JOULU
Pieni talonpoikaistalo oli aivan täynnä haavoittuneita. Kaksi
nuorta lääkäriä teki työtään kuumeisella kiireellä — heidän
valkeat esiliinansa olivat ylt’yleensä veressä, ja hiki helmeili
heidän otsallaan. Mutta he eivät voineet ajatella hetkenkään lepoa,
sillä yhtä mittaa tuotiin lisää haavoittuneita, jotka voihkivat,
valittivat ja rukoilivat heikolla, korisevalla äänellä apua. Ja hiukan
edempänä jyrisivät tykit jatkuvasti, niin että koko rakennus vapisi
perustuksiaan myöten.
Eräässä nurkassa lojui keski-ikäinen sotilas, jonka rinnan
kranaatinsirpale oli halkaissut, niin että kylkiluut pistivät esiin.
Oljet hänen allaan olivat kokonaan veressä, hän ähkyi raskaasti ja
hänen kasvonsa olivat kuolonkalpeat. Kun eräs lääkintämies näki hänen
sinertävien huuliensa liikkuvan, hän meni haavoittuneen luokse ja kuuli
miten tämä käheästi ja katkonaisesti kuiskasi:
— Pienet ... lapsi raukkani...
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, sillä heti sen jälkeen hän heitti
henkensä.
Ja hänen taskustaan löytyi seuraava kirje.
”Rakkaani!
Kirjoitit minulle, että pienokaisemme ovat sairastuneet
tulirokkoon. Voi rakas, kun he eivät vain kuolisi ... etkö sinä
voisi jotakin...? Kas niin, nyt minä alan taas lörpötellä — ethän
sinä mitään muuta voi kuin odottaa. Niin, koeta sentään hankkia
jostakin maitoa, että lapsiparat saisivat sitä juoda, kun pääsevät
sairaalasta. Kyllä ne kumminkin siellä laihtuvat ... pikku raukat.
Ja koeta puhua, vakuuttaa, että minä kyllä maksan kaikki, kun
pääsen sodasta ja saan taas työtä. No, kyllä sinä sen ymmärrät
itsekin...
Kirjoitan tätä sairaalassa, sillä olen ollut vähän kuumeessa.
Nyt olen jo aivan terve, mutta kun saan olla vielä kaksi päivää
sairaalassa, niin kirjoitan sinulle oikein perinpohjin, miten
me ampumahaudoissa joulua vietimme — niin, minä en voi olla
kirjoittamatta! Se oli niin kummallinen joulunvietto. Juuri sen
tähden on meidät siirretty kokonaan toisaalle — ja parempi
onkin...
Jouluaaton vastaisena yönä olisin saanut levähtää, mutta vihollisen
onnistui ampua säpäleiksi valonheittimemme ja me jouduimme kaikki
seisomaan koko yön ampumahaudassa. Ja kun yhtä mittaa tuijottaa
pimeyteen odottaen milloin vihollinen sen turvissa hyökkää kimppuun
hirveine käsikranaatteineen — niin sitä ei tahdo voida kestää;
tavan takaa on kuulevinaan salaperäisiä ääniä, hiipiviä askeleita
— ja koko ruumis alkaa vavista. Ja kun ne äkkiä suuntaavat
valonheittimiensä sokaisevan tulen vasten silmiä — niin pimeyteen
tottuneet silmät muuttuvat joksikin aikaa aivan umpisokeiksi...
Mutta viholliset odottivat kai meidän hyökkäystämme, kun ei
valonheittimemme toiminut — ja mitään hyökkäystä ei tapahtunut
kummaltakaan puolelta.
Sinä et voi aavistaa, miten väsynyt olin, kun viimein aamu koitti,
ja minun vuoroni oli levähtää — tuskin pysyin jaloillani. Olin
valvonut niin monta yötä — ja sitten sellainen jännitys. Kömmin
ampumahaudan penkereen taa, käärin likaisen huovan ympärilleni ja
vaivuin uneen.
