XII.

Ensimmäiset omat vaatteet.

Kymmenen vuotias olin, kun tehtiin ensimmäiset omat vaatteet. Siihen
asti olin pitänyt vanhoja muitten tähteitä, mitä rehkasta lienen
milloinkin saanut tuulen suojaksi.

Katrille ja Sampalle tehtiin jo nuorempana uusia vaatteita, kun ne
olivat nöyremmät ja hiljasemmat. Ja niitä käytettiin kirkossa ja
kylässä. Minä kun olin turhuuteen taipuvaisempi, niin minua ei
uskallettu ottaa mihinkään, pelosta että minut sielun vihollinen ottaa
ihan elävänä selkäänsä. Siispä en tarvinnut uusia vaatteitakaan
ennemmin, enkä sittenkään ehkä muuten, vaan papit alkoivat messussa
kaivata lukemaan.

Messuunpa laittauttiin oikein koko veneellä kerran, kun oli
lähimmäisessä naapurissa messu. Silloin tuotiin minulle päälleni
pantavaksi uudet harmajat, puolivillaset vaatteet, joissa oli röijyn
helma kolmesta kohti halki. Sillä ne olivat mielestäni pilassa koko
vaatteet, vaan minkäpäs niille taisi, piti työntää päälleen ja messuun
sitä vaan mentiin kuin mentiinkin.

Messutalon kartanolle menin muitten kokosteni poikanaskalien joukkoon.
Mutta heti havaitsivat korttini, ja sanoi muutama mieheksi saapa
poikatollisko:

”Ristuksen piiskariko tuosta kasvaa, kun on nuo viilekkeet selässä?”

Eräs taas sanoi:

”Karhu sitä näkyy tavanneen selästä, kun on kynnen jälet jääneet.”

Muuan sanoi:

”Keskitekonen se näkyy olevan tuo röijy.”

Ja niin osoittivat yksi yhtä, toinen toista. Minulla ei ollut
minkäänmoista puolustuskeinoa, kuuntelin vaan vähän alamielisenä.
Ajattelin että väärin tekevät, kun minua pilkkaavat, sillä enhän minä
ole tahtonut mokomia leluja röijyni helmaan.

Miehet alkoivat tunkeutua messupirttiin, jossa jo pappi ja lukkari
olivat. Pappi määräsi virren, lukkari alotti veisuun, muu rahvas rupesi
säestämään. Virren loputtua eräs talonisäntä piti rukouksen, jota
yksimielisesti polvillaan kuunneltiin. Siitä päästyä rupesi pappi
tutkimaan ”Jumalan kymmenistä käskyistä”.

Minä kuuntelin oikein avossa suin, kun kuulin papin selittävän, että
Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Vanhukset olivat minulle jo satoja
kertoja selittäneet, että semmoista kuin minua ei rakasta Jumala, joka
olen tottelematon vanhemmilleni. Neljättä käskyä pappi kun selitti ja
määräsi ihan välttämättömästi rakastamaan vanhempiaan, ilman ei pääse
Jumalan rakkauteen osalliseksi, niin oikein tyrmistyin. Ajattelin,
pitääkö minunkin rakastaa vanhempiani, jotka ovat minulle niin paljon
pahaa tehneet, pieksäneet, repineet ja kaikilla tavoin piinanneet
hengen rajoja myöten. Koetin miettiä miten heitä saattaisin rakastaa.
Ajattelin, että rupean olemaan hyvä ja teen kaikkea heille mitä
haluavat. Koetan minkä voin. Ja minusta tuntui kuin olisin voinut nyt
halata äitiä ja isää.

