XIII.

HIRVEN VASA.

Lunta oli paksulti maassa ja puissakin. Ilma oli vielä talvisen kylmä,
mutta kevät kiisteli jo voittoa. Päiväsydän oli sen verran sulattanut
lumen pintaa, että oli muodostunut kaunis hanki, joka ei kuitenkaan
jalkamiestä, poikastakaan, vielä kantanut, vaan oli suksimiehelle mitä
mieluisin. Hangen päälle oli yöllä satanut nuorta lunta sen vertainen
kerros, ettei iljanko raapinut suksenpohjaa ja että hiihtäessä syntyi
sievä, matala latu. Siinä ihan kiitivät sukset vähäisessäkin
myötämaassa, eikä ollut vastamaakaan raskas nousta. Oli kevyt
hengittää, jalat ja käsivarret ponnistivat norjasti ja voimakkaasti.

Mutta ennen kaikkea viehätti hiihtäjäpoikaa päivänkilo, joka puiden
lävitse hakeutui hangelle ja kultasi petäjäin rungot ja lumihattuiset
kalliot. Poika hiihti yhä kauemmas aholle. Siellä edessäpäin oli kirkas
aukea, joka kylpi täydessä päiväpaisteessa; sinne täytyi ehättää,
siellä ylätasangolla sitten sauvain nojassa hetkinen hengähtää. Kuinka
valoisa olikaan maailma ja kuinka rauhallinen! Ei kuulunut ääntä
minkäänlaista, ei sorahtavaa, ei särkevää, ei inttävää ääntä, ne olivat
kaikki jääneet asutuspaikkoihin ja teiden varsille.

Mutta kuuluipahan äkkiä aukean viereisestä ryteiköstä risahdus, hetken
kuluttua toinen. Mikä siellä rasahteli, ansaan tarttunut riekkoko vai
oksilla hyppivä orava? Poika hiihti lähemmäs, kiersi murrosta, katsoi,
ihmetteli. Lumi oli tiheässä katajikossa syvälle poljettu, jälkiä oli
monenlaisia. Poika kiersi katajikon vielä lähempää ja jopa näkikin
risahtelijan. Sieltä pisti näet oksien välistä esille eläimen pää, —
se ei ollut poron, vaan jonkin senlaatuisen elukan kuitenkin —,
hätääntyneet, säikähtyneet silmät sieltä tuijottivat hiihtäjää ja
ryteikköön painunut ruumis rupesi hiihtäjän lähetessä yhä enemmän
tempomaan ja kohottautumaan puolelle ja toiselle. Mutta se ei loitonnut
ryteiköstä. Eläin oli pahasti säikähtynyt, läähätti raskaasti ja vapisi
ihan silminnähtävästi, riuhtoi hätäännyksissään, mutta ei ilmeisesti
päässyt irti.

— Mikähän on otus? — Poikasta melkein peloitti, kun hän survoi
suksensa vielä lähemmäs, sillä se oli koko suuren elukan näköinen,
niinkuin isohko vasikka, jota sen sileä nupopääkin muistutti. — Se on
tarttunut ryteikköön kiinni, hän päätteli, — mutta pääseeköhän tuo
tuosta irti?

Äkkiä käänsi poika suksensa, laski entistä vinhempää vauhtia äskeisiä
latujaan petäjikön halki kiirehtien kotiin päin. Tuossa tuokiossa hän
sinne ehtikin ja kertoi kotiväelle merkillisen löytönsä.

— Vasikkako talvella metsässä, ei, olet nähnyt kummituksia, intti
pihalla oleva renki aluksi.

— Mutta elävä olento se oli, katselin sitä ihan vierestä, — siellä se
on vieläkin!

— Olisiko murrokseen jalastaan tarttunut hirven vasa, rupesi toinen
mies jo aprikoimaan. — Hirviparvi täällä on jäljistä päättäen äsken
liikkunut.

— No, mennään katsomaan, myönsi silloin toinenkin rengeistä, ja tuota
pikaa he sukeusivat suksilleen. Ottivat kelkan mukaansa, siihen
kappaleen nuoraa ja niin lähdettiin äskeisiä jälkiä metsän halki
aholle. Poika tietysti mukana, oppaana ja asianomaisena.

Niin, hirven vasahan se oli. Siinä se oli vielä ryteikössä, tempoi ja
riuhtoi, joskin jo äskeistä heikommin. Hanki oli pettänyt sen alta,
jalka oli tarttunut mihin lie katajanjuureen tai kaatuneiden puiden
rakoon, eikä se ollut saanut sitä irti. Hirven jälkiä oli siinä
ympärillä enemmänkin, ne veivät syvemmäs notkoon, vasa parka oli
nähtävästi emäänsä seuratessaan jäänyt tuohon satunnaiseen satimeen, —
eikö lie ollut siinä jo aamuvarhaasta asti.