Kuinka kauan olin nukkunut, en tiedä, mutta minä olin seisovinani
ampuma-aukolla ja koetin ampua — mutta kivääri ei lauennut...
Minulle tuli hirveä tuska, sillä vihollinen läheni hurjaa vauhtia,
särkien esteet tieltään — niiden pistimet kiilsivät jo aivan
lähellä... Tykit jyrisivät, srapnellit räjähtelivät taukoamatta, ja
minä kyyristyin aina vaistomaisesti — eikä kiväärini lauennut...
Silloin potkaistiin sääreeni, ja minä kuulin hätäisen hälytyshuudon:
— Viholliset hyökkäävät!
Mitään käsittämättä hypähdin puolipökertyneenä seisoalleni, mutta
vaivuin uudelleen maahan — jalkani olivat aivan kangistuneet
kylmästä. Samassa räjähti srapnelli kohdallani ja luodit
lensivät ilkeästi vinkuen korvieni ohi; silloin laahasin itseni
ampuma-aukolle, jossa kiväärini oli valmiina ja aloin konemaisesti
ampua.
Sitten huomasin vihollisetkin, jotka lähenivät äänettöminä,
hurjasti juosten. Mutta kun ne ehtivät esteidemme luokse ja
alkoivat rikkoa niitä, aloittivat kaikki konekiväärimme ja
pikatykkimme niin huumaavan metelin, ettei omaa kiväärinlaukaustaan
kuullut lainkaan — ja viholliset kaatuivat maahan kuin
suunnattoman jättiläisluudan lakaisemina...
Hetken kuluttua kenttä oli aivan täynnä kaatuneita. Jäljellä olevat
lähtivät pakoon juosten, kaatuillen — ja haavoittuneet alkoivat
ryömiä hitaasti kuin suuret kravut omia ampumahautojaan kohden.
Taisin olla vieläkin puoleksi unessa; tunsin vain jotakin
epämääräistä vihaa noita kirottuja kohtaan, jotka eivät antaneet
milloinkaan nukkua... Minä tähtäsin ja laukaisin minkä suinkin
ehdin pakenevien jälkeen. Eräskin pitkä mies oli tarttunut
piikkilankoihin ja ponnisteli päästäkseen irti. Minä tähtäsin
häntä rintaan ja laukaisin — ja näin vahingoniloissani, miten hän
vaipui alas, sytkytteli hetken ja sotkeutui yhä pahemmin... Ammuin
vieläkin noita kömpiviä olentoja kohden — kunnes äkkiä huomasin
ammuskelevani yksin.
Ilkeä tunne läikähti rinnassani, ja minä aivan kuin heräsin.
Useimmiten näet annettiin haavoittuneiden ryömiä takaisin; vain
toisinaan, kun emme olleet pitkään aikaan saaneet nukkua, ja meillä
oli kova vilu ja nälkä — ammuimme raivoisasti niin kauan kuin
yksikin liikkui...
Nyt vasta huomasin, että ruumiini värisi vilusta ja hampaat
kalisivat suussani. Ja ympärilläni näin toverien käärivän huovan
ympärilleen, laskeutuvan maahan ja kiertyvän kummalliseen mykkyrään
— ikään kuin väsyneet, vilusta värisevät koirat... Eikä heidän
harmaankalpeilla, likaisilla kasvoillaan näkynyt muuta ilmettä eikä
ajatusta, kuin: jospa saisi nukkua...
Minä yritin myös nukkua, mutta kylmyys oli käynyt aivan
sietämättömäksi. Vatsassani kurni nälkä ja minulla oli vielä hiukan
leipääkin jäljellä, mutta oli niin kylmä, ettei haluttanut ruveta
edes syömään. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys tuntui vain
leviävän koko olemukseen kuin tuhoisa myrkky. Vihollinen jatkoi
tykistötaistelua ja kranaatit räjähtelivät lakkaamatta, mutta
sekään ei enää vaikuttanut.
