Maijalla ei ollut kotia koko ikänään. Naimisissakin oli hän ollut yhtä
kodittoman Pietin kanssa, joka neljän vuoden perästä kuollessaan jätti
Maijan kaulaan kaksi alastonta ja turvatonta lasta. Näitten ja itsensä
elättämiseksi päätti nyt Maija heittäytyä hierojaksi ja kuppariksi, kun
muutakaan tointa, paitsi kerjäämistä, ei ollut tarjolla.

Ensi aluksi sai Maija työtä ainoastaan laitakylissä, ulkona
varsinaisten hierojain ja kupparien työpiiristä. Näitä laitakyliä
myöten kulki hän useammassa kirkkokunnassa ja oli jo voittanut monta
kiitosta, niin että Maija itsekin jo uskoi itsensä oivalliseksi
hierojaksi ja tarpeen sattuessa kuppariksikin. Senpä tähden hän nyt
aina taloon tultuaan ei kauan siekaillut, ennenkun meni isännän tai
emännän viereen istumaan ja ilman hevertelemättä alkoi hienoilla
sormillaan hyppelöidä ja nytystellä niskasuonia, jota tehdessään alkoi
jahkailla ja ihmetellä:

— Ai ihmettä, minkälaisilla makuroilla ja mokuroilla on kaulasuonet!
Voi tokiinsa ettette ole vikoja jo ennen hierottaneet, kun
tuommoiseksi, ihan yhdeksi karikoksi ovat menneet kaulasuonet! Kas,
kas, kun ovat kiinteällä, kuin viulun kielet. Ai, ai, että ette ole jo
ennemmin hierottaneet, ja jospa sitä jonkunmoisella hierojalla
hierottaisikin, niin ne eivät tietäisi näistä mitään, hivelevät vaan
päällisin puolin, kuin jäniksen käpälällä. Vaan minä ne kiepeät suonet
kaivelenkin ihan luita ja ytimiä myöten ... kas tuossakin suoni miten
on kiikkaalla, ihan kuin kanteleen kieli... Ai, ai, kyllä näissä olisi
kätösen loimet, ennenkun ne olisivat syntymäasullaan, vaan kyllä niiden
minun käsissäni täytyisi kuontua.

Tämä läksy oli Maijalla aina suussa, niin pian kun hän vaan taloon
tultuaan oli ruvennut isännän tai emännän kaulasuonia hieromaan. Oli
hän tämän läksynsä kertonut jo vuosia sitten ison Hannulan
isännällekin, vaan ei hän silti ollut päässyt pitempään työhön Hannulan
isännän kanssa, kuin ainoastaan sen pikku hetken, minkä hän omin
lupinsa hieroi. Mutta nyt oli Hannulan isännän selän kirvestänyt, ja
Maija sattui juuri tulemaan Hannulaan. Hänet nähtyään emäntä oikein
iloissaan huudahti:

— Siinä paha, kussa pahaa mainitaan. Olimme juuri päässeet sanomasta,
että kun tulisi edes se Maija tuota isännän selkää hieromaan, kun
meidän entinen hierojamme Teppanan Riikka on urennut Korpistenmäen
puoleen.

— Onko kirvestänyt isännän selän? keskeytti Maija emännän puheen, ja
mustat silmät leimahtivat kirkkaammiksi kuin koskaan ennen, ja alaspäin
riippuvat löpäkät kasvotkin kävivät ihan hohtaviksi ihastuksesta.

— Onhan se kirvestänyt, eikä vähän, jatkoi emäntä. Ihan niiltään
nimiään eilen tuolla ulkona käydessä oli ampunut ja eläs pätö
asiassa, oli vaan tyhjää rekeä kartanolla nostanut lumittumasta
syrjälleen, niin siinä oli rouhassut että älä oli päässyt. Tuskin pääsi
omin jaloin huoneeseen ja selkänsä tiessä makaa nyt tuolla kamarin
sängyn päällä eikä kärsi hievahtaakaan. Yön on volissut kuin
lapsenpiinassa.

— Ei ole hätää. Älkää hätäilkö, kun minä satuin tulemaan, vakuutti
Maija töppösiä jaloistaan riisuessaan. Ja kun oli päällysvaatteensa
riisunut ja pannut naulaan, ei malttanut Maija sukia puoleksi hartona
olevia hapsiaankaan, vaan sanaa puhumatta läksi kiirehtimään isännän
luokse kamariin, johon mennessään vasta kaksin käsin oikoi kasvoillaan
riippuvia mustia hiussuortuvia korvainsa taakse ja kamarin ovea
aukastessaan huudahti:

— Päivää, isäntä! Kuinka isäntä jaksaa? Minkä sanottuaan meni suoraa
päätä isäntään käsiksi.

