missä kuuluu ennenkin olleen komea talo.

— Niin oli nimismiehen, Matti Leinosen aikaan, muisteli Aaro. —
Sieltä se nuijasodassa poltettiin pois.

— Sen tilalle tehdään nyt siis uusi talo, tuota entistä vielä komeampi
ja tilavampi. Tehdään kaksi tupaa ja kamareita useita, niinkuin on
Oinaalassakin, ja erikseen vielä väentupa. Siinä määrässä kaatakaa siis
hirsiä.

— Liekö meitä täällä miehiä tarpeeksi näin suuriin ylimääräisiin
töihin, epäili Aaro, hiukan kylmänä koko uudistusta kohtaan. Mutta Esa
häntä kannusti:

— Niitä otetaan lisää, ja hevosia ostetaan myös. Ja uunimiehiä on
tänne kevääksi varattava tulisijoja tekemään, ja lasimestari on ajoissa
tilattava...

— Mihin joutuu sitten tämä vanha talo, kyseli Aaro miltei
kaihomielisenä kuunnellessaan noita suuria suunnitelmia. — Puretaanko
se pois?

— Ehkei pureta vielä heti, rauhoitti isäntä. — Saat vaikka sinä tässä
vanhuuttasi viettää. Uuteen Karmalaan tulee uusi komento, ehkäpä
viihdytkin sinä vanhassa paremmin.

— Vanhassa paremmin, vakuutti Aaro, hevosta talliin taluttaessaan.

Parin päivän perästä oli Esan jo taas lähdettävä taipaleelle yhtyäkseen
Savon linnassa kreivin seurueeseen ja sen mukana jatkaakseen pitkää
tarkastusmatkaa. Hän oli täällä kotona, ajellessaan pitäjällä asioitaan
hoitamassa ja uudistellessaan tuttavuuttaan sen vallasperheiden kanssa,
näihin uusiin harrastuksiinsa niin kokonaan uponnut ja eläytynyt, että
hän todellakin oli saanut kaikki muut huolet mielestään unhoittumaan.
Mutta nyt, istuessaan taas reen perällä pitkällä metsätaipaleella ja
kotiolojaan rauhallisemmin muistellessaan, tunsi hän taas eräänlaista
autiutta ja pettymystä sydämessään. Sinne ei siis nyt kotiin jäänyt
taaskaan ketään, joka häntä, lähtenyttä, olisi ikävöinyt tai odottanut,
hänen kaunis, syksyinen kuvitelmansa oli siis ainiaaksi särkynyt... Esa
tunsi taas piston rinnassaan, — haava oli vielä tuore, kiellosta
huolimatta se siellä salaa vihavoi. Mutta tuo pisto ei sentään enää
tuntunut niin vihlovalta, kuin hänen tuonaan Karmalaan saapuessaan, se
oli ehkä jo arvettumassa, — ainahan ne sodankin haavat aikansa
kirveltyään arvettuivat ja paranivat.

XIII. KAJAANIN LINNASSA.

Unisena ja tohlona istui vanhahko, kaljupäinen linnanpäällikkö Juho Niilonpoika
eräänä talviaamuna Kajaanin linnan arkituvan honkapöydän
ääressä ja piti pientä riidankahinaa vaimonsa, karkeasuortuvaisen,
laihaluisen naisen kanssa, joka lieden ääressä puuhasi ja pörisi. Tupa,
jossa vuoteet vielä olivat öiseltään korjaamatta lasten leikkipaikkana,
oli hyvin kuuma, mutta siitä huolimatta paloi uunissa iso tuli. Juho Niilonpojan
ohimoilta helmeili hiki ja hänen alapäällikkönsä, Kristian Gisselkors,
joka siinä pöydän toiselta puolelta salavihkaa yllytteli
esimiestänsä kiistelemään, pyyhki hänkin hihallaan tuhruisia kasvojaan.

Kiista koski linnanherran vaatimusta, että hänen eukkonsa lämmittäisi
heille nyt aamutuimaan kannun olutta. Eukko kieltäysi jyrkästi,
julistaen aviomiehelleen:

— En anna tippaakaan! Käyt aina vain tylsemmäksi, kun aamusta iltaan
elät yhdessä oluen ja viinan höyryssä.

— Höyryssä, hyvässäkin, matki linnanherra. — Pari pikariahan vain
otettiin viinaa illalla rohdoksi, ja ne nyt vähän janottavat —
Ristoakin.

Mutta tämäkään vetoaminen vieraaseen ei auttanut. Eukko pärisi
säälimättömänä.

— Ristoakin, muka! Yksiä juoppoja olette molemmat, silmäthän
pullottavat siinä Ristonkin päässä kuin tallipässillä!

Tämä loukkaava puhe vieraasta, joka oli tullut päällikkönsä luo
aamuryypyille, pani isännän jo nousemaan ja suoristautumaan.
Kovenevalla äänellä hän nyt koetti komentaa:

— Kuka tässä linnassa on käskijä, — hä! — Tuo akka olutta ja heti!

— Käske mitä käsket, kellarin avaimet on täällä! tiuskasi akka
säikähtämättä. Hetken kuluttua pistäysi hän, uuniluuta kädessään, ulos,
ja herrat odottivat hänen paluutaan jännittyneinä. Mutta ilman olutta
se akka palasi tupaan, kertoen:

— Kuuluu reki ajavan tänne linnantielle, kertoivat pojat. Joku
asiamies on tulossa ... saat kerrankin selvänä puhutella vierasta.

Masentuneena vaipui alapäällikön katse maahan, ja huokaisten asteli
isäntä itse ottamaan uunilta saappaansa, tassutellen siinä väljässä,
villaisessa mekossa. Laiskasti veti hän vetelät koipisaappaat
jalkoihinsa, kiskaisi sitten lammasnahkaturkit päälleen ja käveli
verkalleen ulos, alapäällikön seuratessa häntä yhtä nolona.

Pihalle puhalsi koskelta raaka, sumunkylmä viima. Sumu hämärsi muurin
yli näkyvän, härmänpeittoisen metsänkin, jonka takaa siinti
yksitoikkoista, lumista ylänkökorpea niin kauas kuin silmä kantoi.
Linnasaarta kiertävän ympärysmuurin sisäpuolinen piha, jonka kaikilla
kupeilla oli mataloita puutaloja, oli tyhjä ja äänetön. Koski vain
kohisi katkeamattomana, jauhavana pauhuna saaren molemmilla puolilla.
Linnan itäisessä yläosassa, jossa oli päällikön asunto ja niinsanotut
juhlahuoneet, olivat rakennukset sentään joltisessakin kunnossa, mutta
alavamman länsirannan pienet, harmajat puumökit olivat ihan
hökkelimäiset. Muuri kohosi ja laskeutui saaren kalliopohjan
mukaisesti, ollen itäpäässä, virtaa vastassa, aika korkea, mutta
alarannan muurin ylitse saattoi pihalta aivan vapaasti katsella kauas
kosken alaiselle, jääpeitteiselle suvannolle. Saaren etelärinteellä,
mistä silta vei mantereelle, oli korkeanlainen muurinsarvi, torni,
jossa entisinä sotaisina aikoina oli yöt päivät pidetty vartioita;
mutta nyt niitä ei pidetty siellä yöllä eikä päivällä. Sillä Kajaanin
ei päällikköjen lisäksi nykyisin ollut ainoatakaan sotamiestä,
ei kuin pari renkiä, jotka Juho-herran puolikasvuisten poikain kanssa
parastaikaa rankakasalla pilkkoivat halkoja. Linnanherra vetäisi
pihalla keuhkoihinsa pari suullista sumunkylmää ilmaa, yskäisi ja
katseli ylöspäin. Ainoana sota-ajoilta periytyneenä tapanaan oli
hänellä ollut näin aamuisin nousta tuohon koilliseen muurinsarveen,
muka ympäristöä tähystelemään, ja sinne hän, hetken emmittyään, lähti
nytkin kapuamaan, Riston häntä haluttomasti seuratessa. Se oli kyllä
aivan turhaa vaivaa, sen he tiesivät, sillä he tunsivat vaikka
ummessasilmin tarkalleen, mitä tuolta tornista näki: yhtämittaista,
avutonta korpea joka suunnalla, sen takaa kaukaa idästä maanselän
sinertävä viiva ja toisaalla taas järven laidaton lakeus, — muuta ei.
Sillankorvan viereisellä mantereen paltaalla oli matala, harmaja,
eloton kylä, josta nousi taivaalle haihtuvaa savua, — ei mitään, mihin
silmä voisi tarttua.

— Mistä saapuvasta vieraasta se rouva äsken puhui? ihmetteli
Gisselkors, — suutuksissaan ollessaan nimitti hän aina esimiehensä
pahasuista akkaa rouvaksi.

— Kylän läpi tuolta näkyy reki ajavan sillalle, viittasi isäntä, —
talonpoikaisia asiamiehiä, mitä lie...

— Laskeudutaan sentään katsomaan, kehoitti alapäällikkö, jota viima jo
vilutti.

Laihalla kaakilla ajoi pihaan kolme sarkamekkoista miestä. Sanoivat
olevansa karjalaisia Miinoasta, ja kuuluihan se heidän puheestaankin.
Mutta outo heillä oli asia, — linnanhaltijain oli aluksi vaikea päästä
sen perille. He näet kysyivät lupaa ostaakseen talon Kuhmon rajakylästä
ja asettuakseen sinne perheineen ja karjoineen, jotka he jo kertoivat
tuoneensa mukanaan Suomen puolelle.

— Mutta miksi tulitte tänne, tälle puolen rajan? kyseli linnanherra
virallisesti ja miltei vihaisesti.

— Pakenimme kotikylästämme...

— Miksi pakenitte, hä? — Vaikka elämä Kajaanin linnassa oli niin
yksitoikkoista, että jokainen halvinkin asiamies toi sinne toki
vähän vaihtelua, kiusasi Juho-herraa kuitenkin jokainen käypäläinen.
Sillä sen asia vaati häneltä aina jotakin vastausta tai jotakin
toimenpidettä, ja pieninkin toiminta häntä rasitti. Siksi tiukkasi hän
nytkin karjalaisilta ärtyisällä äänellä uudelleen: — Miksi lähditte
kotoanne tänne maanselän yli?

— Sinne tuli Miinoaan sotniekka, mukanaan kymmenen streltsiä,
sotamiestä, ja vaati meiltä uutta veroa, selittivät karjalaiset
hätäissään. — Meillä ei ollut millä maksaa, ja silloin se rupesi meitä
pieksättämään...

— Te mahdoitte tehdä vastarintaa veronkantajille, arvaili Juho Niilonpoika
.

—- Ka, emmehän voineet antaa viimeistä lehmää navetasta, myönteli
Miinoan mies, — millä sitten olisi eletty? Mutta sotniekka uhkasi
tulla vielä takaisin. Ja silloin lähti meitä muutamia perekuntia pakoon
rajan taa.

— On niitä veroja täälläkin, murisi linnanherra.

— Maksamme minkä jaksamme, siellä emme enää jaksa, vakuutti vieraista
vanhin. — Nyt olemme Kuhmossa asettuneet talonpoikain taloihin, ne
meitä armahtivat, ja sieltä tahtoisimme nyt ostaa oman tilan,
ruvetaksemme siellä vakinaisesti kaskeamaan...

Outo asia! Linnanherra ja hänen apulaisensa katselivat hyvin
virallisina ja epäilevän näköisinä toisiaan — mikä lie miehillä
lopultakin mielessä! Väliin tulevat nuo rajantakaiset karjalaiset tänne
ryöstämään, väliin ne kulkevat täällä reppuineen luvattomilla
kauppamatkoilla, — nyt nöyrinä anojina! Hitto heihin luotti! Jos
heille antaa luvan asettua rajalle, suuttuvat siitä ehkä venäläiset
viranomaiset, hyökkäävät kenties hakemaan verotalonpoikiaan takaisin,
tiesi, vaikka linnaan hyökkäisivät! Eikä Kajaanissa ole yhtään
sotamiestä. Paltamon talonpojat ovat kyllä, rajarauhattomuuksien
sattuessa, velvolliset tekemään linnassa asepalvelusta, mutta ennenkuin
heidät saisi kokoon, voisivat nuo ”streltsit” jo olla täällä!

— Ei, sellaista lupakirjaa emme voi teille antaa, ratkaisi linnanherra
hetken kuluttua ankarasti. Ja hänen apulaisensa säesti:

— Emme mitenkään. Palatkaa te vain kotiinne!

— Mutta siellä meidät tapetaan, valittivat karjalaiset kolkosti.

Niin, minkäpä linnanherrat siihen mahtoivat, asia oli heidän puolestaan
selvä. Ja tämän viisaan ja varovan päätöksen siinä pihalla tehtyään
lähtivät he palaamaan arkitupaan. Johan nyt ihme, ellei edes tällaisen
valtiollisen urakan suorittaneille annettaisi kannullista kuumaa
olutta! Ja todella! Tuvan valtijatar olikin nyt jo, saatuaan aamutyönsä
suoritetuksi, armollisemmalla tuulella. Hetken kuluttua rupesi
herroista elämä taas tuntumaan vähän hauskemmalta. He sytyttivät
piippunsa, kököttivät siinä vastakkain harvan sanan vaihtaen, mutta
upottivat naamansa sitä useammin viisivanteiseen katajakippoon. Ja
välillä aterian haukattuaan olivat he valmiit jatkamaan tätä
mielityötään vaikka päiväkauden.

Mutta tänään heille ei oltu suotu ehyttä eikä häiriytymätöntä
istumisrupeamaa. Heti murkinan jälkeen ryntäsivät näet päällikön pojat
tupaan kertomaan, että joukko rakuunoita ratsastaa eteläistä tietä
linnaan päin.

— Herra Jumala, joko taas vieraita! tuskitteli Juho Niilonpoika. Ja
Kristian Gisselkors kivahti pystyyn:

— Rakuunoita! Mitä rakuunoita, ystäviäkö vai vihollisia?

— Varjele meitä, eihän liene maasta rauha loppunut! säikähti silloin
Juhokin.

Joka tapauksessa oli siitä kipon äärestä nyt kiireellä noustava ja
sonnustauduttava sotilaallisempaan asuun. Mutta vielä eivät
linnanherrat olleet ehtineet vaihtaa villamekkojaan asetakkeihin, kun
jo perille saapuneet ratsumiehet lumisina ja ponteissaan astuivat
tupaan ja juhlallisesti ilmoittivat linnan päällikölle:

— Kreivi Pietari Brahe, Suomenmaan kenraalikuvernööri, on perheineen
ja seurueineen tulossa Kajaanin linnaan. Häntä varten ovat
vierashuoneet täällä heti pantavat kuntoon, hän saapuu jo ennen illan
tuloa.

— Herra Jumala, kreivikö tulee tänne! hölmisteli Juho-herra, miltei
läjään lysähtäen. Ja Gisselkors hätäili:

— Missä on linnan lippu, kreivi on juhlallisesti vastaanotettava. Kuka
puhaltaa torvea? Ja syttyykö ruuti jäätyneissä tykeissä, joilla on
ammuttava tervehdyslaukaus?

— Riennä Risto sinä niitä tarkastamaan! käski päällikkö. — Mutta kuka
kiilloittaa sillävälin ruostuneet miekkamme?

Erämaanlinnassa syntyi siitä tietysti tavatonta nurinaa ja juoksua.
Eikä niistä valmistuksista siellä ilmeisesti olisi miehisten
päällikköjen johdolla tullutkaan mitään, mutta johtoon kävikin nyt
talon toimekas emäntä, joka täksi päiväksi sulki lapsensa arkitupaan ja
pani piiat ja rengit ja saapuneet rakuunatkin työhön. Juhlasuojat ja
asesali pestiin ja lämmitettiin, kilvet ja kynttiläkruunut
kiilloitettiin, ja pakarissa ruvettiin keittämään ja paistamaan.
Häärihän siinä linnanherrakin alituisesti hokien ”herrajumalaansa” ja
kaivaen esille kauan käyttämättä olleita aseitaan, sillaikaa kuin
Gisselkors ulkona muurinsarvella koetti poikien avulla ladata
umpeenkinostunutta tykkiä.

Illan suussa ajoi sitten saanireki ja kuomuresla toisensa perästä
kolisevan sillan yli linnaan; niitä saapui sieltä niin monta, että ne
tuskin mahtuivat linnan lumiseen pihaan, ja kaikista vääntäytyi esiin
turkkeihin vyötetyitä, kontettuneita vieraita, jotka siunasivat
toivottoman pitkän erämaantaipaleen vihdoinkin päättymistä ja
kiirehtivät linnan koruttomiin suojiin, niiden takkojen ääressä
lämmittelemään.

                                                  ⸻

Tähän valtakunnan koilliseen etuvarustukseen oli Pietari Brahe nyt siis
pitkällä tarkastusmatkallaan ehtinyt. Asettuen sinne viikoksi, pariksi
lepäämään kävi hän kohta virkeästi ottamaan selkoa tämänkin kaukaisen
kulmakunnan oloista. Nopeasti hän jo, karttapiirustustaan tutkittuaan
ja ensi kysymykset linnalaisille tehtyään, tajusi, että Kajaanin linnalla
ei sen nykyisessä kunnossa ja hoidossa ollut paljon mitään
merkitystä, ja hän ymmärsi myöskin pian seutukunnan väestön vaikeat
elämisenehdot. Täällä olisi paljon tehtävätä, totesi hän. Ennen kaikkea
pitäisi linnaan saada toimelias ja asioitaymmärtävä johto, tarmokas
käskynhaltija, joka, saatuaan siihen varoja, panisi varustukset
asianmukaiseen kuntoon, hankkisi linnaan riittävän miehistön ja
asestuksen ja valvoisi myöskin ympäröivän väestön toimeentuloa.

— Sen tämä eristetty etuvarustus kyllä ansaitsisi, puhui kreivi eräänä
päivänä seuralaisilleen, katsellen tuosta eteläisestä muurinsarvesta
linnan ympäristöä ja sen ränstyneitä rakennuksia ja hoidotta jääneitä
varustuksia. — Mutta mistäpä saisi sellaisen miehen tähän kolkkoon
karkoituspaikkaan?

Sellaiseksi näet Kajaani hänelle kuvastui. Hän oli juuri äsken tehnyt
kierroksen linnansaaren eri osiin, oli tarkastanut muurinmutkiin
uponneet, vanhat tykit ja osaksi sortuneet rintavarustukset, olipa
katsellut nekin alavan länsirannan röttelöiset rakennushökkelit, joissa
Kajaaniin karkoitettuja vankeja oli säilytetty. Niissähän olivat m.m.
Ruotsin lahjakkaat kirjailijat, Johannes Messenius ja Lars Vivallius,
äsken perättäin viettäneet pitkiä, raskaita vuosikymmeniä
rangaistustaan kärsien. Tältä kävelyltään oli kreivillä nyt erittäin
voimakas tunne siitä, että koko tämä linna oli nykyisellään
karkoituspaikka, johon elinvoimainen ja toimikykyinen mies tuskin
vapaaehtoisesti asettuisi edes päälliköksikään.

— Mutta Juho Niilonpojan toimesta ei täällä toisaalta koskaan tule
mitään parannusta, jatkoi hän seurueelleen, joka häntä tällä
kävelymatkalla saatteli. — Olen keskustellut hänen kanssaan, hän on
tylsä.

— On juonut ja nukkunut itsensä täällä tolloksi, totesi joku
seurueesta, lisäten, että sama taitaisi tulla kenen tahansa kohtaloksi
tässä synkässä korpipesässä.

— Mutta mikäpä vaara tätä erämaan linnaa voisi uhatakaan? ihmetteli
toinen saattomies. — Kannattaisiko Kajaanin linnaan uhrata työtä ja
varoja?

Kreivi melkein kimpautui sitä puhetta kuullessaan: — Kannattaisi kyllä
uhrata ja pitäisi uhrata! Tällä linnalla voisi olla valtakunnalle
suurikin merkityksensä. Mutta sitä varten olisi täällä kaikki
uudistettava, varustuksista henkilöihin asti.

Vielä palattuaan ulkoa suureen asesaliin, jossa naiset ja linnanherrat
häntä odottivat, jatkoi kreivi näitä mietteitään. Siellä oli taas
levällään hänen matkakarttansa, johon nämä pohjoiset seudutkin oli
piirretty, ja sitä hän taas tutki, viitaten äskeisille epäilijöille,
mikä merkitys Kajaanin linnalla voisi olla, jos taas syttyisi sota
Venäjää vastaan. Mutta varsinkin olisi otollista juuri täältäkäsin
laajentaa Ruotsin valtakuntaa Valkeallemerelle ja vaikka Jäämerelle
asti, mikä olikin ollut nykyisen kuningattaren isoisän sitkeä
suunnitelma ja harras unelma.

— Sehän on suomalaista väestöä siellä rajan takanakin, eikö niin?
kysyi hän Juho Niilonpojalta.

— Niin on, murre vain on toinen, vastasi linnanherra, kertoen juuri
äsken rajantakaisia miehiä käyneen linnassa asioilla.

— Millä asioilla? kyseli kreivi, siihen juttuun heti mielenkiinnolla
takertuen. Ja kun Juho Niilonpoika oli kertonut Miinoan miesten
omituisen pyynnön saada asumisluvan ja turvapaikan Suomen puolella
rajaa, kiinnostui hän asiaan yhä enemmän, kysyen:

— Mitä noille miehille silloin vastattiin?

— Jyrkkä kielto annettiin, kehui Juho-herra ylväästi, ikäänkuin
hyvänäkin todistuksena siitä, kuinka valtioviisaasti ja valppaasti hän
sentään oli täällä valvonut valtakunnan etuja. — Me harkitsimme, että
sellaisesta siirtolaisuudesta voisi koitua linnalle ja maalle
rettelöitä.

Mutta tuo valtioviisaus ei miellyttänyt kreiviä, se ei näyttänyt käyvän
yhteen hänen omien ajatustensa kanssa. Hän heti huudahtikin:

— Mitä joutavia viisasteluja! Mitä vaaraa siitä maalle olisi, jos
karjalaiset omasta halustaan tänne saapuvat ja pyrkivät rajaseudulle
asettumaan? Eihän täällä asutus ole liian tiheätä!

Linnanherra hölmistyi, nyt ei hän ymmärtänyt mitään: hänen viisainkaan
tekonsa ei maanvaaria tyydyttänyt. Mutta kreivi käveli hetken ääneti
kivistä permantoa pitkin ja ärähti sitten Juho Niilonpojalle:

— Se oli tyhmä vastaus. Jokohan ne miehet ovat palanneet täältä
takaisin?

— He ovat luultavasti vielä tuolla kylässä linnan paltaalla, vastasi
Juho yhä ymmällä ollen.

— Hakekaa ne miehet heti puheilleni! käski kreivi vilkkaasti.

Viipymättä haettiin nyt Miinoan miehet linnaan kreivin luo, ja he
kertoivat hänellekin asiansa. Kertoivat, että muitakin karjalaisia
olisi kyllä tulossa Suomen puolelle, sillä heidän kotiin jääneet
kylänmiehensä olivat asettaneet vartioita vahtimaan, palaavatko todella
verosotilaat, jossa tapauksessa sieltä kaikki talonpojat pakenevat...
Sillä sorto on nyt sietämätön Vienassa.

— Mutta välinne suomenpuolisten kanssa, joiden maille ennen olette
vihollisina hyökänneet, ovat nyt hyvät, niinkö? kyseli Brahe, jolle
karjalaisten asia ei näyttänyt vastenmieliseltä.

