Kahdeskymmenes neljäs luku.

Kolmatta viikkoa oli Janne ollut Korholassa. Tänä päivänä oli vasta
ensimäinen sadepäivä koko heinäaikana. Kun satoi jo aamusella, Mikon ja
Jannen niittämään lähtiessä, niin Mikko sanoi Aunolle:

— Me tulemme aamiaiselle kotiin, käymmehän vain itsemme märäksi
niittämässä.

Aamiaisen aikana yhä satoi. Sadepilvet näyttivät lientyvän entistä
sakeammiksi. Mikko köllistyi penkille ja sanoi: — Nyt levähdetään
kolmen viikon puolesta. Nukutaan niin että sormihaaran mieheen aurinko
kiertää.

Penkille köllistyi Jannekin ja nukkui sinne asti, kunnes puolenpäivän
rinnassa Auno pirtin pöydälle laittoi päiväkahvin juotavaksi. Siihen
pöydän ympärille asetuttiin taas juomaan kahvia, ja Halli tapansa
mukaan jäi lattialle istua tököttämään, odottamaan osaansa. Siinä
vehnäkahvia juodessa Janne alakuloisesti kysyi:

— Mitä se isäntä ja emäntä sanoo, vieläkö minulle on tässä talossa
työtä senjälkeen, kun heinänteko loppuu? Tuotahan ei moneksi
enää ole; tällä viikolla loppuisi kun ei sataisi.

— On työtä. Vastahan ne vaivat alkavat, sanoi Mikko. — Etkö näe noita
toukovainioita, nuo eivät ole yhdellä sirpillä leikattavat. Sitten kun
saadaan leikatuksi, alkaa riihenpuinti, perunannosto ja monet muut
hommat. Ei työ tekevältä lopu.

— Sitten kun syksyyn mennään, niin Janne ruvenneekin meille aivan
vuosirengiksi, sanoi Auno.

Janne rykäisi ja verkalleen alakuloisen voittoisesti sanoi: — Minä
vaan senvuoksi kysyin, kun minä tarvitsisin rahaa vähän enemmän kuin
mitä tähän asti olen tienannut. Minun pitäisi saada uusi puku, kun nuo
ainoat ketineet näkyvät käyvän risaisiksi. Vieläpä tarvitsisi
kengätkin, mutta näillä minä nyt kyllä tulen toimeen likemmäksi talvea.
Tuossa kauppias Tuppuraisen puodissa olisi mieleistäni pukukangasta.
Siitä puku kaikkine tarpeineen tulisi kolmen sadan markan paikkeille
maksamaan. Räätälin palkaksi minulla on entisiä pennejä. Sen kolmesataa
minä jos saisin, niin sillä tulisin autetuksi.

Mikko hieman mietti, mutta kohta sanoi: — Kyllä kai minä sen vertaisen
summan voin antaa, kun tuota ei joutuisi samanlaiseen kokemukseen kuin
Reetan suhteen. Sekin sai rahaa ja lähti pois.

— Ei Janne ole sen näköinenkään, että olisi kavala. Reeta oli jo
näöltäänkin kettumainen, sanoi Auno vakavasti.

— Annetaan vain rahat, virkkoi Mikko huomattuaan, että Aunokin puoltaa
rahojen antia.

— Sellaiset Reetathan ne juuri saattavat ihmiset epäilemään
syyttömiäkin, virkkoi Janne nureksien. — Minulla kyllä ei ole muuta
takuuta annettavissa kuin omat sanani, että minä en tästä talosta lähde
en kymmeneen vuoteen, jos vain olla saan. Höperöhän olisin, jollen
tämmöisestä ruokatalosta pitäisi kiinni, kun sitäpaitsi minulla ei
maailmassa ole yhtään, joka minua ikävöi ja jota minä kaipaisin. Ja
lienettehän näillä viikoilla jo nähneet, että kykenen minä ansaitsemaan
ruokani ja hiukan verran palkkaakin.

— Kyllä, kyllä, virkkoi Mikko ja lähti kamarista noutamaan rahoja, kun
arvasi kysymättäkin, että Janne nyt sadepäivänä haluaa mennä vaatteen
ostoon.