— Tuon selänhän tuo rouhasi, sanoi isäntä lyhyesti ja aikoi kertoa
miten vähässä asiassa se tuli, mutta ei kerinnyt kun Maija alkoi
selkäsuonia kopristella ja puheli:

— Se on juuri se, kun ei tule oikein hierotuksi, ne eivät osaa hieroa
siitä, mistä pitäisi. Vaan nyt ei ole hätää, kyllä se nyt paranee. Se
tuo maailman ranta ihmistä opettaa. Minä Riekinrannan kaupungissa
kuninkaan henkilääkäriltä kuulin, miten mitäkin paikkaa pitää hieroa.
Vaan semmoisten miesten opetettavana ei olekaan moni hieroja ollut, ja
senpätähden ne eivät oikeasta hieromisesta tiedäkään ei hölyn pölyä.

Isäntä oli sängyssään nyt puoli seljällään, joten täytyi päästä aivan
vatsalleen, jos mieli saattaa hieroa selän kipeimpiä kohtia, ja oli se
isäntä vaivalla ja hammasta purren ponnistamalla ja Maijan avulla
saanutkin vankan ja lihavan olentonsa käännetyksi sellaiseen asemaan,
kuin Maija oli tarkoittanut.

Nyt Maija puristi nyrkkiin kumpasenkin kätensä ja rupesi sitten hartian
voimalla hartioista sivuihin päin selkärangan kohtaa lykkäämään ja
sanoi:

— Näin, juuri näin se kuninkaan henkilääkäri käski selkää hieroa.

Maija ei kuitenkaan kerinnyt kuin yhden ainoan kerran kurauttaa pitkin
isännän leveää selkää, kun isäntä yhteen puristetuin hampain voivahti
niin kipeästi kuin taisi ja tuskaisesti kähisten ärähti:

— Älä pe——leen toppo niin kovasti! Koskee ihan kuin silmäterään!

Maija tämän kuultuaan hieman säpsähti ja huudahti:

— Herrainen! Onko se niin kipeä?

Tämän sanottuaan alkoi hän keveästi sivellä sitä kipeää paikkaa ja
puheli:

— Ai ihme! Tämähän on ihan ajetuksissa. Kyllä minä nyt yskän ymmärrän.
Tämä ei ole tavallista selkäkipeää. Tämä on todellakin oikea kirvestys
eli ammus, kuten eläimelläkin. Se on ruman hengen tulinen nuoli, se
ampuu ihmistä samoin kuin elukkaakin. Ampuihan kerran Marjalan Hermannilta
Ronkaalasta sisarensa häistä palatessa Kitusenselälle
hevosen, ihan suuren, lihavan, ja terveen mustan oriin, että
kumpainenkin aisa pärskähti poikki, ja hevonen juoksevilta jaloiltaan
roiskahti tiepuoleen eikä sen erän perään karvan juuri järähtänyt.

— Sepä ihmettä.

— On se ihmettä, jatkoi Maija, eikä uskoisi, jos ei olisi nähnyt, vaan
minä näin silmilläni, katsoin silmällä kuin helmellä... Ne ovat juuri
pahain ihmisten kirot ne. Vaan minä en ole juuri niin yksin turkissani,
etten minä siihenkään tietäisi, mitä tarvitaan. Se tuo maailman ranta
opettaa, mitä maailmalla tarvitaan.

Nyt oli Maija pitkän tuokion ääneti, hiveli vaan hiljakseen kipeää
paikkaa ja itsekseen myhäili, ikäänkuin houkutellakseen isäntääkin
jotakin sanomaan hänen viimeisten sanojensa johdosta.

Isäntä ei kuitenkaan mitään sanonut. Niin Maija punalti päätään ja
kysyi:

— Olisikohan talossa kirvestä, jolla olisi hakattu ruumiin lautapuita
tai mato tapettu, ja jota sitten ei olisi pajassa käytetty.

— Ei ole, kuului isännän lyhyt vastaus.

— Mutta se kuitenkin täytyy meidän saada vaikka sinisen kiven sisästä.
Ilman ei tule vallan hyvää. Ja sen minä tiedän, että Kuikkalassa on.
Kuikkalan Aaro ja Jörkki Eomunkankaalta hakivat muorivainajalle arkun
lautoja. Eivät suinkaan ne kirveettä hakeneet. Lähden kun lähdenkin
hakemaan.

Tämän sanottuaan Maija syöksähti ulos ja samassa nähtiin Kuikkalaan
päin juosta loimottavan pellon halki varpukerpuilla viitoitettua tietä,
eikä ollut tietääkseenkään kun repaleinen röijy irtonaisena hetalehti
tuiskun kirtuisessa tuulessa ja paljas kaula punastui ahavan viimasta.

Pikku hetken perästä juoksi nyt Maija läähättäen samaa tietä takaisin,
suuri, kiiltäväteräinen kirves kädessään. Pirttiin tullessaan jo
sylkäsi Maija kolmasti sen kirveen pohjaan ja vei sen lieteen, jossa
hiilloksen päällä pyöritteli sitä siksi, että se lämpeni
haaleanlämpimäksi. Sitten hän juoksun hypäkässä kiirehti kamariin,
jossa isäntä sängyssään vielä entisessä sijassaan vatsallaan maata
lötkötti.