— Hyvät, veljiä ollaan.

Kreivi lupasi silloin vielä harkita, voisivatko hätääntyneet
miinoalaiset sittenkin asettua kaskenviljelijöiksi Suomen puolelle
rajaa. Hän puhutteli heitä ystävällisesti, käytti itsekin suomea, jota
hän auttavasti oli oppinut, mutta turvautui tulkkiin, milloin ei
karjalaisia ymmärtänyt. Miehet lähtivät nyt linnasta tyytyväisinä ja
kiitollisina. Mutta senkin jälkeen, ja linnanväen sekä seurueen
hajaannuttua asesalista makuutupiinsa, askartelivat kreivin ajatukset
vielä näissä asioissa.

— Täällä olisi todellakin paljon tehtävää, virkkoi hän puolittain kuin
itsekseen istuessaan hiiltyvän takan ääressä parin saattomiehensä
seurassa. — Kun vain löytäisin miehen tänne näitä asioita ohjeitteni
mukaan toimekkaasti hoitamaan!

Ja hän kehitti siinä ajatuksiaan vähän laajemminkin. Rauhan aikana
olisi täällä rajalla tehtävä määrätietoista valmistustyötä, saatava
omalle rajaväestölle siedettävät olot ja avattava asumismahdollisuus
rajantakaisillekin. Ja samaan aikaan olisivat varustukset linnassa
pantavat kelvolliseen kuntoon, jotta niiden varassa tilaisuuden tullen
voitaisiin toimia. Kreivi aikoikin näihin asioihin puuttua oikein
vakavasti ja lähitulevaisuudessa. Mutta hän palasi aina vain siihen,
että hän tarvitsi tänne luotettavan ja toimeliaan apumiehen.

— Rupea sinä, kapteeni Eggerfelt, tänne Kajaanin linnan päälliköksi!
virkkoi hän yhtäkkiä Esalle, joka tavallisuuden mukaan oli näin
iltasinkin hänen seurassaan, virkkoi sen puolittain leikillisesti,
puolittain vakavasti. — Sinähän olet naimaton, vapaa mies, voithan
viettää tässä ”karkoituspaikassa” muutamia vuosia, ja jos järkevästi
toimit, ylenet varmasti sotilasarvossasi. Hankin sinulle tänne
riittävästi rakuunoita, joitten avulla voit ohjeitteni mukaan seurata
raja-asioita, ja rakennusväkeä linnaa varustamaan. Hä, jäisitkö tänne
linnanherraksi?

Ajatus oli Esalle outo, mutta tapansa mukaan, uusiin seikkailuihin
antautuessaan, ei hän empinyt hetkeäkään, vaan vastasi arkailematta:

— Jään, jos teidän ylhäisyytenne määrää...

— Mietihän sentään asiata edes huomiseen, varoitti silloin kreivi. —
Tämä on synkkä ja yksinäinen seutu, mutta tämä kaukainen maakunta on
minulle mielenkiintoinen. Tahtoisinpa liittää sen omiin läänityksiini,
ruvetakseni täydellä voimalla valmistamaan maaperää Kaarlo-kuninkaan
vanhalle ja rakkaalle suunnitelmalle...

Siitä kertoi kreivi vieläkin illan kuluessa innostuneena nuorille
kuulijoilleen. Suomalaisten asumat Karjalan ja Jäämeren maat olisivat
liitettävät Suomeen, jonne sitten olisi luotava yhtenäinen, luja
hallinto — hän ajatteli varmaankin sen hallinnon pysyttämistä omissa
taitavissa käsissään. Noita suuria tuumiaan kuvaili hän lämmöllä, ja
lämmeten niitä Esa kuuntelikin. Mikseipä hän, riippumaton mies, voisi
antautua noita suunnitelmia täällä valmistamaan ja toteuttamaan.
Karmala hoitaa kyllä itsensä, kiinteämmät siteet sinne ovat häneltä nyt
poikki. Seikkailua on ollut koko hänen elämänsä; mikseipä hän voisi
jäädä tähän erämaanlinnaankin seikkailemaan!...

Näitä mietti nuori upseeri vielä maata mentyäänkin, ja hän oli jo
mielestään valmis antamaan kreiville lopullisen, myöntävän vastauksen.
Mutta aamulla, kun hän tuli makuuhuoneestaan arkitupaan, jonka kautta
hänen oli kuljettava ulos, tulikin hänelle odottamaton pidätys. Siellä
piirittivät hänet näet vanha, kaljupäinen linnanherra ja hänen
laihaluinen puolisonsa, jotka näkyivät häntä siinä odottaneen peräti
hätääntyneinä ja hämmentyneinä. Ja he hyökkäsivät nyt häntä vastaan
suurella sanatulvalla, puhuen milloin vuorotellen, milloin yhtaikaakin:

— Älkää jalo herra ajako meitä maantielle, älkää tehkö meitä kurjia
ihmisiä keppikerjäläisiksi...

— Meillä ei ole mitään paikkaa, mihin täältä lapsinemme muuttaisimme.
Tämä linna on ainoa kotimme; säälikää meitä vanhoja, jalo nuori herra!

Äärimmilleen hämmästyneenä kuunteli Esa noita hätääntyneitä, rukoilevia
vanhuksia älyämättä, mitä he tahtoivat, miksi he hänelle noin nöyriksi
heittäytyivät. Sopertaen hän kysyi:

— Mitä tarkoitatte, Juho Niilonpoika, millä olen tahtomattani teitä
pahoittanut?

— Ette olekaan sitä tehnyt, selitti vaimo, joka oli suulaampi. —
Mutta jos vastaanotatte tämän linnan päällikkyyden, josta meidän
silloin on lähdettävä, niin saatatte meidät onnettomiksi.

Jo valkeni Esalle asia. linnanherra oli illalla eukkoineen epäilemättä
oven takana kuunnellut kreivin puheita, jotka eivät heille kylläkään
olleet mairittelevia, sekä hänen suunnitelmiaan. Kreivin ehdotus ja
pyyntö, että Esa rupeaisi Kajaaninlinnan uudeksi päälliköksi, se oli
heiltä vienyt yön unen ja ajanut heihin tuon suuren hädän. Ja nyt he
rukoilevina vetosivat Esan armeliaisuuteen — olivat tietysti
ymmärtäneet, että hänen omasta harkinnastaan nyt riippuu, jääkö hän
tänne vai eikö.

— Koetanhan minäkin täällä toimia valtion hyväksi, hoki kalpea, vanha
herra. — En tuhlaa, en varasta...

Ja hänen vaimonsa paapatti:

— Teille, ylhäiselle herralle, tämä erämaanlinna olisi ikävä loukko,
meille se on kodin ja onnen turvapaikka...

Esa hymähti: onpa sentään ihmisiä, jotka pitävät tätäkin synkkää
”karkoituspaikkaa” miltei maallisena paratiisinaan ja joille täältä
lähteminen tietäisi tuskaa ja surkeutta! Mutta samalla hän ymmärsi,
mikä vakava elämänkysymys vanhuksille sisältyi kreivin esitykseen, ja
hän vastasi heti varmasti:

— Mikäli minusta riippuu, saatte kuolemaanne asti pitää täällä
isännyyttä, en ota vastaan kreivin tarjousta.

Sen hän oli tuossa tuokiossa päättänyt nähtyään vanhusten tuskan. Nämä
kävivät, levottomuudestaan keventyneinä, nyt heti häntä kiittämään:

— Herra Jumala teitä siunatkoon!

— Tiesimmehän, että jalolla herralla on sydän...

Esa kiirehti heille silloin varoittavasti selittämään: — Voihan kreivi
silti nimittää jonkun toisen tänne päälliköksi...

— Ei, teistä vain oli kysymys, ketään muuta ei kreivi maininnut,
lohduttihe luiseva rouva. — Ja me rukoilemme kyllä itseään
kreiviäkin...

Päivemmällä päästyään Pietari Brahen puheille pyysi Esa kunnioittavasti
ja vakavasti, että kreivi ei enää ajattelisi häntä tämän erämaanlinnan
päälliköksi. Silloin remahti ylimysherra nauramaan. Hätäinen
linnanpäällikkö oli näet jo sillävälin ehtinyt käydä itseltään
kreiviltäkin armoa anomassa, ja tarkkasilmäinen ylimys oivalsi nyt
heti, että Esan kieltävään vastaukseen oli juuri sama vetoaminen
vaikuttanut.

— Vai niin, virkkoi hän, — Juho Niilonpoika on siis käynyt sydäntäsi
hellyttämässä, älä kielläkään! Säälintunteesi pidän arvossa, mutta
sellaiset asiathan eivät saa olla ratkaisevia, kun on kysymys
valtakunnan eduista. Nyt määräämme me sinut Kajaanin linnan
päälliköksi.

Mutta Esa pysyi kiinteästi kieltäytymisessään:

— Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo minua erityisesti rangaista, niin
määräätte minut tänne. Mutta se olisi minulle tuiki vaikeaa.

— Miksi? uteli kreivi. — Eilen et puhunut niistä vaikeuksista mitään.

— Olen yön aikana asiaa ajatellut, kertoi Esa vakavanaamaisena. —
Minulla on pätevät syyni.

— Minkälaiset, annas kuulua! tiukkasi kreivi, suu yhä ivallisessa
hymyssä.

Esan täytyi nyt tuossa paikassa keksiä joku syy, eikä siinä saanut
empiäkään. Hän vastasi arvelematta:

— Aion hankkia uuteen talooni emännän, jommoisen se välttämättä
tarvitsee.

— Mennä siis naimisiin, totesi kreivi. — Mikset niistä tuumistasi ole
ennen kertonut?

— Olen pitänyt aikeeni salassa, kunnes voin sen toteuttaa, vastasi Esa
silmiään räpäyttämättä.

— Ja nyt sinun oli pakko se ilmaista, no, sen voin ymmärtää, myönteli
kreivi jo uskovammin. — Ja mistä siis tuot emännän taloosi, kenet olet
rouvaksesi valinnut?

— Aion naida naapurista erään vallasperheen tyttären, valehteli Esa
rohkeasti, — muu ei auttanut. Tosiasiassa tuo Oinaalan majurin kerran
suosittama suunnitelma oli hänelle tähän hetkeen asti pysynyt aivan
vieraana.

— Se on todellakin syy, tunnusti nyt kreivi. — Aateliskartanoissa
tarvitaan emäntä miltei vielä tärkeämmin kuin isäntä, se on totta.
Olkoon siis onneksesi aikeesi, — milloin pidetään häät?

Esa haukkoili ilmaa, niin tiukaksi kävi hänelle tilanne. Sillä
täytyihän hänen siinä yhtäkkiä sommitella kokonainen tapausten sarja
pelkässä mielikuvituksessaan. Mutta ei auttanut — empimättä hän nytkin
vastasi:

— Toivottavasti jo syksyllä...

— Hyvä, tulen häihisi jos voin, lupasi kreivi, suopeana nuorta
suosikkiaan kohtaan.

— Se olisi minulle suurin kunnia ja ilo, sopersi Esa, älyten
joutuvansa joka sanaltaan yhä syvemmäs pussin perälle, johon hän nyt
itse, noita vanhuksia auttaakseen, oli suotta pakotta mennyt.

— Se nähdään sitten aikanaan, virkahti kreivi jo miettivämmin. — Ja
nyt siis raukee eilinen, reipas suunnitelmamme. Kapteeni Eggerfeltiä
emme niinollen saa tänne käskynhaltijaksi, toistakaan emme löydä,
tuskin saamme nyt siis täällä uudistuksiamme alullekaan. Niiden
täytynee jäädä toistaiseksi, mutta niihin kyllä vielä palaan.

Tällävälin oli kreivin työhuoneeseen jo keräytynyt useampia hänen
seurueeseensa kuuluvia jäseniä, joiden kanssa oli yhdessä lähdettävä
murkinalle. Mutta vieläkin kreivi, äskeistä mieliajatustaan hautoen,
lisäsi:

— Sen vakavan herätyksen olemme joka tapauksessa täällä saaneet, että
meidän on ruvettava pitämään huolta tästäkin tärkeästä maakunnasta. Jos
minä saan sen välittömään hoitooni, rupean piankin toteuttamaan niitä
tuumia, jotka täällä ovat mielessäni syntyneet. Nyt ne jääkööt, sillä
pian on lähdettävä täältä matkaamme jatkamaan.

— Ja Juho Niilonpoika saa pitää paikkansa? kysyi Esa, jonka mieltä
tämä asia oli kaiken aikaa hiukan kaivanut.

— Niin, jääköön, myönteli kreivi hiukan vastahakoisesti. Mutta Esalle
hän virkahti sormellaan toruen: — Sinä veitikka, taisipa siinä
armeliaisuudessa sittenkin olla pääsyy kieltäytymiseesi! Mutta jääköön,
koska jo lupasin. Sinä olet nyt kuitenkin, kapteeni, joka tapauksessa
luvannut valmistaa syksyksi häät, — pidäpäs lupauksesi sinäkin!

Tosiaan Esa itsekin oivalsi siinä lujille jouduttuaan hätävalheena ja
kevytmielisesti, luvanneensa jotakin, jota hän ei ennakolta ollut
ollenkaan ajatellut, ja se pikainen sitoumus häntä nyt vaivasi.
Naimisiinko tästä nyt yhtäkkiä, Karmalaanko toinen emäntä Marjan
tilalle, jonka hän äskeisissä kuvitelmissaan oli sinne sijoittanut, —
ei, tämähän on mahdotonta! Liian keveästi ja harkitsematta oli Esa
mennyt loukkuun, eikä hän tiennyt, miten siitä nyt selviäisi. Häät
syksyllä, — siitä oli lupaus annettu kreiville, joka sen kyllä
muistaa! Jollakin tavalla se lupaus on täytettävä, ja sitä
pulmakysymystä oli hänen nyt ruvettava aprikoimaan. Mutta selvennee kai
tämäkin pula, päätteli hän lopuksi. Entisyys on mennyttä, vieköön siis
vain jatkuva taival hänet yhä uusiin seikkailuihin, — niihinhän hän on
jo tottunut!

Muutamia päiviä viipyi vielä Pietari Brahen seurue Kajaanin linnassa,
jossa varsinkin kreivitär Kristinan oli perusteellisesti levättävä.
Hän, joka kreivin edellisillä matkoilla oli häntä niin reippaasti
seurannut, oli nyt tämän talven vaivalloisilla taipaleilla pahasti
rasittunut; hänen terveytensä oli ruvennut riutumaan. Lepoaikaa olisi
ehkä tarvittu pidempääkin, mutta kevät edistyi nopeasti ja oli
peljättävä, että keli loppuisi Länsi-Suomessa, jonne kreivin
suunnitelmansa mukaan vielä oli jatkettava tarkastusmatkaansa. Täytyi
siis kiirehtiä, ja eräänä paisteisena huhtikuun päivänä solui pitkä
rekiraito Kajaanin paltaalta alas Oulunjärven laajalle selälle ja
Oulunsuuhun päin.

Kajaanin linna, jonka hiljaisen arkielämän tämä ylhäinen vierailu oli
muutaman viikon ajaksi pahasti järkyttänyt, vaipui taas entiseen,
umpinaiseen erämaantuntuunsa. Sen asukkaat saattoivat jälleen kaikkien
mielenjärkytystensä jälkeen ruveta jatkamaan häiriytymätöntä, unista
elämäänsä. Sen isäntä Juho Niilonpoika sai taas rauhoittuneena istahtaa
honkapöydän ääreen arkituvassaan, alapäällikkönsä Kristian Gisselkors
siinä nokitusten vastapäätä, ja heidän välinen, suuri, viisivanteinen
oluthaarikka sai taas tehdä tehtävänsä.

— Herra Jumala, kuinka minä säikähdin, kun oven takaa kuulin kreivin
puheet, — hän aikoi vakavasti asettaa tuon nuoren kapteenin tänne
linnanpäälliköksi!

Näin siunaili Juho-herra yhä uudelleen, ja Gisselkors myönsi
säälivästi:

— Niin, olisipa se ollut sinulle aika puksahdus, — lähdepäs vain
mierolle!

— Mutta sama puksahdus se olisi ollut sinullekin, Risto, vakuutti
Juho.

— No, sitä nyt ei tiedä, väitti alapäällikkö. — Minustahan ei ollut
puhetta.

— Sama olisi ollut ... yleinen puhdistus, ole siitä varma! Mierolle
olisit lähtenyt sinäkin minun matkassani!

Siitä asiasta he jäivät kevätkaudeksi väittelemään, väliin kuitenkin
aina, kannu apunaan, iloisesti todeten, että se uhka oli sentään
lopulta välttynyt heidän kumpaisenkin kohdalta.

                                                  ⸻

Se harrastus Kajaanin seutuja ja yleensä Koillis-Suomen laiminlyötyä,
köyhää rajamaata kohtaan, minkä tämä käynti oli Pietari Brahen mieleen
virittänyt, jäi sinne pysyvästi kytemään, ja sen vaikutus näyttäytyi
pian. Jo samana vuonna sai kreivi Brahe läänitystensä joukkoon
”Kajaanin vapaaherrakunnan”, johon Paltamon takamailta alkaen kuului
koko koillinen Pohjanmaa ja pohjoista Savoa ja Karjalaa aina
Pielisjärveä myöten. Ja tästä läänistään, jonne hän käyntinsä muistoksi
kohta kohotti Kajaaninlinnan edustaisen kyläpahaisen ”Kajaanin
kaupungiksi”, piti hän aina, vielä Suomesta lähdettyäänkin, ilmeistä,
erikoista huolta.

XIV. KORISTELEMATON KOSINTA.

Esan poissaollessa hoiti Karmalan isännyyttä tänäkin talvena vanha Aaro
ja emännyyttä taas Leena-muori. Aaro valvoi ulkotyöt, emäntä karjan ja
kotiasiat, ja kaikki luisti tasaista menoaan, vaikka työt ja huolet
laajentuneessa talossa olivatkin lisääntyneet. Mutta molemmat he olivat
siellä välttämättömät. Kun emäntä joskus sairastui päiväksi, pariksi,
oli Aarolla hätä käsissä, sillä hänen piti silloin ottaa hoitoonsa
emännänkin askareet ja avaimet, mutta pian toki muori taas kuupitti
entisellään navetan, aitan ja tuvan väliä.

Kunnes hän, eräänä toukokuun iltana maata mentyään, ei enää aamulla
noussutkaan vuoteeltaan. Tuoni oli yöllä kaikessa hiljaisuudessa käynyt
hänet korjaamassa.

Silloin tuli Aarolle tosi hätä. Hän ei voinut pidemmäksi ajaksi ruveta
hoitamaan suurtalon emännyyttä, eikähän sitä taas voinut vieraallekaan
uskoa.

— Tästä ei tule mitään, ellei isäntä pian palaa ja mene naimisiin,
puhisi ukko aamulla tyytymättömänä talon miehille, heidät työhön
lähettäessään ja itse jättäytyessään kotimieheksi. — Kohta herkeän
tästä vuoteelle minäkin, menkööt sitten talon asiat puuhun tai
petäjään!

Miehet nauroivat tietäen, ettei se Aaro kuitenkaan jätä Karmalan
asioita hoitamatta; he vain veistelivät:

— Kun ei siitä isännän paluusta ole tietoa, täytynee Aaron ottaa
taloon emäntä, — poikamieshän se vielä on!

Mutta Aaro ei ollut leikkituulella.

— Älkää naurako, toraili hän. — Täytyy saada muorivainajakin hautaan,
ja kuka senkin hommaa? Entä kuka punnitsee täällä voit ja villat ja
valvoo lehmäin poikimisen!

Vaikka haluttomasti ja muristen alistui Aaro kuitenkin tuohon
naiselliseenkin valvontatehtävään. Hän haki vyölleen emännänkin
avaimet, kulki navetassa katsomassa, että vasikoita kunnolla
juotettiin, ja varoitteli paimenpoikaa, joka nyt talven jälkeen ensi
kertoja saatteli karjaa metsään.

Mutta näistä hommista navetasta palatessaan näki hän kolme ratsastajaa
ajaa karauttavan kujatietä pihaan, ja siinähän se olikin nyt odotettu
isäntä häntä iloisesti tervehtimässä.

— Ajoimme läpi yön, kertoi Esa satulasta noustuaan, — mutta niinpä
nyt olemmekin kotona. Ja tänne nyt jäämmekin!

— Kyllä täällä isäntää tarvitaankin, virkkoi Aaro nuhtelevasti, mutta
samalla hyvillään, päästessään raskaasta vastuutaakasta. Ja sitä
taakkaansa yhä keventääkseen kertoi hän heti Esalle talon viimeiset,
surulliset kuulumiset, kuvaten, kuinka vaikeaan asemaan on jouduttu,
kun nyt on emännättä talo.

— Ne asiat järjestetään, lohdutti Esa levotonta talonvanhinta,
kiirehtien kohta tupaan vainajalle kunniaa osoittamaan. Viipymisensä
syyksi kertoi hän sitten kelirikon, joka oli hidastanut kreivin
tarkastusmatkaa, ja kreivittären yhä huonontuneen terveyden, joka oli
pysäyttänyt matkueen liian usein levähtämään. Turussakin oli hänen
vielä ollut viivyttävä, kunnes kreivi sai uuden päällikön
henkivartioilleen ja Esa vihdoin oli vapaa lähtemään kotiinsa. —
Täällä nyt olen, ja talon asioita käydään nyt hoitelemaan.

— Mutta kiirettä siinä on pidettävä, varsinkin emännän hankinnassa,
varoitti Aaro yhä uudelleen, viitaten omiin raskaisiin kokemuksiinsa.

Viipymättä ja toimekkaasti kävikin Esa nyt talon asioihin käsiksi.
Kaikkein ensiksi piti kuitenkin vainaja saada hautaan, ja Esa arveli
talon arvon vaativan, että emännälle pidettiin komeat hautajaiset. Ensi
kerran joutui hän nyt siten talossaan järjestämään suuria pitoja,
joihin oli tuleva paljon kutsuvieraita, sekä talonpoikaista että
vallasväkeä, ja se kestinpito koetteli kovasti hänen sekä
joustavuuttaan että — kukkaroaan. Mutta kokeneempain naapurien hyvillä
neuvoilla ja avustuksella hän siitä sentään suoriutui, eikä hän
säästellytkään Karmalan varoja, jotka hänen poissaollessaan taas olivat
lisääntyneet.

Vainajan ainoat lähemmät sukulaiset olivat näissä hautajaisissa Esa Marja ja,
— Ketolan miniä. Talvella, kotiin tultuaan ja lintunsa
karanneeksi keksittyään, oli Esa mielessään päättänyt, että kun hän
ensi kerran tapaa Marjan, niin hän vetää hänet tiukasti tilille
Karmalan hylkäämisestä, vetää sekä itsensä että Jyrin puolesta. Mutta
kun he nyt, ennenkuin arkku umpeen naulattiin, joutuivat aitassa
seisomaan kahden, rinnakkain vainajan edessä, ei Esa voinutkaan ryhtyä
pitempiin käräjiin — hänen mielensäkin oli jo talvesta lähtien
lauhtunut, — ja hän virkkoi itkeneelle, huivinsa silmilleen vetäneelle
Marjalle vain lievästi moittien:

— Tässä lepäävän vainajan tahto ei ollut, että me näin toisillemme
vieraina seisoisimme hänen arkkunsa ääressä. Miksi sen näin piti käydä?

