15.

Kaarina oli tuntenut tarvetta puolustaa heitä. Miksi? Vaikkeivät he
hänestä vähääkään välittäneet. Vaikkeivät he hänelle mitään puhuneet,
eivätkä seuraansa kutsuneet, ja pitivät häntä samanlaisena kuin muita.
Mutta kun hän kuuli heitä moitittavan, niin oli hänen aina vaikea olla.

Hän olisi niin mielellään tahtonut kuulla, mitä he puhuvat. Hän olisi
tahtonut sanoa heille, ettei hän ole heitä kohtaan samalla kannalla
kuin muut. Hänestä näytti usein, että Antero katseli häntä surkutellen
ja säälien, niinkuin olisi ajatellut: voi sinuakin! — Vai eikö hän
hänestä ehkä senkään vertaa välitä?

Kerran oli hän istunut Helanderin Marian kanssa samassa penkissä.
Kirkon ovella hän oli sanonut Marialle: ”Kyllä me täällä maailmassa
oikeastaan hyvin vähän elämme ja ajattelemme ja teemme niinkuin meidän
oikeastaan pitäisi.” Maria oli katsonut häneen kuin hämmästyen. Mutta
ei hän nähtävästi ollut siitä kenellekään kertonut. Jos ei olisi
tahtonut pahoittaa isän ja äidin mieltä, olisi hän Laurin ja Anteron
kanssa mennyt Honkaniemeen. Mutta kun Hanna tulee, niin hänen kanssaan
hän menee.

Oliko Antero ehkä huomannut, että hän on heidän puolellaan, ja nyt ehkä
halveksii häntä siitä, ettei hän uskalla sitä osoittaa? Mutta olihan
hän nyt puolustanut heitä mamman edessä! Ja nyt tunsi hän olevansa
ikäänkuin lähempänä heitä.

Kuullessaan heidän puhelevan tai lukevan oli hän usein näinikään
tarttunut ovenripaan mennäkseen sisään. Jos olisi saanut istua
ovensuussa tai jossain nurkassa heidän tietämättään ja näkemättään.
Ainoastaan kerran oli hän kangasta luodessaan ollut täällä pitemmän
aikaa, mutta ei ollut paljoakaan kuullut, kun rullat surisivat ja
luomapuut natisivat ja he, ehkä vielä tahallaan, puhuivat hiljaa. Hän
oli noutanut ja tuonut heille kahvia ja istuutunut tuohon Laurin pöydän
päähän. — ”Mikä kirja se on, jota sinä luet?” oli hän kysynyt. — ”Et
taida sinä tämmöisistä kirjoista välittää.” — ”Miksi sinä niin sanot?”
oli Hagman sanonut, vähän moittien. Mutta ei hänkään sitten sanonut,
mikä kirja se oli.

Oli jo melkein pimeä tuvassa. Isosta uunista tulvahti vastaan suloista
lämmintä. Anteron pöydältä karsinaikkunan alta paistoi valkeata
paperia. Kaarina sytytti kynttilän. Pöydällä oli raamattu. Sen sisässä
oli kannen ja viimeisen lehden välissä vihkonen. Kaarina istuutui
tuolille, varovasti ja kunnioittavasti sen kulmalle. Hänen sydäntään
kouristi ja hengitys hänen rinnassaan vapisi. Vihkon kanteen oli
kirjoitettu: ”Jatkoa päiväkirjaan.” Kaarina ei voinut sitä sulkea, kun
oli kerran sen avannut. Unohtaen mitä varten oli tullut, hän luki:

                                                  ⸻

Yhä enemmän täyttää rauha rintani. Joka päivä antaa Jumala minun tulla
yhä lähemmäksi itseänsä. Tunnen kaikessa hänen persoonallisen
läsnäolonsa. Nyt vasta on minusta kuin hän minua kädestä pitäen
johtaisi. Mistä minä sen tunnen? Minä tunnen sen siitä, että kaikkein
pienimmässäkin kysyn itseltäni: onko oikein niin? Enhän aina saa selvää
vastausta, mutta minä teen niinkuin luulisin Jumalan vastaavan, jos
hän alentuisi luokseni. No niin, sehän on omatunto — se vanha. Mutta kun
se ennen oli kuin syyttäjä, on se nyt kuin ystävä, ankara tosin, mutta
ystävä kuitenkin. Se ei masenna eikä murjo, vaan se auttaa ja ohjaa.

