Kymmenes luku.

Käräjät alkoivat kirkonkylässä. Tuomarina oli vakinainen kihlakunnan
tuomari, vanhapoika, jonka tiedettiin suhtautuvan erityisen
myötätuntoisesti naisiin ja lapsiin. Ei yksikään lapsenruokkojuttu
ollut päättynyt muuten kuin lapsen hyväksi. Mikko tunkeutui tuomarin
puheille rakennuksen perimpään kamariin, jossa tämä toimetonna
keinutuolissa hiljalleen keinutteli itseään ja pitkää harmaansekaista
partaansa käsillään veteli rinnalleen metson pyrstön laiseksi
kiihotukseksi, jommoiseksi se näkyi jo ennen taivutetun.

— Olen ensi kertaa käräjätalossa, sanoi Mikko arasti ja syvään
kumartaen. — Asianani on täällä saada esiin kirjoitetuksi erään neidin
juttu. Eräät ilkeät miehet ovat soimanneet häntä törkeästä
salavuoteudesta, mutta neidillä on viattomuustodistus, tohtorin antama,
jos saan kunnian teille näyttää.

— Ei, ei. Esittäkää se oikeudelle, kiirehti tuomari sanomaan, ja
tuuheitten kulmakarvain alla olevat vesiharmaat silmät välkähtivät
ihastuksesta.

— Jos minä saisin sen asian joksikin määrätyksi päiväksi, niin ei
minun tarvitsisi olla joka huutoa kuulemassa, ehdotti Mikko.

— Antakaa siellä sen lautamiehen, joka on haasteen toimittanut,
kirjoittaa se listalleen, niin minä täällä jakaessani asioita asetan
sen neljänneksi käräjäpäiväksi. Tämä on ensimäinen, sanoi tuomari ja
lyijykynällä kirjoitti pöydällään olevaan paperiin.

Mikko palasi isoon saliin, missä kukin lautamies oman pöytänsä ääressä
kirjoitti asioita listalle. Mikkokin työntyi asianomaisen lautamiehen
luo, työnsi sille sisäänkirjoitusrahat ja sanoi varmasti:

— Se Jertta Turusen asia on kirjoitettava esiin.

Kaikki huoneessaolijat rähähtivät ilkeään nauruun ja joku sanoi:
”Tuleepa, näemmä, näihin käräjiin oikeitakin asioita. Saadaan täällä
vielä harjaisiakin juoda”.

— Älkäähän nuolaisko ennenkuin tipahtaa, sanoi Mikko jyrkästi ja
kysyi: — Tuliko se nyt se asia kirjoitetuksi esiin?

— Tuli ja lujaan tulikin, sanoi lautamies jäykästi, kun kuuli Mikon
äänestä, että leikki on poissa.

Tuo käräjämiesten ilkeä nauru meni Mikon koko olennon läpi ja kovetti
mielen uhmaavaan vireeseen. Lähtiessään kävelemään kotiin oli Mikko
samalla selvillä siitä, ettei Jertta saisi puolustajaa muualta.

                                                  ⸻

Neljäs päivä oli tullut. Tiedettiin, että oikeus rupeaa istumaan vasta
kymmeneltä. Mikko ja Jertta varustautuivat vain siksi ajoissa, ettei
liikoja tarvitsisi olla muiden ilveilyjä kuulemassa. Mikko kävi
katsomassa käräjähuoneen seinälle naulattua listaa, ja näki että Jertan
asia oli kolmantena. Nyt menivät Mikko ja Jertta odotushuoneen loukkoon
rinnakkain istumaan. Toisella puolen huonetta Jertan vastaajat
todistajineen leikillisessä naurussa kuhisten pitivät koko käräjäväkeä
hyvällä tuulella. Ylinnä kuului Peltolan Hetan ääni.

Mikosta ja Jertasta tuntui raskaalta, kun heidän ei käynyt
puolustautuminen sanoilla. Mutta kohta huudettiin asia esiin. Mikko ja
Jertta menivät oikeushuoneeseen, missä tuomari leveäpartaisena ja
rauhallisen näköisenä kuin Rooman paavi selkäkenossa keinutuolissaan
istuen hiljalleen keinutteli itseään. Mikko ja Jertta asettuivat
oikeuspöydän eteen rinnakkain seisomaan juuri kuin vihille. Tuomari
silmäili kauan siitä yli pöytänsä Jerttaa ylhäältä alas ja alhaalta
ylös. Sitten hän kumartui kirjoittamaan sekä kantajat että vastaajat
pöytäkirjaansa, oikaisi taas selkänsä ja vieläkin Jertan vartaloa
silmäiltyään kysyi ystävällisesti: — Mitä te nyt sanotte?

