III.
KIDRONIN OJA.
Pappila sijaitsi peltoineen ja karjapihoineen kahden järven välisellä
kannaksella. Toinen järvistä oli nimeltään Toranginjärvi. Se oli
Kuusamojärveä melkoista pienempi, mutta kaunis, laaja selkä oli sekin.
Järvien väliä on kapeimmissa kohdissa tuskin enempää kuin puoli kilometriä
. Toranki oli erittäin kalainen järvi, varsinkin se oli
kuuluisa suurista siioistaan, — ”Torangin siika” oli maineessa Oulua
myöten. Näitä kaloja pyydettiin varsinkin talvella jään alta ja
kerättiin pappilan kala-aittaan vielä talvikelillä Ouluun vietäväksi.
Jäätyneet kalat ladottiin kuin halot heinähäkkiin, missä ne
pilaantumattomina kulkivat kauppapaikoille.
Molemmat järvet yhdisti toisiinsa pieni puro, jota oikeastaan vain
tulvan aikoina kuljettiin veneillä ja joka oli nimeltään Kidronin oja.
Tuon nimen vuoksi puroon liittyi mielikuvituksessani aina jotakin
raamatullista. Kuusamon ensimmäinen kirkko lienee ollut Toranginjärven
rannalla, jonka vain mainittu puro yhdisti suurempiin vesistöihin, —
mahtoiko ojalle annetulla nimellä olla jotakin yhteyttä sen seikan
kanssa? Joka tapauksessa tämä puro samalla oli rajana asutun
viljelysseudun ja asumattoman salon välillä.
Pieni metsikkö, läheisin laidunmaa Kidronin ojan ja pappilan välillä,
oli nimeltään ”Vesakko”. Siinä kasvoi enimmäkseen verraten nuorta
koivikkoa. Edellisten vuosisatain varrella oli tätä kannasta arvatenkin
käytetty kaskeamiseen, mutta myöhemmin, kun kaskenpoltto täälläkin jäi
käytännöstä pois, se oli jäänyt metsistymään. Tuo ”Vesakko” oli
tavallaan kuin pappilan puisto, joskin isohko sellaiseksi eikä puistona
hoidettu, ja siellä oli lasten lupa vapaasti liikkua marjassa ja
sienessä; siitä ei päässyt eksymäänkään, kunhan ei mennyt Kidronin yli,
eikä sinne, lähelle asumusta, tullut karhujakaan, jotka kyllä väliin
pappilan laidunmaillakin repivät lehmiä ja lampaita.
Tässä koivikossa liikuin usein yksinkin ojalle asti — ojan varrella
oli mieluinen, tyyni ja rauhallinen onkimapaikka. Siellä näin eräänä
paisteisena päivänä hauen lekottavan auringon paahteessa ja ryhdyin
sitä silmustamaan. Tein pajunvitsasta silmuksen ja kahlasin
rantamatalikolle otusta pyydystämään. Kala ei ollut arka, päästi minut
lähelleen ja antoi varovasti solutetun silmukan tulla ihan nokkansa
kohdalle — liekö aurinko siltä sokaissut silmät. Vasta kun olin
saamaisillani silmukan kidusten kohdalle se liikahti vähän ja siirtyi
lekottelemaan toiseen paikkaan, johon minä tietysti kahloin perästä.
Yhden tuppihauen olin siten jo saanut heitetyksi rannalle ja tuo saalis
tietysti pyyntimiestä kannusti, — tavoittelin nyt vähän suurempaa,
hiipien hiljaa sen lähelle. Hauki karkasi kerta kerralta, mutta
pysähtyi taas, enkä hellittänyt pyyntiäni. Oli helteinen päivä, vesi
oli lämmin ja ihoa kuumotti; metsä oli äänetön, risahdustakaan ei
kuulunut. Pyynti-intoni kasvoi yhä, kahloin yhä syvemmälle,
välittämättä housujeni kastumisesta, — pitihän minun lopultakin saada
tuo suipponokka silmukkaan.
Silloin tunsin yht’äkkiä voimakkaiden käsivarsien tarttuvan minuun
takaapäin kainaloitteni alta ja nostavan minut silmukoineni rannalle.
