9.

Erottuaan tohtorista eversti Ansamaa oli sammuttanut valot
konttorihuoneesta ja vetäytynyt omalle puolelleen. Siinä hän nyt istui
”juttutuvan” nojatuolissa, piippuaan poltellen ja mietiskellen päivän
tapahtumia.

Onhan mahdollista, hän ajatteli, että Hormio jo on ilmoittanut asiasta
venäläisille — siihen mieheen ei voi lainkaan luottaa, — mutta vähän
luultavaa se on. Onhan hänellä seitsemän päivää armonaikaa omien
sanojensa mukaan... Mutta millä tavalla mies on päässyt perille
salaisuudestani?... Hän arvasi sen tänään lopullisesti... On tietenkin
nähnyt vieraita joskus täällä liikkuvan, noita nuoria miehiä, joista
Lindakin oli levoton...

Ajatusten siirtyessä tyttöön kävi everstin kasvojen ilme lempeäksi ja
hymyileväksi. Armas lapseni, hän sanoi itsekseen, tuommoinen oli juuri
äitisikin, ylen herkkätuntoinen, aina tekemisissä henkimaailman
asukasten ja ilmestysten kanssa, mutta myös aina hellä, rakastavainen
ja huolissaan puolestani... Nelly parka, kyllä silloinkin uskosi ja
kärsivällisyytesi pantiin koetukselle, kun Cubaan läksin; kyllä sinun
kyyneleesi valuivat ja kyllä rukouksesi olivat kuumia — mutta miehesi
oli suomalainen ja siis itsepäinen kuin härkä, veri täynnä entisen
kullankaivajan seikkailuhalua... Ja onnellisestaan kaikki päättyi...
Mutta nyt on oikeastaan sama peli edessä ... elämässä kaikki uudistuu
ja toistuu... Linda Nellyn tilalla ... Suomi Cuban ... päättyneeköhän
tämä seikkailu yhtä onnellisesti kuin edelliset?...

Everstin mietteet muuttuivat vakavammiksi ja raskaammiksi. Linda parka,
hän ajatteli, nyt on tainnut tulla sinun vuorosi joutua kosketuksiin
elämän kovuuden kanssa — ja lisäksi oman isäsi kautta. Sillä tässä ei
käy totuutta salaaminen. Hormioon ei ole luottamista, ja koska
venäläiset itsekin jo epäilevät, on kysymys vain ajasta. Ennemmin tai
myöhemmin tulee salaisuus heidän tietoonsa, ja silloin on otettava
seuraukset vastaan ... tai paettava niitä... Lindan mielestä pako
saattaisi olla luonnollinen, mutta vanhalle sotamiehelle ei... Eversti
Ansamaa ei pakene. Hän on vapaaehtoisesti tehnyt, mitä on tehnyt, ja
iloisena ja ylpeänä hän myös kantaa tekonsa seuraukset... Lindalle se
tulee koetukseksi, mutta varmasti hän isänsä ymmärtää... Rakas lapseni,
isäsi taistelee isänmaansa puolesta, ja isänmaan puolustaja ei
pakene... Ihmisen täytyy olla varustettuna kaikkeen... Joka tapauksessa
olisi liian uhkarohkeata minun enää jatkaa tätä työtäni ... asettaisin
alttiiksi niiden hengen ja elämän, joita tahdon auttaa ... huomenna
täytyy sähköttää...

Huomenna täytyy sähköttää Helsinkiin, hän toisti puoliääneen ja nousi.
— Nyt on paras mennä levolle, kello näkyy olevan yksitoista.

Eversti laski uuninreunuksella seisovan pendyylin kumeat, soinnukkaat
lyönnit, joiden ääni aina hiveli hänen korviaan, ja oli astumaisillaan
makuuhuoneeseensa, kun äkkiä kuului sähkökellon nopea, vieno kilinä.

Eversti seisahtui hämmästyneenä.

— Halloo, lähettikö? Sitä en osannut odottaa, hän huudahti itsekseen
ja palasi kiiruusti kirjotuspöydän luo. — Well, sitä parempi, saan
perille suullisen sanoman ja varotuksen...

Hän istui kirjoitustuoliin, painoi pöytälaudan alareunaan kätkettyä
sähkönappulaa ja odotti.

Hetken kuluttua kuului konttorihuoneesta askeleita, koputettiin ovelle
kolme kertaa ja sisään astui nuori mies, talvitakki yllään ja lakki
päässään, Hän sulki oven jälkeensä, seisahtui asentoon, tehden kunniaa
sotilaallisella tavalla, ja virkkoi:

— Alas tsaarivalta, herra eversti!

— Ja Suomi vapaaksi, lisäsi eversti Ansamaa, vastaten tervehdykseen
käden liikkeellä. — Te tulette odottamatta. Onko raporttia?

— Kaksi, herra eversti.

— Toinen?

— Helsingissä tiedetään, että venäläisten taholla epäillään tätä
paikkakuntaa. Tänä päivänä on varmaankin nimismies saanut käskyn ottaa
asiasta selvää.

