SISÄLLYS:

I. Sydänmaan taival.
II. Ikkunan ääressä.
III. Kidronin oja.
IV. Jää notkui.
V. Hottislauta.
VI. Seuroissa.
VII. Kellotapulissa.
VIII. Isän käsi.
IX. Lehmästä metso.
X. Nuotanperä.
XI. Pettymys ja hyvitys.
XII. Vuoteessa kinkereille.
XIII. Hirven vasa.
XIV. Sonni.
XV. Juuso ja Kustaava.
XVI. Hiekkakuopalla.
XVII. Pororaidot.
XVIII. Vierailumatka 60 vuotta sitten.
XIX. Elämän taipaleelle.

I.

SYDÄNMAAN TAIVAL.

Tienjälki kiemurteli läpi tiheän petäjikön, jossa lumi peitti ja painoi
puitten oksia niin raskaana, että maa ja metsä loitompaa katsoen näytti
yhtenäiseltä, valkoiselta hangelta tai pilveltä. Ainoastaan lähimmät
puunrungot, jotka seisoivat vahtien lailla vakaina tiepuolessa,
kuumottivat reessä istujille tummina patsaina kuulakan talvisen päivän
kelmeässä valossa. Hiljaisuus oli täydellinen. Milloin hevosen luokki
sattui tien yli riippuvaan oksaan tai sen kavio tärähti kovempaan
hankeen, silloin vain saattoi kuulua pieni humahdus, ja oksilta valahti
samassa reen perällä istuvain päähän pehmoista lunta. Sitä ei
kuitenkaan säikähdetty, siihen oli totuttu.

Kolme rekeä oli matkalla äänettömän ja miltei äärettömältä tuntuvan
sydänmaan halki. Siinä muutti Sodankylän kirkkoherra perheineen uuteen
seurakuntaansa Kuusamoon, ja matka kävi Kemijärveltä poikkimaisin,
kymmenpeninkulmaisen erämaan halki, Iijoen varrelle, jossa taas olivat
ensimmäiset talot. Mitään teitä ei näissä ylämaissa ollut, ei kesäteitä
eikä talviteitäkään. Ainoastaan tukinajajat kulkivat eräinä talven
viikkoina tuossa laidattomassa metsässä milloin mihinkin suuntaan
vedättäen tukkeja jokien latvuksille, ja näiden luomaa tienpohjaa
yritti tuo pieni matkue nyt seurata, ettei olisi tarvinnut aivan
umpihangessa kahluuttaa hevosia; mutta hyvin heikkoa se ”tie”
useimmiten oli. Monin paikoin oli ajomiesten pakko lapioimalla
mataloittaa tuulen iskostamia kinoksia ja reet vaappuivat tietenkin
arveluttavasti puolelta toiselle upottavassa hangessa, usein
kaatuenkin. Hidasta oli sellainen matkanteko, väsyttävää hevosille,
väsyttävää myöskin ajajille ja matkustajille, joita oli rovasti ja
ruustinna ja näiden kolme lasta.

Sodankylän pappilasta oli omilla hevosilla lähdetty tälle
talvitaipaleelle poikkimaisin Kuusamoon — olisi ollut liian iso mutka
kiertää maantietä myöten Rovaniemen, Kemin ja Oulun kautta. Jokaista
rekeä ajoivat ja hoitivat pappilan rengit. Hyvinhän matka oli aluksi
sujunutkin niin kauan kuin oli kuljettu ajettuja teitä, ja kun hevosia
aina pitkään syötettiin ja lepuutettiin ystävällisissä ylämaan
taloissa, ei matka ollut pahasti rasittanutkaan. Peloittavimmalta oli
alun perin tuntunut tämä taloton ja tietön sydänmaan taival, jonka
virstamäärää kukaan ei ollut mitannut ja jonka varrella oli vain yksi
uudistalo tai uudiskylän alku. Muuten oli vain autiota metsää.

Utuisena on mielessäni kuudenkymmenen vuoden takaa säilynyt muisto
saapumisestamme tuohon erämaan majataloon. Sinne tullessamme olimme jo
nähtävästi jotenkin harhautuneet kyläläisten ajoteiltä, mikäli heillä
sellaisia olikaan, ja ehtiessämme vihdoin taloaukeaan sankasta metsästä
oli vastassamme veräjätön aita. Se oli purettava, jotta pellon yli
saatoimme päästä taloon. Talossa oli kaksikin tupaa, ja ennakolta
lähetetyn viestin johdosta oli toinen tupa meitä, pappilaisia, varten
pesty ja lämmitetty; ja siisti tupahan se olikin, oikein oli ovi
siniseksi maalattu, ihan ”kakluunikin” oli nurkassa. Mutta sitä uunia
äkikseltään lämmitettäessä — tupa mahtoi tavallisissa oloissa olla
kylmillään —, oli huoneeseen tullut kovasti häkää, joten siihen emme
voineet yöksi ruveta, vaan meidän oli majoituttava talonväen kanssa
yhteiseen pirttiin, jonka oviloukon karsinassa vielä ynisi vasikkakin.
Siellä oli lieden ääressä sekä lämpöä että valoa. Eväsvakka, johon
Sodankylän pappilassa oli varattu runsaasti ruokaa, otettiin esille —
hankalampaa oli siihen ollut turvautua metsätaipaleella —, talosta
saatiin lämmintä maitoa ja uni maistui hyvältä.

Mutta aamulla oli sitten vaikein taival edessä. Ei ollut tietoa,
ehtisimmekö yöksi asutuille maille vai oliko yövyttävä sydänmaalle.
Talonväkikään ei voinut ”tiestä” antaa mitään lohdullisia tietoja.
Parisen viikkoa sitten oli tosin tukkilaisia ollut siellä ajossa, mutta
sen jälkeen oli taas ollut kovia lumituiskuja, emmekä tienneet, sopiko
tukkilaisten tie edes meidän matkamme suuntaan. Ehkä oli monin paikoin
pakko ajaa aivan umpea, — suunnan toki tunsi topera isäntärenki, joka
oli näillä main ennenkin matkaillut ja tottunut erämaita kulkemaan.

Hän ajoikin ensimmäistä rekeä, kun taas taipaleelle lähdettiin; sitkeän
”Valkon” kanssa hän oli matkueen lumiaurana. Hänen rekensä olikin
kevein; sen perässä istui vain toinen sisareni, puolikasvuinen tyttö —
matkatavaroita oli tietysti joka reessä, vaikka erityinen kuormareki
oli tulossa vielä perästäpäin. Usein hänen kuitenkin oli pakko
kahlailla Valkon edessä tai rinnalla. Toisessa reessä istui ukko
rovasti, isäni, toisen tyttärensä kanssa, valmiina hyppäämään
kinokseen, milloin reki uhkasi kaatua. Ja kolmannessa, viimeisessä
reslassa vihdoin istui tai makaili ruustinna, äitini. Minä, lapsista
nuorin, istuin hänen rinnallaan, — meidän reellemme piti toisten tehdä
tietä. Käyden ajettiin tietysti silloinkin, kun tie esimerkiksi järven
yli kuljettaessa oli siedettävämpää, ja usein hevosten oli pakko
pysähtyä pitkäksi hetkeksi huokaisemaan, kun umpitaival kävi liian
rasittavaksi. Silloin ei saanut kärsivällisyys loppua eikä voinut
heittäytyä hätäileväksi; hevosille annettiin heiniä, ihmisille avattiin
eväsarkku, kunnes taas jaksettiin eteenpäin. Melkein tuuma tuumalta oli
näin pyrittävä taivalta taittamaan. Ja onneksi Valko sentään useimmiten
löysi vähän vanhaa tienjälkeä, vaikka syvältäkin ja väliin siltä
eksyen. Me lapset usein nukahdimme reslain lämpöisten vällyjen sisään
ja sitenhän katkesi taival paremmin. Pakkanenkin oli toki kohtuullinen.

Mutta minulle, nuorimmalle, viisivuotiaalle, uni oli kerran koitua
surmaksi. Ajettiin sakean näreikön halki ja reet huppelehtivat puiden
ja kinosten lomitse tavallista rajummin. Olin taas nukahtanut äitini
viereen, pääni retkotti hervotonna reslan laidalta. Reki vaappui,
töksähteli tuon tuostakin sivuutettaviin petäjiin ja hulahti taas
syvempään jalaksenjälkeen. Ja niin iski kerran nukkuvan pojan
retkottava pää tien viereiseen petäjään. Se oli ankara täräys, äitini
näki ja kuuli sen ja parkaisi pahasti, peläten kai, että minulta pääluu
oli haljennut. Olinko mennyt iskusta tainnoksiin, sitä en tiedä,
heräsin joka tapauksessa siihen, että äitini lumella hautoi otsaani ja
itkien edessäni valitteli.

Taipaleenteko oli pysäytetty, isäni kahlasi meidän reellemme ja äitini
itki ääneensä. Mutta nähdessään minun avaavan silmäni hän riemastui
ikihyväksi, niin hän usein myöhemmin kertoi, nosti minut pystyyn ja
tutki, oliko niskani pysynyt sijoillaan vai oliko pahempaa vauriota
tullut. Ei ollut ilmeisesti tullut. Ainoastaan iso kuhmu otsassa
todisti tärähdyksen voimakkuutta. Itselleni ei koko tapauksesta ole
jäänyt muuta muistoa kuin äitini pingoittuneet kasvot ja hätääntynyt
katse, hänen hellästi katsellessaan kuopustaan, ja hänen syvintä
rakkautta säteilevät silmänsä, kun hän lopulta raikkaasti riemastuen
virkoamisestani suuteli otsani rumaa kuhmua.

— Mutta siinä oli henki hiuskarvan varassa, niin kuulin isäni ja
äitini vielä perästäpäin usein kauhistuen sanovan, ja näiden sanojen
takia onkin koko tapaus syöpynyt mieleeni.

— Olisin loppuikäni syytellyt itseäni, etten paremmin varjellut reessä
nukkuvaa ja nuokkuvaa lasta, näin äitini vielä vuosien kuluttua
huokaili. Mutta isäni lohdutteli häntä:

— Ethän voinut siinä heilunnassa joka hetki pitää varaasi sinäkään. Ja
pojallapa tuntui olevan kova pääluu!

— Oli se kauhun matka. Uudelleen en sellaista retkeä tahtoisi tehdä,
kärsimykset tuolla sydänmaan taipaleella olivat liian raskaat.

Suurin piirtein onnellisesti matka kuitenkin päättyi. Ehdimmekö yöksi
asutuille maille ja kuljetuille teille, se oli sivuseikka, sillä
perille siltä erämaantaipaleelta joka tapauksessa pääsimme, — pääsimme
kuin pääsimmekin Kuusamon pappilaan, jossa lapsuusvuoteni sitten
kuluivat.

II.

IKKUNAN ÄÄRESSÄ.

Uusi kotini oli Kuusamonjärven rannalla, matalahko järven pituussuuntaa
noudatteleva rakennus matalalla törmällä, — uusi pappila on myöhemmin
rakennettu toiseen asentoon. Siinä oli kuten tavallisesti sen ajan
pappiloissa keskellä suuri ”sali”, salin vasemmalla puolella
vierashuone ja tämän vieressä, pihan puolella, isän huone, missä
asiakkaat kävivät, lapset kastettiin ja pariskunnat vihittiin. Mutta
salin oikealla puolen oli keittiön viereinen suuri kulmahuone, perheen
arkihuone, ruokahuone ja luultavasti talvisaikaan makuuhuonekin. Se oli
joka tapauksessa kaunis, valoisa, päivänpaisteinen huone, jonka
järvelle päin antavan ikkunan edessä oli äidin ompelupöytä. Sen ääressä
usein kyykötin polvillani katsellen järven viittatien liikennettä.
Ikkunan ohi ajoivat oman talon miehet alas jäälle lähtiessään metsästä
hakemaan rankoja polttopuuksi tai heiniä suoniityltä, sen ohi he taas
kuormineen palasivat törmää ylös reen vieressä astellen. Viittatietä
ajoivat tai hiihtelivät papinasioitaan toimittelemaan pitäjäläiset,
joista monet olivat talossa tuttuja; joskus saapui vieraitakin
pappilaan. Mutta hauskinta oli katsella, miten itäisten syrjäkyläin
”kaupunkimiehet” kuormattuine resloineen pitkänä jonona ajoivat pitkin
järven selkää kirkonkylään, jonka kautta heidän pitkä kauppatiensä
kulki Ouluun. Reslat olivat täynnä jäätyneitä kaloja, ketunnahkoja ja
metsälintuja, varsinkin valkoisia riekkoja, joihin oli vaihdettava
kaupungin tarvetuotavat. Ja kun he sitten parin, kolmen viikon kuluttua
palasivat kaupunkimatkaltaan ja jälleen laskeutuivat jäälle, oli heillä
kuormanaan ”jauhokuleja”, niinisiin ”mattoihin” sullottua
venäjänviljaa.

Erittäin hauska oli katsella jäällä kiemurtelevia pororaitoja
ylämaalaisten lähtiessä kaupunkimatkoilleen. Mies hiihti edellä jonoa
johtaen, toinen perässä vahtien, etteivät kuormatut poronkelkat
päässeet kaatumaan. Jäällä sujui retki vaivatta ja luistavasti, mutta
kun raidot, joissa oli parikymmentä poroa kussakin, ehkä enemmänkin,
oli ohjattava metsätiheikköjen halki, alituiseen autellen kinokseen
uppoavia kelkkoja, silloin miehillä oli touhua. Pororaidot eivät
useimmiten nousseetkaan törmälle kirkon kohdalla, vaan hivittivät
eteenpäin niin pitkälti kuin suinkin järvien ja jokien jäitä pitkin.

Saman ikkunan ääressä katselin myös usein, miten karjalaiskauppiaat,
”laukkuryssät”, raskaine laukkuineen hiihtivät idästäpäin pitkälle
vaellukselleen Sisä-Suomeen myymään syrjäkyläin asukkaille koruhuiveja
ja karttuunikankaita, neuloja ja naskaleita. Minulle oli kerrottu, että
he liikkuivat luvattomilla ja vaarallisilla matkoilla, mikä tietysti
pojan mieltä jännitti, — siksi kai he jo ennen kirkonkylää nousivatkin
suojaisille metsätaipaleille. Suomessa saattoivat näet ruununmiehet
koska tahansa ottaa heidät kiinni ja riistää heidän kalliit laukkunsa.
Pappilan törmälle he kuitenkin usein uskalsivat nousta, sen he näet
tiesivät vaarattomaksi taloksi, ja pappilan poika kipaisi silloin usein
ulos katselemaan, miten partamiehet pirtissä purkivat laukkunsa auki,
tarjoillen talonväelle monenlaisia rihkamoitaan. Pitkäpartaisia,
pitkämekkoisia miehiä he näet olivat, ja he puhuivat siinä
levähtäessään lempeällä äänellä pehmoista murrettaan.

— Mitenkähän noiden raukkojen taas käy, kun heidän sydänmaiden halki
on pyrittävä eri pitäjiin kauppoja tekemään, — näin kuulin joskus
isäni virkahtavan, kun mekkomiehet talosta hiihtivät metsää kohti.

— Miksikä heitä niin vainotaan? kysäisin silloin, — siivoja miehiähän
he ovat.

— Siivoja miehiä, mutta harjoittavat luvatonta kauppaa. — Enempää ei
isä vastannut. Tajusin kyllä, että hänen myötätuntonsa oli
karjalaislaukkurien puolella, vaikk’ei hän sitä tahtonut laajemmin
kertoa. Olin kuullut, että omakin nimismiehemme väliin oli
metsätaipaleilla ajanut takaa näitä laukkureita, väijynytkin heitä
sopivissa paikoissa ja ryöstänyt heidän laukkunsa, jopa joskus
vanginnutkin miehet. Se kuului olevan hänen velvollisuutensa. Sama
vaara heitä sitten uhkasi kaikkialla, missä kulkivat, huolimatta siitä,
että syrjäkyläin asukkaat enimmäkseen suosivat näitä halvan rihkaman
kaupustelijoita.

— Miksi he siis tulevat tänne laukkuineen, kun sev heille on niin
vaarallista?

— Ovat köyhiä miehiä, ansaitsevat siten perheelleen niukan elatuksen.

Ja kun sitten keväällä näin hoikkareppuisten miesten laskettavan alas
pappilan törmältä Kuusamonjärven jäälle keveinä ja vetreinä — tyhjiksi
myydyt laukut eiväi enää paljon painaneet —, silloin oli minunkin
mieleni iloinen siitä, että he olivat selviytyneet vaaroistaan ja
vaikeuksistaan ja pääsivät nyt, viimeiset kiirastulet välttäen,
palaamaan kotiinsa, perheittensä luokse. Sillä Kuusamon ohi ehdittyään
ei heitä enää mikään ruunun koura tavoitellut. He palasivat pienin
parvin; olivat yksitellen kierrelleet Sisä-Suomen pitäjiä, ja
tarinoivat nyt hilpeästi kokemuksistaan ja välttämistään vaaroista,
suunnaten suksensa suoraan kotoisia tuntureitaan kohti, jotka jo
siinsivät kaukaa sinertävän rajaerämaan takaa.

— Menkää terveinä, kuulin talon miesten heitä pihalta hyvästelevän.

Joskus hiihti pappilan törmää ylös omituisen risaisia, vielä
pitkäpartaisempia ja vielä pitempiin kauhtanoihin pukeutuneita miehiä,
joiden puheista ei saanut mitään selkoa. Näistä miehistä punoutui
mielikuvitukseeni jonkinlaista mystiikkaa, ikään kuin ”pyhän” tuntua,
sillä minulle oli kerrottu, että nämä miehet olivat uskonsa ja
uskontonsa vuoksi vainottuja pakolaisia. Näin heitä joskus pappilan
pirtissä, jossa he istuivat hiljaisina keskenään kuiskaillen, — heidän
joukossaan oli väliin akkojakin, joiden kasvot olivat melkein kokonaan
huivien peitossa.

— Mitä väkeä he ovat? kyselin.

— Venäläisiä ovat, vanhauskoisia, vastattiin. — Elävät siellä
sydänmailla pakolaisina.

Vuosisatain halki oli näitä vanhemman, konstantinopolilaisen opin
tunnustajia, ”starovertsejä”, vainottu ja ahdistettu yhä kauemmas
korpiin. Heitä oli siten Etelä-Venäjältä paennut Vienaan, mutta
täälläkin oli ”oikeaoppinen” kirkko ruvennut ahdistelemaan näitä
opinkappaleistaan sitkeästi kiinnipitäviä lahkolaisia. Papit olivat
löytäneet heidät sieltä suurten metsien ja järvien kätköistäkin, missä
he omia uskomuksiaan harjoittivat, raastaneet heidät tutkittaviksi ja
tuomittaviksi, vieneet vankiloihin ja pakkotöihin. Vainolta säästyneet
vanhauskoiset olivat tällöin painuneet yhä kauemmas pohjoisiin korpiin,
ja kun heitä sieltäkin etsittiin, olivat eräät paenneet rajan yli
Suomen puoleisiin sydänmaihin ja rakentaneet sinne piilopirttinsä ja
matalat rukouskappelinsa, tuoneet sinne vähät karjansakin, — tänne
asti eivät venäjänpuoleiset mahtimiehet heitä enää seuranneet. Ja
Suomen viranomaiset ummistivat silmänsä, mikäli tulivat tietämäänkään
näistä kirjattomista korveneläjistä.

Joskus näiden pitkävaippaisten kuitenkin oli pakko tulla sieltä salolta
ihmisten ilmoille vaihtamaan metsänriistalla itselleen välttämättömiä
hyödykkeitä, kirveitä, sahoja, suoloja ja jauhoja. Silloin heitä
vieraili pappilan pirtissäkin ja heitä kohdeltiin eräänlaisella
taikauskoisella kunnioituksella. Sillä omituiset olivat monet heidän
eleensä. Omat heillä oli astiansa, joilla veden avannosta hakivat,
talon kiuluihin eivät koskeneet, ne muka olivat heidän mielestään
epäpuhtaita. Omilla kattilapahaisillaan he ruokansa keittivät ja
hämmensivät sen omilla kapustoillaan. Taisipa talonväki olla siitä
tyytyväinenkin, sillä puhtaudella pilattuja nuo vieraat astioineen
eivät todellakaan olleet, ja sen vuoksi heistä uhosi kirpeää hajuakin,
mutta itse he ottivat asian toiselta kannalta. Uteliaasti heidän
metkujaan, polvirukouksiaan ja posmituksiaan syrjästä katseltiin ja
helpotuksesta huoahdettiin, kun he taas hajuineen lähtivät talosta.