Ovessa tullessaan Maija jo alkoi hieman hätiköiden puhella;

— En saanut ainoastaan kirvestä, jolla oli ruumiin lautoja hakattu,
mutta sain kirveen, jolla on hakattu ruumiin laudat ja kolme matoa
tapettu, mikä on sitä parempi. Ihan pitkää matoa kuului Kuikkalan
Jörkki tällä kirveen pohjalla lyöneen kuoliaaksi. Se mies ei olekaan
hätäpoika.

Sitten Maija sylkäsi kolmasti sen kirveen pohjaan vaahtoisen sylkensä
ja rupesi sillä painelemaaan isännän selkää kipeimmästä paikasta ja
painellessaan luki:

Ompelen tulisen turkin
Tulisilla tutkaimilla,
Palavilla panteroilla
Tulisen tuvan sisässä.
Sen mä päälleni pujotan,
Ylitseni yllättelen.

Sitten Maija taas kävi sitä kirvestä liedessä lämmittämässä, sylkäsi
sitten taas kolmasti kirveen pohjaan, alkoi sillä taas painella isännän
sivuja ja jatkoi lukemistaan;

Lähden ammuksen ajohon,
Pirun piilin nouantahan,
Ajan ammukset aholle,
Puskut pilvihin puhallan.
Hän jos ampuu yhden nuolen,
Minä ammun kaksi nuolta.
Hän jos ampuu kaksi nuolta,
Minä ammun kolme nuolta.
Hän jos ampuu kolmin nuolin,
Minä ammun sa’oin nuolin,
Tuhansin on tuikkaelen.
Minun on nuoleni nopeat,
Teräkseni tehoisammat.

Sitten taas kolmannen kerran Maija lämmitti kirvestä liedessä, sylkäsi
siihen kolmasti, kiirehti taas sillä painelemaan isännän selkää ja
jatkoi lukemistaan:

Otan kyiset kinttahani,
Maan matoiset vanttuhuni,
Joilla ruttohon rupean,
Amputaudin tappelohon,
Otan mä kokolta kourat,
Veren juojalta vekarat,
Havukalta haarottimet.
Joilla ma ruton rutistan,
Puhki painan perkelehen,
Ristittyä rikkomasta,
Tehtyä teloamasta.

Nyt Maija sillä kirveen pohjalla teki kolme viisikantaa isännän selkään
ja sitten pani kirveen loukkoon ja puheli vielä:

— Moni ei tapa kirveellä matoa sentähden, että jos sillä kirveellä
tekee haavan, niin siihen menee madon vihat. Mutta Jörkki se tietää
madon synnyn, niin hän uskaltaa lyödä kirveellä matoa, ja tämmöisessä
tapauksessa se löytyy hyvänä edestä. Eikös tunnukkin selkä jo
paremmalta, vaikka eihän se ruttoon niin hyväksi tule kuin pahaksi?

— Eihän se ole pahempikaan, sanoi isäntä itseään hieman nujauttaen ja
aikoi vielä lisätä, että tuntui se todellakin hyvältä lämpimällä
raudalla paineleminen, vaan siihen jäi sanonta, kun Maija ihastuneena
huudahti:

— Kas sitä! Enkös minä tiennyt! Johan minä alkupiteestä sanoin, että
minä en ole yksin turkissani. Minä olen siksi monella härjän savulla
maannut, että vaikka minä olen tämän näköinen, niin minä olen monen
makuinen. Minua täytyy väistää hiiden väen.

Nyt aikoi taas Maija kuninkaan henkilääkärin opettamalla tavalla ruveta
lykkäämään isännän selkää, mutta kun ei sitä vieläkään kärsinyt, niin
täytyi ruveta nytystelemään ainoastaan sormiensa nenillä.

Tämä kuitenkin Maijan mielestä tuntui kovin yksitoikkoiselta, niin
siinä hieroskellessaan alkoi puhella:

— Se kun on tuommoiseksi ruhtonut tuon selän, lyönyt ihan musuksi,
niin vallan hyvää tästä ei tule, jos ei vaan pahaa verta oteta pois.
Kyllä täytyy kupata edes muutamia sarvia tuohon juuri, noin tähän,
parhaan taikapaikan ympärille. Vai mitä sanotte?

— Lieneehän se parasta koittaa sitäkin, sanoi isäntä ja kipeästi
voihkien kääntyi syrjälleen.

Maija kuultuaan isännän myönnytyksen, hyppäsi ylös, mennä hurahti
ovesta ulos ja mennessään sanoi:

— Mitäs muuta, kuin sauna lämmitä ja sarvet likoon.

