XI. KREIVI PIETARI BRAHE.

Vanajaveden rannalla, Harvialan kartanon kuistilla, istui Karmalan
Esa-kapteeni eräänä kesäpäivänä kiikutellen polvellaan entisen
päällikkönsä ja suosijansa Erik Krusen sekä Agneta-rouvan vanhempaa
poikaa, parin vuoden ikäistä, vilkasta palleroista. Talon emäntä
puuhaili siinä viereisessä ryytimaassa hoidellen taimiaan, ja häntä,
Agneta Hornia, Esa nyt nurkkasilmällä katseli poikaa hypittäessään.

Hänen nuorta mieltään aikoinaan hurmannut naisihanne oli koko paljon
muuttunut. Agneta oli käynyt varreltaan pyyleväksi, ja hänen kasvojensa
entinen, alati vaihteleva, nuorekas ilme oli kovettunut ja rasittunut.
Saksassa vietetyt sotavuodet alituisine retkineen ja majanmuuttoineen
olivatkin olleet hänelle tuiki rasittavat; siellä sotaleirissä oli jo
syntynyt tämä ensimmäinen poikakin, toinen täällä kotona, ja kolmatta
hän jo ilmeisesti kantoi povensa alla, — sekin kurssi oli kuluttanut
nuoren naisen voimia.

— Tuossa nyt on siis se hemaiseva, vallaton tyttö, jonka silmät olivat
ratsun selästä ilkamoineet ja jonka tukka oli hulmunnut tuulessa! —
Näin tuumi Esa itsekseen siinä rappusilla istuessaan, eikä hän voinut
pidättää pientä hymyä huuliltaan. — Taitaapa hän olla kylläkin
toimelias emäntä Harvialassa, topakka rouva ja äiti, mutta entisestä
Agneta-ihanteesta ei tosiaankaan ole paljoa jäljellä! — Ja Esa päätti
siinä hiljaisessa mielessään, että elämäntoveriksi on saatava juuri
sellainen nainen, joka hyvin vastaa arkielämän vaatimukset, hoitaa
hyvin taloustoimet, suuret ja pienet; — hienot, hempeät neidet, koreat
nimet ja utuiset ihanteet, ne unhottuvat ja särkyvät pian elämän
karussa todellisuudessa.

— No, miten on, kapteeni, joko on emäntä katsottu Karmalaan? kyseli
rouva ryytimaasta, melkein kuin aavistaen Esan ajatukset. — Ei vetele
maaoloissa poikamiehen suruton elämä.

— Ei vetele, ja siksi on jo vähin katsottukin, myönsi Esa. —
Toimekkaan emännän tarvitsee Karmala kuten Harvialakin.

— Se on oikein, kannatti Agneta, joka naisellisella vaistollaan
aikoinaan oli selvästi tajunnut, minkä vaikutuksen hän silloin oli
tehnyt Esaan, ja nyt taas oivalsi hänen uudet havaintonsa. — Sieltä
maalta se kai rouva otetaan?

— Sieltä, — jahka tässä nyt ensiksi nämä muut asiat saadaan
hoidetuiksi.

Esa oli Turun-matkaltaan poikennut entisen esimiehensä ja hyvän
ystävänsä kartanoon häntä tervehtimään ja samalla kyselemään neuvoja,
miten hänen olisi se kilpiasiansa nopeimmin selvitettävä. Silloin oli
Erik Kruse pidättänyt hänet viikoksi vieraakseen Harvialaan, jossa
kesäiset päivät olivatkin kuluneet hauskasti yhteisistä sotamuistoista
tarinoitaessa. Kruse oli neuvonut Esaa kääntymään asiassaan suoraan
Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi Pietari Brahen puoleen, joka useiden vuosien
väliajan jälkeen tänä keväänä oli palannut Suomeen ja asettunut
perheineen Turun linnaan maan hallintoa hoitamaan. Hänen oli, entisten
sotatoveriensa suosituksiin turvautumalla, päästävä itsensä kreivin
puheille ja hänelle esitettävä asiansa. Tätä varten olikin Esan nyt
taas huomenna lähdettävä viihtyisästä vierailutalosta jatkamaan
matkaansa.

