1.

— Istukaamme ”juttutupaan” akkunan luo, sanoi eversti Olavi Ansamaa
ystävällisesti tyttärelleen ja osotti kädellään vanhaa hauskaa
puhelupaikkaa akkunakomerossa, jossa tupakkapöydän kummallakin puolen
oli syvä ja pehmeä puhvelinnahkainen noja-tuoli. Niissä istuminen oli
lepoa, jalka upposi tuuheaan karhunnahkaan pöydän alla, ja mieli pian
taipui tuttavallisiin tunnustuksiin. — Jos suvaitset, Linda, emme
vielä sytytä lamppua, vaan annamme laskevan talviauringon valaista
keskusteluamme.

Näin puhuessaan eversti Ansamaa sytytteli lyhyttä amerikkalaista
piippuaan ja pudottautui toiseen noja-tuoliin, samalla kun hänen
tyttärensä istui toiseen. Tytär oli kukoistava nuori nainen, vaan
everstiä olisi tuskin ensi silmäyksellä aavistanut hänen isäkseen.
Everstin kookas, mutta suora ja solakka vartalo uhkui hillittyä ja
hyvin käytettyä voimaa. Parrattomain kasvojen terve puna, silmäin
kirkas loiste puhuivat ulkoilma-elämästä ja hyvästä ruoansulatuksesta.
Ohimoilla harmahtava, mutta muuten tumma, tuuhea tukka — ei sekään
paljastanut hänen ikäänsä. Jos ei olisi tiennyt hänen olevan ainakin
viisikymmenvuotias, olisi arvannut nelikymmenvuotiaaksi. Hän oli
Ansamaan suuren kartanon omistaja ja asui tyttärineen täällä
Etelä-Pohjanmaalla, maaseudun rauhassa, viljellen peltojansa, niin kuin
hänen esi-isänsä ennen häntä olivat tehneet. Eversti Ansamaa oli näet
varakasta talonpoikaissukua, mutta oli saanut herrasmiehen kasvatuksen.
Hänen sotilaallisessa ryhdissään, liikkeissään ja puheissaan ei
kuvastunutkaan rikas suomalainen talon-poika, vaan pikemmin sivistynyt
maailmankansalainen, joka on tottunut liikkumaan monenlaisten ihmisten
piirissä ja suhtautumaan voitokkaasti monenlaisiin kohtalon
käänteisiin. Hän olikin jo nuorena lähtenyt maailmalle onneaan
koettamaan ja viettänyt suurimman osan elämästään Amerikassa, jossa hän
oli ansainnut suuren omaisuuden ja sen lisäksi vielä everstin arvonkin.
Palattuaan Suomeen isänsä kuoltua, jonka ainoa lapsi hän oli, ja
otettuaan haltuunsa sukutalonsa oli hän pian voittanut pitäjäläistensä
kunnioituksen, jotka vanhastaan olivat tottuneet pitämään Ansamaan
isäntäväkeä arvossa. Eversti Ansamaa oli osottautunut toimeliaaksi,
tarmokkaaksi ja edistysmieliseksi isännäksi. Uudistuksia ja parannuksia
oli pantu toimeen sekä maanviljelyksen että metsän- ja karjan-hoidon
alalla. Kartanon yhteyteen oli perustettu laaja puutarha ansareineen ja
lavoineen. Hänen huolen-pitonsa oli ulottunut ihmisiinkin. Torpparien
asemaa oli vakiinnutettu, työväen palkkoja lisätty, työväen ja nuorison
liikkeitä muistettu silloin tällöin, kolme uutta kansakoulua pystytetty
kuntaan suurimmaksi osaksi Ansamaan rahoilla j.n.e. Ainoa, mikä oli
jäänyt koskematta, oli kartanon vanha kaksikerroksinen kunnianarvoinen
päärakennus. Sisustusta ja kalustoa oli vain jonkun verran parannettu
ja uudistettu.