Mutta ilta ja yö olivat unohtumattomat.
Ensin sattui sellainen onnellinen tapaus, että saimme tuoretta
lihaa ja kokkimme valmisti lihakeittoa. On mahdotonta kuvailla,
miten hyvältä se maistui... Me emme olleet moneen päivään
saaneet mitään lämmintä — ja nyt me hörpimme tuon keiton
aivan tulikuumana. Minäkin poltin kieleni ... mutta miten se
lämmittikään! Kylmyys ja tylsyys hälveni; me tunsimme itsemme aivan
virkistyneiksi — aloimme jo keskustellakin, vaikkemme pariin päivään
olleet vaihtaneet sanaakaan.
Mutta kyllä me olimme kurjan näköisiä! Silmät olivat vajonneet
syvälle päähän, kasvot likaiset, ajamaton parta kuin jokin
mädäntynyt rukiinsänki. Ei tehnyt mieli katsella toisiaan.
— Nyt on siis joulu, sanoi joku hiljaa ja tuossa äänessä väreili
kummallinen alakuloisuus.
Kukaan ei vastannut. Kuului vain joitakin tukahdutettuja
huokauksia. Minutkin valtasi niin painostava tunne — niinkuin
hartioitani olisi painanut ääretön taakka... Minusta tuntui kuin
olisin nähnyt, miten pienokaisemme itkevät ikävissään kolkossa
sairashuoneen salissa — ja sinä istut yksin kotona...
— Kas — aurinko!
Tuo huudahdus herätti taas meidät mietteistämme. Aurinko,
joka ei moneen päivään ollut kertaakaan näyttäytynyt, oli
todellakin työntänyt pilvet syrjään ja heitti meihin viimeisen
punahehkuisen katseensa... Taivas oli punertava, pilvet hohtivat
kuin suunnattoman, kaukaisen tulipalon liekit, ja koko maailma
näytti ruusunväriseltä tuossa kummallisessa valossa. Me katsoimme
sanattomina, miten aurinko hitaasti suurena, purppuranpunaisena
vaipui kaukaisten metsien taakse. Ja taaskin meidän ajatuksemme
lensivät kauas kotipuolen lauhkeihin kesäiltoihin — emmekä
huomanneet, ennen kuin oli miltei pimeä.
Äkkiä herätti minut ajatuksistani laulu. Me hypähdimme ylös, sillä
se oli jotakin tavatonta: vihollisten ampumahaudoista kuului vanha,
meillekin tuttu joululaulu...
Miten kummalliselta kaikki tuntuikaan! Kuu oli noussut, ja sen
kalpeassa valossa välkkyivät vihollisten piikkilankaesteet kuin
hopeiset verkot ... maisema näytti aivan satumaiselta tuossa
vihreässä valossa. Ilma oli aivan tyyni ja laulu kuului yhä
selvemmin — niin surullisena ja alakuloisena kuin olisivat he
siihen tahtoneet saada kaiken ikävänsä, kaipuunsa, rakkautensa, ja
lennättää sen kauas kotiin...
Me seisoimme kuin lumottuina kuunnellen tuota vanhaa, tuttua laulua
— ja monen silmissä kimmelsi kyynel. Äkkiä muutamat meikäläiset
yhtyivät siihen omalla kielellämme ja hetken kuluttua lauloimme
kaikki.
Silloin nostettiin vihollisten ampumahautojen valleille useita
sytytettyjä joulukuusia ja heidän miehensä kiipesivät niiden
ympärille ja taas kajahti sieltä laulu; se oli meille tuntematon,
mutta me kuuntelimme sitä henkeä pidättäen.