Hetken kuluttua tuli siihen kuistille talon isäntä itse, Erik-herra,
pieni huolen ilme kasvoillaan.

— Esa, meistä tuleekin nyt matkatoverit, sillä tästä täytynee nyt
minunkin lähteä Turkuun, kertoi Kruse hiukan pohteissaan äsken
saamistaan postiviesteistä.

— Mitä sinne, singautti rouva kiivaasti kukkasmaasta, nousten samassa
hänkin kuistille. — Täällähän ovat kesätyötkin kesken.

— Ei auta, on tullut sellainen kutsu Turusta, kertoi Kruse, nyt
rouvansa puoleen kääntyen. — Meidät on haastettu sinne sukulaishäihin.

— Minä en lähde mihinkään, vakuutti rouva heti hieman punastuen. — Ja
kenenkä häihin nyt kesäsydännä olisi pakko lähteä?

— Presidentti Jöns Kurjen.

Rouva löi käsiään yhteen, huudahtaen ihmeissään:

— Vai tuli siitä avioliitosta sittenkin tosi! Ukkohan on yli,
jospa ei ole Kristiinakaan mikään tyttöletukka. Niistä
häistä tulee kai siis suuret juhlat, joihin en nyt minä pääse.

— Siksi täytynee minun lähteä yksin, toisti Kruse äänellä, josta ei
saanut selvää, oliko häämatka hänelle mieluinen vaiko vastenmielinen.
— Ne on ylhäiset sukupidot, niistä ei voi Harviala olla poissa.

— Ei kai, myönsi rouvakin hiukan alakuloisena, sillä mieli olisi
hänelläkin sinne tehnyt. — Mene sinä, Erik, minunkin puolestani. Ja
samallahan voit olla siellä avuksi Karmalan kapteenille. Mutta älä
viivy kauan, täällä kaivataan isäntää ja — isää.

Siitä asti kuin Torsten Ståhlhandsken leski Kristiina Horn kolmisen vuotta sitten
oli palannut Suomeen, oli oireista päätetty ja huhuna
kerrottu, että Turun hovioikeuden iäkäs presidentti, rikas ja ylhäinen
Juho Kurki, oli tavoitellut Kristiina-rouvaa kolmanneksi puolisokseen.
Välillä olivat ne huhut tosin vaimenneet, mutta nyt ne siis kuitenkin
olivat toteutumassa, — häihinkutsu oli lähetetty laajalle suvulle
ympäri Suomen. Tulossa oli kaikesta päättäen todella Turun oloissa
merkkitilaisuus, sillä noiden kahden vanhan vallassuvun lukuisain
haarojen edustajat tahtoivat varmaankin kaikki olla saapuvilla näissä
häissä. Toisissa oloissa olisi Agneta, Kristiina Hornin läheisenä
sukulaisena, ollut ensimmäisenä häämatkalla, — nyt hän vain huokaisten
rupesi miestään matkalle varustamaan.

Yhdessä ratsastivat siis eversti ja kapteeni nyt rakuunoineen Hämeen
vanhaa valtatietä Turkuun. Esalle se oli mieluinen asiainkäänne, kun
hän näin sai vaikutusvaltaisen apumiehen mukaansa. Vaikka hän Turussa
saattoikin ainoastaan syrjästä seurata noita suurenmoisia hääpitoja,
jotka nyt panivat koko Aurajoen kaupungin jalkeille ja joissa suurin
osa Suomen kaikista vallassuvuista oli vieraina, niin pääsihän hänkin
toki näkemään tuota komeutta. Tuomiokirkossa sai hän siten muun yleisön
joukossa katsella ja kuunnella vihkiäismenoja, jotka itse piispa
toimitti, ja Kurjen uljaan kivitalon edustalla sai hän huutaa ”ulos
morsianta”. Mutta sillaikaa kuin eversti Kruse sitten kulki
sukukesteistä toisiin, joita pidettiin häitten yhteydessä ja joihin
runsas viikko vierähti, pääsi Esa uudistamaan vanhaa tuttavuuttaan
Turun kaupungin ja varsinkin sen kapakkain kanssa, sekä uudistamaan
tuttavuuttaan myöskin niiden monien sotaveikkojen kanssa, joita hän nyt
siellä tapasi ja joiden seurassa päivät — ja yötkin — remseästi
kuluivat.