Sen sanottuaan Maija mennä huurotti suoraa päätä saunaan pannakseen
sitä lämmitä, mutta kun huomasi saunan hyvin nokiseksi ja
pahasiivoiseksi, niin päästäkseen isäntäväen silmissä useammassa
suhteessa huomatuksi, palasi hän takaisin saunasta jo niine hyvinsä ja
tullessaan porisi:

— Kaikkea sitä näkee, kun kauan elää, kun sauna on yltä päältä nokinen
kuin paha lakeistorvi, ja kokonaan roskan vallassa, kuin paha
sikopahna, että keskellä on pikkusen onttoa, kuin karhun pesässä. Minä
pesen siltä silmät. Minun työhuoneeni täytyy olla puhtaampi. Minä en
millekään ole niin vihainen kuin lialle ja pahalle siivolle. Sille minä
olen vihainen, kerrassaan vihainen.

Niin poristen teki Maija tanhuan edustalla olevista havuista ja
varvuista suuren luudan, pani sen sylen pituiseen varteen ja sitä
olallaan kantaen juoksun hypäkässä mennä mylkenti saunaan. Ja heti
rupesi sieltä kuulumaan valtainen kohina, kun Maija sillä suurella
luudallaan aivan vihan väessä alkoi lykätä, kuosmittaa seiniä ja lakea.

Viimein kuitenkin Maija sai saunan lämpiämään. Lämpiämisajalla laittoi
hän sarvensa likoon, tarkasteli niiden rakkoja, hioi veistään ja väliin
aina liippasi sitä ja koetteli, joko hius puhaisemalla katkeaa sen
terällä ja aina liippasi, siksi kunnes yhdenkään hiuksen sai poikki...

Kun nyt sauna oli lämminnyt niin, että saattoi siellä savulta olla,
niin Maija pesi saunasta lattiankin, luutusi lasinkin ihan kirkkaaksi
ja ajatteli, että varmaan isäntäkin huomaa, mitä saunalle on tehty
sitten viimenäkemän.

Mutta kun isäntä tuli röhkäen ja ähkäen saunaan eikä näkynyt huomaavan
mitään, niin Maija alkoi selitellä:

— Katsokaas, isäntä! Eikös tämä sauna ole nyt erinäköinen? Eikös ole
kuni silmänsä pessyt? Minä kun tämän ihan ylenalaisiaan luudin ja
luustasin. Ja mikä töhkän paljous, kun monta suurta vasullista kannoin
tuonne ulos! Nythän tämä on niinkuin ihmisten asunto. Minä olen tuolle
lialle ja pahalle siivolle vihainen. Sille minä olen vihainen,
kerrassaan vihainen.

Isäntä ei tätäkään ollut kuulevinaan, ähki ja röhki vaan ja alkoi
työntyä lauteelle, johon Maijakin koetti auttaa isäntää vakuuttamalla
pysymään portailla, kun tämä ei tahtonut jaksaa astua portaalta
toiselle, koski niin selkään.

Emäntäkin tulla tuoksahti saunaan, auttamaan isäntää lauteelta alas,
mutta samassa kun vaan oven aukasi, Maijalle mieliksi huudahti:

— Ai, ai! Jopa täällä nyt on Maijalla puhdasta ja valoisaa! Ei
uskoisi. On ihan kuin eri sauna. Ne nuo meidän tytöt eivät perusta
saunasta mitään.

— Mutta minä olen lialle ja pahalle siivolle vihainen, kerrassaan
vihainen, huudahti Maija innostuneena emännän kiitoksesta ja niissä
innoissaan porautti tuliselle kiukaalle suuren kiulullisen vettä, josta
kohisten kuni koski rupesi tupruamaan tulenpalava löyly.

Isäntä kuuli jo kiukaan äänestä, että ei hyvä peri, niin samassa
paiskautui pitkäkseen ja kahden käden korviaan pidellen vihaisesti
kiljahti:

— Voi, voi, sen toppo kun polttaa, eikä pääse pois! Voi, voi! No
kaikkia sitä! Palaa tänne nyt!

Maija ei kuitenkaan tähän hätääntynyt, hurautti vaan hameensa isännän
korviin, samassa sieppasi emännän hameen, ja mitä vaan oli saatavissa,
ja silmänräpäyksessä oli isäntä ylt’yleensä hameitten ja paitain
peitossa, ja Maija voittomielisenä puheli:

— Ei ole hätää, ei ole hätää. Semmoisessa kukossa se juuri selkäkipeä
hautuukin. Olkaahan vaan isäntä huppukorvissa niin kauan, kun vaan
jaksatte. Minä kihnauttelen hieman lisää löylyä, näin juuri, hieman
vaan ripsauttelen, että kiuas on vaan aina äänessä. On tässä kyllä
löylyä, ei meillä ole kiirettä. Olkaahan vaan isäntä niin kauan kun
vaan jaksatte. Tämä se juuri tekee hyvää selkäkivulle.

Isäntä kuitenkin tunsi läpi sen ryökkäisen peitteensä rupeavan
polttelemaan joka kohtaa, ihan kuin tulen välissä. Niin kohotti hieman
päätään ja vihaisesti tiuskasi:

— Pane rikeneen ovi auki! Palvautuu tänne. Kaikkia hulluja... Ääh
Herra Jumala... Palaa tänne nyt ihan karreksi.