— Hyvin seuraavat aikaansa Helsingissä. Nimismies on saanut käskyn
tänään. Olen sen hänen omasta suustaan kuullut. Entä vielä?

— Katsovat parhaaksi lakkauttaa — ainakin toistaiseksi — miesten
siirron tämän paikkakunnan kautta.

— Luonnollisesti. Entä jos minua aletaan epäillä?

— Tässä on teille passi siltä varalta, herra eversti. Nuorukainen
lähestyi ja ojensi everstille pienen mustan vihon, jonka hän oli
taskustaan ottanut; vetäytyi sitten taas pari askelta taaksepäin ja
odotti, yhä kunniaa tehden.

— All right, sanoi eversti Ansamaa ja laski passin pöydälle, — entä
toinen raportti? Tänä yönä lähtee viimeinen plutoona herra everstin
johdolla...

— Tänä yönä?

— Kello yksi.

Eversti vihelsi.

— Tavalliseltako paikalta? hän kysyi.

— Niin, Mattilan mökiltä.

— Kuinka monta?

— Kaksikymmentä viisi... Juho Anderssonin johdolla.

— Kaksikymmentäviisi! Ali right. Onko muuta?

— Ei muuta, herra eversti.

Virallinen sananvaihto oli loppunut ja eversti Ansamaa sanoi
muuttuneella, kohteliaalla äänellä:

— Riisukaa päällysvaatteenne, herra Halme, ja istukaa. Ulkona on
pakkanen ja te poltatte varmaan mielellänne savukkeen, sill’aikaa kuin
muutan pukua. Kello on vasta vähän yli yksitoista, meillä on aikaa
melkein tunti... Sanoitte johtajan nimen olevan Juho Andersson?
Ylioppilas?

— Ylioppilas Juho Andersson, vastasi vieras, joka oli heittänyt yltään
päällystakin ja lakin, istuutunut nojatuoliin ja sytytteli savuketta.

Eversti kirjoitti jotakin, pisti paperin taskuunsa ja nousi.

— Nyt jätän teidät hetkeksi, herra Halme. Saatte rauhassa levätä ja
mediteerata.

Kauan ei kestänyt, ennen kuin eversti palasi makuuhuoneestaan, puettuna
täydelliseen hiihtopukuun poronnahkalapikkaineen ja piippalakkineen.
Nuorukainen hypähti kohteliaasti pystyyn ja seisoi odotellen.

— Istukaa vain vielä, nuori ystävä, puheli eversti, — koska tässä
vielä on puolen tuntia aikaa, pistän minäkin tupakaksi ennen lähtöä.

Hän sytytti rakasta piippunysäänsä, istui ja katseli mielihyvällä
nuoren Halmeen avomielisen puhtaita kasvoja, joita tällä hetkellä
näytti varjostavan jokin alakuloinen ajatus.

— Well, ystävä Halme, teiltä taitavat loppua nyt nämä Pohjanmaan
matkat.

— Niin kai, herra eversti ... ikävä kyllä.

— Eikö teitä itseänne haluttaisi mennä meren taa?

— Eipä taitaisi minusta olla sotamieheksi. Palvelen mieluummin
isänmaatani toisella tavalla.

— Mitä nyt aiotte tehdä?

— Jatkaa lukujani yliopistossa suurimmalla kiireellä...

— Mikä se taas oli teidän pääaineenne?

— Teologiaahan minä...

— Aa ... se on totta, teistä tulee pappi... Sitähän minä jo ennen olen
ajatellut teiltä kysyä, että mistä johtuu teidän innokas poliittinen
harrastuksenne, kun olette teologi... Ja vielä tämänsuuntainen
politiikka... Pelkään, että monikaan pappi ei tässä maassa ajattele
niin kuin te. Äskettäin, tänä iltana kuulin muutaman nuoren papin
kiivaasti väittävän, että esivaltaa, joka ei kanna miekkaa hukkaan, on
ennen kaikkea toteltava. Ja esivalta — se on kai meillä tätä nykyä
venäläinen hallitus...

— Ah, herra eversti, innostui nuorukainen ja hänen silmänsä
säkenöivät, — minä nojaudun toiseen raamatunlauseeseen, joka sanoo:
”enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä”. Katolilaiset saattavat
sekoittaa toisiinsa kirkon ja Jumalan käsitteet, mutta meillä
protestanteilla ei ole siihen oikeutta eikä syytä. Kirkko on kokoomus
ihmisiä, kirkko saattaa erehtyä, se on protestanttisuuden periaate —
meillä on omantunnonvapaus. Ja protestanttisuus sai alkunsa Saksasta.
Saksa on meidän katolisista syrjävaikuttimista puhdistuneen
kristinuskomme kehto, samalla kun se on koko nykyaikaisen sivistyksen
kotimaa. Kuinka voisi epäröidä protestanttisen Saksan ja
kreikkalaiskatolisen Venäjän välillä? Venäjä edustaa meille ihmisten
väkivaltaa, mutta Saksa Jumalan sanan vapautta! Kuinka ei meidän
suomalaisten myötätunto ja rakkaus olisi saksalaisten puolella?

