XXVII.

Sulhasmiehenä.

Ensimmäiseksi arvelin lähteä sepän oppiin, kun ennestään osasin takoa
kaikkia kaluja, vaan terän teko oli satunnaista. Lähitienoissa asui
hyväksi tunnettu teräseppä, ja minä sain eräältä isännältä 20 markkaa
velkaa oppirahoiksi. Lähdin tuumaan sen sepän kanssa. Hetihän
köyhänlainen mies taipui kaksikymmen-markkaseen, ja mitäs muuta kuin
tuumasta toimeen. Huomenna ruvettiin peliin.

Heti seppä huomasi, että minusta on apua työssä, niin katsoi parhaaksi
opettaa ensiksi viinan juontiin, sen sijaan kuin olisi pitänyt näyttää
miten teräkalut valmistetaan. Siten olisin tullut viipymään enempi
aikaa hänen seurassaan takomassa hänelle terättömiä kaluja. Vaan viinan
juonti-opetus ei tahtonut mennä päähäni hänen suureksi harmikseen.
Siinä oli pahinna vikana se, kun luulin, että se kotimieheni toivoo
sitä oppia kaikkein vähimmin.

Teräkaluja valmistaessa seppä ei minua neuvonut ollenkaan, että mikä
tässä on konstina. Mutta kun minä jo ennen olin tehnyt kaikkia kaluja
ja kun siinä ei ollut mitään ylenluonnollista, kaikki oli vain siinä
ihmisen vallassa, niin ne muutamat minulta puuttuvat temput huomasin
kun syrjäsilmällä katsoin hänen tekoaan. Olin kumminkin lopuksi pari kuukautta
hänen mukanaan.

Perjantai-ilta alkupäivinä oli Maaliskuun, kun sanoin mestarille, että

”nyt jätän tällä kertaa palveluksenne, lähden aluksi koettamaan, ja jos
ei rupea vetelemään, niin tulen takaisin.”

Seppä kielsi kiven kovaan sen homman ja sanoi:

”Nythän tulee vasta opin aika. Enhän ole sinua vielä opettanutkaan, en
ole luullut että sinulla niin kiiru on.”

”Ei kulu aikani alituisessa viinan juomisessa. Nyt lähden, jääkää
terveeksi”, sanoin ja silloin lähdin.

Seppä sanoi jälkeeni, että

”parempi olisi kerta viipyä kuin kahdesti joutua. Vaan kun olet niin
omapäinen, niin tee vaan niinkuin päästä käsketään. Vallassaan on
vasikalla kuolema.”

Minä yhä mennessä sanoin vastapainoksi:

”Menköön nyt vaikka Matin pellon ojaan, taikka haapaseen kuuseen.
Yrittäneen päätä ei leikata.” Menin Marin kotiin, tuumasin sille, että

”eikös lähdetä käymään kirkolla, tehdä kuulutuskirja, sillä minä en ole
heti nyt kotona, minä lähden ulkopitäjääsen koettamaan tienata?”

”Lähdetään vain. Mutta ethän ole sulhasmiehen näkönenkään”, sanoi Mari
hymyillen.

”Tuota ... että minä lainaan nursuja siksi aikaa selkääni”, esittelin.

”Elähän kiirehdi”, sanoi Mari ja lähti ulos pesuvettä ja toisella
kertaa toi vaatteet.

”Tässä on vaatteet omasi, sillä ne ovat minun kutomani ja teettämäni.
Pukeuhan niihin, niin lähdetään”, ja ilosesti katsoen minuun riensi hän
ulos.

Minusta tuntui omituiselta pujottautua noihin vaatteisiin. Olin kuin
lumouksessa, niinkuin viehättävässä unessa. Tämmöistä huolenpitoa,
hellyyttä en ollut koskaan nauttinut, ja sitä sain nyt juuri osakseni
kun olin kotoani ajettu, turvatonna kuin linnun poika avarassa ilmassa.
Minä aikamies olisin voinut ruveta onnesta itkemään.

”No nythän kelpaa lähteä”, sanoi Mari tultuaan ja katseltuaan minua.
”Kengät ovat huononlaiset, vaan eipähän yksi kolo komeassa haittaa.”

Kengät, nuo vanhat loppaset, joita appiukkokin kerran oli silmillään
mittaellut, tekivätkin huiman poikkeuksen muuten hyvässä
vaatteuksessani. Vaan ei tässä ollut aikaa niitä murehtia, ja kun ne
Marille vältti, niin ne vältti minullekin ja piti muillekin välttää.