Vasta nyt, kesällä ja syyspuoleen 1649, palailivat näet monet Saksan sodassa
olleista sotureista, sekä upseerit että sotamiehetkin, kotiin
Suomeen; näihin asti oli siellä sotatiloilla yhä pidetty koko paljon
Ruotsin väkeä valloitusten ja rauhanehtojen takuuna. Palanneet soturit,
jotka toivat leirielämän repäisevät elintavat ja juomatavat mukanaan
Suomeen, viipyivät tavallisesti muutamia viikkoja Turussa soukentamassa
sodasta tuotua rahamassiaan, ennenkuin painuivat kotoisen maaseutunsa
hiljaisuuteen. Ja niiden seurassa soukenteli nyt Esakin, taas
sotilaselämän iloista halukkaasti nauttien, reilusti sitä aikoinaan
paksua kukkaroaan, jossa hän viime talvena oli tuonut sotatukaatteja
Saksasta.

Eräänä päivänä — kesä oli jo vierähtämässä syksyyn — oli Kruse
vihdoin vapaa pitkällisistä häävierailuistaan, ja hän tarjoutui nyt
seuraamaan Esaa kreivi Brahen luo Turun linnaan, niinkuin he jo
aikaisemmin olivat sopineet. Esalta olivat noissa sotaveikkojen
humuissa kaikki vakavammat asiat miltei unhottuneet, nyt hänen oli
vihdoin pakko ruveta hoitamaan sitä tehtävää, jota varten hän oli
kaukaa Sisä-Suomesta lähtenyt matkalle.

Niinpä he muutamana aamuna everstin kanssa istuivat kreivin
odotushuoneessa Turun linnassa, joka taas oli ylimaaherraa varten
korjattu ja puhdistettu. Sillä kreivi Brahe rakasti pitää komeaa hovia;
nytkin oli hänellä Turun linnassa ympärillään virkamiehiä ja
palvelijoita laumoittain, oli omat henkivartijansa, omat papit ja
parturitkin, ja siellä nyt Suomen ylimysluokka taas mielellään
lekotteli hovinpaisteessa, johon sillä ei muuten Suomessa ollut
tilaisuutta. Linnan saleissa ja käytävillä liikkui nytkin ylhäisiä,
kultahelaisia herroja ja samettihameisia vallasnaisia sipsutellen
sileillä lattioilla.

Erik Kruse oli Pietari Brahen tuttava jo nuoruutensa ajoilta
Tukholmasta, ja olihan kreivi ollut hänen ja Agnetan näissäkin.
Krusella oli siis kylläkin edellytyksiä Esan suosittelijaksi, mutta
aivan varma hän ei kuitenkaan ollut tämän kilpiasian nopeasta
suoriutumisesta. Sillä näitä asioita oli nyt Ruotsin valtakunnassa
vireillä tuhottoman paljon. Sekä kotimaassa että Saksan sotatanterilla
oli näet aatelisarvoja jaeltu väljällä kädellä, ja vaikka kuningatar
olikin aina aulis allekirjoittamaan hänelle esitetyt aateliskirjat
niitä katsomatta ja kuinka paljon hyvänsä, niin pidätettiin tätä tulvaa
ilmeisesti jonkinverran asianomaisissa kanslioissa. Varsinkin oli
syrjäseutujen nousukkaiden hidasta saada vaakunansa vahvistetuksi,
ellei heillä ollut jotakin mahtavaa suosittajaa. Ja Pietari Brahe,
jolle Kruse jo oli ilmoittanut nuoren ystävänsä asian, oli näissä
asioissa hiukan oikullinen. He saivat muiden asiamiesten ohessa odottaa
kauan. Kreivin työhuoneesta palasi erilaisia asiakkaita, sotilaita,
porvareita, talonpoikaislähetystöjäkin, sillä tuo tarmokas,
selväjärkinen ylimys oli taas, heti Suomeen tultuaan, keskittänyt maan
kaikki asiat omaan hallintoonsa, omistaen niille kaikille huomiota
ja niitä kaikkia itse ratkaisten. Näkipä Esa siten entisen
professorinsakin Turun akatemiasta, sen nykyisen rehtorin Enevaldus Svenoniuksen
astuvan sieltä kreivin työhuoneesta, kintereillään
professori Martinus Stodius, — astuvan punakkoina ja pohteissaan,
läsnäolevain katseiden heitä uteliaasti seuratessa.