Mutta välistä on niinkuin saisin vastauksen suoraan Jumalalta. Vastaus
tulee niin yht’äkkiä, niin välittömästi ja varmasti, kuin salama
iskisi. ”Onko minun luovuttava kaikesta ja seurattava Sinua?” — ”On!” —
Eikä pienintä epäilystäkään, ei tinkimistä hiuskarvan vertaa!

En tahtoisi tuomita entisyyttäni, s.o. sen niin sanottuja ”hyviä
harrastuksia”, en alentaa niiden ”jalojen aatteiden” arvoa, jotka minua
ennen elähyttivät. En sitä teekään, enkä ole saanut siihen mitään
käskyä. Mutta en saa minä niitä nostetuksikaan siitä, mihin putosivat.
En ole saanut käskyä enkä kehoitusta siihenkään. Saavat olla minulta
siinä, mihin minulta jäivät. Ehkei ollut niiden syy, vaan minun, etten
niiden avulla päässyt mihinkään tulokseen tehtävistäni, mihinkään
selvyyteen päämäärästäni. Myönnän sentähden kernaasti, että ne voivat
muille olla heidän elämänsä sisältönä ja sen voimana — jopa heidän
persoonalliseen onneensakin.

Mutta niinkuin jo kerran olen kirjoittanut, minulle ne eivät voi antaa
mitään sisällistä tyydytystä.

                                                  ⸻

Kuinka äärettömästi voi ihminen erehtyä ihmisestä, jota katsoo
ennakkoluulojensa silmillä, jota kohtaan ei ole suosiollinen siitä
syystä, että hän vastustaa omia aatteitamme, loukkaa mielitekojamme!
Kun viime kesänä näin tuon Helanderin ruokapöydässä äänetönnä ja
ankarana — minäkin melkein vihasin häntä niinkuin Lauri. Hänen saarnansa
juhannuksena oli minusta kaikkein ahtainta, typerintä, ahdasmielisintä.
Nyt kun olen oppinut tuntemaan hänet ja nähnyt, minkä totuuden hän
omistaa, on hän minusta ei ainoastaan papin esikuva, vaan myöskin
ihmisen. Hän on kyllä peloton, itsetietoinen ja ankara eikä haikaile
julistaa totuutta kärsimystenkin uhalla, mutta samalla hän on hyvä,
lempeä ja jalo mies. Minä luulin, että hän vain tuomitsee ja vihaa eikä
rakasta, ja sentähden ei minulla ollut halua mennä hänen luokseen.
Hänen olentonsa pääominaisuus on kuitenkin hellyys ja hyvyys. Mitä
kaikkea hän tekeekään onnettomien hyväksi! Rakkaus kansaan on hänessä
elävä voima eikä puheenparsi. Eikä se ole yleistä, ylimalkaista, vaan
yksityiskohtaista, kohdistunutta jokaiseen ja kehen tahansa. — On suuri
ja huimaava tuo hänen aatteensa, että koko Suomen kansa on ensin
saatava herätetyksi ja sitten vapautetuksi, ja hänen uskonsa, että niin
on tapahtuva, että se on toteutuva. ”Menkää kaikkeen maailmaan
j.n.e.” Jotain semmoista lienee ollut apostolien usko tehtäväänsä.
Jotain semmoista suurten reformaattorien. Se ei ole vain hänen
aatteensa, vaan näkyy olevan kaikkien herännäispappien. Minä ymmärrän
hänet varsinkin, kun muistan omaa renessanssiaatettani ja kuinka sen
kävi. Mikä juureton teoria, mikä ilmassa häilyvä haave tämän
todellisuuden rinnalla!

                                                  ⸻

Miksi et kestänyt koetustasi, aateparkani? Siksi, että tulit ulkoa, et
sisältä, olit opittua, et elettyä.

Olenko minä saava mitään aikaan tämän uudenkaan asian hyväksi?
Apostoli, profeetta! — minä? Elä kuvittelekaan, mies parka. Seis! Nyt
sinä taas hetken kuvittelit itseäsi ”suureksi mieheksi.” Vanhaa
hapatusta. Hyvä, että siltä pään musersit, Samalla kun se sitä nosti.
Muserra vastakin! Pidä aina kengänkorkosi sitä varten varalla!