Marja nosti nyt silmänsä puhuttelijaan päin, ja Esa koetti tutkia
niiden ilmettä, olisiko niissä jälellä sitä lempeyttä ja lämpöä, jota
hän niistä joskus oli löytänyt ja joka hänet silloin oli sytyttänyt. Ei
ollut. Niissä oli ujoutta ja arkuutta, ehkä oli hieman kärsivää
alistuvaisuuttakin ja rahtunen uhmaa, — muuta ei. Ja varsin kylmällä
äänellä Marja hänelle vastasikin:

— Ehkei se ollut hänen tahtonsa, mutta se oli minun. Ja eiköhän näin
ole parempi?

— Tiesit, Marja, että hartaasti toivoin sinua Karmalaan emännäksi,
kuiskasi Esa jo vähän syyttävämmin. — Miksi pakenit kotitalostasi?

— Tiedäthän syyni, vastasi Marja, vetäisten taas huivin silmilleen,
ikäänkuin kätkeäkseen niihin ehkä syttyvän, luvattoman ilmeen. —
Olethan vapaa nyt, ja helpompi sinun näin on olla.

— Entä sinun? kysäsi Esa silloin äkkiä, oivaltaen Marjan vastauksesta,
että tuo Jyrin asettama ehto tai toivomus se oli aiheuttanut tytön
päätöksen ja ajanut hänet pakosalle. — Irti olet nyt Karmalasta ja
minusta, — oletko tyytyväinen ja onnellinen?

Marja veti huulensa ivalliseen hymyyn, mutta äänestään hän ei voinut
salata pientä katkeruuden värettä, vastatessaan:

— Minäkö, olen tietysti! Koti on, ruokaa on, — en ole tottunut
enempään. Mutta nostetaan jo kansi arkulle, — pappi on tullut.

— Ja näinkö siis eroamme? virkkoi Esa vielä hiukan kaihoten. — Me
jäämme kai sentään hyviksi naapureiksi?

— Miksemme jäisi...

Kuunnellessaan pihalla, jonne arkku aitasta nostettiin hautausväen
keskelle, papin siunausta ja lukkarin virittämää hautavirttä, ihmetteli
Esa, kuinka vähällä kaiholla ja intohimottomasti hän nyt oli voinut
keskustella Marjan kanssa. Hän oli pelännyt heidän kohtaamistaan
vaikeammaksi, — nyt se talvinen haava ei ollutkaan enää revennyt auki.
Ja kun arkku kannettiin rantaan ja saattoväki asettui veneeseen,
silloin saattoi hän aivan arkailematta istahtaa Marjan viereen,
juttelemaan siinä rauhallisesti soutajain kanssa kotinsa ja
kotipitäjänsä arkisista asioista.

Mutta jo hautajaisten jälkeisenä päivänä marisi vanha Aaro taas talon
emännättömyyttä, todistaen, kuinka välttämättä ja kiireisesti nyt
emäntä tarvitaan Karmalaan. Eihän hän eikä isäntä ehtinyt noita
lukemattomia aittain ja omettain pikkuasioita hoitaa, eikä niitä
myöskään ajan mittaan voinut jättää palkkapiioille. Ja taas parin päivän perästä
hän kysyi:

— Milloin sitä lähdetään taloon emäntää hakemaan?

— Maltahan nyt vähän, jahka tästä ehditään, vastasi Esa silloin hiukan
kärsimättömänä. — Kyllä se aikanaan tulee.

— Mutta aikaa ei olisi enää siekailla, toruskeli Aaro yhä.

Esa ymmärsi velvollisuutensa ja hautoi ankarasti päässään
ratkaisukeinoa. Talo vaati häntä menemään naimisiin viipymättä. Ja hän
muisti hyviä senkin lupauksensa, minkä hän Kajaanissa oli hätävalheena
antanut kreivi Pietarille, — hän oivalsi, että tässä ei nyt auta muu
kuin nopea päätös ja äkkitoiminta. Viivyttely kiusasi häntä itseäänkin;
rutosti hän senvuoksi päättikin toimia.

Niinpä Esa taas eräänä kesäiltana, saunan jälkeen, pani Karmalan
takapihalla toimeen samanlaiset ratsastusharjoitukset, jotka vuosi sitten
olivat säikyttäneet emäntävainajaa, opettaakseen rakuunainsa
avulla ratsastemppuja nuorille rengeilleen, jotka vielä osaksi
muistivat sen entisenkin opetuksen. Taas karautettiin ojien ja aitojen
yli ja lasketettiin halki vesakkojen ja kivikkojen. Seuraavana sunnuntaina
pidettiin vielä uusi harjoitus. Mutta maanantai-aamuna,
jolloin väki hankkiusi töihin, pidätti Esa rakuunansa ja nuo kolme
renkiään pihalle, käskien heidän sonnustautua heille varattuihin,
komeisiin rakuunapukuihin, töyhtöhattuihin ja miekkavöihin, sekä sitten
satuloida hevoset. Itsekin hän pukeusi parhaaseen upseeripukuunsa ja
nousi sitten kimonsa selkään, komentaen siitä saattomiehiään:

— Nyt lähdemme pitkälle ratsastukselle, pojat, eikä kukaan meistä saa
nousta satulasta, ennenkuin se tehtävä on loppuunsaatettu, jota nyt
lähdemme suorittamaan. Hevosia saa leväyttää ja juottaa, jos tarvis on,
mutta miehet eivät saa nousta satulasta.

— Entäpä kun on veräjiä tiellä, uteli muuan rengeistä.

— Niistä on laskettava yli, komensi kapteeni, joka tänään oli
ankaralla päällä.

— Entäpä jos hattu putoo? yritti toinen leikkisästi.

— Se on sidottava niin, ettei putoo; maahan et saa laskeutua sitä
nostamaan, varoitti Esa. — Eikä tällä matkalla tarvita turhia
tarinoitakaan, seuratkaa vain minua.

Ällistyneenä jäi naisväki pihalle katselemaan, kuinka kuusimiehinen
ratsujoukko karautti pois kujaa pitkin ja jo heti lasketti sen
alapäässä olevan veräjän yli, — omituisestipa tämä työviikko
aloitettiin! Mutta vanha Aaro hykelsi kämmeniään aitan kupeella: tuossa
sitä nyt siis vihdoinkin lähdetään emännän hakuun!

Yhteen painoon ajoi Esan ratsujoukko, kiertämättä mitään tiellä olevia
esteitä, kolmipeninkulmaisen taipaleen pitäjän toiseen laitaan, saapuen
puolenpäivän aikaan, ratsut vaahdosta huuruten, Oritpään kartanoon,
jonka kujaveräjän yli se taas viivana lasketti. Eivätkä miehet vielä
pihallakaan, johon vihdoin pysähdyttiin, nousseet hevostensa selästä.

Talon isäntä, eversti Sölwerecker, joka jo loitolta tunsi saapuvan
vieraan ja kai heti hienoksittain arvaili hänen asiansa, juoksi avopäin
ulos vastaanottamaan Karmalan kapteenia, kehoittaen häntä ja hänen
miehiään laskeutumaan satulasta ja käymään taloon. Mutta Esa vastasi,
yhä istuen, jäykkänä kimonsa seljässä, virallisen sotilaallisesti:

— Kiitämme kutsusta. Mutta pyydämme tässä ensiksi esittää sen asian,
jota varten olemme matkalle lähteneet, sekä saada siihen vastauksen,
ennenkuin voimme noudattaa kutsuanne, jalosukuinen herra ja eversti.

Vieraansa sotilaallisesta ryhdistä ja vakavasta äänenpainosta tajusi
eversti heti, että tällä oli tosi mielessä, ja vastasi viipymättä:

— Siis esittäkää, kapteeni Eggerfelt, asianne, olemme valmiit sitä
kuulemaan.

Siihen pihalle oli jo ehtinyt talon emäntäkin sekä palvelusväkeä, ja
näiden kaikkien läsnäollessa puhui kapteeni kovalla äänellä:

— Jalosukuinen eversti, olen tullut pyytämään aviovaimokseni
tytärtänne, jalosyntyistä neitosta Otteliana Sölwereckeriä. Anon siis
suopeaa vastaustanne tähän suoraan, sotilaalliseen kosintaani. Jos sen
saan, noudatan ilolla kutsuanne.

Tuokion ajan vaihtoivat talon isäntä ja emäntä, kositun tytön isä ja
äiti, keskenään silmäyksiä, mutta mitään epäilyksiä ei näyttänyt olevan
kumpaisellakaan taholla. Karmala tunnettiin suureksi ja vauraaksi
taloksi, ja sen nuori isäntä, joka oli aateloitu sotilaskapteeni ja
sitäpaitsi tiedettiin kreivi Brahen suosikiksi, arvioitiin paikkakunnan
vallaspiireissä hyväksi ja tavoiteltavaksi kosijaksi ja vävyksi.
Pitkittä miettimisittä vastasi senvuoksi hienosteleva eversti:

— Laskeutukaa satulasta, herra kapteeni ja hyvä naapuri, kunniaksi on
tarjouksenne talollemme. Tyttäremme Otteliana on tosin vielä nuori,
mutta epäilemättä hänkin osaa arvioida kosintanne itselleen kunniaksi.
Käykää taloon kaikki, te olette tervetulleita vieraita vaatimattomaan
kartanoomme.

— Kiitämme kunnioittavimmin!

Näin sanoen laskeutui Esa vihdoin satulasta. Hänet saatettiin kohta
Oritpään tilavaan päärakennukseen, — miehet opastettiin tuvan puolelle
kestivieraiksi. Ensi kertaa oli Esa, vaikka hän jo kosijana esiintyi,
tässä kartanossa, ja ensi kertaa hän nyt tapasi sen nuoren, vasta
17-vuotiaan tyttärenkin, jota hän juuri oli kosinut, — juhlallisen
kankeasti hänelle nyt hänen morsiamensa esitettiin. Koko
tervehdystoimitus tapahtui harvoin, valituin sanoin ja kaavamaisesti.

Suuren salin kunniapaikalle istutettuna katseli Esa nyt tuota äitinsä
suojaan vetäytynyttä tyttöä, johon hän oli sitomassa kohtalonsa. Se oli
kapearintainen, kalvasihoinen impi, jonka posket nyt kuitenkin hienosti
kuumottivat äskeisen esittelytoimituksen jälkeen. Tervehtiessään oli
hän kainosti notkistanut polvensa sulholleen ja samalla luonut
katseensa alas, eikä Esa nytkään vielä voinut hänen kasvojenilmeistään
nähdä, oliko tyttö hyvillään vaiko pahoillaan tästä elämänsä
äkkiratkaisusta. Ehkei hän ole kumpaistakaan, ehkä hän vain
tottelevasti, omaa mieltään vailla, noudatti vanhempainsa tahtoa ja
neuvoja. Esaan taas ei tyttö näin ensi näkemältä vaikuttanut erityisen
miellyttävältä, mutta ei yhtään vastenmieliseltäkään, — punehtihan se
tuossa niin kauniisti ja kainosti. Se kai on vielä ujo ja hento lapsi,
josta voi kasvaa mitä kasvatetaan. Miksei siitä voisi kasvaa yhtä hyvä
emäntä kuin kenestä muusta tahansa, — Esa muisti siinä Oinaalan
majurin, tämän liiton ensi idun heittäjän, tuonnoisen suosituksen. Ja
hän päätteli samalla mielessään, että on se majuri mahtanut asiasta
jotakin tänne Oritpäähän valmistavasti vihjaista, koska kosinta oli
sujunut helpommin kuin hän oli kuvitellutkaan.

Sen päivän viipyi Esa rakuunoineen Oritpään vieraina. Siellä puhuttiin
jo valmistavasti näistäkin, jotka Esa toivoi pidettävän syksyllä niin
aikaiseen kuin mahdollista, mihin vastainen appiväki suostuikin. Mutta
morsiantaan hän ei saanut paljoakaan puhutella. Ainoastaan illalla, kun
jo varhain lausuttiin naisväelle hyvää yötä, sai Esa virketyksi tytölle
lyhyesti ja virallisen kohteliaasti:

— Hyvää yötä, morsiameni. Pyrkimykseni on päästä hellän sydämenne
suosioon.

— Sama on minunkin pyrkimykseni, vastasi tyttö kuin opetettuna ja taas
kainosti niiaten.

Enempää ei puhuttu, eikä pitempää keskustelua vastakihlattujen välillä
katsottu oikein sopivaksikaan. Nuori morsian meni neitsytkammioonsa,
sulhanen taas saatettiin herran kamariin, missä everstin kanssa
kihlajaismaljat juotiin ja rakennettiin lähempää tuttavuutta.

Ja kun Esa seuraavana aamuna, tehtävänsä näin suoritettuaan, hankkiutui
paluumatkalle, läksi eversti Sölwerecker ratsumiehineen häntä
saattamaan kotiin Karmalaan. Se oli jo koko komea seurue, joka näin
ajoi pitäjän halki, ja jokainen, joka sen näki, oivalsi kohta, että
siinä ovat nyt naimiskaupat päätetyt Oritpään ja Karmalan välillä; nyt
tulee pian Karmalaankin emäntä.

Siellä perillä jatkettiin kihlajaiskannujen kallistamista, — siellä
oli Esalla onneksi hautajaiskemuja varten hankittuja varastoja, — ja
eversti selitti siellä Esalle, että tämä on juuri hänen mieleisensä
vävypoika: sotilaallinen ja suora. Ja Esa puolestaan lausui suuren
ilonsa siitä, että sai taloonsa rouvan näin ylhäisestä ja jalosta
suvusta, — tyytyväisyys ja suopeus oli näin molemminpuolista.

Mutta Oritpään neitsytkammiossa istui sillaikaa nuori, kalvakka impi
aloitellen kapioittensa neulomista ja koettaen selvittää pienessä,
ajattelemiseen tottumattomassa päässään, mitä hänelle nyt oikeastaan
oli tapahtunut ja tulisi tapahtumaan. Hänet oli siis yhtäkkiä luvattu
pois oudolle miehelle, jonka hän vasta ensi kerran näki ja josta hän ei
tiennyt paljon muuta, kuin että se oli — niinkuin kaikki sodasta
palanneet herrat — juopotteleva ja hurjimus; vuosi sitten oli paljon
puhuttu hänen ja Oinaalan herran pahentavasta elämöimisestä kirkolla.
Paljon muuta ei Otteliana tiennyt sulhostaan. Hän, tyttöraukka, oli
kuin lammas luovutettu teurastettavaksi ... hänen omaa mieltään ei
siinä oltu kysyttykään, — se hieman kaiveli pientä sydäntä.

Mutta hänen hentoon mieleensä hiipi jo samassa toinen kysymys,
vastakysymys: Olisiko hän ollut kosintaan suostumatta, jos tuo uljas
upseeri olisi häntä henkilökohtaisesti taivutellut ja aviokseen
pyytänyt? Ei, ei varmaankaan, tulos olisi kyllä ollut aivan sama!

Uusi, tuntematon elämä oli nyt nuorella Ottelianalla edessään.
Isänkodin immytkammiosta oli hänen siirryttävä vieraan talon emännäksi,
oudon miehen puolisoksi. Se häntä vähän pelotti, joskus melkein
puistatti. Mutta äiti sanoi, että näin on maailman meno; tämä on aina
ollut heidän, naisten, kohtalo, oli hänen äitinsä ja tulisi olemaan
hänen tyttärensäkin. Siihen leikkiin oli antauduttava, parempi varhain
kuin myöhään, — sanoi äiti. Ja nuori Otteliana uskoi nöyrästi ja
luottavasti äitinsä sanoihin ja oli valmis niiden varaan jättämään
nuoren elämänsä.

                                                  ⸻

Jo syksyn alussa vietettiin Oritpäässä talon nuoren neitosen ja
kapteeni Eggerfeltin häät kaikella asianmukaisella juhlallisuudella ja
komeudella. Vieraita oli läsnä läheltä ja kaukaa. Kreivi Pietari Brahellekin
oli Esa ajoissa Turkuun lähettänyt ilmoituksen, että hän on
nyt täyttänyt lupauksensa, sekä nöyrät häihinkutsut. Mutta kreivi ei
ollutkaan voinut saapua. Hänen kreivittärensä makasi juuri näihin
aikoihin huonona sairaana — hiukan myöhemmin tulikin jo tieto hänen
kuolemastaan, — ja onnittelunaan lähetti Pietari Brahe senvuoksi vain
nuorelle suosikilleen häälahjaksi hopeamaljan, joka sai kunniasijansa
Karmalan vastaisten sukuhopeiden joukossa.

Kolmipäiväisten häiden jälkeen muutti Otteliana Sölwerecker emännäksi
Karmalan uuteen kartanoon, jonka Esa kesän kuluessa oli valmiiksi
rakennuttanut, tilavaksi ja upeaksi. Siellä kelpasi nuorikon
totuttautua emännän tehtäviinsä, joista sen isäntä nyt vapautui
hoitelemaan laajoja tiluksiaan ja valvomaan verotalonpoikiaan, jotka
yhä vain lisäsivät Karmalan äveriäisyyttä.

Ja vuodet kuluivat.

XV. KUTSU SAAPUI.

Neljä vuotta oli kulunut siitä, kun Esa toi nuorikkonsa Karmalan uuteen
taloon, jopa puolen viidettäkin. Talven selkä oli taittumassa: kinokset
olivat sulaneet pois pelloilta, mutta kestivät vielä metsissä; puroissa
lorisi vesi, mutta järvellä oli jää vielä vahvaa. Ja taas heitteli
hallava taivas uusia lumia routaisille vainioillekin.

Esa oli aamukylmällä ollut kävelemässä metsässä, jossa hanki kantoi, ja
palaili sieltä nyt lyhyt ilvesturkki auki ja olkapäällään raskas
karhupyssy. Oli näet kontio syksyllä repinyt pari lehmää ihan kylän
laidassa, mutta sen pesää ei oltu talvella tavattu, ja Esa oli nyt
käynyt katsomassa, olisiko se jo lähtenyt liikkeelle pesästään ja
näkyisikö sen jälkiä keväthangella. Ei näkynyt. Taisi nukkua otso
vielä, jos se näille maille olikaan jäänyt. Metsämies palasi verkalleen
Mustanahon rinnettä pitkin ja peltojen poikki kotitörmäänsä kohden.

Hän katseli mielihyvällä noita laajentuneita viljelyksiään, jotka
olivat hänen viimevuotisten ahertelujensa tuloksia ja jotka nyt
Karmalaa kaarena kiersivät. Katseli vielä täyteläisiä heinälatoja —
hyvin riitti karjalle ruoka kesään asti, — ja vesakkoon kaadettuja,
uusia halme-aukeita, — onhan siinä puskettu! Tuossa raadannassa ne
olivat vuodet menneetkin... No, eihän hän itse ollut niihin töihin
paljoakaan puuttunut, käskenyt vain ja Aaro oli niitä sitten johtanut.
Itseltään olivat häneltä pimeät talvipäivät ja isoksi osaksi valoisat
kesäyötkin menneet vierailuihin ja vastavierailuihin lähiseudun
vallasperheiden kanssa, monipäiväisiin juopotteluihin Oinaalassa ja
Oritpäässä ja kaukaisemmissakin kartanoissa, sekä kotona Karmalassa,
jonka rikkaiden ruoka- ja juomapöytäin ääreen vieraat tulivat kernaasti
ja usein. Metsästysretkiä, venematkoja, kilpa-ajoja ja tanssiaisia oli
ollut alituiseen, — oh, väsymiin asti viime talvenakin!

Ne eivät Esaa enää tyydyttäneet nuo ontot huvit eivätkä miellyttäneet
vallasperheiden kesken usein leimahtaneet kiistat. Hänellä oli taas
jotakin levottomuutta, seikkailunjanoa, veressään. Hänestä tuntui nyt
usein kuolettavan yksitoikkoiselta ja pikkumaiselta tämä kotoinen
maalaiselämä, hänen mieltään kalvoi joku outo — taikka oikeastaan
vanha, tuttu — kaipuu maailmalle, lentämään...! Monesti oli hän viime
aikoina aiheetta noussut ratsunsa selkään ja ajaa karautellut pitkin
pitäjiä... Kerran oli hän lähtenyt ajamaan ihan ylämaahan asti, kauas
Kiuruveden korpeen, lähtenyt sinne tapaamaan vanhaa äitiään, jonka hän
oli kuullut sairastelleen. Kun tie loppui hevoselta, oli hän noussut
suksille ja hiihtänyt laajain salojen halki sukuaan tervehtimään ja
viemään äidilleen loppiaislahjoja. Mutta eipä ollut hänessä levottomuus
asettunut niistäkään ponnistuksista. Sillä häntä ei vaivannut
ainoastaan ruumiillisen liikunnon tarve, ei seuraelämän vaihtelun
kaipuu, ei, vaan hänen sielunsa kaipasi jotakin uutta, jotakin
äkkimuutosta, jotakin repäisevää!

Olisiko tuo poltto, tuumi Esa ahon rinnettä yksin astellessaan,
aiheutunut niistä häilyvistä huhuista, joita maassa on tänä talvena
liikkunut, ja aina siitä asti, kun Ruotsissa uusi, nuori kuningas
Kaarlo Kustaa oli vuosi sitten noussut valtaistuimelle siltä luopuneen
serkkunsa, Kustaa Aadolfin tyttären, tilalle...? Huhuista, että muka
taas olisi uusi sota-aika alkava, että muka nuori kuningas aikoo lähteä
lyömään käpälille niitä kadehtivia naapureitaan, Puolaa ja Venäjää,
jotka punovat juonia häntä ja Ruotsia vastaan. Nuo kulkupuheet olivat
kyllä kautta maan herättäneet entisissä sotureissa eloon jo
uinahtuneita sotamuistoja ja idättäneet heissä uusien retkeilyjen ja
seikkailujen toiveita, — jopa täällä kaukana Suomen sydämessäkin.
Mutta nehän olivat vain hämäriä huhuja, joiden nojalla iltaisin oli
juomapöytäin ääressä hauska intoilla ja uhmailla, mutta jotka eivät
enää päivällä kestäneet terveen älyn arvostelua, se kun kielsi niiltä
todellisuuspohjan.

— Turhia toiveita!

Näin huoahti Esa siinä kävellessään. Mutta samalla kapinoi tuo poltto
hänen rinnassaan, josta joku voimakas ääni tuntui kärsimättömästi
huutavan:

— Ja kuitenkin toivon! Kaipaan pois tästä unipesästä, jonnekin kauas,
maailmalle...!

Näitä käräjiä jatkui nykyisin hänen mielessään alituiseen. Hän myönsi
ja vakuuttikin itselleen yhä uudestaan, että koko tuo kaipuu on
joutavaa sairautta: täällähän hänellä on kotinsa, vaimonsa, lapsensa,
vauras talonsa, vilkas seurapiirinsä, — mitä hän oikeastaan haikailee!
Työtä olisi talossa myös vaikka paljonkin, nytkin taas oli tulossa
kevät ja kesä kiireineen, miksi hän juuri nyt ikävöisi pois...! Mutta
tämä järkeily ei auttanut. Hän tunsi siitä huolimatta yhä selvemmin
tuota polttoa veressään ja tiesi, että jos nuo häilyvät huhut
toteutuisivat, jos todella rummut rupeaisivat maassa soimaan, silloin
häntä ei pidättäisi mikään niiden kutsua heti noudattamasta.