— Mikähän asia on tuonut vanhat professoritkin tänne kreivin luo
kumartelemaan, ihmetteli Esa herrojen poistuttua. — Tuntuupa melkein,
kuin olisi rehtori saanut siellä tukkapöllyä.

— Niin, heillä on todella vakava asia selvitettävänään, kertoi Kruse,
joka seurustellessaan äskeisissä hääpidoissa turkulaisten kanssa oli
kuullut yhtä ja toista päivän tapahtumista ja juoruista. — Rehtori on
syyttänyt virkaveljeään noituudesta.

— Noituudesta, korkeasti oppinutta professoria!

— Taikka seuranpidosta paholaisen kanssa. Siinä on Martti-herra
kuulemma jo ollut hyvin lujilla, sitä vailla taisi kerran olla, ettei
häneltä viety sekä virka että vapaus.

— Mutta nyt oli Stodius sentään verrattain rauhallisen näköinen,
huomautti Esa.

— Niin, hän lienee nyt asiassaan päässyt paremmalle puolelle, tiesi
Kruse. — Kerrotaan näet kreivi Brahen, joka on akatemian kansleri ja
jonka käsiin asia siten lopullisesti joutui, asettuneen syytetyn
professorin puolelle, leimaten koko tuon noitajutun turhanaikaiseksi ja
aiheettomaksi juoruksi. Kreivi on selvä ja valistunut herra, ja
kentiespä hän nyt onkin nuhdellut rehtoria rettelöimisestä ja
virkaveljensä vainoamisesta — Svenonius oli todella tukistetun
näköinen.

Uusi asiakas kutsuttiin taas sisään, ja tuokion kuluttua rupesi
kansliahuoneesta kuulumaan kovaa, kiukkuista puhetta. Kreivin ääni
kajahti sieltä vihaisena odotushuoneeseen asti, ja Esaa rupesi jo
pelottamaan, että kreivi on tänään tuikealla tuulella, jolloin hän
voisi Esankin asian kuitata perin lyhyesti ja nolosti. Mutta Kruse
rauhoitti häntä, kertoen sisään menneen virkamiehen jo ennenkin kreiviä
kiukustuttaneen, — sille hän epäilemättä nytkin on noin vihainen.

— Mikä se semmoinen virkamies on? uteli Esa.

— Onpahan eräs Ruotsin rahaviraston määräämä tarkastusviskaali, joka
monien tehtyjen valitusten johdosta on asetettu tutkimaan verotuksessa
tapahtuneita väärinkäytöksiä, petollisten voutien ja alustalaisiaan
kiskovien aatelisherrain rötöksiä varsinkin Itä-Suomessa. Tunnen
miehen, se on Kröell niminen viipurilainen, — hän syyttää kaikkia.

— Mutta eikö niissä syytöksissä sieltäpäin sitten ole perää? ihmetteli
Esa, joka omalta paikkakunnaltaan tiesi talonpoikain verovalitukset
usein hyvinkin perällisiksi.