                                                  ⸻

Tuskinpa lienee eikä olekaan kauniimpaa ja ylevämpää tointa, kuin on
papin toimi. Pappi on, silloin kun hän on se, mikä hänen tulee olla,
muinaisajan patriarkan kaltainen, jota hänen seurakuntansa kunnioittaa
niinkuin isää lapset ja talonväki. Hän johtaa heidän pienimpiäkin
askeleitaan elämän tiellä. — Minut valtaa hillitön riemun, onnen ja
tyydytyksen tunne, kun ajattelen, että minäkin kerran voisin täyttää
tämän tehtävän vaikka vain kuinka pienessä piirissä, jossain maan
etäisessä kolkassa, jonne turmelus ei vielä ole juurtunut ja jossa elää
autuutensa asiata harrastava rahvas. En minä ehkä kelpaa herättäjäksi,
— niinkuin Lauri, jolla on tulisella luonnollaan ja tarmollaan siihen
edellytyksiä, — mutta ehkä kuitenkin säilyttäjäksi, ylläpitäjäksi,
vaalijaksi, temppelin vahdiksi. En voi sytyttää, mutta ehkä sentään
voisin hoitaa tulta sammumasta. Mikä ilo ja autuus vuodattaa
kuulijainsa sieluihin iankaikkisuuden, jumalallisuuden taivaallista
innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa; kostuttaa kuivaa maata Herran
viinimäessä!

Ja ajatella, että minulla olisi vierelläni, kanssani toinen, jota
elähyttäisi sama harrastus. Joka seuraisi minua erämaahani ja siellä
jakaisi kanssani kaikki virkani vaikeudet ja kantaisi kärsimykset
rakkaudesta minuun ja rakkaudesta siihen asiaan, jota ajan.

Minulla oli se haave — toisessa tarkoituksessa, toista aatetta
ajaakseni — mutta en minä sitä nyt enää kaipaa. Se ei ole minusta enää
välttämätöntä. Kiitän Sinua, Jumalani, että vapahdit minut hänestä —
etkä vain hänestä, vaan halusta häneen ja kaikkeen hänenlaiseensa,
haaveesta tämän unelman toteuttamiseen yleensä. Elä saata minua enää
samaan kiusaukseen, elä anna minun soeta niin, että minä sellaisista
vaikuttimista kuin suomalaisuutta ehkä osaksi harrastin ja joka
harrastus haihtui jo osaksi silloin kun kadotin X:n — harrastaisin vielä
tätäkin. En pyydä Sinulta rakastavaista olentoa ehtona, en oikeutena,
en välttämättömyytenä, mutta jos armosta sen minulle kerran suot, kun
en sitä enää osaa odottaakaan, ikäänkuin pienenä palkkiona, jos ja
sitten kun katsot minun sen ansainneeni, niin kiitän minä Sinua siitä.

                                                  ⸻

Kas, nythän voin puhua Jumalalle kuin isälle. Niin isälle ja Isälle!
Elä pahastu, Jumala, että kun minä Sinua ajattelen, oikein läheisesti
ja lämpimästi, niin tulee eteeni isäni kuva, varsinkin hänen korkea
otsansa ja suuret silmänsä. Niin kai ne katoliset ja muut ovat saaneet
itselleen pyhimyksensä. Mutta on tässä ero. Ne tulevat kuvistaan
Jumalaan (jos ollenkaan tulevat), minä tulen Jumalasta kuvaan, mutta
minä en palvele kuvaa.

En muuten oikein ymmärrä, miksi protestanttinen kirkko sellaisella
vihalla ja ylenkatseella tuomitsee katolista selibaattia. Papin, tuon
Jumalan erityiseksi palvelijakseen kutsuman, korkein perikuva on
kuitenkin se, joka ei ole sidottu ei vaimoon, ei lapsiin, ei
perheeseen. Tuosta ihanteesta luopuminen on ehkä pohjaltaan tapahtunut
vain ihmisten heikkouden tähden. Paavalin ihanne se oli. Hän sen
toteutti, Kristus sen toteutti, joskaan ei sitä vaatinut muilta. Monet
pyhät miehet ovat sen toteuttaneet. Sellaisen täytyy voittaa vieteistä
voimakkain, repiä lihan rikkaruoho joko juuriaan myöten tai ainakin
leikata se poikki jokapäiväisen itsensä voittamisen ja itsensä
hillitsemisen veitsellä. Ainoastaan semmoinen voi kyllin kypsyä
tehtäväänsä, suorittaa sen jakamattomalla voimallaan.