Mikko hieman selvittääkseen ääntään rykäisi ja sanoi: — Nämä miehet
ovat sanoneet tämän neidin kanssa harjoittaneensa salavuoteutta, ja
tämä neiti tahtoo nyt nämä miehet langetettavaksi kunnianloukkauksesta
lailliseen edesvastuuseen.

Tuomari kirjoitti tämän pöytäkirjaan, kääntyi miesten puoleen ja silmät
säkenöiden kysyi karkealla äänellä:

— Oletteko puhuneet sellaista tästä neidistä.

Miehet nähtävästi olivat jo valmistaneet yhteisen lauseen, koska nyt
tuli kuin yhdestä suusta:

— Olemme sanoneet, ja olemme sanoneet totta, meillä on todistajat.

Nyt Mikko kaivoi taskustaan tohtorin todistuksen ja ojensi sen
tuomarille. Miesten kasvot tulehtuivat, he rupesivat katselemaan
toisiaan. Tuomarin tummat kasvot tulistuivat sitä mukaa kuin hän eteni
lukemisessaan. Kun tuomari sai luetuksi, heitti hän vihaisesti paperin
pöydälle ja leimasimellaan rusautti siihen oikeuden leiman. Silloin
Taavetti sanoi kaikkien puolesta:

— Me tahdomme kuulla, mitä siihen paperiin on kirjoitettu. — Mutta
tuomari tömisti kumpaisellakin jalallaan lattiaan, niin että koko
käräjätalo tärisi ja vihasta sähisten käski ulos.

Miehet lähtivätkin kuin risan syöneet koirat häntä koipien välissä
jälekkäin työntymään ulos. Heidän jälkeensä lähtivät Mikko ja
Jerttakin, mutta tuomarin vihasta oli Mikkokin niin töperryksissä,
ettei muistanut kysyä kulujaankaan. Hetken perästä esiinhuutaja aukaisi
oven ja kysyi: ”Tahdotteko kuluja?” Sen kuultuaan miehet yhteen ääneen
kiljaisivat: ”Tahdomme ja oikein porvoonmitalla”, mutta esiinhuutaja ei
vetänyt ovea kiinni ennenkuin Mikko oli sanonut: ”Tahdomme!”

Käräjäväki, joka äsken oli pitänyt ilkeämielistä naurua vireillä, oli
kuin kynsille lyöty. Peltolan Hetankin korvalliset näkyivät olevan
kuumina ja silmät välähtelivät tulisina. Levotonna, mutta puhumatta hän
kävellä töpsäili sinne tänne odotushuoneen lattialla.

Oikeushuoneen ovi aukeni, ja ovelta kuului esiinhuutajan sanat:
”Asialliset sisään”. Mutta samassa avauksessa meni asiallisten mukana
asiattomia melkein huone täyteen kuulemaan päätöstä. Kun tuomari näki,
että asialliset olivat sisällä, silmäsi hän Jerttaa ylhäältä alas ja
alkoi jotenkin kovalla ja kylmänvoittoisella äänellä lukea
pöytäkirjastaan oikeuden päätöstä, jossa sanottiin: ”Koska kihlakunnan
oikeus on tohtorin todistuksesta havainnut, että kantaja, neiti Jertta Turunen,
on viaton, niin vastaajat kukin kohdastaan tuomitaan
sadanviidenkymmenen markan sakkoon, joka varojen puutteessa on
suoritettava kolmenkymmenen päivän vankeudella, ja varalliset Jertta Turuselle
maksamaan sata markkaa oikeudenkäyntikuluja.”

Kun päätös oli luettu, ei koko käräjätalossa kuulunut yhtään sanaa. Oli
kuin jokaisen suusta olisi kieli pudonnut. Mikko ja Jertta lähtivätkin
sitä suoraa kävelemään kotiin.

