IX.

Maisteri Tervo.

Koulusta keskipäivällä vapaaksi päästyään meni maisteri Tervo aina
silloille kävelemään. Siellä edestakaisin hän kuljeskeli ja kypsytteli
aatteita aivoissaan. Näillä uljailla jättiläissilloilla näki palasen
Suomen parhainta ja kauneinta luontoa. Tuolla ylhäällä poimutteli joki
sinisenä vesikäärmeenä ja lopulta piiloutui ruohoisiin rantoihinsa
metsän kainaloon. Tässä lähellä levitti se mahtavan vaahtoväylän, jossa
oli kolme pääkoskea ja niissä lukemattomat pienet kuohukorvat. Tuossa
vesimäessä, jossa suuri vuoksi heitti viimeisen paininsa, oli aina
nähtävänä luonnon jylhä leikki. Vesi riehuen ja tapellen vimmatulla
pärskeellä ja humulla lensi korkeissa kuohuissa ja syleksi rannoille
vaahtoaan. Siellä ja täällä pyöri se kauheissa häränsilmissä
iankaikkista piiritanssiaan tai viskasi louhikkoa vasten sapekkaan
halveksimisensa. Se oli aina levoton, aina kiihtynyt ja suurella
melulla merkitsi vastalauseensa ennenkuin antautui meren tasaiseen
avaraan syliin.

Tämä koski ja tämä joki kuljetteli Tervoa luoksensa kuin nuorta tyttöä
rakas lapsuuden koti. Sillä maisteri oli lähtöään vesikansaa ja tätä
kuohumaantietä oli hän monta kertaa ajanut tähän kaupunkiin, missä nyt
oli elämän työnsä alottanut. Hän oli ylimaan maaperästä irtirepäisty
tervamiehen poika, joka kun näille koskille tuli, tuli ikäänkuin
lähemmäksi elämänsä varhaisimpia muistoja. Kun hän katseensa tuonne
ylös joelle kohotti, kohotti hän sen samalla kohti omaa heimoaan ja
alkukotiaan.

Tällaiset riehuvat haukkuvat vesikoirat veden haltioituneessa helmassa
olivat hänen aikaisimman ikänsä parhaita leikkitovereita. Sillä kun hän
kynnelle kykeni, sai hänkin alkaa koskia sauvoa ja paltamoa
vitsaköydestä vetää. Ja koulussa ollessaan keväisin kotipuoleensa
palatessaan oli se matka sitä samaa tervamiehen ytimiin asti
vaivalloista koskia ylös nousemista. Silloin hän kouraantuntuvasti oppi
tietämään, että ei ole leikkiä ylimaanmiehen kaupunkimatka. Kun
kotipitäjän rantoja lähestyttiin, olivat kämmenet kipeitä käsniä
täynnä, sormet vereslihalla, vaikka käsissä soutaessa ja sauvoessa
olikin nahkakinttaat. Ja koko ruumis läpikipeä kuin rikollisella, joka
on saanut neljäkymmentä paria raippoja selkäänsä.

Mutta näiltä matkoilta hän sai luonteensa rautaisen sitkeyden.

Näitä kuohuja ja koko tätä samaa jokea ja vielä paljon sen ylempänäkin
olevia vesialueita oli hän sitten syksyisin alas viilettänyt, kun
takaisin kouluun palasi.

Hän tunsi ylimaan ja elämän siellä kuin viisi sormeaan. Hän tunsi tämän
joen lähteitä myöten. Hän ymmärsi tervamiehen sielun ja tiesi, että se
värähteli kipeistä tuskista. Nälkä ja vilu, sairaus ja taikausko, viina
ja huoruus loppumattoman raatamisen särpimenä oli siellä elämän
harvakuteisena kankaana, mikä peitti nuo kolottuja mäntyjä kasvavat
summattomat salot ja sinisiintoiset vaarat tervahaudan kisserässä
savussa.