Isäni varsinkin oli siitä hyvillään eikä hän tahtonut, että heidän
vierailuistaan hänelle paljon kerrottiinkaan. Hän soi heille kaiken
vapauden ja turvan sydänmailla eikä milloinkaan maininnut
viranomaisille tällaisten metsäläisten olosta seurakunnassaan. Mutta
hän ei halunnut saada heistä mitään virallista tietoa, joka ehkä olisi
aiheuttanut tiedusteluja ja pakottanut hänet tekemään ilmoituksen
esimiehilleen, tai joka olisi aiheuttanut hänelle itselleen nuhteita
siitä, ettei hän ollut näistä epäilyttävistä lahkolaisista mitään
ilmoittanut. Siksi, ja näiden metsäläisten oman piiloutumisen vuoksi,
heistä yleensä Kuusamossa tiedettiin hyvin vähän.

Mutta ehkäpä juuri siksi mielikuvituksessani kietoutui mystiikkaa
heidän ympärilleen. Arkihuoneen ikkunasta katselin hiljaisella
kunnioituksella, miten pitkämekkoisten pieni parvi taas painui järven
yli toista, salaperäistä rantaa kohti. Ja kun joku renki joskus kertoi
hevosia hakiessaan joutuneensa vanhauskoisten mökeille ja
rukoushuoneelle salolla, kuuntelin hänen juttujaan ihan hengitystäni
pidätellen.

III.

KIDRONIN OJA.

Pappila sijaitsi peltoineen ja karjapihoineen kahden järven välisellä
kannaksella. Toinen järvistä oli nimeltään Toranginjärvi. Se oli
Kuusamojärveä melkoista pienempi, mutta kaunis, laaja selkä oli sekin.
Järvien väliä on kapeimmissa kohdissa tuskin enempää kuin puoli kilometriä
. Toranki oli erittäin kalainen järvi, varsinkin se oli
kuuluisa suurista siioistaan, — ”Torangin siika” oli maineessa Oulua
myöten. Näitä kaloja pyydettiin varsinkin talvella jään alta ja
kerättiin pappilan kala-aittaan vielä talvikelillä Ouluun vietäväksi.
Jäätyneet kalat ladottiin kuin halot heinähäkkiin, missä ne
pilaantumattomina kulkivat kauppapaikoille.

Molemmat järvet yhdisti toisiinsa pieni puro, jota oikeastaan vain
tulvan aikoina kuljettiin veneillä ja joka oli nimeltään Kidronin oja.
Tuon nimen vuoksi puroon liittyi mielikuvituksessani aina jotakin
raamatullista. Kuusamon ensimmäinen kirkko lienee ollut Toranginjärven
rannalla, jonka vain mainittu puro yhdisti suurempiin vesistöihin, —
mahtoiko ojalle annetulla nimellä olla jotakin yhteyttä sen seikan
kanssa? Joka tapauksessa tämä puro samalla oli rajana asutun
viljelysseudun ja asumattoman salon välillä.

Pieni metsikkö, läheisin laidunmaa Kidronin ojan ja pappilan välillä,
oli nimeltään ”Vesakko”. Siinä kasvoi enimmäkseen verraten nuorta
koivikkoa. Edellisten vuosisatain varrella oli tätä kannasta arvatenkin
käytetty kaskeamiseen, mutta myöhemmin, kun kaskenpoltto täälläkin jäi
käytännöstä pois, se oli jäänyt metsistymään. Tuo ”Vesakko” oli
tavallaan kuin pappilan puisto, joskin isohko sellaiseksi eikä puistona
hoidettu, ja siellä oli lasten lupa vapaasti liikkua marjassa ja
sienessä; siitä ei päässyt eksymäänkään, kunhan ei mennyt Kidronin yli,
eikä sinne, lähelle asumusta, tullut karhujakaan, jotka kyllä väliin
pappilan laidunmaillakin repivät lehmiä ja lampaita.

Tässä koivikossa liikuin usein yksinkin ojalle asti — ojan varrella
oli mieluinen, tyyni ja rauhallinen onkimapaikka. Siellä näin eräänä
paisteisena päivänä hauen lekottavan auringon paahteessa ja ryhdyin
sitä silmustamaan. Tein pajunvitsasta silmuksen ja kahlasin
rantamatalikolle otusta pyydystämään. Kala ei ollut arka, päästi minut
lähelleen ja antoi varovasti solutetun silmukan tulla ihan nokkansa
kohdalle — liekö aurinko siltä sokaissut silmät. Vasta kun olin
saamaisillani silmukan kidusten kohdalle se liikahti vähän ja siirtyi
lekottelemaan toiseen paikkaan, johon minä tietysti kahloin perästä.
Yhden tuppihauen olin siten jo saanut heitetyksi rannalle ja tuo saalis
tietysti pyyntimiestä kannusti, — tavoittelin nyt vähän suurempaa,
hiipien hiljaa sen lähelle. Hauki karkasi kerta kerralta, mutta
pysähtyi taas, enkä hellittänyt pyyntiäni. Oli helteinen päivä, vesi
oli lämmin ja ihoa kuumotti; metsä oli äänetön, risahdustakaan ei
kuulunut. Pyynti-intoni kasvoi yhä, kahloin yhä syvemmälle,
välittämättä housujeni kastumisesta, — pitihän minun lopultakin saada
tuo suipponokka silmukkaan.

Silloin tunsin yht’äkkiä voimakkaiden käsivarsien tarttuvan minuun
takaapäin kainaloitteni alta ja nostavan minut silmukoineni rannalle.
Säikähdin tietysti ensin, sitten suutuin, kun pyyntiäni näin
häirittiin, ja katsahdin taakseni nähdäkseni häiritsijän. Samassa
minulta pääsi ilon huudahdus.

— Iso veli!

Rinnallani seisoi herttaisesti naureskellen ainoa veljeni, jota en
ollut vuoteen nähnyt ja jota nyt viikkokauden oli kotiin odotettu. Hän
oli minua 14 vuotta vanhempi, olin aina pitänyt häntä miehuuden ja
reippauden esikuvana ja kovasti häntä taas kotiin ikävöinyt. Nyt hän
seisoi siinä pitkänä ja solakkana pikkuveljeään herttaisesti
tervehtien. Hän oli vuoden ollut yliopistossa — ei kannattanut
jouluksikaan tulla kotiin Kuusamoon Helsingistä asti. Alkukesällä hänen
piti saapua, mutta kotimatkallaan hän oli lähettänyt tavaransa
rahtimiesten mukana kirkolle ja poikennut jonkun toverinsa kanssa
ensiksi ihailemaan joitakin Kuusamon kuuluisia nähtävyyksiä, käynyt
Iijärvellä ja Iivaaralla ja tuli sieltä nyt yksin oikoteitse
metsäpolkuja pitkin suoraa tietä pappilaan. Polku vei yli Kidronin ojan,
jonka poikki oli tehty porras, ja portaalta hän oli nähnyt
pikkuveljensä tärkeässä silmustustyössä ja siinä hänet yllättänyt.

— Hauki taisi jäädä saamatta, mutta olitpa jo kovin lähellä syvän
reunaa, puheli saapunut veikko. — Osaatko uida?

— En osaa, täytyi minun myöntää.

— Sen taidon opetan sinulle heti. Kuuma tulikin kävellessäni, nyt
veljekset veteen!

Kävelimme ojan suulle, jossa oli sievä hiekkaranta, ja lähdimme uimaan.
Veljeni vei minut syvälle, jossa jalka ei pohjannut, ja opetti minua
siinä räpistelemään, käsivarrellaan rinnan alta kannatellen. Enkä
pelännyt, ison veljen hoivissa oli täysin turvallista olla. Vähän
ulompana, parin sylen uimamatkan päässä ojan suulta, oli hiekkasärkkä,
ja sinne hän minut kuljetti. Ja kuinka olikaan, hän jätti minut sinne
särkän reunalle, ui itse mantereen puolelle ja kehoitti minua
seuraamaan perästä tuon sylenmittaisen syvän veden yli, valmiina minua
vastaanottamaan.

— Heittäydy rohkeasti uimasillesi, kehoitti veikko, — älä arkaile,
vetele käsin ja potki, minä kyllä täältä käsin sinua avustan. Anna
tulla vain!

Hirvittihän minua heittäytyä syvään veteen, mutta en kehdannut arkailla
ja luottamukseni isoon veljeen oli rajaton. Heittäysin siis uimasilleni
ja porskutin silmittömästi syvänteen poikki. Ja tuossa tuokiossa olin
kuin olinkin veljeni kohdalla, jossa jo jalat pohjasivat. Tein tempun
uudelleen ja uudelleen, aina rohkeammin, ja kun lopetimme
uintileikkimme, saatoin todeta, että osasin jo uida.

— Ei se sen vaikeampaa ole eikä vaarallistakaan, kunhan et liian kauas
ui. Huomenna näytät jo taitoasi kotirannassa!

Näytinpä tietenkin sisarilleni ja renkipojalle, joiden silmissä arvoni
nopeasti nousi, — ja tunsin melkoisesti miehistyneeni.

Kidronin ojalta me veljekset hetken kuluttua kävelimme vesakon halki
pappilaan, jonka väki tietysti hämmästyi ja ilostui, kun pikkuveli näin
toi ikävällä odotetun ison veljen mukanaan kotiin. Olipa melkein, kuin
siitä syntynyt ilojuhla olisi ollut omaani taikka Kidronin taikavoiman
ansiota.

IV.

JÄÄ NOTKUI.

Koska vanhemmalla veljelläni ja minulla oli ikäväliä toistakymmentä vuotta,
ei minulla lapsena ollut paljonkaan ikäisiäni leikkitovereita.
Mökeissä Toranginjärven rannalla oli tosin paljonkin lapsia, poikiakin,
jotka tietysti mielellään tulivat pappilaan ja joiden seurassa silloin
tällöin olin kesäisin ongella ja talvisin suksimäessä. Mutta usein ei
tätäkään seuraa ollut, — mökinpoikia kai tarvittiin kotosalla.
Jouduin sen vuoksi paljon leikkimään ja liikkumaan yksin, milloin
järvenrannassa, milloin kelkkamäessä; olin siihen tottunut enkä muuta
osannut kaivata.

Yksin olin silloinkin, kun eräänä syksynä sain ensimmäiset luistimeni
— puiset remmiluistimet, joihin kotipajassa oli taottu ohuet
luistinraudat, — ja lähdin niitä kotirannassa koettelemaan ja ensi
kertoja jäällä harjoittelemaan. Siinä pyykkilaiturin seutuvilla opinkin
ensimmäiset luistinaskeleeni ottamaan ja parin päivän perästä
pinnistelin jo vähän kauemmaskin. Rannassa jää oli rosoista, edempänä
sileää ja kirkasta, ja siellä pian luistimeni leikkelivät sitä oikein
kevyesti. Liitelinpä niin yhä kauemmas kierää jäätä, iloitsin vauhtini
nopeudesta, mutta pian sentään palasin kierrokseltani pyykkilaiturille,
jonka ääressä oli varsinainen luistinpaikkani. Lieneepä minua
varoitettukin siitä pitkälle etenemästä.

Kerran kuitenkin luistelin tavallista loitommas Kelalan talon kohdalla
olevaa saarta kohti, jonka kaislikonrinnasta kesällä olin ison veikon
kanssa haukia koukuilla pyytänyt. Siellä mantereen ja saaren välissä
jää oli erityisen liukasta ja kuulakkaa — en ymmärtänyt silloin, että
salmessa kävi vähäinen virta, joten jää siellä saattoi olla yksiöistä.
Riemuiten luistelin vain eteenpäin, kunnes sydänalaani alkoi vaivata
outo tunne. Tuntui aivan siltä kuin maailma ympärilläni olisi
aaltoillut, kuin saaren ranta olisi toisinaan ollut ylempänä, toisinaan
alempana. Jää notkui allani. Se tuntui kyllä tavallaan hauskalta, mutta
samalla tuo aaltoilu minua hieman peloitti ja käännyin siis kaaressa
luovimaan taas kotirantaa kohti. Katselin miltei kaivaten taakseni
tuota sileää jäätä, johon ainoastaan minun luistimeni oli jälkiä
piirrellyt, — mutta jää huojui vielä allani ja siksi jatkoin matkaani
mantereen rannalle.

Sinne saapuessani en tiennyt minkään vaaran suulla luistelleeni. Vasta
kotvasta myöhemmin se minulle kauhulla ilmoitettiin. Kelalasta, salmen
varrella olevasta talosta, oli lähetetty pappilaan sana, että poika
luistelee siellä yksiöisellä jäällä lähellä sulaa, — salmen kapeampi
alasuu, jossa virta oli kovempi, oli nimittäin vielä aivan sulana.
Minua tervehdittiin miltei kuin haudasta pelastunutta, nuhdeltiin
varomattomuudestani ja syleiltiin lämmöllä, jonka aihetta en heti
ymmärtänyt. Vasta myöhemmin minulle tilanne kokonaan selvisi: jää oli
todellakin notkunut, oli ilmeinen ihme, ettei se ollut altani murtunut,
— olisi kai murtunutkin, jos vielä muutamia kyynäriä olisin salmeen
päin luistellut.

— Etkö huomannut, että jää kävi heikoksi salmessa ja uhkasi pettää?
kyseltiin minulta yhä uudelleen kotiin ehdittyäni.

— Se notkui kyllä, sen huomasin, mutta en tiennyt sitä vaaralliseksi,
vastasin viattomuudessani. — Se oli niin kirkasta, hyvää jäätä.

— Hyvää kyllä, ja syvää siinä myöskin on!

Tuo kaunis, kylmänkuulakka syyspäivä kotijärveni jäällä on aina
säilynyt mielessäni. Eikä lainkaan pahana, peloittavana muistona —
siellä päinvastoin oli niin kevyttä liidellä, niin vapaata ja
huoletonta. Lähellä hautaani kai silloin olin, ehkä lähempänä kuin
koskaan, mutta sitä en ole muistellut, — olisi kai silloin ollut
helppokin kadota jäljettömiin! Tuokion hätä, sitten lepo, — säästynyt
olisi särmäinen elämäntaival. Ymmärsinpähän silloin ajoissa kääntyä
takaisin, — kunpa olisin aina ymmärtänyt!

V.

HOTTISLAUTA.

Istuin lämpimässä kevätpaahteessa kellarinkaton päivänpuoleisella
kupeella rakennellen silmukkalautaa pyydystelläkseni sillä varpusia
eli, niinkuin Kuusamossa sanottiin, hottisia. Joku renkipoika lienee
minulle tuon konstin opettanut, ja olin nyt kovin innostunut saamaan
pyydykseni valmiiksi. Varpusia hyppi ikäänkuin härnäillen viereisellä
tiellä, ja halusin saada ainakin jonkin niistä houkutelluksi ansaani.

Laudan laittaminen oli pikkupojalle aika vaikeaa näperrystä. Olin
tallista hankkinut jouhia, joista jo olin solminut silmukat.
Puukonterällä oli sitten lautaan tehtävä kolo — minulla oli siis jo
siinä 7-8-vuotiaana puukkokin — ja silmukan perä oli lastusuuteella
painettava koloon sekä iskettävä kiinni mahdollisimman syvään ja
lujasti. Silmukoita oli näperrettävä lautaan kymmenkunta ja jokaisen
kestävyyttä oli nykäisemällä koeteltava. Päivä paahtoi ankarasti,
kellarinkatto oli lämmin, poskeni hehkuivat innosta; liikettä oli
keväisellä pappilanpihalla ehtimiseen, mutta siitä en työhön vaipuneena
välittänyt.

Jopa vihdoin sain viimeiset silmukat kiinni ja jännittyneenä
taivuttelin niitä lautaa vastaan. Kiireesti hain sitten kourallisen
jyviä aitasta, jonka ovi oli auki; jyvät sirottelin laudalle, niinkuin
olin nähnyt renkipojan tekevän, ja asettelin laudan mukavasti hangelle
kellarin viereen. Itse juoksin piiloon kellarinkatoksen taakse ja
vahdin sieltä nurkan takaa jännittyneenä tulosta. Varpuset hyppelivät
tiellä ja tiepuolessa, nokkivat sulavia kokkareita, lentää pyrähtivät
aina vähänväliä läheiseen pensaaseen ja laskeutuivat taas maahan
nokkimaan. Annahan olla, jopa niistä pari oivalsi laudalla olevat
jyvätkin, lähestyen varovasti pyydystäni. Kurkin kulman takaa ja
pidätin hengitystäni.

Yksi hottinen astui jo jalkansa silmukkaan ja pyrähti hätääntyneenä
siivilleen tuntiessaan jalkansa olevan kiinni. Se tempaisi kovasti ja
silmukka irtautuikin, saaliini lensi tiehensä ja kaikki muutkin
nokkijat lensivät samalla säikähtyneinä sen mukana. Silmukka oli
irtaantunut, suude ei ollut kestänyt. Tuokion kuluttua palasivat
sentään jo hottiset, samat tai toiset, taas jyviä nokkimaan ja taas
samalla tuloksella. Silmukat eivät kestäneet laudassa. Vain yksi
silmukka oli kyllin lujassa. Siihen tarttunut lintu tempoi ja päristeli
henkensä hädässä, takoi rajusti siivillään, mutta ei päässyt toisten
mukana pakoon...

Viivana juoksin ensimmäistä saalistani tavoittamaan, koppasin
kahmalooni hätääntyneen linnun ja pitelin sitä lautaa vasten. Sydän
tykki meillä molemmilla, linnulla ja minulla, — en ollut selvillä,
miten nyt linnun jalka olisi irroitettava silmukasta. Mutta touhuni oli
jo herättänyt keittiön portailla liikkuvain naisten huomiota ja äitini
tuli vehkeitäni katsomaan.

— Kuinka hennot noin rääkätä pikkulintua, sehän on sydämetöntä, hän
virkkoi. — Ja mitä tuolla raukalla oikeastaan teet?

Minusta tuo nuhde oli aivan liian naisellista hempeämielisyyttä ja
sopimatonta sekaantumista pyyntipuuhiini. Sopersin vain vastaukseksi:

— Laitan häkin...

— Miten sen niin yht’äkkiä laitat, nuhteli äiti edelleen, kehoittaen
minua laskemaan saaliini vapaaksi.

Sitä en tietenkään tahtonut tehdä. Mutta miten siinä varomattomasti
kättäni liikuttelinkaan, jo vankinani oleva hottinen pääsi kerran
ponnistamaan, silmukka irtautui ja jouhi jalassaan lensi lintuni
kämmenteni välistä, lensi kauas pensaiden taakse.

Äiti naurahti, se oli hänelle mieleen.

— Anna mennä, hän virkkoi poistuessaan. — Jumalakin rankaisee sitä,
joka kiusaa pikkulintuja.

Enpä kuitenkaan millään ehdolla tahtonut jättää pyyntihankettani
sikseen, olihan minulla siitä ollut paljon vaivaa ja olinhan jo nähnyt,
että hottislaudallani saattoi saada saalista. Olin vain kiinnittänyt
silmukat liian heikosti lautaan, lovet oli painettava paljon syvemmiksi
ja suuteet iskettävä paljon lujempaan. Ryhdyin uudelleen työhön, jopa
rutakammin ottein kuin äsken. Painoin puukonkärjen koko ruumiini
voimalla lautaan ponnistellen oikein vihan vimmassa. Mutta silloin
lauta heilahtikin, puukonkärki katkesi ja puukon terä painui syvälle
sormeeni. Verta juoksi laudalle ja itku pääsi tietenkin kurkustani.
Tuossa tuokiossa minun oli kiirehdittävä keittiöön äidiltä apua
saamaan. Sitä sainkin, mutta toria samalla.

— Mikset totellut äsken, näin nyt kävi. Tukko sormessa saat olla
ainakin viikon, ja vielä kauemmin kestää, ennen kuin taas saat puukon
käsiisi. Näet nyt, tällainen rangaistus seurasi siitä, kun rupesit
pikkulintuja pyydystämään!

Näinhän minä tuloksen, joka kerta kaikkiaan oli katkaissut kaikki
ansaunelmani. Mutta sitä jäin sittenkin miettimään, miten Jumala viitsi
puuttua noin pieneen asiaan ja näin verisesti riistää minulta tuon
keväisen iloni.

VI.

SEUROISSA.