— On kaiketi, ja sehän se juuri kreiviä kiusaakin, selitti Kruse. —
Hän ei tahtoisi uskoa epäkohtia niin räikeiksi. Varsinkin kun hänellä
aatelismiehistä yleensä on korkea käsitys, ei hän uskoisi näiden
antautuneen tunnottomasti väestöä rasittamaan. Ovathan Samuel Kröellin
tarkastuskertomusten johdosta Itä-Suomen veromiehet vuorostaan tehneet
vastasyytöksiä, ja viskaali on monesti ollut ahtaalla. Mutta tämä
kuuluu osaavan aika hyvin todistaa väitteensä, eikä kreivi ole
niinollen voinut ryhtyä sellaisiin rankaisutoimenpiteisiin, joita
Viipurin maaherra on Kröellille vaatinut. Kerran oli viskaali kyllä jo
vangittunakin, mutta kreivin käskystä hän on taas vapaana ja virassaan.

— Miksi hiidessä kreivi sitten noin ärjyy? kummasteli Esa edelleen
levottomana.

— Mene tiedä, — ehkä tahtoo kreivi varoittaa häntä yllyttämästä
rahvasta aatelistoa vastaan. Mutta totuuden perille kuuluu Pietari Brahe
vakavasti pyrkivän tässäkin asiassa, vaikka se onkin hänelle
kiusallinen.

Kröellin jälkeen, joka pystypäisenä ja varmana astui ulos kreivin
huoneesta, oli vihdoin Esan vuoro päästä sinne. Vähän arkaillen astui
hän ison työpöydän ääreen, jonka edessä Suomen kenraalikuvernööri
lepäsi kenollaan nojatuolissaan, sillaikaa kuin Erik Kruse, jota hän
oli tuttavana tervehtinyt, lyhyesti esitti hänelle Esan asian.

Pietari Brahe oli näihin aikoihin jo lähes viidenkymmenen vuoden
iässä, mutta hän näytti paljon nuoremmalta. Pienestä, pyylevästä
lihavuudestaan huolimatta oli hän ketterä ja liikkuva mies, jonka iho
oli terve ja nuorekas, viikset pienet kuin keikarilla ja vaalea tukka
vielä vallan kulumaton. Hänen silmänsä seurasivat vilkkaina ja viisaina
Krusen esitystä, jonka puolitiessä hän jo oli asiasta selvillä.

— Vai uusi aateliskilpi taas, virkahti hän. — Näitä uusia vapaamiehiä
nousee jo Suomeenkin liian paljon. — Kreivi puhui nyt tyynellä
äänellä, jossa ei ollut merkkiäkään äskeisestä äkäisyydestä. — Niin,
tietysti palkinnoksi ansioista, mutta niistäkään ei aina ole selvyyttä.
Eikähän täällä kohta tiedetä, kuka oikein verot maksaa, kun alituisesti
syntyy vapaatiloja!

Kreivi mietti hetkisen ääneti siinä istuessaan. Hän älysi noiden uusien
aatelisarvojen runsaan jakelun vieneen hänet itsensä eräänlaiseen
ristiriitaan. Hän puolsi kyllä tosikuntoa palkittavaksi, tahtoi
korottaa aatelisiksi maan muita etevämmät miehet, niin että
ylimyssääty, jota hän piti valtakunnan selkärankana ja samalla sen
suolana, todella lahjoiltaan ja siveelliseltä kunnoltaan olisi muita
säätyjä jalompi. Mutta ylimaaherrana häntä oli ruvennut arveluttamaan
nousukasaatelin nopea kasvaminen. Se useinkaan ei vastannut tälle
säädylle kuuluvia korkeita velvoituksia, ja se kieltämättä köyhdytti
maata sekä suoraan että epäsuorasti...

Äkkiä käännähti kreivi Esan puoleen, katsoi häntä terävästi silmiin ja
kysyi:

— Minkä tapauksen johdosta sinut siellä sotatantereella julistettiin
aatelissäätyyn ylennettäväksi?

— Pragin valloituksen johdosta, vastasi Esa lyhyesti.

— Vai Pragin valloituksen, olit siis siellä mukana, innostui kreivi.
— Se oli uljas teko, sitä täältä kaukaakin ihailin. Ja sinäkö johdit
sitä suomalaista komppaniaa, joka ensimmäisten joukossa ryntäsi
kaupunkiin?