Täällä silloilla muuten hiljaisessa yksinäisyydessä kävellessään —
sillä kaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tämän erinomaisen virvottavan ja
houkuttelevan kävelypaikan arvoa muulloin kuin jäidenlähdön aikana,
jolloin he perhekunnittain siellä saapastivat — huusi koski maisterin
korvaan: ”Tee työtä! Tee työtä! Älä väsy! Älä väsy!”

Ja työtä hän tahtoi tehdä. Ja oli jo tehnytkin. Jos hän jaksaisi riehua
työssä ja toimessa yöt päivät niinkuin tämä koski, niin ei hän lepäisi.
Työtä vaativatkin hänen rautaiset hermonsa, työtä hänen intohimoinen
verensä. Hänessä oli vielä alkuihmisen pilaantumaton tarmo ja tuore
voima. Hänen suonensa paisuivat nuortean ihon alla terveestä verestä ja
hänen leveät kätensä tapailivat aina jotain esinettä puristaakseen. Hän
kuin säteili liikaa voimaa. Sillä hän oli työinnon kirkastama
voimaihminen.

Siten sekä entisyys että nykyisyys veti häntä kosken pariin. Ja
avoveden aikana oli vielä kolmaskin vaikutin. Täällä koskella hän näki
sauvovia tervamiehiä.

Niitä hän nytkin silmillään sieltä etsi. Ja kas vain! Tuolla nousee
ylös kymmenkunta venettä. Ne ovat syksyn viimeisiä matkueita. Hän
ehättää lähemmäksi katsomaan, tuntisiko. Outoja ovat nimeltään. Mutta
koko olemukseltaan hänelle vanhoja tuttuja, niitä rakkaita ylimaan
kapeita ukkosia.

Tervo jää katsomaan sauvomista. Sauvain liikettä seuraa hän
persoonallisella mielihalulla. Ja hänestä tuntuu kuin hänen omat
kätensä siinä sauvoisivat, kuin hänen oma verensä noiden likaisissa
ruumiissa olisi matkalla ylimaahan ... lapsuuden kotiin. Synnyinseudun
runoa on hänelle noiden tervamiesten kapeissa paltamoissa, suurissa
tuohikonteissa ja koreissa pienissä matka-arkuissa. Nuo ohutpukuiset
miehet tervaruskeine ihoineen ovat hänen veljiään ja nuo korearöijyiset
naiset leveine rumine kasvoineen hänen sisariaan.

Näkymätön voima on viskata levätin hänen hartioiltaan ja näkymättömät
kädet ovat laskea hänet tuonne pitkään veneeseen sauvomaan ja
ponnistamaan, ponnistamaan munaskuihin asti, niin että veri käsistä
kihoisi. Silloin hän olisi taas tervamies, heimonsa kanssa samaa luuta
ja lihaa.

Mutta eikö hän nytkin sitä ole? Tämä levätti hänen hartioillaan ja tämä
syysauringossa kiiltelevä korkea silkkihattu hänen päässään ovat vain
kulttuurin ulkonaisia merkkejä, jotka eivät millään tavalla erota hänen
sydäntään niistä siellä alhaalla veneessä. Näitä hän kantaa siksi, että
on sivistynyt ja että tahtoo ulkonaisestikin kaupungin porvarein hänet
siksi tunnustavan. Ja siksikin, että paremmin ruotsalaisestakin
ryhmästä saisi oppilaita puolelleen.

— Tervakansa! Ole huoletta, minä olen kokonaan sinun. Tässä puvussani
ja nykyisessä asemassani voin enemmän hyväksenne. Ylimaa on täynnä
teitä sauvovia, vaikka minä täällä alamaassa kirjoitankin nousevan
aikanne vapauskirjelmän, puhuu Tervo itsekseen alas tuonne koskelle
kuin lohdutukseksi noille sauvoville, jotka suinkaan eivät häntä kuule.

Mutta voimakkaasti tuntevan miehen mieliala se näin itsestään sanoiksi
purkaupi.

