9.

Minä en ole enää yksin, mutta ei minulla kuitenkaan ole ketään, jonka
kanssa voisin puhella. Minä tahdon sentähden puhella itseni kanssa.

                                                  ⸻

En tiedä, mitä minussa on tapahtunut. Sen vain tunnen, että minussa on
tapahtunut täydellinen muutos. Mieleni on siitä tulvillaan. Se on
tulvillaan onnesta. En tiedä, minne minua viedään, mutta minä olen
valmis umpisilmin seuraamaan, sillä minä olen varma siitä, että olen
oikealla tolalla. Minä näen tulen, joka majakkana edessäni tuikkaa.
Sitä seuraan sivulleni katsomatta.

                                                  ⸻

Olen ryhtynyt lukemaan raamattua. Mikä ihana, suurenmoinen kirja! Tähän
saakka ei se ole ollut minulle muuta kuin pinkka paperia paksujen,
ikäväin kansien sisässä. Nyt se on minullekin elämän kirja.

                                                  ⸻

Olen lukenut nuo Johanneksen 16-17 luvut? ”Mitä te anotte minun
nimeeni, sen minä teen. Jos te rakastatte minua, niin pitäkää minun
käskyni. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän on antava teille toisen
lohduttajan, että hän kanssanne olisi iankaikkisesti, Totuuden Hengen
, jota ei maailma taida ottaa vastaan, sillä ei he näe eikä
tunne häntä, mutta te tunnette hänen, sillä hän pysyy teidän tykönänne,
ja on teissä oleva. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän
tykönne.”

Ne olivat ne viimeiset sanat, joita isäni oli raamatustaan lukenut. Ne
olivat minun ensimmäiseni samasta kirjasta.

                                                  ⸻

Totuuden hengen! — siinä se on kaikki!

Olin hiihtämässä, — kuinka toiselta nyt kaikki näyttää!

Luonnon jylhyys ja erämaan ääretön yksinäisyys ei enää minua kiusaa
eikä paina. Se ympäröi minua rauhallaan ja se erottaa minut
entisyydestäni. Minä äsken sitä sentähden kammoin, että se tuntui
minusta vankilalta, nyt se on minulle vapautukseni maa. Oli varmaankin
Jumalan sallimus, että hän juuri täällä satutti käteeni isäni
kirjoituksen ja avasi eteeni Pyhän Kirjan. Jos sen muualla sain, en
sitä ehkä ymmärtänyt. On niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: täällä on
sinun toteutettava elämäsi tehtävä, mikä se sitten lieneekin. Täällä
minä sain avun ja täällä minulle annettiin lohdutus. Täällä on minun
ehkä annettava sitä niille, jotka ovat sen tarpeessa ja joille kykenen
sitä antamaan.

                                                  ⸻

Yötä päivää minä luen, eikä tahdo aikani sittenkään riittää.

Taavetin psalmi 107:

”Jotka eksyksissä vaelsivat korvessa autioita polkuja eivätkä löytäneet
asuttua kaupunkia, he isosivat ja janosivat, ja heidän sielunsa
nääntyi.

”Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän pelasti heidät heidän
hädässänsä. Ja hän vei heidät oikealle tielle, niin että he tulivat
asuttuun kaupunkiin. Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden
ja hänen ihmeittensä tähden, joita hän tekee ihmisten lapsia kohtaan,
että hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää isoavan sielun
hyvyydellänsä.

”Jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, kahlehdittuina
kurjuuteen ja rautoihin, Sentähden että olivat Jumalan käskyjä vastaan
kovakorvaiset olleet ja ylenkatsoneet ylimmäisen neuvon; hän on
nöyryyttänyt sydämensä onnettomuudella, he lankesivat, eikä kenkään
heitä auttanut. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi
heitä heidän hädässänsä ja vei heidät ulos pimeydestä ja särki heidän
siteensä. — Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen
ihmeittensä tähden, jotka hän ihmisten lapsia kohtaan tekee: että hän
särkee vaskiportit ja rikkoo rautaiset salvat.

”Jotka haaksilla meriä matkustavat ja käyvät kauppaa suurilla vesillä,
he näkevät Herran työt ja hänen ihmeensä syvyydessä, kun hän sanoi ja
paisutti myrskytuulen, joka kuohutti aallot. Ja he nousivat taivasta
kohti ja vaipuivat alas syvyyteen epätoivon hädässä ja horjuivat ja
hoipertelivat niinkuin juopuneet eivätkä mitään neuvoa tienneet. Ja he
huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän
hädässänsä, ja hän hillitsi myrskyn, niin että aallot asettuivat. Ja he
tulivat iloisiksi, että tyveni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan.
— Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen
ihmeittensä tähden, joita hän ihmisiä kohtaan tekee.

