Kahdeskymmenes ensimmäinen luku.

Kaksi viikkoa olivat Mikko ja Auno asuneet Korholassa. Kaikki
kevätkylvöt oli jo tehty, oli korjattu vainioitten aidat, lakaistu
pientareet niityiltä ja nurmilta kerätty risut. Lukemattomat
teräväkärkiset ruohon oraat vihannoittivat maata, puitten urvuista
puhkeavat lehdet loivat päivä päivältä metsäisille rinteille kesän
herttaista väriä.

Mikko käveli tänä aamuna nurmisella vainiolla, jonka aikoi sulata tänä kesänä
kylvettävälle rukiille. Kun raunioita oli paljon, mietti Mikko,
mitä hänen nyt oli lähinnä tehtävä: ruvetako vetämään rauniot ensin
pois ja sitten vasta sulata nurmi pelloksi. Rauniot olivat satojen vuosien
kuluessa uponneet puolikyljistään maan sisään ja ympärille oli
syntynyt korkeita, nurmea ja vaaraimen varsia kasvavia penkereitä.
Tuollaiselle nurmen orasta vihottavalle penkereelle istui nyt Mikko ja
kun ympärillä näkyi vain raunioita, tuntui hänestä kuin hän olisi
hautautunut näiden jäkäläpäällisten raunioitten sisään. — Kaikkea
pitää nähdä, kun satoja vuosia on taloa asuttu ja noita on siedetty
pelloilla, tuumi Mikko itsekseen.

Aitojen takana vesakossa oli louhinen kumpu, jota ei voinut koskaan
pelloksi sulata. Sinne raivasi nyt Mikko kivenvetotien ja kohta
nähtiinkin hänet ruunallaan vedättämässä tuolle kummulle kiviä. Kuului
kuin ankara ukkosen jyrähdys aina kun Mikko päästi kärryjen korista
kivikuormansa valumaan.

Päivä oli puolen rinnassa. Etelän lauhkea tuuli leuhutti ruunan pitkää
harjaa ja kesän ensimäisten kärpästen takia ruuna kimpsautteli
jalkojaan seisoessaan kärryjen edessä rauniolla, mistä Mikko hikipäässä
kaksin käsin ammensi kiviä kärryihin. Hän ei huomannut vieraan tuloa,
ennenkuin tämä sanoi hyvänpäivän ja hymyillen lisäsi: — Jopa nyt on
vanhoja aarteita ruvettu purkamaan.

— Eiväthän nämä eilisiä näy olevan, sanoi Mikko kääntyessään
vieraaseen päin. Samassa Mikko tunsi kylmän väristyksen käyvän läpi
olentonsa: vieraan otsalla oli poliisin merkki ja virkalaukku
kainalossa.

— Eivät nähtävästikään ole eilisiä, sanoi vieras. Lienevät niitten
Korhosten kokoamia, joiden tiedetään jo paljon ennen isoavihaa Savosta
tänne tulleen. Niitä tiedetään olleen kaksi veljestä, toinen on
asettunut tuohon Kuurtajanniemeen ja toinen tälle paikalle. Tuota jokea
ovat ruvenneet kutsumaan Kuurtajaksi, kun se on kuurronnut heidän
eläimiään metsän pedoilta toiseltapuolen, — toiselta puolen kuurtoaa
taas tuo ympäri niemen kiertävä järven ranta.

— Tämäköhän se sitten on vanhin paikka tällä kylällä.

— Tämä se tiedetään vanhimmaksi. Tästä ne sitten ovat levinneet sitä
mukaa kuin ihmisiä on lisäytynyt.

— Vanhuuttaanko tämä sitten sairastaneekin, kun on näin kulolleen
joutunut. Uudesta on alettava, jos mielii maasta leipänsä saada.

Vieras punalsi varmasti päätään ja sanoi: — Kyllä tämä maa antaa
leipiä kyntäjälleen. Asujain kunnottomuutta tämä on tällä jäljellä.
Vuosikymmenen, jopa enemmänkin, on ollut aivan omine ruokineen... On
soma nähdä, mitä on tuleva, kun näyttää teillä olevan aikomus aivan
perustuksia myöten ruveta kuntoon laittamaan taloa. Tuntuu senkintähden
somalta, kun tähän minunkin isäni isä on syntynyt. Siitäpä olen
kuullutkin tämän talon historian. Isän isältäpä kuulinkin, että hänen
vanhemmillaan tässä on ollut leipää ja leivän särvintä toistenkin
lapsille.

— Eivätpähän ole noita raunioita pelloilta raivanneet, sanoi Mikko
istuessaan rauniota kiertävälle penkereelle. Siihen istahti vieraskin,
kaivoi taskustaan sikaarin, jonka sytytettyään juuri kuin
puolustaakseen vanhempiaan sanoi: — On ollut yleisenä tapana koota
pelloilla kivet raunioihin. Kuten näette, on niitä kaikkien talojen
pelloilla, missä vain kiviä on. Onpa ollut luulona, että rauniot
suojelevat hallalta toukoja, että kesän lämpö kun lämmittää rauniot
perinpohjin, niin ne hallayönä vuorostaan höyryävät lämpöä ympärilleen.