Hän nojaupi sillan kaidepuuhun ja siihen unohtuu sauvomista ihailemaan.
Hän nauttii sen näkemisestä kuin äiti katsoessaan lastensa leikkivän
sitä samaa leikkiä, jota hän itsekin lapsena leikki. Miten nokkelasti
nuo miehet kuten oikea koskimies sauvoimiaan heittävät!

Tervon ruumis nytkähtelee siinä nojatessaan sauvojien liikkeiden
mukana. Hänen jäsenensä kertovat sauvojien jäsenten liikkeet.

Kuinka varmasti he kireässä koskessa ymmärtävät puukankensa iskeä
oikeaan paikkaan, jotta pitkän-pitkä vene suorana nousee ylös
aallokkoa! Ja kun he ponnistavat sauvaansa nojaten ja leväten koko
painollaan sen päällä kuitenkin säilyttäen oikean tasapainon, jotta
eivät silmälleen lennä, ovat he kuin kreikkalaisia painijoita
kilpa-arenalla. Heidän laihat, mutta jäntevät vartalonsa ottavat
silloin pyöreät asennot ja suonet heidän ruumiissaan pullistuvat kuin
painiotteessa. Tuon sauvovan tervamiehen asento kelpaisi malliksi
vaikka ensi luokan kuvanveistäjälle, miettii Tervo.

— Tuossa ... juuri tuossa on plastiikkaa, huudahtaa hän heitä
katsoessaan.

Taas hän uudelleen vaipuu katsomaan ja ihastelee:

— Kovat ovat tervamiehen kourat ja leveät ylimaan miehen kämmenet.
Niissä on sauvoin lujemmassa punerruksessa kuin keihäs karhuntappajan
näpeissä.

Nyt pääsevät veneet kivilaiturille, jolle nousee mies kustakin veneestä
vetämään. Vitsaköydessä yli olkansa niin kumarassa, että nenä on
melkein saappaiden kärjessä, pitkin kivilaituria riuhtoo tuo sitkeä
luinen olento kosken äkäisissä korvissa ylös paltamoaan. Toiset
veneestä sauvoimillaan ulostavat laiturista. Hidasta se on kulku, sillä
koski kyllä jaksaa vetää kissanhäntää täysienkin miesten kanssa.
Tällaista urheilua kestää aika ajottain päivämääriä.

— Tuo on työtä, jonka rinnalla peltomiehen ylistelty kivien
vääntäminen tai savipeltojensa ojien lapioiminen on vain leikinlaskua.
Pah! Tuossa menisi jo jonkun toisen niskat nurin, hymähtää Tervo.

Mutta hänelle tämä kaikki on niin vanhaa ja niin tuttua. Juuri noin se
hänkin sauvoi ... noin vitsavaulasta tempoi.

Ja vielä nytkin kuohahtavat veret saada sitä samaa tehdä. Sillä siinä
on niin ... niin monta nuoruuden rakasta muistoa tuossa samaisessa
jokimatkassa. Ja hän onkin kuin kovasti ottelevasta koskesta syntynyt
ja noilla kivipaasilla, joita nyt kylmät syksyiset vedet huuhtelevat,
ensimäiset unensa nukkunut. Hän on tuulen tuttu, viiman virpoma.
Syntymäseutu häneen painoi omat merkkinsä.

Mutta sentäänkin auringon kultaamat haukkuvat vesikoirat ja syleksivät
vesikissat kosken haltioituneella helmalla ovat Tervon silmissä
ihanimmat nähdä. Niidenpä rinnalla muu on kovin kilttiä.

Siltojen toisella puolella siellä alhaalla saarien takana näkyvää merta
ei maisteri juuri ole huvitettu katselemaan. Se on tuolla alapuolella
eikä ikäänkuin kuulukaan hänelle. Se on ventovieras ja sen
yhtämittainen lakeus väsyttää häntä. Hänen silmänsä on tottunut
kiivaaseen koskeen ja korkeihin vaaroihin. Mutta meri — se on tasainen
kuin mihinkään haluton mieli. Olkoon! Maisteri ei halajakaan sen
tuttavuuteen eikä sen mielialoja tutkia.