Janne otti hymyillen Mikon kädestä rahat, veti nuttunsa povitaskusta
esiin mustan lompakon, jossa oli pari entisiä rahoja.

— Nyt minä saankin vaatteet, virkkoi Janne tyytyväisenä. — Kun noin
sataa, niin emme suinkaan lähtene niittämään. Minä lähden kauppias
Tuppuraiseen, sieltä samalla menen räätäli Tossavaiseen ja toimitan,
että saan pyhäksi uudet vaatteet.

— Ei nyt ennen päivällistä tarvitse lähteä. Minulla on viiliäkin.
Syödään nyt viiliä, kun ollaan kotona, sanoi Auno syöttäessään Hallille
vehnäsosaansa. Mielessä tuntui somalta, kun nyt koko syksyksi ja ehkä
tulevaksi vuodeksikin on tiedossa kelpo työmies. Mielellään tuollaista
pitäisi kuin omaa poikaansa, vaalisi kaikella tavalla.

— On niissä tukkilaisissa sieviäkin poikia, sanoi Auno, kun Janne
päivällisen jälkeen oli lähtenyt kauppias Tuppuraiseen päin kävelemään.
— Mutta lienee se hänessäkin vikansa, kun raha ei kartu tuommoiselle
työmiehelle.

— Voi olla ryyppymies ja ehkä korttimieskin, vaikka tässä näin vähälle
aikaa ei tapojaan viitsinyt näyttää, arveli Mikko.

— Jotakin vikaa sitä täytyy olla, kun raha ei kartu.

Jannea ei näkynyt tulevaksi illalliselle. Ei ollut tullut
yövuoteelleenkaan, ei tullut huomenna eikä sitä seuraavana eikä
kolmantenakaan päivänä. Pyhänä Mikko lähti kuulostelemaan, kuuluisiko
miestä missään. Kävi kysymässä Tuppuraisessa, onko käynyt vaatteen
otossa, kävi kysymässä Tossavaisessa, mutta kumpaisessakaan ei ollut
käynyt. Keskelässä tiedettiin kertoa, että viikolla eräänä päivänä
Kotasalmen tiellä on nähty sellainen mies erään pahamaineiseksi
tunnetun nuoren naisen kanssa rinnan kävelemässä. Molemmat olivat
olleet päissään. Auno tämän kuultuaan löi käsiään yhteen ja huudahti:
— No, kuka uskoisi!... Kuka uskoisi Jannesta sellaista!... No, johan
sitä tässä pääteltiinkin, että jotakin on vinossa, kun rahaa ei kartu.
No, ei uskoisi...

— Kyllä se vei kuin koira enemmän kuin toisen puolen niistä rahoista
ilmaiseksi, sanoi Mikko. — Mielelläni kyllä olisin sille viisikymmentä markkaa
viikolta maksanut, mutta puolet niistä rahoista hän olisi vasta
lauantaina saanut. Kolmas viikko jäi häneltä puoleen.

— Mutta saatiinpa poutien aikana heinä tehdyksi, virkkoi Auno. —
Kukaties tästä puoleen kesä muuttuu sateiseksi. Siinä se korvautuu, kun
heinät on hyvinä parhaana aikana saatu kokoon.

— Se seikkahan tuo osaltaan korjaa asiaa, mutta on kuitenkin natku
senkin tähden, että noin kavalasti viedään.

— Emme huoli ruveta valittamaan, kun heinät on koossa. Ilman Jannea
eivät olisi. Emmekä puhu koko vahingosta kenellekään, ne nauravat vain.

— Se kai se parasta on, virkkoi Mikko tyynesti ja kallistui pitkäkseen
pirtin penkille.

                                                  ⸻

Viimeinen heinä saatiin omin väkinsä tehdyksi. Kun tou’ot alkoivat
joutua leikattaviksi, kuulosteli Mikko läheltä ja kaukaa apulaista,
mutta ei saanut ketään. Yksin täytyi Mikon ruveta leikkaamaan, Auno
vain joskus kävi sitelemässä lyhteitä, milloin kotiaskareiltaan jouti.
Karisemaan mieli ruis ja katkeavaksi joutui ohra ennenkuin kaikki oli
leikattu. Oli ne viimein kuitenkin saatu kuhilaille ja ohria enemmän
kuin puolet kykäisiinkin. Rukiit olivat kaikki vielä kuhilailla.