— Hm... Voi lapsellista ajatusta! sanoi Mikko. — Päinvastoin
raunioitten kohdalla, jossa ei talven lumi suojele maata, menee routa
syvään, ihan maaemään asti, ja sieltä se kesän pitkään sulaessaan itkee
vettä ja pitää maata kylmänä. Sanokaapas, kuka on raunion ympäriltä
leikannut täyden tou’on? Nekin korren piikit, jotka vaivaisesti raunion
ympärille kasvavat, pysyvät vihantina jälemmäksi eivätkä maan kylmyyden
vuoksi voi tuleentua muitten mukana... Jos pysyn elossa ja Jumalasta
lienee myötiä, niin kolmen vuoden perästä ette näe tämän talon
pelloilla rauniota eikä halla kylmä viljaa aikaisemmin kuin
rauniopelloilla.

— Paljon mahdollista, paljon mahdollista, sanoi vieras ja kiven
särmään niisti sikaarinsa päästä valkeaksi palaneen hiilen. Sitten hän
rykäisi kolmeen kertaan ja osaaottavalla tavalla virkkoi:

— On oikein mieluista nähdä, että tätä rappiolle joutunutta isoisäni
syntymäkotia näin perinpohjin ruvetaan kuntoon ottamaan. Mutta minulla
on sangen ikävä asia teille ilmoitettavana. Siinä eräässä Salmenniemen
rovastin välisessä jutussa, jonka hyvin muistanette, on hovioikeus
vahvistanut kihlakunnanoikeuden päätöksen. Sen on vahvistanut
senaattikin ja tuominnut teille kolmekymmentä päivää vankeutta, jonka
johdosta nimismies toimitti minut teitä täältä hakemaan ja saattamaan
Koskelan kaupungin vankilaan suorittamaan vankeuttanne. — Sen
sanottuaan mies kaivoi kainalolaukustaan paperin, jonka nurkissa näkyi
ruskeankirjavat leimamerkit, ja sanoi: — Tässä se on päätös.

Mikko ei välittänyt päätöksen näkemisestä. Kasvot synkistyivät ja hän
puristi suun ja hampaansa visuun ja oltuaan kauan ääneti sanoi
surunvoittoisesti: — No, hyvä tuo oli, ettei sattunut heinän- tai
elonkorjuuaikana. Mutta rukiinkylvöttä jään tulevaa vuotta varten. Voi
tätä maailmaa!

Mikko riisui hevosensa aisoista, talutti sen taloon, missä toimitti
Aunolle, jonka tuli viedä se Koivulaan. Koivulainen toimittaisi ruunan
omien hevostensa mukana laitumelle.

Nololta ja haikealta tuntui Mikosta tämä lähtö. Hän neuvotteli lyhyesti
Aunon kanssa elämän järjestämisestä kuukaudeksi eteenpäin, sanoi
katkerana jäähyväiset ja lähti poliisin jälkeen kävelemään, kasvot
synkkinä ja hampaat lujaan puristettuina.

Saman päivän iltana poliisi saattoi Mikon Koskelan vankilaan, missä
vankilan päällikön vaimona oli Pekkilän Sikri. Mikon nähtyään ja
poliisilta kuultuaan asian tämä sanoi iloisesti nauraen: — Nyt
kuitenkin minulle aukeaa tilaisuus sen velan maksamiseen, joka on ollut
minun sydämeni pohjalla siitä Pekkilän syöjättären kynsistä
pelastumisesta. Hän osoitti keinutuolinsa Mikolle istuimeksi ja poistui
kahvin keittoon.

Vankilan päällikkö sai poliisilta nimismiehen antaman passin ja
merkitsi kirjoihinsa, jonka jälkeen poliisi sai poistua. Sitten hän
kirjansa lupsautettuaan kiinni kääntyi Mikkoon ja sanoi ystävällisesti:

— Me olemme pitkin matkaa seuranneet teidän elämänne tarinaa ja
tapahtumia, ja tämä Sikrihän se tuon tuostaan on säälistä itkeä
suhauttanutkin. Nyt minä puolestani lupaan, että teidän ei tarvitse
tietää olevanne vankina. Iltaisin, kun toiset vangit suljetaan
yöteloilleen, suljen minä toisten silmien peitteeksi teidätkin
koppiinne, mutta samalla heitän lukon auki. Kun kaikki vangit ovat
paikallaan, niin pääsette omia aikojanne tulemaan tänne meidän
seuraamme samoille illallisille.

— Kiitos teille vaan, sanoi Mikko. — En minä vankeudesta vankeutena
kovinkaan paljon perustaisi, olinpa minä nämä kolmekymmentä päivää
vaikka aidan vitsaksena. Mutta se kaivaa sydäntäni, kun rukiinmaa oli
kedosta sulattava ja nyt tämän seikan takia jään rukiinkylvöttä.

