XVII.

PORORAIDOT.

Kun pakkanen sydäntalvella kiristyi kovimmilleen, jäädyttäen ulkona
kulkevain hengityksenkin, silloin ei lasten ollut yrittäminenkään
suksille tai kelkkamäkeen ja silloin oli tähystysikkunastani,
kotoisesta, lämpöisestä huoneesta, sitä hauskempi katsella ulos
järvelle. Paitsi hevos- ja suksimiehiä saattoi sieltä usein nähdä noita
pororaitoja, joita silloin tällöin kiemurteli keskiselkää pitkin järven
läntistä päätä kohden. Ne näyttivät kaukaa katsellen hitaasti
aaltoilevilta vöiltä, poro ja kelkka olivat aina vucrotellen toisiinsa
sidotut; mies hiihti etumaisena raitoa ohjaten ja vetäen, toinen tuli
raidon perässä takamiehenä valvoen, ettei mitään katkeamista
tapahtunut, ettei jokin kuormitettu kelkka kaatunut taikka jokin
äksyilevä poro sotkeutunut hihnoihinsa. Sarvipäitä oli raidossa
kolmisenkymmentäkin, ja vaikka ne yleensä kulkivat kytkyimissään
nöyrästi ja rimpuilematta, oli joukossa sentään laiskempiakin tai
heikompia, jotka pyrkivät pysähtelemään ja seisauttamaan säännöllisen
kulun. Silloin oli usein keskeytettävä matka ja katsottava, oliko
valjaisiin tullut jokin vika.

Helppoahan se meno sentään oli järvi- ja jokitaipaleilla, joilla raidot
niin paljon kuin suinkin pyrkivätkin pysyttelemään; vaikeampi oli
poromiesten urakka metsätaipaleilla, kun kelkat alituiseen tarttuivat
kiinni puihin ja kantoihin taikka huppelehtivat ja kaatuilivat
kinoksissa. Näiltä metsätaipaleilta oli raitojen sen vuoksi pyrittävä
ajoteille, vaikka ne maantiellä tuottivatkin suurta kiusaa
hevosmiehille, joiden oli ne sivuutettava.

Kuusamossa ei enää lapsuuteni aikana ollut poroja muualla kuin
sydänmaan kylissä; kirkolla ei ollut ajokastakaan muistaakseni
kenelläkään. Levenevä viljelys oli häätänyt porot pois rintamailta.
Niiden varjeleminen menemästä itäisen rajan taa, jonne ne usein
hävisivät, oli poronpitäjien alituisena huolena, ja juuri siitä syystä
yhä useammat lienevätkin luopuneet porojen pidosta. Mutta rahdin
kuljetukseen ne kuitenkin olivat hyvin tarpeelliset, ja siitä syystä
niitä vielä sangen yleisesti käytettiinkin syrjäkylissä, niin hidasta
ja vaivalloista kuin niillä rahdin kuljetus olikin.

Ikkunastani katselin, kuinka etuhiihtäjä usein hartiavoimin sai vetää
perässään laiskistuneita poroja, joiden olisi tehnyt mieli pysähtyä
huokaisemaan. Tuntikauden saattoi nähdä raidon verkalleen matelevan
järven selkää pitkin, kunnes se vihdoin häipyi Kelalan saaren taa.
Yleensä ne kulkivat keskiselkää, jonne oli muodostunut erityinen
porotie. Mutta kerran näin ihmeekseni raidon järventakaiselta rannalta
suuntautuvan suoraan pappilan rantaa kohden ja pysähtyvän lähelle sitä.
Perämies jäi sitä vartioimaan, mutta etumies hiihti taloon.

Hänelle oli sattunut tapaturma. Päässä oli iso verihaava, kun hän
naapukkansa pihalla riisui; nahka oli pitkältä irti niskaan asti, ja
koko pää, jota mies jollakin huivilla oli koettanut sitoa, oli niinkuin
tukkakin tahmeassa veressä. Hän oli tullut maihin ”lääkärinapua”
saamaan, ruustinna oli näet koko pitäjässä tunnettu siitä, että hän
taisi tällaisia pienempiä vammoja hoitaa.

— Kuinkas se näin kävi, kyseltiin mieheltä, kun häneltä tuvassa
liotettiin haavan ympärille tahkiutunutta verta ja pyrittiin itse
ammottavaa haavaa pesemään.