Oli sunnuntai ja mielihyvillään Mikko kierteli vainioitaan, joilla
seisoi kuhilas kuhilaan vieressä. Huomenna aikoi Mikko ruveta rukiita
kokoamaan närtteeseen, josta voi saada riiheen silloin kun joutaa
puimaan, vaikka vasta talvella, jos ei ennen jouda. Mutta päivän
kallistuttua sivu puolen rupesi eteläinen taivaanranta mustumaan
paksuun pilveen ja salaman leimaukset rupesivat välähtelemään. Mikon
sydän jylähti pahasti. Kiirein askelin hän tuli pirttiin, missä Auno
oli lukemassa Wegeliuksen postillaa.

— Ankara sadepilvi kohoaa etelästä, virkkoi Mikko melkein hätäisesti
oven aukaistuaan. — Lähdetään kantamaan rukiita tuonne riihen
etulatoon.

Juosten ryntäsi hän kuhilasten kimppuun ja sinne juoksi Aunokin. Mikko
kahmaisi ruiskuhilaan syliinsä ja juoksi sitä kantaen latoon, samassa
palaten toista noutamaan. Auno jaksoi kantaa vain puoli kuhilasta,
mutta juosten hänkin vei kantamuksensa latoon ja juosten palasi.
Molemmat ottivat kuin tulipalosta lyhteitä talteen, tuskainen ahdistus
povessaan, kun taivas peittyi pilveen ja ukkonen likeni kiireesti.
Nähtiin jo, ettei mitenkään kerjetä kaikkia saada.

Enemmät puolet rukiita kuitenkin oli ladossa, kun aivan pellon kohdalla
välkähti kolminkertainen salama ja ukkonen jyrähti niin, että maa
tuntui läikkyvän. Samassa tuli niin ankara tuulenpuuska, että kerralla
pyyhkäsi kaikki ruiskuhilaat kumoon ja kuivat ohrakuhilaat otti ilmaan.
Ne lensivät tuiskuna metsään. Valmiit kykäätkin se kaatoi ja levitti.
Samassa seurasi tuulenpuuskaa kohiseva sade: vettä ja rakeita satoi
kuin saavista kaataen. Rakeet olivat niin suuria ja lankesivat niin
tuimasti, että sälöt sinkoilivat seinistä, ja maahan kaatuneista
lyhteistä murensivat tähkät ja löivät maan sisään. Tuuli yhä yltyi ja
kylältä vei huoneista kattoja. Kattotuohia lenteli ilmassa kuin
varisparvia. Mikko ja Auno hyypiysivät latoon ja lyhdeläjän vieressä
istuen ladon ovelta katsoivat ilmaan, missä ehtimiseen salama
välähteli, ukkonen jyrähteli. Tuuli ja sade kohisivat koskena, niin
että maa tutisi.

Auno se käsiään väännellen siunusteli, mutta Mikko puri hampaitaan
yhteen kasvot synkkinä. — Siinä meni vuoden vaivannäkö kuin tuhka
tuuleen, sanoi hän viimein tuskaisesti.

— Kun olisi se Janne pysynyt meillä, niin elot olisivat korjuussa.
Leikkuu olisi loppunut aikaisemmin ja riihet olisi jo lopulleen puitu,
sanoi Auno pitkän vaitiolon jälkeen.

— Kunpa niin olisi ollut, mutta eipä ollut, virkkoi Mikko jurosti.

Auno oli taas tuokion ääneti. — Olen jo sanonut ennenkin, että tämä
talo on liian suuri meille, virkkoi hän. Kun ei saa apulaista millään
hinnalla, joutuu aina pakostakin turvelehtamaan vaikka minkälaisiin
petkuttajiin.

Mikko ei virkkanut mitään, minkä vuoksi Aunokaan ei jatkanut sitä
puhetta. Hän kuiskasi vain hiljaa: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi
olkoon kiitetty.