Kyytimieheksemme hommasimme naapurin isännän, jolla oli iso ja kaunis
ori.

Mutta morsiamen isä kun näki, että kirkolle hankkiudumme, niin nousi
toukosiin tomuihinsa ja olisi noussut aika messu, jos ei Marin kaksi
veljeä olisi puolestani ruvenneet. Ja silloin ukolla oli suu puhdas, ei
voinut mitään.

Oli kylmä itävinkka, pakkastuisku ilma, niin olisi ollut turkki
tarpeesen rekikulussa, vaan se täytyi saada lainaksi, ei ollut omaa.
Naapurin isännältä saatiin vanhuuttaan ruskettunut ja rajettunut,
sarkapäällyksinen työturkkikauhtana ja saman ikänen lammaspuuhkanen
lakkikopsa päähän. Ja nyt suti puti rekeen, sen komeaksi ja ylpeäksi
mainitun Harjulan Marin kanssa rinnakkain rekiperään istumaan. Ja
silloin lähti iso musta vetämään kirkolle päin semmoista havakkata,
että korvissa vinkui.

Enpä kerinnyt monta kertaa pääni ympäri ajatella ennenkuin kurahettiin
pappilan kartanolle. Rippikirjotusta varten oli pappilaan kokoutunut
paljon väkeä, jotka jokainen katsoivat meitä kuin lehmä uutta konttia.
Se onkin tavallista, että kuulutuskirjan teettäjöitä katsotaan edestä
ja takaa, kupeelta kummaltakin, ihan kiireestä kantapäihin asti. Vaan
meissä turkin päältä katsoen oli tavallista harvinaisempata. Me kun
väännyttiin reestä ylös kuin suuretkin herrat ja menimme pitäjän
pirttiin, niin sielläkös oli suhisijoita. Sattuipa muutamalle niin
karkeasti, että minäkin kuulin kun sanoi toiselle alta kulmainsa
katsovalle ja piippuaan sytyttävälle toverilleen:

”Tuossa se nyt höllöttää Harjulan Marin sulhanen. Jopa sattui luu lihan
valitsijalle, kuori leivän alkajalle, minkä sille komealle. Se on
näyttänyt katselevankin komeammasta naamasta kuin muut ihmiset, ja on
näyttänyt että hän sitä onkin ja muut ei mitään.”

Toinen ivallisesti lisäsi:

”Antaa sattua lakkarit housuihin. Sitte tietää koira uineensa kun häntä
kastuu.”

Minä en ollut tietääkseni heidän arvosteluistaan, heitin vaan sen
turkkini naulaan, ja silloin jäi päällysvaatteekseni ne hyvästi tehdyt
harmaat vaatteet, jotka eivät säätyni suhteen olleet ristiriidassa muut
kuin kengät.

Kyytimiehemme tuli käskemään rovastin puheille, johon me lähdimme ihan
kynttä kautta jälekkäin astua silpomaan kartanon yli, edellämme
kyytimies, puhemies, astua reuhtoi, että kädet heilui kuin riusan
kieli. Sitte työnnyttiin sinne rovastin huoneesen. Minä jäin vähän oven
suun puolelle seisomaan toivossa, että eiköhän nuo kenkäni jäisi
papilta huomaamatta. Ja kun oli silmäni pesty ja pääni kammattu
niinkuin muillakin miehillä ja kun muutamia nuoruuden kukkia vielä
väikkyi rohkeuden ja ilosuuden sulaamilla poskipäilläni, niin rovasti
katseli vaan pään puoleen ja jätti minun ilokseni takajalkaani
katselematta. Rupesi tehdä jutistamaan kuulutuskirjaa, joka menikin
kuin luomisen työ, ja mikäs oli mennessä vanhalla oppineella. Kyseli
vaan puhemieheltä, että

”voipiko puhemies valansa uhalla todistaa, että nämä ovat terveet ja
etteivät ole sukulaisia toisilleen?”

Kiltisti vastasi puhemies:

”Ne ovat terveet kuin potelli ja riskit kuin kesäpeurat, eivätkä ole
sukulaisia enempi kuin susi koiralle.”

Sitte kysyttiin viimeksi meidän mieltä, jonka me lyhimmittäin
selitimme. Sitte rovasti kirjoittaa romisti sen pitkää tämän lyhyttä.
Me vaan seisottiin kuin viimeisellä tuomiolla, sydän kourassa, että
mikähän tuohon pomettiin vielä tarvitaan.