Miehet kävivät nupupäätä irroittamaan, katkoivat kirveillään
kahlehtivat oksat ja juuret, mutta sitoivat varoiksi elukan jo
etukäteen nuorallaan. Vihdoin irtausi jalka; hirvi yritti nyt, joskin
huonovoimaisena, rynnätä vapauteen, mutta tunsi samalla olevansa
toisaalta kytketty. Sen oli alistuttava ylivoimaan, miehet kantoivat
sidotun vasan kelkkaansa ja näin lähdettiin sitä viemään kotiin.
Verissä oli sen takakoipi, joka oli joutunut puristukseen, ja nuo
suuret silmät olivat entistä hätääntyneemmät.

Kotipihalla kaadettiin heinähäkki vangiksi joutuneen päälle ja
irroitettiin nuorat. Nuori hirvi nousi pystyyn, arasteli kyllä oikeaa
koipeaan, mutta yritteli siitä huolimatta päästä vapauteen. Mutta ei
päässyt. Häkkiä tuettiin seipäillä kinokseen ja siihen pihalle jäi nyt
hirven vasa vankilaansa teutaroimaan. Katseli ”kopistaan” suurin,
hämääntynein silmin jokaista ohikulkijaa, säikkyi pienintäkin
lähentely-yritystä ja koetti uudelleen ja uudelleen tunkea päänsä häkin
pienojen väliin, niiden raosta muka vapaaksi päästäkseen.

Se oli tietysti löytäjäpojalle mieluinen elätti. Hän hoiteli sitä
parhaansa mukaan, toi sille ruoaksi heiniä ja sammalta ja koetti sitä
lepytellä ja suostutella. Hän kuvitteli, kuinka hän tuon nuoren
”isonjuoksijan” kesyttää omaksi ajokkaakseen, kuinka siitä tulee
mahtava haarasarvi, jonka rinnalla porot ovat vain pieniä kääpiöitä,
kuinka hän sen kerran valjastaa pulkan eteen ja laskettaa sillä kylän
läpi yhtenä pyrynä kaikkien hämmästykseksi. Tevana vain ei osoittanut
pienimpiäkään kesyttymisen merkkejä. Se oli aina vain yhtä arka kuin
löytöpäivänään, kierteli lakkaamatta pienen häkkinsä seinämiä — jalka
oli jo sikseenkin parantunut — ja söi vain mitättömän vähän, senkin
toisten silmäin välttyessä.

Ja sitten eräänä aamuna se oli poissa. Häkki oli kumollaan, pönkät
irti, tevana tiessään, jäljet vain viittasivat järvelle.

Pojan valtasi suuri suru. Hänelle selitettiin, että hirven vasa
varmaankin oli jalkavaivoistaan toivuttuaan saanut yöllä tukipuut
höltymään ja häkin työnnetyksi kumoon ja niin päässyt livistämään.
Kenties näin olikin käynyt, tukipuut tuntuivat todella vähitellen
höltyneen. Mutta elättiään ikävöivää poikaa vaivasi kuitenkin pieni
epäilys, että hirvipahasella oli ollut vähän apuakin pakconsa. Hän oli
kuullut isänsä parikin kertaa säälittelevän vankiraukkaa, joka ei
häkkioloihin koskaan totu eikä koskaan kesyty. Mahdollisesti oli ukko
aamuvarhailla ulkona käydessään työntänyt häkin kumoon ja laskenut
tevanan vapaaksi. Nyt hän lohdutteli surevaa poikaansa sillä, että
parempi elukkaraukan näin oli olla, kun oli päässyt vapaaksi metsään,
emonsa luo.

— Mutta löytääkö se siellä emonsa, penäsi poika.

— Löytää varmasti. Emä on liikkunut täällä ympäristössä epäilemättä
poikaansa etsimässä, hirven jälkiä on metsänrinnassa ja pellollakin
näkynyt joka aamu...

Siitä poika vähitellen rauhoittuikin. Häkki korjattiin pois ja lumen
sulattua hirven vasa pojalta unhottui. Mutta ne mielikuvat, jotka
hänessä olivat syntyneet elätistään ja siitä, miten hän kasvattaisi
siitä kauniin ajokkaan, miten hän laskettelisi tällä isolla
juoksijallaan kylän raittia pitkin ja ihan toisiin pitäjiin asti, ne
mielikuvat jäivät hänessä alitajuntaan elämään ja palasivat vielä
vuosien jälkeen kirkkaissa, kauniissa unennäöissä takaisin. Ja
sellaisesta unesta herättyään hän saattoi vielä valveillakin kaivaten
ajatella, miksei se lapsuuden mielikuva saanut toteutua.