Verkalleen astui pyssymies kotoiselle, korkealle Leinosen törmälle. Hän
saapui sinne nyt peltojen yli takapihan kautta, jossa olivat ometat ja
lammasläävät ja maitohuoneet, kaikki vielä uudet ja hyvässä hoidossa.
Ottelianahan tätä karjapuolta hoiteli, mietti Esa ometan ohi
astuessaan, ja oli hoitanut nuoruudestaan huolimatta aika hyvin. Aluksi
oli Esa sitä epäillyt, mutta hän muisti hyvin, kuinka Aaro kerran,
silloin jo hääsyksynä, oli hänelle sanonut: ”Anna sinä vain nuorelle
rouvalle avaimet ja valta, anna hänen hoitaa oluenpanokin ja
syysteurastus, kyllä se siitä selviää, kun vastuuseen joutuu...” Ja
niin se oli selvinnytkin, aina vain varttunut ja varmistunut... Hyvin
oli yhdessä eletty, vaikka he naimisiin mennessään olivatkin melkein
vieraita toisilleen ja vieraanlaisina olivat edelleenkin pysyneet ...
ja hyvähän tässä on elää eteenkinpäin, turhia hän oikeastaan kaihoili
ja ikävöi... Talo on varttunut, perhe kasvanut, hyvä on ollut sopu. —
Näin oli Esa rauhoittanut mielensä pihaan ja taloon saapuessaan. Mutta
tuvassa kertoi hänelle palkkapiika, että Oinaalan majuri oli aamulla
käynyt Karmalassa, oli kysellyt kapteenia ja kertonut saaneensa
joitakin uusia uutisia... Silloin kiihtyi Esassa taas poltto uuteen
paloon. Hän koetti kyllä itselleen vakuuttaa: — Ne on niitä yksiä,
tyhjiä huhuja, ei niissä ole mitään perää! Mutta uuteen vireeseen
noussut levottomuus ei siitä hellittänyt.

Esa koetti iskeytyä talon töihin, mutta niistä ei nyt tullut mitään.
Hänen täytyi ottaa selko majurin asiasta. Hätäisesti vain haukattuaan
päivällispalan hän nousi kiireesti ratsunsa selkään ja lähti
porhaltamaan lokaisia teitä koko tuon pitkän taipaleen Oinaalaan asti
saadakseen kuulla, mitä tietoja majurille todella lie saapunut.

Niin, oikeinpa oli Esa arvannut. Mitään varmempia tietoja ei majurilla
ollut ulkomaailman tapahtumista. Joku matkamies oli vain kertonut Turun
puolessa jo kerättävän aseväkeä kokoon... Joutavia! Oinaalan herra oli
vain ollut vailla ryyppytoveria, siinä koko juttu, — ja hyvät
ryyppääjäisethän siitä taas sukeutuivatkin. Niiden varrella tietysti
jälleen pohdittiin pitkään ja perusteellisesti kaikki uuden sodan
mahdollisuudet.

Esa oli epäilevällä kannalla, kenties siksi, että hän juuri hartaimmin
toivoi uusien sotaseikkailujen alkamista, mutta pettymyksen varalta
koetti pitää toiveensa aisoissa.

— Eihän noilla huhuilla voi olla tosiperustetta, väitteli hän. —
Maassa ei tahdota uutta sotaa, entinen on kaikkine rasituksineen vielä
liian lähellä.

— Totta kyllä, myönsi majuri, joka käsipuolena ei enää olisi voinut
lähteä sotaan, mutta joka ehkä juuri siksi oli niin topakka. — Mutta
jos nuori kuningas todella tahtoo uuden sodan kautta lujittaa sukunsa
aseman, niin kyllä kai hän siihen keinot keksii. Ja nyt, kun Puola
kieltää hänen perimisoikeutensa, hänen täytyy varmistautua...

— Mutta kuninkaalla ei ole sotaan rahoja, intti Esa. — Hän ei siis
uskaltaisi julistaa sotaa vastoin valtiopäiväin tahtoa, jotka
parastaikaa ovat koolla.

— Kuka sen tietää, epäili majuri. — Hänellä on koko aatelisto
mukanaan ja kaikki viime aikaiset upseerit, jotka kaipaavat
silloisia remuaikoja.

— Mutta vastassaan kaikki muut säädyt, ainakin täällä Suomessa, jota
pitkä Saksan sota niin kovasti rasitti, ja kaiketi Ruotsissakin,
järkeili Esa.

— Mieletkin voivat muuttua, väitteli majuri yhä. — Joka tapauksessa
varustelevat Varsinais-Suomen sotaherrat aseväkeään. Rupea sinäkin
vain, Esa, rakuunapukujasi tuulettamaan; sotakäsky voi tulla minä
päivänä tahansa.

— En toivo parempaa, intoili Esa. — Mutta näihin huhuihin en vielä
luota, — täytyy tulla tarkempia tietoja.

— Tarkempia sanomia tietysti odotetaan, myönsi majurikin lopuksi,
kannuaan kohottaen. — Mutta uuden sodan maljan me kuitenkin voimme jo
juoda.

— Sen juon pohjaan...!

Esa toteutti sanansa, ja tarinoimista jatkui. Mutta noita tarkempia
sotatietoja ei kuulunut, vaikka viikkoja kului. Niitä odottivat
30-vuotisen upseerit yhtä malttamattomina Sysikorvessa kuin
muuallakin, mutta heidän oli taas pakko asettua elämän arkiseen
kulkuun. Uusi viestinpoikanen saapui vielä tuontuostakin, sytyttäen
aina uuden polton Esankin rinnassa, mutta se viesti osoittautui aina
pettäväksi.

Eräänä kevätpäivänä saapui kuitenkin Esalle, suoraan Karmalaan, sanoma,
joka sytytti hänen herkän mielensä täyteen tuleen eikä enää
laskenutkaan sitä sammumaan. Se pani hänet heti heittämään kaikki
kotiaskareet silleen ja suoraa päätä hankkiutumaan sotaretkelle.

Se oli Jyriltä saapunut kirje, jonka äsken Sisä-Suomeenkin järjestetty
posti toi.

Jyristä ei Esa ollut saanut mitään suoranaisia tietoja sen jälkeen
kuin he, Westfalin rauhan solmittua, erosivat Böömin kaukaisessa
vuorilinnassa. Kotiinpalaavilta sotureilta oli vain joskus kuultu, että
kersantti oli jäänyt miehitysleiriin Saksaan koko siksi ajaksi, minkä
siellä ruotsalaista väkeä pidettiin, — sitten oli hän hävinnyt
omaistensa tietopiiristä. Oliko hän uhkauksensa mukaan ruvennut
palkkasoturiksi johonkin vieraaseen väkeen, vaiko jäänyt johonkin
rajavartiostoon, siitä ei kenelläkään ollut aavistustakaan, —
kuolinsanomaakaan ei hänestä sentään ollut saapunut.

Nyt tuli kirje. Tuli Riiasta, Liivinmaalta, ja siinä kersantti
tiedoitti ystävälleen lyhyesti ja ytimekkäästi:

”Vanha marskimme Kustaa Horn on tänä talvena koonnut tänne Liivinmaalle
paljon sotaväkeä ja kokoo yhä. Täältä jo pian hyökätään rajan yli
Puolaan. Joudu, Esa, sillä tietysti haluat heti olla mukana, niinkuin
puhuttu oli. Täällä on jo paljon suomalaisia rakuunoita, kiirehdi ja
hae minut niiden joukosta täältä Riiasta tai rajalta, sitten saadaan
taas yhdessä tapella...”

Enempää siinä kirjeessä ei ollut, ei tarkempia tietoja Jyristä
itsestään, — näidenkin rivien kokoonsaaminen näkyi tuottaneen
rasitusta soturin raskaalle kädelle. Mutta ne rivit riittivätkin
Esalle. Ne ratkaisivat hänessä kaikki epäilykset. Hän luki kirjeen
vielä uudelleen ja totesi:

— Sota syttyy nyt varmasti. Suotta ei vanhaa Hornia ole lähetetty
Liivinmaalle kokoamaan armeijaa. Hänen johdollaan ja Jyrin rinnalla
saan siis, jos kiirettä pidän, viedä rakuunakomppanian rajan yli —
muuta tietoa en kaipaa!

Mikään ei olisi voinut nyt pidättää Karmalan kapteenia päivääkään
kotosalla. Sen verran täytyi hänen kuitenkin siellä viipyä, että sai
kokoon ne rahat, mitä matkalla tarvittiin, mutta sillävälin hän jo
varusti rakuunansakin tarpeelliseen kuntoon. Pitäjän muille
sotaherroille hän ei antanut asioista mitään tietoa — odottakoot he
virallista kutsua! — itse hän vain häthätää järjesti Aaron kanssa
lähimmät talontyöt poissaolonsa ajaksi ja oli pian valmis lähtemään.

Melkein viimeiseksi hän puhui sotaanlähdöstään nuorelle vaimolleen,
jonka nyt kuitenkin täytyi jäädä yksin perhettä ja kotia hoitamaan.
Otteliana oli tosin miehensä viimeaikaisesta levottomuudesta ymmärtänyt
jotakin outoa olevan tulossa ja siten hiljaisuudessa valmistautunutkin
siihen ajatukseen, että hänen miehensä lähtee kotoa pois. Mutta tuo
lopullinen lähtötieto hänet sittenkin melkein typerrytti. Hän oli
tottunut alistumaan Esan oikkuihin ja käsitti kaikki vastaväitteensä
turhiksi, mutta yritti kuitenkin:

— Nytkö jo, miksi hätäilet! Eihän ole tullut virallista käskyäkään.

— Sitäpä en odotakaan, vastasi Esa uljaana suuressa innostuksessaan.
— Käsky on omassa veressäni! Minä tiedän nyt sodan syttyvän ja minun
on oltava siellä alusta alkaen mukana.

Tuo intohimoinen lähdön ikävä, tuo sokea sodan nälkä suretti ja miltei
kammotti nuorta rouvaa:

— Niinkö kaipaat luotamme pois! Karmala ei sinua siis ollenkaan
pidättele, ei kotisi, ei lapsesi...!

— Olen soturi, minulla on velvollisuuteni...

— Mutta olethan puoliso ja isäkin, — meidät jätät siis nyt tänne
orvoiksi!

— Teillä on Karmalassa hyvä olo, minua vaativat suuremmat tehtävät
täältä pois... Ja palaanhan tänne sitten takaisin.

— Palaat, — milloin palaat? huokasi nuori rouva haikeasti.

— Kun sota päättyy, tietysti...

— Kun sota päättyy, ehkä kolmenkymmenen vuoden perästä! Mitä olemme me
silloin!

Otteliana ei ollut hempeäluontoinen, häntä ei oltu isänkodissa eikä
Karmalassa hempeyteen kasvatettukaan. Elämä ei ollut hänelle ollut
kovinkaan valoisaa uudessa kodissa: yksinäistä ja kylmää se oli ollut
alusta pitäen, yksinäistä Esan ollessa pitkillä juomaretkillään, kylmää
hänen kotonakin ollessaan. Mutta Otteliana oli sen ääneti kärsinyt
vuoden toisensa perästä; hän oli hoidellut lapsiaan, uponnut
taloustöihinsä, koskaan hän ei ollut valittanut eikä itkenyt. Mutta nyt
hänellä sydän tuntui pakahtuvan...

Esa pyörähti ulos huoneesta valmistushommiinsa; silloin retkahti nuori
rouva vuoteelleen eikä enää voinut pidättää kyyneleitään. Tuntui niin
oudolta, sydän ikäänkuin herahti sulaksi ja pursusi kyynelten virrassa
esille... Hän ei ymmärtänyt sitä itsekään. Eihän hän ollut hellyyteen
tottunut, rakkautta ei hän ollut koskaan saanut osakseen, eikä hän sen
lumoihin ollut itsekään koskaan tuudittautunut, — mistä hetteistä
tulvahtivat nyt nuo runsaat kyynelvedet!

Kylmänviralliset olivat olleet aviopuolisoiden välit Karmalassa, tuskin
koskaan oli Esa häntä hyväillytkään. Mutta siitä huolimatta oli
Ottelianan mieli vuosien varrella häneen kiintynyt; kaikessa
hiljaisuudessa, kuin salaa, oli hellempi tunne hänen rinnassaan itänyt
ja versonut. Hän oli sen aina tukahduttanut — eihän se kuitenkaan
löytänyt vastakaikua — ja ollut itsekin kuoreltaan kylmä. Mutta nyt se
salainen tunne tuon uuden, suuren huolen herättämänä väkisin tulvahti
esiin, — hän hytkyi nyt siinä vuoteellaan voimatta hillitä
järkytettyä, kärsivää mieltään.

Esa palasi siihen hetken kuluttua ja pysähtyi ovelle katsomaan itkevää
vaimoaan. Hän katseli tuota pientä, vieläkin hentoa naista aivan
hämmästyen, — eihän hän koskaan ollut tiennyt hänessä olevan sellaisia
tunteiden lähteitä, joista noin valtavat vedet vuotaisivat! Koko
kohtaus oli hänelle yllätys. Mutta kuta enemmän hän katseli hentoa,
avutonta vaimoaan, sitä enemmän hänet valtasi sääli ja hellyys, jota
hän ei koskaan ennen ollut mielessään tuntenut, — huokuihan tuosta
pienestä, avuttomasta olennosta häntä kohtaan lämpöä, joka hänet
itsensäkin lämmitti! Se oli hänelle outo tunne. Ja hän nosti nyyhkivän
vaimonsa syliinsä, hyväili hänen vaaleaa tukkaansa ja puhui hellästi:

— Itketkö, raukkani! Tulenhan minä luoksesi takaisin, palaan teidän
kaikkien turvaksi, ja sitten eletään entistä onnellisemmin Karmalassa!

Silloin tunsi nuori rouva lämmittävän, lohduttavan, kaikkea sovittavan
värähdyksen käyvän lävitseen. Hän tunsi yhtäkkiä kuin jäitten sulavan
sielustaan, tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin hän oli ollut koskaan
vielä nuoressa elämässään, Esan käsivarsilla ikäänkuin keventyivät
kaikki hänen huolensa taakat ja hän hymyili kyyneltensä lävitse,
kuiskaten:

— Tule takaisin, Esa, tule varmasti! Sinua täällä kaivataan jokaikinen
hetki, päivä ja yö.

— Se tieto on minua retkilläni ylläpitävä ja lämmittävä, vakuutti
Esakin aivan sulaneena. — Nuo kyyneleesi muistan matkoillani aina,
niiden muisto tuo minut kerran kotiin!

— Ja varjelee sodan vaaroiltakin, niinkö Esa?

— Niin, vaimoni, tämän muiston kätken syvälle mieleeni, ole siitä
varma. — Ja kun uudet vedet rupesivat kohoamaan nuoren rouvan silmiin,
pyyhki hän ne pois ja virkkoi: — Nyt pois kyyneleet, ole rohkea ja
reipas, niinkuin soturin vaimon tulee. Ole talossamme topakka emäntä,
niinkuin olet aina ollut, hoida toimeliaana kotia ja pienokaisia
minunkin puolestani. Sellaisena tahdon sinua muistella, sellaisenahan
sinä pysyt?

— Koetan ... nyyhki rouva, mutta pyyhki samalla päättävästi silmänsä
kuiviksi. — Kätken ihmisiltä ison ikäväni, vaikken sitä mielestäni
koskaan voikaan kitkeä.

Ja miehensä tahtoa totellen nousi tuo äsken hervottomaksi lyyhähtänyt
rouva reippaana vuoteen reunalta ja ryhtyi ravakasti suorittamaan niitä
sotaan lähteväin miesten matkavalmistuksia, jotka hänen osalleen
kuuluivat. Eikä saanut — sen hän siinä mielessään lupasi — enää
kyyneleitä hänen silmissään näkyä.

XVI. YSTÄVYKSET YHTYVÄT JA EROAVAT.

Eräässä Varsovan laitaosan puistikossa Veiksel-virran rannalla istuivat
ystävykset Esa-kapteeni ja Jyri-kersantti muutamana syyskesän päivänä 1656
lepäillen ja alakuloisesti verkalleen jutellen. He olivat kalpean
ja kuihtuneen näköisiä, eikä heillä ollut miekkaa vyöllään, — olivat
näet siipirikkoja molemmat. Esa kantoi vasenta käsivarttaan siteessä,
ja asetakki oli irtaallaan heitetty hänen olkapäilleen; heikko hän oli,
mutta hänen haavansa oli kuitenkin jo paranemassa. Pahemmin oli Jyrin
laita, joka oli saanut keihäänpiston polveensa. Hänenkin haavansa oli
kyllä jo mennyt umpeen, jalalla kesti jo astuakin, mutta keihäs-ryökäle
oli rikkonut häneltä polvijäntereen ja oikea jalka oli jäänyt tönköksi.
Se ei sujunut polvesta ollenkaan, ja nyt Jyri pahoin pelkäsi, ettei
hänestä enää ole satulassa istujaksi, kun ei voi saada koipeaan
taivutetuksi jalustinasentoon.

Varsinkin tämä huoli painoi matalaksi ennen reippaan rakuunan mielen,
hänen, joka puolet ikäänsä oli miltei asunut satulassa ja jolle
ratsastaminen oli elämistä. — Mikä minusta nyt tulee, kyseli hän siinä
yhä uudelleen synkkähahmoisena. Sotavanhusko, joka raajarikkona
lähetetään kotimaahan kuivettumaan, vaiko ehkä kuormastorenki, joka
muiden kiitäessä taisteluun saa jostakin kaukaa vain kuunnella sen
kohinaa? Ei, Jyri ei tahtonut alistua kumpaankaan nöyryytykseen. Siksi
hän siinä vähä väliä koetti uudelleen venyttää koipeaan, saadakseen sen
edes hiukan taipeesta sujumaan; mutta ei, siihen koski vain ja se pysyi
jäykkänä kuin seiväs.

Lehtipuiden reunustamalla rantakunnaalla oli siinä joku vanha
kivipatsas, aikoinaan siihen pystytetty hautakiveksi tai muuksi
muistomerkiksi. Se oli omituinen siitä, ettei sen kylkiin oltu mitään
piirtokirjoitusta kaiverrettu, ei nimeä, ei vuosilukua, ei mitään.
Kenellekähän sellainen mykkä patsas lie pystytetty, ihmettelivät
sotatoipilaat kunnaan rinteellä istuessaan. Ja yhtäkkiä Jyri virkkoi:

— Juuri tuollaisen kiven saat, Esa, vyöryttää aholta minun muistokseni
Karmalan vanhalle törmälle. Se olkoon siellä minusta muistona
ainoastaan niille harvoille, jotka tietävät kersantti Jyri Tuomaanpojan
kerran olleen olemassa. Muiden ei ole tarviskaan tietää, onko kivi
siinä kenenkään muistoksi, ja kenen.

Esa hymähti. Hänen kelpo sotaveikkonsa nykyinen, musta mieliala
kuvastui niin sattuvasti taas tuosta patsaspuheesta, — hänen
viimeaikaiset mietteensä olivat yleensä kiertäneet tuollaista
alakuloista kehää. Sotaveikkoaan rohkaisten Esa virkkoi:

— Älä juttele minulle hautakivistäsi, Jyri, ei niitä tässä vielä
tarvita, vaikka koipesi nyt onkin kankea. Enhän heitä luontoani enkä
taisteluintoani minäkään, vaikken toistaiseksi voikaan ratsuani ohjata.

— Sinun räpyläsi on viikon, parin perästä kunnossa, minun polveni ei
koskaan, marisi Jyri synkkänä. — Mihin on ratsumiehestä silloin?

— Jos sinusta tosiaankaan ei enää ole rakuunaksi, lähdet tietysti
kotiin Karmalaan, innostui Esa esittämään. — Siellä on lääniä, kuten
tiedät; saat Aaron kanssa asuaksesi ja hoitaaksesi koko vanhan talon.
Sieltä on vain lyhyt matka uuteen päätaloon eikä ole pitkä
naapurikylässä asuvan sisaresikaan luo. Hyvin siellä viihdyt. Siellä
odottelet minua kotiin ja sitten, sodan päätyttyä, elellään siellä
yhteisissä muistoissa...

Jyri oli vaipunut äänettömäksi. Esan lennokas kuvaus ei näyttänyt hänen
sameaa mieltään ollenkaan kirkastaneen, mutta se oli kuitenkin hetkeksi
antanut hänen ajatuksilleen uuden suunnan. Hän eli muistoissaan ja
virkahti kotvan kuluttua, kosketellen mielessään kauan kytenyttä
kysymystä:

— Mainitsit sisareni. Niin, Marjahan ei ole enää siellä Karmalassa,
vaan naapurissa... Olet ... olet kertonut, ettei hän sinun kosintaasi
suostunut eikä senvuoksi jäänyt emännäksi kotitaloomme. Mutta en ole
tuota oikein ymmärtänyt: mikä se varsinaisesti sai sisareni hylkäämään
sinut ja samalla syntymäkotinsa...? Oliko syynä noiden nuorten rakkaus
vaiko joku kankeus sinun ja Marjan välillä?

Esa oli jo toista vuotta sitten, saavuttuaan Suomesta Liivinmaalle ja
löydettyään vihdoin Jyri-setänsä siellä eräältä harjoituskentältä,
kertonut hänelle tarkkaan kaikki kotikuulumiset ja terveiset, kertonut
senkin, kuinka jo vireillepannusta avioliittohankkeesta hänen ja
Karmalan tyttären välillä ei lopulta tullutkaan mitään. Hän oli
kertonut pettymyksestään, kun kotiin palattuaan tapasi Marjan jo toisen
miehen omana, mutta sen jälkeen ei näitä asioita oltu Jyrin ja hänen
välisissä keskusteluissa kosketeltu. Nehän olivat Esalle vähän arkoja
ja Jyrille myöskin, joka ei tiennyt, tunsiko Esa hänen äidilleen
aikoinaan kirjoittamansa toivomuksen. Mutta Esa oli kyllä arvannut,
että joskus se kysymys joutuu tarkemmin selvitettäväksi, olipa melkein
kaivannut sellaista tilaisuutta. Ja kun Jyri nyt hänen kotikuvauksensa
johdosta rupesi asiaa utelemaan, kävi Esa noita tapauksia
yksityiskohtaisesti kertomaan, ja lausui lopuksi:

— Tulin Marjan puheista ja hänen menettelystään siihen käsitykseen,
ettei hän tahtonut ruveta vaimokseni, koska minusta oli tullut
aatelismies. Hän pelkäsi oman asemansa käyvän vaikeaksi ja uskotteli
siitä naimiskaupasta koituvan minullekin säätypiireissäni harmia. Hän
arkaili...

— Ja pakeni kokonaan talosta pois.

— Niin, meni talonpojan kanssa naimisiin, sanoi sen soveltuvan
itselleen paremmin...

Jyri istui taas kotvasen ääneti kunnaalla, näytti kuulemiaan visusti
miettivän ja virkkoi sitten Esaa silmiin katsoen:

— Marja menetteli tuossa, piru vie, oikein ja viisaasti. Terävä tyttö,
— minä olin tylsä, kun en tuota tullut ajatelleeksi ... nimittäin
äidille siitä sivumennen vihjaistessani...

Niin tuli se kirjeasiakin selville ja Jyrin harras toivo. Esa tunsi
asemansa sitäkin nolommaksi ja rupesi selittämään:

— Aavistin kyllä, että sinä olit toivonut sitä meidän yhteenmenoa, ja
sitähän itsekin toivoin. Koetinkin taivutella Marjaa...

