Kahdeskymmenes kuudes luku.

Kauppias Tuppurainen oli ostanut Korholan ja Mikko oli Tervolaiselta
saanut ihailemansa järven niemen ja kappaleen maata viljelysmaaksi.
Siihen hän rupesi Korholasta pitäen tekemään taloa. Tulevan juhannuksen
aikana olikin talo jo siksi valmis, että saattoi mennä asumaan.
Asuinrakennuksessa oli kaksi huonetta, pirtti ja tupa, navettakin oli
kahdelle lehmälle ja vasikalle tai lampaalle. Järven rannalla oli
pieni, soma sauna.

Oli juhannus-aatto, kun Mikko ja Auno taluttaen lehmiä saapuivat
uudelle talolle. Kun navetassa oli uusi valkoinen silta, oudostuivat
lehmät sitä ja ne täytyi pakottamalla saada navettaan. Pelosta vapisten
menivät ne hiljaa hiipien Aunon jälessä parsiinsa, missä Auno kytki ne
kiinni, jolloin ne rupesivat hätäisin silmin ikävästi ynymään. Mutta
kun Auno toi nurmivihkot eteen ja hyvitteli, rauhoittuivat lehmät ja
rupesivat syömään. Tupaan tultuaan Auno heitti nuttunsa ja päähuivinsa
naulaan, istui sitten akkunan luokse ja alkoi katsella kuusten oksien
alitse järvelle, missä hennon etelätuulen ajamat herttaiset laineet
hiljalleen vierivät rantaan.

— Nyt minä todella tunnen pitkältä vaivaloiselta matkalta päässeeni,
sanoi hän. — Mäkelästä tänne on ollut sanomattoman vaivaloinen tie,
mutta matka on tehty, Jumala olkoon kiitetty.

— Kylläpä todellakin voi sanoa, että matkan päähän on päästy, virkkoi
Mikko istuen toisen akkunan luona, hänkin järvelle katsellen. — Mutta
minä tahtoisin sanoa, että matkalle on lähdetty Kivelästä eikä
Mäkelästä.

— Samaa sanoisin minäkin, jollen Mäkelässä olisi syntynyt. Siinä olen
nähnyt tämän elämän ensimäisen päivän valon ja sen pientarilla olen
pienenä piehtaroinut. Kuusi se vaan meni Mäkelästä pois, kuten
rakastettava vanhus talosta. Ei ole mitään täällä iankaikkista. Mutta
tuossahan seisovat hänen jälkeläisensä parhaassa miehuudessaan.
Katsohan noita lukemattomia villanpehmeitä tämän kesän kasvaimia
jok’ikisessä oksan kerkässä ja noita marjan kokoisia kävyn alkuja.
Tuolla kuusten latvoissa ne ovat aivan kypsän mansikan näköisiä. Kaikki
nuo yhdestä suusta äänettömällä kielellään kiittävät Jumalaa.

Mikko katseli vain järvelle ja aikoi kohta vähän levähdettyään lähteä
heittämään verkkoja. — Mikä tälle talolle pannaan nimeksi, kysyi Auno
tuokion ääneti oltuaan. — Nimihän lapsella olla pitää. Pannaanko
”Onnela”?

Mikko rykäisi ja sanoi — On liian hempeä nimi. Ei se elämä tässäkään,
eikä missään paikassa, paljasta onnea ole. Ajattelen, että olkoon tämän
talon nimi Juurus, kun tässä ollaan kuusten juurella.

— Sehän todellakin sopii! Juurus! Oikein perinpohjainen nimi! Olkoon
minusta vaan Juurus.

— Niin, ei tässä paljasta päiväpaistetta tule elämä olemaan. Ennenkuin
nuo tureikot ovat paenneet ja jättäneet sijansa leipää kasvavalle
viljalle, saa tässä aika lailla ponnistella.

— Kyllähän sitä mielellään tekee työtä, kun koti tuntuu kodille.
Pakoon minä menisin sellaista onnea, jossa ei työtä olisi... — Oltuaan
hetkisen ääneti Auno jatkoi:

— Kun lehmät vähän aikaa levähtävät, niin lypsän ja keitän juuston,
oikein juhannusjuuston. Huomenna täytyy lähteä paimeneen opettamaan
lehmiä näille oudoille laitumille.

Mikko pöytään istuessaan sanoi: — Huomenaamuna keitämmekin kalakeiton.
Lähden tästä heittämään verkkoja.

— Ai, ai! Sinne tulen minäkin mukaan, sanoi Auno ihastuneesti.

— Sinullapa on täälläkin onnelassasi ne tavalliset lauantaitehtävät:
saunanlämmitys, lehmien hoito ja yhtä ja toista kahmerehtamista.

Auno katsahti aurinkoon ja sanoi: — Ho-hoi! Nythän on vielä päivää
vaikka mitä tehdä! Ensi työkseni lähden laittamaan saunan lämmitä,
hoidan karjan, teen ilta-askareeni, kylvemme, sitten lähdemme järvelle
ja sieltä tultua keitän juuston. Eipähän nyt pimeä peloittane, jos
aurinkokin laskeutuu.