Esa ei ehtinyt vastaamaan, sillä nyt kiirehti Kruse ystäväänsä
kehumaan:

— Sen hän teki ja kunnostautui sitäpaitsi siellä vielä Moldaun sillalla
...

— Hyvä, virkkoi Brahe, pitäen katseensa yhä Esaan kohdistettuna. — Ja
kuka sinulle siitä palkinnoksi lupasi aatelisarvon?

— Ylipäällikkö itse, perintöruhtinas...

— Silloinhan se on sitoumus, joka valtion on heti täytettävä, virkkoi
Brahe ratkaisevasti. — Puollan mielelläni tosikunnon palkitsemista, ja
sinä olet kunnolla taistellut. Nuorenahan olet kapteeniksikin ylennyt.

Kreivi viittasi kirjurilleen, joka siinä paikassa rupesi panemaan
paperille Esan asiaan kuuluvia seikkoja. Mutta itse hän jälleen kävi
omaa maailmankatsomustaan Kruselle esittämään.

— Näetkös, tässäkin maassa on siihen suuntaan käyvää mielipidettä,
että muka säätyerotus olisi miedonnettava ellei poistettava, että
yhteinen kansa, joka maksaa valtiolle verot, olisi kuninkaan alamaisina
tehtävä miltei samanarvoiseksi kuin aatelisto... Tuolla äskeisellä
asiamiehelläkin on senkaltaisia oppeja, mutta ne ovat vaarallisia
oppeja. Sillä ylimysluokkaan täytyy valtion nojautua, muu, alempi kansa
on oikeastaan vain kuninkaan välillisiä alamaisia... Mutta silloin
onkin jokaisen aateliskilpeä kantavan todella oltava esikuvana
alustalaisilleen ja yhteiselle kansalle, sen on osoitettava todellista
kuntoa ja jaloutta. Tämä nuori kapteeni...

— Esaias Mikonpoika Silta, ehätti Kruse lisäämään, kun ei kreivi heti
hänen nimeään muistanut.

— Niin, papinpoika Rautalammen kappelista, kyllä muistan. Hän on
toivoakseni juuri niitä miehiä, joita voimme hyvällä omallatunnolla
suositella vapaamiehiksi. Panemme asiasi heti vireille, lisäsi kreivi
hyväntahtoisesti Esalle, kysäisten vielä:

— Entä kilpikuvasi?

— Sillan pää, vastasi Esa, joka hummaustensa ohessa Turussa sentään
oli nuo vaakuna-asiat selvittänyt.

— Moldaun sillan muistoksi, hymähti kreivi.

— Ja isäni nimi oli Silta, lisäsi Esa, jo reipastuneena äskeisestä
jännityksestään.

— Aivan oikein. Ja uusi nimesi?

— Haavoituin vaikeasti eräässä taistelussa Egerin linnan läheistössä,
siitä olen ottanut nimen Eggerfelt.

— Sopii kyllä, kirjoita se paperiisi, kehoitti kreivi sihteeriään.

Esa ja hänen suosittelijansa olivat jo valmiit lähtemään, ja he
rupesivat, kiitollisina asiansa hyvästä suoriutumisesta, kumartamaan
hyvästiksi. Mutta kreivi viittasi heitä vielä viipymään, ja virkkoi,
nousten, jäseniään venyttämään, tuttavallisesti Kruselle:

— Vielä asia, — hyväpä kun sinut tapasin, Erik. Meidän on taas
lähdettävä tarkastusmatkalle tähän laajaan maahan; siellä näyttää
Suomen eri osissa jälleen olevan monta asiaa vinossa ja tahdomme niistä
itse ottaa tarkemman selon. Mutta haluan mukaani pari Suomen
vapaamiestä, jotka tuntevat seudut ja joiden arvosteluun voin luottaa,
— lähdetkö mukaani, Erik Jesperinpoika, pitkälle retkelle?