Mutta Jyri keskeytti hänet torjuvalla kädenliikkeellä:

— Ei, se oli minulta typerä tuuma! Ajattelin vain Karmalan vanhaa
perintötilaa ja sukumme jatkumista siellä, en sisareni sopeutumista
noihin uusiin säätyoloihin. Marja oli paljon järkevämpi, näki aseman
selvemmin ja oikeammin.

— Olisi kai Karmalaa niinkin hoidettu, rupesi Esa vielä selittämään.
Mutta Jyri ei sitä myöntänyt, hän vain hoki:

— Parempi oli, että kävi niinkuin kävi!

— Etkä siis senvuoksi karta Karmalaa, et kieltäydy sinne palaamasta,
vaikka siellä nyt onkin toinen nainen emäntänä, kyseli Esa, jota tämä
ajatus usein oli vaivannut.

— En sen vuoksi, usko pois, vakuutti Jyri. — Mutta paluuni sinne
kotiin, Suomeen, on toinen asia, johon en kuitenkaan taivu. En voi näin
raajavaivaisenakaan heittäytyä hylyksi, siihen ei luontoni taivu. En
voi ruveta syytinkivaarina maalla paikkailemaan verkkoja enkä juomaan
piimää ... en sinne lähde, vaikken enää satulassa pysyisikään... Näihin
sodanmaihin olen tottunut, täällä tahdon vielä elää ja tänne sitten
kuolla!

— Kuolemasta ei nyt puhuta, siitähän jo sovittiin, kierteli Esa. —
Hiiteen haikeus, en tahdo nähdä kasvojasi tuollaisina! Sehän oli meille
molemmille kova ja kohtalokas ottelu, jonka tämän Varsovan valloitus
vaati. Kuningas sai täällä komean voiton, mutta me olemme saaneet tuon
ottelun iskemiä haavojamme sairastella täällä jo kolmatta kuukautta,
pääsemättä uusiin voittoihin, joista toiset ovat niittäneet mainetta ja
saalista. Ei ole ihme, että luontosi on lamassa, niinkuin minunkin,
myönnän sen. Mutta vielä se päivä taas valkenee meillekin, usko pois,
Jyri! Koipesi vertyy vähitellen, ja jos ei verrykään, niin kelpaathan
silti vaikka tykkimieheksi, — senpä viran minä sinulle hankinkin.

Sekään ehdotus ei tuntunut vanhaa rakuunaa miellyttävän eikä
lohduttavan, hän yhä murjotti. Ja taas he istuivat kauan puhumattomina
rantakunnaalla, jossa oli rauhallista levätä, ja katselivat virralla
käyvää veneliikettä.

He olivat molemmat haavoittuneet siinä Varsovan kolmipäiväisessä,
jossa Ruotsin nuori kuningas Kaarlo Kustaa, turhaan
ehätettyään Varsovassa piiritetylle kenraali Wittenbergille avuksi, oli
tämän kukistumisen kostoksi hankkinut armeijalleen loistavan voiton.
Varsova oli taas ruotsalaisten käsissä, ja taistelussa haavoittuneet
olivat jääneet sinne ruotsalaiseen miehitysleiriin hoidettaviksi.
Sillaikaa oli väsymätön kuningas taas armeijoineen rientänyt uusiin
sotatehtäviin. Toipilaille kävi aika hiljaisessa leirissä pitkäksi, ja
alakuloisuus oli vallannut heidän mielensä, — tuo toimettomuus oli
heille niin outoa.

Siihen he tosiaankaan eivät olleet tämän sodan aikana tottuneet. He
olivat yhtämittaa retkeilleet ja taistelleet Puolassa siitä hetkestä
asti, kun he kesäkuussa vuosi sitten (1655) olivat ensimmäisten
suomalaisten ratsurykmenttien mukana rynnänneet sinne rajan yli
Liivinmaalta. Yhdessä olivat Esa ja Jyri tehneet pitkiä ja nopeita
rientomarsseja vihollismaan laidasta toiseen, taistelleet eversti
Krusen rykmentissä miltei lukemattomia taisteluita, kulkien nuoren
kuninkaan mukana voitosta voittoon — se oli ollut yhtenäistä
huumausaikaa!

Voittoja ja sankaritekoja täysi oli näet ollut tämän Puolan sodan ensi vuosi,
jonka sodan Ruotsin kuningas oli aloittanut uskotonta naapuriaan
kurittaakseen ja omaa perintöoikeuttaan varmistaakseen. Hän oli lopulta
saanut valtiopäiväin suostumuksen sota-aikeilleen ja tahtoi siitä
palkinnoksi valloittaa Ruotsille uusia maita ja lisää kunniaa. Sen hän
oli tehnytkin. Mutta sanomattomia uhrauksia kysyvä oli ollut tämä
ensimmäinen sotavuosi, ja paljon pettymyksiäkin se oli kaiken maineen
ohessa hyökkääjille aiheuttanut. Raskas ja rasittava vuosi se oli ollut
sekä koko kotimaalle että taisteleville joukoillekin. Se nieli tarkkaan
maan varat, nieli sen kaikki miesvoimat; uusia rekryyttejä se vaati
alituiseen Ruotsista ja Suomesta ja jätti valtakunnan muut osat,
varsinkin Suomen, kokonaan puolustusvoimia vaille. Tämä sota oli
uudelleen köyhdyttänyt maan toipumaan ruvenneen väestön, jonka taas
täytyi maksaa yhä raskaampia lisäveroja sen sijaan, että se oli
toivonut aatelismaiden peruutuksen kautta pääsevänsä helpommalle.
Sotapäälliköille, varsinkin aatelisille upseereille, se oli avannut
uusia ylennysten ja saalistamisen mahdollisuuksia, antanut uutta elämää
sotarosvoille, mutta joukot se oli vähältä näännyttänyt loppumattomiin
rientomarsseihin ja ylivoimaisiin ponnistuksiin. Jo sodan ensi kuukausina
oli Kaarlo Kustaa noilla rientomarsseilla valloittanut
suurimman osan Puolan maata, ajanut sen kuninkaan maanpakoon ja siten
aiheuttanut kotimaassaan rajattoman riemun. Mutta siinä armeijat
supistuivat, täydennystä ei tullut kotoa tarpeeksi. Ja sitten rupesi
tulemaan taka-iskujakin, tappioita ja peräytymisiä; armeijain täytyi
marssia edestakaisin siellä vieraalla maalla, eikä niille sodan
jumalatar enää suinkaan aina hymyillyt.

Sen olivat suomalaiset ratsurykmentit saaneet erittäin selvästi tuntea.
Ne olivat menettäneet miehiään usein ja paljon, yhä uusia rekryyttejä
oli niiden täytteeksi alituisesti ollut kiristettävä ja tuotettava
Suomesta, mutta sittenkin ne enimmäkseen olivat vajalukuiset. Ja sitten
tuli itsessään Suomessa hätä, johon hallitus ei ollut varustautunut.

Tällävälin, keväällä 1656, oli näet Venäjä julistanut sodan Ruotsia
vastaan ja hyökännyt Suomeen. Siellä ei ollut puolustusväkeä ollenkaan,
ja sieltä oli siis ruvennut kuulumaan haikeita avunhuutoja. Oli
vaadittu sinne lähetettäväksi apujoukkoja isosta armeijasta, mutta
uusia valloitusretkiä suunnittelevalta kuninkaalta ei tietenkään
liiennyt sinne lähettää komppaniaakaan, — lisää olisi hän aina vain
itse tarvinnut. Vihdoin Varsovan voiton jälkeen oli Erik Krusen
vajalukuinen, suomalainen ratsurykmentti lähetetty Puolasta
Inkerinmaalle, joka Ruotsin kaakkoinen rajamaakunta oli pahimmassa
puristuksessa. Se oli lähtenyt, mutta useiden haavoittuneiden — Esa ja
ja Jyri niiden joukossa — oli tuosta rykmentistä täytynyt jäädä
Varsovaan, jossa heidät oli liitetty vartioväkeen kuuluvan eversti
Rosenin turkulaiseen ratsurykmenttiin. Haavoittuneiden toverusten
muutenkin synkkää mieltä oli tämä ero vanhasta rykmentistä, sekä
pakollinen toimettomuus, vieläkin synkentänyt.

— Olisinpa kernaasti halunnut päästä Krusen kanssa kotimaa-raukkaa
puolustamaan ja venäläisiä rökittämään, virkahti Esa, kun he taas
kotvan olivat siinä ääneti istuneet mietteissään.

— Kernaastipa tietysti sinne minäkin olisin lähtenyt, vastasi Jyri,
jatkaen kuitenkin kolkosti: — Vaikka lopultakin minulle olisi
yhdentekevänä, missä taistelisin, kunhan pääsisin taistelemaan.
Uusikin everstimme on peloton ja uljas soturi ja tuima iskemään, —
hyvä olisi tapella hänenkin johdollaan. Kun vain pääsisi... Mutta
lähdetään jo Esa tiedustelemaan, eikö sinne majoitusleiriin ole mitään
uutta kuulunut?

— Mitäpä sinne uutta kuuluisi, — mutta lähdetään!

Esa käveli edellä varsin reippaasti, vaikka hän vielä olikin vähän
heiverä pitkän vuoteellaolonsa jälkeen. Jälestä kuupitti Jyri, vetäen
toista, kankeaa jalkaansa perässään ja aina väliin kuin vihaisesti
viskellen sitä eteenpäin. Hän oli näinä välivuosina melkoisesti
vanhentunut. Harmaansekaiset olivat jo hänen ennen ruskeat, pörröiset
viiksensä, ja näyttipä jo olevan kankeutta hänen ruumiissaan
yleensäkin, ei vain jalassa. Hänen silmänsäkin olivat kuin
puoliummessa. Ne olivat iloisina veitikkoina säteilleet vielä vuosi sitten,
kun hän ensi kerran pitkän eron jälkeen oli tavannut Esan, ja
vielä heidän yhteisten, pitkien marssiensa varrellakin, mutta nyt se
kirottu polvi oli lamauttanut koko vanhan veitikan, — harvoin kiilsi
enää hänen katseistaankaan tuota tuttua, hilpeää väikettä.

Majoitusleiriin oli tänään tosiaan saapunut uusia kuulumisia, jopa
vallan tärkeitäkin. Eversti Rosenin rykmentti oli määrätty
siirrettäväksi Varsovasta Liettuaan, missä, suuren armeijan selän
takana, oli ruvennut esiintymään Ruotsin herruutta vastaan vihamielistä
liikettä. Liettuan väestö pyrki näet vapautumaan vieraiden
valloittajain ikeestä, ja sinne jätetty ruotsalainen varusväki oli
niissä oloissa liian heikko. Parin päivän perästä oli lipullisen
lähdettävä liikkeelle.

Se tieto asetti suomalaiset toipilaat temppelin harjalle: päästäänkö
mukaan vai onko taas jäätävä? Esa puolestaan heitti silloin päättävästi
käsivarsisiteensä tunkiolle. Hänen olkapäänsä ei kyllä vielä ollut
aivan terve, mutta hän saattoi kuitenkin jo varoskellen pidellä
ohjaksia. Empimättä hän aikoi matkalle! Ja Jyri samoin. Hän harjoitteli
näinä päivinä satulassa istumista ahkerasti kuin nahkapoika, yritteli
ja kirosi. Vaikeasti se kävi, sillä koipi ei sujunut jalustimeen, vaan
retkotti tönkkönä ratsun kupeella; mutta selässä hän kuitenkin istui,
istui teerevänä ja tärkeänä kun liikkeelle lähdettiin, — jälelle hän
ei enää tahtonut mistään hinnasta jäädä.

Liettuassa joutui Rosenin rykmentti, jossa ei ollut tuhattakaan miestä,
ennen pitkää suljetuksi Tykoczin linnaan, jossa sitä ylivoimainen
vihollinen piiritti. Ruotsalaisten täytyi näet koettaa säilyttää
Liettuassa edes valloittamansa linnat, pidättääkseen siten vihollista
etenemästä pääarmeijan niskaan. Ja Tykocz oli tässä suhteessa tärkeä
vartiopaikka. Mutta sitä sisukkaammin ponnistivat liettualaiset
saadakseen tämän tiensolmun haltuunsa. Toistaiseksi se ei heille
kuitenkaan onnistunut. Linna puolustautui urhoollisesti, ja sen
miehistö piteli, tekemällä tiheitä hyökkäyksiä ympäristöön, saartajat
loitommalla, ollen vuorostaan pakotettu yöt päivät pysymään varuillaan
piiritysjoukon tiheitä ryntäyksiä vastaan.

Se oli yksitoikkoista, mutta voimiakysyvää pikkusotaa, jota kesti
pitkän syksyn. Loistaviin urotekoihin ja saalisretkiin ei siellä ollut
tilaisuutta, niinkuin liikkuvassa armeijassa, ja saarretusta linnueesta
tuntui usein, että se oli vallan unhotettu sinne eristettyyn
varustuspaikkaansa.

Mutta muistettiin sitä pääleirissä sentään joskus, ainakin kerran
vuodentaitteessa. Silloin tuli näet tilapäisesti lähitienoilla
majailevalta kuninkaalta linnaan airut ilmoittamaan, että Tykoczin
miehistöstä oli puolet heti lähetettävä pois, kauas Inkeriin, jossa
kreivi Leijonhufvud aivan vähäisellä väellä koetti venäläisiä vastaan
puolustaa Suomen kaakkoista rajaseutua. Siellä oltiin yhäti ahtaalla,
ja peräti hätäisiä avunpyyntöjä oli sieltä taas tullut kuninkaan
pääarmeijaan toinen toisensa perästä. Kuninkaalla tosin ei taaskaan
ollut väkeä pois lähetettäväksi, mutta Leijonhufvudin tiukasta
vaatimuksesta oli hän nyt kuitenkin päättänyt lähettää edes jotakin
hätäapua Inkeriin ja arvellut tuosta Liettuan pikkulinnasta riittävän
sinne muutamia satoja ratsumiehiä.

Tosiasia oli kyllä se, että eversti Rosen olisi linnassaan tarvinnut
hyvinkin tarkkaan koko väkensä, voidakseen valppaasti ja menestyksellä
torjua ylivoimaisen vihollisen sitkeät yritykset. Mutta kuninkaan
määräys oli ehdoton ja selvä. Ja Liettuassa olevat suomalaiset tiesivät
hyvin, että heidän kotimaassaan olivat puolustusvoimat aivan
riittämättömät venäläisiä torjumaan; he olivat kuulleet, että
siellä maata puolustelivat koulupojista ja nostoväestä häthätää
kokoonhaalitut tilapääjoukot, ja ymmärsivät siis sielläkin kipeästi
apua tarvittavan. Rosen harkitsi tilannetta päivän, mutta ratkaisi
sitten eteensä asetetun pulmakysymyksen niin, että hän päätti lähettää
alipäällikkönsä, kapteeni Eggerfeltin neljänsadan miehen kanssa
kiireesti matkalle itään päin, samoamaan Liivin- ja Vironmaan halki
Inkeriin.

Esa oli näihin aikoihin jo aivan toipunut haavastaan ja lähti kernaasti
tuosta umpinaisesta, kolkosta linnasta seikkailuretkelle. Sovittiin
niin, että kun ensi hyökkäys tehdään linnasta piirittäjiä vastaan,
silloin erkanee Esan osasto hyökkäysjoukosta ja lähtee ajamaan omille
teilleen. Se retki ei suinkaan ollut vaaraton, sen ymmärsivät kaikki,
sillä sekä puolalaisia että venäläisiä tiedettiin jo parveilevan näissä
Ruotsin alusmaissa. Mutta rohkealla mielellä ryhtyi Esa valmistautumaan
sille tiukalle ratsastusmatkalle, joka oli vievä hänet ehkä kuumiinkin
otteluihin, mutta joka tapauksessa omintakeiseen toimintaan ja
vapaaseen kenttäelämään.

Jyri ei voinut päästä mukaan, ja se suretti Esan mieltä. Kersantin
jalka oli jäänyt kankeaksi kuin seiväs, hänestä ei enää ollut
satulamieheksi vaikeammilla retkillä. Jyri toimikin nyt Tykoczin linnassa
tykkimiehenä, joita Rosenin ratsuväessä oli vähän, — pitkällä
sotaurallaan oli hän oppinut tämänkin taidon. Mutta ratsuaan hän
kaipasi, ja entistä murjottavampana hääri hän senvuoksi siinä
muurinsarvessa, johon hänet oli asetettu tykkiä hoitamaan. Hän kävi
erityisen happameksi aina, kun toiset valmistautuivat hyökkäämään ulos
umpinaisesta linnasta ja pääsivät kiitämään tasangolle. Nytkin, Esan
retkestä tiedon saatuaan, hän kyyhötti patterissaan umpimielisenä ja
kateellisena.

Sinne tuli Esa varhain lähtöpäivän aamuna häntä puhuttelemaan ja
hyvästelemään. Oli kylmä talviaamu; yöllä oli satanut lunta, maa
ympäristössä oli siitä kuin valkoiseksi jähmettynyt, äänetön ja
kuollut. Esa tarkasteli tykkiaukolta sitä kylmää maisemaa, jonka läpi
hänen nyt pienellä joukollaan oli pyrittävä itään päin, ja jutteli
siitä vanhentuneelle aseveikolleen:

— Meidän on nyt siis taas erottava, Jyri. Ensi kerran tavataan ehkä
vasta Suomessa, — sinnepäinhän minun matkani jo vetääkin.

Jyri pyyhiskeli huurteista tykkiään ja puisteli hiljaa päätään,
muristen:

— Jos tavataan sielläkään!

— Hä, onko sinulla tänään taas alakuloinen tuulesi? kyseli Esa. — Vai
kadehditko minua, kun pääsen pitkälle ratsastukselle?

— Tietysti kadehdin, vastasi Jyri, tykkinsä ylitse kumartuneena. —
Mutta tuota tapaamistamme minä varsinkin epäilen.

— Arvelet, etten minä miehineni selviä tästä ajosta väijyväin
vihollisten keskitse Inkeriin asti?

— Arvella voi sitäkin, myönsi Jyri. — Mutta ennen kaikkea epäilen,
ettei meistä, jotka nyt linnaan jäämme, täältä kukaan palaa.

— Hä, onko sinulla pahoja aavistuksia, ethän toki peljänne? hämmästeli
Esa.

— Älä käytä sitä sanaa, Esa, minä voin suuttua.

— No mitä synkkämielisyyttä siis puheesi tietää? Te puolustaudutte
täällä tietysti niinkuin näihinkin asti, kunnes kuningas taas ajaa
vihollisväen hiiteen koko liettuasta. Mustat ennustuksethan eivät ole
kuuluneet sinun luontoosi, Jyri.

— Eivät kuulu nytkään, vakuutti Jyri. — Mutta nyt en voi ymmärtää
eversti Rosenia, joka täältä lähettää pois puolet väestään, vaikka hän
hyvin tietää sen kaiken täällä tarvitsevansa, jos mielensä on täällä
kestää. En ymmärrä sitä muuten, kuin että hän kuninkaan käskystä
uhmaten aikoo uhrata itsensä ja jälellejäävän puolustusväkensä.

— Uhrata, — hän taistelee täällä tietysti viimeiseen asti, vakuutti
Esa, everstinsä hyvin tuntien. — Hän ei suotta uhmaile, mutta ei
myöskään koskaan antaudu.

— Ei antaudu, siinäpä se juuri onkin solmu. Tällä väellä emme jaksa
puolustaa linnaamme päivääkään, jos vihollinen tosissaan tänne hyökkää,
se on päivänselvää, — meillä ei riitä miehiä vartiopaikoille, ei
hyökkääjiä torjumaan. Sen kaiken eversti hyvin tietää. Hän ei antaudu,
ei mistään hinnasta, ja meille miehillehän se olisi kaikkein kauheinta.
Mutta niin ollen, — päätä nyt itse!

— Sinä luulet siis...?

— En luule mitään. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole, kuin että me
jossakin uudessa uloskarkauksessa taistelemme viimeiseen mieheen asti.
Taikka teemme sen täällä. Ja kun viholliset tunkeutuvat linnaan,
uhraamme heidät ja itsemme. Onneksi meillä on kellarissa riittävästi
ruutia, — hyvästi silloin kaunis maailma!

Esa ymmärsi ystävänsä viitteet eikä voinut olla mielessään myöntämättä
hänen ajatuskulkunsa ja tilanteenselvityksensä olevan oikeassa. Jyrillä
oli pitkä sotakokemus, ja kaikki mitä hän nyt puhui, oli epäilemättä
sitovaa totuutta. Mutta sittenkin oli hänestä outo tuo synkänmusta sävy
toverinsa puheeksi. Hän virkahti siis reippaasti:

— Olkoon vaikka niinkuin sanot, hiiteen sittenkin synkkyys, vanha
veli! Emmehän ole ennenkään, tiukemmissakaan paikoissa, kysyneet, onko
tästä mitään pääsyreikää; emme ole koskaan mananneet esille kuoleman
haamua, vaikka se usein onkin vieressämme irvistellyt. Miksi nyt?

— Kuolema ei ole minulle vihollinen eikä vieras, sen tiedät, puhui
Jyri vakavasti. — Surutta sen matkaan lähden, kun tarvis on. Mutta oli
äsken puhe tapaamisestamme Suomessa; se puhe minut veti miettiväksi.
Käsitäthän sen sinäkin, että me emme enää tapaa toisiamme, jos ei
ihmettä tapahdu.

— Ihmeitäkin tapahtuu usein sodassa, sen tiedät... Viime hetkessä voi
vielä tulla apujoukko, taikka tulee viholliselle yhtäkkiä pakko lähteä
tiehensä, — kaikki on mahdollista, niinkauankuin taistellaan,
niinkauankuin miekka heiluu! Ei, Jyri, en sano sinulle ikuisia
hyvästejä, — itsehän minulle opetit uskon miekkaani, — siihen oppiisi
uskon vieläkin. Tuohon käteen!

Jyri tarttui nyt ravakasti toverinsa käteen ja koetti ravistaa
mielensäkin reippaammaksi ja hilpeämmäksi, vastatessaan:

— Usko siihen aina, se usko on nytkin paras toveri retkelläsi. Ja
senhän tiedät, ettei tämäkään kourani hellitä kesken miekankahvasta
eikä tykinsytyttimestä, tuli mikä tuli! Terve!

— Terve! Tuosta sanastasi sinut taas tunnen, Jyri, — tunnen vastakin!

Mutta siihen ei Jyri enää vastannut. Hän oli taas kumartunut tykkiään
puhdistamaan, ja Esaa huudettiin samassa alas vallilta. Hyökkäysjoukko
järjestyi näet parastaikaa linnan portilla, ja Esan oli kiireellä
harpattava sinne omaa pitkänmatkan lipullistaan johtamaan. Hypätessään
satulaansa näki hän vain harmajan hämärän läpi vielä miehen siellä
muurinsarvesta huiskuttavan kinnastaan, — seuraavassa tuokiossa
syöksähti hän jo joukkonsa edessä portista ulos.