Viimein taukosi rakeiden sade. Satoi vain vettä, ja ukkonen jyrähteli
kaukana pohjoisessa. Salaman leimaukset lakaisivat pohjoisen taivaan
rantaa. Auno nousi istualtaan ja sanoi: — Kunpa uskaltaisi lähteä
lehmäriepuja katsomaan ja päästämään haasta. Mihin ne lienevät raukat
hyypiytyneet.

Mikkokin nousi seisoalleen, painoi käsillään vatsaansa ja sanoi: —
Kaiken muun lisäksi taisin saada vatsaani vian. Tuossa äsken noita
raskaita lyhdesylyksiä semmoisessa kiireessä tuonne katonrajaan
työntäessäni taisi venähtää tai ratketa joku kohta, koska tuntuu
kipeytyvän.

— Hyvä Jumala hyvästi siunatkoon! Lienet sinä, ainoa lähtijä,
menettänyt terveytesi? sanoi Auno tuskaisesti.

— Miten lienee. Pahalta se vaan tuntuu... Minä kuitenkin lähtenen
päästämään ne lehmät, mene sinä kotiin, sanoi Mikko ja työntyi
sateeseen.

— Mutta älä lähde, kun olet kipeä, minä lähden.

— No, en minä nyt vielä niin kipeä ole, etten siihen kykene, sanoi
Mikko ja lähti päästämään lehmiä, vaikka oli paitahihasillaan ja vettä
satoi ihan solisten.

Lehmät pääsivät haasta, ne tulivat laukaten kotiin niin että kellot
räikivät ja maa jytisi.

Auno oli jo lehmät pannut navettaan ja laittanut ruokia eteen, kun
Mikko vakavasti kävellen ja kaksin käsin vatsaansa puristaen tuli
kotiin. Auno kauhistui: — Hyvä Isä sentään. Sinähän olet kipeä, ihan
kuoleman rajalla, olet ihan vaalea.

— En tiedä kuolemasta. Vilun tähden lienen vaalea, en kärsinyt
kiireesti tulla ja satoi vasten. Kuivaa pitäisi saada ylle, sanoi Mikko
yhä puristaen vatsaansa ja turvelehtaen uunin luokse.

Auno toi juosten ulkoa kuivan puhtaan paidan ja sitä uunin suusta
tuoksuvassa lämmössä heilutellen sanoi: — Kun lähditkin
päällysvaatteetta tuommoiseen sateeseen! Enkä minäkään älynnyt sanoa,
että olisit lähtenyt kodin kautta ja ottanut palttoon yllesi.

— Ei se olisi ollut mitään, kun olisin ollut terve, sanoi Mikko, —
mutta kun en kärsinyt kiireemmästi kulkea, niin vilustuin. Kyllä
tuntuisi pitävän päästä tohtoriin, mutta nyt on laiva mennyt ja
tuommoiseen sateeseen hevosella ei voi lähteä, kun ei ole edes
vieterikärryjä.

— Tässä on nyt lämmin paita. Minä teen tähän pirtin sänkyyn lämpimän
vuoteen, rupeat siihen, sanoi Auno ja rupesi laittamaan vuodetta.

— Ei minua enää värisytä. Mutta lienee kuitenkin parasta, että pääsen
vuoteeseen, sanoi Mikko ja eteenpäin kumartuneena, käsillään vatsaansa
painaen alkoi hiljaa kävellä vuoteen luo. Saatuaan kuivan lämmitetyn
paidan ylleen Mikko kallistui hiljaa vuoteeseen, mihin sitten Auno
peitteli pehmeillä peitteillä ja villaisilla vilteillä. Auno seisahtui
sängyn luo, katsoi Mikkoa ja sanoi: — Kyllä sinä olet kipeä, ihan
vaalea. Joutuu ajattelemaan, että mikä minun peri, jos sinä kuolisit.

— Hm. Ottaisit uuden isännän tämmöiseen komeaan taloon, niin hätä
olisi hukassa.

Auno naurahti ja sanoi: — Vielä se sitten leikkiä laskee, vaikka
kuolema silmiin katsoo.