Eversti Ansamaa nyökäytti päätään hyväksyvästi useampia kertoja toisen
puhuessa.

— Aivan niin, nuori ystäväni, hän sitten sanoi, — tuota puhetta minä
ymmärrän.

He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten nuorukainen arasti kysyi:

— Te mahdatte olla ylen rikas, herra eversti?

— Olen kyllä, vastasi eversti Ansamaa hymyillen — näissä
meikäläisissä oloissa... Amerikassa en ollut suurpohatta... Mutta
kuinka niin? Voinko teitä palvella jollakin tavalla?

— Olen laskenut itsekseni, että mahdatte olla ylen rikas, jatkoi
nuorukainen haaveellisesti, ikään kuin ei olisi kuullut vanhemman
miehen kysymystä. — Kuulin eräältä toverilta, että te olette
lahjottanut matkarahat jokaiselle nuorelle miehelle, joka asian
puolesta tahtoo taistella... Mutta tällä tavallahan te jo olette
tuhlannut sangen suuria summia, herra eversti!

— Tuhlannut? Vai tuhlaukseksiko sitä sanotte?

— Ei, ei, herra eversti, se oli sopimaton sana! Kuinka paremmin ja
jalommin voisi rahojansa käyttääkään! Minä vain olen kysynyt itseltäni,
että miksei teillä ole enemmän valtaa käsissänne? Miksi valta on
semmoisten käsissä, jotka sitä väärin käyttävät? Miksei Suomi ole vapaa
ja miksi ette te ole meidän hallitsijamme? Oi, herra eversti, kun
kuvittelen olevani valmis pappi ja kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen
rukoilevani esivallan puolesta, niin tahtoisin, että te olisitte se
esivalta! Oi, mikä onni, jos seurakunnan kanssa saisin rukoilla teidän
puolestanne, — jos te olisitte meidän kuninkaamme tai meidän
presidenttimme!

— Miksi herran nimessä semmoisia haaveilette? kysyi eversti
ihmeissään, vaikka nuoren miehen haltioitunut ilme ja kiihkeät sanat
saivat kieliä värähtämään hänen sydämessään.

— Sen tähden, herra eversti, vastasi toinen yksinkertaisesti, — että
te olette erilainen kuin muut ihmiset. Teitä täytyy rakastaa ja
kunnioittaa ja teitä tahtoisi palvella. Te teette aina oikein — ja
vielä enemmän — te teette aina hyvää.

Eversti ei voinut pysyä kylmänä. Tämä on ihmeellistä, hän ajatteli,
toinen rakkaudentunnustus jo tänä iltana... Ja vallan odottamatta...
Mitähän tämä merkitsee? Minkä tähden näin saan tuntea toisten
rakkautta? Läheneekö loppuni? Uhkaako minua tuho?

Hän kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja hänen katseensa
sattui uuninreunuksella naksuttelevaan kelloon. Heti hän oli
tunnelmansa herra.

— Halloo, hän huudahti, — kello on yli kaksitoista! Enkä kuullut sen
lyövän. Meidän on aika lopettaa haaveemme ja lähteä, rakas herra Halme.

Eversti kirjoitti vielä jotakin paperille, sulki paperin kuoreen ja
kirjoitti osoitteeksi sanat Pro Patria, jonka jälkeen hän nousi ja
käski sotilaallisen virallisella äänellä:

— Ordonanssi!

Nuorukainen seisoi hänen edessään kunniaa tehden.

— Tämän kirjeen viette asianomaiselle henkilölle Helsingissä, jatkoi
eversti, — ja raporteeraatte, että minä tänä yönä johdatan viimeisen
plutoonan kunnian tielle, että olen vastaanottanut kiitollisuudella
asianomaisen passin, mutta etten tule sitä käyttämään; ja vielä, että
tätä kirjettä ei tarvitse avata, ellei minulle mitään tapahdu — siis
ainoastaan siinä tapauksessa, että minulle jotain tapahtuu, joka estää
minua palvelemasta. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän, herra eversti. Ja koska on mahdollista, että me emme tapaa
toisiamme pitkään aikaan, niin ottakaa muistoksi minulta toivomus, että
hyvin menestytte luvuissanne ja aina säilytätte jalot käsitteenne
uskonnosta ja isänmaasta, sekä tämä pieni lahja.

Eversti Ansamaa veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi molemmat
nuorelle ylioppilaalle.

— Iloisiin näkemiin siis, jos kohtalo suo.

— Jumal’antakoon, herra eversti, sopersi nuorukainen väräjävin huulin
ja silmät kyynelissä, otti vastaan kirjeet ja marssi ulos, kaapaten
mennessään päällysvaatteet tuolilta, jonne ne oli jättänyt.

Pari minuuttia myöhemmin poistui talostaan omille asioilleen
kuutamokirkkaaseen yöhön eversti Ansamaa, harteilla pitkä viitta päässä
karvalakki.