                                                  ⸻

Rakkauden henkinen puoli ei tarvitse tullakseen tyydytetyksi lihan
tyydytystä. Henkinen rakkaus mahtuu ystävyyden puitteisiin. Ystävyyden
liekki on pyhempi ja suloisempi kuin rakkauden, niinkuin pohjolan
viileä kesäyö on ihanampi kuin etelän hehkuva yö.

Ihminen tuntee aina itsessään ystävän tarvetta, hänen sielunsa
harhailee aina, etsien jotain hengenheimolaista saadakseen hänen
helmaansa vuodattaa sydämensä sanattomat liekit, sen tulkitsemattomat
tunteet.

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jota voisin rakastaa ja
samalla ihailla, johon täydellisesti luottaa. Lauri on ystäväni, meillä
on yhteinen asia, mutta luonteemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Hän
on muuten niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Ehkä tulee se
siitäkin, että hän on minua nuorempi. Helanderia minä ihailen ja
kunnioitan, mutta me emme kuitenkaan ole samassa vireessä.

                                                  ⸻

Mahtanee olla ihanaa levätä ystävän rinnoilla. Mahtoi olla ihanaa
Johanneksen levätä Jeesuksen rinnoilla, josta pyhyys valui ja puhdisti
sydämen. Olen levännyt minäkin rukouksessa hänen rinnoillaan.
Yliluonnollinen rauha kietoi minua, ja kyynel puristui silmästäni.
Sellaisina hetkinä huomaamme selvimmin, kuinka äärettömästi paljon
vähäpätöisempi maailma on meille iloineen ja riemuineen verrattuna
taivaalliseen autuuteen — tekisi melkein mieleni kuolla silloin,
saadakseni juoda valon lähteestä.

                                                  ⸻

Kerran, eikä niin kauan sitten, luulin minä tulevani runoilijaksi. Se
oli korkeinta, mitä voin ajatella. Se oli kaikkien unelmieni määrä.

Mutta runous on hienoa myrkkyä hengellemme. Se pyrkii viemään pois
todellisuudesta, luomaan valetunteita. Kun on saanut jalon aatteen
paperille, ei sitä enää ole tarve toteuttaa, vaan jättää sen muiden
toteutettavaksi. Ei ole mitään muuta puhdasta runoutta kuin Davidin
Psalmit ja Jeremiaan valitusvirret. Runouden tulee olla hartauden
ilmaus. Aina olen minä mitä suurimmalla innolla ja ihastuksella lukenut
sekä vanhoja että uusia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heidän
teoksessaan ole löytänyt ”kristillistä” runoutta. Runous on aina
tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei
koskaan uskon ja hengen elämää. Se elää nyt niinkuin ainakin
pakanallista elämää, hengittää pakanallista ilmaa, tietämättä mitään
hengen elämästä, kääntymisestä, uudestisyntymisestä, uskosta.

En ymmärrä, kuinka minä Kalevalasta olen voinut löytää mitään
eetillistä sisältöä. Kullervo haki sovitusta kuolemasta, ei uudesta
elämästä, kysyi neuvoa miekaltaan eikä ristiltä. Taistelu Väinämöisen
ja Marjatan pojan välillä oli vain taistelua vallasta. Kalevala on
kyllä kaunis, mutta pakanallisesti, ei kristillisesti kaunis.

Mutta eikö voisi ehkä kristillistä runoutta syntyä, meilläkin,
niinkuin Palestiinassa. Ja jos minä osaisin ylevään muotoon pukea
kaikki ne suuret ja ihanat tunteet ja aatteet, joita kristinusko on
minussa herättänyt, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Jos voisi,
niinkuin raamattu, esittää Israelin kansan kasvatuksen uskonnolliseksi
kansaksi, esittää Suomen kansan samanlaisen kehityksen, aina suurempaan
henkiseen selvyyteen, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Eikö se
herättäisi ja edistäisi todellisesti kristillistä elämää? Mutta
niinkuin nyt on, niin ei runous, ei paraskaan, sitä tee. Se kietoo
ihmisen valheensa hienoon huntuun ja nukuttaa meitä keinotekoisten
tunteiden uuvuttavaan uneen. Se myrkyttää sisimmän olemuksemme
kuvauksillaan maallisen rakkauden tenhosta, jonka se asettaa ihmisen
korkeimmaksi saavuttamisen pyrinnöksi. Se ei muista korkeinta käskyä
Jumalan laissa: ”Sinun pitää rakastaman Herraa sinun
kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikesta
mielestäsi.”