Linnasta tehdyn äkkiryntäyksen alta väistyivät lähinnä olevat
vihollispatrullit nyt niinkuin tavallisesti loitommalle, järjestyäkseen
siellä yhteisrintamaan muun piiritysjoukon kanssa. Näin syntyneen
hämmingin ja takaa-ajon aikana poikkesi Esan osasto sivulle ja karautti
nopeasti itäiseen metsään. Sitä viholliset senvuoksi nyt karttoivat ja
kaarsivat, peljäten nähtävästi linnalaisten sieltä nyt yrittävän
kiertoliikettä heidän selkäpuolelleen. Hetken ajan kuuli Esa, joukkonsa
edetessä metsän läpi, linnanpaltaalta vielä taistelun tohinaa, ja
jäätynyt maa kumahteli ratsujoukkojen hyökkäillessä. Mutta tuokion
kuluttua vaimeni se kohina eikä itään painuva rakuunaparvi enää
tiennyt, miten se aamuinen taistelu Tykoczin linnan edustalla taas lie
kehittynyt ja päättynyt. Ryntäyksensä tehtyään olivat ruotsalaiset
kaiketi taasen vetäytyneet linnan muurien ja tykkiensä turviin, ja
piirittäjät vuorostaan arvatenkin taas valmistautuvat antamaan linnalle
vastaiskun, kuten heidän tapansa oli. Esan joukko laukkasi yhä kauemmas
sumunhämärän metsän halki ja sen takana avartuville aavikoille.

Mutta siellä se parin tunnin perästä, aamun jo täysin valettua,
yhtäkkiä tunsi maan voimakkaasti tärähtävän. Ratsut korskahtivat
peljästyneinä ja pysähtyivät vavisten. Miehetkin hätkähtivät sitä kovaa
paukahdusta ja linnan suunnalta kumahtavaa, kaikuna jatkuvaa
järähtelyä, katsellen kysyvinä toisiaan:

— Mikä se oli, — noin ei pakkanen pauku!

— Ei! Olipa tainnut Jyri panna tänään aika vihaisen panoksen
tykkiinsä!

— Meille jäähyväislaukaukseksi.

— Oli tuossa paukussa montakin panosta, kuinka lie tykki sitä
kestänyt.

Näin miehet naljailivat, sittenkuin maa heidän allaan taas oli
rauhoittunut, ja joukko lähti jälleen liikkeelle. Mutta sen etunenässä
ajava kapteeni arveli tarkemminkin ymmärtävänsä äskeisen pamahduksen
syyn. Ei ollut ilmeisesti eversti Rosenin kutistunut puolustusväki enää
jaksanut torjua vihollisten tuimaa vastahyökkäystä linnastaan. Nämä
olivat tietysti keksineet Esan joukon poistumisen ja rynnänneet sitä
sisukkaammin linnaan. Eikö saanut eversti niitä takaisin viskatuksi?
Vai eikö hän ollenkaan ruvennut odottamaan uutta hyökkäystä? Ehkä hän
teki tahallaan aseman heti selväksi. Joka tapauksessa oli varmaankin —
päätteli Esa — juuri hänen soihdustaan syttynyt se ”laukaus”, joka
linnan kellarissa pamahti ja tärisytti koko laajan ympäristön. Eipä
ollut Jyri tainnut tosiaankaan erehtyä, kun hän äsken erottaessa niin
varmasti väitti heidän silloiset jäähyväisensä viimeisiksi...

Vasta useiden viikkojen perästä sai Esa Inkeriin tiedon, että hän oli
oikein arvannut tärähdyksen aiheen. Eversti Rosen oli, kun ei enää
jaksanut häätää linnastaan sinne syöksyneitä vihollisia, räjähdyttänyt
heidät ja oman suomalaisen miehistönsä Tykoczin linnan mukana ilmaan.

XVII. ELÄMÄN JA KUOLEMAN VAIHEILLA.

Kun kapteeni Eggerfelt lopulla vuotta 1656 neljänsadan miehen
suuruisine apujoukkoineen saapui Inkeriin, pysähtyi hän Nevajoen suussa
olevaan, pieneen Nevanlinnan kaupunkiin, jossa vähäisellä suomalaisella
puolustusväellä näihin aikoihin oli pääkortteerinsa. Tämänkin
kyläpahaisen olivat venäläiset kyllä jo valloittaneet, mutta se oli
sentään taas joutunut sen suomalaisen ratsuväen käsiin, jonka
ylipäälliköksi määrätty kreivi Leijonhufvud kesällä oli tuonut Puolasta
mukanaan, ja sieltä käsin oli kreivi syksyn kuluessa koettanut
järjestää puolustustoimia. Esan saapuessa Nevanlinnaan vaiherikkaalta
rientomarssiltaan oli siellä kuitenkin nyt päällikkönä hänen vanha
ystävänsä Erik Kruse, joka siis joutui antamaan hänelle ensi kuvaukset
isänmaan surkeasta, vaaranalaisesta tilasta ja puolustusvoimien
mitättömyydestä rajalla. Hänen kanssaan piti Esa nyt pitkät neuvottelut
sotatilanteesta ja sen pienen, mutta tuiki tarpeellisen lisäväen
tehokkaimmasta käyttämisestä, jonka hän nyt oli tuonut mukanaan. Kreivi Leijonhufvud
oli näet itse lähtenyt Rautuun, torjumaan pohjoisesta päin
hyökkäilevää vihollisjoukkoa.

— Kaikkein ensiksi sinun oikeimmiten olisi vietävä apua
Pähkinälinnaan, jota ryssä on jo yli puolen vuotta piirittänyt ja joka
tiettävästi on hyvin ahtaalla, virkkoi Kruse huolestuneena, kuu asioita
jo hetken aikaa oli pohdittu.

— Sieltäkö on tullut avunpyyntöjä? rupesi Esa tiedustelemaan.

— On tullut aikoinaan, kertoi Kruse synkkänä. — Mutta nyt pariin kuukauteen
sieltä ei ole tullut tietoja minkäänlaisia. Nähtävästi
ei sieltä kukaan ole päässyt niitä tänne tuomaan; linna on
umpisaarroksessa, emme tiedä, miten siellä ovat asiat.

— Mutta tiedätte linnan sentään vielä olevan meikäläisten käsissä?

— Epäsuorasti sen tiedämme, kertoili Kruse. — Vakoojamme ovat näet
saaneet selville, että venäläiset vielä sitkeästi piirittävät tuota
Laatokan. Sen päälliköllä, Frans Gravella, ei kuitenkaan ollut
venäläisten ensin hyökätessä kuin 120 miestä varustusväkeä, — sekin
joukko on tietysti kesän ja syksyn taisteluissa huvennut.

— Sinne on luonnollisesti heti lähdettävä avuksi, huudahti Esa aivan
hämmästyneenä noista tiedoista. — Miksi Herran nimessä ette jo ennen
ole lähettäneet sinne apuväkeä? Onhan se koko maalle tärkeä rajalinna,
jonka raunioiden yli vihollinen helposti koska tahansa voi syöstä
Suomeen laumojaan.

— Miksemme ole lähettäneet! Ei ole ollut väkeä mitä lähettää, kivahti
Kruse katkerana. — Täällähän Inkerissä ei aluksi ollut puolustusväkeä
ollenkaan, ei kuin muutamia kymmeniä vanhoja nihtejä, joita
Nevanlinnassa pidettiin elätteinä. Ryssä saattoi todella tehdä mitä
tahtoi, ja niinhän se tekikin. Johan se sodan alussa samosi täältä
Viipuria kohti. Kun sitten rykmenttineni saavuin tänne Varsovasta
kreivin kanssa, oli maa aivan avoin! Mihin sellaisissa oloissa yksi
vajaa rykmentti riittää, vaikka sen täydennykseksi onkin Suomesta saatu
muutamia satoja, häthätää kerättyjä, harjoittamattomia nostomiehiä?
Mihin sitä väkeä lähettelet! Ei, tilanne on täällä tosiaankin ollut
koko ajan toivoton ja on niin edelleenkin, — on sula ihme, että me
sittenkin olemme voineet kestää täällä rajaa puolustamassa.

— Ihmepä kylläkin, myönsi Esa. — Ehkä on sentään Pähkinälinnakin
osaltaan pidättänyt vihollista etenemästä.

— Sen se epäilemättä on tehnyt, totesi Kruse. — Ja toisekseen ovat
venäläiset näihin asti kohdistaneet tuimimmat hyökkäyksensä idästä
Käkisalmea vastaan, joka kuitenkin on, saatuaan hiukan apua, hyvin
pitänyt puolensa. Mutta usein olemme me täällä Nevan suussa
kummastelleet, etteivät ryssät ole rynnänneet tänne kokonaan
murskaamaan heikot varustuksemme, valloittamaan Inkerin ja täältä
sitten turvaamaan yli koko Suomen. Vaikeaa se heille ei olisi ollut, —
eikähän tiedä, minä päivänä ne tulevat.

— Heti nyt siis Laatokalle päin, innostui Esa yhä enemmän, lisäten
kuitenkin hiukan leikkisästi: — Niin, eipä ole lipulliseni pitkiin
lepoihin tottunutkaan!

— Nyt sinne Laatokalle on ainakin mahdollista pyrkiä, kun suot ovat
jäässä, puhui Kruse ikäänkuin vieläkin puolustautuen. — Sulan aikana
ei sinne ole ollut yrittämistäkään.

Heti Esa rupesikin tekemään valmistuksiaan uutta, pitkää retkeä varten.
Mutta aivan heti hän ei sentään päässytkään lähtemään Nevanlinnasta.

Sinne saapui näet yhtäkkiä odottamaton surusanoma, että ylipäällikkö,
kreivi Leijonhufvud oli sairastunut ja kuollut leirillään Raudussa.
Tämä tieto tuli varsinkin eversti Kruselle hyvin huolettavana iskuna.
Hänen täytyi näet nyt äkkiä ottaa ylipäällikön tehtävät ja huolet
hartioilleen ja käydä vastuuseen puolustustoimista noissa epävarmoissa
ja yhä vaikeutuvissa oloissa.

Samoihin aikoihin toivat näet inkeriläiset vakoojat Nevanlinnaan
tietoja, että Venäjän puolella taas keskitetään joukkoja ja että sieltä
uusi hyökkäys näyttää olevan odotettavissa Inkeriin. Sellaisella
hetkellä ei uskallettu lähettää miehistöä pois päämajasta. Esan oli
senvuoksi rakuunoineen vielä jäätävä Nevanlinnaan odottamaan tapausten
kehittymistä. Kruse taas, joka ensi kerran toimi ylipäällikkönä, oli
nyt kovinkin tottuneen neuvonantajan tarpeessa, ja yhdessä Esan kanssa
he siellä nyt järjestelivät rajanpuolustusta ja vartiointia mikäli
voivat.

Vihollisten hyökkäystä Inkeriin ei kuitenkaan kuulunut, vaikka viikko
kului ja toinenkin. Ja taas saapuneet uudet vakoojat kertoivat
venäläisten nyt kokoovankin joukkojaan Vironmaan rajalle, nähtävästi
hyökätäkseen Ruotsin Itämerenmaihin. Silloin päätettiin sittenkin
lähettää apujoukko heti matkalle umpisaarrettuun Pähkinälinnaan, ja Esa
ryhtyi nyt seutujen tuntijoilta tarkemmin tiedustelemaan matkoja sinne
sekä minkälaista vastarintaa retkikunnalla saattoi taipaleellaan olla
odotettavissa.

— Siitä ei ole täällä kenelläkään varmaa tietoa, kertoi päämajaan
kutsuttu vanha inkeriläinen. —- Viime keväänä saapui venäläistä väkeä
Pähkinälinnan edustalle sekä maitse etelästä että Laatokalta päin
lotjilla, joilla viholliset toivat myös piirityskojeita. He saarsivat
linnan siten sekä joen että maan puolelta, ja ovat sitten kiristäneet
kiertorenkaansa yhä ahtaammalle.

— Mutta jos ryssillä on noin tiukka piiritysvyö linnan ympärillä, niin
mistä sinne sitten vien avuksi neljäsataa rakuunaa? ihmetteli Esa. —
Jokea pitkinkö vaiko heidän leirinsä läpi?

— Edessä on ryssä kummallakin taholla, vakuutti inkeriläinen. — Sen
näkemättä et perille pääse!

— Et muuten kuin yllättämällä, lisäsi Kruse. — Sinun on koetettava
salaa päästä asemasta selville, ja sitten rynnättävä, mistä parhaiten
pääset. Onhan, Esa, mielityösi aina ollut äkki-iskujen antaminen, —
nyt niitä saat ihan mielinmäärin ja vapaasti yritellä!

— Sokeampaa tämä on kuin Helmut-herran partioissa, totesi Esa päätään
punoen. — Mutta koetan, minkä voin.

Varsin summakaupalla täytyi siten ratsujoukon lähteä samoilemaan
vihollisten valtaamain seutujen halki, outoja jokivarsia pitkin.
Verkkaan ja varovasti oli sen senvuoksi tehtävä taivaltaan, koska ei
ollut tietoja edes siitäkään, millä paikalla venäläisillä nyt
sydäntalvella saattoi olla vartioväkeään, ja minkä verran. Ihmeekseen
ei Esa kuitenkaan tavannut vihollisväkeä eikä vastarintaa missään.
Jokunen kasakkapatrulli nähtiin vain kaukana karauttavan suomalaisia
rakuunoita pakoon, muutaman muonakuorman sai etujoukko siepanneeksi
Nevan jäällä — siinä kaikki. Muuten oli maa kuin autio ja tyhjä.
Ovatko venäläiset jostakin syystä nyt vetäneet väkensä pois Inkeristä,
jonka kautta he vielä tuonaan olivat hyökänneet Rautuun, vai oliko
heillä piru mielessä, väijytys ja loukku? Yhä tarkemmin tutki Esa
taipaleensa varret, mutta kaikkialla oli tulos sama, eikä hän tavannut
vihollisia vielä Nevan yläjuoksullakaan. Ja kun talonpojatkin näiltä
seuduin olivat lähteneet pakosalle, samosi hän rakuunoineen kuin läpi
kuolleen maan.

Etäällä kuulsivat jo eräänä päivänä taivaanrantaa vastaan pienen
saarilinnan vakavat tornit, ja ennen pitkää todettiin Ruotsin lippu sen
viiritangossa. Linna on siis yhä pitänyt puolensa! Mutta sen
ympäristössä olivat lumipeittoiset kentät ja kunnaat aivan hiljaiset ja
autiot. Siellä täällä näkyi kyllä rakennusten jätteitä, hiiltyneitä
salvospohjia ja mustuneita raunioita ja joku uuninkiuaskin törrötti
hangen keskellä. Mutta elävää olentoa ei ollut missään, ei kuin
muutamia nälkäisiä koiria, jotka kaivelivat raunioita ja suomalaisten
ratsumiesten lähestyessä pakenivat häntä koipien välissä.

Hämmästyneenä ja vieläkin varoskellen ratsasti Esan joukko leiriraunion
lävitse ja karautti sitten lennossa linnan edustalle. Sitä ympäröivät
koskemattomat kinokset, ja sen portti oli visusti suljettu. Vasta
pitkän kotvan kuluttua laskeutui sieltä kääntösilta alas, kun
linnalaiset olivat tulleet vakuutetuiksi, että saapujat todella olivat
Suomen väkeä. Melkein mykiksi ällistyneinä katselivat pitkänmatkan
rakuunoita linnan kalpeat nihdit, jotka puolen vuotta olivat olleet
varustukseensa suljetut tapaamatta ja näkemättäkään ketään muuta kuin
piirittäviä vihollisia. Heidän kasvonsa eivät nyt heti tapaamisen
jälkeenkään sulaneet iloon; niille oli ikäänkuin kangistunut
vakavanraskas ilme, joka vasta hyvin vähitellen niiltä lientyi.

— Miksi kyykötätte täällä näin umpinaisissa oloissa, vaikkei
vihollista enää näy missään? — Tämä oli Esa-kapteenin ensimmäinen
kysymys, kun hän oli avatusta portista ajanut linnan pihaan ja siellä
jo ratsunsa selästä reippaasti tervehti jäykkäliikkeisiä miehiä.

— Ei näy, myönsi harvakseen harmaapartainen nihtivanhus, puhuen
yksikantaan ja soinnuttomasti. — Mutta onko varmaa, että ryssä todella
on lähtenyt? Vielä eilen karautti kasakoita tuolla aukealla, ja
vihollisten lotjia on vieläkin linnan alaisella selällä.

— Niin näkyy olevan, käymme niitä kohta katsomassa, virkkoi Esa,
silmäillen rintavarustuksen yli Laatokanpuoleiselle jääaavikolle, jossa
todellakin oli useita kiinnijäätyneitä aluksia. — Matkallamme emme
kuitenkaan tavanneet vihollisen sotaväkeä, vaikka tutkimme sivutietkin,
eikä tuolla leirissäkään ollut muuta kuin raunioita ja tunkioita.

— Sen ne polttivat pari päivää sitten, siellä lienee rutto ruvennut
riehumaan, kertoi jo vähän vilkastuen toinen linnan miehistä. —
Suurella melulla ne sitten lähtivät, mutta emme siihen heidän lähtöönsä
oikein luottaneet. Ja siksi harvalukuiset olemme, että emme ole vielä
uskaltaneet täältä poistua portin ulkopuolelle.

— Ryssillä saattoi todella olla salajuonikin mielessään, myönteli Esa
— Aikoivat ehkä äkkiarvaamatta vielä palata. Mutta nyt palatkoot, nyt
me pistämme heidät itsensä satimeen!

Jo sulivat vähitellen jäykistyneet nihdit kertomaan kestämistään
vaiheista, ja he näyttelivät tervetulleille vierailleen pitkäaikaista
piirityspaikkaansa. Pahasti olivat linnan muurit kärsineet alituisesta
pommituksesta, eikä niitä vammoja oltu jaksettu korjata, mutta
kaatumatta oli linna sittenkin kalliollaan kestänyt. Hyökkäyksiä oli
sinne tehty alituiseen, mutta ne oli torjuttu antautumiseen
suostumatta. Viime ajat olivat kuitenkin olleet Pähkinälinnan pienelle
varustusväelle ylen raskaat. Ruokavarat rupesivat loppumaan, eikä
jäänyt heille riittävästi aikaa uneenkaan. Ja asema oli käynyt vielä
sitäkin vaikeammaksi, kun linna joku aika sitten oli joutunut
päättömäksi. Sen urhea ja sitkeä komentaja Frans Grave oli näet äkkiä
sairastunut ja parin päivän perästä kuollut, ja miehistön oli sen
jälkeen täytynyt tulla omin neuvoin toimeen. Mutta silloinkaan ei
suostuttu antautumaan, vaikka ryssä tuon vastoinkäymisen rohkaisemana
yhä rajummin ryntäsi, vaati ja uhkaili. ”Tällaisista pähkinöistä ei
vapaaehtoisesti luovuta”, olivat linnan jämerät nihdit vastanneet
venäläisten airueille, jotka tarjosivat päättömäksi jääneelle
linnueelle vapaan ja turvallisen lähdön Suomeen. Särjetyt muurit
kestivät loppuun asti, ja väsyneet miehet kestivät myöskin. He olivat
totuttautuneet vuorojoukoin vartioimaan ja vuorojoukoin lepäämään,
muuten kaikki yhdessä aina torjumaan hyökkäykset. Mutta se alituinen
ruumiin ja mielen pingoitus oli kalvanut miesten voimia. Nuorimmatkin
heistä olivat käyneet vakaviksi ja kapeakatseisiksi kuin ukot, —
hidasta oli nytkin saada kirkkaampaa välähdystä syttymään heidän
kangistuneisiin katseisiinsa.

Nyt tutkittiin tarkempaan piirittäjäin leiri. He olivat, viimeiset
laukaukset ammuttuaan, polttaneet sen pois ja todella häipyneet
tiehensä talvea ja ruttoa pakoon. Jos Esa olisi päässyt miehineen heti
jatkamaan Nevanlinnasta matkaansa, olisivat he parahiksi ehtineet
perille lisäämään poistuvain lähtökiirettä. Nyt jäi Esan asiaksi vain
ottaa haltuunsa Pähkinälinnan päällikkyys, laskea sen perin uupunut
miehistö Suomeen lepäämään ja ruveta huolehtimaan linnan korjaamisesta
ja muonittamisesta. Siihen menikin talvi.

Sen kuluessa teki hän usein tiedustelumatkoja rajan taa vakoillakseen,
hankkivatko viholliset ehkä uutta retkeä Pähkinälinnaa vastaan, sekä
samalla kerätäkseen linnaansa ruokavaroja, mikäli niitä oli saatavissa
jo ennen ryöstetyistä kylistä. Vihollista aseväkeä ei näillä retkillä
tavattu, mutta sen sijaan todettiin yhä uudelleen inkeriläisen väestön
vihamielisyys suomalaisia partiolaisia kohtaan. — Esa sai eräänä,
kevätpäivänä tuntea sen vihan omassa ruumiissaan.

Ruotsiinkin kuuluvassa osassa Inkeriä oli jo rauhan aikana vallinnut
karsasta mieltä tätä voittomaata hallitsevia ruotsalaisia ja
suomalaisia kohtaan. Se karsaus oli lähtöisin uskonnollisesta mielestä.
Inkerin väestö oli alkujaan kreikanuskoista ja olikin omaan uskontoonsa
lujasti kiintynyt. Kun Inkerin valloittajat Stolbovan rauhan jälkeen
rupesivat pakolla käännyttämään inkerikoita luterinuskoon, niin nämä
kyllä siihen osaksi alistuivat, mutta osaksi he pakenivat Venäjän
puolelle ja kantoivat katkeraa vihaa uusia isäntiään kohtaan. ”Ruotsi”
oli heistä uskonsortaja, oli viholainen, vaikka olikin samaa
suomalaista heimoa kuin he itse. Sen isännyysvalta tuntui heistä
ikeeltä, ja siksi kohdistui heidän uskonnollinen intohimonsa niitäkin
suomalaisia ratsupatrulleja vastaan, jotka nyt heidän maillaan
liikkuivat. Näitä ”vainolaisia” väijyivät he senvuoksi kylissään ja
taipaleilla. Jos joku rakuuna eksyi joukostaan ja joutui talonpoikain
vangiksi, silloin nämä hänet mitä raaimmin kiduttivat kuoliaaksi.
Suomalaiset soturit maksoivat, inkeriläiskylissä käydessään, samalla
mitalla, usein kukkuramitallakin, — kosto herätti aina uutta kostoa!

Eräs sydämistynyt, kostonjanoinen Inkerin mies ampui siten muutamana kevätpäivänä
kinostuneen pensaan takaa luodin Esaan, joka ratsasti
tiedustelujoukkonsa etunenässä. Veritekonsa tehtyään pakeni salakyttä
suksillaan metsään, jonne ratsumiehet eivät voineet häntä seurata.

Mutta Esa vaipui kimonsa selästä kinokseen; lonkkaluu oli murskautunut,
ja vaivoin hänen miehensä saivat kylästä haetulla reslalla vedetyksi
haavoittuneen päällikkönsä linnaan takaisin. Siellä haavaa hoidettiin,
mutta sen parantuminen oli hidasta. Tautivuoteeltaankin Esa kuitenkin
hoiteli linnansa päällikkyyttä koko kesän, seuraten tiedustajainsa
kautta tapausten menoa.