— Mikä siellä nyt on, alkoi emäntä, onhan ovi jo auki, eikä täällä
alaalla ole mitään.

Maija ei kuitenkaan kuunnellut emännän puhetta, kun hän tiesi, että
juuri oven aukaiseminen teki isännälle pahimman siten, että ovesta
tunkeutuva kylmyys ahdisti kuumuuden juuri sinne, missä isäntä oli.
Maija alkoi kuitenkin kiululla humata kylmää vettä ja huusi:

— Ei ole hätää.

Vesi on vanhin veljeksistä,
Tuli nuorin tyttäristä,
Vilu veljistä vihaisin,
Pohjolaisen pojan poika,
Pohjolattaren tekemä,
Imettämä ilman immen,
Tuulen tuiman tuuittama.

Nyt hälveni isännän ympäriltä kuumuus, juuri kuin se olisi paennut
noita Maijan voimakkaita loitsusanoja. Isännän mieli tuli miltei
hyväksi, ja hävisi mielestä kaikki se karsaus, mikä oli syntynyt Maijan
liikamääräisestä löylytyksestä ja epämieluisesta hamepeitosta. Eikä
tuntunut isännästä ollenkaan vastenmieliseltä, kun Maija nousi
lauteelle lykkäilemään isäntää, emännän ripsautellessa löylyä tarpeen
mukaan...

Isäntä oli nyt, Maijan mielin määrin kylvetettyä, laskettu alas
lauteelta ja asetettu sitä varten laitetulle mattoalustaiselle
kuppauslavalle, jossa nyt isännän löylystä punastunut vankka olento
alastomana lojotti, ja Maija ketteränä kapperehti sarvikiulunsa kanssa
ja ikäänkuin emännälle huomaattaakseen puheli:

— Herrainen! Katsokaa, emäntä, tuota isännän selkää! Tuommoisina
pisoina on paha veri! No ei kummempaa. Näettekö emäntä noita
pilperoita?

— Kyllä.

— No ei kumma, jos selkä on kipeä. Näettekö? Tuommoisina uituvina
siitä riettaan pamahduksesta on särkynyt, veri tunkeutunut ylt’yleensä.
Katsokaahan tänne hartioihin asti! Mutta kyllä minä sille tiedän
neuvon... Pannaanko tähän monta sarvea?

— Paneehan vaan niin monta kuin sopii, kuului isännän varma sana.

— Niin paljon kuin sopii, huudahti Maija. Niin paljon kuin sopii! Voi
ihme, kun on selkä kuin kapanalainen pelto. Menisihän tähän sata
sarvea, mutta minulla ei ole kuin 25, ja viisi on näistäkin tämmöistä,
katsokaahan emäntä, tämmöistä pikku nyppyrää, joita minä silmäkipeissä
silmän alle ja hammaskipeissä leukapieliin ja leuvan nenään
tiksuttelen. Kaksikymmentä on näitä oikeaa selkäsarvea, vaan pannaanhan
ne, mitkä on. Noin vaan harvasteeseen kahden puolen selkärangasta
moksautellaan. Niin saadaan nähdä, että hyvä tulee... Kas niin!
Riittihän niitä, kun riittikin, ihan tarpeen teoksi. Jos enempi, niin
liiaksi.

Maija oli nyt kaksikymmentä sarvea iskenyt isännän selkään ja otti nyt
saunan akkunalta oravannahkaisesta tupesta kirkkaan tasakärkisen
veitsensä, liivautti sen lappeita kahta puolta kämmeneensä ja puheli:
— Tässä se on veitsi, jommoista ei ole muilla kuppareilla. Ne ovat
tökeröitä tämän rinnalla. Tämä se on raudan sydäntä, ihan itseään
raudan sydäntä. Sain tämän ihan sattumalta. Puhoksella kuoli kerran
maan mainio kuppari, niin sen perillisiltä sain tämän neljällä
kruunulla. Ajatelkaas, kuu hupsut möivät tämmöisen kaluu neljällä
kruunulla. Olisin tällä jo saanut kymmenenkin, vaan tämä ei heltiä
kahdellakaankymmenellä. Ajatelkaas, kun puhaisemalla menee hius tämän
terällä ihan kuin korte poikki, ja katsokaas tätä minun hiointanikin.
Tämä on eri kiveä. Tämmöistä ei ole ei lähestulkoon muilla kuppareilla.
Sain tämän eräältä vanhalta sotamieheltä. Sanoi olevan Arabian kiveä.
Ja kyllä varmasti se sitä onkin. Sillä tulee veitsestä niin terävä,
niin terävä, kuin ilmainen tulen kieli. Ajatelkaas, kun hius menee,
noin vaan omasta painostaan poikki.