— Poro polkaisi kaviollaan.

— Oma poro! Ja miten se näin päähän pääsi polkaisemaan?

Mies kertoi harvakseen:

— Se uupui pahasti isolumisella salotaipaleella Tolvasen niemeen
tultaessa, ja kun poro kovasti uupuu ja sitä sittenkin täytyy vetää
eteenpäin, niin se äkämystyy. Nyt oli etuporoni kinostietä aukoessaan
uupunut. Hyppäsi takaapäin suksilleni ja kun en sitä osannut arvata,
töksähdin ja kaaduin suulleni kinokseen. Ja tuo muuten sävyisä ja alju
elukka loikkasi nyt päälleni ja rupesi kavioillaan minua takaapäin
takomaan, niinkuin vihaiset porot tekevät, kun pääsevät yllättämään.
Takoi, takoi, rusikoi selkääni ja hartioitani pahanpäiväisesti eikä
minun auttanut muu kuin koettaa painaa pääni hankeen.

— Mutta osasipas päähänkin!

— Osasi, ruoja, miten lie naapukkakin siinä hellinnyt, rumasti iski
takaraivooni kovilla kavioillaan.

— Entä mitenkä siitä pelastuitte?

— Sain vihdoin elukan takajalan käteeni ja väänsin sen kumcon, — niin
pääsin nousemaan, vaikka näin huonossa kunnossa.

— Muu raito seisoi sillä aikaa paikoillaan?

— Seisoi onneksi, väliin ne riehahtavat toisetkin porot ja käyvät
sotkemaan koko raidon.

— Kuinka siitä sitten selvisitte eteenpäin? Eikö poro enää tehnyt
vastarintaa?

— Ei se kykene mitään tekemään pystyssä seisovalle miehelle. Vaihdoin
vauhkoontuneen tappelijan toisen kelkan eteen ja otin siitä siivomman
poron etuporokseni. Ja niin jatkettiin taas matkaa.

Sill’aikaa kun sydänmaan mies oli näitä kolttosiaan kertonut, oli
äitini kerinyt häneltä tukan, puhdistanut haavan ja sitoi sitä nyt
puhtailla kääreillä — haavan neulominen ei siinä tietenkään tullut
kysymykseen. Näin ollen oli kyllä vaara tarjolla, että haava, joka
onneksi oli vain päänahassa ja niskassa eikä syvemmällä, rupeaisi
vihavoimaan, ja äitini neuvoi sen vuoksi miestä jäämään edes pariksi päiväksi
pappilaan haavaansa hoitamaan. Mutta eihän hän malttanut,
tuskin pariksi tunniksi saatiin hänet lepäämään tuvan leveälle rahille.

Sill’aikaa hiihdin minä pakkasesta huolimatta törmää alas jäälle
pororaidon luo, joka siinä oli saanut nähtävästi tervetulleen,
ylimääräisen lepohetken. Porot olivat kaikki laskeutuneet kelkkojensa
eteen makuulleen ja huohottivat siinä kieli pitkällä taikka märehtivät
heikkoa jäkäläaamiaistaan perämiehen hiihdellessä raitoa pitkin
tutkimassa valjaita ja hihnoja. Pappilan rantaladosta tuotiin poroille
vähän heiniä ja halukkaasti ne levättyään rupesivat tätäkin ruokaa
syömään. Oli vieläkin aika pakkanen, minun varpaani eivät sietäneet
pitkää viipymistä siinä raidon luona, mutta poroille sää näytti olevan
mitä suotuisin.

Hetkeä myöhemmin näin jo ikkunastani raidon etumiehen, pää naapukan
alla siteissä, hiihtävän takaisin raitonsa luokse. Hän nostatti pystyyn
makuullaan olevat porot, tarttui sitten taas vetohihnaansa, jonka
heitti olkapäälleen, ja lähti niin hivuttamaan raitoaan eteenpäin
järven länsipäätä kohden. Kovin hitaasti raito lähti liikkeelle, mutta
kun se jälleen oli päässyt tasaiseen, hienosti huojuvaan kulkuunsa,
jossa sarvet tekivät aaltoilevia liikkeitä, tuntui tahti taas entistä
reippaammalta. Ja jo tuokion kuluttua hävisi raidon takapääkin Kelalan
saaren taakse.