Jertan koko olento pyrki tulvimaan iloa, kun hän kuuli oikeuden
päätöksen, mutta hän puristi sen itseensä, kunnes tultiin käräjätalon
sivuitse kulkevalle maantielle. Silloin Jertta Mikon rinnalla käyden
tarttui Mikon käteen ja siitä pidellen huudahti:

— No, se meni niinkuin minun kädestäni! On tuo tuomari kuin Jumala
eikä ihminen! Voi, voi, kuinka se meni hyvästi! Mitähän tuosta nyt
Erkki arvelee? Nyt ne miehet saivat mitä olivat vailla, ja tukkeutuipa
siellä Peltolan Hetan ja Kerilän Ingankin suut.

Tähän kaikkeen ei Mikko vastannut mitään, näytti vain olevan
mietteissään, minkä vuoksi Jertta kysyi:

— Mitä sinä mietit? Etkö sinäkin voi olla iloinen minun kanssani?

— En.

— Minkätähden?

— En tiedä itsekään. Koko oikeudenkäynti oli minusta niin
yksipuolinen, että se teki minuun niin kumman vaikutuksen.

— No Herra Jumala! Minkä puolesta? Sehän nyt oli niinkuin olla piti.
Vai mitä siinä sinun mielestäsi oli vikaa?

— Oli paljonkin. Pitihän niittenkin miesten saada puhua puolestaan, ja
se tohtorin todistus olisi mielestäni pitänyt lukea miehille, eikä
tuomarin olisi tarvinnut semmoista töminätä panna toimeen. Siinä jäi
sitäpaitsi selvittämättä se seikka, että meidän talonpoikien kesken
sanotaan salavuoteudeksi, kun nähdään mies tytön vuoteella puhelemassa
tytön kanssa, vaikka molemmat ovat niin viattomat, ettei ajatuksen
vivahdustakaan ole törkeisiin tekoihin. Herrat ymmärtävät sillä toista
ja sentähden olisi tuonkin tuomarin pitänyt päästä selville
erotuksesta. Silloin hänkin olisi pysynyt rauhallisempana. Sakotettu
miehiä kyllä olisi ja olisi saanutkin sakottaa, vaikkakin vähän
vähemmän, kun rikos oli ensikertainen. Siihen nähden, että miehillä oli
todistajia mukana, minä uskon että sinut on nähty miesten kanssa
samalla vuoteella. Jollei sinulla olisi ollut tohtorin todistusta, niin
tapannut olisit, enkä minäkään olisi täällä sinun matkassasi, vaikkapa
uskoisinkin että sinä pääasiassa olet viaton.

Jertta painui alakuloiseksi aivan liki kyyneliä ja sanoi:

— Minä en sittenkään käsitä, minkätähden sinä tahdot puolustella noita
miehiä, vaikka uskot kai, että minä niitten jalkeille laittamaan
juoruun nähden olen viaton. Kun sinä olet mies, niin et osaa asettua
minun kannalleni etkä voi arvata, mitä minä olen saanut kärsiä ja saan,
jos Erkki ainiaaksi on hyljännyt. Uskon kuitenkin, että kääntyy Erkin
mieli, kun hän saa kuulla oikeuden päätöksen.

— Ihan täydellisesti osaan asettua sinun kannallesi ja osaan
arvostella kärsimyksesi, mutta samalla uskon, että niissä on osa omaa
syytäsi. Kun sinä rakastit Erkkiä ja Erkki rakasti sinua, niin turha
sinun oli lähteä muuta hupaa tanssipaikoista hakemaan ja öitä siellä
viipymään.

— Mutta mitä minä siellä sitten olen pilautunut?

— Et pääasiassa. Mutta sitä tietä sait Erkiltä erokirjeen. Ja se osa
on omaa syytäsi.

— Eipä sitä saa syötyä takaisin... Uskon toki, että Erkki ymmärtää
minua, sanoi Jertta ja suuret kyyneleet valahtivat kasvopäille.

Mikko ei enää tahtonut lisätä Jertan alakuloisuutta. Kääntääkseen
puheen koko jutusta muualle hän sanoi:

— On kummallisen lämmin ja kaunis ilma, vaikka lokakuu on
loppumaisillaan. Usein tähän aikaan ajellaan reellä, onpa joskus
rekikeli ihan parhaallaan, vaan nyt on maa sula ja lämmin. Saattaisi
vaikka perunaa nostaa ja naurista listiä.

Puhe siirtyi maanviljelysasioihin ja Juhaniin, kesämieheen, jonka
ansiota töiden onnistuminen pääasiassa oli. Näin jutellessa päästiin
kotiveräjälle, josta Auno nähtyään tulijat juosta huurotti avopäin ja
avojaloin vastaan ja ennenkuin pääsi luoksekaan, huusi:

— No miten se kävi kärpän nylky, nahkan otto oravalta?