Syyskesällä (1657) näyttikin jo uusi vaara uhkaavan Pähkinälinnaa.
Venäläiset keskittivät näet silloin taas joukkojaan Laatokan puolelle.
Mutta se vaara meni sentään ohi Esan linnasta; viholliset hyökkäsivät
taas Laatokan takaa Käkisalmea vastaan. Nevan puoli jäi suhteellisen
rauhalliseksi, lukuunottamatta alituisia pienempiä kahakoita ja
molemminpuolisia, vihollismaahan tehtyjä, kylläkin julmia ryöstö- ja
hävitysretkiä. Esa-kapteeni kostui kesän ja syksyn kuluessa haavastaan,
pääsipä jo jalkeillekin, vaikka vielä heikkona ja ontuvana, — hänellä
oli nyt hänelläkin toinen koipi kankea kuin Jyri-vainajalla —, ja hän
iloitsi elpymisestään, toivoen taas pian saavansa täysin voimin ottaa
osaa sotatoimiin. Mutta toisin kävi.

Pähkinälinnassa tapahtui näihin aikoihin jälleen miehistön vaihdos.
Opetetut nihdit ja rakuunat vietiin sieltä muille sotatanterille ja
sijaan tuotiin Suomesta äsken rummutettua, uutta nostoväkeä. Nämä vasta
maalta kerätyt talonpoikaisrekryytit toivat nyt kuin tutun tuulahduksen
Suomesta, toivat kaukaisen linnan vartioille viestejä heidän
kotikulmainsa oloista. Mutta ne toivat sinne samalla pahempaakin:
toivat ruton, joka jo oli ruvennut Suomenkin puolella rajaa riehumaan.

Eräs uusista nahkapojista oli Keski-Suomesta, Päijänteen rannoilta,
kotoisin, ja Esa kutsutti hänet eräänä puheilleen
linnanpäällikön asuntoon, jossa hän toipilaana lepäili. Ja hauskaa
Esasta olikin taas pitkistä ajoista kuulla kotipuolensa juttuja,
tarinoita tuttavista perheistä ja lähipitäjäin merkkimiehistä, joista
nahkapoika kertoi sitä avomielisemmin, kun hän ei tiennyt, että tuo
outoniminen kapteeni Eggerfelt oli itse sieltäpäin kotoisin.

Koko sotaretken ajan oli Esalla hyvin harvoin ollut tietoja kotoaan.
Siihen hän oli itse suureksi osaksi syypää, sillä hän ei ollut paljon
koskaan lähettänyt sinne kotiin tietoja itsestään eikä olinpaikoistaan.
Sotaväkeen saatiin näihin aikoihin tiedot kotimaasta melkein yksinomaan
saapuneiden rekryyttien kautta, jotka kertoivat mitä sattuivat
tietämään, ja harvapa oli tiennyt Karmalasta mitään. Eikä Esa tältäkään
nahkapojalta vielä heti kysynyt Sysikorven kuulumisia, haastatti häntä
aluksi vain yleisesti Sisä-Suomen oloista.

— Siellä ovat asiat siis yleensä ennallaan, verot vain painajaisena,
totesi Esa, poikaa jo kotvasen kuulusteltuaan.

— Verot painavat, ja tämä sotaväenotto, kertoi poika. — Yhteen aikaan
jo pelättiin ryssän ryntäävän maahan, mutta ei se onneksi sentään aivan
pitkälle päässyt.

— Eikä pääse enää, vakuutti Esa. — Mutta tiedätkö mitään erityisempää
Sysikorven asioista? — Siellä kai elää vanha kirkkoherra vielä?

— Eli ainakin minun Päijänteeltä lähtiessäni, tiesi rekryytti.

— Ja Oinaalan majuri on koko sota-ajan ollut kotosalla, vai miten?
uteli Esa edelleen.

— Kotona on ollut, se kun on käsipuoli...

— Mutta Oritpään eversti on sodassa?

— Kuuluu olleen, mutta jo palanneen.

— Vai jo palasi, ehkä haavoittuneena. Entä Karmalan kapteeni ...
kuulitko hänestä mitään?

— Se on yhä sodassa, eikä kuulemma tiedetä, missä se lieneekään.

— Vai niin on hävinnyt! naureskeli Esa. — Oletko kuullut, miten
siellä Karmalassa eletään isännän poissaollessa?

— Hyvin kai siellä ... rouva kuuluu topakasti hoitavan ison talon
asiat. Ja iloista elämää siellä kuuluu pidettävän, niinkuin ennenkin...

Hymy kangistui yhtäkkiä Esan huulilta, ja hän melkein hypähti
vuoteeltaan. Niin odottamaton ja yllättävä oli hänestä tuo nahkapojan
lyhyt maininta. Mutta hän laskeutui taas nojalleen ja kyseli edelleen
rauhallisesti, joskin kenties entistä innokkaammin:

— Vai iloista elämätä! Kuka siellä nyt iloja pitää?

— Talon rouvapa tietenkin, niinkuin muutkin vallasväet. Pitoja ja
kestejä kuuluu olevan Karmalassakin alituiseen, kuten isoisissa on
tapana.

Esan teki mieli panna nahkapoika tiukalle, saadakseen tarkemmat tiedot
noista kesteistä, joista siis naapuripitäjiin asti kerrotaan. Mutta hän
hillitsi intonsa, totesi vain kertojalle, että Sysikorvessahan onkin
paljon sotilasperheitä, jotka kai keskenään huvittelevat miesten
kaukana ollessa.

— Niin, paljonhan siellä on rikkaita kartanoita, kannattaahan niissä
pitääkin tansseja ja hyppyjä...

Taas tuo hyppykuvaus Esaa vihlasi, mutta hän ei siitä sittenkään
enempää udellut. Pari ylimalkaista kysymystä teki hän vielä nuorelle
soturille ja laski tämän sitten menemään. Mutta itse hän jäi
huoneeseensa vakavana miettimään noita kotikuulumisia.

Toisenlaisiksi hän oli kuvitellut kotiolonsa, kun oli joskus ehtinyt
niitä muistelemaan: hiljaista aherrusta, arkisia päiviä oli hän
ajatellut siellä olevan, työtä ja ikävöivää odotusta... Eikö mitä, —
siellä pidetäänkin pitoja ja iloja, jotka herättävät talonpoikain
huomiota, alituisia kestejä ja tanssiaisia...!

Kovin vähän hän oli noita kotioloja näinä vuosina muistellutkin, myönsi
Esa siinä nyt itsekseen.

— Mutta mitäpä hän niistä olisi ruvennutkaan huolehtimaan. Eihän hän
kaukaisilta sotatanterilta, Puolan, Liettuan ja Inkerin retkiltään,
olisi kuitenkaan voinut niihin mitään vaikuttaa... Mutta sittenkin:
mitä tahansa muuta olisi hän kuvitellut...! Mistä oli hänen nuorelle
rouvalleen, joka ennen vain väkinäisesti seurasi miestään pitoihin ja
juominkeihin, nyt tullut halu kesteihin? Mikä muutos siellä kotona
onkaan tapahtunut? Onko sinne tullut joku vieras, joka on virittänyt
Ottelianan, tuon ennen aivan lapsellisen kainon naisen, huvitteluinnon
ja pannut hänet pitämään hyppyjä Karmalassa?

Esa hymähti taas, hymähti noille omille, kirpeille kysymyksilleen.
Oliko hän mustasukkainen? Loruja, — siellä Sysikorvessa tietysti
vietetään vain perheidenkeskeistä seuraelämää niinkuin ennenkin.
Ottelianahan olikin vielä lapsi heidän avioliittonsa ensi vuosina.
Arvatenkin on hänessä vähitellen ilman muuta herännyt elämänhalu,
ihmekö se? Ja siellä sydänmaan yksitoikkoisessa ikävässä tarvitaan toki
jotakin virkistystä ja viihdytystä. Mikäpä sen luonnollisempaa, kuin
että kotonaolevat perheet siellä hakevat seuraa toisistaan — hyvä
vain, ettei Ottelianakaan ole liiaksi eristäytynyt...

Näin Esa itsekseen järkeili vuoteellaan levätessään. Hän kutsui
rakuunansa, joka häntä tautiaikana oli hoitanut, illallista
valmistamaan ja päätti olla nahkapojan viestejä sen enempää mielessään
vatvomatta. Sen verran nuo kotikuulumiset nyt kuitenkin olivat häneen
vaikuttaneet, että hän kerrankin päätti kirjoittaa vaimolleen kirjeen
ja laittaa sen menemään ensimmäisen airueen mukana, joka lähtee
Viipuriin. Aamulla hän sen tekeekin ... nyt vähän väsytti, aamulla hän
kertoo kotiin retkistään, haavoittumisestaan ja toipumisestaan...

Mutta aamulla ei Esa jaksanutkaan nousta vuoteeltaan. Mikä olikaan tuo
väsymys ... no, huomenna hän käy kirjoitustyöhön! — Mutta huomenna hän
totesi itse ja totesivat muut, että hänet oli tavannut se kulkutauti,
tulinen rokko, jonka nahkapojat olivat tuoneet mukanaan Pähkinälinnaan,
missä se jo oli kellistänyt monet miehet. Ja Esa oli ilmeisesti niin
heikontunut pitkäaikaisesta haavataudistaan, että tartunta voitti
hänetkin helposti. Tauti puhkesi hänessä rajulla voimalla, kovalla
kuumeella, — hän houri yöt pitkät, ja hänen voimansa heikkenivät
nopeasti. Hänen luultiin kuolevan jo tautinsa ensi päivinä — rutto vei
useimmiten uhrinsa heti hautaan —, ja Pähkinälinnaan hankittiin
senvuoksi kiireellä uusi päällikkö. Menneeksi mieheksi luuli Esa
jo itsekin itsensä niinä selvinä hetkinä, joita hänellä oli
kuumehoureittensa välissä.

Näinä hetkinä asustivat hänen ajatuksensa enimmäkseen kotona
Karmalassa, johon hänen mielensä äsken oli niin terävästi kiintynyt.
Hän mietiskeli, miten siellä olot järjestynevät, kun hän jää pois.
Otteliana menee tietenkin uusiin naimisiin, mutta talon täytyy silti
säilyä hänen lapsilleen, pysyä suvussa... Kerran hän jo pani haavurin,
joka häntä hoiti, siitä sanelunsa mukaan kirjoittamaan määräyksen,
mutta seuraavana päivänä hän revitti sen paperin. Mitäpä hän tässä enää
rupeaa määräilemään, hoitakoot siellä...

Kuumeen taas yltyessä liitelivät hänen yöhoureensa häilyvinä
mielikuvina niissä samoissa kotoisissa oloissa, joissa hänen
ajatuksensa päivällä olivat viipyneet. Mutta ne olivat nyt rajuja,
ärtyisiä, nopeasti vaihtuvia mielikuvia, joissa henkilöt, tilanteet ja
maisemat huristivat ohi kuin huimassa hoijakassa. Milloin näki hän
nuoren vaimonsa kiitävän ratsun selässä, tukka tuulessa hulmuten — sen
tukka oli nyt musta! — ja hänen kintereillään viiletti joku outo,
tummapintainen mies, joka vuoroin ehti hänen rinnalleen, vuoroin taas
jäi... Hourivan potilaan käsi puristui kuin miekan kahvaan, hän oli
näet itsekin vihanvimmaisena siinä jälessä ratsastavinaan... Milloin
hän taas näki äidin lapsineen istuvan Karmalan hämärässä tuvassa
hiiltyvän takan ääressä. Hän tunsi lapsensa ja vaimonsa, mutta heidän
vieressään istui pimennossa taas tuo sama tumma ritari ilkkuvasti
nauraen...

Joskus nämä kuumekuvat syöpyivät potilaan mieleen niin syvälle, ettei
hän enää, houreesta vähän toivuttuaankaan, voinut erottaa, mihin jokin
tosimuisto loppui ja mistä kuumekuva alkoi. Silloin hän vääntelihe
tuskaisena vuoteellaan ikäänkuin taistellen ja luotaan karkoitellen
noita hiipiviä harhakuvia. Mistä tulikaan nyt tuo kaiho ja koti-ikävä,
joka eli noissa muistoissa ja kuvitelmissa? Tautiko oli noin
pehmentänyt hänen karaistun luontonsa? — toisinaan se häntä melkein
hävetti.

Väliin kulkivat hänen ajatuksensa sentään aivan toisia, sotaisempia
latuja, kulkivat osaksi selvinä, osaksi utuisina. Hän oli vähän ennen
sairastumistaan saanut muiden Suomen-viestien mukana tiedon siitäkin,
että myöskin kaukana Kajaanin kulmalla on ollut kovia taisteluita
suomalaisten ja venäläisten välillä. Kajaanista oli tuonaan tehty
hyökkäysretki Vienaan. Sitä hän jäi miettimään: Se retki on varmaankin
tehty Pietari Brahen kehoituksesta, tämä ”Kajaanin vapaaherra” on kai
nyt käyttänyt tilaisuutta toteuttaakseen tuonnoiset unelmansa... Ja Esa
kuvitteli, kuinka hän, jos olisi ollut terve ja voimissaan, varmasti
olisi pyrkinyt juuri tuon kulmakunnan seikkailuihin. Hän kuvitteli
itsensä siellä talvisella retkellä kiitämässä rakuunajoukon etunenässä
laidattomalla jääaavikolla ... minne? Tietysti valloittamaan Solovetin luostaria,
joka kuumoitti kaukana taivaanrannalla ... tietysti sinne
perustamaan kreivillisen suosijansa käskystä ja hänen lukuunsa noita
pohjoisia seutuja hallitsevan vallan, lujan, suuren suomalaisen
vallan...

Kun kuume taas hellitti, karkoitti Esa nuo kiihkeät, rajut kuvitelmat
mielestään. Mutta tyynemmälläkin mielellä hän sentään päätteli:
tottatosiaan, sillä kulmalla hän nyt varmasti olisi retkeillyt, ellei
vesakosta olisi lentänyt tuo inkeriläinen salaluoti, joka mursi hänen
voimansa.

Yhä useammin rupesi nyt kuume hellittämään, ja varsin kummastuneena
totesi haavuri, että Esa näytti verkalleen voittavan vaikean
rokkotautinsa, — sitä ei ollut kukaan enää uskonut, kun hän syyskauden
kamppaili sen kynsissä. Eikä se voitto ollut vieläkään varma. Kuume
uudistui vielä usein ja vei miehen lopen heikoksi. Entistä selvemmin
saattoi hän nyt sentään ajatella ja arvostella asemaansa, ja hänen
elpyvät ajatuksensa pyörivät nyt enimmäkseen ja mielihalulla sen
kysymyksen ympärillä, miten hän palaisi kotiinsa ja mihin hän siellä
nyt ryhtyisi...

Ihan ensi töikseen hän panisi talon miehet vyöryttämään Mustanahon
rinteeltä vanhan Karmalan törmälle sen suuren kiven, jonka hän siellä
muisti ja joka jäisi törmälle muistuttamaan suvun myöhemmillekin
polville Jyri-setää, — niinkuin kersantti-vainaja sitä kerran oli
toivonut.

Ja sitten... Mutta millaista on siellä kotona? — Se epäilys putkahti
usein pistoksena näiden kiehtovain ajatusten keskelle. Jos hän sinne
joskus pääsisikin, olisiko hänen ollenkaan mieluisaa sinne palata?
Odotetaanko, toivotaanko häntä ollenkaan kotiin, vai onko siellä ehkä
joku jo anastanut hänen paikkansa, voittanut hänen vaimonsa sydämen?
Noita epäilyksiä vatvoessaan hän aina taas kiihtyi, ne häntä
kiduttivat. Mutta hänellä oli siinä paljon aikaa käydä mielessään
hiljaisia käräjiä näistä asioista, ja silloin hän aina lopputuloksena
myönsi, että jos hänen nuori vaimonsa oli antanut suosionsa toiselle,
niin oli siihen paljon hänen omaakin syytään. Oliko hän koskaan
osoittanut vaimolleen hellyyttä, — ehkä rahtusen eron hetkellä,
muulloin ei! Lapsen hän oli tuonut naapurista Karmalaan, tehnyt siitä
siellä emännän ja äidin, — puolisoa ei. Ei ollut hänellä tosiaankaan
oikeutta soimata Ottelianaa, joskin tässä naisen vaistot kerran olivat
heränneet; ei hänen sopinut palata sinne kotiin ankarana jumalana
tuomitsemaan ja rankaisemaan... Kärsimyksissä vatkattuna ihmisenä
tahtoi hän sinne palata, itse nöyrtyneenä ja anteeksiantavana miehenä,
joka uudelta pohjalta aloittaisi kotoisen elämänsä...

Näin hän tautivuoteellaan, verkalleen toipuessaan, harkitsi ja
päätteli, ja tämä päätös häntä vahvisti ja kannusti. Mutta usein hän
siinä maatessaan taas vaipui äärimmäisen alakuloiseksi ja huokaili:

— Pääsenkö sinne koskaan?

Koti-ikävä oli polttava, mutta avuttoman heikko hän yhä oli.
Syksy oli mennyt, ja tullut oli talvi, mutta aina hän vain makasi
tautivuoteellaan. Ja vielä palasivat toisinaan kuumeenkohtauksetkin,
taittaen silloin hänen jo elpyneet unelmansa ja heittäen hänet uuteen,
synkkään epätoivoon. Joskus hän näissä uusissa houreissa näki
hautasaaton ... se kulki ikäänkuin Karmalan talvitietä kirkolle.
Isäntää siinä nyt vietiin kirkkomaahan, — ja hyvältä tuntuikin päästä
lepoon. Hautasaatossa oli monta rekeä. Ensimmäisessä saattoreessä näki
hän rouvansa istuvan pienenä ja hentona ja itkeneen näköisenä... Mutta
eikö hän istunutkaan siinä yksin? Kuka siinä oli hänen vieressään kuka
se oli tuo mustapintainen mies, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen
vyötäreilleen, leskeä ikäänkuin lohduttaen ja hyväillen...?

Silloin valtasi potilaan tuska, hän tempautui koholleen vuoteellaan ja
hoki kuin käheällä raivolla.

— Ei, minä en tahdo vielä mennä hautaan, en, minä itse tahdon ajaa
vaimoni rinnalla...!

Ja kun raunioitunut ruumis pian retkahti vuoteenpohjalle takaisin,
reuhtoivat kuihtuneet käsivarret vielä ilmassa, ja potilaan kuivasta
kurkusta nousi heikko, mutta kuuma henkäys:

— Kotiin! Siellä tahdon vielä elää!

XVIII. KOTIIN.

Vasta olivat kevätjäät lähteneet suurilta seliltä, joiden vapautuneet
vedet nyt ikäänkuin vapaudestaan nauttien heijastivat laskevaa päivää
iltatyynestä kalvostaan. Juuri oli päivä painumassa Mustanahon taa,
mutta sen kimallus osui vielä kirkkaimmillaan Leinosen korkealle
törmälle, johon viimeiset iltasäteet kultasivat Karmalan uuden
kartanon, pannen sen lasiset ikkunat kuin tulena hehkumaan.

Sitä paloa katsellen asteli reppuselkä, väsyneen näköinen mies
sarkaisessa mekossa ja hatunreuhka silmillään ahon rinnettä Karmalaan
päin. Hän ontui sauvansa varassa, ja hänen laihoilla kasvoillaan oli
kuihtuneen ilme, mutta hänen silmänsä pälyivät hatunreunan alta laakson
yli terävinä ja väliin veitikkamaisinakin. Rinteeltä laskeutui hän nyt
kujatielle ja käveli sitä myöten veräjälle, josta hän ujona ja arkana
pyrki vetäytymään takapihan puolelle. Siinä hän kuitenkin pysähtyi
tuokioksi katselemaan päärakennukseen päin, jonka ikkunoista nyt
sytytetyt kynttilät jo loistivat äskeisen iltakimmellyksen sijalla ja
josta kuului huilun hempeä soitto.

Siinä huomasi hänet Aaron aina valpas silmä, kun ukko palasi
iltakierrokseltaan pihalle.

— Mitäs siinä töllistelet, mies? Haetko ruoanapua?

— Niin, sitä pyytäisin ... ja yösijaa, vastasi kerjäläinen nöyrästi.

Mutta Aaro astui, nuo sanat kuultuaan, kohta lähemmäs pyytäjää. Tämän
ääni oli näet hänestä kajahtanut omituisen tutulta. Tuokion hän
tuijotti vierasta ihan vierestä, kumartui sitten katsomaan hatunreunan
alle ja huudahti hämmästyneenä:

— Kapteeni!

— Majuri! oikaisi puhuteltu, jatkaen: — Mutta tuki nyt suusi, Aaro,
pilaathan koko juoneni!

— Miten, miksi...? yritti vanhus kyselemään, mutta vieras keskeytti
hänet jyrkästi:

— Olen nyt kerjäläinen, ymmärrä se, ja sellaisena minua kohtele!

Vähältä olikin vanha talonrenki ollut pilata ryysypukuisen isäntänsä
juonen. Sillä keittiötuvan rappusille oli samassa astunut pyyleähkö
rouva, joka sieltä takapihalle huutaen kysyi:

— Kuka siellä on, Aaro?

— Kerjäläinen. Ajanko hänet matkoihinsa, kun vieraita on talossa?

— Annetaan hänelle kuitenkin ruokaa. Tuo hänet tänne keittiöön
syömään.

Samassa rouva jo pyörähti kynnykseltä sisään ottamatta sen tarkempaa
selkoa anelijasta, jommoisia taas näihin aikoihin kulki kylillä paljon.
Mutta vieras nykäisi Aaron mukaansa talon takaiseen katveeseen, istahti
siellä häntä vastapäätä ojan reunalle ja virkkoi:

— No, nyt puhutaan!

Mutta Aaron oli vielä vaikea päästä äkkihämmästyksestään ja hän kyseli
uudelleen:

— Miksi palaatte tuollaisessa asussa, Esa-herra, miksi ontuen ja
ilveellä...?

— Asuni on kyllä osaltaan oikea, vastasi Esa hiukan surumielisesti. —
Raajani on todella rampa ja ruumiini on raunioitunut, siinä ei ole
mitään ilvettä. Enpä olisi uskonut sinunkaan minua noin heti tuntevan.

— Äänestä tunsin. Mutta miksette laittaneet tänne edeltäkäsin sanaa,
olisimme hakeneet veneellä...?

— Siksi, että tahdoin tulla näin ja katsoa itse, vastasi Esa, iskien
nyt kiihtyvän katseen vanhaan palvelijaansa. — Aaro, sano minulle
suoraan ja rehellisesti: mitä tänne kuuluu?

Vanhus loi silmänsä alas, hän jo rupesi ymmärtämään isäntänsä
tarkoituksen ja juonen. Mutta hän ei ollut sitä vielä ymmärtävinään ja
vastasi vallan ylimalkaisesti:

— Mitäs tänne ... hyvin vain ovat täällä talon asiat.

— Ei, Aaro, en nyt kysy niitä, kierteli Esa. — Puhutaan suoraan; minä
tahdon tietää totuuden kodistani ja perheestäni...

Ja kun vanhus vieläkin vaikeni, jatkoi hän:

— Tiedän jo yhtä ja toista, kuulin huhuja Pähkinälinnaan asti ja
enemmän vielä olen kuullut matkani varrella. Täällä on poissaollessani
vietetty iloista elämää — sitä en moiti. Mutta on kerrottu jonkun
naapuriherran täällä hienostelleen rouvaani ja saaneen häneltä suosiota
osakseen ... kerrottu Karmalan emännän jo hänelle antautuneenkin ...
taikka olevan valmiina siihen. Se huhu on minua kiduttanut, ymmärrät
sen, tahdon senvuoksi nyt tietää täyden totuuden, Aaro!