Sitten Maija puhalsi kolme kertaa veitsensä terään ja varmalla painolla
sanoi:

Sie oot poika Vuolangoisen,
Vuolahattaren tekemä:
Tuulettaren tuuittama,
Lännettären lämmittämä,
Alla ahjon Ilmarisen,
Sepän aimon astaloissa.

Tämän sanottuaan Maija otti sarven toisensa perästä irti ja huolimatta
siitä, että isäntä hammasta purren ähki ja tuskaisesti nujerteli
ruumistaan, lyödä rapsutteli haavoja niihin pullukoille kohonneisiin
sarven sijoihin ja samassa vetäsi aina sarven sijalleen, siksi kunnes
oli kaikkien sarvien sijat haavoitettu.

Sitten Maija nykäsi ensimäiseksi haavoitetusta sijasta sakealla
verimaksalla täytetyn sarven ja alkoi ihmetellä:

— Herrainen tätä siivoa! Katsokaa tätä, minkälaista öplökästä on tämä
veri. Ihan kuin tervaa, ihan kuin pikeä. Ei kumma, jos miehellä on
selkä kipeä ... ja tässä ... ja tässä... Katsokaa tätä, kun ihan joka
ikinen sarvi on täynnä samanlaista mörköttiä. Joksikin elävässä
ihmisessä menee veri! Mutta lähtee se nyt kuitenkin. Sen minä sanon,
että lähtee se nyt... Mutta ei uskoisi, joka ei näkisi, että
tuommoiseksi menee veri riettaan ammunnalla yhdellä näpäyksellä, mutta
lähtee se nyt...

Näin ihmetellen oli nyt Maija tyhjentänyt sarvensa useita kertoja ja
pitänyt niitä isännän selässä niin kauan, kun vähänkään verta lähti.
Mutta kun veri oli heittänyt sarviin tulemasta, niin emäntä ja Maija
pesivät isännän puhtaammaksi kuin koskaan ennen. Ja istui nyt isäntä
vaalenneen näköisenä kuppauslavan laidalla, kahden käden varoten
itseään pystyssä pysymään emännän pyyhkiessä pyyhinliinalla.

Maija ei ollut viimeisestä tempustaan vielä tähän asti puhunut mitään,
mutta nyt hän otti seinällä riippuvasta salkustaan pienen mustan pullon
ja kynän ja huudahti:

— Tiedättekö, mitä tässä on?

Tässä sitä on kipehille voitehia.
Vammoille valevesiä
Vakasta Vipusenpojan,
Lippahasta Lemminkäisen.

— No se on Maija Maijojaan. Sillä on kaikkea ja minkä mitäkin, sanoi
emäntä lystisti hymyillen ja katseli Maijan tiitterää olentoa, kun se
keppelehti irtonaisena ja ylpeänä siitä, että hänellä on sitä, mitä ei
luullut muilla olevan.

— Sitä on meillä mitä tarvitaan, jatkoi Maija. Mitä meillä puututaan,
sitä meillä ei tarvita. Tässä on lääkettä, joka on kaikkeen hyvää,
sillä tähän on katsottu kaikki kipusanat ja synnyt ihan luteen synnystä
lähtien. Ja tätä ei, sen minä sanon, tätä ei ole muilla kuppareilla,
enkä tätä minäkään monessa paikassa näytäkään. Mutta nyt minä tässä
isännän selkäkipeälle annan viimeisen passin... Ja tämä sulka.
Tiedättekö, että tämä on kyyhkysen sulka? Kyyhkynen on etelättären
luonnon emon lempilintu, ja sentähden sen sulka pitää olla tämmöisissä
asioissa, vaan sitä ei tiedä moni, eikä yksikään muut kupparit.

Sitten Maija aukasi pullonsa, pisti sinne kynänsä, alkoi sivellä
isännän selässä mustanpuhuvina möllöttäviä pitkähaavaisia sarvien
sijoja ja rukoilevalla tavalla harvasteeseen luki:

Neitsyt Maaria emonen,
Rakas äiti armollinen,
Käy kipeät voitamahan,
Vaivat vaikahuttamahan,
Tuo’os tuolta voitehia,
Päältä taivosen yheksän.
Ota siipi sirkkuselta,
Puhas. sulka pulmuselta,
Kulta kynä kyyhkyseltä,
Päästä pääskyltä vipunen.
Voida niillä voitehilla,
Hau’o niillä hautehilla,
Niillä rasvoilla rapaja,
Joilla on Jesus voijeltuna,
Kaikkivalta katsottuna,
Pilatuksen piinattua,
Pahan vallan vaivattua.
Kun ei tuosta kyllin liene
Kipehille voitimiksi,
Pese Jesuksen verellä,
Huuho Herran hurmehella,
Pyyhi luojan kyynelillä,
Hautele haluvesillä,
Päästä miestä päättehistä,
Päästä päivistä pahoista,
Sitehistä sitkehistä,
Kipuvöistä kiintehistä.
Keskeä kivuttomaksi,
Päältä tuntumattomaksi.
Alta aivan terveheksi.