”Hän teki virrat erämaiksi ja vesilähteet kuivaksi maaksi, ettei
hedelmällinen maa mitään kantanut, heidän pahuutensa tähden, jotka
siinä asuivat. Erämaan teki hän vesilammeksi ja kuivan maan
vesilähteiksi. Ja asetti sinne isoovaiset, ja he rakensivat sinne
kaupungin, jossa he asuivat. Ja kylvivät pellot ja istuttivat
viinipuita, jotka antoivat jokavuotisen hedelmän. Ja hän siunasi heitä,
ja he lisääntyivät suuresti, eikä heidän karjansa vähentynyt. Mutta
itseänsä heitä nöyryytettiin, ja kärsimys ja suru painoi heitä. Hän,
joka vuodattaa ylenkatseen päämiesten päälle ja antaa heidän harhailla
erämaissa, hän koroitti silloin köyhän kurjuudesta ja enensi hänen
sukunsa niinkuin lammaslauman.

”Näitä vanhurskaat näkevät ja iloitsevat, mutta jokainen paha suu pitää
tukittaman. Kuka on taitava ja näitä näkee, hän ymmärtää Herran
moninaisen laupeuden.”

Tuo on kuin riemuhuuto omasta rinnastani!

                                                  ⸻

Mikä lohdutus osata rukoilla!

Hän on aina ollut, mutta minulle ei Häntä ole ennen ollut. Nyt on hän
minullekin.

Kaikki tuntuu nyt niin helpolta, vaikka mitä tapahtuisikin. On kuin ei
olisi tällä elämällä valtaa ylitseni ei elämällä eikä kuolemallakaan.

Se tulee kai siitä, ettei ajattele itseään.

Mikä suloinen tunne onkaan tieto siitä, että olen lunastettu, että
Jumalanpoika on ottanut kantaakseen ihmiskunnan syntikuorman.
Vapautettu oman ainaisen ja aina ja joka päivä kokemansa
kykenemättömyyden ja heikkouden painajaisen alta. Ennen ei apua muusta
kuin omista heikoiksi ja riittämättömiksi tuntemistaan voimista.
Kulkemista ja kompastumista, — pyrkimistä ja pysähtymistä, —
sisyfustyötä. Ja nyt ei epäilyn varjoakaan siitä, että lopullinen
päämaali, kuinka kaukainen tahansa, kerran ja varmasti on
saavutettavissa, vaikka tie näyttäisi kuinkakin mahdottomalta. Sillä
minä tiedän, että juuri silloin, kun voimani ovat väsähtämäisillään ja
minä hengästynyt ja kykenemätön jäsentäkään liikauttamaan, että juuri
silloin seisoo auttaja, pelastaja, lunastaja vieressäni. ”Uskotko, että
minä voin sinua auttaa?” kysyy hän. Ja kun minä uskon —!

                                                  ⸻

Nyt minä vasta tunnen ja ymmärrän oikein rakastavani tätä Suomen
kansaa. Täältä se oli etsittävä ja täällä vain se oli löydettävissä.
Tämä köyhä, karu ja hankien peittämä ja korpien saartama erämaa, Se se
on Suomen kansan luvattu maa, sillä tämä sille annettiin sentähden,
että se oppisi Herraa seuraamaan. Ainoastaan täällä on siitä voinut
tulla se, mitä se on, ja ainoastaan täällä se minusta näyttää olevan
se, mikä se oikein on. Kova on koulusi, Herra, mutta kuuliaisen
kasvatit kansan.

                                                  ⸻

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa
kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan
kädessä. Se usko on siinä elävä usko. Se on sen nähnyt ja kokenut
kautta ja saa nähdä ja kokea sitä joka päivä. Ilman sitä
uskoa ei se olisi voinut pystyssä pysyä ja kestää kovan onnensa
kohtaloita. Usko Korkeimman johtoon ja Hänen apuunsa, se ehkä juuri on
antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maallisenkin
onnensa täyttymistä. Se tietää, että ajan kello on varmasti lyövä sen
vapautuksen ja että siitä kellosta ei ole veto loppuva. Sen
uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on
ollut melkein yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen
passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa
kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan
vastaan, vaan uuvuttaa ja voittaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden
ajan tullen luhistuvan maahan niinkuin hanki auringon edessä tai
niinkuin aita, joka seisoo, kunnes kaatuu niinkuin Jerikon muurit. Sen
henkinen suola, sen sisäinen visa estää sitä turmeltumasta ja
lahoamasta.