Minä ajattelin että eihän täällä vaan liene mitään sissiä käynyt
minusta puhumassa juoruja rovastille. Samassa rovasti niinkuin säpsähti
ja näytti muistavan jotakin. Kysyi puhemieheltä:

”Miten on sen asian laita, kun puhui eräs, että tää sulhanen on
mielinyt vähä hutiloimaan niinkuin päävikanen?”

Siihen päätä puistain vastasi puhemies:

”Sen takaan että se on vale ja vihapuhe. Tällä Tapanilla on mieltä
enempi kuin pienessä kylässä, on muistikin että sen pääkoppaan tarttuu
mitä kerran kuulee. Hänet olen jo merkinnyt mustilaispojan korkusesta.”

Minulla oli sydän kintaan peukalossa, että miten tässä hiljankin hitain
käynee kärpän nylky, nahkan otto oravalta, kun se yhä vaan kyselee
uusia selityksiä.

Me seisottiin Marin kanssa, seisottiin yhä kuin tuomitut, ei
haiskahdettu, katseltiin vaan toistensa silmiin kuin samasta rikoksesta
syytettävät ja oli ikävä kuin mustilaisella kirkossa. Mutta puhemies
seisoi terhakkana kuin pureva koira, valmis vastaamaan mitä kysytään.
Rovasti kirjoitti, että paperi rotisi ja huulet höpisi kuin
hammassuolain tekijällä.

Jo viimein lopetti ja luki sen kirjoituksen ja käski tulla puumerkkiä
panemaan. Morsiameni pani omin sulin käsinsä, vaan minä kun en niin
paljon vielä osannut kirjoittaa, niin määrättiin pitämään kynän
varresta. Minä puristin, että sylki kieltäni kiersi, kun rovastin
kanssa kahden miehen tehdä ponnistettiin niitä viimeisiä kirjaimia.
Sitte tuli puhemiehen vuoro: ne taas rupesivat tolkussa kahden miehen
tehdä jammistamaan niitä lujoituskirjaimia. Pari muuta henkilöä
kirjoitti vielä muutaman sanan, luultavasti nimensä siihen kirjaan, ja
silloin oli teko tehty, vaiva nähty. Sitte rovasti määräsi ne rahat
maksettavaksi, jotka kirkkolain sen ja sen pykälän mukaan on
pariskunnan maksettava, ja puhemies rupesi niitä ihan ensi työkseen
kaivamaan taskustaan. Sillä aikaa rovasti tuumaili tyytyväisesti, että
harvoinpa on niin yhden ikäistä paria. Ei ole kuin kolme viikkoa
nuorempi morsian.

Puhemies kilautti lantit papin kouraan. Silloin lapsautimme kättä
papille, lähdimme pois kävellä vihnaamaan ja tulimme taas pirttiin.
Siellä muutama koiranhammas alkoi, että

”tervaurkot taisitte tehdä?”

Puhemies sanoi, että

”niin tehtiin.”

”Tehtiinkö monelle tynnyrille?”

”Koko ruukille tehtiin kerrassaan, ei ole pienessä ruukissa jakamista.”

Sitte muutama näsäkuokka alkoi minulle, että

”osa se on yksillä, minkä sinullakin, kun kääverrytit semmoisen talon
tytön kuin hyväkin mies. En suinkaan minä sinuna olisi hirvinnyt
ajatellakkaan.”

Siihen puhemies tarttui, että

”se on vanha sananlasku, etkö sinä sitä tiedä, että kalahan se etsii
kansaistaan, verkko silmäistään. Talon poikahan se on tämäkin
sulhanen.”

”Poissahan tää kuuluu olevan kotoaan.”

”Se on vaan jäähdyttelemässä. Käy huomenna kirkossa, niin saat kuulla,
että vielä on talon poika.”

”No mitä sinä nyt alat työnäsi pitää, ja millä sinä eukkoasi rupeat
elättämään, kun olet kotoasi pois lähtenyt?” sanoi taas muutama
ikäänkuin olisi antanut tietää, että nyt on taikinapytystä vanne
katkennut ja joutaa siis hampaat naulaan.

”Onhan se kerjuulupa auki”, aloin minä, vaan puhemies taas katkasi,
että

”ruoka ei syömällä lopu, vaan saamattomuudella.”

Siihen yhtyi vielä eräs, joka alkoi jaaritella:

”Ei sitä ole koiraa karvoihin katsomista. Ylenkatsottu kanto se reen
kaataa. Tapani se vielä ajaa naurut päältään, sillä se mies on terästä
ja se elää luotuja päiviään.”