Pappilan pirtti, s.o. väentupa, oli suuri ja tilava, on kai vieläkin.
Siihen aikaan, noin 60 vuotta sitten, siis ”ennen kuin isä lampun
osti”, räiskyi sen piisissä talvisin heti hämärän tultua korkea, kirkas
tervastuli, joka valaisi suuren tuvan kaikki sopet melkein yhtä hyvin
kuin nyt jokin sadan kynttilän sähkölamppu ja jonka valossa miehet ja
naiset hyvin saattoivat tehdä puhdetöitään. Siellä valoisassa,
lämpimässä pirtissä me pappilan päärakennuksen lapsetkin usein
istuskelimme pienessä nikkaroimistouhussa taikka kuunnellen tuvan väen
juttuja. Puheliain oli rekeä rakentaessaan tai puuastioita
vannehtiessaan talon topakka isäntärenki, Juuso, jolla täällä ja
kaikissa ulkotöissä oli määräävä asema ja joka tuon asemansa säilytti
ei ainoastaan valppaudellaan ja tunnollisuudellaan, vaan suureksi
osaksi myöskin suuvalmeudellaan, sanataituruudellaan. Siinä suhteessa
eivät toiset miehet vetäneet hänelle vertoja. Moni kai tosin veti
vertoja sanonnan raa’assa mehevyydessä, mutta sellaista puhetyyliä ei
Juuso suosinut, hänen leikinlaskunsakin oli siivoa ja reilua, mutta
samalla kylläkin kärkevää.

Näin työskenneltiin pirtissä arki-iltoina höyläpenkkien ja rukkien
ääressä. Mutta sunnuntai-iltaisin oli pirtissä usein ”seurat”.

Ne olivat uskonnollisia hartaushetkiä. Niitä järjestettiin toisinaan
pappilan puolesta; raamatunselityksiä piti isäni terveytensä päivinä ja
myöhemmin lukkari tai joku muu sopiva henkilö. Virsi veisattiin aluksi
ja lopuksi. Mutta myöhemmin alettiin pappilan pirttiä vaatia myöskin
”heränneiden” seuroille. Muuan tuollainen tilaisuus on jäänyt mieleeni.

Noihin aikoihin lienee lestadiolaisuus pohjoisesta päin levinnyt
Kuusamonkin perukoille, — nämä voimakashenkiset heränneet olivat
niitä, joita sittemmin alettiin nimittää ”hihhuleiksi”, koska he
kokouksissaan usein joutuivat äänekkääseen liikutustilaan. He olivat
”heränneitä” vastakohtana ns. kirkolliselle, laimeammalle
uskonnollisuudelle eli ”suruttomille”. Heränneet suhtautuivat usein
noihin aikoihin karsaasti kirkon edustajiin ja heidän viralliseen
uskovaislaumaansa, joita pidettiin ”maailman lapsina”, mutta kun
kokoushuoneista oli puute, tultiin pyytämään pappilan suurta pirttiä
heidänkin seuroilleen. Lienee aluksi ollut erimielisyyttä,
annettaisiinko seurakunnan huonetta näille tavallaan lahkolaisille,
jotka ryntäsivät rajusti tuomiten kirkkoa ja papistoa vastaan ja
meluavilla kokouksillaan aiheuttivat kiihtymystä. Isäni ei kuitenkaan
tahtonut kieltää heiltä kokoushuonetta, keskusteltuaan parin heidän
johtomiehensä kanssa; hän oli saanut sen käsityksen, että liikkeen
pohjana oli todellinen, harras uskonnollinen mieli tai ainakin pyrkimys
siihen ja ettei tuossa ”lahkolaisuudessa” myöskään ollut mitään
varsinaista harhaoppisuutta. Ulkonainen esiintyminen hänestä oli
toisarvoinen asia, sisäinen hartaus pääasia. Isäni siis tahtoi antaa
pyytäjille luvan pitää seuransa pappilan pirtissä. Mutta sitä ennen
hänellä oli kova ottelu isäntärengin, Juuson, kanssa, joka ankarana
järjestyksen miehenä asettui noihin kiihkoilijoihin nähden ehdottomasti
kielteiselle kannalle. Lopputuloksena oli kuitenkin, että seurain
pitäminen sallittiin, ja Juuso vetäytyi hiukan loukkaantuneena tallin
puolelle ja keittiöön, hän ei halunnut olla koko menossa mukana.

Mutta jollakin tavoin joutui pari meistä lapsista noiden seurojen
ajaksi pirttiin. Ehkä äitinikin oli siellä, ehkä olimme vain jonkun
palvelijattaren kanssa sinne pistäytyneet ja sitten jääneet pirtin
perälle. Olihan oltu siellä ”seuroissa” ennenkin. Yleisö oli nyt
jokseenkin samaa kuin noissa toisissakin, isän johtamissa ”seuroissa”,
enimmäkseen huivipäisiä akkoja ja vanhoja miehiä, ja samalla tavoin
siellä puhuja, nähtävästi joku toispaikkakuntalainen, asettui pöydän
taakse sanaa selittämään. Mutta puhe oli sentään toisenlaista kuin
ennen. Eihän 7-vuotias poika sen sisällystä ymmärtänyt, mutta puheen
sävy ja esitystapa oli hänestäkin erikoista: intohimoista, kiihottavaa,
uhkaavaa, syyttelevää ja repivää, niin että se lapsen mieltäkin
tärisytti. Melkein alusta asti ja koko saarnansa ajan puhuja huusi eikä
alentanut ääntään hetkeksikään; yhä voimakkaampia sanoja tuli hänen
kurkustaan kuin vettä koskesta, sanat ryöppysivät aina vain kiihtyen.
Olen sen jälkeen kuullut monenlaisia kiihotuspuheita, vähemmän
uskonnollisia, enemmän valtiollisia, ja jouduttuani kuulemaan esim.
jotakin hyvin kiivasta sosialistista kiihotuspuhetta on aina muistiini
palannut kuva tuosta lapsuuteni aikaisesta pappilan pirtistä, jossa
herännäinen, uskovainen, ylen voimakkaasti sanaa julisti ja maalasi
ihmisten suruttoman vaelluksen kadotuksen tiellä peräti synkin värein.
Se ei tosiaankaan ollut lasten korville sopivaa puhetta, mutta vielä
tuli voimakkaampaakin esiintymistä.

Jo saarnaajan puhuessa kuului pirtin eri kulmilta huudahduksia, itkun
purskahduksia, varsinkin kimeitä naisääniä. Ja alkupuheen loputtua
nousi toisia puhumaan ja ”tunnustamaan”. Kuului karkeita, särähtäviä
miesääniä, kuului hätääntyneitä, ikäänkuin särkyneitä naisääniä. ”Ne on
liikutuksissa”, kuulin ympärilläni melkein säikähdyksellä
kuiskailtavan.

Näin ja kuulin sen kaiken tuossa väentäyteisessä, huuruavassa pirtissä
kuin eräänlaisen harson läpi. Poskeni kuumenivat, itku tuntui nousevan
kurkkuun, ihan kouristavasti nuo voimakkaat iskusanat vaikuttivat
lapsen herkkään mieleen. Mutta tuosta puheentulvasta huokui samalla
vastaani jotakin vastustamatonta varmuutta ja ylenluonnollista
hartautta, joka kiehtoi kuulijan ja veti hänet mukaansa. Ja nuo väkevät
puheet, vaikkeivät olleetkaan puheita lapsille, jättivät kuitenkin
lapsenmieleenkin syvät muistonjäljet, itsetiedottomat, mutta
lähtemättömät.

— Lähdetäänkö pois, kuulin vieressäni pelokkaan äänen lausuvan.

Mutta kehoittajakaan ei lähtenyt ja minä istuin kuin
kiinninauliintuneena, silmät tuijottavina, korvat terästyneinä.

Eikä ollut siinä tungoksessa helppokaan päästä lähtemään. Liikehtimistä
oli syntynyt pirtin eri kulmilla, uuninloukossa ja ovensuussa. Jotakin
odotettiin, kuului pyytäviä ääniä. Ja kotvan kuluttua alkuperäinen
saarnamies korottikin uudelleen voimakkaan ja tenhoavan äänensä. Hän
tuntui kohdistavan sanansa noihin istuinpenkiltä nousseihin ja
kehoittavan heitä ja kaikkia, jotka olivat tulleet synnintuntoon ja
herätykseen, kokoontumaan ympärilleen liittyäkseen heränneiden
joukkoon. Ja liikutusta jatkui. Siinä vaiheessa meidät lapsetkin
puoliväkisin vihdoin saatettiin ”seuroista” ulos, ja se tuntuikin
sanomattoman vapauttavalta; pirtissä oli ollut sietämättömän kuumakin,
huono ilma ja tukahduttava ahdinko.

Kun silmät pyöreinä ja täysin järkyttyneenä saavuin keittiöön, piti
siellä Juuso parast’aikaa nuhdesaarnaa pirtistä palanneille
palvelijattarille.

— Sitäkö teidänkin piti mennä sinne uteliaisuuttanne tyydyttämään, ei
teillä mitään sielunhätää ole. Ja vielä lapset veitte mukananne, —
tietäähän sen jo varoittamattakin, minkälaista menoa siellä aina tulee.
Noin, tänne asti kuuluu yhä sitä äänenpitoa!

Joku pirtistä palanneista oli vielä sieltä saadun vaikutuksen lumoissa
ja virkkoi:

— Ehkäpä Juusonkin olisi joskus hyvä kuunnella lähempää sitä
äänenpitoa.

— Minua ei tuollaisilla keinoilla saada hurmioon, vastasi Juuso
varmasti. Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

— Ei, talo työlle, vieras tielle!

Hän käveli kierroksen pihalla, tuntui yhä vain kiukustuvan ja virkkoi:

— Pois minä heidät jo lopultakin toimitan pappilan pirtistä. Tästä
täytyy perheen päästä levolle, vuoteita on mentävä tekemään, muuten
uihkivat siellä vieraat yökauden. Huomenna on työpäivä, kukin saa
laittautua kotiinsa arkiviikkoa varten lepäämään.

Näin Juuso puhui, eikä häntä enää vastustettu. Isäntämiehen vaativalla
esiintymisellä lienee Juuso saanut seurat pirtistä hiljakseen
loppumaan; sillä ääni sieltä vähitellen taukosi ja ihmisiä rupesi
lappamaan kujaa myöten maantielle.

Pidettiinkö näitä ”seuroja” sen jälkeen pappilan pirtissä, sitä en
tiedä, ainakaan ei minua sinne laskettu. Mutta siitä yhdestä kerrasta
tarttui voimakas vaikutelma, tavallaan huumaava, tavallaan peloittava,
poikasen mieleen. Vielä vuoteessa soi korvissani kauan tuo kiihottava,
mutta samalla kiehtova herätysääni.

VII.

KELLOTAPULISSA.

Jo varsin pienenä olin tottunut kiipeämään kellotapuliin — pappila oli
näet aivan likellä kirkkoa, jota ympäröivän hautausmaan aita rajoittui
pappilan perunamaahan, ja kirkon vieressä oli kellotapuli. Se ei ollut
kovinkaan korkea, joten sinne lapsikin lystikseen kapusi, mutta sieltä
oli kuitenkin ihmeellisen laaja näköala yli erämaiden ja erämaajärvien,
asutusta ei näkynyt paljon muuta kuin kirkonkylässä. Kellonsoittaja,
vanha Eerikki, salli meidän sinne tulla, kunhan emme häirinneet
soittamista, mikä tapahtui vuoroin isommalla, vuoroin pienemmällä
kellolla, emmekä myöskään kavunneet kurkistelemaan tapulin aukkoihin,
jotka olivatkin sangen korkealla permannosta.

Ukko oli tapulissa paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin, jotka olivat
hänen virkapäiviään, usein arkipäivinäkin, — ovi oli silloin raollaan.
Hän oli kai siellä jotakin hommaavinaan, mutta luultavasti hän ”muuten
vain” siellä mielellään istui ja makailikin. Eräässä nurkassa oli
hänellä näet siellä joitakin räsyjen riekaleita, joita hän levitti
lattialle vuoteekseen. Luultavasti oli asia niin, että hän viihtyi
täällä yksinäisessä tapulissaan, jossa hän oli isäntänä, paremmin kuin
”pöksässään” tuolla järven rannalla, jossa oli vähän tilaa ja liiankin
paljon asukkaita. Siellä isännöi hänen miniänsä lapsineen, taisipa olla
vielä muutakin väkeä, ja kun Eerikki ei enää paljon kyennyt työhön,
köpitti hän milloin vain tarkeni tapuliin ja jätti akat mökille
riitelemään. Siellä hän seisoi raollaan olevan luukun vieressä seuraten
elämän menoa kirkonkylässä, miesten töitä pelloilla ja takapihoilla,
naisten touhua saunarannassa tai lehmitarhassa ja lasten leikkiä puron
partaalla tai maantienojassa.

Pientä nikarrusta hän siellä aikansa kuluksi harjoitti, paikkasi länkiä
tai setolkkavöitä tai vannehti piimäkippoja. Hyräili sitä tehdessään
itsekseen, nähtävästi oloonsa tyytyväisenä. Eikä hän pahakseen pannut,
kun me lapset sinne hänen luokseen kesken juoksujemme kapusimme.
Tervehti vain ystävällisesti ja virkkoi usein:

— Tehdäänkö nyt reki? Vai poroko tällä kertaa, vaiko oikein hevonen?

Hänellä oli siellä jossakin loukossa kalikka pärepuuta ja siitä hän
kiskoi päreen, josta äkkiä puukollaan valmisti noita esineitä. Poro
syntyi vallan nokkelasti siten, että ukko vuoli ja käänsi joukon
lastuja pään kohdalta pystyyn — sarviksi — ja taivutti jalat samalla
lailla alaspäin. Rekeä varten pistettiin kahteen rinnakkaiseen
päreeseen, joihin puukonkärjellä oli kaiverrettu reiät, riittävä määrä
poikkipuita, joiden väliin sitten pohja pujotettiin. Pieniä, näppäriä
näperryksiä ja vuolaisuja sitten, niin reki oli valmis. Taikka syntyi
siten pulkka taikka vene tai muu kapine. Paljonhan ne eivät kestäneet,
mutta hetken ilo niistä aina oli. Ja varsinkin oli huvittavaa istua
siinä ja katsella, kuinka ukko näperteli. Paljon hän ei sitä tehdessään
puhunut, jonkin ystävällisen sanan virkahti vain silloin tällöin.

Kertojanlahjoja hänellä ilmeisesti ei ollut, vaikka kerrottavaa
hänenkin elämänsä varrelta nähtävästi olisi ollut paljonkin. Kyselimme
joskus:

— Oletteko aina asunut tuossa rantamökissä?

— En aina. Syntyisin olen tuolta Tavajärveltä.

Ukko viittasi päällään itäpohjoiseen.

— Sieltäkö muutitte sitten tänne?

— En tänne. Lähdin nuorena miehenä Pummankiin, merikalan pyyntiin.
Tiedättekö, missä se Pummanki on?

Emmehän me tienneet.

— Jäämeren rannalla, kaukana, pitkien taipaleiden takana. Siellä elin
parikymmentä vuotta.

— Jäämeren rannalla! Minkälaista siellä oli elämä?

— Kovaa oli, kovaa. Kovaa meren myrskyissä, josta elanto oli saatava,
kovaa pakkasessa puuttomilla rannoilla.

Ukko näytti jo mielestään puhuneen kyllikseen, hän vaikeni ja vuoli
taas äänettömänä. Me olisimme tahtoneet tietää enemmän noista oudoista
asioista, mutta hänestä ei saanut enempää lypsetyksi.

— Sieltäkö saavuitte sitten tänne Kuusamon kirkolle? kyselimme
vihdoin.

— Sieltä. Oli vähän säästörahoja. Rakensin tuon mökin ja siellä olen
sitten elänyt.

— Ja täällä soitellut kelloja?

— Täällä.

Enempää ei lähtenyt. Tuntui melkein siltä kuin vanhusta olisi jo
vierailumme vaivannut sillä kertaa. Hän näytti rakastavan yksinäisyyttä
siellä ”ylhäisyydessään”. Mutta kun toisen kerran taas tulimme
tapuliin, tervehti hän meitä ystävällisesti ja oli valmis taas poroja
ja pulkkia meille vuoleskelemaan. Ja salli meidän istua luonaan
näperrystään katsomassa, mutta mieluummin mitään kyselemättä, ääneti.
Ja kun me lapset, hänen noin äänettömäksi heittäydyttyä, laskeusimme
alas ja sieltä katselimme ylös tapuliin, näimme hänen seisoskelevan
yksin raollaan olevan luukun ääressä ja sieltä tarkkailevan ympärillä
olevan maailman menoa.

Sinne kylmään, ”läpivetoiseen” tapuliin hän, kuten sanottu, usein jäi
yöksikin, varsinkin suviseen aikaan, mutta nähtävästi joskus
talvellakin. Siihen ainakin viittaa se seikka, että hän sitten kerran
eräänä aamuna löytyi kuolleena sieltä nurkkaryysyjensä keskeltä.

Oli joulunaika, jolloin Eerikin piti usein ja paljon hoidella
kellonsoittamistaan. Huolella ja taidolla hän oli nytkin aattona joulupäivänä ja
virkansa hoitanut, täsmällisesti soittanut aamukellot ja
päiväkellot ja ”yhteen” ja ”erilleen” — hän oli itsekin säännöllinen
kuin kello. Hautajaiskelloja hän soitti sillä välillä. Mutta sitten
Tapaninpäivänä ei ruvennut tapulista kuulumaan mitään. Lähelläasuvat
ihmettelivät, yleisö ei tiennyt määräaikoja ja papit ja lukkarit
kävivät hämilleen. Mikäs Eerikillä on? — Vihdoin lähetettiin joku
tapuliin katsomaan, ja siellähän lepäsi vanhus ryysykasassaan, lepäsi
kylmänä, oli siihen kuollut. Toisten täytyi käydä kellonhihnoihin
käsiksi ja soittaa Eerikinkin hautakellot.

Siihen hän oli kylmettynyt ja jäykistynyt, ukkoparka, päättelivät
ihmiset. Oli arvatenkin edellisenä iltana heittäytynyt siihen levolle,
ehkä vain hetkeksi levätäkseen, ehkä oikein nukkuakseen — siihen oli
jäänyt ja jäätynyt. Kylmä, raaka tuuli puhalsi tapulin läpi, märkään,
harmajaan luontoon kumahtivat kellonsoittajavainajan hautakellot.

Meille lapsille tuotti vanhan, herttaisen tuttavamme poismeno suurta
surua. Ei kukaan meille nyt enää veistänyt päreestä poroja eikä rekiä,
ei kukaan kertonut kalamatkoistaan Jäämeren rannoilla. Se, jolle
soittajanvirka Eerikin jälkeen joutui, kävi tapulissa vain
määrähetkinään, eikä sinne enää lapsia suvaittukaan.

Vanhan kellonsoittajan kuolinsoittoon oli heidän tapuliilonsa
päättynyt.

VIII.

ISÄN KÄSI.

Isäni oli sulkeutunut luonteeltaan, harvapuheinen ja yksivakaa.
Istuskeli enimmäkseen työhuoneessaan, joka samalla oli papinkanslia, ja
otti vastaan asiakkaita aamusta iltaan, milloin vain joku tuli. Heti
vieraan saavuttua ovelle oli ensi kysymys, mitä laatua hänen asiansa
oli, hengellistä vaiko maallista. Jos se oli viimeksimainittua laatua,
siis koski ”tihunteja” tai muita papinmaksuja tai päivätöitä tai
maantienkorjuuta, silloin isäni aina palautti asiakkaan ovelta ja
neuvoi hänet isäntärengin tai ”ruustinnan” luo, jotka hoitivat nämä
maalliset puuhat. Hengelliset asiat, kysymykset sielunhädästä,
avioriidoista, kuulutuksista jne. käsitteli isäni sitä vastoin tietysti
itse, eikä hänellä apulaista ollutkaan ennen kuin muutamaa kuukautta ennen
kuolemaansa.

Niinkuin lapset yleensä, niin olin minäkin ennen kaikkea kiintynyt
äitiini, joka toimeliaana ja hellänä emäntänä lapsiaan hoivasi, opetti
ja kasvatti. Mutta oli minulla kuitenkin eräänlaista erityistä vetoa
isäänikin, jonka muistan vanhana, kilttinä, hiukan sairaalloisena,
kiikkutuolissaan aina istuvana, vaiteliaana ukkona. Salli hän meidän
lasten leikkiä työhuoneessaankin, kunhan leikimme hiljaa, eikä ajanut
meitä pois käypäläistenkään saapuessa ja heitä puhutellessaan.
Ainoastaan milloin oli kysymys naisen ”kirkottamisesta” taikka
lapsenruokkoasioista, jotka siihen aikaan nekin nähtävästi oli
seurakunnan papin selvitettävä, hän ohjasi lapset toiseen huoneeseen ja
sulki oven. Hänen oli nähtävästi vaikea ilmaista hellempiä tunteitaan,
harvoin muistan hänen minua teivineen, niinkuin äiti teki nostaen
syliinsä ja lempeästi puhutellen. Mutta muistan kuitenkin erään
sellaisen tapauksen, — isäni oli silloin jo aika sairas, aavisti kai
poislähtöään, ehkä se lempeys johtui siitä.