Säikähdin tietysti ensin, sitten suutuin, kun pyyntiäni näin
häirittiin, ja katsahdin taakseni nähdäkseni häiritsijän. Samassa
minulta pääsi ilon huudahdus.
— Iso veli!
Rinnallani seisoi herttaisesti naureskellen ainoa veljeni, jota en
ollut vuoteen nähnyt ja jota nyt viikkokauden oli kotiin odotettu. Hän
oli minua 14 vuotta vanhempi, olin aina pitänyt häntä miehuuden ja
reippauden esikuvana ja kovasti häntä taas kotiin ikävöinyt. Nyt hän
seisoi siinä pitkänä ja solakkana pikkuveljeään herttaisesti
tervehtien. Hän oli vuoden ollut yliopistossa — ei kannattanut
jouluksikaan tulla kotiin Kuusamoon Helsingistä asti. Alkukesällä hänen
piti saapua, mutta kotimatkallaan hän oli lähettänyt tavaransa
rahtimiesten mukana kirkolle ja poikennut jonkun toverinsa kanssa
ensiksi ihailemaan joitakin Kuusamon kuuluisia nähtävyyksiä, käynyt
Iijärvellä ja Iivaaralla ja tuli sieltä nyt yksin oikoteitse
metsäpolkuja pitkin suoraa tietä pappilaan. Polku vei yli Kidronin ojan,
jonka poikki oli tehty porras, ja portaalta hän oli nähnyt
pikkuveljensä tärkeässä silmustustyössä ja siinä hänet yllättänyt.
— Hauki taisi jäädä saamatta, mutta olitpa jo kovin lähellä syvän
reunaa, puheli saapunut veikko. — Osaatko uida?
— En osaa, täytyi minun myöntää.
— Sen taidon opetan sinulle heti. Kuuma tulikin kävellessäni, nyt
veljekset veteen!
Kävelimme ojan suulle, jossa oli sievä hiekkaranta, ja lähdimme uimaan.
Veljeni vei minut syvälle, jossa jalka ei pohjannut, ja opetti minua
siinä räpistelemään, käsivarrellaan rinnan alta kannatellen. Enkä
pelännyt, ison veljen hoivissa oli täysin turvallista olla. Vähän
ulompana, parin sylen uimamatkan päässä ojan suulta, oli hiekkasärkkä,
ja sinne hän minut kuljetti. Ja kuinka olikaan, hän jätti minut sinne
särkän reunalle, ui itse mantereen puolelle ja kehoitti minua
seuraamaan perästä tuon sylenmittaisen syvän veden yli, valmiina minua
vastaanottamaan.
— Heittäydy rohkeasti uimasillesi, kehoitti veikko, — älä arkaile,
vetele käsin ja potki, minä kyllä täältä käsin sinua avustan. Anna
tulla vain!
Hirvittihän minua heittäytyä syvään veteen, mutta en kehdannut arkailla
ja luottamukseni isoon veljeen oli rajaton. Heittäysin siis uimasilleni
ja porskutin silmittömästi syvänteen poikki. Ja tuossa tuokiossa olin
kuin olinkin veljeni kohdalla, jossa jo jalat pohjasivat. Tein tempun
uudelleen ja uudelleen, aina rohkeammin, ja kun lopetimme
uintileikkimme, saatoin todeta, että osasin jo uida.
— Ei se sen vaikeampaa ole eikä vaarallistakaan, kunhan et liian kauas
ui. Huomenna näytät jo taitoasi kotirannassa!
Näytinpä tietenkin sisarilleni ja renkipojalle, joiden silmissä arvoni
nopeasti nousi, — ja tunsin melkoisesti miehistyneeni.
Kidronin ojalta me veljekset hetken kuluttua kävelimme vesakon halki
pappilaan, jonka väki tietysti hämmästyi ja ilostui, kun pikkuveli näin
toi ikävällä odotetun ison veljen mukanaan kotiin. Olipa melkein, kuin
siitä syntynyt ilojuhla olisi ollut omaani taikka Kidronin taikavoiman
ansiota.