Mutta vielä uskomattomampaa tapahtui: vihollisten puolelta lähti
kolme upseeria meitä kohden. Aivan kuin sanattomasta sopimuksesta
lähti meiltäkin kolme nuorta upseeria heitä vastaan. Me kiipesimme
kaikki valleille ja seurasimme jännittyneinä noiden kuuden miehen
lähenemistä. Ja kun he valonheittimien valossa näkyivät kauan
puristavan toistensa kättä, silloin me taputimme käsiämme kuin
lapset ja huusimme jotakin sanoin kuvaamattoman liikutuksen ja
innostuksen valtaamana — mitä me huusimme, sitä en vielä nytkään
muista...
Jonkin vastustamattoman voiman pakottamana me nousimme ja lähdimme
vihollisia kohden — ja he tekivät samoin. Me katkoimme useita
aukkoja piikkilankaesteisiin, jotta olisimme päässeet nopeammin
perille.
Minusta se oli elämäni suurin hetki, kun valonheittimien
häikäisevässä valossa näin tuon suuren aseettoman vihollisjoukon
lähenevän. He näyttivät olevan aivan samanlaisia kuin mekin:
laihoja, partaisia, rääsyisiä... Ja minä luulen, että meidät
valtasi sama tunne: me tunsimme kaikki olevamme
ihmisiä.
Minä olin miltei etummaisena ja muistan aivan selvästi, miten
minua kohden tuli eräs vihollissotilas. Hän oli hiukan pitempi
ja vanhempi kuin minä ja kulki pitkin, jäykin askelin. Kun minä
näin hänen kalpeat, liikuttuneet, ryppyjen uurtamat kasvonsa ja
ajamattoman partansa ja tartuin hänen suureen, känsäiseen käteensä,
valtasi minut voimakas mielenliikutus; minä tunsin häntä kohtaan
kummallista hellyyttä. Aivan kuin hän olisi ollut vanhempi, paljon
kärsinyt veljeni, joka oli palannut vierailta mailta... Minä en
voinut sanoa sanaakaan, puristin vain tuota työssä kovettunutta
kättä ja kasvoni painuivat hänen olkapäätään vasten — ja hänenkin
silmissään oli kyyneleitä.
Hän osasi kieltämme ja minä sain tietää, että hän oli kivityömies
eräältä suurelta vuoriteollisuusseudulta. Kun ilmoitin hänelle
olevani myös kivimies, valaisi omituisen kaunis hymy hänen karkeita
piirteitään.
— Onko teillä perhettä? — kysyin minä hetken kuluttua.
Sanaa sanomatta hän otti poveltaan valokuvan ja ojensi sen minulle.
Valonheittimien valossa näin kuvassa miehen ja naisen, ympärillään
viisi kaunista lasta — nuorinta, noin 3-vuotiasta poikaa piti mies
sylissään ja katsoi hymyillen pienokaiseen.
Katsahdin häneen hämmästyneenä. Oliko mahdollista, että tuo komea,
vielä nuorekas mies oli sama kuin edessäni seisova parrakas,
laiha, kuoppasilmäinen...? Hän näytti käsittävän katseeni ja
hymyili alakuloisesti — ja taas minä tunsin tuon oudon hellyyden
sielussani... Minä näytin hänelle vuorostani sinun ja lastemme
kuvat ja hän katseli niitä liikuttuneena.
Kaikkialla ympärillämme näkyi miehiä, jotka liikutuksen valtaamina
puristivat toistensa kättä, kuului murteellista puheensorinaa —
ja hyvin he näkyivät toisiaan ymmärtävän. Eräs nuori meikäläinen
syleili nyyhkyttäen vanhaa vihollissotilasta — lieneekö tämä
muistuttanut ulkonäöltään hänen kuollutta isäänsä...?
Miltei kaikki antoivat pieniä lahjoja toisilleen. Me tosin emme
voineet antaa muuta kuin tupakkaa, mutta me saimme suklaata,
marmeladia, pieniä esineitä... Minunkin uusi ystäväni otti
taskustaan ison, hopeapaperiin käärityn suklaapalasen ja ojensi
sen minulle. Puoliväkisin sain hänet ottamaan siitä pienen osan
— ja minua hävetti, kun en voinut antaa hänelle muuta kuin vähän
tupakkaa...