Olin nukahtanut isäni huoneen sohvalle, mutta täydessä unessa en
kuitenkaan ollut. Isä hääri siinä piippuhyllynsä ääressä, asetti kai
pois pitkän letkavartensa ja kulki minun, nukkuvan vekaran ohitse.
Silloin hän pysähtyi ja jäi siihen tuokioksi seisomaan, ehkä pieni
huokauskin kohosi hänen rinnastaan. Ja hän ojensi kätensä ja siveli
pehmoisesti tukkaani, siveli rakkaasti, lämpimästi, sydämentäyteisesti,
ikään kuin hänellä olisi ollut tarve purkaa esiin tunteitaan ja
huoliaan ja rakkauttaan. Tuo käsi oli niin pehmoinen ja lämmin, en
olisi koskaan uskonut, että isän turpea, karhea kämmen olisi voinut
olla niin herttaisesti hivelevä. Avasin silmäni tuon pienen kosketuksen
johdosta ja näin silloin isäni herttaisesti hymyilevän, hymyilevän
tavalla, jota en ollut koskaan ennen huomannut. Hän siveli tukkaani
vielä kerran, naurahti ja virkkoi:

— Menehän poika saamaan iltavoileipäsi, niin pääset vuoteeseesi
nukkumaan, makuuaikasi onkin jo käsissä.

Siten hän selitti sen oudon kosketuksensa ja istuutui taas
nojatuoliinsa. Ja minä kai menin hänen kehoituksestaan keittiön
puolelle ja yöpuulle. Mutta perästäpäin olen joskus muistellut tuota
isävainajani hellää kädensivellystä, joka minulle ikään kuin paljasti
hänessä uuden puolen, lämpimän, tunneherkän ja rakkaan. Hän ajatteli
ehkä, että noin pienenä jää tuokin nuorin vesa orvoksi — olin silloin
kai 8-vuotias —, isän käsi ei joudu häntä ohjaamaan, opastamaan eikä
tukemaan. Mitenkähän senkin vekaran vaellus tässä kylmässä maailmassa
luonnistaa, onko isättömäksi jäävällä oleva voimia ja tarmoa siinä
taistelussa...

Se oli ehkä vain hetken heikkoutta. Yleensä ei isäni sairaanakaan
ollessaan huokaillut eikä valitellut, hän kärsi hiljaa kärsittävänsä
paljon kokeneen tyyneydellä ja rauhalla. Mutta silloin kerran sai
nukkuva pienokainen hänen isälliset tunteensa sulamaan.

Muutamia kuukausia, vaiko vuotta myöhemmin oli isäni vainaja.

IX.

LEHMÄSTÄ METSO.

Lauantaisin oli tietenkin jäällä liikenne, jota ikkunasta seurasin,
vilkkain, kun seurakuntalaisia silloin ajoi tai hiihti syrjäkylistä
kirkolle, haarautuen siellä eri taloihin majaa pitämään. Useat niistä,
jotka nousivat suoraan pappilan törmälle, olivat sellaisia, jotka
tulivat papinmaksuja suorittamaan tai ainakin niistä puhumaan. Sillä
puhumalla pyrkivät sangen monet pääsemään näistä ”luonnossa”
maksettavista suorituksistaan, voinauloistaan, viljakapoistaan ja
metsälinnuistaan. Pitäjä oli siihenkin aikaan köyhä, jokapäiväisestä
elämisestä oli talollistenkin vaikea säästää edes sen vertaa, mitä
papinmaksuihin olisi tarvittu. Mutta kun kanto oli kuulutettu,
tahtoivat he kuitenkin käydä asiasta edes puhumassa, pyytämässä
lykkäystä tai vapautusta veroista — sellaiseksi oli tapa muodostunut.

Isääni vaivasivat nuo käytännölliset maksuasiat ja mankumiset; hän oli
luonteeltaan liian hyväsydäminen. Äiti tiesi paremmin, mitä saatavain
kertyminen merkitsi isoperheisen pappilan taloudelle, ja oli sen vuoksi
vähän tarkempi ja lujaotteisempi papinveroja periessään. Jokainen
voinaula, joka tarkoin tynnyriin pakattiin ja uudelleen suolattiin ja
hyvästi säilytettiin kaupunkiin viemistä varten, merkitsi perheen
toimeentulon edellytyksiä — siksi ruustinna koetti saada ”rästitkin”
mahdollisuuksien mukaan perityksi; niitä jäi kuitenkin vuosittain
suuret määrät perimättä.

Mutta tämän asiainmenon ja järjestyksen tiesivät myöskin
seurakuntalaiset ja siksi kaikki, jotka tahtoivat saada jotakin
helpotusta papinmaksuihinsa, pyrkivät rovastin luo, jonka kanssa oli
helpompi ”puhua”. He keksivät itselleen jonkin sielunhoidollisen asian,
vaikkei sellaista olisi ollutkaan, kääntyivät eteisestä ensin
vasemmalle ja rupesivat rovastille valittamaan köyhyyttään ja
maksukyvyttömyyttään. Heidät neuvottiin silloin tihuntiasioissa
menemään keittiön puolelle, jossa vero- ja rästiluettelot olivat ja
jossa punnitukset suoritettiin ja kuitit annettiin. Mutta useimmat
jatkoivat kuitenkin avuttomuutensa valittamista rovastille, jonka
täytyi heitä kuunnella ja jonka sydän tuosta kaunopuheisuudesta
helposti heltyi. Ja usein kävi sitten niin, että kun asiakas vihdoin
lähti rovastin huoneesta ruustinnan puolelle, niin hän saattoi sinne
tuoda edelliseltä saadun luvan, että vero maksajan köyhyyden takia oli
annettava anteeksi, kokonaan tai osittain. Ja se sana tietysti
loppukäsittelyssäkin piti.

Me lapset saatoimme näitä käsittelyitä seurata milloin keittiössä,
milloin isän huoneessa ja ymmärsimme helposti, että kysymyksessä oli
hiljakseen jatkuva ristiriita. Äiti ei tietenkään pitänyt siitä, että
isä näin lahjoitteli pois saatavia, jotka perheelle ja sen
koulutettaville lapsille olisi tarvittu hyvinkin kipeästi, varsinkin
milloin hän arvioi verolahjan saajan sentään maksukykyiseksi. Ja ennen
kaikkea hän ei tietenkään pitänyt siitä, että isä näin puuttui hänelle,
äidille, kerta kaikkiaan luovuttamiinsa tehtäviin, hänen asemaansa ja
arvovaltaansa heikontaen. Hän alistui tietysti isän määräyksiin, mutta
todisti ne toisinaan pätemättömiksi. Ja meistä lapsista, vaikka
ymmärsimmekin isän lempeän ja puutteellisille alttiin mielen, oli äidin
kanta usein johdonmukaisempi.

Varsinkin olivat akat, jotka helposti pillahtivat itkemään, ovelat isän
hellämielisyyttä hyväkseen käyttämään. Eräs tapaus on tarttunut
mieleeni. Muutamasta talosta oli kuollut vanha isäntä, joka jo kauan
oli ”läsinyt”, ja hänet tuotiin kirkolle haudattavaksi. Mutta
tehdessään siitä ilmoituksen oli emäntä isän huoneessa ottanut myöskin
papinmaksut puheeksi siihen tavalliseen tyyliin. Oli olemassa määräys,
että talosta, jossa oli riittävä määrä karjaa, oli isännän tai emännän
kuoltua toimitettava papille verona tai palkkiona yksi lehmä taikka
sitä vastaava hinta. Omituinen määräys muuten, joka lisäsi taakkaa
surutaloon — isästäni se kai ei yleensä tuntunut kohtuuden mukaiselta
ja lieneekin hän tavallisesti myöntänyt näissä tapauksissa tuntuvia
helpotuksia. Nytkin puheena oleva emäntä sai isän pään helposti
käännetyksi, — hän lupasi huojennusta, mutta tahtoi varovaisuuden
vuoksi ensin neuvotella ruustinnan kanssa.

Neuvottelu kävi jotenkin tähän suuntaan. Äiti tunsi tilanteen ja
virkkoi:

— Mutta Kuhalahan on varakkaanpuoleinen talo, ja vanhan, vuoteessa
vuosia maanneen ukon kuolema tuottaa talolle todellisuudessa
helpotuksen. En tiedä, mistä talosta voitaisiin asetuksenmukainen
palkkiolehmä saada, ellei juuri tästä.

— Totta kyllä, vastasi isäni. — Mutta onhan heillä sentään menoja
hautajaisistakin, ja nyt joutuu talon hoito naisihmisen hartioille...

— Jolla on täysikasvuisia poikia ja kotivävyjä, ei siellä työvoima
lopu eikä hätä heiluttele.

— Mutta leski kuitenkin itkee, — lupasin hänelle jo jotakin
helpotusta. Jos otettaisiin vain puolen lehmän hinta...

— Kuinka tahdot, vaikk’ei se koko hintakaan rahaksi arvattuna niin
aivan suuri ole.

— Hyvä on, puolet hintaa siis. Lähetän lesken luoksesi keittiöön.

Akka kävi keittiössä, istui sielläkin ja valitti kohtaloaan eikä
tahtonut puoltakaan hintaa maksaa. Meni uudelleen rovastin luo ja keksi
uusia, hellyttäviä asianhaaroja, joilla hän rovastin tunteita
jatkuvasti muokkasi.

— No, jos toisitte edes hyvän vasikan, tinki isäukko, jota tämä
kaupankäynti kovin vaivasi.

— Ei ole vasikkaakaan, lehmät ovat poikineet ja vasikat myyty tai
syöty, iso perhe ... ui, ui, ui...

— Ettekö sitten mitään voisi maksaa?

— Kun tässä syyskesällä saadaan riistaa, toisin pappilaan komean
metson...

— No tuokaa sitten se metso!

Rovasti oli kovin kiusaantunut ja tahtoi jo päästä muitakin asiakkaita
hoitelemaan. Akka meni keittiöön ja kertoi siellä rovastin luvanneen,
että hän tyytyy siitä isäntävainajasta metsoon, joka syksyllä tuodaan
pappilaan.

Äiti ei tahtonut uskoa tuota puhetta, joka purki aviopuolisoiden kesken
äsken tehdyn sopimuksen, ja meni sisäovesta isän huoneeseen kysyen,
oliko Kuhalan leski todella puhunut perällisiä.

— Totta on puhunut.

— Ja sinä vaihdoit siis lehmän metsoon?

— Niin, kunhan nyt jotakin saadaan, se oli niin vaikeaa...

Tätä keskustelua oli isän huoneessa sivusta kuuntelemassa muutakin
väkeä, ja pian tuli pitäjällä puheenparreksi, isän luonnetta
kuvattaessa, että hän oli vaihtanut lehmän metsoon. Ja se tarina kulki
siellä pitäjällä pitkät ajat vielä isäni kuoleman jälkeenkin.

Meidän lasten mieliin jäi muisto siitä, että isän hyvänahkaisuutta
paljon väärinkäytettiin, — eipä liene tuonkaan tapauksen jälkeen ollut
helpompi saada kootuksi muitakaan papinsaatavia. Ruustinnan täytyi
keittiön puolella koettaa sitä sitkeämmin pitää puoliaan.

X.

NUOTANPERÄ.

Päärakennuksen kohdalla rannassa oli perheen vene, jolla verkoilla
käytiin ja kauniilla ilmoilla soudeltiin uistinretkillä tai
vierailuille lukkarilaan ja jolla isävanhus välistä teki pitkiä
pitäjänmatkojaan. Mutta kappaleen matkan päässä rantaa myöten oikealla
olivat nuottatalaan vieressä nuottaveneet, — siellä oli myös
uintiranta ja siellä kesäisin paljon oleskeltiin. Siihen liittyvät sen
vuoksi myöskin monet lapsuusmuistoni.

Niistä tässä muuan, joka kertoo rovastin ja hänen isäntärenkinsä,
Juuson, tilapäisestä erimielisyydestä, — muuten he olivat keskenään
parhaassa sovussa, s.o. edellinen antoi yleensä jälkimmäisen talossa
miltei täysvaltaisena isännöidä.

Leikin eräänä päivänä nuottatalaalla, jossa Juuso, minulle kaskujaan
kertoen, jotakin puuhaili, kun näimme isärovastin, joka ei yleensä
paljonkaan työhuoneestaan liikkunut, tulla köpittävän polkua pitkin
talaalle päin. Hän oli ottanut puukon vyölleen, mikä ei ollut hänen
tapaistaan, ja kiirehti touhukkaasti kulkuaan rantaan. Perille
ehdittyään hän hiukan hengästyneesti puheli:

— Hyväpä oli, että nyt Juuson täällä tapasin, meidän on tarkastettava
tämän nuotan perä.

— Nuotanko perä, ihmetteli Juuso, — kyllä se on ehyt ja luja.

— Mutta jos se on liian tiheä, minulla on täällä lailliset mitat...

Oliko ilmestynyt jokin uusi asetus nuottakalastuksessa käytettäväin
pyydysten silmätiheydestä, vai oliko muusta syystä kiinnitetty huomiota
asianomaisiin määräyksiin, sitä en tullut koskaan tietämään. Joka
tapauksessa oli isän luona nähtävästi käynyt joku henkilö, joka oli
tästä asiasta puhunut ja arvellut, että pappilankin nuotta saattoi olla
asetusten vastainen, ja rovastia oli se epäilys ruvennut kiusaamaan.
Olisihan rajaton häpeä, jos todettaisiin, että pappilassa pyydettiin
kalaa luvattomiksi leimattavilla pyydyksillä — ei, se oli heti
estettävä. Hän kyllä tiesi, että hänen nuottansa oli samanlainen kuin
ne, joita paikkakunnalla yleensä käytettiin, mutta juuri sen tähden kai
hän epäili, ettei Juuso tässä kohden noudattaisi hänen käskyään, ja oli
siitä syystä itse lähtenyt asialle. Nyt hän siis mittasi ja laski
verkonsilmukat ja totesi, että nuotan perässä taikka perimmäisessä
osassa siitä silmukat todella olivat kynnen verran pienemmät kuin
hänelle annetut luvallisuusmitat osoittivat. Ja silloin hän päätti heti
ja jyrkästi, että se osa nuotanperästä oli leikattava pois ja
korvattava uudella, täysin lainmukaisella.

— Ehyt nuotanperäkö leikattava rikki, eihän siitä mitään tule, eihän
sellaiseen tuhmuuteen ryhdytä, väitteli Juuso vakavissaan, leimaten
tuollaisen ehdotuksenkin jo heti naurettavaksi.

— Täytyy leikata, silmukat ovat liian pienet, väitti isä hänelle
oudolla ankaruudella.

— Mitä vielä, samanlaiset nuotanperät on Kelalassa ja Lukkarissa ja
joka talossa, sama kutojakin ne on kutonut...

Juuso tarkasti rovastin mittoja ja huomasi eron mitättömän pieneksi, —
jos muikku tarttuu tähän perään, se tarttuu myöskin noihin paperille
piirrettyihin silmukoihin, hän intti.

— Ja kenelle siitä olisi vahinkoa taikka hyötyä, jos nuotanperä on
entisellään tai muutetaan, Juuso pauhasi jo tiukemmalla äänellä.

— Vaikk’ei olisi vahinkoa eikä hyötyä kenellekään, pitää noudattaa
oikeutta, virkkoi rovasti hiljaa, mutta vakavasti. — Ehkä leikataan
tuosta rajasta perä pois...

— Ei leikata, ei hiidessä! Tiedustellaan toki ensiksi, millaiset ovat
muilla nuotanperät.

— Ei kannata tiedustaa. Kelalassa voi olla luvaton nuotanperä ja
vaikkapa Lukkarissakin, mutta pappilassa ei.

Ja kun Juuso yhä vitkasteli ja vastusteli, tarttui isärovasti
puukkoonsa käydäkseen nuotanperää viiltelemään.

Mutta silloin Juuso suuttui jo tosissaan. Hän tempoi nuotanperää omalle
puolelleen, ikäänkuin sitä pelastaakseen, ja niin he seisoivat siinä
tuokion silmät kovina vastakkain. Juuso uhkaili:

— Jos tässä talossa ruvetaan hullun töitä tekemään, niin en minä jaksa
siinä enää olla mukana, — lähden tieheni.

— Älä lähde, Juuso. Mutta ajattele: jos näistä nuotanperistä nyt juttu
nostetaan, nimismiehellä kuuluu jo olevan sellaisia aikomuksia, ja jos
silloin selvitetään, että pappilassa on myös luvaton nuotta, niin sitä
minä taas en kestä. Ajattele, jos asia vedetään käräjiin ja minutkin
haastetaan syylliseksi, — ei, Juuso, mieluummin silvon palasiksi koko
hökötyksen. Kas näin!

Ja rovasti kävi rohkeasti viiltämään puukollaan ehyttä nuotanperää,
leikkaamaan sen perimmäistä osaa pois. Hän viilteli tarmokkaasti,
joskaan ei taitavasti. Juuso katseli kotvan sitä kirvelevin sydämin,
puri hammasta ja sylkäisi pari kertaa. Mutta kun hän näki rovastin
muutamassa kohdassa viiltävän aivan vincon, silloin hän tarttui työhön
käsiksi:

— Antakaas kun minä! Jos kerran ehyt on särjettävä, niin särjetään se
ainakin järjellisesti! — Ja taitavasti hän leikkasi äkkiä nuotasta
tuon pahennusta herättäneen osan, josta puhe oli, viskaten sen sitten
nurkkaan.

Taas katselivat rovasti ja isäntärenki toisiaan sovinnollisesti.
Tyytyväisin mielin lähti isäni köpittämään talaalta polkua pitkin
pappilan pihaan.

Mutta kokonaan ei luonto ollut Juusolta sulanut. Hän katseli
rikkinäistä ja kelvottomaksi leikeltyä nuotanperää, sylkäisi vielä
kerran ja mutisi itsekseen:

— Olisi tässä heinänteon alkaessa ollut rengeillä työtä muutenkin, —
nyt täytyy panna mies kutomaan nuottaan uutta perää. Mutta kun sen
rovastin omatunto on niin kovin herkkä!

XI.

PETTYMYS JA HYVITYS.

Eräänä kesänä oli Lukkariin — talo sijaitsi järven vastapäisellä
rannalla — saapunut sydänsuvea viettämään pari ylioppilasta, jotka
olivat veljeni ja vanhempain sisarteni ikätovereita ja hyviä tuttavia.
Silloin, nuorison usein yhtyessä Kuusamon yksinäisessä pappilassa,
elämä siellä oli tavallista vilkkaampaa. Siellä kisailtiin avaralla
pihalla tai ryytimaassa, josta nuorten nauru heleästi raikui, sieltä
tehtiin huvimatkoja, joilla me lapsetkin saimme olla mukana, tehtiin
veneillä ja jalkaisin. Se kesä oli Kuusamon nuorille kuin keidas
erämaassa.

Kerran järjestivät nämä nuoret pitemmän, monipäiväisen huvimatkan
Kuusamon sittemmin kuuluisille tunturiseuduille, Nuorusen vaaralle ja
Paanajärvelle, jotka jo silloin alkoivat olla maineessa. Valmistuksia
tehtiin, eväitä hankittiin, — jo nuo valmistukset tarjosivat paljon
hauskuutta. Ja sitten eräänä aamuna tehtiin lähtöä pappilan rannasta.

Silloin vasta älysin, ettei minua aiottukaan ottaa mukaan. Olin jo
ollut valmistustouhussa minäkin, rasvannut pieksuni ja varannut onkia
taskuuni, — silloin yht’äkkiä selvisi, että vain aikuisia lähtisi
tälle pitkälle huvimatkalle, jonka varrella oli yövyttävä mihin sattui
ja tehtävä melkoisia kinttutaipaleitakin. Ei sinne voi lapsia ottaa,
sanottiin, rasittuvat siellä vain ja vilustuvat ja niistä olisi
ainainen vaiva. Eivätkä siinä auttaneet vastaväitteet eikä
poraaminenkaan, minut jätettiin kotiin, kun toiset iloisina istahtivat
veneeseen ja heläyttivät lauluja rannasta lähtiessään.