Ja kun vanhus vieläkin pysyi ääneti, puhui Esa hänelle taivuttavasti ja
samalla ikäänkuin rauhoittaen:

— Jos pahimmassa on perää, jatkan vielä tänä yönä vaellustani
maailmalle ... en kosta vaimolleni, en muille, en edes ilmaise itseäni,
— eihän siitä olisi enää mitään hyötyä! Sano, miten ovat asiat?

Vielä hetken pyöritti Aaro sanoja kielellään ja vastasi sitten
verkalleen:

— Herra, teidät on täällä luultu kuolleeksi jo monta aikaa sitten.
Siitä on saapunut tänne useita tietoja; on kerrottu teidän
haavoittuneen ja sitten sortuneen ruttoon jossakin kaukana
Inkerinmaalla.

— Senkin huhun olen kuullut, eikä se kuolemani todella kaukana
ollutkaan, myönsi Esa. — Vaimoni on niinollen luullut itsensä
leskeksi, ja kaikki, mitä on kerrottu, on siis totta, — niinkö?

— Totta on paljon, pahinta en usko, puhui vanhus hiljalleen. Mutta Esa
oli malttamaton:

— En kysy uskoasi, vaan kerro mitä tiedät, Aaro, kerro pian!

Keväinen ilta oli jo käynyt pimeäksi, mutta Esa vilkuili silti usein
pihaan päin levotonna, huomaisiko heidät sieltä joku. Ja kiirehtiäkseen
Aaroa autteli hän tätä taipaleelle:

— Täällä on siis paljon huviteltu?

— Niin, muuatta vuotta lähtönne jälkeen ruvettiin täällä vallasväen
kesken pitämään iloisia kestejä. Vieraita tuli usein tänne, armollinen
rouva oli usein kutsuissa.

— Se on luonnollista. Jatka!

— Oinaalaan saapui samoihin aikoihin joku sukulaismies ...
ryyppykaveri kai majurille, veljenpojaksi sitä on sanottu...

— Onko hänellä aateliskilpeä vai virkamieskö hän on, pisti Esa
uteliaana väliin.

— En tiedä, samaa nimeä hän käyttää kuin majuri, mutta epäilen hänen
aateliuttaan. Eikö lie vain ylioppilas, — ainakin hän oli täältä
muutaman vuoden välillä poissa, Turussa...

— Ja tämä lukumies rupesi nyt käymään Karmalassa? kyseli Esa
jännittyneenä.

— Niin rupesi, ensin majurin ja muiden vierasten kanssa, sitten
yksinkin, tunnusti Aaro harvakseen. — Ilkeäähän se minusta oli
nähdä ... rouva otti hänet sangen tuttavallisesti vastaan... Mutta ei
siitä vielä olisi juoruiksi paljonkaan riittänyt...

— Entä sitten?

— Sitten ruvettiin täällä yleisesti puhumaan kapteenin kuolemasta, —
se oli kai viime syystalvella...

— Niin, siitä oli puhuttu silloin Viipurissakin, kun Pähkinälinnaan
pantiin uusi päällikkö. Ja sitä Oinaalan sukulaista rupesivat silloin
Karmalan tilat himoittamaan, niinkö, Aaro?

— Lienevätkö nekin häntä vetäneet, entistä useammin hän ainakin tänne
ajoi, ja vei täältä rouvan huviretkille. Ja sitä menoa on sitten
jatkunut, — täällä on vieraita tänäänkin...

— Niin kuuluu olevan, totesi Esa, sillä huilun soitto kajahti sinne
ojanpartaalle asti. — Ja se Oinaalan nuori herra on taas mukana?

— En ole häntä nähnyt tänään, mutta tietysti se täällä nytkin on.

— Se meno minun nyt on itseni nähtävä, mutta salaa, kenenkään
huomaamatta, virkkoi Esa päättävästi, nousten palatakseen taloon. Mutta
Aaro pidätti häntä vielä tuokion, nousi sitten hänkin ojan partaalta ja
puhui kuin sydämen pakosta:

— Sellaistahan se on ollut, ja rumiakin juoruja on täällä kulkenut,
sen tiedän, mutta rumimmat niistä varmaankaan eivät ole tosia. Rouva on
huviretkistään huolimatta täällä toimeliaasti ja uskollisesti hoitanut
taloa poissaolevalle isännälle, sen uskon... Mutta miten olisi käynyt,
jos sanomat kuolemastanne olisivat toteutuneet, sitä en tiedä...

— Kiitos uskostasi, Aaro, otan nyt itse asioista selon, vastasi Esa,
ontuen jo pihaan päin. Mutta ennenkuin sinne tultiin, kääntyi hän vielä
Aarolle kuiskaamaan: — Vie minut nyt tupaan, mutta älä tunne minua,
äläkä paluustani kenellekään hiisku!

Keittiöpiiat katsoivat vähän nyrpeinä, kun Aaro toi siihen heille
muiden kiireiden lisäksi vielä kerjäläisen ruokittavaksi. Mutta tämä
painui ääneti ja nöyränä pirtin pimeimpään soppeen odottamaan luvattua
ravintoaan.

Pahkakuppi edessään istui pian Karmalan isäntä oman tupansa
ovinurkassa sillaikaa kuin talon sisähuoneissa pidettiin kestejä ja
karkelolta. Siinä hän söi hiljaa ja hitaasti, pää kumarassa kupin yli,
mutta silmänsä hän silti piti valppaasti auki ja korvansa myös.
Moneen kertaan juoksivat talon lapset, hänen omat rakkaimpansa,
juhlapukimissaan siitä hänen ohitseen nauraen ja ilkamoiden, ja hänellä
oli vastustamaton halu tempaista se vanhin poika, nyt jo aika
jässäkäksi kasvanut Tuomas, polvelleen... Mutta ei, hän oli lujasti
päättänyt hillitä itsensä. — Kerran pistäysi emäntä itsekin taas
keittiöön antamaan ohjeitaan palvelijoille, ja nyt näki Esa hänetkin
pimennostaan tarkemmin: Se hento, kalpea nainen, jonka hän kolme vuotta sitten
oli jättänyt emännäksi Karmalaan, se oli nyt käynyt täytelääksi,
suoraselkäiseksi rouvaksi, jonka kasvoilta ei punaakaan puuttunut,
ainakaan tuolta tanssituvasta tullessaan... Hän oli ilmeisesti myös
käynyt itsetietoiseksi ja arvovaltaiseksi armoksi, joka varmalla
äänellä jakeli piioille käskyjään...

Taas hetken kuluttua sieltä sisältä kajahti uusi soitto, siellä
tanssittiin nyt pitkää katrillia. Johonkin sen vuoroon kuului, että
tanssivat parit samosivat peräkkäin sirossa marssissa talon huoneiden
läpi — niin tulivat lopulta keittiötupaankin, jossa Esakin siten sai
nähdä koko komeuden. Vanhoja tuttuja oli joukossa, mutta oli outojakin
vieraita, — tuossa siis talutti talon rouvaa kädestä keikistellen se
uusi suosikki... Nuori mies se oli, sileänaamainen, samettitakkinen
keikari. Esalla syyhytti kovasti hyppysiä siitä, imelä hymy huulillaan,
sipsuttaessa vieraan ohi. Mutta Esa muisti päätöksensä pysyä
alallaan, tapahtuipa mitä tahansa. Hän nieleskeli palaa hitaasti ja
työläänlaisesti ja katseli hiljaa kuin hiiri pimeästä nurkastaan tuota
sisähuoneisiin taas häipyvää komeutta.

Mutta keittiön piiat tirskahtivat vallasväen poistuttua ja kuiskailivat
toisilleen:

— Tuostako syöttiläästä se siis tulee Karmalaan uusi isäntä?

— Niinhän se siinä kaula kenossa talon rouvaa talutteli, kuin jo
isäntä olisi...

— Puhukaa siitä sievästi, hän ehkä jo pian täällä teille palkan
maksaa...!

Esan sisua se puhe karmasi ja hän puristi salaa nyrkkiään.
Palvelusväenkin erikoishuomio oli siis jo kiintynyt tähän samaan
vieraaseen ... piiat eivät ilmeisesti olleet hänelle aivan suopeita,
mutta he ennustivat tapausten menoa. Odottakoot...! Esan sisu
kuohahteli. Mutta yhä hän vain kuunteli ääneti ja liikahtamatta
palkkapiikain puheita, eikä häntä toki kukaan käskenyt poiskaan
tuvasta, vaikka ilta jo kävi myöhäksi ja kestitkin nähtävästi lähenivät
loppuaan. Tuli sai vähitellen sammua piisissä ja ruokia ja juomia
ruvettiin jo kantamaan pitohuoneista keittiöön ja kellariin.

Juuri tätä tai tällaista tilaisuutta oli Esa kärsineessä mielessään
kauan kuvitellut, sitä odottanut ja valmistellut, jopa aina siitä asti,
kun hän talvella lopultakin oli ruvennut toipumaan pitkästä taudistaan
ja ymmärsi pääsevänsä sittenkin palaamaan kotiinsa. Hän oli silloin
ensiksi aikonut kirjoittaa rouvalleen ja ilmaista paluunsa, mutta sen
aikeensa hän pian purki. Ei, tuntemattomana tahtoi hän tulla Karmalaan
ja nähdä, millaista siellä todella on. Vihdoin vuoteelta pystyyn
päästyään pyysi hän, raajarikoksi ammuttuna, eroa upseerintoimestaan,
ja hän saikin sen Krusen välityksellä pian, sekä sen ohella majurin
arvon. Ja silloin rupesi hän innolla hankkiutumaan Pähkinälinnasta
kotimatkalle.

Sota Venäjää vastaan oli näihin aikoihin, kevättalvella 1658,
päättymäisillään taikka asiallisesti jo päättynytkin. Rauhasta oli näet
ruvettu neuvottelemaan, ja vaikka näitä neuvotteluja yhä jatkui lopulle vuotta,
oli molemmin puolin rajaa kuitenkin jo asetuttu —
pikkukahakoita lukuunottamatta — lepoasentoon. Esa olisi näihin
aikoihin joka tapauksessa jättänyt sotatoimet, jotka koko tässä Kaarlo Kustaan sodassa
eivät olleet hänelle olleetkaan menestyksellisiä, —
nyt saattoi hän rauhan mukana palata kotimaahansa.

Se hänen paluumatkansa oli ollut hidasta ja hankalaa. Rikkiammuttu
lonkkaluu teki hänelle ratsastaessa kiusaa, ja hän oli muutenkin
raihnas tautinsa jälkeen. Esalla ei ollut enää mukanaan kuin toinen
rakuunoistaan, joka oli häntä uskollisesti seurannut kaikissa hänen
vaiheissaan, — toinen oli kaatunut eräässä Inkerin, eikä Esa
ollut hänen tilalleen uutta pestannut. Sen yhden miehen avulla teki hän
siis nyt, kuormahevonen kolmantena, verkkaista taivalta Inkeristä
Viipuriin ja sieltä edelleen Sisä-Suomeen, usein pysähtyen lepäämään ja
lepopaikoissa kyselemään kotipuolensa oloja. Mutta kotipitäjäänsä hän
oli sentään näinkin vähitellen saapunut ja eilen yöpynyt Hukanlahdelle.

Sieltä oli maitse kuljettava pitkä mutka Karmalan rannalle, ja Esa
lähetti senvuoksi rakuunansa hevosten kanssa kiertämään lahtea. Itse
hän, syyttäen vaivautunutta lonkkaansa, sanoi ottavansa soutajan
kotiin. Mutta rakuunan lähdettyä hankki Esa majatalosta itselleen
mekon ja repun ja hatunreuhkan ja soudatti itsensä lahden yli, ei
perille Karmalaan asti. Vastarannan lepikossa muutti hän hahmonsa
kerjäläiseksi, sulloi asetakkinsa ja sulkahattunsa reppuun ja lähti
niin, mieron sauva kädessään, kävelemään Mustanahon ylänkörinteelle.

Juuri tämän juonen hän oli kauan sitten ja tarkasti mielessään
suunnitellut, ja hän toteuttikin sen nyt hetkeksikään vaihto-osastaan
horjahtamatta. Hän seurasi tuvasta pitojen menoa ja odotti niiden
päättymistä.

Jo rupesivatkin vieraat vihdoin lähtemään. Toiset olivat tulleet
veneillä, toiset ratsain, ja perhekunta toisensa perästä poistui
nyt samalla pelillä talon rouvaa hyvästeltyään. Silloin hiipi
kerjäläinenkin keittiötuvasta reppuineen ulos katselemaan pimeältä
pihalta vieraitten lähtöä. Viimeiseksi näkyi keskitupaan todella
jättäytyneen se Oinaalan sileänaamainen nuoriherra, jolle kyllä
hänellekin jo oli hevonen tuotu satuloituna rappusten eteen, mutta joka
vielä kuului siellä tuvassa tarinoivan talon rouvan kanssa. Esa seisoi
pimeällä pihalla jäntereet jännittyneinä, henkeään pidätellen... Vieras
tuntui siellä sisällä puhuvan jotakin painostavalla, miltei käskevällä
äänellä, puhuvan kuin äkäisenä... Ulko-ovi oli poistuneitten jäliltä
vielä raollaan eikä Esa arkaillut hiipiessään lähemmäs kuuntelemaan.

— Meidän täytyy lopultakin, Otteliana, päästä ratkaisuun, kuului
herrasmies vaativasti lausuvan. — Näin ei voi pitempään jatkua, juorut
kasvavat, asema käy sinullekin kestämättömäksi.

— Niin käy, mutta mitä tehdä, kuului rouva melkein valittavasti
vastaavan. — Mitään varmoja, virallisia tietojahan ei ole saapunut...

— Mitä niistä, eihän ole epäilystäkään siitä, että miehesi on kuollut!
Onhan siitä ollut täällä tietoja jo yli puolen vuoden ajan, eikä
häneltä ole tullut mitään elonmerkkejä, — onhan asia selvä! Sen
varmempia tietoja ei luultavasti koskaan tule. — Näin puhui kosija
siellä intohimoisesti, yhä jatkaen: — Me vain uhraamme suotta tässä
aikamme ja nuoruutemme, kidutamme itseämme, ja sinä tarvitset kuitenkin
jo välttämättä apua talon hoidossa... Sano edes jokin määräaika,
jolloin sallit minun ryhtyä toimiin päästäksemme yhteen!

— Kuinka sen ajan saattaisin määrätä, huokaili rouva. — Emmehän
voisikaan mennä yhteen, ennenkuin leskeyteni on virallisesti todettu.

— Lainlukijan avulla toimitan sen asian valmiiksi muutamissa viikoissa,
vakuutti kiusaaja. — Pari todistajaa vain, jotka kertovat
kapteenin sortuneen ruttoon Inkerissä, sillä se juttu on selvä! Sinä
vain suotta arkailet. Miksi, Otteliana? Etkö tahdo minua isännäksi
Karmalaan?

Rouvan ääni kävi nyt tuskaiseksi: — Tahdon ennenkaikkea varmuuden
siitä, onko mieheni hengissä vaiko kuollut. Sitä ennen en saa sieluuni
rauhaa, — koska tahansahan voisin nähdä hänen palaavan! Jos on
pientäkään mahdollisuutta, että hän vielä elää, jatkan täällä hänelle
uskollisena yksinäistä elämistäni vaikka kuolinpäivääni saakka.

Rouvan sanat, joissa keskustelun alussa oli ollut pehmeää, ikäänkuin
epävarmaa sointua, kävivät vieraan häntä tiukatessa yhä terävämmiksi.
Läähättävin keuhkoin, kiukun ja toivon rinnassaan risteillessä,
kuunteli Esa ulkoa tuota väliin kiihtyvää, väliin katkeilevaa
keskustelua. Mutta rouvan viimeisten sanojen jälkeen peräytyi hän
nopeasti kauemmas pihan pimentoon. Siellä hän riuhtaisi sarkamekon
yltään, tempasi repusta töyhtöhattunsa, levättinsä ja miekkavyönsä,
joihin hän kiireesti pukeutui, ja palasi nyt hienona aatelisupseerina
takaisin ovelle.

Keskustelu tuntui siellä sisällä sillävälin taas kiihtyneen. Nuorella
rouvalla oli nyt ilmeisesti itkua kurkussaan, kun hän hoki:

— Ei, minä en voi suostua, en voi pettää miestäni ... hän saattaa
vielä palata...

— Mutta häntähän ei enää ole, vastasi kiihtynyt mies. — Et vain tahdo
uskoa minua: hän on kuollut!

— Hän elää!

Nämä sanat kajahtivat tupaan auki tempaistulta ovelta. Esa oli
mielestään jo kuullut tarpeeksi, oli jo saanut vastauksen rintaansa
raadelleisiin kysymyksiin, ja hän seisoi siinä nyt keskustelijain
edessä valaistussa tuvassa, seisoi kalpeana ja kuihtuneena, mutta
palavin silmin ja päättäväisin elein. Seuraavassa tuokiossa ryntäsi
hän avoimin sylin vaimoaan kohti, joka ensin Esan nähdessään oli
säikähtyneenä peräytynyt, ikäänkuin yöstä tulevaa aavetta pakoon, mutta
sitten kuin lumeista vapautuneena rentonaan heittäytyi miehensä
ojennettuihin käsivarsiin.

Hetken he siinä seisoivat toisiaan syleillen, koko ympäristön ja kaiken
maailman kadotessa heidän tajunnastaan. Ei ollut Esa koskaan, vaikka
oli tautivuoteellaan luonut niin monia mielikuvia kotiinpaluustaan,
voinut kuvitella tapaamistaan vaimonsa kanssa näin lämpöiseksi ja
välittömäksi, ei varsinkaan noita viimeaikaisia, kotiolojaan koskevia
huhuja kuultuaan ja niitä mielessään haudottuaan. Nyt se kidutus oli
kuin siivellä pyyhkäisten haihtunut. Ja nyt hän mielestään täysin
ymmärsi vaimoraukkansakin, joka, yksinäisen ikävää kauan kärsittyään,
oli koettanut tappaa kaihonsa kuvitteluilla ja huvitteluilla, mutta
sittenkin oli pysynyt hänelle uskollisena. Rouvan hervoton
heittäytyminen hänen syliinsä oli Esasta hyvän ja puhtaan omantunnon
todistus, — enempää ei hän tarvinnut antaakseen anteeksi kaikki ...
omat kärsimyksensäkin.

Kotvan he siinä ääneti seisoivat, sydänten vielä saamatta sanoihin
tunteitaan.

Mutta sillävälin oli Oinaalan nuori herra, joka huomasi olevansa liikaa
tuossa odottamattomassa perhekohtauksessa, hiipinyt tuvasta ulos ja
kiireellä lähtenyt ratsastamaan pois Karmalasta, — kerrottiin jo
seuraavana päivänä hänen lähteneen pois koko Sysikorvestakin. Häntä
eivät kuitenkaan Karmalan isäntäväet, jotka olivat istahtaneet
vierekkäin uunipenkille, nyt ehtineet muistamaan, sillä heillä oli,
sikäli kuin he sulivat tarinoimaan, niin ylen paljon toisilleen
selvitettävää. Herkät, hämmästyneet kysymykset tulvahtivat hajanaisina
ja toisistaan riippumatta heidän huuliltaan.

— Sinä istuit siis koko illan täällä kotona keittiötuvassa ...
kyyhötit nurkassa kerjäläisenä ... ja katselit meidän karkeloamme,
huudahti rouva kesken kaiken hämillään ja häpeissään.

— Sainhan siellä sentään kupillisen rokkaakin ... nälkä minun
olikin ... siitä auliudesta olen sinulle iäti kiitollinen, vastasi Esa,
jonka silmissä veitikka nyt valtoinaan ilakoi.

— Oi, epäilyksesi mahtoi olla kovin syvä, kun jalan läksit, rampa
raukka, ontumaan tänne omaan taloosi minua vakoilemaan.

— Olisin ontunut pitempäänkin, päästäkseni tähän varmuuteen...

Ja taas lennähtivät tarinat Esan tautivuoteelle ja Karmalan
toukotöihin. Mutta pitkään eivät aviopuolisot siinä saaneet, vaikka
vielä olikin yö, kertoa toisilleen kestetyistä vaiheistaan eikä antaa
toisilleen ensiselityksiään. Sillä pihalta rupesi kuulumaan
kavionkapsetta ja väitteleviä ääniä, ja ennen pitkää työntyi Karmalan
tallirenki, joka oli nähnyt tuvassa vielä valvottavan, sisään, kertoen
rouvalle äärimmilleen hämmästyneenä:

— Tänne on saapunut kapteeni-vainajan rakuuna kolmin hevosin, ja hän
väittää kivenkovaan kapteenin itsensä jo edeltä palanneen tänne kotiin.

Esa nousi silloin penkiltä, uuninkatveesta, ja virkkoi reippaasti
rengilleen:

— Niinhän olenkin palannut, — terve Tapani...! Mitä luimistelet,
tässähän olen, enkä ole vainaja.

Renkipahainen oli aivan tuupertua selälleen nähdessään kuolleeksi
kerrotun isäntänsä äkkiä siinä edessään. Eikä hän tervehdysten
jälkeenkään heti päässyt ällistyksestään selviämään ... hän piteli
kiinni pihtipielestä, niin aavemainen oli hänestä koko tämä kohtaus.

Siihen tuli nyt pihaliikkeen herättämiä talon piikojakin, jotka ensi
töikseen ristivät kätensä, sillä yhtä aavemaista se isäntävainajan
äkki-ilmestyminen oli heistäkin. Ja muusta talon väestä, joka ennen
pitkää oli jalkeilla palannutta talon herraa riemulla tervehtiäkseen.
Mutta Esa ei nyt siinä ruvennut pitempiin selityksiin, hän vain
rauhoitti ovipieleen yhä nojaavaa tallimiestä, kehoittaen häntä
hakemaan rakuunan hevosille kauroja ja kertoen kaikkien kuullen:

— Palasin edeltä, teidän jo nukkuessa.

Siihen köpitti nyt vanha Aarokin, ja häneen viitaten Esa jatkoi: —
Aaro yksin tiesi minun paluustani, etkö tiennytkin...?

— Tiesinhän minä ... sopersi vanhus, joka yökauden oli loitompaa
takapihalta jännittyneenä seurannut tapausten menoa ja iloinnut niiden
kehittymisestä.

Vieläkin hämmästyneinä katselivat talonväet vuoroin Aaroa, jonka
äänessä nyt oli niin oudon lämmin sointu, vuoroin isäntää, jonka
kalpeilta kasvoilta kuvastui peittämätön onni ja riemu. Mutta Esa
jatkoi:

— Aarohan se minulle täällä jo heti ilmoitti, että hyvinpäin ovat
asiat Karmalassa. Siitä olen iloinen. Uskollisesti olette täällä kaikki
taloani hoitaneet...

Hän tarttui rouvansa käsivarteen, ja yhdessä he astuivat tuvasta
pihalle, tervehtimään niitä toisiakin talon miehiä ja naisia, jotka
siellä ihmetellen mutta iloisina jo tarinoittivat kuormaansa purkavaa
rakuunaa. Keväinen aamu oli ruvennut valkenemaan, ja sen sarastus oli
niin korea, että kotiin palanneen isännän ihan kesken kaiken täytyi
pysähtyä ihastuneena pihalleen katsomaan, miten voimakkaasti siellä
lahden takana itäinen taivas rusoitti. Ja kuuntelemaan, kuinka
pikkulinnut rantavesakossa virittivät aamuliverryksiään.