Sitten kun luku loppui, Maija kynällään veti kolme viisikantaa isännän
selkään ja sanoi:

— Tämä se on temppu, jota ei kärsi ruma henki, vaan sen tekijää ei ole
monessa.

Nyt lopetti Maija voitelunsa, pani pullonsa suun lujasti kiinni, kääri
sen kynän kanssa sitten riepumyttyyn ja pisti salkkuunsa. Mutta isännän
hampaat olivat yhäkin lujasti yhteen puristetut, laajat kasvotkin
olivat kurtistuneet tuskaisen näköisiksi ja melkein kokoon, ja väliin
kuului: äh ... äh ... äh.

Emäntä ei tästä ollut tietävinään, pujotti vaan kiireimmän kautta
puhtaita lämpimiä vaatteita isännän päälle ja puheli:

— Kyllä kai siitä nyt veri lähti, jos siitä lienee tehoa. Ja sanoohan
ne muutamat siitä olevankin. Ja kun häntä tekee, mitä taitaa, niin ei
suinkaan siihen auta, kun kärsiä ja tyytyä. Yhtä on yhdellä, toista
toisella. Maailma on täynnä vaivoja ja kärsimyksiä.

Maijakin tuli tähän avuksi, ja kun huomasi, että isännän selkää yhä
karvastelee, niin alkoi puhella:

— Se kyllä hieman karvastelee, vaan kyllä sen miehinen mies kestää.
Mitäpä semmoisesta voiteesta olisi apua, joka ei vähääkään kiilamoisi.
Siinä on kolmenlaista tärpättiä, kolmenlaista kynsirasvaa ja
kolmenlaista pikiöljyä, kerrassaan yhdeksää ainetta, niinkuin sitä
pitääkin oikeassa voiteessa olla. Niin eihän se aivan mietoa ole, mutta
kun siihen on katsottu kaikki synnyt ihan pienimmästä suurimpaan, niin
sen karvasteleminen on vaan paljasta hyvää lääkettä kaikki.

Isäntä ei sitä ollut kuulevinaankaan, vaan kun sai vaatteet päälleen,
niin ähkien ja röhkien alkoi työntyä ulos, jonne Maija ja emäntä häntä
kainaloista vakuuttaen saattoivat ja veivät sitä kyytiään kamariin.
Mutta Maija palasi saunaan, pesi siellä itsensä ja koko saunan ihan
puulle puhtaalle ja pestessään itsekseen puheli:

— Minä olen tuolle pahalle siivolle vihainen, kerrassaan vihainen. En
kärsi minä silmiini sitä. Ei kestä minun silmäni pahansiivoista saunaa,
vaan nyt tässä saattaa vaikka häitä tanssata. Hih maailmassa, vaikkei
olisi paitakaan! hihkasi Maija ja pyörähti lattialla polkkatanssin
tapaan, mutta samassa jäi katselemaan saunan kaikille suunnille mitä
sille vielä osaisi tehdä.

Maijasta itsestäänkin tuntui se Hannulan uusi sauna tavattoman
puhtaalta. Oikein sääli oli jättää sitä asumattomaksi, että kauan aikaa
sieltä pois lähtiessään Maija katsoi ovelta saunaan ja mielessä jylähti
raskaasti. Oi, että päiväksikään ei ole minulle suotu tuommoistakaan
kotia...

Saapi käydä käskylöissä
Kyläläisten kynnyksillä.
Aina ouvoilla ovilla,
Veräjillä vierahilla.
Kynnys korkea kyläinen,
Matala kylän kamana.

Mutta pitkän tuokion siinä seisottuaan ja mietittyään kirkas kyynel
silmänurkissaan palasi Maija saunasta kotiin, mutta kun näki, että
emännällä oli lämmin kahvipannu odottamassa, niin mieli palasi yhtä
iloiseksi kuin ennenkin, ja hän tunsi juuri kuni kotiutuvansa siihen
perheeseen, niin kauaksi kun siinä tarvittiin.

Näissä mielissään Maija isännän sivuihin laittoi vielä yöksi villaisen,
tärpätillä kastellun kääreen, johon Maija luki loitsulukuja suuren
joukon. Mutta aamusella kun isäntä tunsi selkänsä puoli terveeksi ja
tunti tunnilta paremmaksi, niin rupesi hän ja emäntäkin uskomaan Maijan
kehumiset melkein kaikki todeksi, ja Maija saikin kutsun tulla kahden viikon perästä
taas kuppaamaan ja hieromaan, jos ei isäntää, niin
muita.

Maija tämän kuultuaan tuli enemmän kuin hyvilleen ja moneen kertaan
kumarrellen:

— Tulenhan minä toki. Mihinkäs minä sitten tulisin, jos en teille.
Urpapuuhunhan se lintu lentää, sanoi Maija lyöden kädellään emännän
lihavaan olkapäähän ja niissä sanoissa kuului sydämmellinen
turvallisuuden toivo, että emännänkin sydän ihan lämpisi Maijaa
kohtaan.