Eräs nuori vihollisluutnantti ilmoitti meidän kielellämme, että
heidän täytyy ruveta hautaamaan kuolleitaan — ja aivan kuin
yhdestä suusta kuului meidän puoleltamme moniääninen huuto:
— Me autamme teitä!
He toivat lapioita ja paareja ja alkoivat heti kaivaa hautaa, ja me
rupesimme auttamaan kuolleitten kantamisessa.
Olimme jo tuoneet monta kuollutta ja yhden vaikeasti haavoittuneen,
kun lähenin yksin meidän piikkilankaesteitämme ja huomasin siellä
erään pitkän olennon miltei riippumassa piikkilangoissa...
Kylmä väristys puistatti ruumistani... Tämä oli minun
ampuma-aukkoni kohdalla ja — niin, minä tunsin hänet: minä olin
päivällä ampunut häntä...
Hän oli vielä aivan nuorukainen. Piikkilanka oli kiertynyt hänen
ranteensa ympärille, pitkät, terävät piikit olivat kokonaan
tunkeutuneet lihaan... Hänellä oli pehmeä, vaalea tukka ja kauniit
kasvot, ja kun minä vapisevin käsin koetin irroittaa häntä — hän
aukaisi siniset silmänsä...
Se oli minulle hirveä hetki — hän oli siis koko päivän kitunut
piikkilangoissa kuolevana... Hän ponnisteli kauan sanoakseen
jotakin, hänen leukansa vavahteli suonenvedonomaisesti — mutta
joka kerta kuului vain lyhyt korahdus ja veri pursui hänen
suustaan. Minun ampumani luoti oli lävistänyt hänen rintansa.
Silloin huomasin hänen toisessa kädessään rypistyneen, veren
tahraaman kirjeen ja hiukan tummia hiuksia — sidottuna punaisella
nauhalla. Viimeisillä voimillaan hän nosti kätensä ja painoi tuon
hiussuortuvan verisille huulilleen... Ja niinkuin se olisi antanut
hänelle voimaa, hän ojensi ne minulle — ja sitten minun vihdoinkin
onnistui kuulla hänen huuliltaan yksi ainoa, koriseva sana:
— Morsiamelleni...
Ojensin käteni, ottaakseni vastaan tuon surullisen lahjan, mutta
hänen jääkylmä kätensä oli jäykistyneenä puristunut niin lujaan
nyrkkiin, että minä vain suuresti ponnistaen sain sen auki.
Toivon, ettei minun enää koskaan tarvitsisi kokea mitään sellaista
— minä en kestäisi sitä toista kertaa. Minä vapisin aivan kuin
vilutautinen, vaikka hiki virtasi otsaltani. Tuntui aivan kuin
olisin tappanut oman poikani... Ja miksi, minkä tähden olin häntä
ampunut...? Polttava tuska kouristi sydäntäni ja minä olisin
tahtonut sovittaa jotenkin, jotenkin... Mutta mitään en voinut —
kaikki oli myöhäistä.
Ääni, jota en ensin tuntenut omakseni, kuului käheästi rukoilevan:
— Anna anteeksi, anteeksi, anteeksi...
Hänen kylmä, jäykkä kätensä vavahti kerran ja hänen rintansa
kohosi — niinkuin hän olisi koonnut ilmaa keuhkoihinsa sanoakseen
jotakin... Mutta hän ei voinut sanoa enää mitään — veri vain
tulvahti suusta... Ja hänen silmänsäkin olivat jo niin himmeät ja
ilmeettömät... Hän korahteli vain muutaman kerran — ja sitten hän
oli liikkumaton.
Katsoin häntä hetken ja sieluuni mateli outo vastustamaton kauhu...
Eräs vääpeli kirjoitti kirjaansa kaikkien kaatuneitten nimet ja
otti vastaan kotiinlähetettävät muistoesineet; hänelle annoin
kirjeen ja hiussuortuvan.