Minä sinne väliin, sen miehen koetin solvettaa, että

”rahalla sitä saa ja hevosella pääsee: minulla on tienaamattomia rahoja
vielä paljon maailmassa.”

Vielä joukosta muutama kerettiläisukko sanoi:

”Olen kuullut sen tautta ajetun pois kotoaan, kun ei ole kehdannut
työtä tehdä ja kun tuolle puulle on mennyt, ettei ole jo tullut
opituksi työtä tekemään, niin kyllä meni mato rasvoineen. Se on tosi
kuin sanotaan, että jonka nuorra oppii, sen vanhana taitaa. Saattaa
nälkä ruveta hosumaan kun tulee oma nokka eteen, vaikka sitä ei
lähtiessään tiedä, mitä matkalla tarvitaan. Moni matkassa tulevi,
tapahtuvi taipaleella.”

Puhemies jatkoi äskeistä puhettaan, että

”uusi on kiittää, kypsi laittaa. Kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee
putoavansa. Ja toisinnan sen tiedät sinäkin, vaikka suusi mauksi puhua
vällötät kuin lampaan päästä. — Lähdetäänpä virstalle, ei tässä pidot
parane, jos ei vieraat vähene”, sanoi meille.

Silloin aloimme kokoilla kettuja päällemme. Muutama vielä sanoi
puhemiehelle hiljaa:

”Juoppohan tuo sanotaan olevan.”

”Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaa Jumala”, sanoi puhemies kovaan
ja pönäkästi, ja silloin lähdimme pirtistä. Jälkeen vielä eräs sanoi:

”Ne nuo puhemiehet on kaikki samanlaisia; ne puhuu pussiinsa kuin
venäläinen vierasmies.”

Ja muutama joukosta huusi:

”On tielläkin tilaa, jos on vartta virsussakin, minkä tuon sulhasen
kengissä.”

Tulimme rappusille, siellä oli äitini. Hän itki poikansa surkeutta, kun
aivan elävältä viepi perkele sielun ja ruumiin.

Minä istua kuhjahin rekiperään morsiameni rinnalle. Kyytimies hyppäsi
kuskin istuimelle, ojenti oriinsa tielle. Se lähti, kun oli
pakkasviuhassa vilustunut, semmoista vohkaa että jälki savusi. Minä
käärin itseäni ja sitä rekilintuani huopasien sisään. Nostelin turkkini
kaulustan ylemmäs korvuksieni suojaksi. Itäpohjanen puhalteli vastaan
oikein äitipuolen henkeä, joka tehosi vielä paremmin semmoisessa
hurakassa.

”Nyt se on tehty sekin työ, minkä meilläkin käyty tämäkin retki”,
sanoin siinä vaan itsekseni ja heittäysin äänettömäksi. Siinä tuli
mieleen ne ukon äsköset sanat, että ylenkatsottu kanto reen kaataa,
vielä naurut päältään ajaa, ei ole koiraa karvoihin katsomista.
Lainaturkki on päälläni, lainalakki päässäni, kehnot kengät jalassani,
lahjavaatteet päälläni. Ei ollut omaani kuin paljas ruumis, 20 markkaa
velkaa, jonka otin oppirahaksi, ja toista olisi pitänyt saada, jos
mieli päästä liikkeelle. Kamalalta tuntui. Vaan hartioissani kuhahteli
voima, se tuntui, että täällä on mistä lähteä, se vastasi lupaavasti
ukon sanaan että ylenkatsottu kanto reen kaataa.

Morsiameni alkoi ilosesti, että

”jokos alkaa tulla pitkät ajatukset, eikös olisi ollut parempi katsoa
kuin katua. Se on hiljasta hiiren haukotella kun on kissa puolen
syönyt.”

”En ole katuakseni tehnyt. Hätä ei ole tämän näkönen”, sanoin ja
rupesin laulamaan, että

”Mitäs minä huolin,
kun olen poika nuori
ja maata olen kulkevainen.
Isästä ja äitistä erotettu
enkä ole surevainen.”

Päästiin erään järven yli, tie nousi maalle ja tuulta vasten pitävää
metsätaivalta. Kyytimies antoi hevosensa kävellä ja alkoi puhella:

”Kyllä se on tuo rovasti tarkka mies noissa toimissaan, kun niin joka
paikan tarkkaan kyseli. Jos vaan olisi sattunut arempi mies
puhemieheksi, niin likeltä olisi kaapinut, ettei olisi hätyyttänyt.
Vaan kuulitko miten minä tanakasti vastasin puolestasi, että siinä ei
ollut vesiä kun minä aina sanoin. Ja olisi ne sinulle sielläkin
pirtissä räkyyttäneet enemmän, vaan eivät ilenneet, kun minä olin
puolestasi. Etkös nähnyt miten ne hammasta hijoivat, vaan kun näkivät,
että minä olen sinun puolestasi, niin löivät näppiä lakkarissaan. Minä
sitä olen semmoinen mies, että ketä minä kerran rupean puoltamaan, niin
minä en sitte heitä kuin susi poikiaan, vaan minä puollan loppuun asti,
vaikka nahka päästä lähteköön.”