Ja siksikin maisteri ei liioin tahdo merta ihailla, kun hän tietää,
että sen toisella rannalla on — Ruotsi! Oli pikkumaista vihata outoa
maata ja outoa kansaa. Mutta ihmismieli on nyt sellainen. Niinpä pieni
viaton sana ”ruotsi” aina näykki maisterin hermoja. Ja niin rautaisia
hermoja!

Sillä se sana toi hänelle mieleen niin paljon katkeraa ja kauheaa. Se
samainen pani hänen, sinervän salon ja leikkivän kosken, korkean vaaran
ja vapaan erämaan pojan ympärille kuin puristavan rautavyön, mikä
kidutti ja ahdisti häntä silloin kun hän tässä kaupungissa koulua kävi.

Hän pääsi suorastaan koulun kolmannelle luokalle, sillä joitakin
aineita opetettiin toki suomeksikin. Ja hän oli jo niin vanha! ”Kyllä
tuollainen karhu jaksaa pinnistää”, oli Heideman sanonut ja
valtioneuvos oli vaatinut häntä kohta kolmannelle luokalle, kotipitäjän
pappi kun oli antanut yksityistä opetusta. Mutta silloin se kiusa
ruotsinkielen kanssa alkoi. Ja toinen kiusa oli noista ruotsalaisista
herraspojista, koulutovereista, jotka yhtenä laumana aina hänen
päällensä hyökkäsivät. Hän ensin näytti niille puukkoaan kuin
valtioneuvoksen ”Castor” koiralle, sillä se oli hänellä nivusilla
tuppivyössä todellisen tervamiehen tapaan. Mutta rehtori Heideman otti
sen häneltä pois. Ja nyt oli hän aseeton kiusaajiinsa nähden. Leveät ja
luiset nyrkkinsä hän nyt julmana iski niihin, sai jälki-istuntoa, sai
karsseria, mutta iski kuitenkin. Sillä ne vietävän nallikat, ne hienot
polvihousuniekat ja samettipusero-herraspojat eivät herjenneet häntä
kiusaamasta. Ne olivat aina ahdistamassa kuin sääskiparvi kesäkuumalla
ylimaassa. Aina ja joka paikassa vastuksena. Istui hän tikapuilla
koulun pihalla, ne takaa pistivät neulalla. Astui hän kadulla, ne
huutelivat hänelle ”tervaruotsia”, jolla nimellä ne hänen puhettaan
heidän ihanalla kielellään kutsuivat. Hän kun oli niin kovin kankea ja
kömpelö oikeata ruotsia ääntämään.

— Huru moor Tervo i taa? huudettiin hänelle joka aamu tervehdykseksi.
Ja sitten:

— Tu ska int inpilla tei som en herrekosse.

Se oli sitä heidän ”tervaruotsia”, jolla he häntä matkivat. Julmasti he
häntä kiusasivat.

Ja hänellä itsellään oli myös paha luonto. Ei hän antanut perään, ei
koskaan. Löi takaisin, löi verille asti. Ell’ei valtioneuvos olisi
häntä puoltanut, olisivat opettajatkin potkaisseet hänet
jättiläispotkulla yli koulun aidan.

Sillä kyllä nekin osasivat häntä poloista kiusata ... kiusata...

Ei kukaan muu häntä suosiollisesti kohdellut kuin valtioneuvos. Muut
pilkkasivat, pieksivät. Valtioneuvoksella oli aina ylimaankin pojalle
joku ystävällinen kehottava sana.

Kovalle otti se koulu vieraan kielen rautavöissä ... kovalle!

Maisteri teki vielä silloilla pari kierrosta. Sillä koulutalo, jossa
hän opetti ja jossa alkava suomenkielinen lyseo vuokralaisena asusti,
oli ränstynyt, omiin seiniin uppoamaisillaan oleva yksikerroksinen
puutalo, mistä väliseiniä pois sahaamalla oli tehty luokkahuoneita,
mutta katot jääneet entiseen mataluuteensa, joten ilmaa oli sen verran,
ettei juuri tukehduttu. Siellä kirkon naapurina se säälittävässä
vaatimattomuudessaan kyhjötti kaupungin ruotsikkojen kiroamana. Mutta
jokin syvä sielullinen riemu kirkasti aina Tervon noissa tuvissa
molemmin puolin porttia opettaessaan ja se riemu syntyi siitä, että hän
sai suomeksi opettaa suomalaisia lapsia.