— Hyvästi ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu, sanoi
Jertta iloisesti nauraen.

Tulijain luokse tultuaan Auno pistäytyi Mikon ja Jertan väliin ja
Jerttaa kädestä pitäen kysyi: — Miten se sitten meni?

— Tienasivathan ne miehet vähän, sanoi Jertta. — Sata viisikymmentä markkaa
kukin saivat sakkoa ja yhteensä meille sata markkaa kuluja;
saamme periä keltä varoja löytyy.

— No, sitä ne olivat juuri vaillakin! Oliko siellä todistajat, Kerilän
Inka ja Peltolan Hetta?

— Olivat toki, ja oli niillä puolikymmentä muuta todistajaa, mutta
niitä ei tarvittu, ei heidän eikä meidän todistajia.

— Mutta sepä nättiin lupsahti lukkoon... Miehilläkin todistajia, mitä
varten?

— Kukapa sen tiesi, mutta oli niitä Kettulan veljekset kumpaisetkin ja
Rahulan kaksi pojan väikkänää ja Sipilän Janne ja vieläpä kuudeskin,
Ypykän Kustaa, kaltainen poika kuin aidaksen särmä.

— Mitä ne sanoivat.

— Kaikilta putosi kieli, kun tultiin oikeudesta.

— Ähäh! Vai putosi kieli Hetankin suusta! Sen se sietikin. Mutta mitä
tuosta kaikesta nyt sanoo Erkki? Mikko saa lähteä käymään Niemelässä.

— En lähde minä, sanoi Mikko jyrkästi. Sen puolen asiasta saatte jakaa
keskenänne.

— Tuntuu siltä, että sinne täytyy lähteä minun, sanoi Auno. Jertta
itse on sopimaton.

— Lähdepä todellakin, lähde paikalla, sanoi Jertta ihastuksissaan.

— En lähde ennenkuin huomenna. Antaa hänen nyt vähän jäähdähtää tuon
asian, ettei aivan rapa kurkussa lähdetä juoksemaan, sanoi Auno ja
tyytyväisin kasvoin astui etumaisena pirttiin, missä Matti
keltaisenkirjava kolttu yllään punaposkisena, kädet levällään nukkua
reuotti kehdossaan.

Huomenaamuna aurinko ruskotti pilviin ja taivaanranta auringon nousun
kohdalta oli vaalean kullan värisenä, kun Auno kiirehti lähtemään
kahden peninkulman matkalle Niemelään joutuakseen iltasella takaisin.
Ja ilta olikin jo niin myöhä, että vain sammuva matala päivänvalon
juova näkyi enää läntisen taivaan rannalta, kun Auno hikisenä ja
päähuivi kaulalle laskettuna saapui kotiin. Väsymyksestä huohottaen hän
istui pöydän sivulla olevalle rahille lähelle Mikkoa, joka oli lampun
valossa kutomassa verkkoa. Jertta tuli nyt Aunon luokse, ilmeinen
epätoivon arkuus kasvoissaan, ja ääni hieman väristen sanoi:

— No mitä sitä nyt sinun matkoillesi kuuluu?

Auno kaivoi povestaan vaaleankeltakuorisen kirjeen, ojensi sen Jertalle
ja sanoi:

— Tuosta kai näet mitä kuuluu.

Jertta repäisi kirjeen pään auki, nykäisi kahdeksi taitetun kirjeen sen
sisästä ja ensimäisen rivin nähtyään hypähti koko olennollaan, kasvot
hulmahtivat loistaviksi. Toisella kädellään lyöden lanteeseensa hän
taas hypähti.

Sen nähtyään Mikkokin seisautti verkonkudontansa ja Jerttaan katsoen
kysyi: — Mitä siinä luetaan?

— Tässä on vain neljä lausetta, mutta ne ovat paljon puhuvia, vastasi
Jertta. — On vain: ”Rakas Jerttani! Kiroten niitä ilkeitten juorujen
kuljettajia pyydän anteeksi viimeisen kirjeeni tuomaa erehdystäni.
Sydämestäni iloitsen, että se oli juorua. Ensi pyhänä tulen hakemaan
sinut kotiini tänne, ja katkaistaksemme juoruämmäin tiet käymme samalla
tiellä kirkolla laittamassa kuulutuksen. Ole silloin valmis lähtemään.
Oma Erkkisi.”