                                                  ⸻

Ei keisari, vaan Jumala on koroittanut Suomen kansan kansakuntien
joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä
eivät kansakuntien joukosta keisaritkaan voi pois pyyhkiä.

                                                  ⸻

Minä muuten luulen, etteivät valtiollinen vapaus ja itsenäisyys — kuinka
haluttavia semmoisinaan lienevätkin — ole välttämättömiä kansan
kohottamiseksi korkeammalle kulttuuriasteelle. (Huom. kulttuuri
käsitettynä sisäisenä hengen kulttuurina). Kansat, joilla on ollut
valtiollista vapautta ja jotka ovat nauttineet sisällisen ja ulkonaisen
itsenäisyyden kaikkia etuja, eivät eetillisesti suinkaan ole
korkeammalla kuin ne, joilta kaikki tuo puuttuu. Ainakin on
vastoinkäymisten, taistelujen, jopa sorronkin aika ollut välttämätön
aste kansain kehityksessä. Suomen kansan on aina täytynyt suuntautua
sisäänpäin, ja se se on siitä tehnyt sen, mikä se on.

                                                  ⸻

Tähänastiset innostukseni ja harrastukseni eivät kyenneet minua
vähimmässäkään määrin siveellisesti parantamaan. Ei edes puhtain
niistä — innostukseni Snellmanin aatteisiin. Mahtaneeko olla niin, ettei
mikään ulkonaisten etujen puolesta taisteleminen, kuinka oikeutettua se
lieneekin, voi sitä tehdä? Poliittinen toiminta, kuinka jaloa ja
epäitsekästä muuten lieneekin, panee aina intohimot liikkeelle ja
ummistaa silmät rakkauden, myötätuntoisuuden ja uhrautumisen
vaatimuksille. Minä harrastin suomalaisuutta kaikesta sydämestäni, koko
sielullani, mutta en tuntenut itseäni ihmisenä paremmaksi kuin
ennenkään. Minä en kyennyt rakastamaan vihamiehiäni, en antamaan
anteeksi niille, jotka minulle väärintekevät. Ja kaikessa tuossa
”pyhässä” innostuksessa olin minä itsekäs, kunnianhimoinen, aistillinen
y.m., tuntematta siitä mitään omantunnon vaivaa tai katumusta ja
tuntematta tarvetta muuttaa elämääni ja sitä parantaa. Ennenkuin minä
voin maailmaa parantaa, täytyy minun parantaa itseni.

                                                  ⸻

Ennen vaivasi minua aina sisällinen tyhjyys, kyllästys, jopa
epätoivokin. Etsin tyydytystä maailman menosta, kauneuden ihailusta ja
sen palvelemisesta, etsin sitä filosofiasta, innostuin, riensin,
ahersin. Mutta kuta innostuneempi olin illalla, kuta enemmän hurmasin
itseäni aatteitteni ja tulevien tehtävieni suuruudella, sitä väsyneempi
olin aamulla, sitä suurempi kyllästymiseni itseeni ja muihin, sitä
katkerampi pettymykseni. Ja nyt eivät tahdo minulta päivät riittää,
eivät yöt antaa tarpeeksi aikaa ehtiäkseni eteenpäin sillä tiellä,
jolle olen joutunut. Joka askel vie minua uusiin näköaloihin, joka
oksan alta avautuu minulle uusi taivas ja uusi maa.

                                                  ⸻

Joka päivä antaa minulle uuden vastauksen vanhoihin kysymyksiin. Ensi
kerran elämässäni tunnen omistavani luotettavan oppaan, voivani
kysymättä, tiedustelematta antautua hänen johdettavakseen.

Ennen voin minä vihata, inhota, tuomita. Enimmän kaikesta minä ehkä
inhosin Handolinia. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja
surkuttelua. Hän, raukka, kehuu hävittävänsä herännäisyyden —
vallesmannin avulla. Kun hän on juonut lukkarinsa kanssa niinkuin
tänäänkin, niin hän kehuu kamarinsa lattiaa kävellen: kyllä minä
näytän! kyllä minä näytän! Minä sanoin hänelle, että hän on oleva
välikappale Herran kädessä hänen valtakuntansa vahvistamiseksi.