Kaikissa puuhissaan oli eversti Ansamaalla uskollisena auttajanaan ja
työtoverinaan tyttärensä Linda, tuo ihana tyttö, unohtumattoman äitinsä
ilmi kuva, jonka hän oli Amerikasta tuonut mukanaan ja jota hän nyt
hymysuin katseli.

— No Lindaseni, kuului taas everstin rohkaiseva ääni, — sinä näytät
kovin miettiväiseltä, tekisipä melkein mieleni sanoa epäröivältä.
Tahdot keskustella kanssani. Jos en tietäisi, että kannat emännän
huoliasi mieluimmin yksin, pelkäisin, että jokin epäkohta taloudessa
painaa mieltäsi... Mutta ehkä sittenkin jotakin ikävää on tapahtunut?

— Ei ... ei sitä, isä, vastasi tytär, luoden viehkeistä silmistään
aran katseen isäänsä. — Ei taloudessa ole mitään tapahtunut.

Hänen äänensä oli omituisen pehmeä ja sointuva kuin hunnutetun
hopeakellon ääni; ja hän puhui harvaan, hillitysti.

— Well, sitten sinulla ehkä on pyyntö isällesi?

— Pikemmin niin...

— Puhu sitten suusi puhtaaksi arkailematta, kehotti eversti Ansamaa
iloisesti. — Tänään on isäsi syntymäpäivä, tänään kaikkiin pyyntöihin
suostutaan.

— Oh isä, milloin sinä olet minulta mitään kieltänyt? sanoi Linda
hymyillen heikosti. — En ollenkaan arkailisi, jos aikoisin itselleni
jotain pyytää... Asia ei ole sitä laatua, isä ... katsos, en vain löydä
oikein sanoja, kuinka alkaisin...

Ja hän katsoi isäänsä puoleksi rukoilevasti.

— Asia on siis todella vakava? lausui eversti ottaen piipun suustaan,
kasvoilla keskittynyt, huolestunut ilme.

— Niin ... se on vakava, hyvin vakava ... ja se koskee sinua...

— All right, siinä tapauksessa sinun on käytävä asiaan suoraan
käsiksi, epäröimättä, peittelemättä. Sano ensin itse asia, kyllä
perustelut sitten itsestään tulevat... Mikä mieltäsi painaa?

Linda ei heti vastannut. Hän katsoi ikkunaan päin, heittäen silmäyksen
talviseen maisemaan ja laskevaan aurinkoon, ennen kuin hän jälleen
kääntyi isäänsä.

— Isä rakas, hän vihdoin lausui hiljaa — sinua uhkaa vaara ... suuri
vaara.

— Minua?... vaara? Houritko sinä, lapseni, vai mistä tuommoisia saat
päähäsi?

Ja eversti Ansamaa kohotti kulmakarvojaan, ilmaisten siten
hämmästyksensekaista halveksumistaan.

— Niin isä, toisti hänen tyttärensä lujasti; Vaara... En houri enkä
laske leikkiä. Tunnen myös että sinä hätkähdit sielussasi, isä. Tiedät
varmaan itsekin, mikä vaara se voi olla?

— En totisesti, tyttäreni, tiedä mistään vaarasta, joka erityisesti
tällä hetkellä minua uhkaisi... Mutta selitä, mitä tarkotat. Mitä syytä
sinulla on olettaa, että minua väijyy vaara?

— Pääsyy on siinä, että äiti tuli ja ilmoitti...

Tämä hämmästyttävä uutinen kuolleesta äidistä, joka varmaan olisi
saanut tavallisen isän epäilemään tyttärensä järkeä, ei nähtävästi
sillä tavalla vaikuttanut eversti Ansamaahan. Mutta hän kävi ylen
vakavaksi ja katseli vuorostaan ikkunasta ulos. Vasta hetken perästä
hän lausui matalalla äänellä, josta väreili syvä kunnioitus:

— Kerro, milloin se tapahtui ... ja mitä äiti sanoi?

Näin kysymällä hän osotti uskovansa asian mahdollisuuteen ja
luottavansa tyttärensä vilpittömyyteen; näytti myös siltä, että tapaus
ei ollut perheessä aivan tavaton.