Miettiessäni meni aika, etten joutanut pappia seuraamaan. Vasta
havahduin mietteistäni, kun ruvettiin luettamaan. Meidän numerosta kun
huudettiin, niin minä pääsin rovastin eteen lukemaan. Sisästä luetti
rovasti virsikirjasta ja semmoista evankeliumia, jonka olin ennen
lukenut ja olisin osannut vaikka ulkoa. Sitä kun minä päästin tulemaan,
niin ei rovastille tullut ikävä. Sitte sattui taas aapeluksesta ja
katkismuksesta selväksi luetut paikat. Niitä minä taas puotin kuin
hyllyltä enkä pelännyt särkymistä. Minä näin, että rovastista on
mieleen, niin minä parannin kuin hyvä hevonen juoksuaan, kun hiostua
alkaa. Rovasti alkoi kallistella päätään kuin pulliaishavukka
viiritangon päästä hiirtä vahtaellessaan eikä yrittänyt muistaa ottaa
kiinni ollenkaan lukuani. Viimein kun lopetti, otti polvelleen minut
istumaan ja siinä silitti päätäni, taputteli, ja kiitteli kupliksi
veden päälle ja antoi pikku kirjan minulle ja sitten vielä kiitti.

Sitte rupesi toisia luettamaan, siskoani ja veljiäni, jotka olivat sen
aikaa päältä katsoneet, kun minä lueskelin. Siskoni vaikka oli
neljäntoista vanha, niin hänen luvustaan ei tahtonut tulla mitään
tolkkua. Sitä niin ujostutti. Ja veljeni se ei osannut papin
jälestäkään. Ei katkastua sanaa saatu siltä. Rovasti sanoi äidille,
että

”säkissäkö näitä on kasvatettu, kun nämä eivät osaa ollenkaan? Ja tämä
Tapani on niin erinomaisen hyvä.”

Äiti koetti selittää, että

”nämä ovat niin ujot, etteivät viitsi rahvaassa lukea. Kyllä nämä ovat
ahkerammat lukemaan kotona kuin Tapani, ja muutenkin nämä ovat
nöyremmät ja kuuliaisemmat vanhemmilleen kuin Tapani.”

”Miksi teidän lapsia ei kuleteta ihmisten ilmoissa, jotta ne
tottuisivat ihmisiin? Se on vanhuksien vika, kun lapset pelkäävät
ihmisiä. Onpa tuo nähtävä rippikoulun ijässä oleva ihminen tuokin
tyttö, kun niin pelkää. Se tulee siitä aivan, että kasvatetaan kuin
elukoita orjina ja vankeina, ettei päästetä mihinkään vapaasen
liikkeesen ja muitten ihmisten seuraan. Niistä sillä tavalla
kasvatettuina voipi tulla ikusia tyhmiä ja vieläpä mielivaivasiakin. Ja
siitä menettelystä saa semmoiset vanhemmat katkerasti kärsiä ajassa ja
ijankaikkisuudessa. Lapset ovat Herran lahjat, niitä pitää hoitaa sekä
sielun että ruumiin puolesta, että ne jo lapsena pääsevät kehittymään
oikeiksi ihmisiksi. Se muistakaa vaan.” Niin puheli kiivastuksissaan
rovasti.

Äidin täytyi luimussa korvin kuunnella. Ei se nyt ollutkaan teerevän
näkösenä, kuin ennen aina vesanlatva kourassa minua repiessään,
luirutti vaan kuin uinut koira, nokka norpallaan ja alta kulmainsa
syrjäsilmällä katsella volautteli, juurikuin olisi ollut minun syyni.
Minä ilosena, kiitollisella mielellä kirjastani ynnä muista,
pystypäisenä vilkuilin, vaan sentään kun äitiä toruttiin, niin kävi
häpeikseni ja sääli tuli.

Siskoni oli niinikään nokka kyömässä allapäin, surkean näkösenä ja
punastuksissaan kuin kalanpaistaja. Katseli vaan kenkiään. Veljeni
katsella mollisteli viattoman näkösenä, kun äitiä toruttiin.

Kyllä mahtaa olla tuo rovasti suuri herra, kun ei äitikään uskalla
virkkaa mitään, vaikka noin sille meinataan, ajattelin ja katsoin
vuoroon rovastia, äitiä, siskoa, veljeä ja lahjaksi saatua kirjaani ja
säälin ja ilon tunteita vaihtui mielessäni.