— En minä vielä tähän tautiin kuolekaan. Paremmaltapa tuo tuntuu, kun
pääsin pitkäkseni. Vilukin siihen äsken taisi vaikuttaa pahasti.

— Kunpahan ei aivan hätyyttäisi, että pääsisi huomenna lääkäriin,
sanoi Auno ja lähti askareilleen.

Koko tulevan yön tunsi Mikko myötäänsä sen vaivan vatsassaan
lisääntyvän ja jotakin ajettuman tapaista sinne syntyvän. Mutta hän
koetti kuitenkin olla sitä valittamatta, kun tiesi Aunon tulevan
hätään.

Kun huomenna tuli se aika, että piti lähteä laivarantaan, sanoi Auno:
— Nyt olen toimittanut toisen talon emännän hoitamaan karjani ja
lähden mukaasi lääkäriin. Minusta näyttää, että tuskin palaat siltä
reissulta elävänä.

— Sitä olen ajatellut itsekin, että saisit lähteä mukaan, mutta eihän
tätäkään kotia saattaisi jättää tälleen. Lähdet kuitenkin saattamaan
laivarantaan ja vakuutat minua kävellessä.

— Lähden perille asti, että kuulen mitä lääkäri sanoo.

Iltapäivällä päästiin lääkärin luo Koskelan kaupunkiin. Lääkäri
kuunteli Mikon kertomusta.

— Se ei parane lääkkeillä. On toimitettava leikkaus, siinä on
umpisuolen tulehdus ja voi olla vatsakalvon repeämäkin, sanoi hän
kylmäverisesti.

Aunon kasvot tulivat hätäisiksi. Yritti puhjeta äänekäs itku. Mutta hän
koetti kaikin voimin hillitä ja sanoi: — Leikkaus! Voi, hyvä Jumala!
Leikkaus, ja vaiva on sisällä vatsassa! Johan olen pelännytkin, että
kuolema... Muuta ei Auno saanut sanotuksi. Itku voitti.

— Kaikkienhan meidän kerran on kuoltava, sanoi lääkäri nähdessään
Aunon hädän. — Mutta ei tämä miehenne tähän tautiin kuole, etenkin kun
tulitte tänne tänä päivänä. Huomenna olisi ollut jo pahempi.

Auno rauhoittui lääkärin puheesta senverran, että saattoi sanoa: —
Uskooko herra tohtori todellakin, että tuo vaiva ei ole
hengenvaarallinen?

— Uskon ja varmasti uskonkin, sillä tämä ei ole ensimäinen eikä toinen
potilas. Niitä on satoja parannettu.

Sen sanottuaan lääkäri otti puhelintorven käteensä ja sanoi: — Minä
soitan sairashuoneelta hevosen, joka vie tämän sairaan sairashuoneelle.

Minuutin perästä olikin porrasten edessä nelipyöräiset vaunut. Noihin
vaunuihin käski lääkäri Mikon menemään ja sanoi: — Tunnin perästä
tulen sinne sairashuoneelle.

— Saisinko minä tulla mukaan? sanoi Auno nöyrästi pyytävällä äänellä.

Lääkäri kääntyi nyt Aunoon päin ja sanoi ystävällisesti: — Ei. Kyllä
te nyt saatte uskoa miehenne minun huostaani. Viikon perästä kun
tulette tänne, niin annan silloin miehenne teille terveenä.

Aunolta purskahti itku, joka oli silmänräpäyksessä muuttunut surun ja
epätoivon itkusta ilon itkuksi. Vaunuihin kuitenkin Auno saattoi Mikkoa
ja Mikon istuessa vaunujen perään hyllyvälle istuimelle Auno kättä
puristaen sanoi: — Nähnenkö enää sinua elävin silmin!

Vaunut lähtivät kuin tuulen ajamana sairashuoneelle päin.