— Äiti kävi luonani vastikään ... vähän aikaa ennen päiväkahviamme,
ollessani yksin huoneessani, puhui Linda koruttomaan tapaansa. — Eikä
hän sanonut muuta kuin: ”varota isääsi, häntä uhkaa kohta suuri vaara.”

Taas syntyi hetken äänettömyys. Linda Ansamaan tarkasti hellän huolestuneesti
isäänsä ikään kuin punniten mielessään, jatkaako puhettaan vai ei.
Eversti piippu oli sammunut. Hän sytytteli sitä uudestaan ja
kyseli taas tavallisella äänellään:

— Eikö muuta mitään? Tunnusta, Linda, että äidin varotus on sangen
ylimalkainen... Hänen neuvoillensa on kyllä aina huomio annettava, sen
myönnän, mutta miksikä sinä olit niin epäröivä, ennen kuin asiasta
mainitsit? Jos vieraalle olisi pitänyt tuoda sana äidiltäsi, jota
maailma nimittää kuolleeksi, ymmärrän, että olisit arkaillut ja
epäröinyt, mutta näin meidän kesken... Mehän tiedämme, että äiti on nyt
yhtä elävä kuin konsanaan maan päällä ollessaan, eihän sinun siis
tarvinnut pelätä, että minä, isäsi ja toverisi, epäilisin sanojasi ...
ethän sitä ennenkään ole tehnyt... Sinulla on vielä muuta mielessä.
Äsken viittasit hämärästi siihen, että minä muka tietäisin, mistä on
kysymys, mutta toistan, mitä jo sanoin, etten ole tietoinen mistään
vaarasta... Anna siis kuulua, mitä muuta on sydämelläsi.

Linda näytti nyt saaneen rohkeutta puhua. Hän virkkoi:

— Oikein arvasit, isä. En epäröinyt kertoa sinulle äidin
ilmestymisestä ja neuvosta, vaan siitä tunteesta ja aavistuksesta, joka
valtasi minut hänen ilmestymisensä johdosta ... luulin sinunkin heti
ymmärtävän... Mutta koska et näy sitä tekevän, täytyy minun selittää,
mitä tarkoitan. Katsos, minut valtasi heti kauhunsekainen aavistus,
että sinua uhkaava vaara on valtiollista laatua...

— Halloo, tyttäreni! huudahti isä leikillisesti, — tuleeko sinusta
poliitikko?

— Älä laske leikkiä, isä, tai muuten pelkään, että tahdot peittää
minulta totuuden. Paljon en ymmärrä politiikasta enkä maailman
tapahtumista muuta tiedä kuin mitä lehtemme kertovat. Ja kaikki
sanomalehti-kuvaukset ovat nykyään hyvin yksipuolisia. Jos minulla
joitain käsityksiä asiain kulusta on, on se sinun ja Helmerin ansiota,
isä, sillä teidän keskusteluistanne, sinun selityksistäsi ja
mielipiteistäsi olen enimmin oppinut. Olet ehkä luullut, isä, että
kaikessa olen samaa mieltä kuin sinä, kun en ole vastaan väittänyt,
ainoastaan kysellyt ... ehkä siinä olen tehnyt väärin ... mutta en ole
muuta osannut. En ole ollut selvillä itsestäni. Olen hiljaisuudessa
miettinyt kuulemiani, olen lukenut ja miettinyt, ja vähitellen on
oma kantani alkanut selvitä ja varmistua. En saata olla näissä
sota-asioissa samalla tavalla jyrkkä kuin sinä. Oma jyrkkyyteni käy
toiseen suuntaan enemmän Helmerin suuntaan ... kuta enemmän ajattelen
nykyistä julman julmaa maailmansotaa, sitä enemmän kasvaa kauhuni sotaa
kohtaan sinänsä, sota on minusta väärä, se on rikos Jumalaa, luontoa ja
ihmiskuntaa vastaan. Sen tähden ei mielestäni sodassa voi kukaan olla
oikeassa — kaikki ovat väärässä. No, ethän sinäkään ihaile sodan
hirmutöitä, mutta kuitenkin pidät suotavana ja historiallisesti
välttämättömänä, että nyt taistellaan... Mutta eihän minun tästä
pitänyt puhua.