— Ei nyt sentään, sanoi vankilan päällikkö mietteissään. — Nyt on
vasta toukokuun kahdeskymmenes viides. Kesäkuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä
pääsette vapaaksi. Heinän teko alkaa tavallisesti
siellä maaseudulla vasta heinäkuun puolivälissä. Siihen mennessä vielä
kerkiätte laittaa rukiinmaata ison alan.

— Kun se tuo rukiinmaan laitto olisi yksin, niin jotakinhan sitä
kolmessakin viikossa kerkiäisi, mutta viittä vaivainen vailla, kun
on puussa pohjat, petäjässä liisteet. Ei ole viikatteita, ei
viikatevarsia, ei hankoa, ei haravia, ei sanalla sanoen mitään kynttä
karkeampaa. Niin ne ovat yhtäälle yhden jäljet, kun sitä on yksinään
laittamassa.

— Onhan se niin, mutta täytyy tehdä yksi ensin, mikä on ensimäinen, ja
toiset perästä. Lopulla tulevat kaikki tehdyiksi.

— Niin kai on tehtävä, sanoi Mikko alakuloisesti.

Sikri toi nyt kahvipannua tupaan ja sanoi hymyillen: — Olin ihan
sikisoki tänä aamuna lähtemässä teitä katsomaan, kun sanottiin ensi
kerran laivan lähtevän sinne Kuurtajansuulle, mutta siihen se kuitenkin
häläytyi lähtö ja nyt se jää siksi, kunnes te pääsette vapaaksi. Sitten
lähden teitä saattamaan ja näkemään Aunoakin. Lättenperin rouva se nyt
on hyvillään, ei tiedä lintuko hän on vai kala, kun isälleen sai
keinotelluksi Mäkelän. Mutta sen kuusenhan siitä kuuluu toki myrsky
vieneen, jonka tarinoita te aina kävitte kuulemassa.

— Mennyt on kuusi ja se joutikin, sanoi Mikko vahingoniloa tuntien.

— Sehän kuului olleen suuri se kuusi. Sikri on siitä paljon kertonut,
sanoi vankilan päällikkö.

— Oli se jommoinenkin näre, sanoi Mikko. Kolmetoista ja puoli metristä
syltä lähti halkoja. Sinne jäivät nekin jokainen kapale, kuten muutkin
vaiviot. — Mutta vähät huolisin kuusesta, kun vain se olisi vahinkoa,
mutta kun meni kaikki henkeä, hipiätä myöten, niin se on enempi kuusta.

— No niinköhän tuo menee, että se asia ei koskaan oikea? sanoi
Sikri. — Täällä on toissa talvena oleksinut kaksi niitä
lankomiesväikkänöitänne, ne ovat majailleet Lättenperissä ja täällä
kaupungilla kehuneet, että eivät siinä Mäkelässä kauan tule olemaan
nykyiset asukkaat... Olen niiltä, joille ovat kehuneet, kysellyt,
ovatko sanoneet syytä minkätähden Mäkelän asukasten on lähdettävä,
mutta eivät ole sanoneet syytä, sen vain että eivät ne kauan ole.

— Sepä se. Saahan sitä miehestä päivän pahaa puhua, kunhan ei nimeä
sano, virkkoi Mikko.

Kun nyt kahvi oli juotu, poistui Sikri keittiöön laittamaan
illallisruokia. Pitkän tuokion perästä hän tuli ruoka-astioita kantaen
tupaan ja sanoi tyytyväisen näköisenä: — Sitä on lykkyäkin, jos
pahojakin päiviä. Postin mukana saimme tuolta Kolehmajoelta
kolmattakymmentä kiloa painavan lohen juuri kuin teidän varaksenne.
Hätä ei ole tämän näköinen.

— Mutta eiköhän siinä Kuurtajanjoessa liene lohia, sehän on melko
suuri joki, sanoi vankilan päällikkö.

Tuli puhe lohista. Mikko oli pohjolan-matkoillaan tullut siinä asiassa
hyväksi asiantuntijaksi.

— Kuuluu siinä järvilohia olevan, mutta kun minulla ei ole mitään
pyydystä, niin pysyvät lohet niinkuin muutkin kalat siellä missä ovat,
sanoi Mikko alakuloisesti.

Nyt Sikri oli saanut pöydän katetuksi illallisruoilla ja kehoitti
Mikkoa ja miestään kääntymään pöytään.

Sikri istui pöydässä pieni lapsi sylissään ja alkoi Mikolta kysellä
olojen kulkua aina siitä päivästä lähtien, jona hän lähti Mäkelästä.

                                                  ⸻

Kesä oli lämmin ja pitkä. Syyskuun loppuun kesti lämmintä, joten
Korholan ruis kerkisi hyötyä, kasvaa ja joutua aivan täysikypsäksi.
Tuli kaksi riihentäyttä rukiinlyhteitä ja toiset kaksi ohria, joten
niistä lähti enemmän kuin vuoden leipä ja siemenet tulevaksi vuodeksi.
Olipa iso ala terhakkaa rukiin laihoakin tulevan kesän varalle, mutta
laihon keskellä näkyi nyt raunioita, joita ei olisi näkynyt, jos Mikko
olisi saanut olla Korholassa.