— Kas vain... ”Sulhanen” on kaatunut! sanoi vääpeli, katsellen
kuollutta. Sitten hän lisäsi hiljaa ja alakuloisesti:
— Poika parka ... mitähän äiti nyt sanoo...? Ja morsian...
Minusta tuntui, kuin olisi minua ruoskittu — ja minun täytyi taas
pyyhkiä hikeä otsaltani.
Suunnaton hauta oli valmis ja viholliset alkoivat latoa tovereitaan
sen pohjalle. Ja me seisoimme äänettöminä vieressä ja katselimme...
Liikkumattomat valonheittimet valaisivat niin kirkkaasti, että oli
aivan yhtä valoisaa kuin päivälläkin.
Miten monenlaisia ruumiita siinä olikaan! Jotkut näyttivät
ummistuneine silmineen enemmän nukkuvilta kuin kuolleilta — luoti
oli tappanut heidät silmänräpäyksessä. Toisten kasvot olivat
kokonaan vääristyneet ja he tuijottivat eteensä hirveine, pyöreine
silmineen kuin aaveet... Joidenkin ruumiit olivat koukistuneet
luonnottomasti ja heidän suunsa olivat kamalasti ammollaan aivan
kuin olisivat viimeiseksi kiljaisseet vihlovan huudon... Muutamien
kasvot olivat niin murskana, ettei heissä ollut enää mitään
inhimillistä — ja jotkut olivat kokonaan ilman päätä. Ja pari
kertaa kannettiin paareilla ja kaadettiin hautaan jotakin niin
muodotonta ja kauheata, että useat katsojat kääntyivät toisaalle
tai peittivät kädellään kasvonsa...
Niin — sinne heidät vain ladottiin... Kun yksi rivi oli täynnä,
ladottiin toinen päälle, aivan samalla tavalla kuin rannikoilla
suolataan kaloja. Minä huomasin joidenkin kantajien silmissä
kyyneleitä — lienevätkö kantaneet sinne veljiään, sukulaisiaan,
tai uskollisia tovereitaan...?
Mutta mitään he eivät sanoneet. Hiljaisuutta häiritsi vain erään
sotilaan ääni, kun hän laski kaatuneita sitä mukaa kuin heidät
hautaan laskettiin. Hänen yksitoikkoinen äänensä kuului, kunnes
kaikki, hiukan yli viisisataa miestä olivat haudassa. — Pahasti
haavoittuneet, kuolevat ja upseerien ruumiit oli viety pois heidän
ampumahaudoilleen.
Yhdessä me heidät sinne peitimme. Ja pian oli sillä paikalla vain
suuri, musta kumpu — niinkuin siihen olisi muokattu vain hyvä
puutarhamaa...
Eräs nuori luutnantti (ainoatakaan vanhempaa upseeria ei ollut
mukana) astui kummun ääreen, paljasti päänsä ja puhui jotakin
heidän kielellään. Lieneekö lukenut rukouksen, sitä en tiedä, mutta
kaikki me paljastimme päämme.
Pitkän aikaa seisoimme äänettöminä. Ympärillä vallitsi
kuolemanhiljaisuus. Vihdoin huudahti joku lujalla äänellä:
— Tänä yönä ja huomenna emme ammu toisiamme!
Ja tuo kolmituhantinen joukko huusi kuin yhdestä suusta:
— Emme! Emme!
Aamupuolella oli kaikki taas hiljaista. Valonheittimet oli
sammutettu kummaltakin puolelta. Kuu vain loisti harmaansinisellä
taivaalla. Sen kelmeässä valossa kiilsivät hopeisina
piikkilankaesteet — ja niiden välillä näkyi suuri, musta kumpu.
Vähitellen alkoi kuu himmetä ja itäiselle taivaanrannalle ilmestyi
kalpea, kellertävä kajastus: jouluaamu alkoi valjeta.”