— Olen mielenkiinnolla seurannut sanojasi, pisti eversti Ansamaa
väliin, ja kasvojen ilme todisti hänen puolestaan, — en todella
tiennyt, että pikku tyttäreni niin syvästi harrastaa politiikkaa. Sehän
on suurenmoista, että olet oikein rakentanut itsellesi oman
näkökannan... Mutta tohtorihan onkin sinulla ollut apuna
rakennustyössä...

— Älä sano niin, isä, elämmehän nyt siksi vakavassa ajassa, että
jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuus on selvittää itselleen ajan
tärkeitä kysymyksiä. Ja mitä muutoin ”pienuuteeni” tulee, enhän ole
enää lapsi, vaikka olenkin sinun ”pikku tyttäresi”...

— Ethän toki, ethän toki, olethan kaksikolmatta täyttänyt... Vaan
sinun piti sanoa jotakin?

— Niin, tahdoin sanoa, että sillä tavalla kuin sinä, isä, olet jyrkkä
mielipiteissäsi, piilee niissä suuri vaara... Sinä olet niin ... kuinka
sanoisin ... sinä et rakasta venäläisiä...

— Tarkotat, että olen venäläisten sortajiemme verivihollinen.
All right, sille en mitään mahda. Ja tokkopahan kellään on syytä
siihen puuttua? Olen jokseenkin vakuutettu siitä, että täällä
Etelä-Pohjanmaalla samoin kuin luultavasti koko Suomessa kansa yleensä
on samaa mieltä kuin minä, vaikka siitä ei sovi julkisesti puhua.
Sodan syttyessä tunsimme itsemme ensin vallan lojaalisiksi, mutta
heti seuraavana keväänä, kun venäläinen hallitus taas ryhtyi
taantumuspolitiikkaansa — ja entistä kireämpään ja hävyttömämpään, —
silloin mielemme masentuivat ja masennuksesta nousivat vihaan...
Kyllähän sinä tämän tiedät... Itsekin kauhistuit ja loukkaannuit
sisimmässäsi, kun venäläiset Ansamaan talon maalla ryhtyivät kaivamaan
noita inhottavia ja järjettömiä vallihautojaan...

— Niin, isä, ovathan sinun tunteesi ja kaikkien muiden tunteet aivan
luonnollisia... Mutta ne voivat mennä liian pitkälle ... ja minusta
menevät, jos tuosta vihasta kasvaa sympatia Venäjän vihollisia
kohtaan... Olemmehan sentään Venäjän alamaisia... Mutta kuinka monta
kertaa olenkaan kuullut sinun ihastuksella puhuvan saksalaisista,
heidän mainiosta järjestyksestään, isänmaanrakkaudestaan,
alttiudestaan, uhrautuvaisuudestaan, yksimielisyydestään...

Eversti Ansamaa hymyili isällisesti.

— Siitä, lapseni, hän sanoi, — luulen, että puhutaan sangen monessa
Suomen kodissa.

— Olkoon, kyllä senkin ymmärrän... Mutta kun nyt esim. tänään
juhlassamme aiotaan puhua ja keskustella nykyisestä maailmansodasta,
joka jo itsessään on arka keskusteluaine suuressa seurassa, niin ole
joka tapauksessa varovainen isä — älä puhu liian jyrkästi...

— Täällä omassa kodissamme ystäväin kesken! Mitä sinä hourit, lapseni?

— Niin, eihän se olekaan mitään rikollista, korkeintaan varomatonta...
Mutta jos ... jos...

— Mutta jos? toisti isä kysyvästi ja äänen painolla, kun tyttäreltä
lause jäi kesken ja hän näytti olevan suuren sisällisen tuskan
vallassa.

— Oi isä, rakas isä, huudahti Linda äkkiä ja syöksyi polvilleen isänsä
eteen, — jos eivät vain ajatukset ja sanat johda tekoihin!