Suuri oli pettymykseni ja katkeruuteni; tämä loukkaava syrjäyttäminen
tuntui minusta yhtä aiheettomalta kuin ansaitsemattomalta. Ettäkö en
muka jaksaisi siinä, missä sisarenikin — turhaa puhetta, olinhan
ainakin yhtä terhakka ja kestävä kävelymatkoja tekemään ja venettä
soutamaan kuin hekin. Mieleni oli karvas ja syyttelevä, sillä
uumosinpa, että huvimatkailijat yksinkertaisesti eivät olleet halunneet
minua retkelleen, koska en ollut heidän ikäisensä enkä muka sopeutunut
heidän seuraansa ja ilonpitoihinsa.

Huviretkeläisten lähdettyä valitin kovaa kohtaloani ja kärsimääni
vääryyttä vanhemmilleni, jotka turhaan koettivat minua lohdutella.
Isäni myönsikin, että ne matkan vaivat varmaankin olisin kestänyt, ja
kun renkien samoihin aikoihin oli lähdettävä hakemaan hevosia kotiin
sydänmaan laitumilta, jossa ne kesäkauden olivat olleet, hän lupasi
vihdoin minut mukaan tälle miesten retkelle, joka tosiasiassa oli
paljon vaivalloisempi ja rasittavampi. Siten oli minulle annettava
hyvitys kärsimästäni vääryydestä.

Tuon lapsuusretkeni Kuusamon laajoille sydänmaille olen aikoinaan
erikseen kertonut lastussani ”Hevosten haussa” ja viittaan tässä nyt
vain niihin syihin, jotka vaikuttivat, että jouduin tuolle
merkilliselle erämaanretkelle pienenä poikapahaisena. Innostuin
heti asiasta, sillä huviretkeä paljon miehekkäämpi ja samalla
hyödyllisempikin oli toki tämä patikkamatka, jolta minun oli ajettava
kotiin kolmas hevonen ja jolle siis viipymättä valmistausin. Kaikki
katkeruus oli samalla tipotiessään.

Äitini vain oli vähän levoton ja puheli minua matkalle evästäessään:

— Kun olisin tuon tiennyt, olisin sittenkin antanut pojan mennä
Nuorusen retkelle.

— Ei, näin on parempi, intoilin minä. — Kulkekoot siellä naisten
retkellä mielensä mukaan, eivätpä tahtoneet minua matkaansa. Nyt
näytetään, mihin miehet pystyvät!

— Niin, katsotaan nyt, poika parka!

Huviretkeläiset olivat jo palanneet Paanajärveltä, kun minä renkien
mukana kaukaisilta korpimailta ratsastin pappilan pihaan. Katselin vain
kulman takaa heidän ihmettelyään, miten olin sellaisen retken jaksanut
tehdä; heille oli kiipeileminen Nuoruselle ja paluutie Paanajärveltä
ollut jo kyllin rasittava. Hyppäsin ketterästi hevosen selästä enkä
aluksi puhunut mitään matkani vaikeuksista enkä voimaini uupumisesta
siellä soita päiväkausia tarvottaessa, en myöskään siitä, että kotiin
satulatta ratsastaessani takapuoleni olivat hiertyneet pahasti
vereslihalle. Saatettuani hevoseni talliin koetin astella niinkuin
muutkin miehet, reippaasti ja miehekkäästi, ja kerroin vain
rauhallisesti, millaisia autioita taipaleita me olimme kulkeneet, miten
nuotiolla olimme yömme viettäneet ja hevosia salolta kauan turhaan
etsineet.

— Eiköhän Juuso joutunut sinua sentään pahimmissa paikoissa kantamaan,
kyselivät ylioppilaat piikitellen.

— Vai kantamaan, vastasin ylvästellen. — Siinä minä tein taivalta
missä toisetkin miehet...

Mitään en puhunut siitä, että paikkoja yhä kovasti pakotti ja että koko
pieni ruumiini oli kuin kurikalla mureaksi hakattu. Vasta äitini
hoitoon jouduttuani myönsin, että tiukalla siinä olin monta kertaa
ollut, mikä kai kyllä näkyi toimeenpannusta ruumiintarkastuksestakin,
joka aiheutti sekä voiteiden että laastarin käyttämistä.

Pahimpia lapsuudenaikaisia pettymyksiäni oli se, etten silloin päässyt
käymään Nuorusella ja Paanajärvellä, joiden nähtävyyksistä sittemmin
koulu- ja yliopistoaikoinani niin usein kuulin puhuttavan ja joista
vanhemmat sisareni niin usein hurmaantuneina kertoivat. Lieneepä se
pettymys osaltaan vaikuttanut, että sitten, lähes parikymmentä vuotta myöhemmin,
tein Helsingistä asti aivan erikoisen ”Kuusamonmatkan”,
jolta olen ”Tuokiokuvia” kirjoittanut. Mutta olipa minulla onneksi
asian puheeksi tullen kehuttavana ja kerrottavana se hevostenhakumatka,
joka jo silloin lapsena lievensi pahimman pettymykseni.

XII.

VUOTEESSA KINKEREILLE.

Alueeltaan pienen läänin kokoisessa pitäjässä oli seurakunnan ainoalla
papilla tietenkin paljon pitäjänmatkoja tehtävänään, kinkerimatkoja,
sairasmatkoja ja muita virkamatkoja. Suuren osan olikin isäni
näillä matkoilla; lähti tavallisesti maanantaina ja tuli loppuviikolla
kotiin, milloin ei sunnuntaisaarnakin pidetty jossakin seurakunnan
syrjäkolkassa. Enimmäkseen kuljettiin veneillä; papinhakijat istuivat
airoihin ja rovasti reippaana ja pyylevänä perään.

Oli kyllä pitkiä polkumatkojakin, joihin saloseurakunnan pappi oli
saanut tottua, kylienvälisiä jalkataipaleita suoportaiden ja synkkien
kankaiden ylitse. Siellä saattoi niihin aikoihin tavata metsän
asukkaitakin, — isäni kertoi usein huvittavasti, kuinka hän kerran
edellisessä työpaikassaan joutui kosketuksiin kontion kanssa. Erästä
kangasta kuljettaessa hän oli edennyt saattajistaan vähän edelle ja
istahti pienellä ylänköaukealla sopivalle kivelle näitä odottamaan.
Sytytti letkavartisen piippunsa, pyyhki hikeä päälaeltaan ja huohotti
suloisesti siinä tuulen hengessä. Silloin kuului rasahdus sivulta päin,
murros ryski, ja kääntyessään katsomaan lepääjä näki karhun löntöstävän
saman aukean poikki petäjikköön. Se luimautti kerran vain kivellä
istujaan — kiire näytti olevan — ja painui ryteikköön. Pappi oli
aseeton, letkavarsi-piippu hänellä vain oli kädessään ja sillä hän,
nopeasti nousten istumasta, kerran huitaisi ilmaa ja lähti löntöstämään
hänkin. Hän painui kuitenkin polkua pitkin päinvastaiseen suuntaan kuin
karhu, kiirehti saattomiehiään vastaan ja oivalsi vasta silloin oikein
selvästi, millainen vieras hänellä oli siinä lepoaukealla ollut.

— Kai silloin pelästyit, kyselimme me uteliaina kuuntelevat lapset.

— Oli oikeastaan jo myöhäistä enää pelästyä. Kontio ei yrittänytkään
minulle mitään pahaa tehdä, se juoksi ilmeisesti pakoon, me väistimme
sanattomasti toisiamme.

— Etkö huutanutkaan!

— En muistaakseni; ehkä sitten polulta kutsuin saattajiani, mutta he
tulivatkin siinä samassa vastaani ja kuulivat vielä kontion mennä
ryskivän metsään. Ja taivalta jatkettiin taas.

Kuten sanottu, enimmät pitäjänmatkat tehtiin veneellä, vesistöthän
pilkkovat pitäjän joka taholle. Raskaita matkoja ne olivat, usein
sateessa ja tuulessa, eivätkä yöpymispaikatkaan olleet ensiluokkaisia.
Isälläni oli ollut luja terveys, mutta täällä se vähitellen rupesi
ravistumaan. Muistan äitini usein kehoitelleen, että isä jättäisi
jonkin pitemmän matkan tekemättä, kun ei ollut hyvissä voimissa. Mutta
isä oli velvollisuudestaan tarkka; laajan seurakunnan syrjäisemmätkin
osat tarvitsevat sielunhoitoa, sanoi hän, monet eivät sieltä kirkolle
juuri koskaan kykene. Eikä ollut toista, nuorempaa pappia
seurakunnassa; apulaista oli kyllä joskus pyydetty, mutta
tuomiokapitulilla ei ollut ketä lähettää, eikä tietysti sellaisilla,
jotka etelämpänä saivat paikan, ollut haluakaan lähteä näille pimeille,
pohjoisille saloille. Ainoan papin täytyi matkustaa, niin kauan kuin
suinkin jaksoi.

Eräänä kesänä ne matkat kuitenkin kävivät hänelle hyvin vaivalloisiksi.
Muutamaa pitempää pitäjänmatkaa erityisesti arkailtiin; epäiltiin,
riittäisivätkö siihen sairaan miehen voimat. Äitini varsinkin varoitti,
oikein itkien pyysi, että isä ei lähtisi taipaleelle. Mutta isä päätti
kuitenkin lähteä. Siellä oli muutamassa syrjäkylässä eräs kuoleva
vanhuskin, joka oli pyytänyt pappia puheilleen, eikä isäni tahtonut
pettää hänen toivomustaan. Hakijat olivat jo rannassa. Vuoteeltaan ukko
nousi ja tallusteli kotiväen varoituksista huolimatta venevalkamaan.
Mutta tällä kertaa hän ei kuitenkaan reippaasti istahtanut perään eikä
tarttunut melaan, hänelle oli makuupaikka laitettava veneen pohjalle.

Olimme koko perhekunta häntä rantaan saattamassa. Matkaveneeksi oli
otettu pappilan tukeva, iso vene ja sen pohjalle oli äitini laittanut
kunnollisen vuoteen: patjat ja tyynyt ja peiton, ja siihen matkalle
lähtevä asetettiin. Vanha luotettu isäntärenki lähti mukaan
perämieheksi ja sairasta pappia tukemaan. Elävästi muistan, kuinka
isäni minua, nuorimpaansa, siinä törmällä hyvästeli. Ei hän sitä surun
voittoisesti tehnyt eikä haikeaa mieltä herättääkseen, hilpeästi hän
tarinoi, kuten aina, lupasi tuoda tullessaan minulle oman ominaisen,
suuren leipäjuuston — siellä oli emäntä, joka oli etevän maineessa
sellaisten leipojana ja paistajana. Ja naureskellen siinä erottiin, isä
heittäytyi mukavasti venevuoteeseensa ja huiskautti meille hattuaan,
kun kolmihanka lähti etenemään rannasta. Mutta äitini kasvoista näin,
että siinä ei ollut ilon eikä reipastelun syytä. Ja kun vene loittoni
selemmäs, vetäytyi hän saunan nurkan taa ja siellä häneltä valtoinaan
pursusi esiin itku, jota hän lähtöpuuhissa oli pidätellyt. Pelkäsikö
hän, että siinä oli jo saatettu sanoa perheen elättäjälle viimeiset
jäähyväiset, vai huolettiko häntä muuten ongelma, miten elämä näistä
puolin yleensä lähtisi selviämään, kun perheen päältä voimat pettivät?
Matalat ja masentuneet olivat joka tapauksessa hänen mietteensä ja
vaikeasti hän sai siinä silmänsä kuivatuksi.

Mutta hän kuivasi ne, hän karkaisi pakolla luontonsa. Sillä hän ei
meidän lasten vuoksi tahtonut osoittaa mielensä murtumista, hän tahtoi
masentuneenakin meitä rohkaista. Astui reippaasti saunan takaa
törmälle, johon etenevä vene vielä näkyi, huiskautti sille vielä kerran
huiviaan ja kääntyi sitten taas lohduttaen meidän, nuorimpainsa,
puoleen.

— Kolmen, neljän päivän perästä isä jo palaa, hän puheli, — ja sitten
ei tulekaan enää pitempiä pitäjänmatkoja tänä kesänä, hän saa kotona
rauhassa levätä. Ja meidän täytyy koettaa häntä rohkaista.

Hellästi hän tarttui minua kädellään leuan alta ja lähti saattelemaan
meitä pihalle, taloon ja sen arkisiin töihin.

Palasihan isä siltä matkalta ja lähes vuoden ajan saimme häntä vielä
pitää keskuudessamme. Kunnes eräänä kevättalven päivänä hänet taas
peitettiin patjojen ja vällyjen väliin — tällä kertaa rekeen —
Ouluun, lääkärinhoitoon vietäväksi. Siltä matkalta hän ei enää
palannut. Mutta mieleeni on erityisesti ja lähtemättömästi jäänyt ja
usein palannut tuo isän kesäinen lähtö viimeiselle, pitkälle
pitäjänmatkalleen, venheeseen tehty vuode ja meidän perheväen
murheelliset jäähyväishuiskutukset kotoiselta rannalta.

XIII.

HIRVEN VASA.

Lunta oli paksulti maassa ja puissakin. Ilma oli vielä talvisen kylmä,
mutta kevät kiisteli jo voittoa. Päiväsydän oli sen verran sulattanut
lumen pintaa, että oli muodostunut kaunis hanki, joka ei kuitenkaan
jalkamiestä, poikastakaan, vielä kantanut, vaan oli suksimiehelle mitä
mieluisin. Hangen päälle oli yöllä satanut nuorta lunta sen vertainen
kerros, ettei iljanko raapinut suksenpohjaa ja että hiihtäessä syntyi
sievä, matala latu. Siinä ihan kiitivät sukset vähäisessäkin
myötämaassa, eikä ollut vastamaakaan raskas nousta. Oli kevyt
hengittää, jalat ja käsivarret ponnistivat norjasti ja voimakkaasti.

Mutta ennen kaikkea viehätti hiihtäjäpoikaa päivänkilo, joka puiden
lävitse hakeutui hangelle ja kultasi petäjäin rungot ja lumihattuiset
kalliot. Poika hiihti yhä kauemmas aholle. Siellä edessäpäin oli kirkas
aukea, joka kylpi täydessä päiväpaisteessa; sinne täytyi ehättää,
siellä ylätasangolla sitten sauvain nojassa hetkinen hengähtää. Kuinka
valoisa olikaan maailma ja kuinka rauhallinen! Ei kuulunut ääntä
minkäänlaista, ei sorahtavaa, ei särkevää, ei inttävää ääntä, ne olivat
kaikki jääneet asutuspaikkoihin ja teiden varsille.

Mutta kuuluipahan äkkiä aukean viereisestä ryteiköstä risahdus, hetken
kuluttua toinen. Mikä siellä rasahteli, ansaan tarttunut riekkoko vai
oksilla hyppivä orava? Poika hiihti lähemmäs, kiersi murrosta, katsoi,
ihmetteli. Lumi oli tiheässä katajikossa syvälle poljettu, jälkiä oli
monenlaisia. Poika kiersi katajikon vielä lähempää ja jopa näkikin
risahtelijan. Sieltä pisti näet oksien välistä esille eläimen pää, —
se ei ollut poron, vaan jonkin senlaatuisen elukan kuitenkin —,
hätääntyneet, säikähtyneet silmät sieltä tuijottivat hiihtäjää ja
ryteikköön painunut ruumis rupesi hiihtäjän lähetessä yhä enemmän
tempomaan ja kohottautumaan puolelle ja toiselle. Mutta se ei loitonnut
ryteiköstä. Eläin oli pahasti säikähtynyt, läähätti raskaasti ja vapisi
ihan silminnähtävästi, riuhtoi hätäännyksissään, mutta ei ilmeisesti
päässyt irti.

— Mikähän on otus? — Poikasta melkein peloitti, kun hän survoi
suksensa vielä lähemmäs, sillä se oli koko suuren elukan näköinen,
niinkuin isohko vasikka, jota sen sileä nupopääkin muistutti. — Se on
tarttunut ryteikköön kiinni, hän päätteli, — mutta pääseeköhän tuo
tuosta irti?

Äkkiä käänsi poika suksensa, laski entistä vinhempää vauhtia äskeisiä
latujaan petäjikön halki kiirehtien kotiin päin. Tuossa tuokiossa hän
sinne ehtikin ja kertoi kotiväelle merkillisen löytönsä.

— Vasikkako talvella metsässä, ei, olet nähnyt kummituksia, intti
pihalla oleva renki aluksi.

— Mutta elävä olento se oli, katselin sitä ihan vierestä, — siellä se
on vieläkin!

— Olisiko murrokseen jalastaan tarttunut hirven vasa, rupesi toinen
mies jo aprikoimaan. — Hirviparvi täällä on jäljistä päättäen äsken
liikkunut.

— No, mennään katsomaan, myönsi silloin toinenkin rengeistä, ja tuota
pikaa he sukeusivat suksilleen. Ottivat kelkan mukaansa, siihen
kappaleen nuoraa ja niin lähdettiin äskeisiä jälkiä metsän halki
aholle. Poika tietysti mukana, oppaana ja asianomaisena.

Niin, hirven vasahan se oli. Siinä se oli vielä ryteikössä, tempoi ja
riuhtoi, joskin jo äskeistä heikommin. Hanki oli pettänyt sen alta,
jalka oli tarttunut mihin lie katajanjuureen tai kaatuneiden puiden
rakoon, eikä se ollut saanut sitä irti. Hirven jälkiä oli siinä
ympärillä enemmänkin, ne veivät syvemmäs notkoon, vasa parka oli
nähtävästi emäänsä seuratessaan jäänyt tuohon satunnaiseen satimeen, —
eikö lie ollut siinä jo aamuvarhaasta asti.

Miehet kävivät nupupäätä irroittamaan, katkoivat kirveillään
kahlehtivat oksat ja juuret, mutta sitoivat varoiksi elukan jo
etukäteen nuorallaan. Vihdoin irtausi jalka; hirvi yritti nyt, joskin
huonovoimaisena, rynnätä vapauteen, mutta tunsi samalla olevansa
toisaalta kytketty. Sen oli alistuttava ylivoimaan, miehet kantoivat
sidotun vasan kelkkaansa ja näin lähdettiin sitä viemään kotiin.
Verissä oli sen takakoipi, joka oli joutunut puristukseen, ja nuo
suuret silmät olivat entistä hätääntyneemmät.

Kotipihalla kaadettiin heinähäkki vangiksi joutuneen päälle ja
irroitettiin nuorat. Nuori hirvi nousi pystyyn, arasteli kyllä oikeaa
koipeaan, mutta yritteli siitä huolimatta päästä vapauteen. Mutta ei
päässyt. Häkkiä tuettiin seipäillä kinokseen ja siihen pihalle jäi nyt
hirven vasa vankilaansa teutaroimaan. Katseli ”kopistaan” suurin,
hämääntynein silmin jokaista ohikulkijaa, säikkyi pienintäkin
lähentely-yritystä ja koetti uudelleen ja uudelleen tunkea päänsä häkin
pienojen väliin, niiden raosta muka vapaaksi päästäkseen.

Se oli tietysti löytäjäpojalle mieluinen elätti. Hän hoiteli sitä
parhaansa mukaan, toi sille ruoaksi heiniä ja sammalta ja koetti sitä
lepytellä ja suostutella. Hän kuvitteli, kuinka hän tuon nuoren
”isonjuoksijan” kesyttää omaksi ajokkaakseen, kuinka siitä tulee
mahtava haarasarvi, jonka rinnalla porot ovat vain pieniä kääpiöitä,
kuinka hän sen kerran valjastaa pulkan eteen ja laskettaa sillä kylän
läpi yhtenä pyrynä kaikkien hämmästykseksi. Tevana vain ei osoittanut
pienimpiäkään kesyttymisen merkkejä. Se oli aina vain yhtä arka kuin
löytöpäivänään, kierteli lakkaamatta pienen häkkinsä seinämiä — jalka
oli jo sikseenkin parantunut — ja söi vain mitättömän vähän, senkin
toisten silmäin välttyessä.

Ja sitten eräänä aamuna se oli poissa. Häkki oli kumollaan, pönkät
irti, tevana tiessään, jäljet vain viittasivat järvelle.