                                                  ⸻

Oi, anna minulle käteeni pyhä lippusi! Tahtoisin kulkea kuin profeetta
tämän kansan keskellä ja kehoittaa ja innostuttaa heitä nostamaan
silmänsä yhteistä taivaallista isänmaatamme kohtaan alhaisesta
maantomusta, jokapäiväisistä pikkuhuolistamme, turhista iloistamme,
maallisista harrastuksistamme ja kurjasta arkielämästämme. Ja kun minä
olen saanut todistaa ihmisille Sinusta, oo Herra, ja julistaa heille
sieluni näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen ja uskoa
henkeni Sinun haltuusi! Silloin tulevat synkät aavistukset
kirkastumaan, ja taivaallinen rauha on täytetty.

                                                  ⸻

Oi Jumalani, varjele sydämeni tämän maailman pahuudelta! Olethan itse
sanonut: haurasta ruokoa en tahdo katkaista ja läähättävätä liekkiä en
tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se omaasi vastaan, että
ylevä rauha ja pyhä tuli sitä lämmittäisi! Vapahtajani, ikävöityni,
autuuteni, lankea suuren Isän eteen ja hänen jalkojensa juureen ja
rukoile minun puolestani.

                                                  ⸻

Kun Kaarina oli lukenut loppuun vihon, suli hänen sydämensä suloiseen
ihastukseen. Hän tunsi löytäneensä onnensa, jota oli etsinyt. Hän
tunsi, että hänen elämänsä suunta oli ainiaaksi määrätty.

— Minä rakastan häntä, mutta olen oleva onnellinen, vaikkei hän minua
koskaan rakastaisi. Minä seuraan häntä kaukaa, ja jos en voi auttaa
häntä hänen työssään, niin teen minä omalla tahollani, mitä hän
omallaan. Minä tahdon, ja minä voin!

Ja se oli sillä hetkellä niin varmasti ja peruuttamattomasti päätetty,
niin luonnollinen ja selvä asia, että kun hän tuli takaisin
ruokasaliin, jonne oli kudoksensa jättänyt, ja ryhtyi jatkamaan siitä,
mihin oli keskeyttänyt, hänen kätensä ei vavahtanutkaan ja uudet
silmukat liittyivät vanhoihin, niinkuin ei olisi välillä mitään ollut.
Mutta sen hän tunsi, että hänen silmänsä säteilivät ja poskensa
paloivat. Kun ei vaan kukaan saisi sitä nähdä ja jotain huomata.

Kuka mahtoi olla se onnellinen, jota hän oli rakastanut, — se onneton,
joka ei ollut hänestä välittänyt! — Kadehdinko minä tuota, johon hän on
sydämensä kiinnittänyt ja josta hän taas on sen irti temmannut? En.
Mutta minä surkuttelen sitä ihmistä, joka ei ole saanut tai ei ole
tahtonut jakaa hänen kanssaan hänen elämäänsä ja auttaa häntä hänen
suurissa tehtävissään.

Ruustinna tuli sisään.

— Ai, kun minä en muistanutkaan tuoda, mitä aioin.

— Mitä se oli?

— Niitä kirjoja, mutta minä menen heti.

— Anna olla! — Voi, että piti vielä tämäkin skandaali tapahtua!

— Mikä?

— Otto ei tahtonut enää pitää Heddaa, ja Hanna on tuonut hänet tänne —
ei meille, — vaan Helanderiin!

— Ja ne ottivat hänet Helanderiin!

— Sinä sanot sen ihan kuin riemuiten. Ottivat tietysti saadakseen meitä
häväistä.

— Minä olen varma siitä, että he eivät ottaneet sentähden.

— Sinäkin tietysti heitä puolustat. — Mutta kuinka minä voin nyt kertoa
tätä papalle? — Minne sinä menet?

— Minä menen Helanderiin.

— Niin, tietysti, he ovat vieneet meiltä Hannan ja Laurin ja nyt menet
sinäkin.

— Sinunkin pitäisi, mamma, tulla sinne!