— Tehdään niin, sanoi Mikko pureskellen voileipää ja Kuurtajanjoesta
pyydettyä säynästä. Mutta kyllä ne nämä tämmöiset säynäät ovat
edestämme haihtuneet. Sekakalojen varaan sitä nyt olemme joutuneet.

— Kaloja ne ovat muutkin kalat. Yksi hyvä ei palkitse niin montaa
pahaa kuin Korholassa oli.

— Ja eipä se ole sanottu, että kaikki säynäjät ovat Kuurtajanjoessa.
Täältä järvestä ne sinnekin kohoavat. Voihan niitä olla täälläkin.

— Mikä estäisi täällä olemasta vaikka mitä kaloja, lohiakin. Avara on
tuo kuikan pelto tuossa edessämme, sanoi Auno, teki pienen voileivän
matkallaan syötäväksi ja lähti saunaa laittamaan lämmitä.

Kohta rupesikin saunan ovesta tupruamaan sakea harmaa savu, minkä
seasta Auno syöksähti ulos ja meni navettaan hoitamaan lehmiä.

Iltasella oli järvi aivan tyyni. Vaarojen lailta ja järven saarista
näkyvät juhannuskokot kuvastuivat järven pintaan ja illan rusko valoi
silkkisen verhonsa veden kalvoon, vaarain lakiin ja lehtoisille
rinteille. Mikon ja Aunon mielestä ei järvellä olo ollut milloinkaan
tuntunut niin viehättävältä kuin nyt. Kun verkot oli laskettu järveen,
heittäytyi Mikko venheen perään selkäkenoon, Auno istui tuhdolla airot
käsissään. Silloin tällöin hän laski aironsa veteen ja nykäisi venhettä
uimaan tyyntä pintaa pitkin. Vene jätti vain tuskin näkyvän väreen.
Mikko ja Auno olivat kumpikin kuin lumotut, eivät puhelleet mitään
eivätkä tienneet ajattelevansakaan mitään. Viimein kuitenkin Mikko
ojentui, otti huopurimen käteensä ja oikaisi venheen rantaa kohti.
Silloin Aunokin rupesi soutaa lipiskoimaan ja nöyrästi lähtikin venhe
uimaan rantaan.

Kotiin tultuaan he istuivat äskeisille istuimilleen katselemaan yhä
roihuavia juhannuskokkoja ja niiden kuvastusta järven pintaan.

— Eikö muuteta tämän talon nimi Rauhalaksi? ehdotti Auno. — En
missään tähän asti ole tuntenut niin somaa rauhan tunnetta kuin nyt
tässä. Korholan kylällä olimme hyljeksittyjä muukalaisia. Täällä meidän
ei tarvitse nähdä ylenkatseisia kasvoja. Täällä meillä ei ole tekemistä
muun kuin vilpittömän luonnon kanssa. Tunsin äskenkin tuolla järvellä
ihan nousevani Jumalan pyhiin asuntoihin.

— Mitäpä onkaan ystävistä, jotka pahana päivänä kuitenkin hylkäävät ja
pakenevat, sanoi Mikko miettiväisenä. — Mutta tätä talon nimeä ei
kuitenkaan muuteta. Juurus sopii paremmin kuin Rauhala. Luonnossakaan
ei aina ole rauha, eikä ihmisen mielessä. Elämä antaa aina uusia
huolia.

— Olkoon sitten Juurus... Turhia minä haaveilinkin. Minä tässä ihanana
yöhetkenä liitelen ihan autuaitten maissa, enkä muista, mitä elämä
maailmassa voi tuoda mukanaan... Juurus! Meitä sitten tästä lähtien
ihmiset rupeavat sanomaan juurukselaisiksi.

— Niitähän me juuri olemmekin, sanoi Mikko naurahtaen. Sitten hän
rupesi riisumaan kenkiä jaloistaan ja sanoi: — Tuntuupa hieman
väsyttävän. Raskas oli se kontti ja Punakorva tahtoi aina olla
kantapäillä. Piti kävellä tavallista kiireemmin.

— Tulihan se tietysti Punakorva Hertan jälessä, ja Hertta todellakin
minun kantapäitäni kaapi, niin että täytyi puoleksi juosten tulla.
Hertta luuli johonkin hyvään ruokamaahan heitä vietävän, mutta toiseksi
muuttui mieli, kun avattiin navetan ovi ja alettiin sinne vaatia.
Sitten lypsäessä ne jo kuitenkin olivat hyvällä tuulella, nuolla
kaahnuttivat minua koko lypsyajan eivätkä heittäneet, vaikka
kieltelinkin. Oikein silmät lupallaan vain nuolivat.

Auno toi nyt pöydälle äsken keittämäänsä juustoa, voita, säynästä ja
leipää. He rupesivat syömään päästäkseen nukkumaan ennen auringon
nousua.