Pojan valtasi suuri suru. Hänelle selitettiin, että hirven vasa
varmaankin oli jalkavaivoistaan toivuttuaan saanut yöllä tukipuut
höltymään ja häkin työnnetyksi kumoon ja niin päässyt livistämään.
Kenties näin olikin käynyt, tukipuut tuntuivat todella vähitellen
höltyneen. Mutta elättiään ikävöivää poikaa vaivasi kuitenkin pieni
epäilys, että hirvipahasella oli ollut vähän apuakin pakconsa. Hän oli
kuullut isänsä parikin kertaa säälittelevän vankiraukkaa, joka ei
häkkioloihin koskaan totu eikä koskaan kesyty. Mahdollisesti oli ukko
aamuvarhailla ulkona käydessään työntänyt häkin kumoon ja laskenut
tevanan vapaaksi. Nyt hän lohdutteli surevaa poikaansa sillä, että
parempi elukkaraukan näin oli olla, kun oli päässyt vapaaksi metsään,
emonsa luo.

— Mutta löytääkö se siellä emonsa, penäsi poika.

— Löytää varmasti. Emä on liikkunut täällä ympäristössä epäilemättä
poikaansa etsimässä, hirven jälkiä on metsänrinnassa ja pellollakin
näkynyt joka aamu...

Siitä poika vähitellen rauhoittuikin. Häkki korjattiin pois ja lumen
sulattua hirven vasa pojalta unhottui. Mutta ne mielikuvat, jotka
hänessä olivat syntyneet elätistään ja siitä, miten hän kasvattaisi
siitä kauniin ajokkaan, miten hän laskettelisi tällä isolla
juoksijallaan kylän raittia pitkin ja ihan toisiin pitäjiin asti, ne
mielikuvat jäivät hänessä alitajuntaan elämään ja palasivat vielä
vuosien jälkeen kirkkaissa, kauniissa unennäöissä takaisin. Ja
sellaisesta unesta herättyään hän saattoi vielä valveillakin kaivaten
ajatella, miksei se lapsuuden mielikuva saanut toteutua.

XIV.

SONNI.

Meillä lapsilla oli se käsitys, ettei se ollut niin peräti vihainen,
kuin miksi sitä peloittelutarkoituksessa meille sanottiin, vaan
pikemminkin mahtaileva ja leikkisä. Mutta sen leikki oli sonnin
leikkiä, niska- ja sarvileikkiä, eikä käytännössä ollut isoakaan
erotusta sillä, mylvikö se ja rynnisteli kiukusta ja tappamisen halusta
vaiko muista lempeämmistä vaikuttimista. Sillä tällaista peliä se usein
piti karjan laitumella liikkuessa, — siihen aikaan näet sonnit vielä
saivat kulkea karjan mukana vapaina laitumilla. Ei se tosin noin
äkäillyt aina, joskus vain, milloin sattui sille tuulelle.
Mahdollisesti se halusi sillein ylläpitää vain tarpeellista kuria ja
kunnioitusta perheessään ja ympäristössään. Kun miehinen mies
hätäilemättä käveli laidunmaalla sonnin lähettyvilläkin, se jyrsi
nurmea vallan nöyrästi ja välinpitämättömästi kuin mikäkin lehmä, mutta
annahan olla, kun me lapset kipaisimme veräjän ulkopuolelle...!

Pappilan pihasta vei punainen veräjä ”Vesakon” tielle, josta myös polku
poikkesi nuottatalaalle ja nuottarannalle. Viimeksimainitulle rannalle
meillä lapsilla oli usein asiaa, milloin menimme uimaan, milloin
veneille, mutta aina oli tarkoin katsottava, oliko karja siinä
lähettyvillä, sillä silloin saattoi sonnivaarakin aina uhata. Muuten
kulkivat lehmät peninkulmankin päässä laitumella, mutta väliin ne
viihtyivät kotoisissa poukamissa ja kaislikoissa. Silloin oli meidän
veräjällä vahdittava sopivaa tilaisuutta nuottarantaan päästäksemme, ja
kun sellainen tilaisuus tuli, oli kipaistava kuin kilpasilla tuon ehkä
satametrisen aukean poikki. Mutta jos sonni sen juoksun näki, silloin
se punoi äkkiä niskaansa, ojensi etujalkansa suoriksi ja lähti
pinnistämään perästä, ehkä vain leikkiin yhtyäkseen, mutta hyvin
epäleikilliseltä se tuntui, — sydän oli meiltä haljeta siinä
hirmuisessa pakojuoksussa.

Mutta perillä talaalla olimme taas turvassa. Sen katolta oli
huvittavaakin katsella, miten sonni talaan luo saavuttuaan hiekkaisella
rantaäyräällä kuopi ja mylvi, voimatta meille mitään. Taikka kenties se
hiljaisessa mielessään vain nautti aiheuttamastaan säikähdyksestä eikä
vakavampia vihoja kantanutkaan. Hetken kuluttua se siirtyi muun karjan
mukana loitommas pensaiden taa nurmea jyrsimään, ja taas oli meille
paluutie auki.

Mutta kerran se istutti sisartani ja minua nuottatalaan katolla tunnin, pari
. Olimme olleet uimassa ja sen jälkeen leikkineet törmällä, kun
yht’äkkiä sydänpäivällä näimme karjan kerääntyvän paahteiselle, mutta
tuulen huuhtomalle ahteelle ja laskeutuvan siihen märehtimään. Meille
tuli nyt kiire nousta katolle. Sonni oli karjan mukana ja vaikka sekin
nyt puolestaan makaili siinä hiljakseen kärpäsiä kupeeltaan häädellen,
niin meistä näytti, että se nurkkasilmin koko ajan katseli meitä
katolla kyyhöttäviä, ikään kuin pitäen varansa. Oli vain lepäilevinään,
mutta paha sillä oli mielessä. Ja aivan oikein, kun minä lähdin
kiipeämään nurkkasalvasta myöten alas yrittääkseni kipaista
veräjälle, niin eikös tuo peto heti heristänyt korviaan ja kohottanut
päätään ikään kuin lähtöasentoon, — kiireesti oli minun palattava
turvapaikkaani. Taisipa olomme käydä siinä vähän murheelliseksikin, kun
karja viipyi pitkään märehtimispaikallaan eikä veräjälläkään näkynyt
ketään, jonka olisimme voineet huutaa pelastajaksemme. Sonni nukahtikin
väliin märehtiessään, mutta kohta, kun me liikahdimme katolla, se
kohotti päänsä ikään kuin kysyen, mihinkäs nyt.

Vihdoin kellokas nousi ja lähti painumaan Vesakkoon päin, ja vähitellen
seurasi muu perhe sen perästä, — viimeisenä harasarvinen sonni, joka
vielä pensaikostakin muisti silloin tällöin luimauttaa meihin päin
varoittavan katseen. Vasta kun karjan kello kilahti tarpeellisen
loitolta, laskeusimme me maahan ja ampaisimme kuin pyssyn suusta
kotoiselle veräjälle.

Meitä lapsia oli varoitettu tuosta liian leikkisästä sonnista ja siitä
kai pelkomme suureksi osaksi johtui. Mutta ettei varoitus ollutkaan
turha, sen saimme eräänä syyskesän iltana surullisesti kokea.

Karja tuotiin aina yöksi navetan takaiseen peltoon, kesantomaahan
lehmisavulle, — liiaksi olisivat kärpäset elukoita navetassa
rääkänneet. Siellä keskellä imelänkirpeätä katajansavua, jota paarmat
ja kärpäset kaikkosivat, saivat lehmät jauhojuomansa ja siellä ne
lypsettiin ja sinne ne yöksi jäivät tyytyväisinä lepäämään, kunnes
aamuviileällä itse kujasia myöten laskeutuivat laitumelleen. Tuo ihana
lehmisavun käry kantautui pappilan pihamaalle asti ja oli ihanimpia
lapsuuteni aistimuksia. Tuota pihkan ja savun käryä tuntui
kesantomaalla vielä päivälläkin, vaikka nuotio oli jo aikaa sammunut,
sen tuoksua levisi sieltä palaneesta mullasta huoneisiinkin — nuo
isänkodin kesätuoksut palaavat vielä mieleeni, kun milloin saan
kaukaakaan tuntea samaa kydön tai katajan käryä.

Tarhaan tuli tietysti ”haareminsa” mukana aina sonnikin ja liikkui
siellä yleensä siivosti, valiten parhaan savupaikan tuulen alla. Mutta
joskus se lehmiä syötettäessä tai lypsettäessä sentään teki kiusaa:
kaatoi astioita ja mörähteli aiheettomasti tai rupesi kavioillaan
multaa kuopimaan. Karjakko iski sitä silloin joskus karahkalla tai
kiululla selkään eikä se siitä pahastikaan suuttunut, — heillä oli,
karjakolla ja sonnilla, yleensä hyvät välit. Mutta eräänä iltana se
aivan odottamatta äkämystyi ja kävi niska kyyryssä karjakon kimppuun,
joka sitä nyt turhaan hääteli luotaan. Tarhasta kuului huutoja:

— Nyt se riivattu puskee...

— Herra Jumala, sarvilleen nosti...

— Tulkaa apuun, sonni tappaa karjakon!

Juoksi siihen miehiä töistään ja piikoja keittiöstä — me lapsetkin
tietysti huutojen kutsumina aidalle kapusimme. Ja hirveän näköistähän
se oli: sonni oli nostanut karjakon sarvilleen ja heittänyt maahan, ja
siinä tämä nyt valitteli, sarvipään yhä hääriessä ääressä. Äkkiä miehet
kävivät sarvista kiinni julmuria, joka samassa rauhoittuikin; he
sitoivat sen nuorilla aitaan ja ryhtyivät auttamaan karjakkoa. Hän oli
saanut syvän haavan reiteensä, jonka sonni oli toisella sarvellaan
puhkaissut nostaessaan naisen maasta — onneksi se oli vain lihashaava,
mutta verissään hänet sieltä kannettiin kalpeana sisään vuoteelleen.
Äitini kävi heti haavaa puhdistamaan ja hoitelemaan. Itkua ja surua oli
sen iltaa pappilassa ja meihin lapsiin jäi tapauksesta syvän kauhun
muisto.

Onneksi karjakko parani verraten pian ja saattoi jälleen ryhtyä
töihinsä. Mutta sonni ei päässyt enää koskaan vapauteen meitä lapsia
tai aikuisia uhkailemaan. Se talutettiin navettaan ja kytkettiin
lujasti soimeensa ja siellä se sai yksin inistä ja mylviä, kun muu
karja kulki laitumella. Joskus kävimme tuota pahantekijää navetassa
matkan takaa katsomassa. Se oli siellä melkein surunvoittoisen
näköisenä, katseli meitä miltei syyttävin silmin ja mörähteli joskus
vallan valittaen. Mutta me emme suinkaan tunteneet sääliä vangittua
kohtaan.

— Tuon se saattoi tehdä parhaalle ystävälleen, karjakolle, — mitähän
se olisi meille lapsille tehnytkään, jos olisi törmällä tavannut!

— Tappanut varmasti olisi.

— Ja kuitenkin se toisinaan näytti vain leikkivän...

— Se oli sonnin leikkiä.

Ja kun sonni syksyllä hävisi navetasta syysteurastuksen aikana, emme
sitä enää muistaneetkaan. Pappilaan oli tuotu toinen, nuorempi ja
kiltimpi sonni.

XV.

JUUSO JA KUSTAAVA.

Oli kesäinen ilta. Äitini kasteli kukkia ja keittiökasveja
”puutarhassaan”, joka oli raivattu rakennuksen eteläiselle ja
läntiselle seinustalle. Puutarhaksi sitä tosin ei voinut sanoa, sillä
”puita” siinä ei ollut kuin joitakin hentoja vesoja ja pensaita, jotka
äitini taloon tultuaan oli istuttanut. Yleensä sitä sanottiinkin
”ryytimaaksi”. Kukka- ja kasvitarha olikin hyvin hoidettu, käytävät
olivat vapaat rikkaruohoista ja tätä pientä kasvitarhaa ympäröi sievä,
valkoinen säleaita. Hauska siinä oli oleskella; usein istui
kesäiltaisin koko perhe rakennuksen vieressä pitkällä, valkoisella
penkillä, jonka edessä kahvipöytä oli.

Tänä iltana olimme kuitenkin vain kahden äidin kanssa kasvitarhassa;
minä seisoin järvenpuoleisen säleaidan luona katsellen siintävää selkää
ja selän takaista rantaa, josta välkähteli laskevan päivän kirkastamia
ikkunoita. Mutta näköalaa en ihaillut, sillä mieleni oli nyrpeä ja
loukkaantunut. Kotirannan alaisen kaislikon rinnassa laski näet
isäntärenki Juuso juuri verkkoja, ja minua harmitti, ettei hän tällä
kertaa ollut ottanut minua mukaansa veneeseen. Olinhan usein
poutailtoina ollut Juuson kanssa verkkoja laskemassa, olinpa tyynellä
kelvannut hänelle soutajaksikin, vaikk’eivät käsivoimani vielä suuret
olleet. Mutta tänään...

— Äiti, miksei Juuso ottanut minua mukaansa, vaikka on näin tyyni?

— Hän ei ehkä tavannut sinua lähtiessään, vastasi äiti vältellen.

— Tavannutko, täällähän olin pihalla koko iltapäivän. Hän lähti kuin
salaa...

— No, lähti tänään Kustaavan kanssa, jolla nyt sattui olemaan aikaa
järvelle.

— Mutta olisinhan veneeseen sopinut minäkin, niinkuin usein ennen.

— Hän halusi ehkä soudella kahden Kustaavan kanssa. Älä siitä välitä,
pääsethän taas huomenna soutelemaan.

Se lohdutus ei minua kuitenkaan tyydyttänyt, — miksikä minut
kyökkipiian vuoksi oli jätetty pois, sitä en käsittänyt. Tavallisesti
Juuso oli verkonlaskumatkoilla puhunut minulle mukavia, kertonut
hauskasti suurkalastuksistaan Valkean meren rannalla, jossa hän
nuorempana miehenä oli käynyt, ja sikäläisistä suurista paltaista, —
ne veneretket olivat olleet minusta oikein hauskoja. Tänäänkin olisi
mieleni tehnyt Juuson mukaan.

— Katso, äiti, he ovat jo laskeneet verkot, mutta soutavat kuitenkin
eteenpäin ja selälle, minne ne nyt vielä?

— Ehkä huvikseen soutelevat, työaika on lopussa, anna heidän soudella,
kehoitteli äiti. — Nosta minulle tähän tuo ruiskukannu ja tule
kitkemään tästä käytävästä vähän rikkaruohoja.

Tulinhan minä, vaikk’en erikoisesti iloiten, nyrpeys ei näet mielestäni
sulanut. En osannut silloin vielä kuvitella, että Juuso tosiaankin
mieluummin lähti Kustaavan kuin minun kanssani verkoille ja että
Kustaava myös mielellään oli ehättänyt veneeseen ainoaksi soutajaksi.
Äidillä ehkä oli asiasta vähän vihiä ja siksi hän noin vältellen
minulle vastasi. Hän kai oli huomannut, että Juuson ja Kustaavan
välillä oli jo pitkin ollut pientä kuherrusta, joka nyt oli
kehittynyt niin pitkälle, että he lähtivät kahden soutelemaan. Heillä
oli kaiketi puhuttavaa keskenään, niin äiti luultavasti päätteli ja soi
heille mielellään siihen tilaisuuden. Sillä molemmat olivat
toimeliaita, työteliäitä ihmisiä, jotka kaikesta päättäen hyvin
soveltuivat toisilleen ja joista ilmeisesti tulisi sopiva, elävä
pariskunta.

Isäni huoneen ikkuna oli auki ”ryytimaahan” päin ja sieltä tupahti tuon
tuostakin ulos tupakan savua, sillä isäni istui tapansa mukaan ikkunan
ääressä lukien tai kirjoittaen, rakas, pitkävartinen letkapiippu
kädessään. Jopa hän kuului siellä liikahtavankin, astui ikkunan luo ja
virkahti meille:

— Eikö jo ole aika pojun tulla sisään illalliselle ja nukkumaan,
aurinko kultaa jo Tyynelän ikkunat.

— Kohta on aika, olemme pian kastelleet nämä kukkaset, vastasi äiti.

— Mihinkä se Juuso soutaa, kas, tuonne Tolvasen nientä kohti, jatkoi
isäni selälle katsellen. — Kustaavako sillä on soutajana?

— Niin on, vastasi äiti. — Ehkä soutavat sinne niemelle itselleen
mökin paikkaa katselemaan, se on kaunis rinne.

— Mitä, ovatko asiat jo niin pitkällä? kyseli isäni vilkastuen. —
Aikovatko he jo ensi talvena mennä yhteen ja jättää meidät?

— Ensi talvena tai jo syksyllä, niin luulen.

Tuosta lyhyestä keskustelusta rupesin vähitellen aavistamaan, miksi
Juuso oli mieluummin ottanut soutajakseen Kustaavan kuin minut. Heillä
on omat hommansa keskenään eivätkä he suoraan sanoen halunneet minua
mukaansa — mielestäni tuiki joutavia meininkejä! Mutta äidistäni ne
olivat ilmeisesti heille tärkeitä elämänkysymyksiä.

Tyynelän ikkunat loistivat nyt täysin kirkkaina, kuin tulen hohteessa.
Siellä asui, sen tiesin, yksinäinen vanha täti, joka sinne korkealle
törmälle oli rakentanut itselleen pienen tuvan. Hän oli kiltti,
ystävällinen täti, jonka luona joskus minäkin olin käynyt, kun kesällä
olimme soutelemassa tai talvella ajelemassa, ja silloin hän aina
tarjosi meille lapsille herkullisia piparkakkujaan. Hän oli, niin oli
minulle kerrottu, virkamiesperheen tytär jostakin etelästä. Edellisen
papin sukulaisena hän oli kulkeutunut näille pohjoisille perukoille,
jonne oli yksinäisen vanhuudenkotinsa perustanut, — kissa vain oli
siellä hänen seuralaisenaan. Olin väliin ihmetellyt, kuinka hän kesät,
talvet tuli toimeen siellä erakkomajassaan ja miksi hän sinne yksin oli
jäänyt elämään, ja sitä mietiskelin nytkin järventakaista ”paloa”
katsellessani. Äidin ajatukset näkyivät, hänen katseensa kohdistuessa
samalle taholle, seuranneen samoja latuja, ja kuulin hänen virkahtavan,
en tiedä minulleko vai isälle vaiko itsekseen:

— Raskasta on ihmisen jäädä vanhuuttaan yksin elämään.
Selma-tädillekin on kerran kuvastunut rikkaampi elämä, suurempi koti,
runsaammat kotimiehet, mutta ne kuvitelmat menivät sitten pirstaleiksi.
Hän jäi, omaistensa kuoltua, yksin maailmaan.

— Mutta miksi hän tuolle autiolle rannalle rakensi tupansa, kysäisin,
— eikä asettunut tänne kirkonkylään, ihmisten ilmoille?

— Hän lienee niin parhaaksi harkinnut, tahtoi ehkä elää kenenkään
häiritsemättä muistojensa kanssa. Siksi olenkin iloinen, jos Kustaava
saa itselleen kodin ja hyvän miehen, vaikkapa palvelijanvaihdos meille
vaikeuksia tuottaisikin.

Hetkisen viivyimme vielä ”ryytimaassa”. Ilta oli niin kaunis ja lämmin,
oli sääli lähteä sisään. Mutta kun se vihdoin oli tehty ja äidin
pöydälle kattama illallinen syöty, näin riisuutuessani Juuson veneen jo
palaavan Tolvasenniemestä päin kotirantaan. He soutivat verkalleen ja
lähtivät veneen rannalle vedettyään rinnakkain nousemaan törmälle. Ja
olin näkevinäni, että he käsikkäin sieltä rantapolkua myöten kävelivät,
— se oli minusta vallan hullunkurista, se ei ollut Juuson eikä
Kustaavankaan tapaista. Mutta äiti meni heitä vastaan keittiön
portaille ja puhui heille iloisesti:

— No, asianne taitavat jo olla selvät, vai miten, Kustaava?

Mutta Juuso ehätti Kustaavan ujostellessa ensiksi vastaamaan:

— Selvät ovat. Kekristä me menemme yhteen, niin olemme nyt päättäneet.

— Onneksi olkoon, toivotteli äiti, saapuvia oikein kädestä puristaen.
— Mutta ette te siihen mennessä ehdi saada tupaa Tolvasenniemeen.

— Asumme aluksi täällä kirkolla huonemiehinä ja talvella minä kaadan
seinähirret ja panen mökin pystyyn. Siellä on sievä poukama ja sopiva
maa perunamaaksi ja naurishalmeeksi, kävimme sitä juuri katsomassa.