Tämän sanottuaan hän purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja
painoi päänsä isän syliin.

Eversti Ansamaan silmissä välähti jotakin, mutta hän ei näyttänyt
kovinkaan hämmästyneeltä. Hän asetti piippunsa rauhallisesti pöydälle
ja laski kätensä tyttärensä pään päälle.

— Well, hän sanoi ja hänen äänessään oli paljon hellyyttä, — siinäkös
se olikin salaisuutesi... No eihän se niin pieni ollutkaan. Sinä siis
epäilet isääsi ... kuinka sanoisin? ... maankavalluksesta?

Äänen soinnussa oli mielentyyneyttä, hellyyttä, leikillisyyttä. Sekö se
vaikutti taikavoiman tavalla? Lindan nyyhkytys taukosi, hän nosti
päänsä ja katsoi isäänsä hämmästyneenä, yllätettynä, sanattomana.

— Maankavalluksesta, toisti hänen isänsä, viivähtäen sanan joka
tavulla, — maankavalluksesta...

Hänen suunsa vetäytyi salaperäiseen hymyyn, mutta hän kohtasi
avomielisen hilpeästi Lindan katseen jatkaessaan:

— Rakas tyttäreni, on asioita, joista on paras vaieta. On asioita,
joista en ole sinulle puhunut ... itsesi tähden ... asioita, joista en
nytkään tahdo sinulle puhua. Mutta kahdesta seikasta tahdon sinulle
huomauttaa ... istuhan taas tuolille ja ole aivan rauhallinen...
Ensiksikin, että meidän Suomemme on siksi poikkeuksellisessa
asemassa, että eräitä tekoja, jotka suvereenisissa valtioissa
olisivat ehdottomasti rikollisia, ei meillä voida nimittää
maankavalluksen nimellä: venäläisen hallituksen kannalta kyllä,
mutta ei oman isänmaamme. Ne saattavat siis, semmoiset teot,
olla siveellisesti täysin oikeutettuja... Tämä ylimalkaisena
teoreettisena huomautuksena... Toiseksi tahdon painostaa — ja paina
todella tämä mieleesi, Linda — sitä, että minua ei uhkaa mikään vaara
valtiolliselta enemmän kuin muultakaan taholta: eversti Ansamaalle ei
kukaan kuolevainen mitään mahda.

Linda oli istuutunut ja kuunteli tarkkana isänsä sanoja. Hän tunsi
itsensä merkillisen rauhottuneeksi. Isä oli tunnustanut, että hänellä
oli salaisuus, mutta isä oli niin varma itsestään. Eikä isä koskaan
turhia vakuuttanut. Milloin hän vakuutti, oli asia niin. Tietysti isä
ei voinut tehdä mitään väärää, hänen jalo, oikeamielinen isänsä ... ja
kun isä vakuutti, ettei ollut mitään vaaraa, niin ... mutta entä äidin
varotus?

— Mutta äidin sanat, isä? hän äkkiä kysyi.

— Yes, niitä en vieläkään ymmärrä. Mutta ole huoleti, Linda, kyllä
pidän silmäni auki...

— Koetan rauhoittua... Mutta entä ne nuoret miehet...?

— Mitkä nuoret miehet?

— Ne, jotka silloin tällöin käyvät luonasi, ovat vähän aikaa ja sitten
taas poistuvat ... usein yöllä...

— Ah sinä pikku veitikka, sanoi eversti nauraen, — silmät joka
puolella! Ne ovat tietysti — nuo nuoret miehesi — salaliittolaisia,
jotka yhdessä isäsi kanssa kavaltavat maata.

Nyt Lindankin täytyi hymyillä.

— Suo anteeksi, rakas isä, hän pyysi, — ehkä olen ollut turhan
levoton. Mutta ymmärräthän sinä...

— Ymmärrän, lapseni. Ja nyt voit sytyttää kattolampun — tee se
palvelus isällesi — niin minä vielä kerran sytytän tätä piippuani.
Hämärä onkin jo saavuttanut. Tunnin perästä tulevat vieraamme.