Suuren tarakan sai nyt Maija Hannulan emännältä kaikenlaista
ruokavärkkiä lapsilleen vietäväksi Metsälän mökkiin. Ja kevein jaloin
ja hohtavin poskin Maija suurine konttineen mennä mylkytti kylän tietä
Metsälään päin ja itsekseen hoki Hannulan emännän sanoja: Tulkaa kahden viikon perästä
uudelleen!... Tulettehan?... Tulkaa kahden viikon perästä
uudelleen!... Tulettehan?... Me olemme siinä varassa. Maija
kuitenkin Rusalan tienhaaraan tultuaan poikkesi taloon ja tapansa
mukaan istui heti emännän viereen ja alkoi nytystellä kaulasuonia.
Mutta nyt ei ollut Maijalla kertomista kaulasuonien mahkuroista vaan
siitä, että hän tulee Hannulan isäntää hieromasta ja kuppaamasta, ja
miten Hannulan isäntä kohta lautoja potkaseisi ilman hänettä.

— Hannulan isäntää hieromastako? huudahti emäntä.

— Niin, ja kuppaamastakin.

— No mitä ihmettä! Teppanan Riikkahan siinä on aina ollut
kuukausittain ihan päntiönä.

— Mutta minua kutsui nyt Hannulan emäntä kahden viikon perästä
takaisin, ihan kirveen silmään varotti minua tulemaan. Kyllä ne nyt
näkivät, kuka on kuppari.

Emäntä näkyi tätä itsekseen kummastelevan enemmän kuin Maijan kuuloon
ja oli kauan ääneti, mutta viimein arvellen sanoi:

— Minä uskon, että Hannulan isäntä ja emäntäkin ovat kyllästyneet
Teppanan Riikkaan, kun se viime aikoina on tullut niin vaativaksi,
että saunakin pitää talon väen lämmittää valmiiksi ja kaikki hoito
pitää olla ihan nenältä haistaen, muuten ei ole panevinaan ei suunsa
sisään. Kahvikin pitää olla väkevää kuin tulta, kerma sakeaa kuin
tervaa ja sokerit suuria kuin rotan päitä.

— Oli siinä muitakin, jatkoi Maija. Ei ole Riikassa sen veräjän
tukkijaa, minkä minä tukin. Ajatelkaas, kun oli isännän selän
kirvestänyt, että makasi maassa makkarana ja enemmän silmäterään sieti
koskea kun selkään. Minulla ei auttanut muu keino, vaan minun piti
Kuikkalasta hakea kirves, jolla oli ruumiin lautoja hakattu ja kolme
matoa tapettu. Sillä kun paistelin ja höpilöin sekaan muutamia sanoja,
sanoja semmoisia, joita ei ole Riikan suussa, niin sillä lailla saatiin
käsiksi... Sitten oli minulla voidetta, voidetta semmoista, jota Riikan
silmä ei ole ikänään nähnyt. Sillä kun minä voitelin, niin takaansa
katsomatta lähtivät riettaan juonet isännän selästä. Ja nyt hän on
terve mies kuin pukki, vaikka eilen aamulla henkeään haukkoi. Se, se on
seikka, joka Hannulan isännän ja emännän päästi älyynsä, kun näkivät,
mikä eroitus on kupparilla ja kupparilla.

Vai Hannulan isäntää kävi Maija kuppaamassa! Mitähän siitä Teppanan Riikka
ajattelee? Eiköhän Riikan kippuranenä kipristy yhäkin
kippurammaksi, kun tietää saa, sanoi emäntä yhä ikäänkuin Maijalle
mieliksi.

— Kipristyi mitä kipristyi, vaan kolo se tuli nyt Riikan leipään,
toisti yhä Maija hieroskellessaan emännän kaulasuonia ja hänestä tuntui
tavattoman somalle, kun mielessä kaikui Hannulan emännän sanat: Tulkaa
nyt takaisin kahden viikon perästä!... Tulettehan? Saammehan olla siinä
varassa.

Tällä kertaa ei Maija Rusalassa näillä kertomuksillaan kuitenkaan
voittanut muuta kuin puoli kuorrekukkoa, senkin pisti emäntä Maijan
käteen siitä hyvästä, että oli hieroskellut hänen kaulasuoniaan. Mutta
kylälle levisi tieto Maijan ansiosta, että Hannulan isäntä niin heti
jaloilleen pääsi.

Tästä oli seuraus, että Teppanan Riikka joutui kiertelemään laitakyliä,
entisiä Maijan jälkiä, ja Maijan nahkakorvuksinen ruskea kontti löysi
tiensä Hannusrannan kylän suurimpien talojen porstuaan, ja Maijalle
ilmestyi puhdas ja eheä säkki sarvisäkiksi, entisen monin kerroin
paikatun ja likaisen säkin sijaa.