                                                  ⸻

Heitä, uusi lyhtyni, joka minua johdat ja teitäni valaiset, heitä
kirkas valosi menneisyyteeni, näytä minulle tulta tielläni
tulevaisuuttani kohti! Niinkuin korkealta vuorelta näen minä tallaamani
taipaleen tuolla alhaalla. Missä kaikessa olen harhaillutkaan! Mitä
mutkia tehnytkään! En ollut useinkaan kaukana siitä, missä nyt olen.
Rajavaaralla minua jo kutsuttiin, haihduin pois omain haaveitteni
huviretkille. Tein mutkat monet, kunnes minut käsittämättömän voiman
kädellä heitettiin takaisin.

Totuuttahan taisin kaikkialta ennenkin etsiä, mutta en kuitenkaan
ymmärtänyt etsiä sitä juuri sieltä, mistä se oli löydettävissä.

Rakkautta etsin, mutta sitäkin taas sieltä, missä sitä ei minulle ollut
olemassa.

Elämäntehtävää etsin, tahdoin tulla mainioksi mieheksi, ajattelijaksi,
runoilijaksikin, maailman parantajaksi, ennen kaikkea — tehdä suurtöitä
omien hartiaini voimalla, niittää mainetta ja maailman kunniaa.

Nyt tiedän totuuden, joka aina on ollut. Nyt voin rakastaa
vastarakkautta vaatimatta. Maine ja kunnia eivät minulle mitään
merkitse.

                                                  ⸻

Naimi — minä tahdon kirjoittaa sinun nimesi koettaakseni, vapiseeko
käteni vielä, — Naimi — minä tahdon lausua sen ääneen kuullakseni,
värähtääkö ääneni.

Hän oli minulle kaikki, nyt ei hän ole minulle mitään. Minä olen
iloinen siitä, että Herra antoi minulle uuden uskon, joka meidät
erottaa. En voi riistää häntä kokonaan ajatuksistani, mutta minä
ajattelen häntä nyt niinkuin välikappaletta Herran kädessä.

Ljufva syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!
Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!

Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!
Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid!

Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!
Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!

[Suloinen, synnillinen uni, jonka sielussani näin, jää hyvästi! Ihana
kahle, johon olin kahlehdittu, jää hyvästi! — Ja uneni minä näin
rakkauden ilosta ja rauhasta, ainiaan! Ja minä etsin rintaa saadakseni
siinä levätä, ainiaan! — Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään
on rauha ainiaan! Olen onnellinen, jos vain saan levätä siinä ainiaan!]

                                                  ⸻

Minun on mahdoton käsittää, — että runoilija voisi olla ilman uskontoa.
Uskonto on runouden alku ja loppu. Ei mikään runoilija ole saanut
mitään suurta aikaan ilman uskontoa. Kaikki maailman suurimmat
runoteokset seisovat uskonnon pohjalla. Daavidin psalmit, Jeremian
valitusvirret — koko raamattu — Jumalan välittömän tai välillisen
inspiratsionin tuotteita.

                                                  ⸻
Kristinusko on tyhjentymätön; kuta syvemmälle sen henkeen tungen, sitä
selvemmin näen sen äärettömyyden. En ymmärrä, kuinka ne ihmiset voivat
tulla toimeen, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttamassa heitä heidän
suruissansa.

                                                  ⸻

Rukous ja Usko sen voimaan on kuin esimakua tulevasta elämästä.
Mahtanee olla äärettömän suloista kuolla rukous huulillaan: siirrymme
pois aavistamaamme pyhään maahan, joka rukouksessa avaa ovensa meidän
uskovalle, vavahtelevalle mielikuvituksellemme.

                                                  ⸻

On hetkiä, jolloin meistä koko ihmiskunta on kurja ja alhainen. Sydän
tuntuu tyhjältä ja sulkeutuu maailmalle. Mihin joutuisimme silloin
ilman uskontoa?

                                                  ⸻

Kun ajattelen entisiä ystäviäni, heidän elämäänsä ja harrastuksiansa ja
mihin he henkensä kaiken toiminnan suuntaavat, en voi olla säälien ja
surkutellen ajattelematta, kuinka turhaa ja toisarvoista se on.

                                                  ⸻

”Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään
toisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla
ihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!” Mikä varmuus,
mikä horjumaton usko!