Kun hän nyt palasi asuntoonsa, istui hän kirjoittamaan ”Salamaan”.
Sillä sen oli määrä tästä viikosta lähtien alkaa säännöllisesti
ilmestyä.

Snellmanin kipsinen rintakuva on hänen työpöytänsä sivulla.

Mistä hän nyt ”pääkirjoituksen” laatisi?

Tervon aivot työskentelivät hitaasti ja raskas oli hänellä
ajatuksenjuoksu.

Hän asetti sormen nenälleen, miettii ja miettii...

— Oikein!

Hän kirjoittaa nytkin tervakaupasta. Tuo esille sen huutavat
vääryydet, miten porvari maksaa ylimaan isännälle vain pienen
murto-osan siitä hinnasta, minkä hän itse ulkomaalla saapi. Ja miten
tätäkään hintaa ei anneta puhtaassa rahassa, vaan jauhossa, suolassa ja
vaaterihkamassa.

Paljonko porvari itse ulkomailla sai, ei maisteri suinkaan niin
numerolleen tiennyt. Mutta epäkohtia paljastavan sanomalehtimiehen
parhaimpia taitoja on liioittelu. Siten ikäänkuin viekotellaan
vastustaja näyttämään korttinsa. Olihan porvareilla tilaisuus
”Österbottenissa” hänen kirjoitukseensa vastata ja tuoda esille
todelliset numerot, lohdutteli maisterikin itseään. Sitenpä hän pääsee
kurkistamaan patruunien kirjanpitoon. Ja on takatietä sukeltanut
pääasiaan.

Mutta ett’ei hän vain tuulta hosunut kireästikin kirjoittaessaan,
sitähän varmasti vakuuttivat ne ”Brasilian aarteet”, joita tämän
kaupungin terva- ja puukauppiaat olivat itselleen koonneet juuri näillä
ylimaan tuotteilla.

Taas tuo jälkimäinen momentti oli tinkimättömän tosi. Tervakauppiaan
jauholla ja suolalla oli hänkin monet herranvuodet elänyt ja sen
samaisen vaaterihkamissa lapsenruumistaan peitellyt. Ja etukäteen ne
verisessä puutteessa piti ottaa ja vakuudeksi tiukka paperi antaa, että
kesän tullen niin ja niin paljon tervaa maksuksi tuodaan. Kauppias
yksinään teki ehdot ja kirjoitti kauppasopimuksen. Ylimaan isäntä vain
kankeilla vapisevilla sormillaan piirsi puumerkkinsä alle. Ei tervamies
osannut kirjoituksia lukea eikä liioin ymmärtääkään. Porvari kirjoitti
mitä tahtoi ja herkkäuskoinen luonnonlapsi luotti pyhästi ”konsulin” ja
”patruunin” papereihin. Jos lopulta koko tila ja eläminen hukkui niihin
porvarin papereihin, ajatteli lapsekas perheenisä: ”Niinkö paljon sitä
jo tuli otetuksi?” Ja vain surullisesti hymähti kuin omalle
kykenemättömyydelleen osata oikein järjestää talouttaan. Näillä
kokemuksilla hän painui uusille valloitusretkille ylimaan
loppumattomiin korpikyliin, kunnes taas teki uuden haaksirikon toisen
porvarin papereissa.

Näin tiesi Tervo eletyksi siellä tervamaassa jo miespolvia. Juuri
tuollaisen haaksirikon oli Tervonkin isä tehnyt lääninsihteeri
Nicanderin papereissa. Häneltä oli mennyt maat ja mannut. Mutta kun hän
oli kivulloinen miesrukka, ei hän jaksanut sonnustautua siitä
tapaturmasta, vaan jäi loppuikänsä suuren joukkonsa kanssa
vaivaishoitoon. Nyt hän oli jo kuollut.