Ilmat olivat sen ankaran sateen jälkeen muuttuneet poutaisiksi. Auno
keräili aina muitten askareittensa lomassa myrskyn levittämiä lyhteitä
ja kantoi latoon. Hän keräsi vasuun rakeitten murtamia tähkiäkin. Siinä
ahkerassa työssä kului aika paremmin. Mieli kuitenkin pysyi yöt ja
päivät raskaana. Myrsky oli murtanut ja sotkenut multaan niin kauniin
viljan. Eikä Mikosta ollut vielä tietoa. Kun Auno oli saanut lyhteet
metsästä ja aidan vierustalta, koetti hän yksin jyvinkin nokkia maahan
sortuneita jyviä. Niistä ei suurta kokoa karttunut. Mutta ikävä aika
kului paremmin kuin jouten.

                                                  ⸻

Viisi päivää oli Mikko ollut sairashuoneella, joten oli enää vain kaksi päivää
odotusaikaa. Aika kului hyvin hitaasti. ”Viikon perästä annan
teille miehenne terveenä”, oli lääkäri sanonut.

Aurinko paistoi niin lämpimästi ja Auno oli nytkin ohran jyviä ja
tähkän puoliskoita poimimassa. Yhtäkkiä hän kuuli Mikon sanat: — Tule
pois.

Auno hätkähti, kori putosi kädestä. Hän katseli ympärilleen, mistä ääni
kuului ja huomasi kartanon lähellä kujalla seisovan miehen vähitellen
muuttuvan Mikoksi. Auno löi käsiään yhteen, lähti juoksujalkaa Mikon
luo ja sanoi: — Herran nimi olkoon kiitetty. — Sitten hän Mikon luo
tultuaan huudahti: — Sinä pääsitkin varhemmin kuin tohtori luuli.
Nythän on vasta viides päivä.

— Tohtori nauroikin ja sanoi: ”Emännällä on siellä pitkät päivät.
Sille on hyvä parempi antaa ennen kuin on luvannut”, sanoi Mikko ja
verkalleen lähti kävelemään taloon.

— No, nytkö sinä sitten olet terve? Olet kyllä terveen näköinen.
Toisenlainen on väri kuin sairaalaan lähtiessäsi.

— En ole vielä vallan terve, mutta olen tervehtymässä. Lääkäri
varoitti vallankin nyt ensimältä liikkumaan varovasti.

— Sinä et sitten vielä ehkä pitkään aikaan kykene työhön.

— En.

— Mikä se oikeastaan oli se tauti ja leikkasivatko ne?

— Leikanneet ne olivat. Se oli ollut, kuten tohtori sanoikin,
umpisuolentulehdus ja vatsakalvossa oli ollut repeämä, jonka olivat
ommelleet. Umpisuoli-taudin takia minä olisin jo terve, mutta
vatsahaavan paranemisen sanoi kestävän vuosia.

— Vuosia. Herra Jumala! Vuosia työtönnä! Mikä meidät hiljankaan perii!

— Ei työtönnä aivan, vaan suuria ponnistuksia kuului pitävän välttää.

— Sehän tuo on jotakin, kun edes johonkin kykenee. — Mitä se
merkitsi, kun sanoit, että leikanneet ne olivat? Etkö sinä itse
tiennyt?

— En... Sen tiesin, että rupesin leikkuupöydälle selälleni ja että
peittivät kasvoni. Umpihupussa tunsin nukkuvani. Heräsin sitten
vuoteellani, kuin unestani, ja vatsasta oli vaiva poissa.

— On niillä konsteja! Vuoteellasi heräsit kuin unestasi ja vaiva oli
poissa! Ilmankos se tohtori oli niin ylpeä ja varma niistä tiedoistaan!
sanoi Auno hymyillen ja lähti hakemaan Mikolle ruokaa.

— Minä täällä olen joka päivä käynyt kalanpyydyksiä kokemassa ja
eilenkin sain kolmatta kilon painoisen säynäjän ja viisi pienempää,
sanoi Auno pöydän luo kävellessään. — Tässä on sen suuren säynäjän
puolikas. Se oli jo lihava ja paksu kuin sianporsas. Alahan syödä, minä
tuon viiliä palan painoksi.

Mikko söi vain muutamia suupaloja rieskaa voin ja säynäjän kanssa ja
maistoi viiliä. — En uskalla vielä kovin paljon syödä, sanoi hän
laskettuaan lusikkansa pöydälle ja laittautui vuoteeseen.