— Ja sinä, Kustaava, olet yhtä tyytyväinen kuin Juuso?

— Olen, miksi en olisi...

— Niin, miksipä et! Ja sitten kesällä...

— Silloin muutamme jo omalle mökille.

Katselin kohtausta paitasillani seisten äitini takaa keittiön ovelta ja
ymmärsin nyt vasta täydellisesti, miksi Juuso ei ollut tänään minua
halunnut verkoille. Enkä ollut enää nyrpeissäni.

XVI.

HIEKKAKUOPALLA.

Viimeisenä Kuusamonvuotenani minut pantiin kansakouluun. Kirkonkylään
oli nimittäin perustettu kunnan ensimmäinen kansakoulu, joka sijaitsi
matalassa, keltaiseksi maalatussa käräjätalossa. Olin tietysti jo
siihen mennessä, noin 7-8-vuotiaana, saanut jotakin opetusta; vanhin
sisareni piti muutamana talvena varsinaista kotikouluakin pappilassa.
Mutta nythän tarjoutui tilaisuus oikein säännöllisen, ammatillisen
kouluopetuksen saantiin. Äitini vei minut syyskauden alkaessa opettajan
luo, joka oli nuori, ystävällinen ja sydämellinen mies ja istutti minut
koulupenkkiin suuressa käräjätuvassa. Siellä oli jo parisenkymmentä
oppilasta, poikia ja tyttöjä, jotka istuivat kuin kirkossa
keskikäytävän molemmin puolin.

Tästä ensimmäisestä koulunkäynnistäni ovat muistoni haalistuneet. Sitä
kestikin vain vajaan lukuvuoden, sillä huhtikuun alkupuolella muutti
isättömäksi jäänyt perhe jo pois Kuusamon pappilasta Ouluun. —
Mieleeni on jäänyt pieni-ikkunainen, heikosti valaistu, suuri tupa,
jossa oli tervan ja kosteiden vaatteiden hajua. Siellä vilahteli
äänekkäästi suristen sarkatakkisia, saapasjalkaisia poikia ja
valkealettisiä, raitasukkaisia tyttöjä, ja opettajan sisar,
lempeäluontoinen, hyvänahkainen, keski-ikäinen nainen, piti siellä
emännyyttä, hoiti lämmityksen ja siivouksen ja vaali äidillisesti niin
nuorta opettajaa kuin oppilaitakin. Opetuksessa oli lähdettävä alusta
alkaen, mikä minulle jo oli voitettu kanta, joten se ei tuottanut
vaikeuksia. Tietäen minun pyrkivän seuraavana syksynä lyseoon piti
opettaja tätä seikkaa minuun nähden erikoisesti silmällä ja varsinkin
laskuopissa hän tahtoi sen vuoksi antaa minulle mahdollisimman laajan,
itse asiassa tarpeettoman laajan, valmennuksen. Paitsi luvunlaskun
alkeita hän opetti minulle siten murtoluvut ja päätöslaskut, jotka
vasta parin vuoden perästä lyseossa tulivat kysymykseen. Toisten
tavaillessa me ponnistelimme eteenpäin matematiikassa oikein
hirmuvauhtia, niin että minulta väliin pää oli mennä kokonaan sekaisin.
Toiset laskivat kivitauluillaan vasta yhteen- ja vähennyslaskujaan, ja
urakkaa tuntui olevan siinäkin. Useimpia kouluaineita opiskeltiin
kuitenkin yhdessä.

Tovereistani muistan erikoisesti vain pojan, joka istui vieressäni ja
koetti parhaansa mukaan, mutta heikonlaisella menestyksellä, omaksua
tiedon alkeita. Hän hikoili ja punoitti aina, kun hänelle kysymys
tehtiin, tankkaili ja kärsi, niin että sitä oli tuskallista sivustakin
katsella. Selitin hänelle väliin tunnin alkaessa, kun hän onnettoman
näköisenä viereeni istuutui, läksyn alkeellisimpia asioita, ja hän
painoi ne tarkoin mieleensä ja oli kovin kiitollinen saamastaan avusta.
Ja sitä kiitollisuutta hän sitten välitunnilla osoitti, kun ulkona
telmittiin ja siinä joskus voimiakin kysyttiin. Niitä hänellä oli.
Koroksi häntä sanottiin ja hän oli ikäisekseen roteva ja romuluinen;
hänen otteensa olivat tappelun nujakassa kovat ja säälimättömät, vaikka
hän muuten olikin sävyisä ja lempeä.

Koulun vieressä oli hiekkakuoppa, aika syvä ja jyrkkäreunainen, — en
ymmärrä, kuinka siihen juuri kirkonkylän keskukseen oli sellainen ruma
soranottopaikka avattu. Siinä me enimmäkseen välitunneilla leikimme,
varsinkin talvella suksilla ja kelkoilla, mutta siinäpä myöskin sulan
aikana poikain väliset ottelut suoritettiin. Niihin kuului, että
pyrimme kuopan reunalta työntämään toisemme alas; pidimme toisistamme
lujasti kiinni, niin että jos yksi putosi, niin tuli toinenkin ja tuli
yhdessä mylläkässä koko teutaroiva joukko. Onneksi ei kuoppa toki ollut
niin syvä, että siinä jäseniä olisi katkeillut; ikävät oltavat vain oli
sillä, joka sattui joutumaan ruuhkan alimmaiseksi ja sai hiekkaa
suuhunsa ja silmiinsä.

Kerran olin muiden mukana tähän tilanteeseen joutunut, ja poikajoukko
teutaroi päälläni ja ympärilläni. Sen näki Koro, joka ei sillä kertaa
ollut leikissä mukana, vaan saapui siihen koulutuvasta, ja hän katsoi
nyt tilaisuuden tulleen osoittaa minulle kouraantuntuvasti
kiitollisuuttaan ja suosiotaan. Yhdellä loikkauksella hän hyppäsi
kuopan reunalta alas kuhisevaan poikaparveen ja rupesi säälimättömästi
käsivoimillaan selvittämään ruuhkaa. Yksi poika lensi yhtäälle, niin
että maa tärähti, toinen viskautui kuopan toiseen laitaan ja muut
menivät saman tien, kunnes minä vihdoin sieltä ruuhkan alta ilmestyin.
Kauhuissaan pojat katselivat sitä menoa. Tavallisissa oloissa he
olisivat hyökänneet näin rehentelevän toverinsa kimppuun painaakseen
hänet taas vuorostaan alleen, mutta eipä nyt tehnyt kenenkään mieli
rynnätä Koron kimppuun hänen siinä seistessään silmät salamoivina ja
ojennetuin käsivarsin valmiina vastaanottamaan kuinka rajun ja
monipäisen hyökkäyksen tahansa.

Siitä päivästä lähtien jäi kunnioitus ja pelko Koroa kohtaan kytemään
poikaparveen, joka ei mielellään tahtonut joutua hänen luisten
kouriensa kanssa tekemisiin. Hän esiintyi siten siellä hiekkakuopalla
kuin järjestyspoliisi. Milloin tavallista rajummin ja äänekkäämmin
nujakoitiin, saattoi yht’äkkiä kuulua huuto:

— Koro tulee!

— Sillä on nyrkit ojossa...!

Ja silloin poikaparvi hajaantui kuin akanat tuuleen. Väliin hän sentään
itsekin innostui leikkiin mukaan, esimerkiksi talvella, kun saman
kuopan ääressä oltiin lumisilla, ja saattoipa hän silloin leikkiä koko
välitunnin varsin siivosti. Mutta jos joku uskalikko läheltä läimäytti
lumipallon vasten hänen kasvojaan tai kamppasi hänet kinokseen, silloin
hän saattoi suuttua, eikä syyllisen ollut enää hyvä olla. Ja jos hän ei
saanut syyllisestä selkoa, silloin hän rankaisi koko joukkoa hyökäten
pojasta toiseen ja ”pesten” perusteellisesti lumella kaikkien kasvot.
Eikä siinä auttanut pakoonkaan juosta, sillä Koro karkasi perästä ja
saavutti armottomasti saaliinsa. Hän oli sellaisissa tapauksissa kuin
tuulen pyörre, nopea ja raju.

Meidän, Koron ja minun, välillemme oli syksystä asti kehittynyt
eräänlainen ystävyyden suhde, ja sitä kesti häiriytymättä koko sen
lukukauden. Hän oli kai ensimmäinen vieras henkilö, johon lähemmin
olin kiintynyt ja jota saatoin sanoa ystäväkseni, joskin se ystävyys
liekin ollut verraten pintapuolista. Joka tapauksessa me koulun
ulkopuolellakin usein olimme yhdessä ja hiihtelimme sunnuntaisin
läheisissä mäkilöissä. Mutta retkemme suuntautui silloinkin usein
tuolle koulun viereiselle hiekkakuopalle, jonne yhteiset muistomme
vetivät ja jota Koro kai piti sankaritekojensa keskuspaikkana.
Istahdimme kuopan reunalle suksiemme päälle ja keskustelimme.

— Tuletko koskaan tänne takaisin, kun nyt lähdet maailmalle, virkkoi
Koro kerrankin, viitaten lähellä olevaan muuttoomme pois Kuusamosta.

— Enhän tiedä, tuskinpa vain.

— Mutta kyllä meidän vielä täytyy tavata, iäksi emme saata näin erota.

— Tule sinä sinne Ouluun, — tämä vaihtoehto tuntui minusta
mahdollisemmalta.

— Niin tulenkin, tulen sinne kouluun minäkin, ja niin istumme taas
vierekkäin. Minä rupeankin nyt lukemaan ahkerasti, etkö usko, että voin
päästä sinne lyseoon?

— Miksi en uskoisi!

Näin vastasin, vaikka uskoni Koro-pojan lukutiehen, sen alkutaipaleesta
päättäen, saattoi olla heikonlainen. Mutta enhän hennonut sitä hänelle
sanoa.

— Ja sitten pysytään aina ystävinä.

— Pysytään vain!

Mutta niinpä kävi, että tiemme erosivat siitä talvipäivästä lähtien,
jolloin perheeni mukana muutin Kuusamosta pois ja jolloin hän pappilan
pihalla vielä kerran oli minua hyvästelemässä. Ne ystävyyssiteet, jotka
Kuusamon koululla ja sen hiekkakuopalla olivat punoutuneet, jäivät
viljelemättä, niiden muistokin haaleni vuosien varrella, mutta jotakin
lämmintä ja sydämellistä niistä kuitenkin jäi mieleeni jäljelle.

XVII.

PORORAIDOT.

Kun pakkanen sydäntalvella kiristyi kovimmilleen, jäädyttäen ulkona
kulkevain hengityksenkin, silloin ei lasten ollut yrittäminenkään
suksille tai kelkkamäkeen ja silloin oli tähystysikkunastani,
kotoisesta, lämpöisestä huoneesta, sitä hauskempi katsella ulos
järvelle. Paitsi hevos- ja suksimiehiä saattoi sieltä usein nähdä noita
pororaitoja, joita silloin tällöin kiemurteli keskiselkää pitkin järven
läntistä päätä kohden. Ne näyttivät kaukaa katsellen hitaasti
aaltoilevilta vöiltä, poro ja kelkka olivat aina vucrotellen toisiinsa
sidotut; mies hiihti etumaisena raitoa ohjaten ja vetäen, toinen tuli
raidon perässä takamiehenä valvoen, ettei mitään katkeamista
tapahtunut, ettei jokin kuormitettu kelkka kaatunut taikka jokin
äksyilevä poro sotkeutunut hihnoihinsa. Sarvipäitä oli raidossa
kolmisenkymmentäkin, ja vaikka ne yleensä kulkivat kytkyimissään
nöyrästi ja rimpuilematta, oli joukossa sentään laiskempiakin tai
heikompia, jotka pyrkivät pysähtelemään ja seisauttamaan säännöllisen
kulun. Silloin oli usein keskeytettävä matka ja katsottava, oliko
valjaisiin tullut jokin vika.

Helppoahan se meno sentään oli järvi- ja jokitaipaleilla, joilla raidot
niin paljon kuin suinkin pyrkivätkin pysyttelemään; vaikeampi oli
poromiesten urakka metsätaipaleilla, kun kelkat alituiseen tarttuivat
kiinni puihin ja kantoihin taikka huppelehtivat ja kaatuilivat
kinoksissa. Näiltä metsätaipaleilta oli raitojen sen vuoksi pyrittävä
ajoteille, vaikka ne maantiellä tuottivatkin suurta kiusaa
hevosmiehille, joiden oli ne sivuutettava.

Kuusamossa ei enää lapsuuteni aikana ollut poroja muualla kuin
sydänmaan kylissä; kirkolla ei ollut ajokastakaan muistaakseni
kenelläkään. Levenevä viljelys oli häätänyt porot pois rintamailta.
Niiden varjeleminen menemästä itäisen rajan taa, jonne ne usein
hävisivät, oli poronpitäjien alituisena huolena, ja juuri siitä syystä
yhä useammat lienevätkin luopuneet porojen pidosta. Mutta rahdin
kuljetukseen ne kuitenkin olivat hyvin tarpeelliset, ja siitä syystä
niitä vielä sangen yleisesti käytettiinkin syrjäkylissä, niin hidasta
ja vaivalloista kuin niillä rahdin kuljetus olikin.

Ikkunastani katselin, kuinka etuhiihtäjä usein hartiavoimin sai vetää
perässään laiskistuneita poroja, joiden olisi tehnyt mieli pysähtyä
huokaisemaan. Tuntikauden saattoi nähdä raidon verkalleen matelevan
järven selkää pitkin, kunnes se vihdoin häipyi Kelalan saaren taa.
Yleensä ne kulkivat keskiselkää, jonne oli muodostunut erityinen
porotie. Mutta kerran näin ihmeekseni raidon järventakaiselta rannalta
suuntautuvan suoraan pappilan rantaa kohden ja pysähtyvän lähelle sitä.
Perämies jäi sitä vartioimaan, mutta etumies hiihti taloon.

Hänelle oli sattunut tapaturma. Päässä oli iso verihaava, kun hän
naapukkansa pihalla riisui; nahka oli pitkältä irti niskaan asti, ja
koko pää, jota mies jollakin huivilla oli koettanut sitoa, oli niinkuin
tukkakin tahmeassa veressä. Hän oli tullut maihin ”lääkärinapua”
saamaan, ruustinna oli näet koko pitäjässä tunnettu siitä, että hän
taisi tällaisia pienempiä vammoja hoitaa.

— Kuinkas se näin kävi, kyseltiin mieheltä, kun häneltä tuvassa
liotettiin haavan ympärille tahkiutunutta verta ja pyrittiin itse
ammottavaa haavaa pesemään.

— Poro polkaisi kaviollaan.

— Oma poro! Ja miten se näin päähän pääsi polkaisemaan?

Mies kertoi harvakseen:

— Se uupui pahasti isolumisella salotaipaleella Tolvasen niemeen
tultaessa, ja kun poro kovasti uupuu ja sitä sittenkin täytyy vetää
eteenpäin, niin se äkämystyy. Nyt oli etuporoni kinostietä aukoessaan
uupunut. Hyppäsi takaapäin suksilleni ja kun en sitä osannut arvata,
töksähdin ja kaaduin suulleni kinokseen. Ja tuo muuten sävyisä ja alju
elukka loikkasi nyt päälleni ja rupesi kavioillaan minua takaapäin
takomaan, niinkuin vihaiset porot tekevät, kun pääsevät yllättämään.
Takoi, takoi, rusikoi selkääni ja hartioitani pahanpäiväisesti eikä
minun auttanut muu kuin koettaa painaa pääni hankeen.

— Mutta osasipas päähänkin!

— Osasi, ruoja, miten lie naapukkakin siinä hellinnyt, rumasti iski
takaraivooni kovilla kavioillaan.

— Entä mitenkä siitä pelastuitte?

— Sain vihdoin elukan takajalan käteeni ja väänsin sen kumcon, — niin
pääsin nousemaan, vaikka näin huonossa kunnossa.

— Muu raito seisoi sillä aikaa paikoillaan?

— Seisoi onneksi, väliin ne riehahtavat toisetkin porot ja käyvät
sotkemaan koko raidon.

— Kuinka siitä sitten selvisitte eteenpäin? Eikö poro enää tehnyt
vastarintaa?

— Ei se kykene mitään tekemään pystyssä seisovalle miehelle. Vaihdoin
vauhkoontuneen tappelijan toisen kelkan eteen ja otin siitä siivomman
poron etuporokseni. Ja niin jatkettiin taas matkaa.

Sill’aikaa kun sydänmaan mies oli näitä kolttosiaan kertonut, oli
äitini kerinyt häneltä tukan, puhdistanut haavan ja sitoi sitä nyt
puhtailla kääreillä — haavan neulominen ei siinä tietenkään tullut
kysymykseen. Näin ollen oli kyllä vaara tarjolla, että haava, joka
onneksi oli vain päänahassa ja niskassa eikä syvemmällä, rupeaisi
vihavoimaan, ja äitini neuvoi sen vuoksi miestä jäämään edes pariksi päiväksi
pappilaan haavaansa hoitamaan. Mutta eihän hän malttanut,
tuskin pariksi tunniksi saatiin hänet lepäämään tuvan leveälle rahille.

Sill’aikaa hiihdin minä pakkasesta huolimatta törmää alas jäälle
pororaidon luo, joka siinä oli saanut nähtävästi tervetulleen,
ylimääräisen lepohetken. Porot olivat kaikki laskeutuneet kelkkojensa
eteen makuulleen ja huohottivat siinä kieli pitkällä taikka märehtivät
heikkoa jäkäläaamiaistaan perämiehen hiihdellessä raitoa pitkin
tutkimassa valjaita ja hihnoja. Pappilan rantaladosta tuotiin poroille
vähän heiniä ja halukkaasti ne levättyään rupesivat tätäkin ruokaa
syömään. Oli vieläkin aika pakkanen, minun varpaani eivät sietäneet
pitkää viipymistä siinä raidon luona, mutta poroille sää näytti olevan
mitä suotuisin.

Hetkeä myöhemmin näin jo ikkunastani raidon etumiehen, pää naapukan
alla siteissä, hiihtävän takaisin raitonsa luokse. Hän nostatti pystyyn
makuullaan olevat porot, tarttui sitten taas vetohihnaansa, jonka
heitti olkapäälleen, ja lähti niin hivuttamaan raitoaan eteenpäin
järven länsipäätä kohden. Kovin hitaasti raito lähti liikkeelle, mutta
kun se jälleen oli päässyt tasaiseen, hienosti huojuvaan kulkuunsa,
jossa sarvet tekivät aaltoilevia liikkeitä, tuntui tahti taas entistä
reippaammalta. Ja jo tuokion kuluttua hävisi raidon takapääkin Kelalan
saaren taakse.

XVIII.

VIERAILUMATKOJA 60 VUOTTA SITTEN.

Kaksi sisarusta oli papinrouvina kaukana Koillis-Suomessa, äitini
Kuusamossa ja tätini Hyrynsalmella. Saattoi sanoa, että he elivät
melkein naapuripitäjissä, Suomussalmi vain oli välissä, mutta näillä
raukoilla rajoilla naapuruus ei paljon merkinnyt siihen aikaan, eikähän
se vallan läheistä ole vieläkään, vaikka jo tälläkin kulmalla on
maanteitä rakennettu ja liikennevälineitä parannettu. Välillä olivat
Suomen synkimmät salot, joiden läpi ei ollut mitään kulkuyhteyttä —
postikin kulki Hyrynsalmelta Kuusamoon Oulun kautta, kerran viikossa
molempiin suuntiin, joten kirje näiden ”naapuripappilain” välillä
saattoi viipyä noin pari viikkoa matkalla. Kaksi Pohjanmaan pappissukua
oli näissä pitäjissä edustettuna, Ingman-suku ja Castrén-suku, ja
vaikka ne olivat keskenäänkin sukua, eivät sukujen jäsenet voineet
juuri koskaan tavata toisiaan, paitsi joskus kaupunkimatkoilla.

Mutta eräänä talvena oli Hyrynsalmen herännyt ajatus, että
mitähän, jos sittenkin lähdettäisiin sukulaiskäynnille Kuusamoon, —
sikäläisen ruustinnan teki mieli tavata sisartaan. Asiaa oli pohdittu
kauan, oli tiedusteltu teitä asiantuntijoilta ja tultu siihen
päätökseen, että mikään mahdottomuus sellainen korpimatka ei sentään
ollut. Kuljettiinhan kuitenkin kylien väliä molempiin suuntiin,
ajettiin umpitaipaleita jopa kuormillakin, täytyihän sieltä sentään
keveämmällä reellä päästä. Ja niin pantiin kirje tulemaan Hyrynsalmelta
(Oulun kautta) Kuusamoon, että äitini sisar sinä kevättalvena aikoi
saapua nuorimman poikansa kanssa ativoihin suoraan Suomussalmen kautta.
Matkavalmistuksiin oli jo ryhdytty...