Kotiin päästyä alkoi äiti isälle, joka ei ollut messussa, laverrella,
että

”tuo Tapanin hölmö se sai pahuutensa päähän kiitokset rovastilta, kun
osasi lukea höpöttää. Ei ujostellut ollenkaan. Eipähän sillä liene
häpyäkään ujostella ketään. Siellä se hökälehti ja körysi kuin mokoma
varsa, että ilkeäksi kävi sitä nähdä siellä roikamassa. Nämä toiset
vaan nyköttelivät äidin mukana kuin hyvät lapset ainakin. Ne kuitenkin
ovat oikeita kirjoja lukeneet ja ahkerammin kuin Tapani ja paremmin ne
osaavatkin lukea.”

”Vähät kait se nyt tekee kesää tahi talvea suruttoman pappirahjan
kiitos, saipa tuon kuka hyvänsä”, lasketteli isäni aivan tosissaan.

Tahdottiin minulta se rovastin antama kirja tutkittavaksi, että onko
siitä lasten luettavaksi ollenkaan. Minä jo pelkäsin, että sillä on
sama loppu kuin kummin kirjalla, oikein sydän löi. Isä luki jatuutti
tavaamalla vähän aikaa sitä kirjaa muutamasta kohti. Siinä kerrottiin
lähetyssaarnaajista pakanain maassa ja niitten kulusta sinne. Toisessa
kohti juteltiin kuinka Ovambon maassa eräässä virrassa on virtahepo
hätyyttänyt muuatta lähetyssaarnaajaa, ja miten se on kumminkin
ihmeellisellä tavalla pelastunut. Sen enempää ei tarvinnut lukea, siitä
huomattiin, että se sisältäisi vaan joutavia taruja ja turhia loruja.
Annettiin se kirja siskoni käteen ja käskettiin viedä uuniin. Sisar
lähtikin paikalla niin sievästi. Koreasti pystypäisenä astua nöpötteli
uunin luo ja suikahutti kirjan uuniin. Minä vaan ajattelin siskoa, että
jos olisit tikkuna hampaan raossa, niin heti rusahtaisit. Veljeni
näytti minusta niin ilkeältä, kun se katseli uuniin, suu auki, ja
sitten siirtyi mun eteeni, maha kellollaan kuin leili, räkä valui
nokasta kuin varsan sääri, ja kieli oli pitkällä kuin pakahtuneella
peuralla ja katsella tillisteli minuun ja välistä virnotti. Isä alkoi
puhella siinä, että

”sitähän se hepo syö, jota vetää. Joka härillä ajaa, se häristä puhuu,
minkä kirkkoherra raiskakin, tuo jumalaton, paatunut mammonan
palvelija, tekopyhä, ulkokullattu pölhä. Kuinka taitaa häjy puu kasvaa
hyvää hedelmää. Tuossapa nähdään hänenkin hedelmänsä: tuommoisia
kirjoja viitsii, mokoma sieluton, levitellä seurakuntaan, vieläpä
lapsille. Kun papit ovat jo sokeana perkeleen nuotassa, niin miten sen
silloin käypi seurakunnan, mitenkä sen käypi? — Susien ja metsän
petojen käsiinhän ja niitten keskenään jaettaviksihan ne joutuvat
silloin lampaat, kun ei paimenta ole. Aikoihin häntä on eletty.
Kylläkait merkkiin nähden ei ole mailman loppu kaukana. Ja kun Jumala
nuo muutamat valittunsa kaappaa pois, niin kylläkait se nykysistä
papeista ja nuoresta kansasta nähden saattaa hulmauttaa milloin mieleen
johtuu.” Niin jaaritteli isäni harmista vähän kalpeana, hienossa vihan
kihnassa kirkkoherralle.

Vaan minä ajattelin poltettua kirjaani. Vihani kiehui. Teki mieleni
halko kaapata ja sillä iskeä Katria ja Samppaa ja vanhempianikin.
Johtui mieleeni rovastin määräys, että pitää rakastaa vanhempiaan. Vaan
haihtunut nyt oli kaikki rakkaus, mikä messussa oli syntynyt. Tunsin,
etten voisi heitä rakastaa, vaikka kaaret syliin tulkoon. Ennen jäät
palavat tammikuussa, kuin minä voisin hyvällä ajatella vanhempiani. Ja
minusta tuntui hyvältä, että rovasti oli nuhdellut kopuuttanut äitiä.
— Kutti, parahiksi kutti, kutti!