Pitäisi saada naseva rubriikki kirjoitukselle, miettii maisteri. Ja
samalla kansan mieleen helposti menevä kuin terva puuhun. Panisiko:
”Suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan?” Ei sovi sekään. On
liika monikäsitteinen. Mutta tämä: ”Sinne vaaja vaipuu, kunne kurikka
vaatii!”

Sopii!

Maisteri ryhtyy kirjoittamaan. Hän kirjoittaa ja pyyhkii ... pyyhkii ja
kirjoittaa. On senkin seitsemän kovaa osata kirjoittaa niin
helppotajuisesti, että rahvas tuntee sen omakseen. Ja ell’ ”Salama”
ensi puheistaan lähtien vie kansaa mukanaan, ovat sen päivät laihat
kuin nälkäisen. Sopivat sanat ... sopivat käänteet ... mutta
viivoittimen suora loogillisuus. Sellaista ymmärtää rahvas.

Sen tiesi jo Gregorius Suuri kirjoittaessaan ”Synnintunnustuksensa”.

Maisteri lukee sen itsekseen saadakseen kiinni rahvaanomaisesta
tyylistä.

Mutta siinä on tuo kirkollinen sävy, joka ei mukau
sanomalehtiartikkeliin. Vienon huumorin pitäisi kaikki suolata.
Sille se kansa on perso.

Maisteri katsoo Snellman-bystiin.

Se mies ymmärsi myös aina etsiä oikeat sanat. Maisteri hakee esille
”Maamiehen”. Ja hukkuu sen verrattomaan sanontatapaan.

— Niin sitä pitää rahvaalle henkistä ravintoa kypsyttää!

Jo löytää maisteri sen oikean tyylin, mitä nyt tarvitaan. Sanat
pirahtelevat paperille hedelmöittävinä kuin suuret täysinäiset
vesinopat viikkokautisten poutien perästä kukanlehdille. Ajatus saa
siivet, mielikuvitus irtaupi henkevänä lentoon, lause ajaa lausetta
täynnä syvän säälin kultakuormia. Hän nauraa ... hän ivaa ... tekee
suuren traagillisen käänteen ... valelee sekaan vienoa virsikirjan
mielialaa ... ja nyt iskee kuin moukarilla uhriaan sitä ennen sitä
naskalilla pisteltyään...

Maisteri innosta kuumenee ... kasvot punoittavat ... aivoissa
leiskaa kuin palava rovio ... ja käsi hiukan vapisee sisäisestä
liikutuksesta ... tästä hedelmällisestä luomisinnosta.

Sillä hän veressään tuntee, että se on juuri tuo kotoinen rahvas, joka
nyt hänen suullaan puhuu. Hän on vain valittu ase, vaikkapa sitten se
aasinleukaluu, jolla kansa lyö satavuotista nylkijäänsä.

Ylimaan kansan paljon kärsinyt, kuuma, värähtelevä sydänveri tällä
hetkellä valuu hänen kynänsä läpi huutamaan kuin Aapelin veri kostoa
murhaajalleen.

Sillä siellä on murhattu. Monta pientä lasta on kuollut suoranaiseen
nälkään, monta vapisevaa vanhusta kaatunut seisovalta jalalta
puutteesta hautaan, puhumattakaan niistä lukemattomista uhreista, jotka
nääntyivät vuosimittaisissa kärsimyksissä.

Luomisen ilo maisterin rinnan laajentaa ja hän jää syvässä
sielullisessa taiteilijahekumassa, minkä hetken tuotteliaisuus hänessä
synnyttää, tuijottamaan Snellmanin suureen kipsiseen rintakuvaan ...
kuin kiitollisuudesta.

Se oli sittenkin hän, joka hänelle antoi sanat kynän kärkeen.

Tervo sytyttää sikarin ja nauttii omista käsialoistaan.