Sanoma vaikutti tietysti virkistävästi ja elvytti elämää maailmalta
eristetyssä kodissani. Kerrankin siis vieraita tulossa! — aivan
harvinainen tapaus. Sillä niitä ei tullut Kuusamoon varsinkaan talvella
juuri koskaan. Oulun piirilääkäri, jonka oli määrä jokin kerta vuodessa
käydä tässäkin takamaan kunnassa, lykkäsi tavallisesti käyntinsä
kesään, jolloin ”kieseillä” oli maantietä myöten sentään mukavampi
matkustaa, ”käräjäherrat” kävivät kerran vuodessa pitämässä
lakimääräisiä käräjiä, ja kuvernööri lienee vuosikymmenen kuluessa
kerran käynyt Kuusamossa, vieraillen tällöin pappilassa, samoin kuin
lääkärikin, koska muusta majatalosta ei ollut paljonkaan tietoa. Onhan
mahdollista, että myös joku metsäherra tai ruununvoutikin sillä välin
kävi siellä virkamatkoillaan. Kuvernöörin ja tohtorin käynnit olivat
joka tapauksessa historiallisia tapauksia, joita muistettiin vielä
vuosien perästä ja jotka muodostivat jonkinlaisen ajanlaskun perustan.
Tamma varsoi vähän jälkeen kuvernöörin käynnin ja se suuri muikkuapaja
saatiin samaan aikaan, kun tohtori kävi Kuusamossa.

Nyt oli siis pappilaan tulossa sukulaisvieraita, ikäiseni serkkukin
toverikseni.

Tänä kevättalvena seisoin entistä useammin ja kauemmin arkihuoneen
ikkunassa, josta näkyi järven laaja, valkoinen ulappa, ja tähystelin
ulos viittatielle, — eihän mitään tarkkaa tietoa ollut, minä päivänä
vieraat saattoivat saapua. Mielessäni kuvittelin jokaisen kaukaiselta
tieltä häämöttävän reslan tuovan juuri odotettuja vieraita, enkä
masentunut, kun resla lopulta todettiin joksikin ylimaalaisten
kirkkoreeksi tai Ouluun meneväksi markkinakuormaksi. Tulee sieltä vielä
se odotettukin... Odottamaani serkkua en ollut koskaan nähnyt ja
kuvittelin jo mielessäni, kuinka me hänen kanssaan yhdessä laskemme
mäkeä tai laitamme lumilinnaa. Hiihdinpä usein pappilan törmältä kauas
jäälle, muka vieraita vastaanottamaan, taikka laittausin renkien
rekeen, kun he lähtivät järven takaa hakemaan kotiin polttopuita, ja
vähän nolona näiltä retkiltäni palailin, — vieraita ei ollut kuulunut.
Ehkä tulevat huomenna...

Mutta sitten eräänä tuli taas posti ja sen mukana tuli
Hyrynsalmelta kirje, joka kertoi, että tätini olikin peruuttanut
tämäntalvisen matka-aikeensa; oli tullut jokin este ja kevät oli jo
kulunut pitkälle — täytyi ajatella paluumatkaakin, joka sekin
oli tehtävä talvikelillä. Myttyyn olivat siis menneet kaikki
vierastoiveemme. Turhaan olimme odotelleet, turhaan olin ikkunassa
vahtinut, vieraat eivät olleet lähteneetkään matkalle. Pettymys ja
alakuloisuus valtasi tietenkin poikasen mielen. Äiti häntä koetti
lohdutella:

— He tulevat kai ensi talvena, kun kerran ovat aikoneet tulla!

Kovin kaukainen oli sentään sellainen lohdutus, eikä ollut paljon
parempi toinenkaan:

— Taikka lähdemme me täältä vierailulle Hyrynsalmeen, — matka on yhtä
pitkä täältä sinne kuin sieltä tänne!

Tuo äitini jälkimmäinen ”uhkaus” jäi kuitenkin siemeneksi, joka
hiljakseen iti mielissä. Hän, äitini, oli sitkeä ja aikaansaava nainen
ja jos hän kerran oli saanut päähänsä jonkin toteuttamisen arvoisen
tuuman, niin hän sen myöskin lopulta toteutti; se ei saanut silloin
jäädä pelkäksi aikomukseksi. Kauan tuota kysymystä taas pohdittiin,
vaihdettiin kirjeitä sisarusten välillä, ja kun seuraava maaliskuu
alkoi, silloin oli matkakin päätetty ja sitä käytiin toteuttamaan.

Lujalla, vakavalla Valkolla, joka oli perhettä seurannut Sodankylästä
asti, lähdettiin uudelle, voimia koettelevalle korpitaipaleelle,
ajajana taattu talon renki. Talvi oli kyllä edellistä epäedullisempi,
sillä lunta oli tullut paljon, mutta nyt kevätpuoleen oli ollut
poutapakkasta ja toivottiin sen aikana jo metsäteidenkin vähin
auenneen. Istuimme reessä, äitini ja minä, lämpimien turkiksien ja
hyllyvien vällyjen suojassa ja matka-aikaa oli varattu runsaasti
vastoinkäymisten varaltakin. Mutta alkutaipaleella sitä ei näyttänyt
kovin paljon tarvittavankaan, sillä tie oli siedettävän hyvää Kuusamon
eteläisiin laitakyliin asti, järvitaipaleet olivat mainiot ja
metsissäkin oli tienpohja kiinteä. Mutta tulivatpahan sitten
vaikeudetkin. Kuusamon ja Suomussalmen välisillä metsä- ja
suotaipaleilla tie oli viheliäinen, usein sitä ei löydetty ollenkaan,
vaan oli tienpohja rastien mukaan hakemalla haettava. Näin kävi
varsinkin Suomussalmen pohjoisissa korvissa, joiden harvasta
asutuksesta harvoin lienee kirkollakaan käyty. Ja korpea oli vallan
tavattomasti.

Valko-raukka siinä pahasti rasittui; teki parhaansa, veti reslaa
umpikinoksissa, mutta väsyi tietenkin. Metsämatkoihin tottunut
ajomieskin kävi usein vakavaksi, kun ei tienpohjaa ruvennut löytymään
ollenkaan, ja perästäpäin kuulin, että joskus todella me kaikki neljä,
kolme vedettävää ja vetäjä, olimme olleet vaarassa sortua sinne
umpitaipaleelle. Valko seisattui usein ja huohotti raskaasti.
Levähdimme sen vuoksi yhä tiheämpään synkässä salossa, söimme ja
syötimme, mutta aina ei rääkätylle juhdallemme enää ruokakaan
maistunut. Äitini kävi tätä uskollista palvelijaa kovin sääli, taisipa
hän jo katuakin, että oli tällaiselle matkalle lähdetty. Kun eräältä
metsätaipaleelta olimme suurin ponnistuksin ja monien pysäysten jälkeen
vihdoin päässeet taloon ja tiesimme uuden samanlaisen umpitaipaleen
olevan edessä, silloin ei äitini enää hennonut väsyneellä Valkollaan
sille lähteä, vaan valjastutti talosta levänneen hevosen reslan eteen
ja Valko sai vapaana kahloa perästä. Uupui sillä taipaleella kyllä
metsätalon levännytkin hevonen, mutta silloin sai Valko taas astua
aisoihin ja reippaasti se taas vetikin seuraavaan syöttöpaikkaan. Se
tuntui ymmärtävän velvollisuutensa.

Eräällä monituntisella metsätaipaleella saapui vihdoin
vastaantulijoita, ensi kerran koko salomatkalla. Ne olivat jonkin
laitakylän kaupunkimatkalaisia, jotka kuljettivat raskaita kuormarekiä.
Jonossa oli ainakin viisi rekeä. Kapea tienpohja oli kyllä olemassa,
mutta kokemuksesta tiedettiin, että jos pohjalta vähänkään poikettiin
tiensyrjään, silloin hulahti hevonen ja resla sinne miltei pohjattoman
pehmeään pensaikkoon. Kuinka päästä rahtijoukon ohi? Kuormanvetäjät
eivät millään suostuneet tienpuoleen syrjäytymään, he huusivat ja
kiroilivat ja vaativat meitä antamaan tietä. Ja ymmärsihän meidänkin
ajajamme, että noiden raskaiden kuormareslojen oli vieläkin
vaikeampi kuin meidän ajaa tiensyrjään, ja hän ohjasij vaikkakin
vastenmielisesti, vihdoin Valko-raukan — varahevosta ei enää ollut —
tienpuoleen, itse reslaa kannatellen. Hevonen upposi sinne pehmeään
lumeen, pajukon keskelle, aivan selkäänsä myöten, ja resla vajosi
huppelehtien sinne sen mukana. Tukala paikka; me ajettavatkin olimme
ihan lumeen vaipuneet, äitini huudahteli aivan hätääntyneenä ja muuten
siivo renkimme murisi rumasti. Rahtimiehet pääsivät nyt kuitenkin tietä
myöten ajamaan ohi, mutta eivät tulleet meitä, kinokseen uponneita,
auttamaan tielle. Päinvastoin viimeisen kuorman ajaja iski,
viivytyksestä vihastuneena, piiskallaan selkään Valkoa, joka tempoi
siinä lumihaudassaan aivan avuttomana eikä päässyt liikahtamaankaan.
Tämä julmuus viatonta luontokappaletta kohtaan vaikutti minuun aivan
tyrmistyttävästi, sydämeni tuntui ihan vuotavan verta, ja sen iskun
kirpeä muisto jäi kauan mieleeni karvastelemaan. Ja äitini itki
kituvaa, syytöntä eläinraukkaa säälien.

Mutta olipa tuosta vaikeasta vastaanajosta meille jotakin hyötyäkin.
Kun kyytimiehemme polkemalla hankea ja tiensyrjää vihdoin oli saanut
hevosen tielle ja reslankin sille nostetuksi, oli ajettu tie nyt paljon
parempi kulkea kuin pitkiin aikoihin ja matkamme edistyi keveämmin.
Päivä siinä taas oli mennyt parin peninkulman taipaleella. Mutta kun
seuraavassa syöttöpaikassa oli taas riittävästi levätty, sujuikin matka
siitä eteenpäin keveämmin ja nopeammin järvitaipaleita ja aukiajettuja
metsäteitä pitkin.

Sellaista ”lystireissua” oli tämä vierailumatkamme naapuripitäjään.
Lepäsimme päivän tai pari Suomussalmen, samoin jossakin
muussakin tuttavaperheessä ja vallan hyvässä kunnossa tulimme vihdoin
perille sukulaistaloon, Hyrynsalmen.

Kuinka meitä siellä pidettiin hyvänä, kuinka tein tuttavuutta ikäiseni
serkkupojan ja muiden orpanaini kanssa, kuinka parin viikon vierailun
aikana iloittiin vierastuvassa ja suksimatkoilla, sitä ei kannata
kertoa, sillä mitään seikkailuja ei enää tapahtunut. Tulomatkan vaivat
olivat pian poispuhalletut, ainoastaan paluumatka samoja tiettömiä
teitä pitkin vähän peloitti. Mutta sekin sujui sitten edistyvän kevään
korvissa vallan vaivattomasti. Lumi oli sulanut ohkaisemmaksi,
paikoitellen jo liiankin vähiin, joten taivalta tehtiin enimmäkseen yön
aikaan, jolloin hanki ja tie oli kovempaa, ja levättiin päivisin,
jolloin aurinko sulatti tien pehmoiseksi. Puolta nopeammin kuin
menomatka sujui siten paluumme tältä sydänmaan pappilaväen vierailulta
ja iloisin mielin ajoimme eräänä paisteisena kevätpäivänä kotijärven
poikki ja tuttua törmää ylös Kuusamon pappilaan.

XIX.

ELÄMÄN TAIPALEELLE.

Kaunis oli keväinen metsä, taivas pilvetön ja ilma kuulaan kirkas, kun
huhtikuun loppupäivinä matkustin pois Kuusamosta Ouluun, kouluun. Isäni
kuoleman jälkeiset lesken armovuodet olivat loppuunkuluneet ja kun
pappien vaihtumisaika on toukokuun 1. päivä, oli perheen nyt muutettava
kodistaan pois uuden tulokkaan tieltä. Ja nyt olimme sillä matkalla.
Äitini ja kaksi sisartani ajoivat toisessa reslassa, minä yksin
toisessa muuttotavarain kanssa, joita oli vuodevaatteita ja
taloustarpeita kokonainen vuori, — olin nyt jo lähes 10-vuotias.
Muuttavaa perhettä saattamassa oli kaksi pappilan hevosta. Ne oli kyllä
jo myyty uudelle kirkkoherralle, mutta kun ne vasta toukokuun alussa
joutuivat hänelle, saivat ne vielä tehdä viimeisen palveluksen
entisille omistajilleen.

Se oli alunperin hiukan murheellinen ja alakuloinen matka. Kauniina
viipyi meillä kaikilla vielä mielissämme vanha, rakas koti, joka nyt
eli ”kaadettu” ja hävitetty — oli vain kirpeä muisto siitä
huutokaupasta, joka äsken, juuri ennen lähtöämme, oli Kuusamon pappilassa
pidetty. Siellähän kaikki tutut, rakkaat tavarat,
huonekalut, lattiamatot, kattolamput ja muut kapistukset oli myyty ja
siroteltu pitkin pitäjää, — niitä ei kannattanut kuljettaa
kolmattakymmentä peninkulmaa Ouluun, jossa tietysti oli hankittava vain
pikkarainen uusi koti. Aivan epätietoinen oli muuten leskelle ja
lapsille koko tulevaisuus. Ison perheen eteenpäin puskeminen ja
kouluttaminen oli niellyt vuosittaiset papintulot, joista hyvin suuri
osa köyhässä pitäjässä jäikin saamatta, niin ettei paljoakaan säästynyt
leskelle tähteeksi hänen muuttaessaan pappilasta pois. Millä sitten
elettiin ja nuorimpia lapsia kasvatettiin? Raskaana painoi
taloudellinen huoli äitiäni ja se taakka tuntui välillisesti meihin
lapsiinkin.

Tällä matkalla tuli vielä uusi suru ja huoli poismuuttavalle perheelle.
Toinen sisaristani sairastui, sai kuumetta ja makasi tulenhohteisena ja
melkein hourivana ahtaassa reslassa. Liekö vilustunut lähtötouhuissa
vai oliko jokin vaikeampi tauti häneen iskenyt, sitä emme tienneet.
Mutta kun vihdoin saavuimme Pudasjärven kirkolle ja potilas nostettiin
reestä huoneeseen, huomattiin heti, että hän ei siinä tilassa kyennyt
jatkamaan matkaa. Hänen täytyi jäädä Pudasjärvelle sairastamaan ja
hyväin tuttavain suosiosta hän saikin siellä asunnon ja hoidon. Mutta
kahta raskaampaa oli meidän toisten nyt lähteä taivalta jatkamaan yhden
sisaruksista jäädessä kuumeisena taipaleelle, saapuakseen sieltä sitten
parannuttuaan perästäpäin Ouluun. Olen usein myöhemmin itsekseni
ihmetellyt, kuinka äidilläni kestivät voimat ja riitti tarmo näitä
kaikkia huolia ja murheita kantamaan.

Mutta kovin murtunut hän olikin. Illalla ennen lähtöämme Pudasjärveltä
istuimme äitini kanssa sen huoneen viereisessä tuvassa, missä sairas
sisareni nukkui, ja täällä äiti, tietääkseni ensimmäisen kerran, otti
puhuakseen minulle elämän vakavista kysymyksistä ja ikäänkuin
valmistaakseen minua niitä ymmärtämään. Hän selosti minulle
taloudellisen tilanteemme ja muistutti, että minunkin oli nyt
lähdettävä uutta, omaa elämäntaivaltani aloittamaan.

— Saat nyt aluksi yritellä koulussa, koetan tehdä sen sinulle
mahdolliseksi, jos vain siellä menestyt. Muuten sinun on jo ajoissa
valmistauduttava ja hakeuduttava johonkin käytännölliseen työhön, jossa
voit elatuksesi ansaita. Meillä ei ole varaa kouluttaa kuhnuria eikä
laiskuria.

Sellainen vakavain elämänkysymysten kosketteleminen riipaisi tietysti
syvältä nuorta mieltäni ja jätti sinne syvät jäljet. Lieneepä äitini
huomannut sen kasvojeni ilmeestä, koska hän kohta rupesi sanojaan
lieventelemään.

— Olethan meidän nuorimpamme, tietysti vaalimme kuopustamme. Isäsi
toivoi aina sinusta tulevan kunnon miehen samoilla lukuteillä, joita
hän itse oli taivaltanut. Hän kehoitti minua seuraamaan askeleitasi ja
niitä keventämään, ja sen koetankin tehdä; uhraan vaikka viimeiseni,
valmistaakseni sinulle mahdollisuuden koulunkäyntiin, ja uskon sen
onnistuvan. Mutta hyvä on itsesikin ajoissa tietää, millainen on
tilanne, eikö niin?

— Kiitos äiti, huoahdin kyyneleitäni pidätellen, ja muistanpa
kätkeneeni ne äitini neuvot ja kuopukselle osoittamansa luottamuksen
syvälle sydämeeni. Lupasin silloin itsekseni pyhästi vointini mukaan
helpottaa äitini ponnistuksia ja huolia.

Kun seuraavana aamuna — sisareni oli silloin toki jo jonkin verran
toipumaan päin — taas jatkoimme matkaa keväisen metsän halki, istuin
minä niinkuin ennenkin patjakuorman keskellä ja vatvoin yhä noita
äitini minulle uskomia kysymyksiä ja edessä olevaa elämäntaivaltani.
Oli kuin tämä taival olisi minulle nyt vasta ruvennut häämöttymään.
Tähän asti kaikki Kuusamon lapsuudenkodissa viettämäni vuodet olivat
olleet kaunista, viatonta, huoletonta unileikkiä, kirkasta
lapsuusaikaa, huoletonta elämää. Nyt vasta olin tullut ymmärtämään
elämäntaipaleen vakavuuden taikka saanut ainakin jonkinlaisen
aavistuksen siitä. Älysin, että näistäpuolin oli itsenikin pidettävä
huolta tämän edessäolevan taipaleen kulusta ja itseni siitä myöskin
osaltani vastattava. Ja se huomio veti vakavaksi pojan mietteet.

Se polku, jolle kymmenvuotiaan ajatukset näin olivat ohjautuneet,
tuntui kiviseltä ja raskaalta ja sille lähteminen minua melkein
peloitti. Miten kykenen, hento raukka, tuon taipaleen kunnolla
kulkemaan ja niin, ettei äitiparallani olisi siitä surua eikä huolta.
Olin eilisestä ikäänkuin vanhentunut useita vuosia, ajatusmaailmani oli
saanut uuden, vakavan uran ja sisällön; lapsuusleikit ja unelmat olivat
nyt takanani, taikka luulin ainakin niistä parhaillaan loittonevani
sitä mukaa kuin loittonin Kuusamon lapsuudenkodistani. Eilisiltainen,
hiljainen keskustelu oli minut ikäänkuin herättänyt ja kypsentänyt.

Sitä ei äitini varmaankaan ollut eilisellä puheellaan tarkoittanut; hän
ei ollut tahtonut sumentaa lapsenmieltäni, oli vain oman mielensä
masennuksissa väläytellyt minullekin elämäntaipaleen vakavia puolia.
Kun hän seuraavassa syöttöpaikassa tuli minua auttamaan esille kuorman
keskeltä, hän oli taas reippaampi, tarmokas ja toimekas, kuten aina, ja
hän puhutteli minua taas valoisalla, rohkaisevalla äänellä. Olisiko hän
huomannut, että hänen eiliset sanansa olivat jääneet mieleeni kytemään
ja sitä painamaan, sitä en tiedä; jos niin oli, pyrki hän nyt ainakin
lempeydellä sivelemään sen vaikutuksen pois. Eikä se mieliala
jäänytkään minua pitemmäksi ajaksi vaivaamaan. Mutta alitajunnassani
säilyi tuo keväinen matkani Kuusamosta Ouluun eräänlaisena elämäni
taitematkana, se tuntui minusta aina matkalta lapsuusvuosista ja niiden
autereisilta, lämpimiltä mailta pois alkavan elämäntaipaleen kylmään
todellisuuteen.