”Kyllä minä näin, että eipä voinut rovastikaan, ei pukin päitä, vaikka
koetti urkkia kaikkia tietoja. Te vaan nauramattomasta päästä
vastailitte. Ja hetipä katkesi Räätäkylän viisaus sielläkin pirtissä,
kun vaan te suunne aukasitte. Kyllä minä laitan ryypyt teille siitä
vielä, kun siksikään rikastunen.”

Puhemies huultaan näpistellen sanoi:

”Kyllähän niillä sovitaan, en minä ole sitä tehnyt ryyppyjä
saadakseni.”

Tultiin morsiamen kotipellon veräjälle. Kyytimiehemme nykäsi ohjaksia,
silloin reki oikein kohoksi leimahti, ja tuokion perästä kuhahettiin
oikein herrashuilua kartanolle, jossa appi-ukkoni peppuroi tulisissa
tauloissa siitä, kun häneltä tyttö viedään väkisellä. Meillä ei ollut
tuumaa tulevata. Menimme sitä soitua toiseen taloon. Siellä iltamassa
pistettiin tanssiksi. Sattuipa paikalle vielä sen paikkakunnan paras
viulunsoittaja, joka alkoi puistaa sitä iloleiliään semmoisella
tenhovoimalla että rupesi nuorta väkeä kohoksi kiskomaan. Hankittiin
kahvia, teetä, vehnästä ja vieläpä vanhojen miesten kaulan kasteeksi
muutamia kannuja viinaakin. Silloin kohta oli koko seura iloissaan,
miehet oli mielellä hyvällä, naurusuulla sulo neidot. Nuoret lauloivat
piirilaulujaan ja mitä mieli halusi, vanhat lauloivat Väinämöisen
virsiä, mitä mikin olisi luullut olevan sopivata sen illan iloksi,
päivän kuulun kunniaksi. Kaikki ottivat osaa kemuihin, ei ollut
nurkkavierasta, kaikki elivät kuin kutsutut. Ei kellään näyttänyt
olevan huolta huomisesta. Niinpä minäkin arvelin, että antaa hurista,
antaa päivän mennä, toisen tulla. Paremmalla sijalla oli silloin miehen
mieli.

Aamusella alkoivat vieraat lähteä, lähtiessään pistelivät lantteja
morsiamen kouraan — morsianavun nimellä, vaikka mielessä lie ollut
nimenä köyhänapu. Mutta summa oli se, että keräysi lopuksi niitä rahoja
40 markkaa. Suuri apu oli meille. Nyt sain maksaa velkani, jonka otin
oppirahaksi. Sitte ostettiin lakki ja kengät. Kolme markkaa otin
matkarahaksi, viimeiset jäi morsiamelle kotitarpeiksi, varalta, jos ei
isä ottaisi kotiin.

Mari oli kasvatettu melkein samaan suuntaan kuin minäkin. Hänen
vanhempansa olivat innokkaimpia kerettiläisiä ja pitivät lujassa
kurissa lapsiaan, koettivat kuolettaa heissä nuoren mielen haluja,
jotka olivat jumalattomuutta ja perkeleen kuiskutuksia kaikki. Tähän ei
mielellään alistunut nuori, raitis, hehkuva mieli. Jo aikoja ennen oli
Marin toinen sisko eronnut kodistaan, mennyt oman onnensa nojaan, ja
Mari oli samoin kyllästynyt alituiseen orjuuteen. Ja sen tähden hänestä
olisi ollut miehinen vahinko, jos eivät olisi ottaneetkaan kotiinsa.
Ottivat ne kuitenkin, kiittivät kun saivat. Ottivat entiseen sijaansa
tekemään talon töitä, syömään talon ruokaa.

Minä läksin maailmalle kolme markkaa taskussa. Ilonen olin, arvelin
vaan, että hätäkös tässä, rahaa on entistä ja toista tuntuu tulevan.
Mitä huolii mies nuori, terve ja ripeä eikä mistään kipeä. Nyt ei suru
janota, vaan rikkaan hyvät eväät!