Se äkkikysymys ja tarjous tuli Kruselle tällä kertaa hyvin
kiusallisena. Häntähän tarvittiin nyt kotona Harvialassa; hän muisti
Agnetan viimeiset varoitukset. Hämillään hän senvuoksi rupesi, kreivin
luottamuksesta kiittäen, sopertamaan jotakin tulossa olevista
perhetapauksista...

— Vai lisääntyy taas perhe, hymähti kreivi hyväntuulisena. — Mutta
naisväkihän ne asiat hoitaa... No, jos retki nyt on sinulle hankala,
niin täytyy hankkia toinen... Tässähän on toverisikin, kapteeni, ehkei
hänellä ole perhevaikeuksia?

— Ei ole, naurahti Esa. — Olen naimaton.

— Ei sekään kauan sovi maalaisaateliselle, virkahti Brahe. — Mutta
tähän tehtävään se sopii, — miten tuntenet maata ja kansaa?

Iloisena kun itse vapautui tarjotusta tehtävästä, rupesi eversti
nyt mitä lämpimimmin suosittamaan Esaa kreivin saattomieheksi
tarkastusmatkalle. Ja kun kreivi ymmärsi Esan tuntevan juuri
Sisä-Suomen oloja ja kuuli hänen opiskelleen yliopistossakin, innostui
hän yhä enemmän tähän omaan keksintöönsä.

— Sovittu asia, seuraat siis meitä, puolisoani ja minua, tuolle
matkalle, puhui hän Esalle jo tuttavallisemmin. — Lähdemme ehkä vasta
myöhemmin syksyllä, kenties vasta ensi kelillä, mutta sinä voit jo heti
muuttaa palvelukseeni tänne linnaan. Tarvitsen henkivartioilleni uuden
päällikön, sillä nykyisen luutnanttini, joka ei osaa suomenkieltä, minä
lähetän kotiin Visingsborgiin.

Esa kumarsi kaikkeen suostuvaisena, ja nyt kreivi vihdoin laski heidät
menemään, ottaakseen vastaan taas uusia, odottavia asiamiehiä. Esaa
hyvästellessään hän vielä virkkoi:

— Ennen lähtöämme on aateliskirjasi kyllä jo täällä.

Yhtäkkiä oli Esasta siis tullut kreivi Pietari Brahen henkivartiain
päällikkö ja hänen saattomiehensä alkavalla tarkastusmatkalla, — se
pikakäänne pani nuoren miehen ajatukset vähän pyörimään, kun hän
sateisessa syyssäässä palasi eversti Krusen rinnalla linnasta
kaupunkiin. Oikeastaanhan olisi hänenkin ollut kiirehdittävä kotiinsa
Karmalaan, isännäntehtäviinsä, ja olihan siellä hänellä nyt muitakin
tehtäviä: naimiskauppa Marjan kanssa olisi ollut saatava selväksi ja
lyödyksi lukkoon. Siinäkin asiassa tuli siis nyt uusi lykkäys, sillä
kreivin retkiin menee varmaankin talvikausi. Vakaviksi nuo mietteet
siis vetivät Esan mielen, eikä hänestä nyt ollut paljonkaan
seuramieheksi eversti Kruselle, joka hetken kuluttua poikkesikin omille
teilleen.

— Mutta huolet hiiteen! päätteli Esa jo tuokion kuluttua Turun sillan
ylitse asuntoonsa ratsastaessaan. — Kunniaksi se on minulle tämä
kreivin tarjous, kaikki muut tehtävät odottakoot!

Esa oli jo tottunut siihen, että häntä maailma viskeli hänen
omasta tahdostaan riippumatta, ja tottunut rentonaan heittäytymään
sen viskeltäväksi. Viskelköönpä siis nytkin, — hän oli valmis
heti muuttamaan Turun linnaan! Ja hän lähti nyt vain eräästä
porvaristalosta, jossa hän tiesi sisäsuomalaisten Turussa käydessään
olevan majamiehinä, tiedustelemaan jotakin sysikorpelaista tai muuta
Päijänteen matkamiestä, joka veisi kotiin Karmalaan hänen terveisensä,
että hän nyt jääkin talvikaudeksi viipymään kreivi Brahen asioilla.